sunnuntai 28. helmikuuta 2010

SE ELÄÄ! - Stockholm 26.2.2010

Kyllä vain, musiikkikauppoja ei ole vielä täysin kuopattu, sen osoitti kierrokseni Tukholman keskustan levykaupoissa. Niin moni hyvä ja asiantunteva levykauppa on joutunut lopettamaan toimintansa viime vuosina, joista viimeisimpänä Platta Tampereelta. On lähes jo varmuudella osoitettu, että musiikkiäänitteiden myynti päästää loppukorahduksiaan.

Tukholma palautti osittain uskon levykauppojen tulevaisuuteen, perjantaipäivän aikana kahlasin läpi vajaat kymmenen hyvinkin asiallista levykauppaa. Aloitin kierrokseni jo kymmeneltä aamupäivällä, joka tietenkin tarkoitti sitä, että jouduin tunnin pari odottelemaan levykauppojen aukeamista, mikä taas on aika yleinen ja maasta riippumaton piirre. Kenties levykauppiaat ovat omanlaisia yöeläjiä ja puolirokkareita, jotka yksinkertaisesti eivät pääse sängystä ylös aikaisemmin? Todennäköisempi selitys on taloudellinen puoli, saadakseen edes jonkinlaisen kannattavuuden toiminnalleen levykauppoja pidetään auki keskipäivän kuumilla shoppailutunneilla, jolloin asiakkaita on enemmän liikkeellä.

Vuoden alussa asetuin kesään asti kestävään levyjen ostolakkoon, joka sallii yksi tai kaksi poikkemaa. Tässä tuli niistä ensimmäinen. Kahden kuukauden levyttömyys oli aiheutti sen, että ns. roinavinyyli kiinnosti vähemmän ja tällä reissulla olin päättänyt keskittyä ainoastaan levyihin, jotka oikeasti kiinnostivat minua. Toivelistaani olin laittanut muun muassa vanhaa soulia, The Pretty Thingsiä ja muutamia 70-luvun helmiä. Mikä sitten olikaan lopputulos?

Ensimmäisen löydön tein netissäkin ansiokkaasti mainostetusta Record Hunterista. Kahdessa kerroksessa olleen musiikkiliikeen kellarikerros oli täynnä 20 kruunun perussälää ja yläkerrassa laatuyksilöt. Mukaan tarttui Stevie Wonderin mestariteos Songs In The Key Of Life(76). Huokealla saadun tupla-albumin(80kr) sisällä oli vielä tallella 4biisin bonus-eepeekin, se jos mikään lämmitti. Alakerran alelaariin jätin muun muassa Eaglesin originaalin Hotel Californian, Godley & Creme-vinyylin ja aika harvinaisen No Nukes – tupla-albumin, jossa esiintyy ydinvoimaa vastaan paljon nimekkäitä artisteja Springsteenistä Doobie Brothersiin. Niin, miksi jätinkään nämä 20 kruunun levyt laariin lojumaan? Auts!

Päätökseni ostaa ainoastaan laatulevyjä piti sisällään tämän ikävän seikan, että nämä takavasemmalta eteeni tulleet yllärivinyylit saivat jäädä levylaareihin lojumaan. Toisaalta usean laadukkaan levykauppavierailun jälkivaikutus on ollut nälän tunne. Niin ja voiko tätä levynälkää koskaan täysin tyydyttää? Ja jos voi tyydyttää, se lienee merkki siitä että syytä keskittyä muihin harrastuksiin kuin levyjenkeräilyyn.

Tukholman retkeni huippukohta oli ehdottomasti Nostalgiapalatset (http://www.nostalgipalatset.com/), ehdottamasti runsain levyaitta mihin matkallani törmäsin. Tarkalla sihdillä valitsin mukaani etsimäni Pretty Thingsin: Silk Torpedon(74) ja niin ikään haussa olleen Steve Gibbons Bandin: Rolling On(76) vinyylin. Ajanpuutteen vuoksi kerkesin vain vienosti nuuhkaisemaan paikan valtavaa vinyylimerta. Hipaisin originaalia Marvin Gaye tupla-albumia Here, My Dear(78), jonka haastava yli 200 kruunun hinta lannisti ostohaluni. Kaupassa oli valtavasti myös 20 kruunun kohtuulaadukasta tavaraa, jonka kutsuun en vastannut.

Muita mainittavia levykauppoja olivat Cosmos Factory ja yksi Odengatanilla sijaitseva asiantunteva kauppa, jonka nimen olen jo unohtanut. Seuraavana päivänä tein vielä lyhyen visiitin Södermalmin Skivhögenin, jonka ylipedantti ulkoasu tappoi levyjenostohaluni. Levyt olivat tarkassa aakkos- ja genrejärjestyksessä, sijaa ei ollut yhdellekään alelaarille. Levykauppiaskin vaikutti fanaattiselta vanhan liiton äijältä joka vannoo Jimi Hendrixin nimeen ja oikoo asiakkaiden vääriä musiikillisia mielipiteitä. Mielestäni hyvän levykaupan pitää tarjota tilan tunnetta, mahdollisuutta tehdä yllättäviä löytöjä, sellaista asiantuntijuutta myyjän puolelta joka ottaa vastaan asiakkaiden mielipiteitä, eli yksinkertaisesti sanottuna hyvää asiakaspalvelutaitoa.

Mutta kuka on mainitsemani Steve Gibbons? Tässäpä esimerkki siitä kuinka setämies joraa. Nauttikaa!


maanantai 8. helmikuuta 2010

Kuukauden levy: Eels - End Times

Aikamoinen ankerias tämä herra Eels, jo toinen levy vuoden sisällä, edellinen Hombre Lobohan(09) ilmestyi puolisen vuotta sitten. Musiikin tasoon tämä nopea julkaisutahti ei ole vaikuttanut, erittäin mureaa tavaraa tämäkin levy.

Mikä ihmeen Eels? Onko se bändi vai mikä? Kaiken takana on mies nimeltä Mark Everett, tunnetaan myös nimellä mr.E. Bändissä on kurioseetin vuoksi muitakin jäseniä, mutta ei niistä sen enempää. Jonkinlaisesta henkilökohtaisesta musiikillisesta tripistä on kysymys, jossa kyseinen herra E vyöryttää korviimme elämän pieniä suuria kauheuksia, eräänlainen henkilökohtaisten ongelmiensa musiikillinen jalostaja sanoisin!?

On helppo olla eheä kun on selkeä tuskan kohde, herra E:llä se tuntuu olevan tällä levyllä kariutunut parisuhde, liekö puhtaasti omaelämänkerrallista matskua vaiko ilmiömäistä eläytymiskykyä? Tämä surumielinen musiikki viettelee kummalla tavalla, rauhallisesti soljuvat kappaleet saavat tuekseen juuri oikealla taajuudella olevan tumman lauluäänen, tästä syntyy suorastaan ärsyttävän koukuttava musiikillinen elämys, onko tuo herra partasuti tosissaan vaiko ilmiömäinen näyttelijä?
Muistan lukeneeni jostain musiikkilehdestä herra E:n henkilökohtaisen elämänsä traagisista käänteistä, läheisten ihmisten menettämisestä ym. Luoko juuri tämä E:n elämän traagisuus musiikille sen lopullisen uskottavuuden?

Jokaisella kuuntelukerralla levy on parantunut, alun hieman tasapaksu tunnelma on väistynyt erinomaisten biisien tullessa esiin. Levy on himmeästi loistava helminauha, jossa on syvältä kumpuava lumoava loiste. In my younger days, Gone Man, Paradise Blues, Little Bird, vain muutamia nautittavia biisejä mainitakseni.

Uuden levyn Little Bird-videon löydät muutama juttu takaperin, tässä sen sijaan muistuma siitä mistä kaikki alkoi.