perjantai 28. tammikuuta 2022

Lukas Nelson & Promise Of The Real

Lukas Nelson on Willie Nelsonin jälkeläinen. Noin kolmevitonen heebo, joka seuraa aika tarkkaan isänsä jalanjälkiä, välillä ottaa askeleen pari laadukkaimmille musiikilliselle vesille kuin isänsä. Tämä on kova väite, sillä onhan Willie Nelson kantrin ikoneita ja julkaissut yhden laskutavan mukaan yli 145 studioalbumia.(Tästä linkistä löydät ne paremmuusjärjestyksessä: https://www.texasmonthly.com/interactive/big-list-willie-nelson-albums-ranked/

Mutta ei jäädä nyt Willieen, sillä pojastakin on paljon kerrottavaa, erityisesti hänen musiikistaan. Pähkinänkuoressa: Lukas Nelson on hyvin paljon isänsä kuuloinen, hivenen rokimpi ja vetreämpi, osittain samoissa kantrivesissä seilaava kuin isänsä. Lukasin bändi Promise Of The Real on myös mahtava taustaryhmä, joka nostaa musiikin vaikuttavuutta pari pykälää. 

Huomioin Lukasin ensimmäisen kerran, kun hän esiintyi bändinsä Promise Of The Realin kanssa Neil Youngin taustalla levyillä: The Monsanto Years (15), Earth (16) ja The Visitor (17). Bändiä oli tuolloin täydennetty Willien toisella pojalla Mikah Nelsonilla, joka ei varsinaisesti kuulu tähän Lukasin soolobändiin. Tästä ei mennyt kauan aikaa kun noteerasin tuolloin uunituoreen: Lukas Nelson & Promise of the Real (17) levyn. Rouhea, neilyoungimainen kitarasoundi (mutta paljon tarkempi) kera vahvojen kappaleiden teki vaikutuksen. Aloituskappale Send Me Down On A Cloud kertoo heti missä mennään, tiheätunnelmaisessa svengaavassa rokissa. Musiikillisista verrokeista isänsä lisäksi tulee mieleen ainakin Leon Russell.

Seuraavaksi julkaistiin melkein yhtä hyvä Turn Off The News (Build A Garden) (19), joka taisi olla levyn otsikkoa myöten kritiikki Trumpin aikaiseen Amerikkaan, että riittää nämä jatkuvat ikävät uutiset. Muistan, että tämän levyn tiimoilta diggailuni haaleni. Pidin albumia tuolloin hivenen väkisin puristettuna. Levy on edellistä rokimpi ja siirtää sen liiankin lähelle valtavirtaa. Tosin hyviä biisejä löytyy tältäkin, kuten nimikappale, Bad Case ja etenkin Civilized Hell. Jälkimmäisestä biisistä löytyy hieno versio seuraavan vuoden Naked Gardenilta (20) joka on edellisen sisaralbumi, sisältäen Turn Off-sessioista jääneitä demoja ja uudelleenottoja. Sanoisin, että rennompi Naked Garden on nautittavampi kuuntelukokonaisuus näistä kahdesta. Naked Gardenista otettiin rajoitettu vinyylipainos ja sitä on liki mahdotonta saada enää mistään säädylliseen hintaan. Kolminumeroisissa summissa liikutaan.

Juuri Naked Gardenin ilmestymisen jälkeen (maaliskuu 2020) iski kansainvälinen lockdown. Lukas bändeineen unohtui taustalle kaiken muun koronahämmenyksen myötä. Näin ollen en tiennytkään, että Lukas Nelson & Promise Of The Real julkaisi myös viime vuonna albumin: A Few Stars Apart (21). Löysin sen ihan vastikään. Edeltäjiinsä nähden levy on varsin selväpiirteinen ja jotenkin kypsyneempi kuin aikaisemmat. Tämä levy on myös enemmän kantria kuin edeltäjänsä. Monta hyvän kuuloista kappaletta löytyy tältä plätyltä, kuten rullaava Perennial Bloom ja herkkä Smile.

Lukas Nelson & Promise of the Real on itsevarmaa ja perinnetietoista (geenit) rytmimusiikkia, josta välittyy soittamisen ilo. Lukas bändin pääasiallisena biisinikkarina voisin nostaa yhdeksi 2020-luvun tasokkaimmaksi ns. vanhan liiton kantrirock-biisien väsääjiksi. Mielestäni tämän ajan arvostetuista lauluntekijöistä, esimerkiksi Israel Nash ja Jonathan Wilson kalpenevat Lukasin rinnalle. Lukasin kohdalla on kyse tietynlaisesta tekemisen rentoudesta, joka tuo musiikkiin jotain ainutlaatuista ydintä, samaa mitä löytyy myös Willie-isän levyiltä. Kun hyvän musiikin äärellä ollaan marinoiduttu läpikotaisin, niin se kyllä kuuleekin.

Ainut miinus tässä on se, että Lukasin levyjä ei juurikaan löydy suomalaisista levykaupoista. Kaikki on tietenkin tilattavissa, mutta noiden vinyyliversioiden hinnat ovat kohtuu suolaisia. Nyt mennään sillä rajalla, että onko tämä musiikki sittenkään niin hyvää, että se on pakko omistaa fyysisenä äänitteenä? En aio ostaa uutta Elvis Costelloa, enkä Jethro Tulliakaan. Mutta yhtäkään Lukasin levyä en vielä omista. Olisiko nyt se hetki? A Few Stars Apart (21) vinyylin tilaus on parin klikkauksen päässä...klikkaanko? Klikkasin.

Tässäpä uusimman levyn voimaballadi Lukasin intiiminä pianovetona:




lauantai 22. tammikuuta 2022

Kuka oli Harry Nilsson?


Never heard! Voisi joku sanoa, mutta epäilemättä Harry Nilsson kilauttaa useimpien kelloja. Eikö vaan? Jokunen vuosi sitten eräs tamperelainen levykauppa työnsi kasoittain Nilssoneita tuulikaapin ilmaislaariin. Artisti oli heille tuiki tuntematon...ainakin tuolloin. Viime aikoina olen nähnyt Nilssoneita ihan hintalappu kyljessäkin tuossa kyseisessä kaupassa. Kahden ja neljän euron haarukassa. Olet varmasti nähnyt nuo kolme levyä: Pussy Cats (74), Duit On Mon Dei (75) ja Sandman (76). Edelleenkin kirppislaarit tursuavat noita lättysiä. Tuotiinko Suomeen 70-luvulla tonneittain Nilssonia vai mistä on kyse? 

Harry Nilsson on se mies, joka oli ensimmäisenä lähteellä jättihitin "Without You" kanssa. Se voitti grammyn jo vuonna 1971 ja oli osana Nilssonin tunnetuinta ja laadukkainta albumia: Nilsson Schmillsson (71). Hitin tragedia oli se, että se ei ollut Harryn kynästä, kuten ei myöskään toinen Nilssonin esittämä jättihitti, Midnight Cowboy (71) leffan tunnari: Everybody's Talking (Fred Neilin biisi). Nilsson tunnetaan erityisesti lauluntekijänä ja omia erinomaisia biisejä löytyy kataloogista riittämiin.

Katsoin taannoin Youtubesta kehutun dokkarin aiheesta: Who Is  Harry Nilsson (And Why Is Everybody Talkin' About Him)? https://www.youtube.com/watch?v=Je8g10Q3-gY&t=4205s jossa Nilssonin läheiset, ystävät, muusikkokaverit muistelevat artistin uraa(ja edesottamuksia) kronologisesti, aina uran alkuvaiheesta synkähköihin loppuhetkiin. Erittäin suositeltava dokumentti.

Nilsson oli Beatlesien hyvä ystävä, etenkin Ringo Starrin ryyppykaveri 70-luvulla. Ringo näytteli myös pääosaa Harryn tuottamassa Son Of Dracula (74) leffassa, jota on enimmäkseen päämäärätöntä sekoilua ja kilpailee maailman huonoimman elokuvan tittelistä. Harry säveltämä elokuvan soundtrack on sentään laadukas ja levynäkin tänä päivänä kohtuullinen keräilyharvinaisuus. Ja kappas, koko elokuva löytyy tietty tästä: https://www.youtube.com/watch?v=cfkHN_QxNcw

Mutta ennen noita kosteita vuosia Beatlet innostuivat artistista kuultuaan Nilssonin kakkoslevyn Pandemonium Shadow Show (67) siinä määrin, että ottivat Nilssoniin yhteyttä. Väitetään, että Beatles sai paljon vaikutteita Nilssonin musiikista. Se on ihan järkeenkäypää ja kuultavissakin, Nilssonin eksentrisen ja absurdin huumorin kautta, joka on voinut olla iso vaikutin Lennonin kokeellisimpiin kappaleihin...ja moniin studiohassutteluihin.

Pandemonium Shadow Show (67) on niitä Nilsson levyjä joita ei löydä alelaareista, eikä oikein mistään muualtakaan. Toinen vaikeasti löydettävä Nilsson levy on Nilsson Sings Newman (70), jossa Harry levyn otsikon mukaisesti tulkitsee yhden suuren esikuvansa, Randy Newmanin musiikkia. Molemmat levyt puuttuvat edelleen omasta Nilsson-levykokoelmasta. Sen sijaan lähes koko 70-luvun tuotannon olen löytänyt eurolla tai parilla kirppareilta tai ulkomaalta tilaten. Paras löytöni on erinomainen Harry (69) yhdellä eurolla Ideaparkin levymessuilta usean vuoden takaa.

Nilsson kuoli vuonna 1994 aikalailla terveytensä menettäneenä. Loppuvuodet Nilsson oli onnellisesti naimissa ja tuli kuuden lapsen isäksi. Viimeisin ns. oikea studioalbumi on Flash Harry (80) ellei lasketa myöhemmin samana vuonna tullutta Kippari-Kalle elokuvan laadukasta soundtrackia: Popeye (80). Ysärin alun sessioista kaivettiin myös esiin julkaisematon Nilsson albumi Lost and Found (19). Jolta löytyy ihan päteviäkin biisejä, kuten levyn nimikappale. 

Nyt kuuntelemani Son Of Schmilsson (72) albumi on ollut tehosoitossa jo jonkin aikaa. Levy oli aikanaan pienoinen pettymys edellisen hittilevyn jälkeen ja sitä varjosti Nilssonin ero silloisesta vaimostaan ja syvenevä alkoholiongelma. Levyn tuottaja Steve Perry kritisoi tuossa dokkarissa kovin tätä albumia ja oli pettynyt että se ei yltänyt edellisen levyn tasolle. Nyt kuunneltuna levy kuulostaa kyllä oikein pätevältä. Remember (Christmas), Turn On Your Radio, You're Breaking My Heart, Spaceman, hyviä biisejä kaikki.

Omistan levyjä kaksi kappaletta ja molemmat ovat dynaflex-painoksia, eli varsin ohuita vinyylilevyjä, jotka ovat naarmuille kovin alttiita. Tähän nähden nuo jo viisikymmentä vuotta vanhat muovilepareet soivat edelleen oivallisesti. 

Ja alla tietty pieni Nilsson soittolista:

https://open.spotify.com/playlist/0Z5VlnoziXZ5ChEIMhilPZ?si=64d0c3be00c044f4



keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Alkuvuoden kiinnostavimmat musauutuudet!

Onhan se niin, että uuden musiikin löytäminen ja jopa on kuunteleminen on muuttunut työläämmäksi. Tutut kähisijät valtavat alati korvani kuulopinta-alaa, eikä siellä uusille tekijöille ole kovin paljon tilaa. Otanko nyt haasteeksi uida vasten taantumuksen aaltoja, sukeltaa tutun ja turvallisen läpin raikkaimmille laitumille, katsoa mitä nuoremmat ja tuoreemmat musiikintekijät ovat julkaisemassa? Yritän näin, ainakin puolittain. Musiikkigenren vaihtaminen ei tule kuuloonsa, pysyn edelleen enimmäkseen folkahtavan rokin maastoissa, kera soul- ja räyhärock vivahtein. Monet näistä tekijöistä ovat olleet alalla helposti sen 20-30 vuotta, ylikin, eli omissa korvissani varsin tuoreita tapauksia. Ja onhan täällä muutama todellinen veteraanikin joukossa. Mutta Rollarit, Springsteen ja Neil Young ovat ainakin tämän jutun ajan pannassa.

Mitä onkaan tulollaan?

Band Of Horses: Things Are Great. Tämä uusi levy ilmestyy perjantaina. Pari edellistä Band of Horses levyä jättivät vähän kolkon ja liian rokkaavan vaikutelman. Ne eivät olleet sitä tuoreen riipaisevaa folkrock-kaunoluistelua mitä kolme ekaa plättyä tarjosivat.

Jake Zerxes Fussell: Good and green again. Jake Xerxes Fusselista luin pari vuotta sitten hienon lehtijutun, jossa paljastui perinnetietoinen musiikintekijä ja rakastaja, joka ei ollut vielä julkaissut omia kappaleitaan, vaan neljän levyn verran coveroinut jenkkien traditionaalista laulukirjaa. Nyt perjantaina ilmestyy miehen ensimmäinen levy omaa materiaalia. Näytteiden perusteella ollaan nyt merkittävän äärellä. Levykauppavaraus on jo tehty ja laajempi blogijuttu on tulossa tuonnempana.

Big Thief: Dragon New Warm Mountain I Believe In You. Tässäpä toinen alkuvuoden levymerkittävyys. Big Thiefiä pidetään jopa Amerikan tämän hetken parhaimpana indie-rockbändinä. Uncutista (Uncut 2/2022) löytyy mehusteleva haastattelu musiikillisen vitaliteetin löytäneestä bändistä, sen luovisvoimaisesta laulajasta Adrianne Lenkeristä ja hänen laadukkaista sidemaneistä, kuten pari pätevää sooloa pukanneesta Buck Meekistä. Bändi jossa on taitoa ja osaamista niin paljon, että se poikii myös laadukkaita soolotöitä. Tuleva albumi on tupla ja ennakkoveisujen perusteella menossa vahvasti ostoharkintaan. Tuplavinsky lähtis alta kolmenkympin.

Jethro Tull: The Zealot Gene. Uusi Tull levy tutkii nykyajan populistista kulttuuria muun muassa raamattu-siteerauksin. Edellisestä Jethro Tull levystä on aikaa 19 vuotta. Tilausta tälle levylle on, vanha fani parahtaa. Varasin lipun loppuvuodesta Jethro Tullin keikalle tammikuulle, mutta korona siirsi sen huhtikuulle. Onneksi sentään siirtyi, eikä peruuntunut. Jethro Tullin lazer-discit ovat paukkuneet kuumina autosterkoissani, kuten  Heavy Horses (78), Crest of A Knife (87) ja Catfish Rising (91).  Uuden levyn ennakkomaistiaisista etenkin Shoshana Sleeping kuulostaa oikein mukavan retrolta Jethro Tullilta. 

Eels: Extreme Witchcraft. Tälläkin bändillä on yli 30 vuotinen ura takanaan. Mark Everettin synkkien elämänkohtaloiden värittämä musiikillinen matkaa ehtii jo neljänteentoista studioalbumiin. Amateur Hour rokkaa varsin mukavasti. Lupaa hyvää uudelta tältä tulevalta pitkäsoitolta. Mietin vaan, että mikä oli edellinen kuuntelemani Eels levy? Varmaankin End Times vuodelta 2009.

Beach House: Once twice melody. Beach House on niitä bändejä joita kuuntelin joskus, mutta en muista milloin? Oli The Drums, Blitzen Trapper, Grizzly Bear, M83 ja Beach House...mihin ne muistikuvat oikein jäivät. Aika ja korona tyhjensi aivojeni muistilokeroita. Kun on pelkän levykuuntelun varassa ja kaksi kesää on mennyt ilman kunnollista festaritatsia, jossa vois liveaktin kautta vahvistaa mielikuvaa näistä monista eteerisistä indiebändeistä. Nyt kun kuuntelen Beach Housen uuden eepoksen nimibiisiä, niin kysehän on vallan kovasta kappaleesta. Voisin melkein ostaa tän levyn, mutta 40,99€ on hivenen liikaa. Jos sittenkin vaan spotikkaa kuuntelis.

Leon Brides & khruangbin: Texas Moon (ep). Kiinnostava on myös nykysoulin yhden merkittävimmän tekijän kollaboraatio houstonilaisen trion Khruangbinin kanssa. Se on jatkoa vuoden 2020 arvostetulle Texas Sun - ep:lle. Leon Bridges itsenään on jättänyt valjun ja siloitellun jälkimaun. Tämä toimii paremmin.


Soft Cell: Happiness Not Included. Veteraanien tuotoksia jälleen kerran. Minkäs sille voi kun vanhat ukot aktivoituu. Soft Cellin edellisestä taitaa olla noin neljäkymmentä vuotta. Marc Almondin ääntä on toki saanut kuulla läpi vuosikymmenten hänen laadukkailla soolotuotoksillaan. Vaan haastaako tämä uusi materiaali lainkaan Markun sooloja? Mietteliääksi saa. Heart like a Chernobyl on kyllä..ööh... timanttinen biisin nimi.

Tears for Fears: The Tipping Point. Toinen kolmekymmentä vuotta sitten pintaan pompahtanut popsuuruus. Tears for Fearsin kataloogista löytyy paljon laadukkaita kappaleita ja kaksi täydellistä popalbumia: Songs From The Big Chair (85) ja The Seeds of Love(89). Noiden levyjen tunnelmiin tämä uusi tsipale Break The Man pyrkii. Nostalgiasilta löytyy ainakin hetkittäin ja kävelen mielessäni Nivalan Tuiskulan diskolattialla.

Spoon: Lucifer on the Sofa. Spoon oli paljon tehosoitossa kymmenisen vuotta sitten. Ga Ga Ga Ga Ga(07) on varsin tehokas paketti ja sitä seurannut Transference (10). Pari levyä tuli näidenkin jälkeen, mutta ohi menivät. Uusi levy on järjestyksessään yhdestoista. Nimen perusteella voisi odotella kovaa kamaa, eivätkä nämä näytebiisit ole lainkaan huonoja.

Spiritualized: Everything was beautiful. Toiseksi uusimman Uncutin haastattelussa Spiritualizedin Jason Pierce vasta varovaisesti lupaili uutta matskua. Mutta bang! Uusi levy ilmestyy jo helmikuun lopulla. Ennakkobiisien perusteella tämä on vanhaa tuttua eksentristä huojuntaa. Maistunee isompanakin annoksena.

Midnight Oil: Resist. Päästetään joukkoon muutama todellinen eläkeläinenkin. Jo vuodesta 1972 toiminnassa ollut aussibändi julkaisee noin viidennentoista albuminsa. Hiteistä Beds are Burning ja Blue Sky Mining on jo yli kolmekymmentä vuotta. Musiikki on edelleen tunnistettavaa Midnight Oilia, ehkä laulaja Peter Garretin laulu on vähemmän intensiivinen verrattuna loiston päiviin.

Jack White: Fear of the Dawn. Ensimmäinen Whiten tänä vuonna julkaisema albumi tulee huhtikuussa, toinen myöhemmin kesällä. En ollut ihan varma pistänkö Jack Whiteä tälle listalle laisinkaan. White Stripesin jälkeiset soolotyöt ovat kiinnostaneet koko ajan vähemmän. Love is Selfish kappale vaikuttaa vaihteeksi suoralta ja vilpittömältä, eikä äkkiväärältä ja turbo-boostatulta, mihin Whiten ilmaisussa on kyllästymiseen asti tottunut. Toivo elää, että jotain aitoa ja rootsia olisi tulollaan kokonaisen levyn verran.

Liam Gallagher: C'Mon You Know. Liamin uutukainen odottaa meitä toukokuulla, kuin porttina lukuisille kesäfestareille. Mietin, että miten tää uusin siivu C'Mon People kuulostaa niin tutulta. Hemmetti sehän on Riku Ashcroftin biisi, jonka Limsku on ottanut coveroitakseen...ja Riku hoilaa mukana. Tämäpä vasta nerokas ratkaisu. Toivon toki, että tämä ei ole näyte Liamin tulevalta plätyltä, vaan sellainen uggeleiden sivuhassuttelu.

Mainitsematta muutamia muitakin noteeraamisen arvoinen tuleva uutuus, kuten: Father John Misty, Midlake, The Cure, Destroyer, Guided By Voices ym. ym. Lisää levyjulkistuksia tullee alkuvuoden aikana. Näillä keskivanhojen artistien uutukaisilla pääsen kai hetkeksi irti ikivanhojen suosikkieni ikeestä? 

Tässä soittolistaa kertomastani:

https://open.spotify.com/playlist/1cxZYIRPCWARRbBmSd3ZLT?si=7e264cc7d9a947c7



lauantai 15. tammikuuta 2022

Rickie Lee Jones - Last Change Texaco

Huomaan jääväni Rickie Lee Jones diggailuni kanssa usein yksin. Ymmärrän kyllä hyvin jos tällainen persoonallinen jazz-rockääni ei varauksettomasti vakuuta. Pitkäpiimäiset, osin jollottavat kappaleet riipivät korvia ja tarjoavat kovin vähän kertosäkeitä ja koukkuja. Kuin olisi jääty suohon kiinni joikhaamaan, on ollut liikaa aikaa kynäillä tylsiä ralleja, kuka nyt tällaista musiikkia haluaisi kuulla?

Näin myönnän itse välillä ajattelevani kuunnellessani Rickie Leen musiikkia. Tuotanto ei kauttaaltaan vakuuta, paljon löytyy tylsää kelausta, lauluja ilman fokusta,  tarpeetonta ja pitkästyttävän kuuloista musiikkia. Mutta vastapainoksi löytyy riittävästi helmiä, uskomattoman intiimiä vokalisointia, taikaa, selittämätöntä ja kahlitsematonta musiikkia. Näiden helmien vuoksi jaksan vuosi vuoden jälkeen kaivaa Rickien levyjä hyllystä levysoittimeni timanttineulan alle. 

Olin onnekas kun pääsin kaksi vuotta sitten artistin keikalle Tavastialle, juuri ennen tätä riipivää kulkutautiaikaa. Tuolta keikalta kirjoitin oheisen bloggauksen, josta löydät lisää määritelmiä  Rickie Lee Jonesin musiikista...ja tietty hyvän(uskallan väittää) keikka-arvion:  http://homesickhounds.blogspot.com/2019/11/rickie-lee-jones-tavastia-helsinki.html

Viime syksynä ostin Rickie Lee Jonesin elämänkerran: Last Change Texaco (21), jota tietääkseni ei ole vielä käännetty suomeksi...ja tuskin tullaan kääntämäänkään.  Ja kuinka tarpeellista on edes kääntää rockelämänkertoja tässä maailman ajassa, jossa nykynuoriso kasvaa suvereeniin englannin kielen käyttöön. Tietty me vanhemmat ikäpolvet tarvitsemme käännöksiä ja apuja(puhunko vain omasta puolestani?), sillä onko kukaan Rickie Lee Jonesin musiikkiin syvällisesti perehtynyt suomalainen huono englannissa? 

Tämä elämänkerta kisaili vahvasti viime vuoden parhaan rockelämänkerran tittelistä, monet musalehdet noteerasivat Last Change Texacon kirjaäänestyksissään ihan terävimpään kärkeen. Minun itse oli vaikea päästä ns. kirjan selkään. Se tuntui alkuun jotenkin liian intiimiltä ja jutustelevalta, paljon tarpeettomia yksityiskohtia lapsuudesta. Tämä on usean elämänkerran helmasynti tai ominaisuus, jäädään kelailemaan lapsuusajan asioita turhankin tarkkaan. 

Niinpä unohdin kirjan pariksi kuukaudeksi, kunnes taas joulun alla palasin sen pariin uudelleen. Aloitin kirjan lukemisen sen mielenkiintoisimmasta kohdasta, eli rakkaussuhteesta Tom Waitsin kanssa 70-luvun lopulla. Mutta himmasin saman tien(koska halusin säästellä tuota kohtaa) ja hyppäsin noin puoliväliin, teinivuosiin, joissa oli jo paljon Rickien musiikillisen tien löytämisen eväitä. Ei silti, kyllä ihan alkupään ns. suvun orpotarinatkin olivat loppujen lopuksi kiinnostavia. 

Rickie kertoo hyvin valaisevasti siitä, mitä on olla muusikko, trubaduuri ja kuinka vain kaikista hurjapäisimmät meistä valitsevat tämän tien. Uran alkuun pääsemissä oli monenlaisia käänteitä, jotka kerrotaan kirjassa seikkaperäisesti. Päihteet ovat näytelleet varsin isoa osaa artistin alkuvaiheessa, etenkin kakkoslevyn Pirateksen aikaan ja sitä seuranneelta kiertueelta. Myös päihteet oli syy hänen ja Tom Waitsin suhteen päättymiseen, jota Jones kuvailee elämänkerrassaan varsin laveasti. 

Rickie Lee Jonesin kieli kerronnallista, vetävää ja sanoisin myös, että laadukasta. Hyvin kirjoitettu englanninkielinen kirja saa minut lukijana paremmin tempautumaan mukaan. Näin silloin kun kirjoittaja löytää tavallaan saman aaltopituuden kanssani. Rickie löysi. Näin kävi aiemminkin Everything But The Girl yhtyeen laulajan Tracey Thornin mainioiden elämänkerrallisten kirjojen kanssa.

Yhdessä tarinallisessa kohdassa kirjassaan, Rickie kertoo kohtaamisesta Van Morrisonin kanssa Irlannissa jossain "maalaisfestareilla", jossa Van esiintyi. Van kehui myös Piratesia, mutta yhtälailla sai yllättävän raivarin, jonka purki Jonesin päälle. Kirjasta löytyy muitakin herkullisia muusikkokohtaamisia. Esimerkiksi Little Featin Lowell George on näytellyt isoa osaa Rickien uran alkuvaiheessa. Lowell levytti Jonesin kappaleen Easy Money omalle sooloalbumilleen: Thank's I'll  Eat It Here (79). 

Last Change Texaco on musiikkielämänkerraksi yhtä aikaa intiimi ja viisas. Eletyt vuodet, peittelemätön reflektointi oman uran monista (kivuliaistakin) vaiheista nostaa sen lukemieni elämänkertojen kärkipäähän. 

Sitä vaan mietin, että jäänkö edelleen Rickie Lee Jones-fanituksen kanssa yksin. Neljästä ensimmäistä levystä minulla on kaksois- tai kolmoiskappaleet, jos vaan kohtaan ihmisen joka on löytänyt saman musiikillisen aarteen äärelle, niin mielellään lahjoitan muovikiekollisen verran tätä laadukasta ja erittäin omaperäistä Amerikan ääntä. Ja jos pitäisi suositella erityisesti jotain levyä Rickie Lee Jonesin tuotannosta, niin sanoisin, että se on kakkoslevy: Pirates(81). Joka on myös erolevy Tom Waitsista.

Tämä kappale taas löytyy erinomaiselta: Flying Cowboys (89) levyltä. Sen alta löytyy spotikka-soittolista artistin parhaista biiseistä.


https://open.spotify.com/playlist/5Zcat4cblZHI0xCUurIk8T?si=f631dc37bafe467f



perjantai 7. tammikuuta 2022

Miksi kirjoitan blogia?

Nousee tuo tuttu kysymys taas esiin. Miksi ihmeessä jaksan ja viitsin kirjoittaa blogia? Olen tehnyt sitä kohta viisitoista vuotta ja edelleen löytyy syy raapustaa jotain tänne. Saman kysymyksen esitin vaimolleni, noh vastaushan sieltä tuli: - kirjoitat varmaan sitä ennen kaikkea itsellesi? Kyllä. Ennen kaikkea itselleni, muuten en olisi jaksanut viittätoista vuotta pakertaa näitä juttuja. 

2000-luvun alkupuolella bloggaaminen oli suosittua. Musiikkiblogeja oli pilvin pimein, niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin. Tuohon aikaan etsin nälkäisesti uutta musiikkia ja näin ollen vietin aikaani paljon erilaisilla blogisivustoilla. Yhä edelleen huomaatte tämän blogin oikeassa yläkulmassa linkkejä näihin legendaarisiin ja suurimmaksi osaksi jo lakkautuneihin blogeihin. Mukava huomata, että vanhoihin kadonneihin levyihin perustunut Rising Storm on vielä kutakuinkin aktiivinen: http://therisingstorm.net/ Tuolta tuli löydettyä monta kadonnut levyä...ja ladattua mp3:sia.

Moni bloggaaja on kai menettänyt kiinnostuksensa...tai sanottavansa. En väitä, että omakaan sanominen olisi kovin omaperäistä, sellaista mukavaa setäretroiluahan tää on ja enimmäkseen omilla mukavuusalueillani, joita on sentään enemmän kuin yksi. Tein vähän aika sitten netissä liikkuvan leikkimielisen testin, jossa määriteltiin oma henkinen ikä musiikinkuuntelussa. Minun oli 45-55, eli omassa ikähaarukassa ollaan. Sanoisin, että oman ns.talteen kirjoittamisen lisäksi blogiani pitää hengissä omituinen sinnikkyys. Kun ajat ovat vaikeat, niin jostain nousee ...rkele ja käskee kirjoittamaan, saamaan asiat jollain tapaa liikkeelle. 

Homesickhoundsin perustin vuonna 2007 yhdessä kaverini A-Houndin kanssa, joka siirtyi alkuvuosien laadukkaan kirjoittamisen jälkeen taustalle vaikuttamaan ja viljelemään nasevia kommentteja musiikista. Ajoittain A-Hound on tehnyt comebackeja blogiin ja tällekin vuodelle sellainen otetaan kernaasti vastaan. Blogissa on ollut meidän kahden lisäksi myös kirjoittajia, kuten V-Hound, E-Puppy ja eräs, jo edesmennyt Marko...joka paljastui alter-egoni kautta toimivaksi shetlanninlammaskoiraksi. Tässä yksi Markon ensimmäisistä postauksista: https://homesickhounds.blogspot.com/search?q=marko

Blogin kymmenvuotiskarkeloihin painettiin oma pieni kirjanen (kts.kuva) ja tällekin vuodelle on suunnitteilla jotain vastaavaa, mutta katsotaan miten tänä vuonna käy, tuleeko mitään julkaisua?

Haluaisin sanoa, että blogi elää ja hengittää, muste virtaa nälkäisenä paperille. Näin ei aina ole, mutta niin pitkään kun musiikki jollain tavalla koskettaa allekirjoittanutta, niin hätää ei ole. Ja kun veteraanit aktivoituvat, kuten Jukkakin tänä perjantaina.




keskiviikko 5. tammikuuta 2022

Neil Young & Crazy Horse - Barn

Loppuvuoden uljain veteraaniesitys rokin rintamalla lienee Niilon ja Hullun Hevosen Barn (21). Olen kuullut monta hyvää vertausta kavereiltani levyn musiikista: "kone joka on tuskallisen hitaasti hirttämässä kiinni, musiikki joka huojuu, meinaa sortua, mutta on perustaltaan vahvaa". Komppaan noita sanomisia. Barn on veteraanien intuitiivinen retki, jossa jokainen tietää paikkansa,  jotka eivät ole enää niin vetreässä kunnossa, mutta tietävät mitä on luoda musiikillinen yhteys toiseen ihmiseen. 

Levyn ehkä suurimman kappaleen Welcome Back videossa vanhat miehet huojuvat ja nostavat käsiään soittimien kielille, juuri sen verran kuin jaksavat, mutta se riittää. Pari vuotta sitten liki kuoleman kielissä käynyt basisti Billy Talbot pysyy hädin tuskin tuolillaan, mutta hoitaa homman komeasti maaliin. Edelliselle Colorado (19) levylle vahvistukseksi otettu Nils Lofgren kutoo Neilin kanssa maukasta kitarapunosta. Lofgrenin muistetaan toki Tonight's The Night (75) levyn aikaisena Crazy Horsen ns. ulkojäsenenä. Nyt ympyrä on sulkeutunut ja Nils on ottanut kai pysyvästi paikkansa bändissä, kun vakikitaristi Frank Poncho Sampedro siityi eläkkeelle parisen vuotta sitten.

Neil on autotunetetulle ajalle kauhistus, jatkuvaa huojuntaa ja keskeneräisyyttä, niin vokaaleissa kuin kitaroissakin. Mutta juuri tuo jopa epävireinen soundi tekee musiikista suurta ja aitoa. Toisaalta nuotissakin pysytään juuri sen verran kun on tarpeen. Itseasiassa tämä keskeneräisyys on tietoista ja tavaramerkinomaista. Neil luottaa enemmän fiilikseen, kuin teknisesti täydelliseen ottoon. Toisaalta levyn päättävä Don't Forget to Love on kaunis ja muodossaan pysyvä balladi. Song of The Seasons kuulosti korviini ensi kuulemalta uskomattoman valjulta ja keskeneräiseltä kappaleelta, mutta nyt se puolustaa paikkaansa levyn avausbiisinä. Kaikki levyn biisit eivät ole kovin mielenpainuvia, esimerkiksi Canerican kuulostaa jotenkin kiusallisen tutulta Neil-biisiltä.

Levy on varsin koherentti kokonaisuus, mutta en sanoisi, että se olisi tämän vuosituhannen paras Neil-levy. Muutaman vuoden takainen The Promisen of Real taustabändin kanssa tehty väkevä Visitor (17) haastaa vahvasti uutukaisen ja on mahdollisesti biisimateriaaliltaan jopa tätä vahvempi. Myös kymmenen vuoden takainen Psychedelic Pill(12) tupla-albumi pesee Barnin. Mutta tämän vuosituhannen Top 3:seen mennään niukin naukin. Tai noh, akustinen Silver & Gold (00) avasi vuosituhannen vahvasti ja myös Prairie Wind (05) on vahva esitys, että kyllähän tätä materiaalin leveyttä riittää.

Pidetään fokus kuitenkin tässä päivässä ja tässä alkavassa vuodessa, joka ei tarjoa mitään riemunsekaisia visioita johtuen tästä maailmanlaajuisesta kulkutautitilanteesta. Neil Young hulluine heppoineen on laittanut live-esiintymiset suosiolla jäihin ja aikoo keikkailla vasta kuin koronatilanne kunnolla helpottaa. Alkavalle vuodella on lupailtu Harvestin (72) 50v. deluxe-painosta, julkaisematonta Toast- nimistä Crazy Horse plattaa vuosituhannen alusta. Ragged Glorysta(90) piti tulla myös laajennettu painos. Myös uuden levyn äänityksetkin on aloitettu, kertoo Neil Uncut-lehden tuoreimmassa numerossa.(Uncut, 2/2022). 

Uutta musaa tarjoillaan veteraanin vanhoista viljalaareista ja tuoreimmista siiloista myös tällekin vuodelle. Mielenkiinnon ylläpitämiseen mahdollisesti vaikuttaa se, että artistilla itsellä on palava tarve julkaista koko ajan jotain. Ainakin oma mielenkiinto pysyy vielä yllä, etenkin kun taso on vielä vähintäänkin hyvää.



maanantai 3. tammikuuta 2022

Uuden vuoden ensimmäisiä rokkipapanoita

Kaikki on vähän taas jumissa ja lähtökuopissa. On rajoituksia ja sen sellaisia. Lupaavasti kehittynyt livevuosi 2021 tyssäsi rumasti joulun alla kun koronarajoitukset taas iskivät. Jethro Tullin loppiaiskonserttiin Tampere-taloon ostin lipun, mutta sepä siirtyi sitten huhtikuulle. Sentään siirtyi, ettei kokonaan peruuntunut. 

Nojoo, kerkesin sentään jotain liveihanuutta viime vuonna harrastaa, muun muassa käydä Jonna Tervomaan erinomaisella keikalla Laukon Kartanossa ja parilla pienemmällä keikalla. Mutta en kovin paljoa kerennyt. Ennen joulua Tampereen uusi Nokia Areena suorastaan tyrkytti lippuja Popedan ja Eppujen megakonsertteihin. Mutta eipä sitä tullut lähettyä. Eikä sitä rahaakaan aina niin paljoa ole, puhumattakaan ajasta. On se muukin elämä. 

Aika samanlailla kävi bloggaamisen kanssakin, kun rajoitusta pukkaa, niin kynäkin tyrehtyy. Tai noh, se tyrehtyi jo marraskuun alussa. Syynä ihan vaan se, että ei ollut mitään sanottavaa. Ja onko nyt sen enempää? Epäilen, mutta kone on taas käynnistettävä, edes jonkinmoinen kone, joka suoltaa ajatuksia musiikista ja sen sivusta.

Vaan onhan tämän uuden vuoden rokkihorisontissa jotain siintämässä. Niitä uusia levyjä. Tässä olisi nimiä toivomuslistallani: Rolling Stones, The Cure, J.Karjalainen, Bruce Springsteen...ja heiii, onko musamakuni juurikaan muuttunut sitten vuoden 1989. Ei se paljoa ole, Isot ovat edelleen isoja ja pieniäkin suositaan, mutta nuo rokin monsterit kilauttelevat vieläkin ties mitä kelloja.

Mutta annetaan päivien edetä ja mieleni nostaa esiin loppuvuoden kypsyneitä herkkuja, jotka joutavat tarkastelun alle tässä blogissanikin. Toivottavasti.

Tämä oli vuoden ensimmäinen raapustus, Kiitos jos luit tämän (ei tässä paljon luettavaa ollut), kun etenkään en tätä mitenkään jakanut. Toivottavasti kone tästä käynnistyisi. Tämä ensimmäinen paksu karstakerros oli vaan poisedestäkirjoitettava. (oliks se edes yhdyssana?)

Jotenkin tää biisi, nyt!

https://www.youtube.com/watch?v=YmPwYhHX_jY