sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Kadonneet Popklassikot: Katrina and the Waves


En muistanutkaan, että Katrina and the Waves voitti euroviisut vuonna 1997 kappaleella Love Shine a Light. Ihmettelin vaan, että kuinka tämä Walk On Water (97) levyn avauskappale kuulostaa jotenkin tutulta. Niin, taisin olla vähän nukuksissa tuona kyseisenä vuonna. 

Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että bändin viimeiseksi jäänyt studioalbumi Walk On Water(97) on hyvä ja soulahtava kamaa. Asian tekee vielä miellyttämmäksi seikka, että löysin levyn  viidelläkymmenellä sentillä kirpparilta.

Bändi ponnahti kaiken kansan tietoisuuteen Walking on Sunshine hitillä kasarin puolessa välissä. Kyseinen biisi löytyy jo bändin ihan ensimmäiseltä levyltä: Katrina and the Waves(83), mutta siitä tuli hitti vasta vuonna 1985. 

Koko elinkaarensa ajan bändin jäsenet pysyivät samana, keskeisinä näistä laulaja Katrina Leskanich ja pääasiallinen biisintekijä kitaristi Kimberly Rev, joka elänee nykyisin hyvin biisirojalteillaan näiden kahden megahitin ansiosta.

Seuraava levy Waves (86) piti sisällään hitin muun muassa Suntreet ja sitä seurannut Break of Hearts (89) matkasi kiireesti alelaareihin, sellaiseksi ikuisuusriesaksi, että en ole vieläkään levyä hommannut. Mutta huomenna ostan. Lupaan sen. Pet The Tiger (91) levystä muistan vetävän nimikappaleen, mutta muusta levystä on niukkoja mielikuvia. Siksi yllätyin, että Katrina and The Wavesin levytysura on jatkunut tasaisena ja laadukkaana koko uran ajan. Edge of The Land (93) ja Turnaround (95) levyistä kuulin vasta nyt, kun hivenen googlasin.

Näkisin, että Katrina and The Waves on voinut hyvinkin toimia esikuvana monille myöhempien aikojen poppisbändeille, kutan Florence and The Machinelle. Katrina Leskanichin sielukasta popääntä on mukava kuunnella tänäkin päiväni, juuri nyt edellä mainitun Walk On Waterin (97) nimikappale potkii stereoissani kivasti. Taidampa suunnistaa taas sinne alelaareille, kun sopiva hetki koittaa.



lauantai 30. tammikuuta 2021

Bruce Cockburn - Big Circumstance

Olet ehkä nähnyt tämän levyn ohimennen alelaarissa? Ostitko levyn? Epäilen, että et ostanut. Pyöreät silmälasit ja räikeähkö kannen kasariestetiikka kertoo, että tää ei oo ehkä kuuminta hottia. Sen sijaan ostat eittämättä Mötörheadia, Black Sabbathia, Princeä ja Bowiea. Tunnetumpaa, parempaa ja rokimpaa. Sehän riittää sinulle ja minulle. Vai riittääkö?

Arvaan, että Bruce Cockburn ei kerro sinulle mitään? Ehkä aliarvioin pahasti arviointikykysi ja musavainukoirana nostan itseni korkeammalle jalustalle, ähäkutti, etpäs tiennyt tämänkään erinomaisen rockalbumin olemassaolosta. Niin, et varmaan tiennyt. Vai tiesitkö?

Asiaan. Bruce Cockburn (s.45) on yksi suurista kanadalaisista singer-songwritereista. Uraa on kestänyt yli viisikymmentävuotta ja studioalbumien määräkin  pyörii kolmessakymmnenessä. Tässä Lahden keikan liverapsassani vuodelta 2013 on vähän enemmän pohjaa Cockburnista: https://homesickhounds.blogspot.com/search?q=bruce+cockburn

Cockburnin uran kuudestoista studioalbumi Big Circumstance (88) tiesi hänen urallaan suurempaa kansainvälistä läpimurtoa. Avauskappale, edelleen hyvin ajankohtainen, If Tree Falls hätyytteli hittilistoja monissa maissa. Sademetsien ja luonnon raiskaamisesta kertova kappale sopi hyvin 80-luvun lopulla nousseeseen tiedostavien artistien pirtaan. Vastaavista ns. "luonnonsuojelurokkareista" Sting taisi olla niitä näkyvimpiä, joka myös nakersi hivenen artistin rockuskottavuutta musamedioissa. Ennen tällaisilla asioilla oli väliä, että oliko rockuskottava vai ei. Nykyään taitaa olla toisinpäin, melkein jokainen poppari edustaa jollain tapaa vastuullista tapaa elää tällä planeetalla.

Cockburnin painavasisältöisen levyn heikkous on sen kliini kasarisoundi, joka tosin korjaantui seuraavalla levyllä, T-Bone Burnettin tuottamalla mestariteoksella: Nothing but a Burning Light (91). Niin kuin blogissani on tapana, kerron usein levyistä, jotka eivät ole niitä ilmeisiä suosikkeja, kuten edellisessä Dylan-postauksessani. 

Big Circumstancen soundillisetkaan heikkoudet eivät pysty peittämään albumin vahvaa biisimateriaalia. Don't Feel Your Touch ja Anything Can Happen ovat riipaisevat kauniita rakkauslauluja. Gospel of Bondage on katkeransuloinen matkamuisto Cockburnin ulkomaanmatkoilta, jossa hän toimi Kanadan jonkinasteisena hyväntahdon lähettiläänä. Mainiossa elämänkerrassaan Rumours of Glory (14) Cockburn kertoo matkoistaan Afrikan ja Etelä-Amerikan maihin sekä niissä rehottaneesta korruptiosta. Voimakasta kritiikkiä saa Ronald Reaganin vuodet 80-luvulla jenkkien piikkipaikalla, joka mahdollisti asekaupan leviämistä vääriin maihin ja käsiin.

Kyseistä elämänkertaa olen lukenut vuosien varrella hitaasti eteenpäin, nyt olen menossa vuodessa 1988, jolloin Big Circumstance julkaistiin. Tiedostava artisti on matkustellut maailmankolkasta toiseen uransa aikana. Monien Brucen laulujen synty on paikannettu johonkin tiettyyn maahan maailman toisella puolella. 

Cockburnin musiikki pitää sisällään vahvaa humaania lämpöä, vaikka aiheet ovat maailmanlaajuisia. Pysättävä Radium rain kulki alunperin nimellä Chernobyl rain, mutta kun tämä ei sopinut laulettavaksi yhtä hyvin kuin Radium, näin  suora yhteys Venäjän ydinvoima-onnettomuudesta jää tulkinnan varaan.

Kieltämättä nämä maailmaa syleilevät teemat käyvät välillä raskaiksi ja levyä ei voi kuunnella pelkästään viihdyttävänä pop/rockalbumina. Saarnavuus ja tiedostava on ote on yhtäaikaa vahvuus ja heikkous. Itse väitän sitä vahvuudeksi, sillä jokainen kappale on omalla tavallaan merkityksellinen, eikä mikään kevyesti synnytetty rockralli.

Big Circumstance oli ensimmäinen ns. iso kolaus artistin tuotannosta. Seuraavalla, em. mestariteoksella Nothing but a Burning Lightilla pajatso tyhjennettiin täysin ja sen jälkeen minusta tuli lopullisesti Cockburnin musan ystävä. Mutta kuten edellisessäkin postauksessani kerroin, miksi kertoa ilmiselvistä mestariteoksista, kun sivupoluiltakin löytyy kiinnostavaa materiaalia. Jää siis Burning Lightin erinomaisuus nyt kertomatta. Tosin Big Circumstance ei suinkaan mikään jämälevy ole.

Liekö vuoden 2021 teemani on nostaa esiin ei niin kympin levyjä? Toisaalta juuri tätä olen tehnytkin koko blogini neljätoistavuotisen olemassaolon ajan, tarinoita musiikkilevylaarien sivuista, sitä lattiarajan euron muoviroinaa. Ympäri tullaan ja samaan pisteeseen tullaan. Musiikin tutkiminen siis jatkukoon, aina alelaarien kummajaisista, kasaripöhnän kautta jopa mestariteoksiin. Unohtamatta livearvioita, jahka taas keikalle pääsen. Ehkä ensi vuonna.



sunnuntai 24. tammikuuta 2021

Bob Dylan - Down In The Groove


Bob Dylanin 80-luku ei esittäydy mitenkään mairittelevana kyseisen artistin ansioluettelossa. Vuosikymmen alkoi ristiriitaisten uskonnollisten levyjen trilogian kakkososalla: Saved (80), joka tylytettiin kritikeissä heti sinne jätelaarin alimmalle tasolle. Tätä seurasi ei yhtään sen parempaa arvosanaa saanut Shot of Love (81). Seuraavalla levylle Infidels (83) saatiin tuottajaksi Dire Straitsin Mark Knopfler. Biisimateriaali oli kohtuullisen vahvaa, mutta tuotannoltaan levy on aika sliipattu ja mitäänsanomaton. Kaikilla näillä levyillä on omat helmikappaleensa ja etenkin parin vuoden vuoden takainen Bootleg Series vol.13: Trouble No More, kertoo tämän ajan kappaleiden todellisen talentin.

80-luvun puoliväli oli haastava liki jokaiselle superstaralle, vaikka silloin sitä ei ehkä huomattu, vasta jälkikäteen kun kuuntelee tuon ajan levyjen tyhjää ja kumahtelevaa tuotantojälkeä. Vuosikymmen onnistui tuhoamaan Dylanin seuraavankin levyn Empire Burlesque (85). Empire biisimateriaaliltaan on edeltäjiään vahvempi ja se loppuu Dylan-klassikkoon: Dark Eyes, jonka Robert esittää akustisesti. Toimii.

Empire sai vuoden päästä jatkeekseen jämäpaloilta kuulostavan Knocked Out Loadedin (86), joka itseasiassa koostuukin Empire Burlesquen sessioiden nauhoituksista. Yhtälailla tältäkin levyltä on kaivettavissa yksi kirkas Dylan-klassikko, yli kymmenminuuttinen Brownsville Girl, jossa lyriikoissa on avustanut elokuva-ohjaaja/kirjailija Sam Shepard. Muita levyn toimivia kappaleita ovat räväkkä aloitus You Wanna Ramble ja Kris Kristofferson-cover They Killed Him. Tom Pettyn ja Heartbreakersin kanssa vedetty Got My Mind Made Up toimii myös.

Kasarin puolessa välin Dylan taisi kyntää aikamoisessa epäuskon suossa ja oli liikaa erilaisten mielipiteiden vietävissä, näin väittää muun muassa UNCUT lehden numeroiden 7-8/2014 Dylanin sessioissa olleiden muusikoiden haastattelut. Suunta oli selvästi hukassa ja sellainen isompi visio puuttui. Tästä evidenssinä on esimerkiksi yotubesta Live Aid laulusessio, jossa Bob-parka tapailee epätoivoisesti We Are The Worldia.

Seuraava studioalbumi Down in The Groove (88) oli ilmestyessään ehkä Dylanin uran suurin pohjanoteeraus, vaikka se sai muistaakseni Rumba-lehdessä ihan ok kritiikit. Ensinnäkin levyltä löytyi vain pari hassua Dylan originaalia ja maestro oli tarttunut niinkin ilmiselviin coverbiiseihin kuin Let's Work Together, tosin Dylanin suussa se muuttui Let's Stick Togetheriksi. Levy on kasattu yli vuoden ajalta puolesta kymmenestä eri levytyssessiosta. Kovin hyvä lähtökohta se ei ollut levylle.

Ilmestyessään kuuntelin levyä ihan mutkattomasti, mutta miksikään Dylan-suosikiksi se ei koskaan noussut. Miksi olisi, kun parempaakin D:tä oli julkaistu rutkasti. Levyn Dylan originaaleista räväkkä Had a Dream About You Baby näki päivänvalon jo vuotta aiemmin Hearts of Fire (87) soundtrackilla, joka on yksi unohdetuista sivupoluista Dylanin uralle. Elokuvassa Bob itse näytteli..ööh...rocktähteä. Leffa sai murska-arviot ja katosi pian elokuvateattereista. 

Infidels (83) levyn sessioista ylijäänyt Death is Not The End on levyn parhaimmistoa. Suuremmalle yleisölle se tuli tutuksi Nick Caven coveroinnin ansiosta. Ugliest Girl in The World on sellainen mukiinmenevä Dylan-ralli. Levyn neljäs uusi kappale Silvio julkaistiin singlenä ja muistan se aikoinani ostaneeni levykaupasta ihan sen ohjehinnalla. Kyseessä on kevyehkö, lievästi hittihatuinen rock-hölkkä, joka putoaa sinne ihan ok osastoon. YouTube ihmemaailma tarjoaa biisistä tämän leuat loksauttavan liveversion. Mukana jameissa muun muassa Clapton ja Ronnie Wood. Huh!


Down in the Groovessa on oma erityinen charminsa. Se todellakaan ei ole mikään ehjä kokonaisuus. Nimensä mukaisesti nyt ollaan enemmän grooven ja tekemisen ytimessä. 80-luvun tuotantojäljestä on otettu jo askel poispäin, levy on kauttaaltaan orgaanisempi ja lämminsoundisempi kuin edeltäjänsä. Levyn loppupuolen coverit tarjoavat hyviä Dylan laulutulkintoja, etenkin vereslihaisen kuuloinen Ninety Miles An Hour (Down A Dead Ens Street) vakuuttaa. Shenandoah ja Rank Strangers to Me paketoivat levyn suorastaan kansanmusiikinomaisissa tunnelmissa.

Aika on nostanut Down in The Grooven arvoa. Kappalepaletti on hajanaisuudesta huolimatta varsin kiinnostava. Ultimaattisia klassikoita tältä ei löydy kuin se yksi, Death is Not The End. Mutta  levyllä' Bobin laulu on hyvässä terässä ja taustamuusikoista löytyy pätevää porukkaa. Ennen kaikkea Down in The Groove oli herätys ja portti seuraavaan Dylan-levyyn, hänen uransa yhteen parhaaseen albumiin, Oh Mercyyn (89). Tuottajaksi tuli Daniel Lanois ja Dylan laitettiin pitkästä aikaa kunnolla selkä seinää vasten. Se onkin taas toinen ja kerrotumpi tarina. Ketä sellaiset kiinnostaa?




perjantai 1. tammikuuta 2021

Vuoden 2020 kevyt rocktilinpäätös

Vuosi 2020 ei ollut musiikinkaan rintamalla mitään ilotulitusta. Kun korona ja keikat peruuntuivat, niin lähti samalla leipä aika monelta muusikolta. Se myös osoitti hyvin tarkkaan sen, että muusikot ovat nimenomaan keikkailun varassa. Jopa vanhat elitistiset rokkipapatkin olivat hätää kärsimässä, kuten legendaarinen David Crosby joutui alkuvuodesta myymään asuntonsa keikkojensa perumisen vuoksi. Se ei tullut selväksi, että millaisesta mansionista oli kyse, tuskin mikään rivitalo-osake.

Sana levynmyynti voi jo kuulostaa nuoremman polven korvassa omituiselta. Miks niitä pitää myydä ku kaikki on tuolla netissä? Niin, mutta kun levynmyynnillä moni oikeasti elätti itsensä...ööh, ehkä 80-luvulla. Tähän eivät artistit voineet nojata koronatuskissaan, eivätkä striimaustuloihin, joka on ihan naurettavan pientä. Striimaus voisi olla progressiivista, että jo vähäisestä soittomäärästä saisi tuloja, ja kun määrät nousee miljooniin, niin sitten tulot alkaa pieneneen. Näin kaikki marginaaliset nimetkin saisivat jonkinlaista alkupääomaa taiteelleen. Mutta tällaisen järkevän "progressiivisen" systeemin luominen voi olla aika mahdoton haaste. Esim. tuhannen soittokerran rikkotumisesta sais tuhat euroa. Seuraavan kerran sais kymppitonnissa enemmän hilloa, ehkei ihan kymppitonnia, mutta jotain muuta kuin perusstriimikorvauksen.

Kun keikat lähtivät alta kevätalvella, niin seurasi lyhyt, mutta puuduttava(anteeksi asenteeni) striimikeikkojen aika. Alkuun seurasin muutamia striimikeikkoja, kuten paria Jukka Nousiaisen hyvin tunteisiin vetoavaa keikkaa. Parin kaljan humalassa luurit päässä sohvalla pääsin hetkeksi jonnekin, mutta en sinne pääkallopaikalle, livenä ja lihana artistin eteen ja artisti minun eteen. Näkö- ja kuuloaisti eivät yksinkertaisesti riitä täyden live-elämyksen saamiseen. Mutta eipä silti, olihan tuo parempaa kuin ei mitään.

Kesä tuli ja vapautti hieman meininkejä. Livekeikat palautuivat varovaisesti, mutta eivät kesäfestarit, paitsi Jyväskylän vauhtiajot jossa turvavälit unohtuivat komeasti. Tilaisuus saikin valtakunnallista sapiskaa osakseen, mutta oliko se koronatartuntojen kannalta merkittävä paikka? Kesällä tais olla virus enemmän lepotilassa...tai laajempi koronatestaushan aloitettiin vasta loppukesästä.

Itse kävin korona-aikana yhdellä keikalla, syyskuussa katsomassa 22 Pistepirkkoa. Se on todella vähän, ottaen huomioon, että vuosittain tulee käytyä useilla festareilla sekä runsaasti klubikeikoilla. Voisi todeta, että saithan poika käydä! Eiköhän se nyt riitä! Osta keinutuoli ja muistele rokkaavaa nuoruuttasi. Ostan ehkä keinutuolin, mutta ei se riitä. Haluan lisää live-elämyksiä ja musiikista haltioitumista. Se jos mikään on parasta lääkettä sielulle ja mielelle.

Uusia levyjulkaisuja tuli kautta vuoden melkein entiseen malliin, ellei jopa enemmän. Tämän vuoden best of - listoja on julkaistu jo monissa musalehdissä ja Bob Dylanin Rough and Rowdy Ways on melkein kaikkialla ykkösenä. Mitä tähän nyt sanoisi. Eihän se mitään korvakarkkia ole. Taiteellisesti asiantuntevaa kähinää, johon me iäkkäät rokinkuuntelijat mielellään tartumme ja kunnioitamme. Soitin Dylanin uutta lapsille autossa. Meni kyllä tunnelma aika vaisuksi, vaihdoin levyn parin biisin jälkeen reippaampaa Poguesiin. Jo mieli taas piristyi. Älkää käsittäkö tätä väärin, sillä arvostan kyllä Dylanin uutta, etenkin sen huimaa lopetuskappaletta Murder Must Foul. Se on vuoden isoin ja merkittävin rockeepos. Mutta, mikä on rokin merkitys nykyisin? Onko ne niitä sota-ajan lauluja, joita isäni soitti taukoamatta auton kasettimankassa. Vanhaa, vanhaa aikaa.

Ei nyt sentään näin. Virkeää ja vilkasta rokkiplättyä puskee alati eetteriin, mutta omat naavaiset korvat eivät niitä enää kerkee rekisteröimään. Kyllähän viime vuonna tuli ulos monta sykähdyttävää plättyä, sekä näiltä vanhoilta valtion miehiltä, että nuoremmilta tekijöiltä. 

Uudelta vuodelta odotan livekeikkojen kunnollista vapautumista ja Rolling Stonesien uutta studioalbumia. Jos nämä kaksi asiaa tapahtuu, niin olen ikionnellinen. Jos toinen näistä vain tapahtuu, niin sekin on hyvä. 

Nyt haukahdan kaikille blogini seuraajille: Hyvää ja rokkaavaa uutta vuotta 2021

Loppuun yksi viime vuoden löydöistäni, yksi kateissa ollut karvanaama: