Deacon Blue - Ikuinen seikkailu rakkauden maassa

Tässä yksi niistä bändeistä josta haluaisin puhua, mutta jää kuitenkin puhumatta ja lopulta huomaa, että onkin vaahdonnut aika paljonkin aiheesta tässä blogissa. 

Juttuni otsikko on imelä ja vähän pöhkö. Sen myönnän. Voisi olla särmikkäämpi ja omaperäisempi, mutta sitten se ei tekisi oikeutta tälle bändille, joka on oikeasti uskoa, toivoa ja rakkautta, ainakin minun korvissani. Olen aina ajatellut, että tämä on liian pliisua ja mitäänsanomatonta tavaraa ns.aidoille rokkikorville, indieveikoille ja muille oman arvonsa tunteville musaniekoille, jotka haistavat ja erottavan omaperäisyyden ja tarvittavan särmikkyyden. Siispä en ole tätä edes suositellut kaikille. Eikö sitten Deacon Bluessa ole mitään omaperäistä ja erottuvaa? No ehkä ei sen enempää kuin vaikka aikalaisbändeissä Simple Minds, Aztec Camera tai vaikkapa Tears For Fears.

"Deacon Blue on skotlantilainen pop rock -yhtye, joka perustettiin Glasgow'ssa vuonna 1985. Bändin kokoonpanoon kuuluvat laulajat Ricky Ross ja Lorraine McIntosh, kosketinsoittaja James Prime ja rumpali Dougie Vipond". Wikipedia 

Skottilaisen Deacon Bluen musiikkia ei ole siunattu rouheudella ja katu-uskottavuudella, sen totesin jo neljätoista vuotta sitten tässä bloggauksessani: https://homesickhounds.blogspot.com/2010/09/melkein-merkittava.html Tuolloin hämmästelemäni ja vähän parjaamani bändin kakkoslevy: When the World Knows Your Name (89) on kerännyt uskottavuutta korvissani ja pidän sitä tällä hetkellä varsin raikkaana ja hyvin aikaa kestäneenä levynä, vaikka aikamoinen kasarihattara onkin kaikessa ihanassa imelyydessään. Olin unohtanut kuinka hyvältä ja raikkaalta kuulostaa edelleen tämä levyn aloitusbiisi:

Tietynlainen kiltteys, melodisuus ja ylitsepaisuvuus ei tee Deacon Bluen musiikista yhtään sen epäaidompaa kuin mistään muustakaan aikalaismusiikista. Itse asiassa Deacon Blue voi kuulostaa tässä ajassa hyvinkin autenttiselta ja tuoreelta, sillä onhan tämä aidosti soitettua ja laulettua musiikkia hyvin vähäisellä autotunen määrällä. Laulaja Ricky Rossia on kautta vuosien säestänyt naislaulaja Lorraine McIntoshin(myös hänen vaimonsa) huikea taustavokalisointi. Lorrainen maalailevan kaunis laulu tuo bändin soundiin lopullisen silauksen, kuin kultareunat kaiken ylle.

Olen tutkaillut bändin edesottamusta toisenkin kerran tässä blogissa. Kahdeksan vuoden takainen Believers (16) teki suuren vaikutuksen ja sai vaipumaan...no siihen hattarankeveään unelmapilveen: https://homesickhounds.blogspot.com/2018/01/ Tuon levyn jälkeen tuli neljän vuoden takainen levytystauko kunnes ilmestyi mestarillinen: City of Love (20), levy jolla bändi tavoitti uudestaan kaikki ne 80-luvun ylväät kertosäkeet ja poppikoukut, teki kaiken saman uudempana, syvempänä ja uskottavampana. Syntyi bändin ehkä paras levy. 

Jo nimikappaleen aloitusjousissa tietää, että jotain suurta on tulossa. Ensivaikutelma ei petä. City of Love on nimensä arvoinen kappale, jopa enemmän. Lyriikka ei tavoittele terävintä ja omaperäisintä kulmaa, "All that remains is the city of love". Siinäpä se, takaisin rakkauden kultakaivoksiin, siihen toiveikkaaseen välähdykseen taivaanrannassa. Hit Me Where It Hurts potkaisee vähän kipeämmin siihen rakkauden juureen, mutta yhtälailla paisuvan melodisuuden säilyttäen.

Olen kuunnellut levyä tasaisesti viime vuosien aikana. Juuri niinä hetkinä, kun mietin, että olisiko jotain sellaista helppoa ja vähän lohduttavaa kuunneltavaa, sellaista joka menee syvälle, mutta nostaa ylemmäs. Deacon Bluessa soi toiveikkuuden ääni, jota ei kyynikko ei kuule, sillä kaikkihan ei usko enää joulupukkiin. Nooh, mutta...City of Love on täynnä hyviä ja tarttuvia poppisbiisejä. Yksi suosikeistani on kevyesti rullaava, mutta vähän yleisilmeeltään tummahko In Our Room. Omaelämänkerralliselta kuulostava kappale on rakenteeltaan hieno, jossa kertosäkeen jälkeinen c-osa erottuu etenkin edukseen. Tässä kohtaa huomaan, että levyssä on paljon tummempaakin vettä, kuten bändin koko tuotannossa. Rickyn ja Lorrainen makoisat vokaalit joskus peittävät tummemmat jäljet. Keeping My Faith Alive on kuin  mikä tahansa keskitempoinen ja vähän bluesahtava rockveto.

Levyn päättävä On Love on pitkä tarinallinen biisi, joka koostuu lausutusta a-osasta, kertomuksesta joka kuljettaa biisiä eteenpäin. Kappale on samalla tavalla menneisyydestä ammentava rakkauden messu kuin levyn nimikappale, ehkä kolikon toinen ja seikkaperäisempi puoli. Biisissä on paljon tavaraa, kuin koko elämän tarina, lapsuutta, rakkautta, sen menetystä, ohikiitävien hetkien merkityksellisyyttä ja niiden alleviivausta.

City of Love julkaistiin juuri ennen koronasulkuja kevättalvella 2020. Julkkarikeikkoja jouduttiin ymmärrettävistä syistä siirtämään, mutta lockdownin aikana bändi äityi ahkeraksi ja viimeisteli seuraavan levyn: Riding on the Tide of Love (21), joka on selkeästi sisarteos edeltäjälleen. Ei ihan samaa melodista tasoa, mutta tasaisen vahva levy tämäkin.

Ihan uusin veisu, tulevaa levyä: The Great Western Road (25), ennakoiva Late '88 on nimensä mukaisesti nostalgiatrippi kasarin hurlumhei-vuosiin, mutta biisihän ei ole millään muotoa huono.

Kadonneet popklassikot - Electronic

On mukava huomata, että vinyyli voi tuoda lisäarvoa myös elektropohjaiselle musiikille. Satunnaisella kirpparireissullani silmiin osui yllättävä vinyylialbumi, Electronicin samanniminen albumi: Electronic(91). Mukaanhan se tietenkin lähti 10 euron sopuhintaan. Ostin samaisen levyn ceedeenä jo sen ilmestymisvuonna. Levy on mielestäni yksi ehjimpiä tällaisia elektropopin helmiä. Electronic on yhtä kuin New Orderin laulaja Bernard Sumner ja ex-Smiths kitaristi Johnny Marr, eli aikansa superkokoonpano.

Vuonna 1991 kuuntelin levyä tolkuttomasti. Levyn hankintaa vaikutti varmasti jo vuoden 1989 lopulla julkaistu lupaava maistiaisinkku: Getting Away With It ja musiikkilehti Rumbassa 13/91 julkaistu ylistävä levyarvio nimeltään: Täydellinen avioliitto. Tässä arviossa toimittaja Markku Suihkonen antaa levylle täydet pisteet ja toteaa, "että on tavallaan aika surullista, että muusikot ylittävät itsensä jo debyyttialbumilla, sillä jatkon on pakko olla huonompaa". Suihkonen ennusti aivan oikein, jatko oli huonompaa. Seuraavan vuoden Disapppointed irto-sinkku toimi vielä komeasti, mutta kaksi muuta myöhemmin ilmestynyttä albumia: Raise The Pressure(96) ja Twisted Tenderness(99) eivät yltäneet esikoisen loistoon.

Miksi sitten tämä Electronic(91) on niin erinomainen albumi? Ensiksi epäilen, että albumin soundit eivät kestäisi nykyisin päivänvaloa? Ollaan kuitenkin sellaisen ohkaisen kasarisoundin kanssa tekemisissä. Omaa korvaani tämä soundi miellyttää tavattomasti. En tiedä mitä nostalgiaan sukeltamista on ilmassa, kun juuri tällaiset soundit ja oman nuoruuden levyt miellyttävät näinä päivinä tavattomasti. Helppo vastaus tähän on tietenkin se, että näinhän käy vanhetessa, ei jaksa innostua enää uudesta ja ylistää vanhan musiikin hienoutta. Eräskin kansamme virallinen räyhähenki muistaa muistuttaa vilkkaissa facebook-päivityksissään kuinka hyvää musaa tehtiin ennen. Niin, voisinko olla tässä suhteessa jotenkin edistyksellisempi ja voimakkaammin kicksejä nykymusasta saava. Tuskimpa.

Aikoinaan albumia arvostettiin nimenomaan Johnny Marrin älykkäästä konemusaan ujutetusta kitarasoundista. Kieltämättä Marrin kitarasiivut tuovat levyyn uutta ulottuvuutta. Biisit itsessään ovat kestäviä pieniä popklassikoita, jotka ovat kestäneet hienosti aikaa(jos arvioni objektiivisuuteen uskotte?), levyssä ei ole heikkoja lenkkejä, biisit ja kokonaisuus toimii. Erityisen hienoa levyssä on sen ylväät suvantokohdat, instrumentaali Soviet ja lopun ylväs Some Distant Memory. Etenkin jälkimmäisessä on jotain ainutlaatuista ylväyttä, vieläkin niskakarvat värähtää biisin loppunostatuksessa.

Sittemmin sekä Bernard Sumnerin ura New Orderissa, että Johnny Marrin vierailut laatuartistien oikeana kätenä eivät ole synnyttäneet näin ehjää albumikokonaisuutta, lukuunottamatta The The: Dusk(93) albumia, josa Marrin poika näytti taas kyntensä. Todellakin, vinyylinä tämä levy soi vielä sävykkäämmin. Empä olisi uskonut, että konepohjainen musiikki saa näin paljon lisäarvoa vinyylisoundista.

Enimmäkseen munatonta ysäriä!

Myönnetään, että saatan hakea tällä vekkulilla otsikolla huomiota ja saada lukijoita pahaiseen blogiini? Tai sitten toteutan oman musiikillisen intuition haamukirjoitusta? Vaikeasti sanottu, mutta uskon tähän jälkimmäiseen tulkintaani, itsehän tätä juttua tässä kirjoitan.

Jaarittelut sikseen ja musaa poskeen, vai miten se nyt menikään? Ysäri is back, sanotaan. Suede, Pulp ja Blur ovat aktivoituneet ja uutta musaakin on tullut markkinoille. Nämä bändit edustavat sitä noin 90-lvun puoliväliin keskittynyttä brittivetoista ja kaikin puolin laadukasta musagenreä. Okei, itsekin diggaan noita bändejä. Mutta oman musiikillisen herännäisyyden vahvin kulta-aika keskittyy 80-90-luvun vaihteeseen, kun kasarisoundit alkoivat pehmetä ja tuonaikainen popsoundi syleili helposti täydellisyyttä, esimerkiksi bändit: Everything But The Girl, Cocteau Twins, Prefab Sprout, The Silencers ja Deacon Blue edustuvat tätä porharmoniaa, tosin aika munattomilla soundeilla, sillä kaikenlainen verevyys oli dumpattu minimiin, biisin itse piti läpäistä testin, että onko se kelvollinen kuulijalle?

Noin vuosi sitten löysin Edinburghin reissullani ikkubändi Something Happensin debyyttialbumin Been There, Seen That, Done That(88) parilla punnalla. Aivan kuten albumin otsikkokin sen ilmaisee, on musiikki aikamoisen ympäripyöreätä materiaalia, sitä siistiä ja viatonta ysärisoundia joka vetoaa minuun. Seuraavalle albumilleen, kivasti nimetylle Stuck Together With God's Glue(90) bändi tekaisi suurimman hittinsä: Parachute. Joka maistuu edelleenkin aikamoisen hyvältä.



Tänään satunnaisella kirpparireissullani tarttui haaviini bändin kolmosalbumi: Bedlam A Go-Go(92), levy jonka tilaamista olin harkinnut ihan ulkomaita myöten, koska Suomesta näin harvinaisen(ja unholaan painuneen) bändin levyjä on turha odottaa löytävänsä. Mutta siinä se sitten nökötti euron hintaan kirpparilla ja kaveriksi sain samaan hintaan bonusversion ekalevystä Been There, Seen That, Done That(88), jolta löytyi julkaisemattomia livebiisejä. Niin, kyllä poppispoika oli taas onnellinen.

Huomaan tässä kirjoittaessani myös olevan epävarma ostamani musiikin laadusta? Myönnän, että jostain levystä voi tehdä haluttavan omat nuoruuden kokemukset, bändin aikaisemmat näytöt tai pelkästään pakkomielle saada jokin levy. Sisältö ei aina ole se tärkein. Näin voi puhua keräilijä, vaan voiko näin myös puhua musiikin rakastaja?
Tunnen myötämielisyyttä unohtuneita bändejä kohtaan ja saatan käyttää kohtuuttomasti aikaa ensikuulemalta keskinkertaisen musiikin kuunteluun. Joskus se palkitsee kuulijan ja pitkällinen muovipyöritys nostaa pintaa todellisen kadonneen helmen. En tiedä miten käy em. bändin Bedlam A Go-Go:n(92) kanssa. Tällä hetkellä olen toiveikas, tämä eteerinen popnumero Daisyhead herätti nälkäni jo 21 vuotta sitten, miten on tänään koko albumin kanssa?

Melkein merkittävä

80-luku ja vielä 90-luvun vaihde tarjosi paljon laadukkaita ja harmittomia poppisbändejä brittein saarten suunnalta, kuten Prefab Sprout, Aztec Camera, Icickle Works, The Silencers ja Deacon Blue muutamia mainitakseni. Useat näistä bändeistä painuvat voimakkaasti unholaan lähestyessämme uutta vuosituhatta. Tuo oli aikaa jolloin levyn julkaisu oli kannattavaa, ihmiset oikeasti ostivat paljon levyjä, hittilistoilla vierailu mitä oudoimpia ja vähäverisimpiä ilmestyksiä(vrt.em. pop-bändit). Ajassa oli paljon viattomuutta, tulevaisuuden uskoa ja helposti saatua elämänlaatua, trendikästä(eli nyt kornia) pukeutumista, paljon vaiteliaita ja hyvän näköisiä rokkareiden heiloja ja taustalaulajia.

Tänä aikana muistamme parhaiten ehkä The Smithsin, Morriseyn soolotuotannon, The Curen ja kaikki muut tummemmat musiikilliset vedet. Aika moni muistaa Simple Mindsin, aikansa megayhtyeen ja tietenkin U2:n, mutta muistaako kukaan bändiä nimeltä: Deacon Blue? Onko nimi lainkaan tuttu? Toinen merkittävä Skottibändi The Silencersin ohella, hyväntuulisen ja viattoman popin eräänlainen tiivistymä.

Kävi niin mukavasti, että lauantai-iltapäivän kevyt kirppari-kiertely tuotti saaliikseni Deacon Bluen kakkoslevyn: When The World knows Your Name(89). Voin vaikka vannoa, että edellinen levyn omistaja ei ole juurikaan tätä lättyä pyöritellyt, on sen verran koskemattoman oloinen platta.

Niin, tuolloin maailma alkoi havahtumaan, että mitäs ne skottipojat oikein soittelee? Solisti Ricky Ross, yhtä aikaa tuon ajan topattutakkinen söpöläinen, että itkusilmäinen romantikko, omaa varsin särmikkään äänen. Bändistä löytyy totta kai myös hunajainen naisääni sulostuttamaan musiikin antia. Rokin perinnelaatikkoa on muutenkin tongittu, harput soivat komeasti ja hitaimmissa biiseissä on kevyt bluesahtava ote. Nimi Deacon Blue on napattu 70-luvun jenkkibändin Steely Danin Aja(77) levyn biisistä: Deacon Blues. Kyllä vain, tietty harkittu särmä ja sliipattu ote on paljon velkaa Steely Danille.

Tämä on musiikkia jota on helppo kuunnella ja jos on aikaa voi vaikka tutustua avattaviin vinyylin kansiin, lukea ilmeisen hyvällä flow:lla syntyneitä sanoituksia, vaipua kahden vuosikymmenen taakse, kun kaikki oli jotenkin helpompaa ja ehkä naivimpaa. Aikaan jolloin ei ollut internettiä, ei tiedon ja viihdykkeen paljoutta, aikaan jolloin syntyi paljon itseensä uskovia yltiöpäisen romanttisia rokkibändiä, aikaan jolloin kaikki oli puhtaampaa, hohtavan valkoiset farkutkin pestiin joka viikonloppu perjantain diskoilua varten.

Tässä pieni näyte harmittomasta soundista, levyn suurin ”hitti” Real Gone Kid. Voiko poppi olla enää tahrattomampaa?