Saving Grace featuring Robert Plant & Suzi Dian. Tampere-talo. 18.5.2025.

Laitetaan talteen tämäkin musiikkielämys: Robert Plant nähty ja ennen kaikkea kuultu Tampere-talossa toukokuisena iltapäivänä. Keikka = Helvetin kova. En olisi uskonut, että näinkin kova.

Kelataan vähän vuosissa taaksepäin, mutta ei mennä ihan Zeppelin-vuosiin. Robert Plant esiintyi edellisen kerran Tampereella aikalailla tasan kaksikymmentä vuotta sitten, huhtikuussa 2004. Tuo konsertti jäi osaltani valitettavasti väliin, kuten vuoden 2015 Pori Jazzin keikka. Molempiin oli mahdollisuus päästä, mutta jäi menemättä. Harmi sinänsä, koska nuo kaksi edellistä keikkaa oli settilistaltaan hyvin ledzeppelinpainotteista.

Saving Grace on bändi, ei niinkään Plant soolona jota muut myötäilee. Plantin mukaan bändi on vielä sen verran tuore, että nettisivuja, t-paitoja ja muita oheistuotteita ei vielä löydy. Lauluvastuuta illan aikana jaettiin myös muille jäsenille. Suzi Dian lauloi useimmiten samaa ääntä Plantin kanssa, oli tukena lauluharmoniossa ja esitti soolona kappaleen Orphan Girl. Vaikka lauluvoimaa oli jaettu bändin kesken, myös toiselle kitaristille, joka lauloi vakuuttavasti vanhan bluestandardin Soul of a Man, niin Robertin ääni oli hallitsevin ja edelleen yllättävän voimallinen. Käheällä äänellä juonnetuissa välispiikkeissä kuuli eletyn elämän, mutta kun tuli musiikin aika, ääni lähti edelleen siitä zeppelinmäisestä voimalähteestä, avoimena ja vahvana, välillä korkeampia taajuuksia hipoen.

Käsittääkseni Saving Grace on ollut kasassa jo viitisen vuotta ja koko sen ajan Plant poppoineen on tehnyt keikkoja. Tämän kyllä huomasi bändin liveotteesta, sillä porukka oli hyvin hitsautunut yhteen. Soitto ja musisointi oli ns. maailmanluokkaa. Kahdesta kitarasta ja kumisevista rummuista vapautui ilmoille useimmiten zeppelintyylistä tunnelmaa, jota kolmen alkuperäisjäsenen kautta ei välttämättä kuulla enää livenä, vaikka edelleenkin liikkuu huhuja jopa uudesta Led Zeppelin-levystä.

Konsertissa kuultiin Zeppelin-kappaleet: Four Sticks, Ramble On, Friends ja Gallows Pole. Näistä etenkin Ramble On toimi erityisen hyvin. Muuten pitkälti cover-kappaleista koostuneen keikan huippukohta oli jo edesmenneen Low-yhtyeen kappale Everybody's Song. Tässä kappaleessa jokainen musiikillinen elementti oli kohdallaan, myös Plantin ja Suzi Dianin yhteisvokalisointi toimi erinomaisesti.  Kappale on myös löytyvä tulevalta Saving Grace-levyltä, milloin ikinä se sitten ilmestyykään.

Loppukesästä jo 77-vuotta täyttävän Robert Plantin laulusuorituksesta välittyi kokemus ja tekemisen ilo. Tuli edelleen varsin selväksi, että Plant on nimenomaan laulaja, taitava sellainen ja on sitä varmaan aina ollut koko uransa. Ei ihme, että Jimmy Page 60-luvun lopulla rekrytoi tuolloin nuoren Plantin New-Yardbirds kokoonpanoonsa, josta pian muodostui Led Zeppelin. Yhtyeen alkuajoista pyörii parasta aikaa aikaa elokuvateattereissa elokuva: Becoming Led Zeppelin. Tuon elokuvan näkeminen on seuraava tähtäimeni. Tässä vielä yksi herkkupala Tampereen konsertista:

Syvällä nuuhkeella syksyä kohden

Korvakuulolla, jo vanhenevalla karvakorvallani erotan ja noteeraan sulosävelistä parhaimmat. Karhea kurkku, monipuolinen kitara, sopiva kosketinlurittelu, eeppinen kohta, poljento kohti aavaa preeriaa, tassuttelu, kenties laukka sieluni autiomaahan, näkymättömiin, ehtymättömiin, loputtomalta tuntuvaan ulvaisu taivaanrantani sinerrykseen, koskettavaan musiikillisiin tilaan. Sinne minä saanhan taas mennä.

Tilannehan on sellainen, että tuleva syyskausi tarjoaa erityisen runsaan musiikkisadon. Pitkän linjan, jopa geriatrisen tason artistit pudottelevan viimeisiään, kuten Neil Young, David Crosby, Van Morrison, Paul McCartney, Robert Plant ja unohduttu folk-suuruus: Michael Chapman. ym.ym. Kypsän keski-iän hyvin kypsynyttä pullaa tulevat tänä syksynä tarjoamaan ainakin: U2, Billy Bragg, OMD, Waterboys ym. ym. Keski-ikää kolkuttelevan hipster-sukupolven varmat suosikit. National, Killers, Queens of a Stone Age, Foo Fighters ja Beck tyrkkäävät myös uuden lättynsä meidän ihmeteltäväksi.

Pitkästä aikaa tunnen vahvaa musiikillista innostusta tulevia julkaisuja kohtaan. Linja on vanhaa  ja retroa, uudelleen keitettyä ja synnytettyä vähän eri nimekkeellä ja eri paketissa. Tuttuus hivelee, eheyttää, saa tuntemaan olon kotoisaksi. Surullista, niin surullista, onko tällä musadiggailulla enää mitään tekemistä rokin aidon levottoman ytimen kanssa? Riittääkö pelkkä WW Farkku Golf -musiikki, perheellisen ja keski-ikäisen jantterin lievästi elitistinen musiikillinen itsehyväily.

Mielestäni syksyn kiinnostavimmat platat ovat seuraavat:

The War On Drugs: Deeper Understanding
- Onko tämä bändi jo liian suosittu ja liikaa samaa tyyliä toistava? Ok, Slave Ambient oli tykkiä tavaraa, Lost in Dream vielä parempi, entäs tämä? Eka kuuntelun perusteella, nyt on otettu taas yksi askel eteenpäin.
Hiss Golden Messenger: Hallelujah Anyhow
- Mielestäni tämän hetken laadukkain kevyesti kantraava jenkkiartisti. Tuotteliaalla päällä, vajaa vuosi sitten ilmestyi erinomainen Heart Like a Levee.
Michael Chapman, Ehud Banai: EB=MC2
- Kulttiartisti Chapman on lyöttäytynyt yhteen yhden Israelin suosituimman artistin kanssa, tuloksena makoisa fuusio, jossa Chapmanin hieno kitara on kuitenkin pääosassa.
Neil Young: Hitchhiker
- Neil Youngin kadonnut kokaiinialbumi vuodelta 1976, jonka teon aikana Neil on tunnustanut olleensa enimmäkseen aikamoisessa pöllyssä. Spotikasta jo löytyvä nimikappale kuulostaa kyllä hyvältä.
Van Morrison: Roll With The Punches
- Myös Van Morrison on ollut aika tuotteliaalla tuulella, sillä edellisestä Keep Me Singing platasta on vain vuosi. Maistiainen Transformation kuulostaa tulevalta Van-klassikolta. Tällä levyllä on originaaleja ja covereita sekaisin.
Iron & Wine: Beast Epic
- Aina laadukas jenkkiartisti Iron & Wine pukkaa ulos (vasta) kuudennen kokopitkän, tosin ep-levyjäkin on julkaistu albumien lisäksi kohtuullisesti. Myös Suomen keikka olisi tammikuussa tiedossa.
Killers: Wonderful Wonderful
- Killers ei ole tainnut huonoa levyä vielä tehdäkään. Killersin mormonien taso tuskin vieläkään notkahtaa.
Beck: Colors
- Tämä levy piti tulla aika nopeaan Morning Phasen(14) jälkeen, mutta synnytysprosessi ei ollutkaan helppo. Ensimmäinen maistiainen Dreams tuli jo kesällä 2015. Odottavan aika on ollut pitkä, mutta lokakuussa platta löytyy kaupoista.
Robert Plant: Carry Fire
- Kolme vuotta edellisesta ja Plantin Roope on taas vauhdissa. Kahden vuoden takaisin Pori Jazz-keikan missaaminen hieman harmittaa ja vielä enemmän harmittaa se Tampereen Pakkahuoneen 2005 vuoden keikan missaus. Tuleeko vielä kolmas tilaisuus?
U2: Songs of Experience
- U2:n edellinen levy Songs of Innocence aiheutti paljon mielipahaa kun se diilattiin Applen koneisiin käyttäjiltä kysymättä. Laadultaan levy oli myös puhki viilattu, valitettavasti. Vielä yhden kerran haluan uskoa U2:seen. Näyttäkää minulle poijjat miten korvakarvani heilahtaa ja sisälläni se suuri tunne aloittaa täyttymisen.

Roy Harper - Man & Myth

Pitkään Roy Harper esiintyi minulle vain innokkaiden Soundi-setien ylistämänä kulttihahmona. Noteerasin Roy Harperin ilmeisen hyvyyden myös Led Zeppelinin kolmosalbumilta: III(70) jolta löytyi kappale Hats off the Roy Harper. Tuolloin en vielä tiennyt, että Harper oli Zepukka-miesten kavereita ja toiminut lämppärinä Zeppelinin 70-luvun kiertueilla. Harperista tuli paljon lehtijuttuja vastaan ja aina kerrottiin kuinka erinomainen ja merkittävä artisti on kyseessä. Näin ollen olin vuosikausia hyvin vastustuskykyinen Harperin musiikille, varsinkin kun sitä ei soitettu radiossa lainkaan.

Ehkä noin viisi vuotta sitten löysin Harperin, sain englantilaisen musiikkilehden välissä kylkiäisenä kokoelma-ceedeen, jonka oli itse Robert Plant koonnut. Tältä levyltä tietenkin löytyi palanen Harperiakin, suorastaan veret seisauttava kappale: Same Old Rock, keskeinen veisu ehkä Harperin arvostetuimmalta albumilta: Stormcock(71). Ihastuin biisin majesteetilliseen voimaan välittömästi. Noihin aikoihin oli myös onni minulle suotuisa ja löysin paikallisesta levykaupasta kyseisen Stormcockin(71) originaalina brittipainoksena. Voi hyvä tavaton, että jylhä musiikki jymähteli tuolta antiikkiselta muovilta tajuntaani. Olin päässyt Harper-faniudessa hyvään alkuun ja sain aavistuksen siitä mitä ne Soundi-lehden vaahtoavat sedät oikein tarkoittivat.

Nopeasti huomasin, että Harperin levyjä oli melkoisen vaikea löytää. Meni parisen vuotta, ennen kuin ostin seuraavan Harper-albumin: HQ(75). Kyseessä on Harperin ehkä menestynein albumi, jolta löytyy myös hänen tunnetuin kappaleensa: When An Old Cricketeer Leaves The Crease, myös mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaita kappaleita. Olin pelkästään tuon kappaleen lumossa vuoden tai pari, jos pikkaisen liioitellaan. Seuraavat Harper-platat löytyivät sinnikkään etsimisen tuloksena: Lifemask(73), Valentine(74) ja Unknown Soldier(80). Kaiken kaikkiaan Harperin levyjä tulee suomalaisissa levykaupoissa tosi harvoin vastaan, näin ollen useat noista levyistä olen tilannyt nettipalvelu Discogsin kautta.

Harperin musiikkia kuvailemaan tarvitaan minua lahjakkaampia vieraskielisen rock-lyriikan ymmärtäjiä, sillä iso osa Harperin musasta perustuu painaviin teksteihin, suvereeniin ja edistykselliseen rock-lyriikkaan. Pelkästään muusikoiden keskuudessa Harperia on pidetty ylittämättömänä sanaseppona. Dylan vertauksia on nykyisin kenties tietoisesti vähän vältelty, vaikka toisaalta alkupään albumeissa Dylanin vaikutus on ollut ilmeinen, kuten klassikkoalbumissa: Folkjokeopus(69).

Viime vuosina Harperin musiikki on kohdannut uuden renesanssin, kiitos nuorten musiikintekijöiden, kuten Jonathan Wilson, Fleet Foxes ja Joanna Newsom jotka kilvan ylistävät Harperia ja pitävät hänen tuotantoaan hyvän musiikin korkeimpana kriteerinä. Itseasiassa juuri Joanna Newsom houkutteli Harperin uudestaan kiertueella muutama vuosi sitten. Tätä ennenhän Harper oli jo omasta mielestään virallisesti eläköitynyt, edellisestä albumista: Green Man(00) oli jo paljon aikaa. Uusien konserttien ja uusien nuorten kollegoiden innoittamana Harper ryhtyi taas levyn tekoon ja tuloksena on tänä syksynä ilmestynyt elämänmakuinen: Man & Myth(13).

Olen pyörittänyt levyä autosterkoissa ja kotisoittimessa reilun kuukauden. Aluksi levy oli lievä pettymys, jotenkin hahmoton ja biisit eivät oikein nousseet esiin. Mutta ajan myötä levyn erinomaisuus on paljastunut minulle. Voisi sanoa, että tässä on sellainen elämänmakuinen ja suorasanainen platta käsillä, josta moni Harperin ikätoveri voi vain haaveilla. Levy on yhtäaikaa hauras ja vimmainen, tekstit kertovat koruttomasti vanhenemisesta ja sinne toiselle puolen joutumisesta, mutta yhtälailla laulu kulkee vielä voimakkaana ja vähän äkäisenäkin. Biisit paljastuvat kuuntelukertojen myötä hienoiksi ja monipuolisiksi teoksiksi. Parhaita kappaleita levyllä ovat suoran emotionaalinen: January Man, Pete Townshendin kitaroima Cloud Cuckooland ja pitkät lopetusbiisit Heaven is Here ja The Exile.

Tänä syksynä mielestäni on julkaistu niukanlaisesti hyvää musiikkia tai sitten oma rimani hyvän musan suhteen on noussut turhan korkeaksi. Tässä Roy Harperin levyssä on jotain erityistä tarttumapintaa, kuinka hyvin se sopiikaan alati pimeneviin syysiltoihin. Levyssä on sellaista elinvoimaa, jota nuoremmatkin artistit voivat kadehtia. Epäilen, että Roy Harperin sukupolven (1940-luku) artistit eivät saa aikaiseksi enää kovin montaa todella merkittävää albumia. Ehkä Neil Youngilta voi tulla vielä jotain musertavan hyvää, mutta tuskin enää Bob Dylanilta. Näitä maverickeja, kuten Jonathan Wilson Harperia määrittelee, on vajaa kourallinen jäljellä, todellisia oman tiensä kulkijoita, rohkeita ja taiteelleen omistautuneita artisteja.