Levymessut Tullintori Tampere. 23.9.2023

Ari Vaahteran neljästä julkaistusta albumista viimeinen, eli Vaarallisia valloituksia (91) sai avata nämä levymessut omalta osaltani. Tämän monien rock-bändien luottobasistin (Kalevala, Bluesounds, Kauko Röyhkä, Poptones) soolouran huipentuma tai poistuma lähti mukaan kahdella eurolla. Kyllä se enempi poistuma oli, sillä pystyin kuuntelemaan levystä vain kaksi ekaa biisiä...tai puol toista. Levy julkaistiin aikoinaan omakustanteena. Nyt ymmärrän miksi. Kiertoon. 

Vaahtera oli kuitenkin hyvä silta seuraavaan, musiikillisesti nautittavampaan levylöytöön, joka olikin, yllätys yllätys, Bluesoundsin erittäin terävä ja svengaava Native Sons Of A Far-Away Country (81). Levy jolla Daven ja kumppaneiden lyönti oli parhaassa iskussaan. Toki Black (80) on huikea klassikko, mutta Native Sons toi tämän tiukan trion soundiin lisää sävyjä. Biisimateriaali on myös vahvaa: Wake Up-Jump, Waves, Simple Simplicity, levy suorastaan tihkuu vahvoja kappaleita. Seitsemän euroa tästä hyväkuntoisesta levystä ei ollut todellakaan liikaa. Ennen levyn ostoa sattui melkein sydämeni seisauttava episodi, kun toisen levysedän vieraat sormet laskeutuvat takavasemmalta Bluessoundsin levyn pinnalle. Hyi sentään, levyjen pläräyksessä ei ole syytä etuilla. Onneksi levymyyjä pelasti tilanteen ja nappasi Bluesoundsin minulle sivuun odottamaan.

Iso osa levymessuajasta meni pyöriessä ja hämmästellessä ympäri Tullintorin levypöytiä. Niin kuin aikaisemmillakin viime aikojen messuilla, niin enimmäkseen levyjen hinnoittelu oli karannut käsistä, tai itse elän yhä ikuisessa alelaarikuvitelmassa. Kahden kolmen kympin haarukka rokkiklassikoista on yksinkertaisesti liikaa, kun levyn saa uutena samaan hintaan. Puhumattakaan viidenkympin levyistä tai paljon siitä yli. 

Onneksi poikkeuksia oli joukossa ja vihdoin löysin "ei niin tarkasti hinnoitellun" laarin, jossa oli ydinkärkenä houkutteleva kympillä neljä tarjous. Levyt olivat valitettavasti itselleni kovin tuttuja ja tuosta alelaarista en saanut rouhaistua ylös kuin Three Dog Nightin hauskoilla keräilykorteilla varustetun albumin: Seven Separate Fools (72). Houkuttelevasti tehty levynkansi mukavine lisukkeineen taitaa olla levyn musiikillista tasoa korkeampi. Ehkä kuuntelen, ehkä laitan sen vain b-levyjeni joukkioon. Mutta samalla myyjällä pari muuta laaria täynnä rock-klassikoita haarukassa 5-10 euroa, eikä yhtään sen päälle. Leonard Cohen The Future (92) vitosella oli näiden levyjen paras löytö...tai ainakin melkein...vierestä nousi aikalailla originaali, vähän iskuja saanut, mutta hyvin soiva Jimi Hendrixin: Axis: Bold As Love (68) kahdeksalla eurolla. Myös Joni Mitchell aikalailla Mint-kuntoinen Night Ride Home (91) vitosella on The Suuri Löytö. Myös Mitchellin uran ehtoopuolen voimannäyttö. Samaiselta laarilta löydetty J.Karjalaisen & Mustien Lasien: Tunnussävel (83) seiskalla maistui hyvältä.

Kun Joni Mitchellin makuun oli päästy, niin pian vastaan tuli kyseisen artistin kiistaton klassikkolevy, ehkä se kaikkein paras, eli Ladies Of The Canyon (69). Liki virheettömän levyn gatefold-painoksen hintalapussa luki viisi euroa. Ilahduin kovin. Nyt oltiin tutun suomalaisen myyjän levyaarteiden äärellä. Tämä ystävällinen (turkulainen) myyjä on tuttu kasvo levymessuilta kautta vuosien, vuosikymmenten. Joka kerta on lähtenyt jotain kivaa mukaan, niin nytkin. Mitchell sai seurakseen, myöskin vitosen maksaneen, Happy Mondayksen happoisan menestyslevyn Pills 'n' Thrills and Bellyaches (90). Eiku kun Step on it ja Kinky Afro vaan soimaan, tää levy menee kaverille, vaan kenelle?

Loppuaika meni lazerkiekkoja pläräillessä. Niiden osuus levymessuilla on taas hivenen kasvanut. Itseäkin kiinnostaa cd:t taas enemmän. Kahdesta syystä: 1. Niitä saa halvemmalla kuin vinyylejä. 2. Cd on edelleen erittäin hyvä äänenlaadullinen vaihtoehto, vinyylit eivät aina soi niin hyvin, vaikka muovin nimeen alati vannon. Kaksi oivaa cd-levylöytöä teinkin: Allman Brothers Bandin ysärin ehkä paras levy: Where It All Begins (94) ja Joe Strummerin vaikeasti löydettävistä The Mescaleros albumeista toisen: Global a Go-Go:n (01)

Ilahduttavaa oli todeta kuinka paljon innokkaita levynkerääjiä oli tullut pöyhimään levyjä Tullintorille. ++Keski-ikäiset miesoletetut olivat edelleen se suurin kohderyhmä, mutta joukossa oli paljon nuorempia ja lisääntyneessä määrin naisoletettuja, usein omien vanhempien seurassa jatkamassa tätä innoittavaa musiikkiharrastusta.

Joulukuun lumi, se ei ole vielä satanut

On se kummaa, että kaikki seitenkymppiset rock-kummallisuudet yhä edelleen aktivoituvat äänitemarkkinoilla. Mikä on tämä sumuisen harmaa marraskuinen perjantai kun kaikki menneisyyden suosikkiartistit julkaisevat uutta musiikkia. Graham Parker, Paul McCartney, The Who, Nits ja jopa Leonard Cohen huhuilee hautansa takaa.

Miten rokin taika vielä kestää, kuinka vanhat fossiilit pystyvä edelleen liikkumaan, laulamaan, luomaan merkityksiä. Se on kiitosta, se on satamatonta lunta, se on tyhjä ja vanha maa, joka rakastaa tarinoita ja lauluja, jossa laulajan ikää ei ole määritelty. On vielä korvia, vanhoja sekä nuorempia. He kieltävät, että rock on fossiloitunut samalla tapaa kuin humppa aikoinaan.

Kaikki tämä onkin iättömyyttä, melkein ikuisuuden säveltä. Parker ja McCartney joikhaavat suoraan jostain sieltä, mikä on ollut aina ja tulee aina olemaan. Melkein uskonnollista rockhurmosta, kiveen hakattua totuutta, tai ainakin lp-levyn uraan jäänyttä Pectus-pastillia.

Vanha ihminen, sinussa on totuus ja onko elinvoimakin. Tarina ihmisen elämästä ja sen kestävästä pitkästä kaaresta. Rock ei suostu menemään vanhainkotiin, sillä se on määritellyt koko vanhainkoti-käsitteen uudelleen. On luonnon luonnoton kiertokulku, jossa putoavat lehdet ja oksat eivät maadu nurmikolta, ei tässä sää- ja maailmantilassa. Te rokkaatte sen päälle.

Apokalyptista. On helppo heittää käsitteitä. Säälittävää vanhusrokkia. Tuskin. Nostalgista. Mikä voisi olla sen kauniimpaa kuin kultakuoriset muistot ja niiden päälle sataneet hopeiset kyyneleet. Me nousemme vielä, laulamme ja ilakoimme. Vanhimmat meistä saavat näyttää mallia.

Vainukoiran levypäivityksiä - Päivieni vaihtuva soundtrack

Musiikki armas, mutta onneksi ei ainut ystäväin. Aina luovutat sävelesi, kiireiset, rytmiset, hitaat, hankalat ja hyväntuuliset, aina löytyy tilanteeseen sopiva musiikillinen lättynen.

Talvikautta miettiessäni, ehkä jopa koko perheellisen ajan musiikillista kaarta, niin millaista musiikkia missäkin hetkessä sitä tulee kuunneltua? Jos lykästää, niin arkiaamuisin kerkeän kuuntelemaan yhden levyn puoliskon verran jotain perusrokkia, nyt se on ollut Dave Edmundsia tai Status Quota. Jälkimmäisen artistin levyistä on tullut hankittua viime aikoina oleellinen osa 70- ja 80-luvun tuotannosta. Harvinaisen raikastavaa ränttätänttää sopiviin hetkiin siroteltuna, kuunnelkaapa vaikka Just Supposin'...(80) albumin avausbiisi: What You're Proposing. Toimii!



Autossa työmatkoilla soi useimmiten Amazonilta tilaamani euron parin ceedeet. Tällä hetkellä tehokuuntelussa on Paul Simonin viime vuonna ilmestynyt: Stranger to Stranger(16), joka ei ole mikään välittömästi avautuvat levykokonaisuus, vaikkakin siitä erottuvat heti albumin ns. kantavat kappaleet: Werewolf, Wristband ja nimikappale Stranger to Stranger. Yhtälailla toisen pitkän linjan artisin Todd Rundgrenin ceedeet ovat olleet tehosoitossa autossani. Rundgrenin nykytuotantoa sävyttää halvalta kuulostavat syntetisaattoritaustat joissa on outoa viehätystä. Uusin Global(15) on naivissa ysärinykytyksessään miltei helmi levy, sitä edellinen State(13) on yhtälailla koneilla kuorrutettu, mutta kakun alta paljastuu useita vahvoja biisejä, kuten: Ping Me ja Sir Reality. Myös näitä lättyjä edeltäneet hardrock-vaikutteinen Arena(08) ja perinteisempää Rundgren-soundia edustava Liars(04) ovat olleet autokuuntelussa.

Työpaikalle tullessani kerkeän kuunnella ehkä yhden levynpuoliskon verran kasarirokkia ja iltapäivällä sen levyn toisen puoliskon. Parhaimpina toimistopäivinä saattaa työn ohessa pyörähtää useampiakin levyjä. Olen hommannut työpisteelleni kirppariltaa pikkurahalla kakkosstereot kera levysoittimen. Työhuoneeni levyhyllystä löytyy parisen sataa 80-luvun perusrocklevyä, kuten Georgia Satellitesia, Stingiä, Tracy Chapmania, Graham Parkeria, Bruce Springsteeniä ym.ym. Kaikki levyt ovat tietenkin ns. kaksoiskappaleita, kotona levyhyllyssä on omat paremmat versionsa näistä. Useimmilla näistä levyistä on ns. halvan kirppislevyn status, jos myisin niitä eteenpäin, saisin muutaman euron kappaleelta, jos sitäkään. Mutta kaikki nämä levyt ovat hyviä 80-luvun rokkiplattoja, joilla virkistän työpäivääni.



Iltapäivällä kotiin palatessani ruuanlaiton ja lasten kaitsemisen ohessa levylautasella pyörii usein se viimeksi ostettu(ostetut) hyvä levy. Talven aikana olen tutustunut ansiokkaan singer-songwriterin Michael Chapmanin tuotantoon, levyt Wrecked Again(71) ja Savage Amusement(76) ovat olleet useimmiten kuuntelussa näinä iltapäivän hetkinä. Kotikutoisen oloista juurevaa kitarankäyttöä ja taitavaa laulunteon lahjaa. Mainittava on myös juuri hankittu The Bandin basisti-laulajan Rick Dankon ainokainen soololevy: Rick Danko(77), joka on varsin laadukas tekele, kuin jatke The Bandin noihin aikoihin päättyneelle uralle. Levy ei tule usein vastaan, oman kappaleeni löysin huolellisin discogs-selauksen kautta 10 eurolla.

Muita iltapäivien tehokuunteluartisteja ovat olleet: Carole King, Dan Fogelberg ja Harry Chapin. Kaikkien näiden kolmen artistin tuotantoa olen täydentänyt ansiokkaasti pikkurahalla kuluvan talven aikana. Jo aiemmin postaamani Dan Fogelbergin mahtilevy: Netherlands(77) ja Carole Kingin: Wrap Around The Joy(74) sekä Harry Chapinin: Verities & Balderdash(74) ovat vierailleet taajaan levysoittimessani. Tämänhän Chapinin kappaleen coveroi jokin ysäribändi, mikäs sen bändin nimi olikaan? Huikea biisi ja huikea tarina, riipaisee kenen tahansa etäisen tai etäiseksi pyrkivän isukin sydänalaa.



Isoimman yllätyksen tämän talvikauden musankuuntelussa on tarjoillut brittiläinen reggaeyhtye UB40. Aiemmin täysin sivuuttamani bändi on hiipinyt päivieni ja iltojeni hyväntuulen soundtrackiksi, josta pitää lapset ja koirakin. Debyytialbumi Signing Off(80) ja hittilevy, pelkästään cover-biiseistä koostuva Labour of Love(83) ovat olleet eniten kuuntelussa. Muuta hyväntuulista kamaa illoissani ovat edustaneet Dave Edmunds ja em. Status Quo.

Viime syksynä menehtyneet Leonard Cohenin testamenttia: You Want It Darker(16) olen kuunnellut tähän päivään asti kuunnellut säästellen, en kertaakaan kunnolla lävitse. Vasta tänään tarjoutui sellainen talven ja kevään taitoskohta johon Leonardin levyn hoitavan hyinen kosketus sopi. Tässä on levy, jota ei ole tarkoitettu puhki kuunneltavaksi, se on levy jolle siunatut kuuntelukerrat ovat harvassa, koska levy vaatii täyden huomion ja läsnäolon.

Rock pysyy rakennuksessa (vol.2)

Kuten tiedämme, vuosi 2016 on pitänyt sisällään lukuisia näyttämöltä poistumisia, merkittävän uran luoneet isot artistit ovat jättäneet rakennuksen. Viimeisimpänä tietenkin Leonard Cohen. Surullista, mutta toisaalta vääjäämätöntä. Satumme pitämään vain suurempaa somemelua kun jokin isompi starba kaatuu rivistä.

Rokkareiden poistumiset ovat tämän vuoden suurin kirjoitusten aihe popmediassa, myös meidän omassa Popmediassa, puhun nyt Soundin ja Rumban artikkeleista. Viikoittain julkaistaan hienoja biografioita ja levyarvioita viimeisen suoran artisteista. On yleisesti jo hyväksyttyä rokata hautaan asti ja näiden artistien viimeiset levyt nostetaan kilpailemaan tasaverisesti alkupään tuotannon kanssa. Bob Dylan, Leonard Cohen ja David Bowie ovat tästä hyviä esimerkkejä, he ovat näyttäneet sen todeksi, että viimeinen levy voi olla se kovin. Tosin Dylanin testamenttia vielä odotetaan, ellei sellaiseksi lasketa viimeistä omasta materiaalista koostuvaa Tempest(12) albumia.

Dave Lindholm on juuri julkaissut uuden kappaleen: Pai Pai Kamaa joulun alla julkaista albumiltaan nimeltä: V(16). Onko Davekin hyvästelemässä meitä? Eih, tällaisia mielikuvia en halua päässäni kasvatella. Liian nopee Lindholmin uran pitäisi olla vielä elinvoimaisessa seniorivaiheessa. Vielä on onneksi jäljellä iso liuta merkittäviä rokkareita, em. Dylanin lisäksi ainakin Neil Young, Van Morrison, The Who, Rolling Stones kokonaisuudessaan ja tietenkin Roy Harper.

Harper kävi parin viime vuoden aikana oikeusjutun läpi, jossa Harperin entinen fani/groupie syytti häntä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joka oli tapahtunut 70-luvun loppupuolella. Harper todettiin syyttömäksi, mutta jäljelle jäi Harperin omien sanojen mukaan sanoinkuvaamaton viha maineen tahraamisesta. Nyt pidämme sormet ristissä ja toivomme Harperin purkavan tämän vihan tunteensa uusiin lauluihin ja uuden levyyn edellisen erinomaisen albumin Man and Myth(13) jatkoksi.

Roy Harper on ollut viikonlopun powerplayssa. Liki kauttaaltaan erinomaisesta discografiasta levylautasella tänään ovat saaneet vierailla jonkinasteinen läpimurtolevy Flat Baroque and Berserk(70), tunnelmallinen: Valentine(74), hyvin kantaaottava: Once(90) ja edellä mainittu väkevä Man and Myth(13).

Tässä poiminta Harperin vahvalta ysärialbumilta: Once(90). Levyn taustalaulajasta tuskin on epäselvyyksiä tämän videon perusteella ;)

Rock on vielä rakennuksessa

Luulen niin. Aamun avaa Graham Parkerin: 12 Haunted Episodes(95), setärokkia 90-lukuisimmillaan. Kerkeän kuunnella ensimmäisen levynpuoliskon kokonaan ja kaksi biisiä toiselta, ennen kuin aamupiirretyt ottavat olohuoneessa vallan. First Day Of Spring on levyn lopetusbiisi ja siinä oli jotain merkityksellistä? Mutta en kerennyt ymmärrykseen asti.

Ennen aamu-ulkoilua taustalla soi Leon Russell and The Shelter People. Helvetin hyviä biisejä, mutta en saa kunnon otetta tästäkään, kun lapset kinastelevat pehmolelusta. Muistan sentään eilisen B.B.King musadokkarin ja sen kuinka bluesmaestro oli ottanut Russelin Hummingbirdin omakseen. Niin hyvä biisintekijä ja artisti, milloin kerkeäisin kunnolla perehtyä?

Pieni vessaistunto ennen kuin puen lapset. Luen vajaan vuoden takaista Mojoa, jossa David Bowien: Blackstar(16) arvioitiin ennakkoon muusikkohaastattelujen kera. Tutut muusikot arvelivat, että Bowie levähtää hieman tämän levyn jälkeen, ennen kuin punoo uusia juoniaan. Nyt tiedetään, että tuosta lepohetkestä tuli ikuinen. Kuuntelinko Blacktaria kuinka intensiivisesti? Niin, lopetin Bowien aktiivikuuntelun heti hänen kuoleman jälkeen. Niin, en tiedä miksi. Ehkä haistoin jo tuhannet tribuutit ja deluxe-versiot levyistä, rahastuskoneiden julman jylinän. Sama kävi aikoinaan Freddie Mercuryn kohdalla. Se jälkihypetys oli vaan liikaa.

Leikkipuiston jälkeen kalaravintolassa juttelen kaverini kanssa Leonard Cohenin tulevasta levystä: You Want It Darker(16). Sanon, että näitä kuolema-aiheisia levyjä alkaa olla jo liikaa. Rockin tervaskannot ovat loppusuoralla ja tekevät viimeisiä levyjään. Nyt vaan laskemme vuosia, kuukausia, jopa päiviä, että vielä Mr. Dylan tekee vahvan originaalimateriaalista koostuvan albumin? Entä Rolling Stones? Jouluksi on luvattu blues-coveralbumi: Blue & Lonesome(16). Vieläkö ehtii tulla ihan oikea Rolling Stones-  albumi, ehkä ensi vuonna?

Levyhylly näyttää kovin täydeltä, ei sinne mahdu maxisinkkuakaan. Kirppareiden vinyylilähteet ovat kuivumaan päin, levymessuihin kyllästyin jo vuosi pari sitten. Discogsin parhaat lähteet on löydetty ja olennaiset puuttuvat albumit hankittu. Ihan uutta musaa kuuntelen aivan liian vähän. Spotifyn suosituslista pitää ajan tasalla, mutta kokemukset uutuuskappaleista tuntuvat kovin ohkaisilta. Mikä oikein mättää? Kun ei saisi musaan kunnolla otetta, hyvätkin biisit lentävät kertakuuntelun jälkeen aivolohkoista ulos. Olen vanhentunut, olen keski-ikäistynyt, mutta enhän ole kalkkeutunut? En myönnä ainakaan.

Mitä rokista on enää jäljellä? Tamperelaisen rokkiravintolan paras Dj lopettaa ja toteaa, että kitararokin arvostus on vähenemään päin, nuoriso kuuntelee jo jotain aivan muuta. Voi olla, että nyt on hyvä aika ymmärtää, että vesi seisoo paikallaan ja siellä lammikossa polskuttelee enää muutama hassu vonkale. Pitääkö mennä eteenpäin vai tyytyä, eppunormaalisoitua itsetyytyväiseen levynkerääjä/bloggariasemaan, sillä kaikki vanhat rouheat rokkiveisut ja vinyyliboxit vanhoista rokkiklassikoista johdattavat levynkerääjää eteenpäin, siis taaksepäin.

Mutta kun se menneiden vuosien musiikki on yhä edelleen hyvää.

Syksyn pudonneet omenat

Epäilen, että iso osa syksyn musaomenista on vyörähtänyt kellarin pimeään silmään, vainukoiran korvieni ulottumattomiin. Vihi-Veikkona olen oman kapenevan arkiaikani puitteissa etsiskellyt syksyisiä musaherkkuja. Vinyylisoitin on ollut vähällä käytöllä, spotikka, mp3 ja perus-ceedeet ovat toimineet musalähteinäni. Itseasiassa olen ollut jo pitkän tovin lp-levyjen ostolakossa, noh, mitä nyt reilun kuukauden, mutta allekirjoittaneelle se on melko kova saavutus.

Spotify on tarjonnut varsin mukavasti uusia ilmestyneitä rokkiplattoja, mutta ei aukottomasti. Pieniä harmillisia puutteita löytyy, Ty Segalin uutta ei löydy, kuten ei myöskään juurikaan Bob Segeriä. Heh, siinäpä vasta kaksi varsin erilaista artistia, joilta molemmilta on ilmestynyt ihka uusi studioalbumi. Ty Segalin Manipulator(14) otti valmistuakseen kokonaiset 14 kuukautta, joka on varsin pitkä aika ottaen huomioon kuinka tiuhaan tahtiin Segall on tehtaillut plattoja lähivuosina. Niin, mikä ihmeen Ty Segall? San Franciscolainen garage-rokkari kera T.Rex ja punkkivivahtein. Äkkiseltään vähän valjua, mutta tarkemmin kuunneltuna varsin tiukkaa ja energistä kamaa. Itsellä on ollut viime viikkoina juoksumusana Ty Segall Bandin: Slaughterhouse(12), joka on varsin tiukka garage-punkkislevy, jossa aidon rähinän ja fiiliksen haistaa. Uutukaisella Manipulatorilla(14) on taas tällaista perinteisempää altsu-herkistelyä:



Palataan vielä aiheeseen Spotify. Täytyy myöntää, että en ole saanut toimintoa kunnolla haltuun. Tulee sellainen karkkikauppaefekti, musaherkkuja on ihan järjettömästi, että lamaantuu tarjonnan edessä tai vetää harkitsemattomasti itsensä tukkoon. Musa ei oikein maistu niin hyvältä, kun sen saamisessa ei ole mitään haastetta. Homma on liian helppoa. Levytkin tulee kuunneltua jotenkin puolihuolimattomasti kaiken muun toiminnan taustalla. Noh, lenkillä spotikka on varmaan ok, mutta toistaiseksi olen käyttänyt lenkkisoittimenani vanhaa kahden gigan mp3-soitinta, jossa kuuntelen kuukauden parin verran 7-8 huolella valittua uutuusplattaa. Esmes viime talvena tällaisen pitkäaikaisen toiston kautta aukesi muun muassa The Flaming Lipsin uhkaavan hieno: Terror(13).

Mitä tästä opimme, kuuntele aina ja huolella fyysistä äänitettä, eli lp-levyä. Saat koko paketin, et hajanaisia säveliä, helposti paljouteen hukkuvia biisukoita. Niin, toisaalta olen tullut siihenkin tulokseen, että tuota tolkutonta muovinhaalimista pitää välillä huolellisesti arvioida, että onko järkee vai ei? Musiikki on muodoltaan aineetonta, miksi se pitäisi omistaa äänitteinä? Eikö pelkkä musiikin kuuleminen riitä? Vittuun myöskin hifistelyt, ei äänenlaadulla ole oikeasti mitään merkitystä jos musa on hyvää. Muistan kesän 1994, jolloin kuuntelin aika huonolaatuiselle c-kasetille äänittämääni Rollari-kokoelmaa, haikean krapulaisessa olotilassa Pudasjärven Jyrkkäkosken Juhannusfestareiden aamuna, kokoelma toimi kuin tauti, hiveli nuoren miehen sieluni jokaista(silloin olemassa olevaa) sopukkaa. Nykyään noita "sielun sopukoita" on tullut muutama lisää ja pari vanhaa on hautautunut ajan alle, hyvä niin.

Palataan tähän syksyyn ja uutuuslevyihin. Leonard Cohenin jo erinomaisesi kehuttua Popular Problemisia(14) olen kuuntelut säästeliäästi, koska tähtäimessä on vinyyli ja pukinkontti, sitten joulupyhinä oikein olan takaa. Vanha vauhtiveikko Billy Idol julkaisi myös uuden albumin: Kings & Queens Of The Underground(14). Niin, kuuntelussa on, empä osaa vielä kehua, en haukkuakaan. Annetaan aikaa. Ääni entisensä, karhean poikamainen töröhuulituulahdus. Kuunnelkaapa huvikseen herran vanhaa Rebel Yelliä(83), hämmästyttävän hyvin on kestänyt aikaa näinkin puhkikulunut hittilätyskä.

Neil Young ei myöskään malta olla julkaisematta uutta albumia tänä syksynä. Marraskuussa saa päivänvalon ties kuinka mones Young-levy: Storytone(14). Kyseessä orkesterisovituksin kuorrutettu sooloalbumi. On mielenkiintoista kuulla, että käsittelevätkö levyn biisit Neilin eroa pitkäaikaisesta vaimostaan ja muusastaan Peggystä?
AC/DC:n uutukainen saa päivänvalon lokakuun lopussa. Sen nimeä en edes viitsi googlata tähän, eiköhän se ole juuri sitä samaa peruspäkkyrää kuin aiemminkin, vai mitä olette mieltä tästä levyn ensimmäisestä maistiaisesta:

Niin, ne kaikki levyt...

Vaihteeksi olen laittanut itseni nettilevytilauskieltoon. Discogsilta ja Amazonilta napsui tasaiseen tahtiin lähetyksiä männä kuukausina. Olen myös vältellyt levykauppoja ja kirppareita parin viikon ajan. Nimittäin tuota soittamatonta muovimateriaalia on aika tolkuton kasa odottamassa. Jospa vaan vähän fiilistelisin ja antaisin lättyjen pyöriä.

Edelleen koen vaikeaksi uuden musiikin kuuntelun Spotifyn tai Soundcloudin kautta, eli siinä aineettomassa muodossaan, kun niitä biisejä ei saa silleen oikeesti itselleen. Toki voi laatia soittolistoja ja kaikenlaisia muita virityksiä, mutta se ei millään korvaa itse poltettua cd-levyä tai jopa itse äänittämää kasettia. Tarvitsen kunnon konkreettisen otteen musiikkiin. Siellä ois uutta Leonard Cohenia ja Ryan Adamsia spotikassa odottamassa, mutta ei, se ei tunnu oikealta kuunnella levyjä hajanaisesti kaiken muun kiireen keskellä. Kuitenkin sitä on ennen kuin huomaankaan tekemässä iltapuuroa lapsille.

Mutta mitä kuuntelin tänään? Tuiki tavallisena keskiviikkopäivänä. Soittimella pyörii yksi näistä tolkuttoman levypinoni kuuntelemattomista helmistä, eli Jefferson Airplanen tuhnua livelevyä: Bless It's Pointed Little Head(69). Ei sytyttänyt. Jotain kuriositeettiarvoa antaa originaalijenkkivinyyli-status. Sitten soi hassu bluesrockbändi Foghat ja sen kakkosalbumi: Foghat 2(73). Tuntematon suuruus minulle, toistaiseksi. Kivasti jytisee.

Uusimmasta Soundista(jonka tilauksen lopetin tähän numeroon, boikotointisyistä) luin kivan jutun Waltarin Kärtsystä ja niimpä kaivoin vanhat Waltari-levyni tuohon odottamaan sopivaa kuunteluhetkeä. Varmaankin sitten automatkoille. Aika uutta omistamaani Waltsu-levyä Below Zero(08) en ole kuunnellut nuottiakaan, vielä.

Uuden vanhan musiikin katsaus vol.2 - Mitä kuuntelen tänä syksynä?

Kahlatessani 70-luvun syvässä muovimeressä on syytä suunnata katse kauas horisonttiin, kohti kaukaista rantaa, musiikinkuluttajan antoisaa syksyä. Jo vähän naavoittuneilla korvillani kuulen syksyn hivelevät retrosävelet, kokoa kasvaneet korvalehteni kuulevat kuinka sävel muodostuu amerikan poikien pulleissa studioissa, kuinka vanhaan äänilevyformaattiin kiinni kasvaneet musaukkelit pysyvät häpeämättömästi julkaisukannassa kiinni. Minä odotan musiikillisten muistojeni elvyttämistä, niiden raikasta uusiokäyttöä, kuinka muovi on kerätty talteen ja puristettu jälleen kerran uudeksi ehdaksi äänitteeksi. Minä niin kovasti toivon, että tällä papparockin viimeisellä rannalla saan käsiini kuuman kähiseviä setärock-levyjä. Minä toivon, että taivas aukeaa, jotta Dylan, Cohen, Kinks, Who, Bowie ja muut ikuiset retrokokit pyöräyttävät vielä yhden pienokaisen tähän maailmaan.

Syksy on armollinen ja kuulee häpeämättömän kutsuni. Mitä siellä oikein siintääkään?

David Bowie: TBA
Heinäkuussa Bowie laittoi virallisen viestin nettiin, jonka mukaan uutta musiikkia on tulossa pian. Huhut kertovat tästä syksystä. Vesi on kielelläni, melkein itkettää, sinäkin Taavetti, ihana comebäkkääjä, viime vuotinen paluulevy The Next Day(13) oli varsin uljas suoritus. Ei mitään hävettävää.

Leonard Cohen: Popular Problems
Tämä on totta, tämä on varmaa, Kanadan kolmanneksi paras laulunkirjoittaja julkaisee uuden studioalbumin Popular Problems(14) tämän kuun lopulla. Herra 80:n edellinen Old Ideas(12) oli väkevä näyttö vanhalta herralta. Odotusarvoa on edelleen jäljellä. Keikkakuntokin oli vielä kova 2012 Suomen konsertissa: http://homesickhounds.blogspot.fi/2012/09/tapaaminen-herra-cohenin-kanssa-leonard.html



U2: TBA
Ikävää mutta totta, U2:lta on tulossa uusi levy. Levy tosin luvattiin jo vuoden 2009 loppuun, tuolloin työnimenä oli Songs Of Ascent. Mitä opimme tästä? Älä koskaan luota Bonon sanaan, että bändillä on noin kuusi levyä työn alla. Minä en enää luota. Todistettavasti(myös bändin jäsenten suusta kuultuna) U2 on hyvä aloittamaan levynteon, mutta huono viimeistelemään. Se edellinen No Line On Horizon(09) on minusta edelleenkin vajaan neljän tähden levy, eli ei kovin huono ja Moment Of Surrender sen paras biisi. http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/02/vajaan-neljan-tahden-levy.html

Prince: Art Official Age
Prince: Plectrum Electrum
Ihanaa, herra rinssinakkimme julkaisee kaksi uutta levyä samaan aikaan, eli 30.9. Edellisestä studioalbumista taitaa olla jo 4 vuotta. Princen 2000-levyjen taso on ollut vaihtelevaa, tai oikeestaan joka levyllä on ollut joitain hyviä biisejä, mutta mitään klassikkoalbumeja hän ei ole tehnyt. Se toistaiseksi ainoa Suomen konsertti oli kuiteskin hyvää tasoa: http://homesickhounds.blogspot.fi/2011/07/artisti-elaa-yleisostaprince-hartwall.html

Bob Dylan: Bootleg Series Vol.11. Basement Tapes - Complete
Bob Dylan: Shadows In The Night?
Dylankin pelottelee peräti kahdella syysjulkaisulla, joista toinen on vielä epävarma, eli jälkimmäinen oletettavalla nimellä kulkeva: Shadows In The Night, mahdollisestin ihkauusi studioalbumi?
Toinen näistä julkaisuista on varma, eli Bootleg Series Vol.11. Basement Tapes - Complete. http://www.bobdylan.com/us/home

The New Basement Tapes: Lost In The River
Kiinnostavampi kuin Dylanin tulevat julkaisut saattaa olla tämä Basement Tapes - session "ylijäämälyriikoiden" pohjalta tehty uusi Basement Tapes - albumi. Ohessa vähän infoa tästä:
In 1967, during the creation of the original Basement Tapes, Bob Dylan left a treasure-trove of long-lost handwritten lyrics unrecorded. Now for the first time Elvis Costello, Rhiannon Giddens (Carolina Chocolate Drops), Taylor Goldsmith (Dawes), Jim James (My Morning Jacket), and Marcus Mumford (Mumford & Sons) have come together to create and record new music to these lyrics. The album, Lost On The River: The New Basement Tapes was produced by T Bone Burnett and is slated for release November 11.



Ryan Adams: Ryan Adams
Ensi viikolla ilmestyy myös Ryan Adamsin uutukainen. Ihan kelpo arvioita on saanut lehdissä tää lätty, tosin ei mitään mestariteos tituleerausta. Levy tulee varmasti hankittua, ennemmin tai myöhemmin. Edellista Ashes & Fireä(11) on tullut taas pienen tauon jälkeä kuunneltua ja samalla todettua, että kyseessähän on varsin hyvä lätty.

Uutta musaa ovat näiden lisäksi vääntämässä ainakin: The Who, Kinks, Keith Richards, AC/DC, Guns'n Roses, Fleet Foxes, Scorpions ym. ym. Eli Pappa-rock rintamalla riittää edelleen kuhinaa.
Myös nämä syksyn julkaisut kannattaa laittaa korvan taakse:

Avi Buffalo – 'At Best Cuckold'
Caribou – ‘Our Love’
Interpol – 'El Pintor'
Slash – ‘World On Fire ‘
Julian Casablancas & The Voidz – ‘Tyranny’
Goat – ‘Commune’
King Tuff – ‘Black Moon Spell’
The Drums – ‘Encyclopedia‘
Philip Selway – ‘Waterhouse’
Johnny Marr – ‘Playland’
The Twilight Sad – ‘Nobody Wants To Be Here And Nobody Wants To Leave’
Foo Fighters – ‘Sonic Highways’

 

Bruce Cockburn - Wanha Walimo, Lahti. 25.10.2013

 

Melkein tasan 14 vuotta sitten näin Bruce Cockburnin soolokeikalla Tavastia-klubilla Helsingissä. Keikka oli yksi parhaita missä olen koskaan ollut  Mies ja kitara, täydellinen läsnäolo, suora yhteys johonkin suurempaan musiikilliseen virtaan. Keikasta jäi sellainen olo kuin sähköt olisi kytketty päälle, liki maaginen yhteys laulujen lähteeseen, puhtaaseen ja vapauttavaan energiaan.

Bruce Cockburn (s.-45) on yksi Kanadan salattuja aarteita, lauluntekijänä heti Neil Youngin ja Leonard Cohenin jälkeen seuraava, ellei jopa heitä parempi. Cockburnin levytysura on kestänyt kohta 45-vuotta, studioalbumejakin on julkaistu noin 25. Alkupään Cockburn-levyt olivat enemmän folk-henkisiä mitä uudempi tuotanto. Itseasiassa Cockburn on tehnyt paljon hyvin erilaisia albumeja, hyvin erilaisin vaikuttein. On jatsahtavaa kamaa, maailmanmusiikki-vaikutteita, erittäin päteviä kitara-instrumentaaleja (melkein jokaisella albumilla), bluesia, rokkia jne. Cockburnin sanoitukset ovat kautta linjan hyvin arvostettuja, niistä löytyy syvää humaania lämpöä, kantaaottavuutta ja ripaus anarkiaa. Cockburnin musiikin hyvyys tulee esiin laajalla rintamalla, sillä vahvojen ja kantaaottavien laulujen lisäksi Cockburn on planeettamme parhaita kitaristeja. Se joka epäilee väitettäni, voi tutustua esimerkiksi herran instrumentaali-albumiin Speechless (05). Jonkin tietolähteen mukaan itse Eddie Van Halen pitää Cockburnia kaikkien aikojen parhaana kitaristina. Niin, makuasioita nämä varmaan myös. Itseäni viehättää Cockburnin persoonallinen ja jollain tapaa hoitava soittotyyli. Tuo Speechless - albumi on yksi rauhoittavampia (muttei nukuttavampia) levyjä mitä tiedän. Tässä yksi näyte herran kepakon käsittelystä:

Palataan tähän hetkeen ja eiliseen Lahden keikkaan. Katson kuinka Cockburn saapuu hieman kumarassa esiintymislavalla, ottaa kitaran käteensä ja aloittaa keikkansa. Vettä on virrannut paljon näiden vuosien välissä, Cockburn on tässä välissä julkaissut kolme väkivahvaa soololevyä ja saanut mittariinsa jo kunnioitettavat 68 ikävuotta. Se näkyy päällepäin, miksi ei näkyisi, mutta kitaran varressa mies on edelleen uskomaton, myös laulu toimii melkein entiseen malliin.

I learned as a child not to trust in my body
I've carried that burden through my life
But there's a day when we all have to be pried loose

kertoo Bruce keikan alkupään laulussa Last Night Of The World. Tuo riimipari on aina koskettanut minua, mietin myös kuinka paljon se kertoo lauluntekijästä itsestään. En tiedä. Kuuntelen kuinka erinomainen keikka etenee biisi biisiltä. Kappalevalinnat eivät ole niin ilmeisiä, esimerkiksi vain Waiting For The Miracle (87) kokoelmalevyltä löytyvä Stolen Land ilahduttaa väkevyydellään. Kitara soi komeasti, laulu lähtee välillä käheästi, mutta aina nuottinsa löytäen. Kun hetken ehdin epäilemään Cockburnin äänen voimaa, niin samalla hän päästääkin ilmoille komean ulvahduksen tai miltei falsetin. Kapasiteettia löytyy vielä, mutta ajallisesti vähän rajoitetummin. Ensimmäinen setti kestää noin 45 minuuttia, jonka jälkeen seuraa puolen tunnin väliaika. Toinen setti on suunnilleen samanmittainen, yhtälailla täyttä asiaa kuin ensimmäinen, mutta ehkä energialtaan piirun heikompi.

Ihmettelen välillä omaa kriittisyytäni, voiko olla että minä en ole vain kuuntelijana parhaimmillani? Huomaan yleisön joukossa harrasta vaikuttuneisuutta, mutta itse tunnen oloni tämän erinomaisuuden keskellä edelleen kylmäksi. Enkö saa riimeistä kiinni riittävästi, vai onko niin, että tämä Euroopan kiertueen avauskeikka on artistillekin vielä ns. paikkojen availua. Varmasti kokemukseeni vaikuttaa tuo 14 vuoden takainen erinomainen Tavastian keikka ja sen tuomat odotukset tälle illalle. Mutta siitä huolimatta, haluaisin että kyynelkanavissa tuntuisi edes pieni paineen tuntu.

Vasta encore Child Of The Wind iskee päälleni koko voimallaan, olen myyty mies, pelkkää värisevää tunnehyytelöä. Oliko artisti kirjottanut illan käsikirjoituksen näin taidokkaasti ja säästänyt katharsiksensa tähän biisi. Ehkä hän oli.

Hear the wind moan 
In the bright diamond sky
These mountains are waiting
Brown-green and dry
I'm too old for the term
But I'll use it anyway
I'll be a child of the wind
Till the end of my days

Keikan loputtua saan kuulla, että Cockburn jakaa vielä nimmareita. Mietin hetken mitä teen, en haluaisi, että tässä käy samanlailla kuin Tom Russelin kanssa Tampereella reilu viisi vuotta sitten, jolloin illuusio humaanista ja sympaattisesta artistista rikkoutui komeasti. Tuolloin menin arkana poikana väliajalla esittämään Russelille biisitoiveeni, mutta hän vain tuhahteli jotain ylimielisen diivan oloisena. Tämän jälkeen en ole kuunnellut Tom Russelin levyjä lainkaan, vaikka ne ovat oikeasti erinomaisia. Niin, tämä kertoo ehkä enemmän minusta kuin Russelista...oikeestaan voisin taas kaivaa vanhat Russelit esille ja mennä vaikka seuraavalle Tampereen keikalle käsittelemään tätä ns. keikkatraumaani.

Mutta joo, karaisin mieleni ja asetun reippaana poikana nimmarijonoon. Samanaikaisesti mietin koko asetelmaa vähän luonnottomaksi, tässä sitä neliviiskymppiset setämiehet jonottavat idolinsa nimmaria, kuuluuko se enää tähän ikään? Niin, mitäpä väliä sillä. Kaivan muistivihkoni esille, jonne Cockburn kirjoittaa puumerkkinsä. Kehun keikkaa ja hänen erinomaista joululevyään Christmas(93). Bruce kertoo joululevyn olevan myös hänen oma suosikkinsa. Kohtaaminen on ystävällinen ja kättely lämmin. Luulempa, että Cockburnin levyt pysyvät aika tiukkaan voimasoitossa tämän keikan jälkeenkin.

Keikkapaikka Wanha Walimo Lahdessa oli minulle ulkopaikkakuntalaiselle uusi tuttavuus. Cockburnin keikalle tämä rauhallinen ja akustiikaltaan varsin toimiva tila sopi mainiosti. Kolmatta Suomen keikkaa en enää odota, mutta sinne kyllä menen jos sellainen vielä tulee. Pari levyä Cockburn voisi vielä tehdä ennen lopullista eläköitymistään.

Tapaaminen herra Cohenin kanssa - Leonard Cohen, Sonera stadion, 2.9.2012

Eilinen tapaaminen herra Cohenin kanssa oli yhteisen historiamme ensimmäinen. Cohenin musiikillinen tuotanto on tullut vuosien varrella kohtuullisen tutuksi, ensiksi ne 80-90-luvun kaupallisemmat levyt I’m Your Man(88) ja The Future(92), sekä viime vuosina olen pikkuhiljaa hommannut vinyyleinä liki kokonaan Cohenin alkupään tuotannon, viimeisin löytö toissapäivänä levymessuilta, debyyttialbumi: Songs of Leonard Cohen(67).


Entinen Finnair-, nykyinen Sonera-stadion oli melkein täynnä, joitain hajapaikkoja näytti olevan kaarrekatsomossa. Säiden haltija piti meitä jännityksessä, että päästääkö sateen irti vai ei? Ei sitten päästänyt, mutta lievähkö etukäteisropsottelu sai kyllä monet varautumaan sadetakkiin. Kahvia ja kaljaa sai helposti, vessoja vähän liian niukasti. Yleisö oli enimmäkseen rauhallisesti paikoillaan ja se ainut öykkäri kannettiin konsertin alkuminuuteilla ulos stadikalta. Airiston Lenitakin näytti istuvan minusta etuoikealla korea myssy päässään.

Konsertti alkoi liki minuutilleen ajallaan, eli tasan kello seitsemältä, joka oli hyvin mieluisa asia. En ole varma valehtelivatko silmäni, näytti kuin Leonard olisi juossut lavalle. Eivät ne valehdelleet, sillä Leonard myös juoksi lopuksi lavalta pois kevein tanssiaskelin. Niin, kysehän on 78-vuotiaasta miehestä, että siihen nähden keho on aika vetreässä kunnossa.

Heti alkutahdeista kävi selväksi, että Leolla on varsin taitava ja tyylitajuinen bändi seuranaan, vanhojen herrasmiesten leegio, lukuun ottamatta pitkän linjan taustalaulajaa Sharon Robinsonia ja varsin hunajaisia Webbin siskoksia, joiden enkelimäinen laulu tarjosi upean kontrastin Cohenin matalalle baritonille. Yksi kitaristeista näppäili varsin soittimestaan hyvin flamencomaisia sävyjä, en tunnistanut kitaraa, mutta jokin perusakustista eksoottisempi soitin se oli. Muusikkojen tyylitajuiset suoritukset vahvistivat Cohenin matalaa ja jotenkin rukoilevaa laulantaa. Esityksen tyyliin ja laatuun oli panostettu, se kävi heti selväksi.

Keikka alkoi odotetusti Dance me to the end of lovella, jota seurasi The Future. Kaikki olivat hyvin ja oikein heti alusta alkaen. Cohen oli juuri sellainen harmoninen syväkurkku kuin odotinkin. Yllättävää olivat Cohenin polvistumiset kesken esityksen, jossa hän laulullaan ”duetoi” jonkin soittimen kanssa, kuten tämän em. ”flamencokitaran” kanssa. Kolmantena tuli Bird on the Wire joka oli mielestäni konsertin ensimmäinen huippukohta. Esityksessä oli jotain äärimmäisen syvää ja koskettavaa, johon tietenkin vaikutti itse kappaleen maagisuus, sen koskettavat sanat. Kysehän on yksi niistä monista Cohenin uran biiseistä, joita ollaan coveroitu oikein urakalla.

Ensimmäinen setti oli kaikin puolin ehjä ja upea kokemus. Livetilanteessa vasta konkretisoitui kuinka vahvoja Cohenin biisit ovat, etenkin tekstillisesti. Tähän toki eniten vaikuttanee se, että Cohen aloitti uransa kirjailijana ja runoilijana. Muusikon ura alkoi Cohenin ollessaan jo reippaasti yli kolmekymppinen. Koin olevani todistamassa maailman parasta laulettua runoutta ja vielä runoilijan itsensä suusta kuulemana, vielä kun on mahdollisuus, liekö viimeinen mahdollisuus nähdä Cohen Suomessa?

Eka setistä on mainittava vielä uuden levyn murea Darkness, upeasti toiminut Who by fire ja Webbin siskosten enkelimäisen kauniisti laulama Come Healing, jossa Cohen oli kääntyneenä siskosten puoleen, kuin harras kristitty pelastajiensa edessä. Setin loppupuolelta jäi soimaan päähäni uuden Old Ideas(12) levyn aloitusbiisin Going Homen riimit: I love to speak with Leonard. He’s a sportsman and a shepherd. He’s a lazy bastard living in a suit. Biisissä on mielestäni jotain hyvin kuvainnollista, ehkä Cohenin elämäntyö tiivistettynä neljään minuuttiin, mahdollisesti syy uudelle levylle ja kiertueelle? Sisäinen Leo on täytynyt saada liikkeelle, sysättyä eläkepäiviltään takaisin sorvin ääreen, koska ilmeisesti yksi syy Cohenin aktiivisen konsertointiin ovat persiilleen menneet talousasiat.

Vajaan puolen tunnin tauon jälkeen Cohen aloitti toisen setin humoristisesti syntikan takana aurinkolasit päässä, kappaleena oli Tower of song. Tätä seurasi itse Suzanne yksin akustisella kitaralla säestettynä. Niskakarvat olivat oikeutetusti pystyssä, kun kasikymppinen ukko ammentaa vielä kerran nuoruuden lähteestään, vapauttaa sanomansa meidän kuultavaksi, vielä kerran, vielä tänä iltana….tuleeko meille enää toista iltaa, herra Cohen?

Suzannen puolivälissä liittyi muu bändi mukaan ja nosti kappaleen oikeutetusti omalle taivaspaikalleen. Kakkossetti oli muuten mielestäni edellistä valjumpi. Osittain syynä saattoi olla omat fyysiset olosuhteet alati kylmenevässä illassa ja toka setin kappaleiden itselleni huono tunnettavuus. Toki esmes The Partisan oli varsin vahva esitys, kun taas taustalaulajien omat soolonumerot meinasivat vetää homman turhan siirappiseksi, joka myös todisti sen, että huikeasta äänestään huolimatta, sekä Mrs Robinson että nämä lumoavat Webbin siskokset tuskin kiinnostaisivat kokonaisen konsertin vertaa. Onneksi oli mukana tämä vanha herra, hänen historiansa ja karismansa.

Ihan viimeiset numerot ennen encoreita, kuten Jeff Buckley-vainaan löytämä Hallelujah ja varsinkin kasarihitti I’m Your Man olivat pikkaisen läpijuostuja vetoja. Vai, voiko sanomaltaan painavan Hallelujan koskaan sanoa olevan läpijuostu? Toisaalta yksissä kesähäissä menneenä kesänä kuulin paremman version tästä veisusta. Tullaankin tähän yhteen laulala/lauluntekijöiden dilemmaan: he eivät aina itse ole laulujensa parhaita tulkkeja, ei Cohenkaan.

Encoret vielä täydensivät huikean 31 biisin ja reilun kolmen tunnin keikan. Ihan Springsteenin mitoissa ei sentään oltu, vaikka Cohen päivittelikin kuinka paljon hänellä olisi meille tarinoita kerrottavana, mutta liian vähän aikaa. Nojoo, ihan oikeasti toista settiä olisi voinut reilusti typistää, sellainen napakka tunti olisi riittänyt mainiosti. Toisaalta, miksi sama asia ei tullut mieleen Springsteenin keikalla? Täytyy myöntää, että Cohenin konsertin kauttaaltaan tyylitajuisesta ja hartaasta ilmeestä huolimatta se ei ollut niin elinvoimainen ja kiinnostava kuin pomon konsertti. Myönnetään, että Cohenia ja Springsteenia ei pidä lähteä vertailemaan keskenään, musan genret ovat kuitenkin pikkaisen erilaiset: rokin renkutus vs. laulettu runous.

Odotukseni konsertin suhteen olivat myös pikkaisen liian korkealla, olin kai kuullut edellisestä Hartwall-areenan keikalta liian monta ylistävää tarinaa, kuinka läsnäoleva ja hurmaava zen-munkki Cohen onkaan lavalla, hoitavuudessaan jotain äiti-Ammaan verrattavaa sielun kosketusta. Läpeensä hurmaava ja karismaattinen Cohen kyllä oli, mutta yhtälailla kuolevainen kuin me kaikki, täydellisyyttä ei voi odottaa keneltäkään, ei edes Cohenilta. Mutta miestä joka heittää yli kolmen tunnin keikkoja läsnäolevasti ja yli kasikymppisenä, ei voi muuta kuin kunnioittaa.

Mustan kullan metsästys jatkuu - Levymessut, Lempäälä Ideapark, 1.9.2012

Tuliko edellisessä bloggauksessa puhutta jotain levyjenostolakosta? En muista tarkkaan mitä höpisin, liekö moraalinen tuska ollut huipussaan ja kukkaronpohja täysin suojaton? Nyt kävi sillä tavalla, että Ideaparkiin pukattiin levymessut heti syyskuun alkuun. Olin arvuutellut osallistumista 15.9 Turun Kårenin messuille, mutta nyt tuon arvuuttelun sai unohtaa, sillä Ideapark tarjosi mustaa muovia koko rahan edestä ja ylikin. Tässä sitä taas oltiin.

Messut olivat tällä kertaa normikattausta pienemmät, pöytiä oli ainakin kolmasosa vähemmän mitä edellisillä kerroilla. Ruotsalaisia myyjiä lienee sellaiset puolenkymmentä ja suomalaisia vähän enemmän. Vaikka myyjiä oli vähän, niin hinta-laatusuhde oli kohdillaan, jopa normaalia levymessukertaa enemmän. Rankkaisin nämä messut laadun puolesta jopa toiseksi parhaiksi messuiksi jossa olen ollut. Ne parhaat messut olivat myös Ideaparkissa 6.5.2011, josta löytyy myös bloggaus.

Luonnollisesti näilläkin messuilla keskityin lähes pelkästään svedumyyjien kojuihin, sen verran täytyy vieraita pitää hyvänä. Ensimmäiseksi tupsahdin otollisen näköiselle euron laarilla, mutta pikapläräys näytti laadun olevan aika keskinkertaista. Nopea siirtymä seuraavalla laarilla ja Padam! Siinä ne olivat, lukuisia runsaita kahden euron laatikollisia pvc-muovia. Asialla oli tuttu ruotsalainen kaveri, jonka laarit viime kerralla olivat täynnä kolmen euron kamaa, nyt oltiin tultu hinnassa alaspäin ja levyjen laatukin oli parantunut.

Seuraavan puolituntisen elin ja hengitin intensiivistä levynkeräysenergiaa, läsnäolo oli kympissä ja sormet pläräsivät vilkkaasti tätä mustan kullan aarreaittaa. Ostin useita levyjä, kymmeniäkin, aika ..tun paljon, melkein liikaa. Löydökset olivat huippuluokkaa, kuten T.Rexin: Electric Warrior(71) yllättävän hyväkuntoisena ja epäilen että vielä originaalina, Steve Millerin 70-luvun alun ”harvinaisia” plattoja, Beach Boysin: Sunflower(70), Leonard Cohenin: Songs of Leonard Cohen(67), Blondien: Plastic Letters(77), Van Halenin: I(78), Sparksin: Kimono my House(74) näin muutamia mainitakseni ja kaikki kahden euron hintaan. Tällä laarilla vierailin vielä toistamiseen ja täytyi myyjälle ihan vitsiä heittää, kun aion ilmeisesti lahjoittaa kaikki rahani hänelle. Kirsikkana kakun päälle sain tingattua The Bandin: The Band(69) älpykän hyväkuntoisena originaalina viiteen euroon, joka oli myös messujen kallein ostokseni.

Tämän hurjan kojun jälkeen elin hetken jälkilämmöllä, mutta sytyin pian uudestaan toisen ruotsimyyjän kojulla, jossa kolmeen eukkuun tsipale lähti Randy Newmanin: Sail Away(72), Jimmy Cliffin: Harder They Come(ost) (72) ja Manfred Mannin: Nightingales and Bombers(75). Uuh, varsinkin toi Newmanin Randyn levy avattavilla kansilla oli jotain ekstaattisen erinomaista, tältä levyltähän löytyy muun muassa originaaliversio biisistä: You can leave your hat on.

Loppuvaiheessa minun messuaikaani käväisin vielä yhden ruotsimyyjän kaukaa katsottuna vaatimattoman näköisellä laarilla, mutta hetken aikaa sitä plärättyäni hämmästyin mitä aarteita ne pitivät sisällään. Tarjous oli kympillä kolme. Löysin helposti enemmän kuin kolme, siis kuusi, vai yhdeksän…no joka tapauksessa levykassini pohjalle sujahtivat muun muassa Bruce Springsteenin liki soittamaton: Nebraska(82), Talking Headsin tuplalive: Name of the band…(81), Pink Floydin: Wish You Were Here(75), The Whon: Live at Leeds(70) ja The Clashin: London Calling(79). Aivan huikeita klassikoita, joista osan omistankin, joko kehnona vinyyliversiona tai ceedeenä. Positiivinen yllätys oli tuo Clashin levy, kannet olivat melko eläneen näköiset, mutta itse levy soi todella hyvin, täytyy sanoa että tässä tapauksessa vinyyli pesee ceedee-soundin 6-0.

Tehokas puolitoistatuntinen Lempäälässä täydentyi vielä muutamilla hajalöydöillä: American: The Homecoming(72), Joe Strummerin harvemmin vastaantuleva sooloalbumi: Earthquake Weather(90) sekä minun Elton Johnin 70-luvun vinyylikokoelman täydentävä: Elton John(70) eurolla. Näin löytyy hyllystäni herran kaikki 70-luvun studiolevyt vinyylinä, niistä 80-luvun lätyistä ei ole niin väliä, silmäläsikyyn taso on tosin noussut taas viime vuosina, esmes Leon Russelin kanssa yhdessä tehty: The Union(10) on mainio levy.

Saldo: useita(kymmeniä) levyjä, keskihinta alle kahden ja puolen euron, ei siis paha hinta-laatusuhde. Henkinen saldo: täydellinen ähky, pitikin taas mennä hakemaan muovia hyllyjen täytteeksi, vaikka itse musiikki hyväileekin kauniisti repaleista sisintäni. Jep, dilemma on ikuinen, ollako vaiko eikö olla levykeräilijä? Edelleen pukkaa ajatusta levyjen ostamisen jonkinmoisesta(totaalisesta) rajoittamisesta, että löytyisikö tähän hommaan jotain uutta kulmaa? Mites tää digitaalinen maailma, Spotify etc. Voiko se riittää minulle? Ei niin kauan kun pidän levyä tärkeänä materiana ja haluan omistaa tuota materiaa. Luopua en voi, en ainakaan vielä, paitsi niistä lukuisista kaksoiskappaleistani jotka odottavat oikeaa kuulijaa, ehkä juuri sinua?

Alkuvuoden nuuhkeita!

Peli ei ole vielä menetetty, talvea ja toivoa on jäljellä. Pressavaalit on loppusuoralla ja lumihanget täynnä mitä herkullisimpia viestejä muilta koirankuonolaisilta. Karvat lähti koivista ja hammaskivi vaivasi, mutta nyt edetään kohti parempaa talvenselkää ja valoisampaa vuodenaikaa. Alkutalvi tarjoaa hajanaisen herkullisen musakattauksen. Lähdetään purkamaan tätä kakkua. Wuff!

Leonard Cohen julkaisee uuden albuminsa Old ideas ensi viikolla. Maistiaisina on kuultu mureat Show Me The Place ja Darkness. 77 lienee virein rokki-ikä? Tämän Kanadanpierun vanavedessä seuraa vanhan banjosilmän Paul McCartneyn uutukainen Kisses On The Bottom. Enimmäkseen lainabiiseistä koostuva kokonaisuus on teemaltaan Swing! Myös Paulin kamu Ringo Starr julkaisee sooloalbumin Ringo 2012 samoihin aikoihin. Eli post-Beatles rintamalla varsin virkeää toimintaa.



Helmikuussa alkaa tippua näitä vanhojen artistien pökäleitä enemmänkin. Van Halen lyö pian tiskiin albumin nimeltä Different Kind Of Truth. Onko se näiden kaikkien vuosien arvoinen lätyskä? Kun mennään jo maaliskuulle, niin itse Bruce Springsteen ilahduttaa meitä tulevalla julkaisullaan Wrecking Ball. Levyn on kerrottu olevan Brucen tuotannon vihaisin. Mitähän tämä käytännössä tarkoittaa? Maistiaisinkku We Take Care Of Our Own on varsin tutun ja turvallisen kuuloinen, mutta ei näin koirankorvilla kuunneltuna lainkaan hullumpi.



Helmimaaliskuu pukkaa myös indienimiltä varsin odotettuja lättysiä, Nada Surfin The Stars Are Different To Astronomy kerkesi jo ilmestymään, vähän tuonnempana talvella The Shins:n uutukainen Port Of Morrow näkee päivänvalon. Levyn maistiainen Simple Song on yksinkertaisesti hyvänkuuloinen popralli. Myös ex-White Stripes-mies, eli itse Jack White julkaisee sooloalbumin Blunderbuss vielä kevään aikana. Uusi biisi Love Interuption julkaistaan vielä tämän päivän aikana. Hauuu!

Kevättalven ja kevään toivelistalta löytyvät muun muassa Devendra Banhartin, Mystery Jetsin, Strokesin, ZZ Topin, Aerosmithin ja kenties Rolling Stonesin uutukaiset? Osa näistä silkkaa utopiaa, mutta tässä koiran toiveikkaassa unessa on hyvä elää. Wuhuu!

Täyttä törinää Lempäälässä! - Levymessut, Ideapark, 9.10.2011

Pieni levynkerääjäpoika minussa ei ole talttunut. Viime yönä näin unta varsin kehnohkoista levymessuista, jossa levynmyyjiä jouduttiin soittelemaan paikalle kun he viruivat krapulassa Hervannan perukoilla. Levylaarit näyttivät niukoilta ja tarkemmalla silmäyksellä pitivät sisällään enimmäkseen iskelmää ja saksalaisia schlaagereita.

Onneksi tämä uneni karu visio ei käynyt toteen, vierailu levymessuilla Lempäälän Ideaparkissa osoittautui jälleen kerran varsin hedelmälliseksi, levyhyllyyn tuli painoa ja lisälaatua, ”want-listalta” sai pyyhkiä yli monta lättystä, takavasemmalta pukkasi silmien eteen muutaman euron arvaamattomia yllätyksiä, jopa yksi kauan etsimäni albumiaarre löytyi priimakuntoisena ruotsalaisen levymyyjän muutenkin antavista levykaukaloista.

Levymessut hävisivät hieman viime kevään jättipotille(6.5.2011) jolloin lähinnä svedu-myyjät olivat raahanneet mukanaan järkyttävän määrän laadukasta euron muovia. Näiltäkin messuilta löytyi näitä länsinaapurimme antavia kauppiaita, esitietojen mukaan paikalla olisi pitänyt olla saksalaisiakin levymyyjiä, mutta oma silmäni ei tällaista havainnut. Suomalaisia myyjiä oli myös totta kai hyvänlaisesti. Levykojuja oli piirun verran vähemmän kuin keväällä, edellisenä päivänä myyjät olivat olleet Hyvinkään levymessuilla, tämän tiedon valossa herkut olisi jo poimittu? Niin, yllättävän laadukasta kamaa löytyi tältä ”kakkospäivältäkin”.

Levyjä tuli taas ostettua hyvänlaisesti(=erittäin runsaasti) ja keskimäärin noin kolmen euron kappalehintaan. Ekalta ruotsalaisen myyjän kojulta löytyi kauan etsimäni harvinainen Animals – albumi: The Ark(83) kolmella eurolla ja mukava lisä alati täydentyvään Beach Boys – kokoelmaan: M.I.U. Album(78) myöskin kolmella ekellä. Taisipa kassiin pudota myös originaalimpi versio Springsteenin: Darkness on the Edge Of Townista(78).

Tämä oli vasta kevyttä sormenpäiden lämmittelyä, seuraavalla svedu-kojulla painettiin jo kaasua, 4 levyä kympillä tarjous karkeloitti etsimään laadukkaan 8 levyn setin, joka piti sisällään muun muassa Leonard Cohenin Songs from Roomin, Eaglesin One of These Nights(75), Paul Simonin Greatest Hits etc(77) ja Elviksen viimeisen studioalbumin Moody Blue(77). Varsinkin Cohen on nyt kuunneltuna silkkaa murhaa.

Draaman kaari löysi noin tunnin pöyhimisen jälkeen huippunsa, edelliseltä messuilta tuttu ruotsalainen ”euron levyn – myyjä” oli ladannut pöytänsä täyteen varsin namukkaita plättysiä. Euron laarin löytöjen parhaimmistona olivat Nils Lofgrenin: I Came to Dance(77) ja Television – kitaristi Richard Lloydin sooloalbumi. Vähän kalliimpien plattojen laarista mukaan tarttui Lou Reedin: Legendary Hearts(83), Springsteenin ensimmäinen Greetings from Ashbury Park N.J.(73) avattavilla kansilla ja edelleen Leonard Cohenin: Death of a Ladies Man(78) kaikki nämä neljän euron kappalehintaan, hrrrr!

Varsinainen kirsikka kakun päälle tuli vähän myöhemmin, kun palasin takaisin em. kojulle ja tingin pitkään etsimäni ja tässäkin blogissa perään kuuluttamani albumin, The Sundays – yhtyeen Reading, Writing & Arithematic(90) kymmenellä eurolla. Levy oli myös messujen kallein ostokseni, sillä joka messuilla pitää tehdä ainakin yksi ns. laadukkaampi sijoitus normaalin euron sevari- ja kasarimuovin oheen. Levy on erinomaisessa kunnossa ja musiikki soi juuri niin hunajaisen viehättävänä mitä odotinkin, aah! Kaupan päälle sai myyjältä tarinan, jossa hän kertoi olleensa aikoinaan Sundays - yhtyeen keikalle ja keikan jälkeen viehättävä naissolisti Harriet Wheeler oli halannut häntä.

Levyjen tonkimisen loppupöllyissä löytyi edelleen maistuvia löydöksiä, kuten Muddy Watersin: Hard Again(77), Blondien: Autoamerican(80), Van Halenin: Women and Children First(80), Joe Cockerin tupla-albumi: Mad Dog & Englishmen(70) ja Joni Mitchelin: The Hissing of Summer Lawns(75), kaikki nämä muutamalla eurolla.

Messut olivat siis kaiken kaikkiaan hyvää keskitasoa, mutta eivät kyllä vetäneet vertoja viime kevään vastaavalle tai yksille messuille Tampereen NNKY:n tiloissa jokunen vuosi taaksepäin, jossa oli todellisten löytöjen markkinat.