lauantai 30. heinäkuuta 2022

Deep Purple in concert - Tampere. 28.7.2022.

Rokkikeikkojen suhteen on ollut tämän vuoden aikana osittain huono tuuri. Jethro Tullin Tampereen keikka jäi väliin riskin flunssan vuoksi ja sitä ennen keikkaa oli siirretty ainakin kahdesti koronan vuoksi. Tänä viikonloppuna piti lähteä Ruotsiin katsomaan Rollareita, mutta tajusin, että en pääse sieltä takaisin ennen maanantaina jolloin pitäisi olla töissä. Niimpä myin lipun pois. Henkisenä korvikkeena Rollareille piti olla ihailemani alt-rock-artistin Daniel Romanon keikka Uumajassa tämän kuun puolessa välissä. Mutta keikka peruttiin vähäisen lippujen ennakkomyynnin vuoksi. Sain toki rahat takaisin lipusta, mutta varaamastani laivamatkasta vain puolet ja junalipuista Tampereelta Vaasaan en mitään. Rahaa paloi turhaan just sen myymäni Rollarilipun verran. Ostin ja menetin. 

Deep Purple oli myös pitkään mielessä  Rollarikeikka-korvikkeena. Onhan tää hevin legendoja, jota en oo vielä nähnyt ja esiintyy kotikonnuilla. Pakko mennä. Tosin hetken päätin olla menemättä, kunnes torstaina aamupäivällä selailin puolihuolimattomasti tapahtumasivustoa ja huomasin olevan lippuja myynnissä. Sainkin tiketin ovh:ta huomattavasti halvemmalla ja dadaa, tässä sitä ollaan.

Hakametsän parkkiksen rokki-ilta alkoi Andy McCoy soolosetillä, jota en kerennyt kuulemaan, enkä sitä seurannutta ruotsalaista Nestor-bändiä. Seuraavan bändin, ikuisesti suomalaisia festareita nuohoavan legendan, nimittäin Uriah Heepin kerkesin näkemään. Tai kolme vikaa biisiä, joihin sisältyi hitit Lady in Black ja encorena soitettu yllättävän ärhäkästi rullaava Easy livin'. Edellisestä Heep-keikasta olikin kulunut 33 vuotta. Paikkana oli tuolloin Himangan nuorisotalo P-Pohjoismaalla. Jo oli siis korkea aika.

Seuraavana esiintynyt Accept aiheutti illan miellyttävimmän yllätyksen. En ole tätä teutonisen nahkahevin legendaa paljoakaan elämäni aikana kuullut. Herkässä teini-iässä raskaampi osasto vieraili usein levylautasella, mutta ei Accept. Pidin sitä jotenkin liian hevinä ja tylynä bändinä. Kiss, Iron Maiden, Bon Jovi (Ei se oo heviä, joku huutaa!) olivat sopivan melodista minun makuuni. Tänä iltana Accept mellasti saksalaisella tarkkuudella eteenpäin. Kolme kitaraa tykitti taitavasti ja Klaus Meinen ja Brian Johnsonin risteytykseltä näyttävä laulaja hoiti tonttinsa varsin kelvollisesti. Sain keikan aikana myös tuttavaltani vahvan levysuosituksen: Balls to the wall (83). Menee want-listalleni.

Deep Purplen settilistoja selatessani huomasin sen noudattavan tyypillistä ja turvallista megabändien kaavaa: samat biisit vedetään kiertueen jokaisella keikalla, ehkä muutaman kappaleen variaatiovaralla. Ne turvalliset hitit ja muutamat uudemmat veisut. Rokkimaailma on varsin arvattava. Toki jos mennään katsomaan näytelmää, niin siinäkin toistetaan sama käsikirjoitus illasta toiseen. Eikai se sitten haittaa jos papparokkarit vetäisevät ne turvallisimmat hitit...ja tuskimpa me mitään yllätyksiä edes odoteta?

Ilta meni juuri niin kuin settilistat ennustivat: kompakti puoltoista tuntia, varmat hitit ja 2-3 uudempaa kappaletta. Käsittääkseni Deep Purple on esiintynyt näillä leveyksillä jotain 20-30 kertaa, että mahdollisuuksia bändin näkemiseen on ollut tarjolla. Itse tartuin vasta nyt tähän mahdollisuuteen. Onneksi tartuin. Kaikkinensa keikka oli varsin pätevä. Ian Gillanin ääni pääsi keikan edetessä korkeampiinkin nuotteihin, tosin mihinkään Child In Timen primaariin karjuntaan ei 76-vuotiaalla miehellä ole enää mahkuja. Vai voisiko olla? No sitä ei tänä iltana päässyt kuulemaan, enkä tiedä milloin viimeksi bändin on vetänyt kyseisen kappaleen livenä? Ainoan alkuperäisjäsenen rumpali Ian Paicen kannutus läpäisi vielä kriittisen seulan ja Roger Gloverin hyväntuulinen bassottelu nosti suupielet ylöspäin. Bändin perusta oli vielä kunnossa.

Keikan plussaksi voidaan laskea liki täydellinen luenta Smoke on the waterista. Klassikko-kappale ei kuulostanut lainkaan väkinäiseltä. Yhdeksi ansioksi tässä tapauksessa voidaan katsoa Steve Morsea tuuraavan Simon McBride-nimisen kitaristin työskentely, jossa oli taidon lisäksi riittävästi tunnetta. Ei tullut lainkaan sellaista oloa, että tässä on uusi mies, joka ei kuulu yhtyeeseen. Purplen tuotanto ja magiikka oli sisäistetty hyvin.

Uudemmista kappaleista toimivat parhaiten Whoosh! (20) levyn apokalyptinen Nothing at All, jossa ilmaistaan aika selkeästi huoli ympäristön ja maailman tilasta. Myös Now What!? (13) levyn edesmenneelle urkurille John Lordille omistettu Uncommon man toimi varsin hyvin. Ennen keikkaa kotona hämmästelemäni Lazy (kuinka mitäänsanomaton biisi se on ja soitetaan joka keikalla) toimikin Hakametsän lavalla varsin hyvin. Yksi keikan huippukohdista.

Tämä oli ensimmäinen livekosketukseni Deep Purpleen ja todennäköisesti viimeinen. Haastattelun mukaan bändillä on selkeät suunnitelmat kolmeksi vuodeksi eteenpäin, että voi olla, että Suomenkaan keikat eivät jääneet tähän. Toista olisi ollut nähdä bändi viisikymmentä vuotta sitten legendaarisen Made in Japan (72) livelevyn aikaan. Mutta hyvä näinkin, veteraanin otteissa ei ollut tänäkään iltana mitään hävettävää.



keskiviikko 20. heinäkuuta 2022

Kevin Morby: This Is A Photograph

Kevin Morbyn edellinen levy, koronakeväänä ilmestynyt Sundowner (20) ui sielunmaastooni, hitain, mutta määrätietoisin vedoin. Muistan tuon koronakesän, kun öljysin kesällä terassia ja kuuntelin kyseistä albumia bluetooth-soittimestani. Toimi. Tosin unohdin levyn melkein vuodeksi, ennen kuin sen ostin itselleni vinyylinä. Onneksi ostin. Upea teos.

Tänä keväänä ilmestynyt This Is  A Photograph (22) on myös enimmäkseen täysosuma, sopivasti alt-rockgenren sivuun osuva albumi (ja artisti). Tietynlainen harmoninen folkrock-muoto puuttuu, musiikki kasvaa omista lähtökohdistaan, persoonallisesta tarinankerronnasta ja lauluilmaisusta. Äkkiseltään Morbyn puhemainen laulutapa vaikuttaa kovin huojuvalta ja jopa epälaulumaiselta. Mutta rytmiikka ja tunne on kohdillaan, loppujen lopuksi Morbyn ilmaisu venyy ja paukkuu mukavalla skaalalla. 

Aloituskappale This is Photograph suorastaan rokkaa, seuraava veisu A Random Act Of Kindness on yksi vuoden biisejä sen videota myöten. En ole kyllästynyt luukuttamaan tätä kappaletta. Hitaasti kasvava ja lopuksi suorastaan myrskyksi yltyvä veisu on täynnä ihanasti kaihertavaa sivullisuuden tunnetta, jota on vaikea vastustaa. Seuraavassa kappaleessa on oikeaoppisesti otettu naisääni mukaan feattaamaan. Evin Rae niminen naislaulaja laulaa säkeistöjä ja säkeistön pätkiä mukavasti Morbyn kanssa vuorotellen. Homma kulkee herkässä synkassa ja tämä Bittersweet, TN niminen kappale on myös yksi albumin helmiä.


Useissa levyissä on se tietty momentum-alue, vahvat kappaleet jotka määrittelevät levyn yleistunnelman ja sen hurmassa koko levy ylistetään erinomaiseksi, vaikka näennäisen koherentissa kokonaisuudessa olisi heikompiakin biisejä. Tarkkailen, että olenko julkistamassa levyn erinomaiseksi ennen aikojaan? En tunnusta, sillä löydän levyltä jo neljännen erinomaisen kappaleen, joka on myös järjestyksessään levyn neljäs biisi. Disappearing, mitä sanoisin? Kitara vaikertaa ja melodika. Hieno tunnelma.

Kakkospuolen avaa levyn toinen puhtaasti rokkaava biisi nimeltään: Rock Bottom. Homma on jännästi levällään ja samalla svengi pitää otteessaan, kotikutoinen, rupinenkin ja väliin on tallennettu paljon naurua, joka on varsin hauska oivallus. Missään kohtaa Morbyn ote ei notkahta. Kappaleet ovat kauttaaltaan riittävän vahvoja ja hänen oivaltavat videonsa ovat todellakin näkemisen arvoisia. Jotenkin artistin intohimo omaan tekemiseen välittyy.

Ja piti sanoa, että se levyn järjestyksessään seitsemäs kappale Five Easy Pieces on myös erinomainen, mutta jätetään vielä löytämisen varaakin, vielä on puolenkymmentä biisiä jäljellä. 

Jollain oudolla tavalla Morbysta tulee mieleen jopa kotimainen 22 Pistepirkko. Ehkä molemmista löytyy sellaista hyvää kotikutoisuuden ja särmikkyyden yhdistelmää. Kuulostaa jopa siltä, että monet kappaleet olisi vedetty ns.kerralla purkkiin, koska intensiteetti on jotenkin käsinkosketeltava. En tiedä onko näin.




sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

Levymies Saksassa

Pahimman koronapandemian hellittäessä, levymiehemme suuntautuu taas riemukkaalle muovimatkalle Eurooppaan...tai tarkemmin sanottuna perhematkan yhteydessä levymies tekee muutamia täsmäiskuja paikallisiin levykauppoihin, nyt puhutaan noin 4-6 tunnin yhteisajasta, mitä Saksan kaupunkeja ja kauppoja siihen mahtuukaan?

Edellisen, yhdentoistavuoden takaisen Saksan reissuni levykauppapäivityksen löydät seuraavan linkin alta, ja siinä huomaa myös hintatason nousun. Nykyään maksaisin ihan mielelläni kympin mainitsemastani The Sundaysin levystä: http://homesickhounds.blogspot.com/2011/05/kerran-berliinissa-toukokuussa.html

Vaan palataan tähän Saksan matkaan. Lyypekki. Ei paljon mainittavaa. Kävin kahdessa paikassa: Wo-Andersissa ja Studio 1  Lubeck nimisessä paikassa. Ensimmäistä kehuttiin nettiarvioissa Lyypekin parhaaksi. Ehkä se oli sitä, mutta levymateriaali ei säväyttänyt. Genrejä ja levymassan laajuutta riitti, mutta laatu oli kapeahko ja varsin hintava. Ulkona oli naurettava parin euron cd-laari, jossa oli enimmäkseen halppiskokoelmia. Tiedän vaan, että Suomessa tuollaiset levy joutuu oitis kierrätykseen.

Peter Gabrielin kasarin bulkkilevy So (86) irvisti "just come in - kasassa" kymmenen euron lappu kannessaan. Jotenkin se lannisti. Mitään järkevää ei näyttänyt saavan alta kympin. Monet levyt vaikuttivat hintaan nähden varsin nuhjuisilta, kuin levymassa ei oikein olisi päässyt liikkumaan. Kyllähän se jämähtää paikoilleen noilla hintalapuilla. Ei silti, minun lisäksi kävi moni turisti napsaisemassa kuvan kaupasta, mutta ne levyt tais jäädä heilläkin sisään.

Studio 1 Lubeck oli vielä isompi pettymys. Pitkänmallinen levykauppa, jossa lattialla isot kasat levylaatikoita, enimmäkseen saksalaisia shlaagereita. Hinnat olivat Wo Andersia korkeammat ja laatua vähemmän. Harmittaa suorastaan, että tällaisen vesiperän vedin. Jokunen mainittava paikka jäi tsekkaamatta ajanpuutteen vuoksi. Ehkä sieltä jostain olisi löytynyt vielä se "The Levymesta."

Vähän sulatellessani Lyypekin levypettymystä, tein toteamuksen, että vika on allekirjoittaneessa levymatkailijassa. Sillä monelle muulle nuokin levykaupat tarjoavat varmasti hyviä elämyksiä, koska kyllähän siellä klassikoitakin löytyi, jos sen parikymppiä tohtii maksaa. Nuoremmalle, ja elinvoimaisemalle levysepposukupolvelle 10-20 hintahaarukka on normisettiä ja voidaan maksaa tästä paljon ylikin, mutta tällainen alelaarimies ei tahdo millään sopeutua tähän aikaan, että levyt maksavat nykyisin enemmän, tilanne on yksinkertaisesti erilaisen kuin reilu kymmenen vuotta sitten, joka oli mielestäni halppis-levyjen kulta-aikaa kun levymessut ja kirpparit pullottivat parin euron klassikoita, mutta ei enää. Miksi ei? 

Hampuri. En luovuttanut ihan helpolla. Perhematkamme ajoittui Hampurin seudulle ja kesäkuisen lauantai-iltapäivän nuohota Reeperbahnin levylaareja. Zardoz Records oli se eniten kehuttu ja kyllä se oli ihan käymisen arvoinen. Sieltä lähti mukaan Saksan reissun ensimmäiset vinyylit. Kasasta löytyi himoitsemani Leon Russellin: Life and Love (78) kuudella eurolla, Harry Nilssonin kohtuullisen harvinainen: Son of Dracula (74) soundtrack kympillä ja kahden euron laarista muun muassa Van Halenin: 1984 (84). Ihan kivat setit, enempäänkin ois voinut olla rahkeita. 

Levylaarit olivat laajat ja siistit. Kaikki oli hienosti järjestelty ja kaikenlaista herkkua oli laareissa. Edelleen tämäkään kauppa ei ollut hintatasoltaan mitenkään huokea. Klassikot mukailivat kyllä hyvin discogsin hintatason yläpäätä. Tietty kivijalkakauppa saakin hinnoitella vähän yli, jotta pysyy hengissä. Tosin tällä kaupalla ei ollut konkurssin vaaraa. Selkeästi turistin näköiset pikantit levynkerääjät mietteliäine ilmeineen ja pehmeine kiharineen kasasivat syliinsä järkyttävän suuria levykasoja. Itsetietoinen ilme kasvoilla paljasti, että he olivat tehneet aitoja löytöjä. Varmaan olivatkin, mutta ne pinon päällimmäiset olivat sellaisia levyjä joita löydän Suomen levymestoista paljon halvemmalla. Tullaanko tässä pian johtopäätökseen, että Suomen levymestat kestävät kansainvälistä vertailua? Hengähdän hieman, tämä oli vasta yksi kauppa Hampurissa. Entäs ne muut Saksan kaupungit? Ja kuka on se mies Tampereella joka raijaa Saksasta levyjä ja myy niitä varsin halvalla kirppareilla? Kyllä täällä oikeat lähteekin on, mutta niihin ei pääse turistipaikoilla käsiksi.

Zardoc recordsin jälkeen löysin onnekkaasti toisen levykaupan nimeltään: Groove City Records, joka ei juurikaan omaa groovea nostanut. Levykaupassa oli kaksi naismyyjää, joka oli piristävä yksityiskohta. Souliin, funkkiin ja jatsiin keskittynyt kauppa oli yhtälailla ylihinnoiteltu kuin edellisetkin kokemani. Alelaarissa oli 8 euron hintalaput, se vähän kyllä lannisti. Sinänsä tunnelma oli kaupassa hyvä ja olisin mielelläni sieltä jotain ostanut, mutta en löytänyt mitään ostettavaa, ne Marvinit, Al Greenit, Wonderit, Roberta Flackit ja kaikki soulnimet alkaa olemaan jo tuotannon puolesta hanskasta, että vittuako tässä?

Ei luovuteta vielä. Seuraavaksi tupsahdin Hansenplattelle, jossa oli sekä kyseisen niminen levykauppa, että lauantain katukirppis. Levymyyjiäkin oli mukavasti paikalla. Heti ensimmäiseltä kojulta nappasin eurolla Hot Chocolate: Everybody's 1 Winner (77) ja Mike Oldfieldin: Earth Moving (89). Tämä oli toki vasta lämmittelyä, sillä seuraavalta kojulla oli pari laarillista tiukkaan ahdettua halppiskamaa. Tarjous oli kympillä viisi. Löytyi helposti, muun muassa: ZZ Topin: Deguello (79), Trafficin: John Barleycorn Must Die (70), Neil Youngin: Reactor (81), Billy Cobhamin: Spectrum (73) ja harvinaisempi Splitz Endsin: Time and Tide (82). Hivenen harmittaa, että jätin tuohon laariin useita muutaman euron helmiä, koska kiire vei eteenpäin. Tästä eteenpäin löydöt liki kokonaan tyrehtyivät. Ostin vielä Levon Helmin: American Son (80) sooloalbumin kympillä, joka oli varmaan vähän ylihintainen, mutta myyjä oli niin mukava ja tunsi ihmisiä Mikkelistä, että pakkohan ne kaupat oli tehdä. Nappasin vielä mukaan kylkiäisiksi Scorpionsin Face The Heat (93) cd-levyn kahdella eurolla. Oltiinhan sentän scorppareiden kotikonnuilla.

Lauantain alkoi kääntymään iltapäivän puolelle ja aikani Reeperbahnin vierustan levymessuilla alkoi käymään vähiin. Melko nestehukkaisena löysin vielä punkkiin erikoistuneen varsin hyvältä vaikuttavan levykaupan D.I.Y. Recordsin. Taistelin aikaa vastaan, muun perhe odotti jo läheisessä puistossa. Tuon kaupan laareihin jäin muun muassa kohtuuhintaisia Nick Cave - vinyylejä ja orkkis Nirvanan Nevermind (91) vinyyli myös huokeaan hintaan. Ostotahtoani en saanut nostettua riittävälle tasolle. Nyt harmittaa, sen Nirvanan olisin halunnut.

Siinäpä ne löytöni sitten tältä reissulta olivat. Bergedorfin sunnuntaikirppikseltä löysin vielä Yazoon: Uptair's At Ericin (82) kahdella eurolla.

Verrattuna yhdentoistavuoden takaiseen Berliinin reissuun, niin jälkimaku tästä reissusta oli parempi. Levyjen hintataso on maailmanlaajuisesti noussut noin 30-50%, mutta löytöjäkin vielä tekee. Monta hyväksi mainittua kauppaa jäi Hampurissa kokematta, muun muassa omilla sivuillaan alelaareja esittelevä Norma Jean Records.

Mutta tämä karvaturrilöytö lämmittää kovasti:



perjantai 27. toukokuuta 2022

Jukka Nousiainen ja Kumppanit - Klubi. Tampere. 25.5.2022.

Olen nähnyt Jukka Nousiaisen aika monta kertaa livenä. Enkä muista yhtäkään huonoa keikkaa. Tämä helatorstaiaaton keikka ei tuonut poikkeusta.

Nousiainen kera erinomaisen bändin soitti uuden Matkalla Kotiin (22) albumin kokonaisuudessaan läpi. Levyn biiseistä olen kuullut suurimman osan jo aiemmin keikalla. Levyn piti tulla jo parisen vuotta sitten, mutta ilmeisesti korona sotki aika pahasti suunnitelmat. No nyt levy on ulkona ja se ei ole mikään huono levy.

Keikalla Jukan ja Kumppaneiden yhteistyö toimi saumattomasti, liki telepaattisesti. Rock-Siltasen steel-kitara koristi kokonaisuutta hienosti, Sini Suvannon herkkä rumputatsi kuljetti karavaania hienosti eteenpäin, Matti Pellonpään maalaisserkulta näyttävä Kalevi Suopursu hehkui hyväntuulisuutta ja ysärin lenkkariestetiikkaa ja koko poppoon stemmalaulu hiveli korvia. Itse maestro Nousiainen kuritti keppiä kuin Neil Young konsanaan, mutta esikuvaansa herkemmällä ja tarkemmalla tatsilla.

Parhaita vetoja olivat: Supermies Wonderboy, Siipirikko, Syntyä Rokkaamaan, Yhteensulautuneet Sydämet. Keikalla kuultu levyttämätön kappale nimeltään Tänään piti sisällään vahvoja The Band-vaikutteita, biisi joka ilmeisesti oli tyrkyllä uudelle levylle. Encoreina kuultiin vanhaa Jukkaa, kuten kappaleet Lonely Rider, Jukan Tehdas, Suuret Unelmat ja ehkei ihan paras versio edellisen levyn Ei enää kylmää eikä pimeää (18) nimikappaleesta.

Tavallaan haluaisin kertoa tästä keikasta paljon enemmän, hehkuttaa sen hyvyyttä, mutta jollain tapaa keikka vain täytti tyhjän tilan minussa. Livenälkäni tyydyttyi. 

Ostin keikalta uuden levyn kasettina. Vinyyliä saa odottaa vielä syksyyn asti. Jaksan kyllä odottaa.







perjantai 29. huhtikuuta 2022

The Rainmakers - Keskilännen myrskyä ja korvaa hiveleviä rokkiralleja

Yksi elämäni suurimpia konserttimissauksia on The Rainmakersin keikka Oulun Kuusrockissa vuonna 1989. Aika jolloin yhtye oli vitaalisimmillaan, samoihin aikoihin olin juuri löytänyt rokin kuuntelun ihanuuden koko laajuudessaan, olin herkkää ja neitseellistä maaperää, valmiina Bob Walkenhorstin ja kumppaneiden rokkihirnuntaan. Siellä minun olisi pitänyt olla, se olisi ylevöittänyt herkän nuoruuteni, ehkä saanut astumaan askeleen jos toisenkin, uskaltaa ja nähdä jonkun kauniin tyttösen vierelläni. Mutta unelmat murenivat pelkuruuteen ja pikkukyläläisyyteen: 
- Eikai sitä kukkaan nyt kuusrokkiin lähe, on niin kaukanakin! 
Oispa voinut lähteäkin. Kaveritkin petti, kukaan ei lähtenyt mukaan Kuusrockiin. Kysyinköhän edes ketään?

Jos saisin valita mikä artisti olisin, niin olisin juurikin Rainmakersin laulaja/biisintekijä Bob Walkenhorst. Sielukasääninen kaveri jolla keskimääräistä laadukkaampi lauluntekemisen lahja. 

Missourilaisen The Rainmakersin ensimmäinen levy oli oikeastaan kaksi vuotta ennen virallista esikoista ilmestynyt Steve, Bob & Richin: Ball (84) albumi, jolta löytyi useita esikoisalbumin: The Rainmakers (86) iskusävelmiä, kuten jättihitti Let My People Go-Go, Big Fat Blonde ja Nobody Knows. Esikoisalbumi sai kaikkinensa oikein hyvän vastaanoton ja myyntiluvutkin olivat oivallisia. Etenkin Let My People Go-Go antoi bändille heti kärkeen ison hitin. Nyt kuunneltuna levy on kestänyt hyvin aikaa ja biisit potkii kuten 80-luvun kultavuosina ellei jopa paremmin.




Kakkoalbumin: Tornadon (87) piti sitten räjäyttää pankki. Näin ei tainnut käydä, paitsi jonkin verran täällä Pohjoismaissa, Jenkkilässä Tornadon myyntilukemat pysyivät maltillisena ja The Rainmakers ei ponnahtanut ns. isojen poikien kertoon. Olisiko ollut rahkeita? Minun mielestä kyllä. Tornado (87) on riehakasta esikoista itsevarmempi, biisillisesti hivenen monipuolisempi ja snadisti tuotetumpi, mutta vain snadisti. Tornado rokkaa yhtä riemukkaasti kuin edeltäjänsä, mutta sävyjä on enemmän. Aloitusraita Snakedance on pysynyt keikkabravuurina näihin päiviin asti, juureva The Wages of Sin kritisoi jenkkilän ahdasmielistä uskovaisuutta, Small Circles on helkkyvä kaunis poppis pitäen sisällään pienen ihmisen rakkaustarinan, vähän kuin Springsteenin River. Suosikkini Rainmakesin tuotannossa. 

Rainmakersin sanoituksen olivat 80-luvun Cokis-Levis-MTV aikaansa peilattuna varsin sisältörikkaita, jopa ironisia. Walkenhorst ei ole lyyrikkona lainkaan huonoimmasta päästä. 

The Rainmakers julkaisi vielä albumin, juurevan The Good News And The Bad News (89), ennen kuin jäi pitkälle levytystauolle. Tuo levy on myös ihan pätevää kamaa, tosin biisimateriaaliltaan ei ihan niin vahva kuin edeltäjänsä. Reckoning Day, Spend it On Love ja Johnny Reb ovat levyn parhaimpia biisejä. 

Viisi vuotta tästä eteenpäin, niin ilmestyi levy: Flirting With The Universe (94). Levyä on ollut tosi vaikea saada ja sain sen hommattua itselleni vasta muutama viikko sitten. Yksi syy lienee se, että levy on julkaistu vain Norjassa. Erittäin hyvä levy tämäkin, joka jatkaa Rainmakersin hyviksi havaittujen albumien ketjua. Another Guitar, Fool's Gold ja etenkin väkevä slovari Mystery Road  tarttuu silmäkulmaan ja elävöittää sisimpäni nostalgiamettä.
Tuonkin jälkeen yhtye on julkaissut muutaman levyn, joista viimeisin on 2010-luvulta, mutta enimmäkseen bändi on toiminut projektiluontoisesti.

Tässä kohtaa päädytään blogissa esiintyvään tyypillisimpään johtopäätökseen: näitäkin levyjä löydät euron kahden laareista pilvin pimein. Se on totta. Kaikkea noita kolmea ekaa levyä tarjoillaan tasaisin väliajoin naurettavan halvalla ja naurettavan hyväkuntoisina. Ilmeisesti tämä hyvä pöhinä Pohjoismaissa sai levykaupat tilaamaan aikoinaan levyjä pikkaisen liikaa. En tiedä voisiko nykynuoriso löytää bändiä? Onko tällainen rouhean kompakti pop/rock enää ihmisten mieleen? Onko tässä liikaa luonnetta tai liian vähän autotunea? Eikä tää oo liian lo-fi kamaakaan, muuten kyllä hyvin pätevää ja svengaavaa rouhimista. Sano sää!







keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

A.Takalo - 20:21

Tässäpä surumielinen, jopa surullinen, mutta myös lohdullinen ja äärettömän kaunis levy. Teos joka resonoi sen kaiken tutkimattoman melankolian kanssa, itkettää ja naurattaa, mutta päättää ihmetellä elämän kauneutta. Kyse on kouvolalaisen Antti Takalon aika tuoreesta sooloalbumista 20:21 (22). Innostuin viimevuotisesta Takalon Takavalot yhtyeen kanssa tehdystä albumista: Pastorin koiran kuolema (21), josta myös bloggasin tässä: http://homesickhounds.blogspot.com/2021/07/atakalo-takavalot-pastorin-koiran.html

Nyt voi olla käsillä A.Takalon jopa vahvin biisinippu. Olen kuunnellut levyä talven aikana keittiön kasettimankasta. Väitän, että albumi kuulostaa paremmalta c-kasetilta kuin suoratoistosta kuunneltuna. Molempia olen kokeillut ja aina palannut c-kasetin ääreen, kuten nyt kun kirjoitan tätä juttua kasetin soundatessa hienosti taustalla.

Levy julkaistiin ensiksi suoratoiston kautta, sitten tuli kasetti ja nyt on tullut cd-levykin. Jos vinyyli tulee, niin sen aion eittämättä hommata. Nykyisin on vaikea arvioida, että milloin levy on tullut viralliseksi julkaistuksi, jos albumin fyysinen muoto tulee vasta jälkijunassa. Tämä on ongelma on ainakin kaltaisilleni vanhan liiton musankuuntelijoille, joille fyysinen formaatti on kaikki kaikessa.

Levyllä on useita huippukohtia: Syvä hiljaisuus, Vaihtoehto ja  aloituskappale Paremmat ajat, joka synkässä rehellisyydessään on varsin pysäyttävä: ei mulla oo syytä, miksi herätä aamuisin...minusta jälkeen jää ongelmajätettä. Epätoivoa hipovista lyriikoista huolimatta kaiken alta paistaa valo, toive paremmasta.

Lähti Lapasesta, Mietitkö koskaan...hienot kappaleet seuraavat toisiaan, mutta upein on vielä tulossa: Aika. Tuo kappale on musiikillisesti levyn kunnianhimoisin ja siinä on useampi ulkopuolinen soittaja, muuten levy on enimmäkseen Takalon itsensä soittama. Musiikinopettaja-taustaiselle Takalolle suvereeni soittimien hallinta ei varmaankaan ole ylivoimainen rasti, ehkä vain luomistyön seuraus.

Tarinoiden traagisenoloinen päähenkilö on elämästä voipunut, rakkauden kaipuusta ylevöitynyt, tullut näiksi erinomaisiksi lauluiksi. 20:21 voi olla vuoden kotimainen levy. Takalon ilmaisu on musiikillisesti todella monipuolista ja viehkosta kotikutoisuudesta huolimatta hämmästyttävän hyvin svengaavaa, voi sanoa, että artistilla on homma hanskassa. Biiseistä voi haistaa ja kuulla paljon erilaisia vaikutteita. Välillä olen varma, että tämä ja tuo kohta on napattu jostain tutusta kappaleesta. Lainailu on hienovireistä ja laulut kuulostavat aidosti omilta. Tällä hetkellä A.Takalon lauluille löytyy minusta iso tila.

A.Takalon musiikkivideot ovat oma lukunsa, tässä yksi niistä:






lauantai 9. huhtikuuta 2022

22-Pistepirkko. Yo-talo. Tampere. 8.4.2022.

Tämä oli ehkä toiseksi tai kolmanneksi huonoin 22-Pistepirkko keikka jonka olen nähnyt ja siitä huolimatta varsin nautittava keikka. Parhain näkemäni oli tämä puolentoista vuoden takainen "koronakeikka" Klubilla: https://homesickhounds.blogspot.com/search?q=22-pistepirkko

Tänä iltana bändi oli kuin vikuri hevonen, joka keuli ja rynnisti moneen suuntaan, välillä rauhoittui pienillä herkkupaloilla ja välillä heitti melkein makuulle. Oli huippukohtia, aivan tyrmistyttävän hienoja yksittäisiä esityksiä. Oli liiallista kaahaamista, ylisoittamista, oli PK Keräsen ärhäkkää kitaraa, Espen jylisevää rumputyöskentelyä ja Askon aivan liian pitkiä välispiikki/höpinöitä, joista suurin osa oli varsin hauskoja. Tunnin soittamisen jälkeen bändi tiedusteli yleisöltä; että kauanko me ollaan soitettu? Voi olla, että Pirkko-kone oli vähän ruosteessa tai sisätiloissa oli tullut vietettyä aivan liian pitkä tovi, kun rokkilaitumelle rynnistettiin parret ryskyen ja  nopeasti hengästyen. Loppujen lopuksi keikka saavutti tunnin ja 45 minuutin kokonaismitan. 

Pistepirkkojen keikka piti sisällään useita tulevan Kind Hears Have A Run Run - levyn materiaalia, lähtien hyvin monikerroksellisesta avauskappaleesta. Kauttaaltaan uuden kappaleet kuulostivat varsin kiinnostavilta, mutta korvamadoiksi ne eivät vielä jääneet, lukuun ottamatta rokkaavaa "Seven up" biisiä. Tulevan levyn Pilottisinkkuina julkaistut Snakecharmer ja instrumentaali Kind Hearts Have A Run Run kuultiin keikalla. Näistä ensimmäinen soi raskaammin mitä levytysversio, kun taas jälkimmäinen toimi paremmin. Monet uusista kappaleista saivat ensikasteen tällä yo-talon keikalla. Myös kahdella edellisessä Pirkko-keikalla kuulemani levyttämätön Madness of Speed esitettiin jälleen kerran uudessa muodossa, joka oli mielestäni kolmesta kuulemastani liveversioista huonoin. Sori vaan pojat, se eka versio, jonka kuulin Tampereen Klubilla oli mielestäni paras. Etenkin Espen bongorumputyöskentely teki suuren vaikutuksen. 

Keikan erikoisuutena voi pitää Espen peräti viittä laulunumeroa, koska yleensä Espe laulaa 2-3 tsipaletta/keikka. Näistä aliarvostetun (Well You Know) Stuff is Like We Yeah! (08) albumin Crazy Meat oli miellyttävä yllätys, kuten eräs todella ärhäkkä bluesnumero, jonka nimeä en saa millään paikannettua. Näistä Espen biiseistä pari oli mahdollisesti uusia.

Keikalla loisti poissaolollaan 22-Pistepirkkojen 90-luvun tuotanto. Big Lupu (92), Rumble City LaLa Land (94), Eleven (98) ja Rally of Love (01) sivuutettiin täysin. Sen sijaan erinomaiselta Bare Bone Nestiltä (89) kuultiin ainakin Frankestein ja harvemmin kuultu Night Train Blues. Viimeisimmältä studioalbumilta: Lime Green Delorean (11) kuultiin useita lauluja, kuten ontuva versio Ufo Girl - tsipaleesta, erittäin onnistunut ja rajoja venyttelevä So Much Snow (keikan toka biisi) sekä kantriballadi Rodeo Heart joka vedettiin läpi vähän läpilaskun omaisesti.

Loppuun tulivat vielä toimivat versiot kappaleista Rat King ja Kings of Hong Kong. Keikasta jäi hyvä maku jäi suuhun, vaikka se ei ollutkaan millään tapaa koherentti. Tuli useita huonoja versioita kappaleista, mutta vastapainoksi saatiin timanttisiakin vetoja kuten em. kaksi viimeistä kappaletta. Tänään lauantaina Pirkot vetää toisen keikan Yo-talolla, joka voi olla taas aivan toisenlainen, sekä tunnelmaltaan, että kappalevalikoimaltaan. 



tiistai 29. maaliskuuta 2022

Destroyer - Labyrinthitis

Hurray For The Riff Raff, Big Thief ja nyt Destroyer. Onko tässä laadun trilogia, tämän ajan hyvää ja innovatiivista rock-musaa?  Ainakin minun soittimissa soi näiden kolmen artistin tuotanto.

Destroyer on yhtä kuin viisikymppinen Dan Bejar ja hänen sessiomuusikkonsa. Kanadalainen Bejar vaikuttaa muun muassa The New Pornographersissa, mutta Destroyer on hänen luovuutensa ensisijainen kanava. Destroyeriin tutustuin jo albumin Poison Season (15) kautta. Ystäväni kehuma albumi jätti miellyttävän jälkimaun, mutta hukkui vuosien kasvavan äänitetulvan alle, kuten monelle levylle tahtoo käydä. Poison Season kurkisteli monien levykauppojen alelaarista houkuttelevana, mutta en osannut tarttua hetkeen ja ostaa tuo levy. Nyt harmittaa.

Destroyerin merkittävin albumi on lienee Kaputt (11) joka pääsi aikoinaan Pitchforkin vuosiäänestyksessä toiselle sijalle. Muutaman vuoden välein Bejar on julkaissut tasokkaista ja hivenen toisista poikkeavia albumeita. Jos Kaputt (11) oli täydellinen smooth-rockin käyntikortti, niin seuraaja Poison Season (15) oli hienovireinen askel rokimpaan suuntaan. Tätä seuranneet: ken (17) ja Have We Met (20) ovat vieneet Destroyeria enemmän tanssillisempaan suuntaan, joista jälkimmäinen on ollut autossani tehosoitossa koko talven. Jotenkin en ole saanut kyllikseni tuosta levystä.

Uusin Labyrinthitis (22) ilmestyi viime suoratoistopalveluihin perjantaina ja vinyyli ilmestyy vasta kesäkuussa. Voidaanko todeta levy julkaistuksi jos siitä ei tule sillä hetkellä fyysistä äänitettä? Vinyylien toimitusajat ovat nykyisin sen verran pitkät, että artisti laittaa levyn ensiksi suoratoistoon. Levynkerääjälle tämä on vähän pulmallinen juttu. Jos fyysisen äänitteen julkaisu siintää kovinkin pitkälle, niin mielenkiinto levyn suhteen kerkeää useimmiten laimeta. Pitää olla aika uskollinen fani, jotta sen levynkin haluaa kolmen kuukauden päästä ostaa. Tämä dilemma on läsnä Destroyerin uusimman kanssa. Tilaisinko vai en? 

Ensituntumani levystä on myönteinen jopa innostava. Uuden levyn kappaleet ovat vielä tarttuvampia ja tanssittavimpia aiempaan tuotantoon verrattuna. Liki seitsenminuuttinen It's In Your Heart Now avaa levyn vakuuttavasti. Kappaleen taustalla soi jännä kitarakierto, joka tuo mieleeni The Curen. Maltillinen kappale ei hötkyile, vaan jaksaa kasvattaa itsensä täyteen mittaan. Hieno aloitustsipale. Pirteä June julkaistiin vähän ennen levyä. Hitikästä, bassovoittoista ja tanssilattia kutsuu a'la slow motion. Jännisti rytmikäs ja jännästi nimetty: Tintoretto, it's for you, on toinen ennakkokappaleista. Koukutun.

Dan Bejarin laulua voi kutsua omaperäiseksi ja tunnistettavaksi. Paljon rytmikästä puhelaulua ja painavaa lyriikkaa näennäisen kevyen pinnan alla. Lyriikan tutkiminen tapahtuu kohdallani silloin kun istahdan sohvalle ja avaan levyn kannet. Fyysinen äänite on mietinnässä, mutta ihan vielä en paina: "tilaa-nappia"



perjantai 25. maaliskuuta 2022

Big Thief - Dragon New Warm Mountain I Believe In You

Suurin varas varasti sydämeni. Luulen. Adrianne Lenkerin itsessuggestoivat kappaleet imaisevat mukaansa, näyttävät epätäydellisyyden voiman. Sitähän tämä on, tekemättä jättämistä, avoimena pidettyä haavaa, törkeää ja rohkeaa, että jollakin on tällainen...hmmh...valuttamisen lahja. Lenkerillä on. Taannoisessa Uncut-lehden mainiossa haastattelua Lenker kuvaili biisintekoprosessiaan, joka on itsensä ajamista transsimaiseen tilaan, jossa laulut vain tulevat ja usein kera valmiiden lyriikoiden. Helvetti, mikä tekijä.

Voinko hyväksyä tällaisen luonnosmusiikin? Vähän kuin Nick Caven nykytuotanto, joka on aavistelevaa runonlausuntaa Warren Ellisin mainioiden tunnelmataustojen päälle, ilman selkeitä biisirakenteita...tai ne rakenteet ovat väljät ja isolla pokalla tehty. Väittävät Big Thiefiä muusikoiden musaksi. Onko rupisuus ja vähän sinne päin meininki ammattilaisuutta? Spud Infinity laukkaa monella taajuudella, on rumpua, viulua ja munniharppua, ennen kaikkea meininki on kuin parhaissa latobileissä. Tämä on ammattimaisuutta, eikä sitä voi vastustaa. Certainty, laahaa, suhisee ja Adriannen ääni on ihan iholla. Pertana. Kuulostaa taas hyvältä. Ja kyllä he osaavat soittaa...ja olla soittamatta.

Kelataan pari kuukautta taaksepäin. Puolivahingossa löysin Big Thiefin, muutaman kappaleen kautta. Mutta sitten kun luin em. Uncutin jutun bändistä, niin kiinnostus ponnahti pilviin. Hienosti kirjoitettu juttu hienosta bändistä. Yhtyeen tarinassa on kaikki draaman käänteet. Adriannen reissaajan tausta ja kuinka bändi on toiminut hänen pelastajana, suorastaan eheyttäjänä. Adriannen seurustelu bändin kitaristin Buck Meekin kanssa. Seurustelu, joka päättyi eroon, mutta ystävyys ja bändi säilyi. Big Thief on yhä edelleen neljän muusikon tiivis ja toimiva kollektiivi.

Musiikillisesti Big Thief nousi vuonna 2019 pykälän korkeampaan sarjaan julkaisemalla levyt: U.F.O.F ja Two Hands. Näistä ensimmäinen on soinut talvikuukausina paljon autostereoissani. Erityistä musaa ja erityisen hyvä levy.

Näin ollen odotukset uutta Dragon New Warm Mountain I Believe In You (22) tupla-albumia kohtaan olivat kovat. Ostin levyn sen julkaisupäivänä värillisenä tupla-vinyylinä. 34 euroa, eikö edes kirpaissut, paitsi viikkoja myöhemmin. Kyllästyin aika pian tähän yksitoikkoiseen jollotukseen. Onko tupla-albumillinen tällaisia raastavia sydämen traumavalotuksia vähän liikaa? On jos, musa menee hitaalla temmolla. Mutta kun sekaan heitetään esimerkiksi ovelasti kolkuttava Little Things, niin taas ollaan mukana junan kyydissä. 

Ehkä levy on vaan epätasainen, ihan kuin taannoin Soundi-lehdessäkin analysoitiin. Albumia äänitettiin neljässä eri studiossa ympäri Amerikkaa ja raidat ripoteltiin epäjärjestyksessä levylle. Levy saikin tuossa mediassa tuomiokseen kolme tähteä. Vaan voisiko tämä olla sittenkin neljän tähden levy tai jopa kiitettävä? Haluaisin niin, onhan kyseessä äärimmäisen sympaattinen ja omalaatuinen bändi. Mutta joudun taipumaan perinteisempään johtopäätökseen: karsimalla biisejä, tästä tuplasta ois saanut loistavan normaalimittaisen älppärin. Nyt sitä tummaa soutamista on liikaa, vaikka aidon asian äärellä ollaankin. 

Big Thief on tulossa kesällä Sidewaysiin Helsinkiin. Kiinnostusasteeni on melko korkea. Jotain maagista tässä yhtyeessä on, siitä kertoo tämäkin videoklippi:



torstai 24. maaliskuuta 2022

Hurray for the Riff Raff - Life on Earth

Hurray for the riff raff ei ole huono bändin nimi. Liekö kunnianosoitus suomalaiselle Riff Raff hevibändille 80-luvun alussa? Ehkäpä ei. 

Huomio kiinnittyy Alynda Segarran ääneen. Pieneen hetkeen en ole kuullut näin intensiivistä ja hyvänkuuloista rockääntä. Mietin, että toimisivatko kappaleet yhtä hyvin, jos tämä tulkki puuttuisi? Luulen, että eivät toimisi. Segarra nostaa kappaleita vielä yhden pykälän lisää. Tämä puertorilaiset juuret omaava muusikko on käytännössä yksin: Hurray for the Riff Raff. Taustamuusikoista löytyy niukasti tietoa. 

Pierced Arrows on selkeä festarihitti. Voisin kuvitella itseni eturivissä jorailemassa noloin setämieselkein tätä kappaletta. Olen katsonut  biisistä pari livevideota ja voin sanoa, että Segarran ääni on jopa parempi livenä. Huikea tulkki. Eikä tässä kaikki, Rhododendron, tämä alppiruusu se vastaa svengaakin. Vuoden rock-biisi ehdottomasti. Tavallaan aika perusrock-kompin kuljettama, alkuun jopa köykäiseltä kuulostava veisu, mutta omalaatuinen. Segarran kiljahdukset nostavat taas kappaleen potentiaalia. Biisi tihkuu myös lyyristä sisältöä: Everything i have is gone and i don't know what it'll take to carry on. Kynäilemässä on ollut mukana My Morning Jacketin Jim James.




Menevimpien veisujen välissä on keskitempoisia growereita. Sellaiseksi aavistan ainakin aloituskappaleen Wolvesin ja Pointed At The Sunin. Segarran lyriikat tihkuvat vereslihaa ja selviytymiskykyä. Nimikappale Life On Earth on sijoitettu keskelle levyä ja vaikuttaa yhdeltä levyn merkittävimmältä kappaleelta. Ilmastonmuutos, kansalaisaktivismi, levottoman suden seikkailut ympäri maailmaa ja koronan aiheuttama pysäytys. Kaikki tuo on antanut värinsä Alynda Segarran väkevälle musiikilliselle ilmaisulle. Levottomaksi itseään määrittelevä Segarra kertoo maaliskuun Uncutin(Uncut 3/2022) haastattelussa juurtuneensa New Orleansiin osittain Covidin sanelemana, ollen tätä ennen kiertävä muusikko 17-vuotiaasta lähtien.

Levyn loppupää tarjoaa ovelan, puhelaululamaisen kappaleen nimeltä: Precious Cargo. Myös levyn tempo muuttuu lopussa rauhallisemmaksi. Rosemary Tears on jälleen kerran vaikuttava kappale, jossa torvet törähtelee ja tunnelma kasvaa. Saga päättää levyn menevästi Ennen kaikkea levyn kuuntelu osaltani on vielä nupullaan. Biisien potentiaalin aistii, mutta koko laajuudessaan levy ei ole vielä hallussa intensiivisestä suoratoistokuuntelusta huolimatta.

Tässä hurratessani riffraffeja, menin myös tilata napsauttamaan bändin uuden levyn. 30 euroa on nykyään aika paljon lp-levystä. Toivon, että into kestää siihen asti kun saan vinyylin kotiin. Ennen kaikkea toivon, että Riff Raffit näkisin vielä livenäkin. Itseasiassa Alynda Segarra bändeineen esiintyikin viisi vuotta sitten Pori Jatseilla, saman vuonna kuin näin Nick Caven ja Burt Bacharachin. Mutta Riff Raff meni osaltani tuolloin ohi. Seuraavalla kerralla ei mene.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2022

Miehiä töissä, minun korvakäytävissä ja kirpputorien laareilla

Men at Work! Tässäpä bändi jonka levyt ovat riivanneet minua vuosikausia kirppareiden ja musiikkikauppojen alennuslaareissa. Niitä on tarjolla kahdella eurolla, yhdellä eurolla, ilmaiseksi ja aivan hemmetin hyväkuntoisina. Näitä levyjä on kaikkialla. Haalikaa talteen, jos vastaan tulee...ja jos ette omista näitä.

Down underin tuntee jokainen. Se soitettiin loppuun jo kahdeksankymmentäluvulla, myös ysärillä...ja se soi edelleen joka paikassa, esimerkiksi tänä aamuna Yle Tampereella. Yllättäen huomaan, että pidän biisistä yhä, se ei ole kulunut loppuun, vaikka se on porannut pomppivalla reggaerytmillään korvakäytäviäni tuhansia kertoja, niin kotona, koulussa, töissä kuin Suomen eri kaupunkien yökerhoissa, eri vuosikymmeninä, loputtomasti, väsymättömästi, läpäisten kevyesti kahden puolen promillen humalan, kehottanut menemään grillin kautta kotiin ja aina yksin. 

Lyhykäisyydessään tämän aussibändin ura pitää sisällään albumit: Business as Usual (81), Cargo (83) ja Two Hearts (85). Näistä kahden jälkimmäisen löydät mistä tahansa kirpparilta ihan milloin vain hintahaarukassa 0-5 euroa. Jos maksaa yli vitosen, niin älä osta, koska seuraavalta kirppikseltä saan sen kahdella eurolla, ihan varmasti. 

Ostin Cargon (83). Se puuttui minulta, koska olin aina kerennyt sen myymään pois kirpparilla, ennen kuin olin sitä kuunnellut. Ajattelin vaan, että varmaan ihan paska levy. Kylläpä tyhmästi ajattelin. Radio, tuo ihmeellinen modernin ajan väline, livautti korvilleni kyseisen albumin biisin nimeltään: Overkill. No voih, tällainen helmeilevästi poppaava helmi, jossa surumieliset torvet törähtelevät taustalla. Biisissä on jotain syvää:" I  can't get no sleep, i think about the implications". Syvän päädyn tuotos, aivan selvästi. 

Laulaja/lauluntekijä Colin Hayn korkealta ja kovalla paineella tuleva lauluääni on tunnistettava ja korvaa miellyttävä. Haluaisin sanoa, että mukava kuunnella tällaista menneen ajan positiivista musiikkia, jossa on vielä erityinen kansallinen (Australia) sävy. Cargo vaikuttaa pinnan alta vähän deepiltä levyltä, eikä lyriikoiltaan ole välttämättä pelkkää aurinkoa. A-puolen päättävä No sign yesterday möyryää pahanenteisen vahvasti.

Two Heartsin (85) olen mahdollisesti noukkinut levykaupan poistolaarista mukaani. Levy on hyvää jatkumoa edelliselle, tosin modernimpi ja ehkä tätä kautta hivenen tylsempi. Aikalaiskritiikeissä Two Heartsia pidetään auttamatta bändin huonoimpana. Näin se taitaa olla.

Kaksi vuotta edellisesti, niin Colin Hay julkaisi soololevyn: Looking for Jack (87), jonka olet myös varmuudella nähnyt niissä poistokoreissa. Vielä en ole iljennyt levyä ostaa, mutta ostan sen kun tulee alle kahdella eurolla vastaan, eli varmaan aika pian.


lauantai 12. maaliskuuta 2022

Kauko Röyhkä - Jumalan lahja - paluu lähteelle/G Livelab Tampere 11.3.2022


Kuuntelen Kauko Röyhkän Jumalan lahja (93) levyn neljän vuoden takaista vinyyliprässiä. Sininen vinyyli pitää sisällään tuon liki kolmenkymmenenvuoden takaisen okkultistisen rokin klassikon kera bonuslevyn täynnä harvinaisuuksia. Yhä potkii. Tästä linkistä tarkempaa analyysia levystä: https://homesickhounds.blogspot.com/2018/07/kauko-royhka-jumalan-lahja.html

Tänään suuntasin keikalle Tampereen G Livelabbiin jossa Röyhkä bändeineen esitti kyseisen klassikkoalbumin alusta loppuun. Ennen kaikkea oli mukava nähdä Röyhkää pitkästä aikaa livenä bändin kera...tai yleensä ottaen elävänä. Sillä onhan kyseessä mies jolla on maine livenä.

Bändi ei ollut kuitenkaan sama kuin Jumalan Lahjan aikoihin, vaan koostettu Röyhkän viimeaikojen bändiviritysten henkilöistä. S.A.Hynninen bassossa, kitarassa pitkänlinjan tekijämies Puka Oinonen ja rummuissa hieman tuntemattomampi kaveri Roberto Lanz.

G livelabin jonossa kuulin jo tutunkuuloista röyhkä-analyysia, niin Jumalan Lahja-levyn taustoista kuin maestron kirjallisista tuotoksista. Kauko-fanit olivat lähteneet liikkeelle. Eivät sankoin, mutta varsin riittävin joukoin. G Livelab täyttyi mukavasti kun me keski-iältään pyöreästi viisikymppiset valtasimme lavan edustan. Voisin väittää, että yleisön joukossa ei ollut yhtään alta nelikymppistä. Voi olla, että Kauko menetti yhden rockyleisösukupolven kun metoo-liike jylläsi voimakkaimmillaan muutama vuosi sitten. Röyhkän persoona ja julkiset kommentit vieraannuttivat hänen tietyistä piireistä, väittäisin. Kaikesta huolimatta Röyhkä on ollut itselleen ja tavalleen tehdä musiikkia uskollinen. Hän julkaisi pari vuotta sitten yhden uransa Röyhkeimmistä albumeista Dekadenssi (20) yhdessä S.A.Hynnisen kanssa. Levy sai pyöreät yksi tähteä Soundi-lehden levyarviossa ja naurut päälle. Tosin muissa medioissa levy noteerattiin varsin vahvaksi. 

Jännitin alkuun, että kuinka hyvin bändi tavoittaa Jumalan Lahja levyn jyhkeän rocksoundin. Pelkoni oli turha, sillä heti ensi tahdeista lähtien oltiin hyvän tekemisen äärellä. Levyn avaava Kultainen Aasi soi tuttuna ja elinvoimaisena. Puka Oinonen oli kitarassa mies paikallaan, soolot ja kaikki muu tärkeä kitaratyöskentely oli hyvin hanskassa. Myös S.A.Hynninen bassossa oli näyttävällä tavalla Rock, tukka heilui ja bassonkielet napsuivat svengaavasti. Kauko itse soitti kitaraa varsin kelvollisesti, vaikka mikään kitaristi ei olekaan. Rumpali Roberto Lanz oli joka jykevä perusta joka mahdollisti onnistumisen. 

Kyllä. Tämä keikka meni kokonaisuudessaan plussan puolelle. Kaukon laulu toimi kauttaaltaan hyvin. Arvostettu suku kappaleessa sanat unohtuivat hetkeksi, mutta jos kappaleen on soittanut edellisen kerran vuonna 1993, niin tällainen pieni notkahdus sallitaan. Onnistuneimpia vetoja keikalla olivat jo mainitsemani aloituskappale Kultainen aasi, railakas: Kuka keikuttaa venettäni?, pahanenteinen Lilith ja etenkin Saksalaisten tuho, joka levyversiona oli jäänyt itselleni etäiseksi. Nyt tuli sellainen versio, että oksat pois. Jumalan lahja levy päättyy nimi-instrumentaaliin, joka oli hieno lopetus tälläkin keikalla.

Varsin onnistuneen levyversioinnin jälkeen odotimme tietenkin kieli pitkällä encoreita. Niitä tuli kaksi kappaletta, edellä mainitun Dekadenssi (20) levyn kappaleet Huijari Etelästä ja Bohemiadi, joista ensimmäinen toimi todella hyvin. Voisi sanoa, että tässä kohtaa keikka alkoi muistuttamaan vanhoja ja pidäkkeettömiä hyviä aikoja. Kaukon ääni avautui koko laajuudessaan ja siihen tuli ysäriltä tuttua nasaalia voimaa ja ilkeyttä. 

Voi olla, että G Livelab ei ole paras keikkapaikka tällaiselle jyhkeälle rokille. Yleisön käytös oli korrektia ja kunnioittavaa (hyvä niin), mitään vanhan ajan känniääliöitä ei ollut pilaamassa kenenkään iltaa. Mutta tästä huolimatta odotin yleisön railakkaita välihuutoja tyyliin: - Hyvä Kake, soita Paha Maa! Sellainen  tuli vasta kun keikka oli loppu. Liian myöhään. Röyhkä ei ole enää se"Paha-Kake", joka jää jutulle ja ryyppäämään yleisön kanssa keikan jälkeen. Toki kuusikymppiseltä veteraanilta ei pidä enää odottaa vanhoja temppuja. Röyhkä on pitkänlinjan ammattilainen, joka heittää keikan selväpäisenä ja jatkaa sen jälkeen matkaansa. Sitä kaipaamaani Röyhkä-keikkojen vähän paheellista livetunnelmaa ei tänä iltana löytynyt. Vaan toivoisinko, että se tunnelma vielä löytyisi?

Loppuun aikalaiskuva 90-luvulta. Musiikkiohjelma Jyrki, jossa Kauko bändeineen esiintyi, muutama vuosi Jumalan lahjan jälkeen:



torstai 10. maaliskuuta 2022

Suomi herää kevääseen

Kaikesta huolimatta, vaikka jossain rajojen toisella puolen myllää sodan hirveät voimat, nuo surkeat ja lohduttomat asiat. Se lannistaa, mutta se ei saa lannistaa liikaa, sillä on muutakin elämää, kuten musiikki, joka aina lohduttaa. Minua ainakin.

Erityisesti tänä keväänä uutta suomalaista musiikkia tulvii vähän joka luukusta. Koronakurimus näyttää olevan selätetty ja artistit julkaisevat kilvan uusia levyjä. Mitä herkkuja onkaan tulossa (ja on tullut)?

Amuri: Ettei kukaan enää tuntisi pimeää. Otsikkoa ja soittajia myöten sukulaismusaa Jukka Nousiaisen neljän vuoden takaiselle levylle: Ei enää kylmää eikä pimeää (18). Amuri on aikalailla sama kuin Nousiaisen Kumppanit-bändi, mutta ilman Jukkaa. Biiseistä vastaavat Mikko Siltanen ja Kalevi Suopursu, joista jälkimmäinen vetää tällä kertaa hivenen pitemmän korren. Suopursun kappaleet: Hattupäinen mies, Joensuu, Tää tunne on tärkeä  jäävät paremmin otsalohkoon soimaan kuin Siltasen vastaavat. Tosin Siltasen Ampiaiskesä toimii myös erittäin hyvin ja tuo mieleen marginaaliin jääneen suomirokin tekijäbändin, nimittäin Los Jacopabloksen. Siltasen pehmeä ääni, tunnelmalliset lyriikat ja melodiataju ovat lähellä Jacopaavojen Pekka Töyryn vastaavaa.

Antti Autio: Kaikki taloo huojuu. Kahdella edellisellä levyllä suomirockin ykköskaartiin hiipinyt Antti Autio on lyömässä todellisen ässän pöytään. Näin uskallan väittää. Uusi levy ilmestyy huomenna. Vinyylivaraus levykauppaan on jo tehty. Yksi pilottibiiseistä Kaikki on hyvin kertoo tästä ajasta, luomishetkellä tietämättään että tällainen aika olisi tulossa. 

Knipi: Valoilmiöitä. Knipin kakkosalbumia on hierottu huolella koronasulkujen aikana. Huolellista ja melodista, hyvin toiveikaista. Iskusävelmiä on paljon, mutta levy kaipaa tummempaa virtaa, kaikki on jotenkin liian hyvin. Tiettävästi Knipi jätti tietoisesti levyltä pois ne masentavimmat biisit. Ei olisi jättänyt. 

A.Takalo: 20:21. Takavalot yhtyeestä tunnettu kouvolalaisartisti julkaisi alkuvuodesta tämän syvän ja sympaattisen sooloalbumin. Levyä ei ole taidettu vielä arvioida missään musiikkimediassa tai lehdessä. Harmi, sillä kyseessä on varsin pätevä levy. Tältä levyltä löytyy sitä peräänkuuluttamaani "synkkyyttä". Aloituskappaleessa Paremmat ajat sukelletaan heti syvään päätyyn: "Ei mulla ole syytä miksi herätä aamuisin, ei ole mitään niin tärkeää" "Minusta jälkeen jää ongelmajätettä" Varsin rehellinen ja syväluotaava biisi, joka kääntyy lopussa toiveikkuuden puolelle. "Elän itseäni varten, on paremmat ajat vielä edessä" A.Takalo on kätketty helmi Suomen musakentässä. Suosittelen tutustumaan. Levyä ei taida saada muuta kuin kasettina. Sellaisen ostin itselleni toissapäivänä.

Neljä Ruusua: 1000X. Että sen tuhannen kerran. Noh, taitaa olla kahdennentoista kerran vai kuinka mones Neljä Ruusua levy onkaan kyseessä? Tunnistettavaa, muotovaliota ja nostalgista. Voisin mennä keikalle. Biisi 80-luvulla kertoo olennaisen. Muuta en tarvitse.

Muuan Mies: Pari paskaa biisiä. Jälleen ollaan erinomaisen albumitittelin äärellä. Herranjestas sentään, tuon paremmin ei voisi asiaa ilmaista, paitsi epäilen levyn pitävän sisällään myös hyviä biisejä. Timppa-kappale löytyy jo suoratoistosta. Hieno biisi, joka taitaa kertoa Timppa-nimisestä autosta? Muuan Miehen debyyttialbumi julkaistiin jo vuonna 2009. Vasta nyt havahduin ja huomasin kuinka hieno artisti tässäkin on kyseessä. Levy julkaistaan aprillipäivänä, kasettina ja cd:nä. Vinyylin vuoro on elokuussa. Kasettikauppoja on pian tiedossa.

Rosita Luu: Maaginen elävä. Tuoreempi ja hypetetympi artisti. Itselleni ei ole kovin tuttu. Levyn nimikappale svengaa kyllä vastustamattomasti. Nähdäkseni Rosita Luu on kameleonttimainen artisti, jolla ei ole pysyvää identiteettiä, vaan se vaihtuu tarpeen mukaan. Todella mielenkiintoista kamaa. Otetaan tehokuunteluun.

Huora: Älä luovuta. Joskus vastustelen bändiä nimen perusteella loputtomiin. Tämän henkilökohtaisen bännini ovat saaneet kokea Lasten Hautausmaa ja Huora. Kaksi erittäin vastenmielistä bändin nimeä. Mutta myös kaksi erittäin hyvää bändiä. Huoran solisti Anni Lötjönen antaa palaa täydellä teholla. Vakuuttavaa ja tarttuvaa, kuin suomenkielistä Therapya. Tykkäisinköhän?

Rohkeat kuvat: Ei se ahdista meitä. Mutta kyllä tämä aika ahdistaa, varsinkin nyt, teitäkin? Rohkeat kuvat on melko tuore pop/rock-bändi. Kyseessä on bändin toinen albumi. Nyt ollaan pienehkön (mielellään ison) läpimurron äärellä. Tällaisella virkeälle musiikillisille muodolle on tarvetta. Harkitsen albumikauppoja. Tuoretta muovia löytyy jo kaupoista.

Mitä muuta on odotettavissa keväällä tai myöhemmin tämä vuonna:

Jukka Nousiainen & Kumppanit: Matkalla kotiin. Nousiaisen edellisestä on kulunut kesällä neljä vuotta. Kyllä aika rientää. Huolella (ja tuskalla?) hierottu Matkalla Kotiin ilmestyy toukokuussa.

22 Pistepirkko: Kind Hearts Have a Run Run. On ilmeisesti uuden Pirkko-levyn nimi. Riehakas nimi-instrumentaali on jo julkaistu sekä tummasävyinen Snakecharmer. Lupa on taas odottaa...ties mitä. Edellisestä pirkko-levystä Lime Green Delorean (11) on jo 11 vuotta.

Samae Koskinen. Samaen uusi on purkissa. Milloin se julkaistaan?

Loppuun nostalginen video kahdenkymmenenviiden vuoden takaa. Mainitsemani (Amuriin vertaamani) Los Jacopablos - yhtye. Todellista peltorokkia:


Tässä myös spotikkalistallinen uutukaisia suomalaisia:

https://open.spotify.com/playlist/7i4VqkDAGunDnAJ4L1IfZn?si=a181d1763c474bfc


keskiviikko 9. helmikuuta 2022

Carole King - Ennen ja jälkeen Tapestryn

Muistat varmaankin Maaritin hitin Lainaa vain? Vaan tiedätkö, että se on cover-versio Carole Kingin biisitä Child of Mine ja se löytyy Kingin ensimmäiseltä sooloalbumilta: Writer (70). Minä en tiennyt tätä, ennen kuin viime syksynä tilasin discogsilta kyseisen albumin, tietty originaalina jenkkipainoksena. Loistava biisi, loistava levy.

Carole King täyttää tänä päivänä kunnioitettavat 80 vuotta. Musiikillisesti lahjakkaan (oppi soittamaan pianoa 4-vuotiaana) Carole Kingin ura alkoi jo 50-luvun lopussa, jolloin Carole julkaisi ensimmäiset soolosinkkunsa, tosin ilman suurempaa menestystä. Sen sijaan vuonna 1962 julkaistu It Might As Well Rain Until September soolokappale ylti Top 40:n, samana vuonna jona Beatles aloitti levytysuransa. Kingin uran ajallinen perspektiivi on pitkä ja vaikuttava.

60-luku kului lauluntekijäpuolisonsa Gerry Coffinin kanssa muille hittejä tehtaillen. Muun muassa hitit ChainsThe Loco-Motion ja Pleasent Valley Sunday  ovat parivaljakon kynästä. King ja Coffin erosivat vuonna 1967, sen jälkeen King perusti City-nimisen yhtyeen, joka julkaisi yhden albumin: Now That Everything's Been Said (68). Levyä pidetään myös Carole Kingin soolouran epävirallisena avauksena. 

Writer (70) ei saavuttanut mainittavaa menestystä, vaikka kaikin puolin pätevä levy onkin. Seuraavana vuonna julkaistu Tapestry (71) räjäytti potin ja siitä tuli yksi kaikkien aikojen myydyimpiä ja arvostetuimpia levyjä. Albumi pitää sisällään lukuisia merkittäviä kappaleita, kuten I Feel The Eath Move, So Far Away, It's Too Late, You've Got a Friend, (You've Make Me Feel like) A Natural Woman ym. Lähes puolet levyn biiseistä menestyivät myös sinkkuina. Tapestry on levy joka pitää löytyä levyhyllystä ja se myös löytyy kaikkien levyhyllystä. Melkein ainakin. Jos se ei löydy sinun levyhyllystä, niin hyvä uutinen on se, että aikoinaan kymmeniä miljoonia myyneen levyn originaalia jenkkipainostakin löytää helposti vielä muutamalla eurolla.

Mitä tapahtui Tapestryn jälkeen? Carole jatkoi aktiivisesti musiikkiuraansa levy/vuositahdilla. Seuraava albumi, samana vuonna ilmestynyt Music (71) on myös ensimmäinen omistamani Carole King - levy ja olen aina pitänyt sitä kohtuullisen tylsänä tekeleenä, ennen kuin tämän vuoden alussa sain käsiini levyn originaalin jenkkipainoksen, kera paksun kansipahvin ja alkuperäisen sisäpussin. Jotenkin se viisikymmentä vuotta vanhan levyn tunne, hyvin soiva kaunis vinyyli läpäisi suojauksen, jätti säveliä sisääni, muistikuvia ja merkittävyyttä. Tämähän onkin ihan hyvä levy, jopa svengaavampi ja irtonaisempi kuin Tapestry. Brother, Brother, It's Going to Take Some Time ja levyn nimibiisi ovat ainakin kestävää laatua. 

Levyt Rhymes and Reasons (72), Fantasy (73) ja etenkin Wrap Around Joy (74) jatkoivat Tapestryn viitoittamalla laadukkaalla musiikillisella tiellä. Ilouutinen on tässäkin se, että noita levyjä löydät kohtuullisen edullisesti alkuperäisinä vinyylipainoksina. Noista levyistä jälkimmäinen Wrap Around Joy (74) on Kingin tuotannossa suosikkini, heti Tapestryn jälkeen. Musiikillisesti ehkä aiempia rikkaampi levy tarjoilee sellaisia kestäviä kappaleita, kuten Nightingale, Jazzman, nimikappale ja levyn päättävä The Best Is Yet to Come, jonka väite ei pidä ainakaan musiikillisesti paikkaansa, koska mielestäni se "paras" tuli juuri tämän kappaleen muodossa. Pidän sitä yhtenä Carole Kingin vahvimmista biiseistä, jazzahtavan ilmava, 70-lukuinen, tarttuva ja erittäin hyvät torvet taustalla.

Soundtrack-albumi Really Rosie (75) ja Throroughbred (76) päättivät Carole Kingin 70-luvun kulta-ajan ja ne olivat viimeisiä levyjä ODE-levy-yhtiölle, jossa King oli alusta alkaen. Capitolille siirryttyään Kingin levyjen taso notkahti huomattavasti. Edellä mainittu Throroughbred (76) on hyvätunnelmainen levy, joka on ollut paljon tehosoitossa viime aikoina. Carole Kingin tuotannon heikkoutena on sanottava ajoittaiset jatsahtavat ja melko tylsiltä kuulostavat kappaleet. Tekemisen taitoa on, mutta kappaleet  putoavat mitäänsanomattomuuden suohon. Näin siis huonoimmillaan, mutta 70-luvun alun tuotannossa tylsät hetket ovat onneksi minimissä.

Carole King jatkoi levyttämistä harvenevalla tahdilla aina 2000-luvun alkuun, jolloin ilmestyi kehuttu: Love Make the World (2001). Tämän jälkeen on tullut kai yksi joululevy. Livekonsertteja Carole King ei ole täysin jättänyt, näin tunnelmoi viitisen vuotta sitten Hyde Parkissa.





perjantai 28. tammikuuta 2022

Lukas Nelson & Promise Of The Real

Lukas Nelson on Willie Nelsonin jälkeläinen. Noin kolmevitonen heebo, joka seuraa aika tarkkaan isänsä jalanjälkiä, välillä ottaa askeleen pari laadukkaimmille musiikilliselle vesille kuin isänsä. Tämä on kova väite, sillä onhan Willie Nelson kantrin ikoneita ja julkaissut yhden laskutavan mukaan yli 145 studioalbumia.(Tästä linkistä löydät ne paremmuusjärjestyksessä: https://www.texasmonthly.com/interactive/big-list-willie-nelson-albums-ranked/

Mutta ei jäädä nyt Willieen, sillä pojastakin on paljon kerrottavaa, erityisesti hänen musiikistaan. Pähkinänkuoressa: Lukas Nelson on hyvin paljon isänsä kuuloinen, hivenen rokimpi ja vetreämpi, osittain samoissa kantrivesissä seilaava kuin isänsä. Lukasin bändi Promise Of The Real on myös mahtava taustaryhmä, joka nostaa musiikin vaikuttavuutta pari pykälää. 

Huomioin Lukasin ensimmäisen kerran, kun hän esiintyi bändinsä Promise Of The Realin kanssa Neil Youngin taustalla levyillä: The Monsanto Years (15), Earth (16) ja The Visitor (17). Bändiä oli tuolloin täydennetty Willien toisella pojalla Mikah Nelsonilla, joka ei varsinaisesti kuulu tähän Lukasin soolobändiin. Tästä ei mennyt kauan aikaa kun noteerasin tuolloin uunituoreen: Lukas Nelson & Promise of the Real (17) levyn. Rouhea, neilyoungimainen kitarasoundi (mutta paljon tarkempi) kera vahvojen kappaleiden teki vaikutuksen. Aloituskappale Send Me Down On A Cloud kertoo heti missä mennään, tiheätunnelmaisessa svengaavassa rokissa. Musiikillisista verrokeista isänsä lisäksi tulee mieleen ainakin Leon Russell.

Seuraavaksi julkaistiin melkein yhtä hyvä Turn Off The News (Build A Garden) (19), joka taisi olla levyn otsikkoa myöten kritiikki Trumpin aikaiseen Amerikkaan, että riittää nämä jatkuvat ikävät uutiset. Muistan, että tämän levyn tiimoilta diggailuni haaleni. Pidin albumia tuolloin hivenen väkisin puristettuna. Levy on edellistä rokimpi ja siirtää sen liiankin lähelle valtavirtaa. Tosin hyviä biisejä löytyy tältäkin, kuten nimikappale, Bad Case ja etenkin Civilized Hell. Jälkimmäisestä biisistä löytyy hieno versio seuraavan vuoden Naked Gardenilta (20) joka on edellisen sisaralbumi, sisältäen Turn Off-sessioista jääneitä demoja ja uudelleenottoja. Sanoisin, että rennompi Naked Garden on nautittavampi kuuntelukokonaisuus näistä kahdesta. Naked Gardenista otettiin rajoitettu vinyylipainos ja sitä on liki mahdotonta saada enää mistään säädylliseen hintaan. Kolminumeroisissa summissa liikutaan.

Juuri Naked Gardenin ilmestymisen jälkeen (maaliskuu 2020) iski kansainvälinen lockdown. Lukas bändeineen unohtui taustalle kaiken muun koronahämmenyksen myötä. Näin ollen en tiennytkään, että Lukas Nelson & Promise Of The Real julkaisi myös viime vuonna albumin: A Few Stars Apart (21). Löysin sen ihan vastikään. Edeltäjiinsä nähden levy on varsin selväpiirteinen ja jotenkin kypsyneempi kuin aikaisemmat. Tämä levy on myös enemmän kantria kuin edeltäjänsä. Monta hyvän kuuloista kappaletta löytyy tältä plätyltä, kuten rullaava Perennial Bloom ja herkkä Smile.

Lukas Nelson & Promise of the Real on itsevarmaa ja perinnetietoista (geenit) rytmimusiikkia, josta välittyy soittamisen ilo. Lukas bändin pääasiallisena biisinikkarina voisin nostaa yhdeksi 2020-luvun tasokkaimmaksi ns. vanhan liiton kantrirock-biisien väsääjiksi. Mielestäni tämän ajan arvostetuista lauluntekijöistä, esimerkiksi Israel Nash ja Jonathan Wilson kalpenevat Lukasin rinnalle. Lukasin kohdalla on kyse tietynlaisesta tekemisen rentoudesta, joka tuo musiikkiin jotain ainutlaatuista ydintä, samaa mitä löytyy myös Willie-isän levyiltä. Kun hyvän musiikin äärellä ollaan marinoiduttu läpikotaisin, niin se kyllä kuuleekin.

Ainut miinus tässä on se, että Lukasin levyjä ei juurikaan löydy suomalaisista levykaupoista. Kaikki on tietenkin tilattavissa, mutta noiden vinyyliversioiden hinnat ovat kohtuu suolaisia. Nyt mennään sillä rajalla, että onko tämä musiikki sittenkään niin hyvää, että se on pakko omistaa fyysisenä äänitteenä? En aio ostaa uutta Elvis Costelloa, enkä Jethro Tulliakaan. Mutta yhtäkään Lukasin levyä en vielä omista. Olisiko nyt se hetki? A Few Stars Apart (21) vinyylin tilaus on parin klikkauksen päässä...klikkaanko? Klikkasin.

Tässäpä uusimman levyn voimaballadi Lukasin intiiminä pianovetona:




lauantai 22. tammikuuta 2022

Kuka oli Harry Nilsson?


Never heard! Voisi joku sanoa, mutta epäilemättä Harry Nilsson kilauttaa useimpien kelloja. Eikö vaan? Jokunen vuosi sitten eräs tamperelainen levykauppa työnsi kasoittain Nilssoneita tuulikaapin ilmaislaariin. Artisti oli heille tuiki tuntematon...ainakin tuolloin. Viime aikoina olen nähnyt Nilssoneita ihan hintalappu kyljessäkin tuossa kyseisessä kaupassa. Kahden ja neljän euron haarukassa. Olet varmasti nähnyt nuo kolme levyä: Pussy Cats (74), Duit On Mon Dei (75) ja Sandman (76). Edelleenkin kirppislaarit tursuavat noita lättysiä. Tuotiinko Suomeen 70-luvulla tonneittain Nilssonia vai mistä on kyse? 

Harry Nilsson on se mies, joka oli ensimmäisenä lähteellä jättihitin "Without You" kanssa. Se voitti grammyn jo vuonna 1971 ja oli osana Nilssonin tunnetuinta ja laadukkainta albumia: Nilsson Schmillsson (71). Hitin tragedia oli se, että se ei ollut Harryn kynästä, kuten ei myöskään toinen Nilssonin esittämä jättihitti, Midnight Cowboy (71) leffan tunnari: Everybody's Talking (Fred Neilin biisi). Nilsson tunnetaan erityisesti lauluntekijänä ja omia erinomaisia biisejä löytyy kataloogista riittämiin.

Katsoin taannoin Youtubesta kehutun dokkarin aiheesta: Who Is  Harry Nilsson (And Why Is Everybody Talkin' About Him)? https://www.youtube.com/watch?v=Je8g10Q3-gY&t=4205s jossa Nilssonin läheiset, ystävät, muusikkokaverit muistelevat artistin uraa(ja edesottamuksia) kronologisesti, aina uran alkuvaiheesta synkähköihin loppuhetkiin. Erittäin suositeltava dokumentti.

Nilsson oli Beatlesien hyvä ystävä, etenkin Ringo Starrin ryyppykaveri 70-luvulla. Ringo näytteli myös pääosaa Harryn tuottamassa Son Of Dracula (74) leffassa, jota on enimmäkseen päämäärätöntä sekoilua ja kilpailee maailman huonoimman elokuvan tittelistä. Harry säveltämä elokuvan soundtrack on sentään laadukas ja levynäkin tänä päivänä kohtuullinen keräilyharvinaisuus. Ja kappas, koko elokuva löytyy tietty tästä: https://www.youtube.com/watch?v=cfkHN_QxNcw

Mutta ennen noita kosteita vuosia Beatlet innostuivat artistista kuultuaan Nilssonin kakkoslevyn Pandemonium Shadow Show (67) siinä määrin, että ottivat Nilssoniin yhteyttä. Väitetään, että Beatles sai paljon vaikutteita Nilssonin musiikista. Se on ihan järkeenkäypää ja kuultavissakin, Nilssonin eksentrisen ja absurdin huumorin kautta, joka on voinut olla iso vaikutin Lennonin kokeellisimpiin kappaleihin...ja moniin studiohassutteluihin.

Pandemonium Shadow Show (67) on niitä Nilsson levyjä joita ei löydä alelaareista, eikä oikein mistään muualtakaan. Toinen vaikeasti löydettävä Nilsson levy on Nilsson Sings Newman (70), jossa Harry levyn otsikon mukaisesti tulkitsee yhden suuren esikuvansa, Randy Newmanin musiikkia. Molemmat levyt puuttuvat edelleen omasta Nilsson-levykokoelmasta. Sen sijaan lähes koko 70-luvun tuotannon olen löytänyt eurolla tai parilla kirppareilta tai ulkomaalta tilaten. Paras löytöni on erinomainen Harry (69) yhdellä eurolla Ideaparkin levymessuilta usean vuoden takaa.

Nilsson kuoli vuonna 1994 aikalailla terveytensä menettäneenä. Loppuvuodet Nilsson oli onnellisesti naimissa ja tuli kuuden lapsen isäksi. Viimeisin ns. oikea studioalbumi on Flash Harry (80) ellei lasketa myöhemmin samana vuonna tullutta Kippari-Kalle elokuvan laadukasta soundtrackia: Popeye (80). Ysärin alun sessioista kaivettiin myös esiin julkaisematon Nilsson albumi Lost and Found (19). Jolta löytyy ihan päteviäkin biisejä, kuten levyn nimikappale. 

Nyt kuuntelemani Son Of Schmilsson (72) albumi on ollut tehosoitossa jo jonkin aikaa. Levy oli aikanaan pienoinen pettymys edellisen hittilevyn jälkeen ja sitä varjosti Nilssonin ero silloisesta vaimostaan ja syvenevä alkoholiongelma. Levyn tuottaja Steve Perry kritisoi tuossa dokkarissa kovin tätä albumia ja oli pettynyt että se ei yltänyt edellisen levyn tasolle. Nyt kuunneltuna levy kuulostaa kyllä oikein pätevältä. Remember (Christmas), Turn On Your Radio, You're Breaking My Heart, Spaceman, hyviä biisejä kaikki.

Omistan levyjä kaksi kappaletta ja molemmat ovat dynaflex-painoksia, eli varsin ohuita vinyylilevyjä, jotka ovat naarmuille kovin alttiita. Tähän nähden nuo jo viisikymmentä vuotta vanhat muovilepareet soivat edelleen oivallisesti. 

Ja alla tietty pieni Nilsson soittolista:

https://open.spotify.com/playlist/0Z5VlnoziXZ5ChEIMhilPZ?si=64d0c3be00c044f4