Ari Vaahteran neljästä julkaistusta albumista viimeinen, eli Vaarallisia valloituksia (91) sai avata nämä levymessut omalta osaltani. Tämän monien rock-bändien luottobasistin (Kalevala, Bluesounds, Kauko Röyhkä, Poptones) soolouran huipentuma tai poistuma lähti mukaan kahdella eurolla. Kyllä se enempi poistuma oli, sillä pystyin kuuntelemaan levystä vain kaksi ekaa biisiä...tai puol toista. Levy julkaistiin aikoinaan omakustanteena. Nyt ymmärrän miksi. Kiertoon.
Vaahtera oli kuitenkin hyvä silta seuraavaan, musiikillisesti nautittavampaan levylöytöön, joka olikin, yllätys yllätys, Bluesoundsin erittäin terävä ja svengaava Native Sons Of A Far-Away Country (81). Levy jolla Daven ja kumppaneiden lyönti oli parhaassa iskussaan. Toki Black (80) on huikea klassikko, mutta Native Sons toi tämän tiukan trion soundiin lisää sävyjä. Biisimateriaali on myös vahvaa: Wake Up-Jump, Waves, Simple Simplicity, levy suorastaan tihkuu vahvoja kappaleita. Seitsemän euroa tästä hyväkuntoisesta levystä ei ollut todellakaan liikaa. Ennen levyn ostoa sattui melkein sydämeni seisauttava episodi, kun toisen levysedän vieraat sormet laskeutuvat takavasemmalta Bluessoundsin levyn pinnalle. Hyi sentään, levyjen pläräyksessä ei ole syytä etuilla. Onneksi levymyyjä pelasti tilanteen ja nappasi Bluesoundsin minulle sivuun odottamaan.
Iso osa levymessuajasta meni pyöriessä ja hämmästellessä ympäri Tullintorin levypöytiä. Niin kuin aikaisemmillakin viime aikojen messuilla, niin enimmäkseen levyjen hinnoittelu oli karannut käsistä, tai itse elän yhä ikuisessa alelaarikuvitelmassa. Kahden kolmen kympin haarukka rokkiklassikoista on yksinkertaisesti liikaa, kun levyn saa uutena samaan hintaan. Puhumattakaan viidenkympin levyistä tai paljon siitä yli.
Onneksi poikkeuksia oli joukossa ja vihdoin löysin "ei niin tarkasti hinnoitellun" laarin, jossa oli ydinkärkenä houkutteleva kympillä neljä tarjous. Levyt olivat valitettavasti itselleni kovin tuttuja ja tuosta alelaarista en saanut rouhaistua ylös kuin Three Dog Nightin hauskoilla keräilykorteilla varustetun albumin: Seven Separate Fools (72). Houkuttelevasti tehty levynkansi mukavine lisukkeineen taitaa olla levyn musiikillista tasoa korkeampi. Ehkä kuuntelen, ehkä laitan sen vain b-levyjeni joukkioon. Mutta samalla myyjällä pari muuta laaria täynnä rock-klassikoita haarukassa 5-10 euroa, eikä yhtään sen päälle. Leonard Cohen The Future (92) vitosella oli näiden levyjen paras löytö...tai ainakin melkein...vierestä nousi aikalailla originaali, vähän iskuja saanut, mutta hyvin soiva Jimi Hendrixin: Axis: Bold As Love (68) kahdeksalla eurolla. Myös Joni Mitchell aikalailla Mint-kuntoinen Night Ride Home (91) vitosella on The Suuri Löytö. Myös Mitchellin uran ehtoopuolen voimannäyttö. Samaiselta laarilta löydetty J.Karjalaisen & Mustien Lasien: Tunnussävel (83) seiskalla maistui hyvältä.
Kun Joni Mitchellin makuun oli päästy, niin pian vastaan tuli kyseisen artistin kiistaton klassikkolevy, ehkä se kaikkein paras, eli Ladies Of The Canyon (69). Liki virheettömän levyn gatefold-painoksen hintalapussa luki viisi euroa. Ilahduin kovin. Nyt oltiin tutun suomalaisen myyjän levyaarteiden äärellä. Tämä ystävällinen (turkulainen) myyjä on tuttu kasvo levymessuilta kautta vuosien, vuosikymmenten. Joka kerta on lähtenyt jotain kivaa mukaan, niin nytkin. Mitchell sai seurakseen, myöskin vitosen maksaneen, Happy Mondayksen happoisan menestyslevyn Pills 'n' Thrills and Bellyaches (90). Eiku kun Step on it ja Kinky Afro vaan soimaan, tää levy menee kaverille, vaan kenelle?
Loppuaika meni lazerkiekkoja pläräillessä. Niiden osuus levymessuilla on taas hivenen kasvanut. Itseäkin kiinnostaa cd:t taas enemmän. Kahdesta syystä: 1. Niitä saa halvemmalla kuin vinyylejä. 2. Cd on edelleen erittäin hyvä äänenlaadullinen vaihtoehto, vinyylit eivät aina soi niin hyvin, vaikka muovin nimeen alati vannon. Kaksi oivaa cd-levylöytöä teinkin: Allman Brothers Bandin ysärin ehkä paras levy: Where It All Begins (94) ja Joe Strummerin vaikeasti löydettävistä The Mescaleros albumeista toisen: Global a Go-Go:n (01)
Ilahduttavaa oli todeta kuinka paljon innokkaita levynkerääjiä oli tullut pöyhimään levyjä Tullintorille. ++Keski-ikäiset miesoletetut olivat edelleen se suurin kohderyhmä, mutta joukossa oli paljon nuorempia ja lisääntyneessä määrin naisoletettuja, usein omien vanhempien seurassa jatkamassa tätä innoittavaa musiikkiharrastusta.
Kuluvan vuoden helmikuussa
julkaistussa Homesick Hound - musiikkiblogin 15-vuotisjuhlakattauksessa
käsittelin oman heräämisen kannalta tärkeitä alkuhetkiä. Valon näkeminen osui
1980-luvun puolivälin tienoille, ja tuon ajan hengen vaikutus näkyy edelleen
voimakkaana valinnoissa, joita teen musiikinkuluttajana. 1984 sai alkunsa oman
levyhyllyn maaninen paisuminen, ja tekstissä nostin esille muutamia bändejä
sekä julkaisuja tuolta vuodelta, jotka pistävät vielä tänä päivänäkin vibaa
punttiin.
Kaksi artikkeliin mahtunutta, ja kovat
kicksit 11-vuotiaalle pikkujannulle antanutta bändiä on lähtöisin
Birminghamista, tuosta Englannin sisämaassa sijaitsevasta metropolista. Toinen
on yksi heavy metallin jättiläisistä, Judas Priest. Se toinen ja henkilökohtaisella
tasolla päräyttävämpi tapaus on uuden aallon harjalla syntikoiden, suurten
pop-koukkujen ja uraa uurtavan liikkuvan kuvan keskiössä tyylitellyt Duran
Duran. Kimaltelevaa dance-rockia, kontrastina tummemmalla värillä
sävytettyä tunnelmointia ja kokeellisella pensselillä laajakankaalle maalattua
äänimaisemaa. Bändi oli osa laajempaa kasarin alun tienoilla alkaneen
uudenlaisen musiikin liikehdintää, mutta heillä oli (ja on edelleen) muista
erottuva tatsi oman maailmansa luomisessa.
Palataan vielä hetkeksi edelliseen
blogitekstiini ja sukelletaan siitä portista syvemmälle Duran Duranin
maailmaan. Bändin ensimmäinen livelevy (Arena) oli taltioitu Seven
and the Ragged Tiger albumin (1983) jälkeisen, megamenestyksessä
paistatelleen, maailmankiertueen keikoilta. Loistavaa studiotuotosta seurasi
hämmentävän tuhnu konserttitallenne, joka tuntuu uuden vuoden 1984 tienoilla
televisiossa näytetyn mahtikonsertin rinnalla lähinnä kaukaiselta ja
krapulaiselta sukulaiselta.
Arenan lopusta löytyi yksi uusi studioäänitys, edelleen
keikkojen repertuaarissa säännöllisesti vieraileva helmi. ”Wild Boys” oli
saanut pintaansa futuristisen ehostuksen ja nousi vähemmän yllättäen suureksi
hitiksi samalla kun yhtye jakaantui kahteen eri leiriin, joista kumpikin
keskittyi omiin sivuprojekteihinsa.
Duran Duran nähtiin ja kuultiin vielä
vuoden 1984 puolella ainakin jossain muodossa Band Aid
hyväntekeväisyyssinglellä ”Do they know it’s Christmas”. Tarinan jatko on siinä
mielessä hämmentävä, että ainakin 12-vuotiaan musiikkimedian seuraajan
näkökulmasta katsottuna bändin suurin hetki parrasvaloissa sijoittui seuraavaan
vuoteen, jolloin jäsenet eivät juurikaan toimineet heidät kuuluisuuteen nostaneessa
yksikössä. Andy (kitara) ja John Taylorin (basso) muodostama The
Power Station (mukana myös Robert Palmer laulussa ja Tony Thompson
rummuissa) julkaisi oman kuumia rytmejä ja seksiä tihkuneen, kovatasoisen
debyyttinsä alkuvuodesta.
Seuraavana oli vuorossa Duraneiden
kokoontuminen hetkeksi James Bondin ”A View to a Kill” leffan tunnarin
toteuttajana. Aurinkoinen kesäpäivä. Ylen Rockradio. Yksi iso hitti lisää
meriittilistaan. Kaikki oli kohdallaan. Ajoitus, kahden suuren nimen
yhdistäminen saman teeman alle. Ja tietenkin biisi, jonka voi laskea kuuluvan
suurien pop-klassikoiden joukkoon.
Näiden jälkeen DD esiintyi Band Aidin
jatkoksi koko maailmalle Live Aid konsertissa ja saimme vielä
kuultavaksi Simon Le Bonin (laulu), NickRhodesin
(kosketinsoittimet, syntikat) ja RogerTaylorin (rummut)
projektin, Arcadian kokopitkän. So Red the Rose sukelsi
syvemmälle Duran Duranin taiteelliseen päätyyn. Laatu pysyi kaikilla
julkaisuilla korkealla ja jälkikäteen voi vain spekuloida, kuinka kovan
neljännen levyn ”Fab Five” olisi saanut aikaan, jos he olisivat keskittäneet
kaikki panoksensa yhteiseen hyvään. No, olisi lopputulos voinut olla toki yhtä
hyvin myös täyttä tuubaa.
The Power Stationin levyllä Andy
Taylor otti kitarastaan tylymmän, lujempaa iskevän otteen. Kun nousuhumalan
tasolla operoinutta kitarointia vertaa nyt pääbändin aikaansaannoksiin vuodesta
1983 eteenpäin, näkee juonen tulevat käänteet varsin loogisena jatkumona. Jo
Seven and the Ragger Tigerilla on kuultavissa Andyn kitaran siirtyminen
taka-alalle. Seuranneilla singleillä sama linja jatkui. Kun vertailukohdaksi
ottaa TPS:n levyllä kuultavan kuusikielisen kukkoilun, voi äänimaailmasta vetää
omiksi janoikseen kaksi tutkintalinjaa.Joko Andy Taylor oli tympääntynyt hommaan jo klassikoksi luokiteltavan Rion
(1982) jälkeen, tai sitten tuottajat tai muut jäsenet siirsivät miehen kädenjäljen
yhtyeen soundissa taka-alalle. The Power Stationin levyllä ajoittain jopa
yllättävän tylynä päälle puskevasta kitarasta voi joka tapauksessa aistia
selkeän fuck off viestin muulle jengille. Kun akut oli ladattu ja
testosteronitasot saatu rajuun nousuun, oli aika nostaa kytkintä ja näyttää
perävaloja kollegoille, jotka olivat alkaneet tuntumaan ainoastaan painolastilta
kitaralle, joka pyrki nyt väkivaltaisesti ulos ahdistavasta karsinastaan.
Lopputulos, Andy häipyi. Saman
peliliikkeen teki myös Roger, mutta kitaristin poistumisella oli selkeästi
suurempi vaikutus Duran Duraniin soundiin. Rebellious son was gone, ja samoin
kävi sille ainesosalle, joka toi mukanaan rockin särmää kokonaisuuteen. Aika
laittaa asioita oikeaan perspektiiviin, ja nyt eri teille lähdön voisi nähdä
win – win tilanteena. Näin siis ainakin vuosina 1986–87. DD:n seuraava levytys,
Notorious, siirtyi tuottaja NileRodgersin ohjauksessa
funkimpaan suuntaan, ja lopputulos on nyt kuunneltuna onnistunut. Silloin
aikoinaan mielessä kävi ja myös pysyi pettymys.
Taisteluasemiin siirtynyt Andy luotti
Rock N’ Rollin voimaan. Hän päätyi tekemään yhteistyötä SexPistols
kitaristi SteveJonesin kanssa, jolla oli tuossa vaiheessa
uraansa päällä biker rock / hard rockin metal – vaihde. Tämä on kuultavissa IggyPopin Instinct levyltä (1988) äijän omilta sooloalbumeilta ja
tietenkin vuonna 1987 päivänvalon nähneeltä Thunderilta. Hemmetin hieno
levy, jolla Andy ja Steve päästivät stadioneille suunnatun hard rockin ja glam
metallin valloilleen. Suuria koukkuja, hienoja biisejä, isoa rockaamista, ja
valtavasti hittipotentiaalia. Joka ikävä kyllä jäi suurimmaksi osaksi
lunastamatta. Menestys oli keskinkertaista. Samaan aikaan myös Duran Duranin
menestys luisui alamäkeen. Andy siirtyi valokeilasta takavasemman suuntaan, oli
mukana tuottajan ja soittajan ominaisuudessa mm. Rod Stewartin levyillä.
Duran Duran teki laadukkaita levyjä kompastellen ja kuopista nousten.
2000-luvun alussa tapahtui se, mistä
fanit olivat uneksineet kasarilta lähtien. Originaali miehistö kokoontui yhteen
loppuunmyydyille keikoille ja lopulta myös studioon. Lopputuloksena kokopitkä Astronaut,
joka jatkoi täysipainoisesti ja samoilla aineksilla siitä, mihin huuruisen
dekadentilla 1980-luvulla jäätiin. Syntyi myös klassikkotason materiaalia. Itse
nostan korkeimmalle hämmentävällä tavalla sekä bändiltä että suurelta yleisöltä
unohduksiin jääneen albumin päätösraidan. ”Still Breathing” on haikeassa
eeppisyydessään oivallinen muistutus siitä, että levyt kannattaa oikeasti
kuunnella loppuun asti, eikä vain tsekata levottomasti pari ekaa biisiä ja sen
jälkeen skipata loput viimeistään viidennen kohdalla.
Muutenkin, kaikkien näiden
vuosikymmenten aikana DD on ollut ennen kaikkea albumikokonaisuuksia rakentanut
yhtye. Paljon singlehittejä, toki vain. Mutta ainakin itse koen, että vähintään
yhtä kovia helmiä löytyy ns. piilosta. Sieltä, minne videotuotanto ei yllä.
Ei mennyt kauaakaan, kun jokin alkoi
hiertää jälleen kemioissa. Andy pakkasi uudestaan kitaransa ja sanoi muille
moido, toisen kierroksen vasta päästyä kunnolla vauhtiin. Tällä kertaa
maailmalle näyttäytyi bändi, joka säilytti tätä pientä säröä lukuun ottamatta
yhtenäisyytensä. Klubien tanssilattioille suunnatun Red Carpet Massacren
(ensimmäinen Andyn toisen lähdön jälkeen julkaistu albumi) kohdalla suosiossa
tapahtui notkahdus, jonka jälkeen uraa on rakennettu määrätietoisen
nousujohteisesti. Oman polun kutsun voimakkaana kuullut kapinallinen katosi
jonnekin, ehkä studioiden uumeniin.
Pitkän johdannon jälkeen päästään itse
asiaan. Tälle vuosikymmenelle. 2021 julkaistiin Duran Duranin 15. ja samalla
yksi yhtyeen uran parhaista levyistä, Future Past. Mukana mielenkiinnon
herättäviä tekijöitä, kuten superguru Giorgio Moroder ja kitarassa Blurin
Graham Coxon, mutta pääosassa ovat silti Birminghamin ajattomat
futuristit, jotka ovat asian ytimessä suvereenisti. Maailmassa on muutama
yhtye, joista voi sanoa, että toista vastaavaa ei ole eikä myöskään tule
olemaan. Duran Duran on yksi tuon pienen joukon edustajista.
Vuodesta -21 eteenpäin bändin yleisöä
on hemmoteltu toistuvasti. Esiintyminen Buckinhamin Palatsin Platinum Jubilee
of Queen Elizabeth II juhlatapahtumassa oli alkufanfaari. Jatkoa seurasi Rock
and Roll Hall of Fame tilaisuuden muodossa. Kunniagalleriaan pääsyä oli
tarkoitus juhlistaa esiintymällä tilaisuudessa yhdessä Andy Taylorin kanssa
ensimmäistä kertaa sitten Astronaut kiertueen jälkeen. Faneja ei tietenkään
ilahduttanut uutinen siitä, ettei Andy päässyt paikalle pitkälle edenneen
sairautensa takia. Tilaisuuden kulku kuitenkin enteili jotain, mikä
konkretisoituu vielä tämän vuoden lokakuussa.
Simon Le Bon luki tilaisuudessa
kirjeen, jossa Andy avasi tilannettaan koko maailmalle. Rivien välistä saattoi
aistia, että vanhat erimielisyydet tai muut vastaavan kaltaiset asiat oli
unohdettu ja miesten välit ovat niin sanotusti kunnossa. Lämmin fiilis ja
tarina tuntuu ikään kuin kirjoittavan itse itseään siirtymällä tummista
pilvistä auringon puolelle.
Ensimmäinen askel juonen viimeisimmissä
käänteissä. Kädessäni on Andy Taylorin juuri ilmestynyt, järjestyksessään
kolmas (ja toinen omaa materiaalia sisältävä) soololevy. Jos Thunder seurasi
aikoinaan trendejä ja oli glamia / hard rockia, niin nyt liikutaan lähempänä
1970-lukua. Kitara soi edelleen isosti, mutta maalauksessa on aiempaa reilummin
sävyjä ja yksityiskohtia. Akustisuutta, huuliharppua, saksofonia. David
Bowie, Mott the Hoople ja Rolling Stones vilahtavat jossain
taivaanrannan tienoilla. Vastapainona hiukan alternativea siinä merkityksessä,
millaisena tuo musiikin laji tänä päivänä tunnetaan
1980-lukuakaan ei olla unohdettu. Man’s
a Wolf to Man albumin eeppinen nimikkoraita alkaa sanoilla, jotka saavat The
Smithsia diggaavien tahojen kellot soimaan. Last night I dreamt someone
loved me…aah. Ja nyt mukana seikkailee myös sitä meininkiä, mistä kaikki
osalliset tulivat alun perin tunnetuksi. Kyllä, DD puskee esille vahvana ”Reachin’
Out to Youn” kohdalla. Biisinkirjoitus on kovalla tasolla. He’s really getting
it home. Toivottavasti tämä ei jää miehen viimeiseksi julkaisuksi. Mutta jos
jää, niin komea päätös uralle on saatu aikaiseksi.
Jatkoa on luvassa lokakuussa, kun
Duranit julkaisevat seuraavan levynsä. Konsepti on hieman normista poikkeava.
Luvassa on Danse Macabre otsikon alla kulkeva Halloween teemainen
kokonaisuus, joka sisältää uusia kappaleita, uudelleen versioitua vanhempaa
materiaalia ja covereita. Myös kolmas, liikkeissään nopein Taylor on saatu
mukaan antamaan panoksensa taiteelliseen kokonaisuuteen. Kuinka suuressa osassa
ja millä biiseillä, se jää todettavaksi. Ehkä ainakin ”Night Boatin” päivitys
(oletan kappaleen olevan uusi versio debyytiltä löytyvästä öisen laivamatkan
kuvauksesta), mutta voisiko se olla jopa liian ilmeistä. Joka tapauksessa,
ennakkomaistiaiset lupailevat vahvasti herkuttelun jatkumista.
Jossain tuolla välissä tapahtui myös
kauan odotettu keikka Helsingin Kaisaniemessä. Tätä kirjoittaessani mietin
syitä, miksi jätin tapahtuman väliin. Ehkä syynä olivat aikataululliset
ongelmat. Ehkä halusin säilyttää sen maagisen mielikuvan, joka on muovautunut
päähäni näiden vuosikymmenien aikana. Ehkä en uskaltanut ottaa riskiä ja
kadottaa mystistä auraa, joka sai alkunsa yhdestä TV-ohjelmasta 1980-luvun
alussa. Saattaa olla, että olin ainoastaan laiska, enkä jaksanut. Viimeksi
mainittu olisi noloa, mutta sellaista se on joskus. Luulen, että lopulta illan
skippaamiseen vaikuttivat kaikki mainitut tekijät.
Palataan lopuksi alkuun. Siis sinne
kasarin alkuhämäriin. Duran Duran saattaa olla jopa se ensimmäinen
tietämättömyyden unesta herättäjä. Ennen kaikkia niitä muita, joista sauhusin
edellisellä kerralla. Muisti saattaa tehdä omia kiemuroitaan, mutta
jonkinlaisella varmuudella olen nähnyt jossain televisio-ohjelmassa bändin uraa
uurtavia videoita (ainakin Girls on Film, Hungry Like a Wolf, Rio) jo 1982 tai
-83. Siis ennen käänteentekevää levyraatia koulun neljännellä luokalla. Ja
jostain syystä tämä löytö täytyi pitää salassa muilta. Aikuinen ei voi ymmärtää
sitä logiikkaa, jonka mukaan tällaisen asian kanssa pitäisi olla kaapissa. Ehkä
siinä oli jonkinlaista vastakkainasettelua. Tyttöjen musa, poikien boogie. Jotain
noin typerää sen täytyi olla.
Birminghamin parhaat. Black Sabbath, Judas Priest, Duran Duran. Valinta osuu viimeksi mainittuun ja erikseen
orkesterin originaaliin kitaristiin. Siksi monikko. Heidän polkunsa oli aluksi
yhteinen, sittemmin erkaneva ja lopulta he ovat kohdanneet uudestaan teiden
risteytyessä. Kaikella lienee tarkoituksensa. Hienoa musiikkia, kiehtova
tarina, lopulta myös ansaittu arvostus kaikilla tasoilla. One of a kind. Black
Sabbath ja Priest, nekin vievät tilaa levyhyllyssäni. Mutta Duraneiden jutussa
on vaan jotain, joka kolahtaa meikäläiseen kaikkein vahvimmin. New wave, takiaisen
lailla tukkaan tarttuvat biisit, iso nippu klassikkomateriaalia kaikilta
aktiivivuosikymmeniltä, värien kirjo (en ole oikein koskaan jaksanut pelkkää
mustaa), kuvasto bändin ympärillä. Auringonlaskut jossain tropiikin
hiekkarannalla. Siis sellainen aamuöinen vaikeasti määriteltävissä oleva romantiikassa
rypeminen. Unelmoiminen jostain, mitä ei ole olemassakaan. Mausteeksi
dekadenssin aromia. Ja sopiva määrää taiteellisuutta, tai kokeellisuutta.
Hetkiä, joiden kohdalla huomaa pohtivansa, että tämän voi tosiaan tehdä näinkin.
Siinä kombo, joka toimii meikäläiselle.
Duran Duran ei ole kadottanut maagista
taikapölyä, joka laskeutui bändin ylle uran alussa. Yhtyeen ympärillä leijailee
edelleen magiikka, jota ei pysty pukemaan sanoiksi. Mystiikkaa eivät ole
vieneet mennessään miehistönvaihdokset tai comebackit. Sitä ei ole haalistanut
edes sosiaalinen media, joka tuppaa pääsääntöisesti tekemään kaikista
kohteistaan jokapäiväistä, arkista kulutushyödykettä.
Jos haluatte lukea koululaisten
levyraadista ja niistä muista musiikintekijöistä, jotka pistävät sauhuamaan
tällä tavalla, kannattaa hankkia käsiinsä alussa mainitsemani Homesick Houndsin
juhlanumero. Julkaisu on siinä mielessä harvinainen, että se on saatavilla
ainoastaan painettuna, fyysisessä muodossa. Juuri niin kuin me vanhat jäärät
haluamme musiikkilehtien ja -juttujen olevan.
Monen 60-luvulla uran aloittaneen rokkistaran 80-luku oli täynnä kehnoja albumeja ja niistä löytyviä huonoja tuotannollisia ratkaisuja. Paul McCartneyn kasarilevyistä harvoin puhutaan positiiviseen sävyyn, lukuun ottamatta kokeellista soololevyä McCartney II (80) ja Elvis Costellon avittamaa Flowers In The Dirt (89) levyä, mutta näiden välissä julkaistiin yleisen uskomuksen mukaan enimmäkseen melkoista kuraa, positiivista ja hampaatonta lallattelua, aikuisen miehen helppoja lastenlauluja. Voi olla, että tämä määritelmä ja luulo on pelkästään minun oma, mutta kasarilla musalehdistö ei juurikaan silitellyt Paulin albumeita: Pipes of Peace (83), Give My Regards To Broad Street (84) ja Press (86). Kyseessä on kökköyden, liiallisen rahan ja hyvänolon tuoma albumikimara. Beware! Näinkö?
Tässä ei tarvitse ennustajan lahjoja kun väitän, että olen alkanut kuuntelemaan rauhanpiippulevyä Pipes Of Peacea (83) ja todennut sen laadukkaaksi levyksi. Kyllä. Mikä oli kasarina liikaa, onkin tänä päivänä miellyttävää nostalgiaa...ja aika hyvin toimivaa sellaista. Nimikappale on Paulin tuotannolle tyypillinen melodinen helmi, jossa haisee mukavalla tavalla Beatles ja notkeat melodiset ratkaisut, siirtymät a-osasta b-osaan ja hurmokselliset c-osat, unohtamatta lapsikuoroa. Kaiken koristaa päälle liimattu rauhan lyriikkaa, älköös nyt sotiko, it's still peace and love, kuten mä ja John silloin sanottiin.
Say Say Say oli aikoinaan karmean iso hitti. Mukanahan laulaa myös itse Miihkali Jaksonen. Ihme kyllä kappale ei ole kulunut puhki, vaan kuulostaa edelleen todella svengaavalta. Mukaan on tuupattu myös maistuva huuliharppuosuus, joka pitää homman kivalla tavalla maanläheisenä. The Other Me on hyvin perusvarma McCartney-veisu, ei mitenkään potki vastaan, mutta ei nouse erinomaisuuden kerhoonkaan. Mutta onhan tämäkin varsin soljuvaa meisinkiä. Keep Under Cover on myös näpsäkkä ja kulkeva biisi, jollaisia Maccara synnyttänee hampaita harjatessaan. Mutta yksittäisenä biisinä tuotuna jollekin 2000-luvun levylle, voitaisiin melodisuuden puolesta puhua levyn parhaimmistosta. Se mikä Pipes of Peacella toimii on melodiat, iloiset, lapsekkaat ja ennakkoluulottomat (ehkä toisten korvissa liian tutut) melodialinjat. A-puolen päättävä läpeensä siirappinen balladi So Bad oli salasuosikkini teininä ja edelleen kappale vetoaa minuun. Lällyys on niin sakeaa, että siihen mielellään kierähtää: Girl i love you, yes i love you, so bad. Tällaista oli 80-luvun viattomuus parhaimmillaan ja pahimmillaan.
Kakkospuoliskon aloittaa myös Michael Jacksonin kanssa tehty The Man, jonka olin täysin unohtanut. En tiedä onko tämä Michael Jacksonin ansiota, mutta kappale svengaa makealla tavalla, intohimoisesti, viihteellisesti, kuin kirkkain kesäpäivä. Kappaleessa on hieno, nytkyttelevä a-osa, jota Michael vie upeasti eteenpäin. Kyseinen ajanjaksohan oli Jacksonin Thrillerin pöhinän jälkeistä kulta-aikaa, kaikki on näköjään muuttunut kullaksi, mihin hän on sormensa tökännyt. Toisaalta myös ymmärrän, jos joku voi kokea kappaleen ällöttäväksi viihdeklöntiksi.
Seuraavana vuorossa on aika näpsäkkä ja jopa hivenen rootsmainen Sweetest Little Show, nätti ja osin akustinen laulu. Kappale pysähtyy hauskasti puolivälissä, jossa kitara näppäilee varsin erikoista kudosta kuin liveyleisön edessä. Average Person on hauskasti eteenpäin laukkaava McCartney-lallattelu, joka ei suostu jäämään pelkäksi hassuksi melodiakokeeksi. Kappaleen sisään on ujutettu monenlaista musiikillista käännettä. Koko levyä leimaa musiikillinen ilottelu. Voi olla, että levy koettiin ilmestyessään vähän kevyeksi ja vasurilla tehdyksi, mutta kyllähän Paulin melodiantaju on ihan omaa luokkaansa ja kun siihen siihen päälle lisätään noin miljoonan dollarin tuotanto ja parhaimmat yhteistyötahot, niin siinä ei voi paljoa epäonnistua.
Levyn yhdeksännen kappaleen kohdalla eväät alkavat jo hupenemaan. Enimmäkseen instrumentaali Hey Hey on edelleen varsin miellyttävää kuunneltavaa, mutta vähän tuntuu siltä, että jotain piti vielä keksiä tähän väliin. Tug Of Peace on vähän kuin muistuma McCartney II (80) levyn kokeellisimmasta puolesta ja samanaikaisesti jonkinlainen kommentti tämän levyn nimikappaleeseen ja edelliseen studioalbumiin: Tug of War (83). Varsin mukavaa kuunneltavaa tääkin. Loppuun on säästetty perinteinen McCartney - balladi Through Our Love. Vaikkei se aikoinaan avannut mitään uusia lukuja banjosilmän ceeveeseen, niin tältä levyltä irrotettuna ja tähän päivään tuotuna vaikka livevetona, kappale voisi olla yllättävän kova.
Pipes Of Peace (83) on levy missä ei ole mitään vikaa. Aikana jolloin se julkaistiin, oli enemmän volyymia, niin musiikki- kuin journalismimarkkinoilla. Tuolloin oli kai jotenkin tyypillistä moittia menestyneiden artistien albumeita, jos ne eivät tarjonneet varsinaisesti mitään uutta ja tihkuivat elintason ja aseman tuomaan itsetyytyväisyyttä. Pyörää ei keksitty tässäkään tapauksessa uudelleen, mutta Pipes Of Peace (83) levynä on kestänyt aikaa hämmästyttävän hyvin.
Tässä The Manin vähän hupsutteleva ja referenssinomaisen huono kotivideo, jota erinomainen musiikki kuljettaa eteenpäin:
Ensiksi haluan hieman moittia suomalaista festariyleisöä. Blurin huikean keikan parhaat kohdat valuivat yleisön sormien lävitse, yhteislaulun puutteen ja yleisen flegmaattisuuden vuoksi. 13 (99) levyn isossa biisissä Tender yleisö ei vaan lähtenyt yhteislaulamaan, vaikka kaikki eväät siihen oli olemassa. Ok, ymmärrän, että sunnuntai Flowssa on usein jo himmailua, valmistautumista työ- ja kouluviikkoon. Mutta silti, nyt kun Blur oli Suomessa miksi emme antaneet lupaa suurempaan suistumiseen, katharsiksen omaiseen yhteiseen messuun: Come on, come on, come on. Get through it, come on, come on, come on. Love's the greatest thing that we have...Meillä oli hetkemme, kesä meni jo...tai on menemässä ohi, miksi emme hypänneet. Miksi?
Ok. Unohtakaamme bloggaajan romanttiset mielikuvat ja odotukset täydellisestä festari-illasta ja tarkastellaan tarkemmin mitä eilen tapahtui? Blurin Suvilahden keikka nojasi ilahduttavasti uuden The Ballad of Darren (23) albumin materiaaliin, jolta kuultiin peräti kuusi kappaletta. Huolellinen albumin kuuntelu ennen keikkaa auttoi ainakin allekirjoittanutta uuden materiaalin kanssa, joka ei kalpene lainkaan vanhan materiaalin rinnalla ja osin kuulostaa paremmalta ja intohimoisemmalta kuin vanhat veisut, näin livenä kuultuna.
Uuden levyn avauskappale: The Ballad, on bändin emotionaalinen käyntikortti vuoteen 2023 ja myös tähän keikkaan. Tuota sympaattista pianoballadia seurasi albumin toka sinkku, vanhasta Blur-räminästä muistuttava St. Charles Square, joka alkuun ei vakuuttanut, mutta nyt keikalla se potki jo aika mukavasti. Keikan kolmas kappale Popscene, julkaistiin vain sinkkuna vuonna 1992. Ihan perusookookaahausta tääkin. Seuraavana kuultu Beetlebum räjäytti pankin. Alussa parjaamani suomalaisyleisö oli tässä kohtaa täysillä messissä. Selkeästi kappale miellytti isoa osaa yleisöstä. Itselleni kappale edustaa luokkaa: ihan kiva.
Kaikkinensa keikan alkupuolisko oli erityisen vahva. Ehkä tässä auttoi yleisön odotus ja bändin jotenkin inhimillisen vereslihainen olemus, tässä tämä odotettu kvartetti nyt on, vähän räjähtäneen oloisena, mutta rehellisenä ja valmiina kohtaamaan suomalaisen festariyleisön. Ja sitä kohtaamista tapahtui. Uumoilimme kavereiden kanssa, että oliko jäsenistössä havaittavissa jotain toissailtaisen Ruotsin keikan jälkimaininkeja, kuten pientä krapulaa. Ehkei sentään.
Oli mukava huomata, että Blur on todella tiukka yksikkö, bändi isolla B:eellä. Damon Albarnin vähän homssuinen datanomihabitus ja kautta linjan vahva laulutyö, kitaristi Graham Coxonin kellontarkka työskentely kepin varressa ja muutamat hämmästyttävän vakuuttavat lead vocal - vedot, basisti Alex Jamesin rento bassottelu rööki huulessa, joka on keskeinen osa Blur-svengin luomisessa, sekä rumpali Dave Rowntreen tiukka työskentely rumpupatterin takana. Lopputuloksena syntyy tunnistettavaa ja vahvaa bändisoittoa, josta aistii hyvin jäsenten keskinäisen kemian, ehkä aikoinaan myös skismankin.
Yksi keikan alkupuolen helmistä oli niin ikään 13 (99) albumilta löytyvä ketterä Trimm Trabb. Levyltä kuunneltuna kappale on jäänyt aina vähän paitsioon, mutta keikalla kuultuna sen erinomaisuus paljastui. Uuden levyn kappaleista parhaiten toimivat mukavasti poppaava Barbaric ja levyn päättävä ns.iso biisi The Heights. Jos The Ballad oli käyntikortti, niin The Heights oli tunteellinen outro: I gave o a lot of heart, so did you, Standing in the back row, this one is for you. Kyllä, siltä se tuntui, Blur antoi parhaan hetkensä, sekä levyllä, että keikalla.
Mainitsematta jäi vielä odotetut ja yleisöä villitsevät versiot biiseistä Parklife, Boys and Girls ja Country House sekä uuden levyn Narcissist, joka on kasvanut yhdeksi parhaimmaksi Blur-kappaleeksi. Ehjä ja puhutteleva lyriikka, joka kutsuu meidät kaikki mukaan näihin musiikillisiin pitoihin: I'm going to shine a light in your eyes, you will probably shine it back on me, kyllä, saat tuon kaiken valon takaisin. 20 biisin verran ysäribrittirokin parhautta, päivitettynä uuden levyn kautta tähän päivään. Liki erinomainen keikka, mainio päätös tai startti loppukesälle. Kaikki on vasta alkamassa. Uudelleen. Uutena.
Kun Putro esitti Laukontorin illassa soolonumeron ilman mitään instrumenttia, pelkän laulun varassa, tuli mieleen pikantimpi ja lyyrisesti terävämpi versio Ismo Alangosta. Jos Alanko on Suomirokin shamaani, niin Putro on enemmänkin teräväsanainen hovinarri, pieni, vilkas ja pisteliäs.
Putron painokkaiden lyriikkojen syvyys ja rohkeus on huikeaa tasoa. Elämä on juhla, Olet puolisoni nyt, Milloin jätkät tulee ym. ym. Artisti ei jätä sanomatta sitä mitä on mielessä. Mielestäni Putro on yksi tämän ajan vahvimpia suomirock-lyyrikoita. Ikäverrokki haastaja tällä saralla on Jarkko Martikainen, toinen ketterä viisikymppinen, jonka tuotanto tihkuu yhtälailla merkittäviä ja merkillisiä biisejä.
Vesilahden illassa Putron lavapreesens oli eloisa ja energinen. Erittäin hauskat ja artistille tutun itseironiset välispiikit upposivat yleisöön. Oman itsensä ja miehen iäntuoman karisman pilkkaaminen olivat keikan humoristisia huippukohtia. Välispiikit olivat itsessään kuin lyriikkaa, painokasta ja hyvin rytmitettyä. Stand up-keikat voisivat olla myös mahdollisuus. Ja kun suurimman naurun keskellä Putro aloittaa Elämä on juhla kappaleen, niin siinä on viattomalla katsojapojalla murtumispiste lähellä, kuinka tässä biisissä onkin ihan kaikki, ja miten se oli päässyt unohtumaan.
Putron Laukon kartanon konsertti oli yksi iso juhla, johon eniten vaikutti artistin oma vahva ja peloton lavapreesens, kuinka varmasti ja hienolla tavalla hän kuljetti keikkaa eteenpäin, kuin tarkalla käsikirjoituksella, joka salli pieniä ja hassuja röpsöttäviä reunakohtia, kun biisi ei lähtenyt ihan niin hyvin kuin artisti toivoi.
Ensimmäiset 45 minuuttia Putro veti soolona, jonka huippukohtia oli aikoinaan parjatun Älä sammu aurinko (11) levyn nimikappale ja hervottoman hauskasti pelkän laulun ja tamburiinin varassa esitetty ihka eka soolobiisi: Täysikasvuinen. Putro teki kappaleen alun perin Aleksi Salmenperän Lapsia ja aikuisia leffaan Zen Cafen ollessa vielä kasassa. Itse kappale on hervotonta aikuistumisen ja keski-ikäisyyden pilkkaa, jonka tuomia mahdollisia tunnereaktioita Putro pahoitteli jo etukäteen.
Vaikka Putron ulkoinen habitus on nykyisin luokkaa: hampuusi, niin sojottavien karvojen ja ylikokoisten esiintymishousujen alta paljastui hyväkuntoinen, hyvin treenattu viiskymppinen mies, joka veti helponnäköisesti koko kaksituntisen rokkishown, ilman mitään väsymisen merkkejä. Laulu kesti hyvin ja siinä oli vapautunutta energiaa. Bändin yhteissoitto kuulosti paikoin todella hyvältä, paljon paremmalta kuin levyllä.
Laukon kartanon keikalla uitiin biisillisesti ns. syvässä päädyssä, Putron laulujen elämän kirjot vaihtelivat laajalla skaalalla, aina vonkaamisesta uskollisuuteen, syntymän hetkestä kuolemaan jälkeiseen jälkihehkuun. Toisen sähköisemmän setin huippukohtia olivat, jo aiemmin blogissa ylistämäni Taitekohdassa (14) levyn kappaleet Kuka tahansa kelpaa ja Milloin jätkät tulee. Tässä linkki tuohon aiempaan juttuuni: http://homesickhounds.blogspot.com/2023/05/takaisin-putroon.html
Olen nähnyt Samuli Putron viimeksi keikalla yli kymmenen vuotta sitten. Tämän päivän versio Putrosta on huomattavasti parempi, eloisampi ja rennompi. Putron lyriikka mahdollistaa yleisen angstailun, jollaista aikoinaan löysin Putron live-esiintymisistä. Nyt meille esiintyi hauska ja eloisa ukkeli, joka sai syvän sisältönsä svengaamaan ja osumaan liki ilolla maaliinsa. Kyllä, Putron konsertti oli täynnä iloa ja tekemisen meininkiä. Tämä oli minulle positiivinen yllätys. Koleahkosta säästä huolimatta keikka täytti minut elämällä ja energialla, vaikka viimeinen biisi Tavalliset hautajaiset onkin surkuhupaisa marssi omista hautajaisista, se toi kuitenkin lohdullisen ja hyvän olon. Samuli Putro kosketti meitä tässä elokuisessa illassa koko elämän kirjollaan, johon hänen painava tuotantonsa antaa hyvät lähtökohdat. Tänä iltana onnistui kaikki.
Rosita Luun viime vuonna ilmestynyt Maaginen Elävä (22) on kauttaaltaan vahva pop/rock-albumi, jossa on sopivaa rouheutta, mutta myös tarttumapintaa. Ostin levyn vinyyliversion tuoreeltaan, mutta huomasin sen jääneen levyhyllyyn kuuntelemattomana pitkiksi ajoiksi.
Toissapäivänä korjasin virheen ja menin Rositan keikalle Bistro Viljaan Tampereelle. Rositaa ennen esiintyi toinen tuore artisti nimeltään: joku iiris. Ilmaisultaan varsin varmaotteinen ja vahvaääninen artisti heitti ennen Rositaa koherentin ja akustisen nainen- ja kitara setin. Iiriksen keikalla kuulemani kappalemateriaali ei täysin pudonnut, mutta ilmaisussa ja rahkeissa on kyllä paljon potentiaalia.
Rositaa oli säestämässä naisoletettu kitaristi, joka hoiti tonttinsa varsin mainiosta, melkein telepaattisesti yhdessä Rositan kanssa. Noin tunnin mittainen keikka oli läpileikkaus Rositan kolmelta albumilta ja edeltäjäbändinsä Hullu Ruusun materiaalia, josta mieleen jäi etenkin biisi Outo talo. Hullu ruusun materiaali oli itselleni entuudestaan tuntematonta, mutta tämän keikan jälkeen täytyy ottaa tuotanto haltuun.
Maaginen elävä albumin "isoa pophittiä" Klaudiaa ei kuultu keikalla, joka vähän harmitti. Paitsi, että suoratoistojen kuuntelukertojen perusteella biisi taitaa olla hitti vain omassa päässäni. Sen sijaan uuden levyn kappaleista Loistava tulevaisuus ja Olen sua vastassa saivat hienot versioinnit. Kahdelta aiemmalta levyltä tuli myös paljon kappaleita, kuten Samettisuu (20) levyn nimikappale ja erinomainen Olen kuollut monta kertaa, joka levyversiota hitaampana ja riisutumpana versiona tavoitti erityistä koskettavuutta.
Rosita Luun lyriikka ja musiikillinen ilmaisu tuo jollain tapaa mieleen Kauko Röyhkän. Tietynlainen kulmikas laulutyyli ja lyriikka joka puhuttelee suoraan kuulijaa tyyliin: "Hei älä kysy multa tai jos sä kysyt multa, ootko sä valmis kuulemaan?" laulaa Rosita hyvin röyhkämäisesti uuden levyn laulussa Älä kysy. Röyhkä-vertaus voi tosin olla nykyartistille itselleen kyseenalainenkin asia...tai sitten ei.
Yhtälailla Rosita tuo mieleen myös Big Thiefin Adrianne Lenkerin popimman version. Molemmissa hahmoissa on samanlaista sukupuolista määrittelemättömyyttä, maskuliininen ja feminiininen energia vuorottelee mielenkiintoisella tavalla. Tämän duo-keikan jälkeen haluan nähdä Rosita Luun myös bändiversiona. Tämän illan biisit olivat duo-muodosta johtuen riisutumpia ja hitaampia kuin levytysversiot, itse levythän ovat silkkaa pop-rockia.
Mielenkiintoista on kuulla, että mihin suuntaan Rositan musiikillinen ilmaisu kehittyy tulevilla levyillä. Matka on hyvässä vauhdissa, levyt pursuavat tarttuvia melodioita ja painavia lyyrisiä ratkaisua. Keikalla Rosita kertoikin, että ennen musiikillista uraansa hän oli tehnyt pelkästään runoja ja kuullut päässänsä melodioita, mutta ei ollut alkuun uskonut, että ne ovat oikeita biisejä. Kyllähän nämä ovat oikeita ja oikein hyviä biisejä.
Firstly, england is not my native language. I know, for me this is huge risk, enormous step what i take, try to tell something very specific about this great artist and great album...and mostly without google translate. Let's try.
In my opinion Bruce Cockburn belong to Top Five when we talked about greatest canadian songwriters. Of course Neil Young, Leonard Cohen and Joni Mitchell are the brightest canadian diamonds, but Bruce might be fourth or fifth . Would you believe that? I believe.
I hope Bruce Cockburn rings some bells in you? If not, there comes a short brief. Cockburn's career spanning over fifty years. First album titled Bruce Cockburn (70) includes mostly harmless folk-tunes with christianity vibe, but Going to the Country is one of the standout tracks and created kind of bridge for stronger songwriting. On the next few albums Bruce found golden grain, Night Vision (73), Joy Will Find a Way (75) and excellent In the Falling Dark (76) developed further Bruce as a songwriter.
Mid eighties till the early nineties Bruce made undoubtedly his best albums. Stealing Fire (84), World of Wonders (85),Big Circumstance (88) and Nothing but a Burning Light (91) are all fabulous and strong albums. Songs like If I Had Rocket Launcher, Call It Democracy and If a Tree Falls reflects global side of live. Those songs shows up kind of pre-history of future climate change themes and other global crises.
If i tree falls in a forest, does anybody hear?
One reason why Bruce was so interestes about those themes was part of his charity trips over the world, where he was middle of hot spots during the civil wars and other painful humanity crises.
If I Had a Rocket Launcher, one of his well known song is written after visiting Guatemalan refugee camps in Mexico that were attacked by Guatemalan military helicopters. You can find out more interesting details Bruce's activism years in his excellent memoir: Rumours of Glory (14).
Previous studioalbum Bone on Bone (17) was quite strong album keeping inside lots of significant songs like State I'm in, 40 Years of Wilderness and lightly rolling french-sung pretty Mon Chemin. Between these albums Bruce also released great instrumental album: Crowing Ignites (19).
New album O Sun O Moon (23), his 27th, sounds familiar and warm, like Bruce's singing voice which has warm and comforting tone. On his eighties (born-45) Bruce is still On A Roll, like he sung new album's opening track:
Time takes it's toll, but in my soul, I'm on a roll.
As the song continues even mortality is just around the corner:
Finality is hard to bear, continue breathing and beware.
Next one, also excellent Orders goes even deeper on the humanity:
The list is long, as i recall. Our orders said to love them all.
Maybe we can heard old wise man singing, but we also hear rich and nyanced singing voice, which can tell story bare and authentic straight to you. These are one of the four songs which Bruce performed on his net-site's covid-concerts during pandemic.
Album first single Us All, this slow and spiritual (like most of his songs are) song remains me for Joy Will Find A Way, maybe thatreligious vibe. Colin Went Down To The Water tells a story, either strict or bit of metaphorical, in any case this shows up great song. Push Come To Shove is just a beautiful love song with strong message:
I could sail what's left on the seven seas, i could swim with the bears where ice used to be.
Absolutely big song and theme.
Most touching song come near the end of album. When the Spirit Walks in the Room is great Cockburn-original at his birth. I heard song first time early in the summer on train to Northern Finland. It took inmediatedly place inside of me.
Manhattan or Dakar, makes no difference where you are. it doesn't matter what you think, or if you smoke or if you drink, you're thread upon the loom, when the spirit walks in the room.
Message of this song could be obvious and said thousand times, but it contains lot of love and mercy, helping hand for everyone. In this case Bruce on of the greatest, he dare to say bit more that reality allows. It could because of his christianity background, but maybe more because of his long and winding road with lot of experiments how to face another human.
O Sun O Moon is a great album for this 78-years songwiter. I was lucky and get album on vinyl. There found four stunning bonus songs, rarity picks for Cockburns long career.
Sukellus se on pienikin sukellus. Tällä kertaa Kallion ja Sörnäisten levymestoille. En tiedä onko muualla enää kovinkaan mainittavia levykauppoja? Anttila, Fazer Musiikki, Tunnelin levy. Siinä oli menneinä vuosina ulkopaikkakuntalaisen pyhä kolmio. Syvemmällä sukelluksella pääsi Black & Whiteen asti, joka edelleenkin on toiminnassa, toisin kuin kolme edellistä.
Helteisen kesäpäivän levykauppakierros alkoi luonnollisesti em. Black & Whitestä. Levykauppa on vaihtanut paikkaa sitten viime käynnin. Mutta oliko tunnelma sama? Black & White oli se levykauppa joka mainosti ostavansa levyjä hyvällä hinnalla, näin joskus 80-luvulla. Myös harvinaisuudet kuuluivat Black & Whiten repertuaariin. Tänä päivänä levykauppa esittäytyi levymateriaaliltaan runsaana ja edelleen varsin hintatietoisena paikkana. Alelaarista ei vahingossakaan löytänyt mitään mainittavan arvoista. Tämä on liki kaikkialla sama ongelma, levyt on hinnoiteltu discogsin ylemmän hintahaarukan mukaan. Ostin sentään kaupasta Dave Lindholmin Pen Lee yhtyeen tuplan: Catlook Gypsies (77) parilla kympillä. Uusintapainoksen toki, sillä originaalia alkuperäistä ei alle viidenkympin saa mistään.
Lievähkön pettymyksen jälkeen suunnistin seuraavaksi Kallion Levykauppa Äxään, joka edellisen Helsingin visiitin perusteella jätti hyvän jälkimaun. Nyt alelaarin vinyylien hinnat olivat tasaisesti viidessä eurossa, myös sellaisen kaman, joita saa kirppareilta eurolla tai parilla. Toki pari euron kasaakin löysin, mutta ne olivat silkkaa Viktor Klimenkoa ja Francis Goyaa. Kalliimpien käytettyjen älppyjen perään en juurikaan vilkuillut. Parhaat löydät tein levykaupan portaiden alla olevasta cd-levyjen poistonurkkauksesta. Vitosella kymmenen cd-levyä oli hyvä diili, siihen sisältyi muun muassa Kasabianin, Libertineksen, Hidden Camerasin ja Peer Gyntin levyt ja myös Sparksin vahva ysärilevy: Gratuitous Sax & Senseless Violins (98).
Seuraavaksi piipahdin mukavassa vanhan liiton levykaupassa Hippie Shake Recordsissa, jossa hinnat eivät ole niin pilvissä ja levykaupan sisustus on kotoisen nuhjuinen. Pitkään hypistelin kädessä Dream Syndicaten: Ghost Stories (88) plättyä, mutta 12 euroa tästä levystä oli tällä kertaa liikaa. Sen sijaan ostin kolmella eurolla lievästi pintaviallisen Rory Gallagherin albumin: Against the Grain (75), joka osoittautui kotiin päästyäni varsin kelvollisesti soivaksi levyksi.
Muistin vielä lähellä olevan Stupido Marketin, josta tuli tämän reissun kohokohdaksi. Mukaan napsahti neljä laadukasta plattaa huokeaan hintaan, Pimeyden Aika Tihentyy (15) seitsemällä eurolla, Saijaa Saijaan jo ajat sitten loppuunmyyty: Dyynimukulakuukunen (17) irtosi kympillä. Mitä yhtyeelle tätä nykyä kuuluu? Tämän levyn jälkeen ei ole kuulunut mitään. Kultahampaat biisi on sentään yksi 2010-luvun lo-fi suomirokin klassikoita. It's Immaterial ei välttämättä kilauta kaikkien kelloja? Life's Hard and Then You Die (86) ei ole myöskään maailman kohottavimpia levyn nimiä, mutta levyltä löytyvä Driving Away From Home (Jim's Tune) on eittämättä yksi kadonnut pop-klassikko. Tämä levy lähti mukaan mukavaan kuuden euron hintaan. Del Amitrin samannimistä esikoisalbumia en ole koskaan nähnyt levykaupoissa, nyt sen ostin vitosella ja kaupan päälle eurolla samaisen bändin mahtisinkku Always Last To Know ysärin alusta.
Stupido Marketin piti olla se lopullinen maali, mutta enhän voi sivuttaa Rolling Recordsia, ehkä Stadin laadukkainta levymestaa? Rollingin edessä oli kiva kahden euron laarit, josta meinasin ottaa kaksoiskappaleet Biblen, Billy Bremnerin ja Lloyd Colen levyistä, mutta himmasin viime tingassa. Sen sijaan ostin Aerosmithin alkupään demoista koostuvan albumin: 1971: The Road Starts Hear (21) ja Dave Lindholmin livetuplan, molemmat edulliseen 12 euron hintaan. Pari muutaman euron käytettyäkin ostin, Säppi artistin legendaarisen levyn Lintumies (89) ja Elvis Costellon yhden parhaimman älpyn: King of America (86).
Perustatsi näihin levykauppoihin oli se, että materiaalia kyllä löytyy, mutta parhaat levyt ovat hinnoissaan. Pitkän linjan levynkerääjänä on vaikea löytää mitään erityistä ja erityisen halvalla. Tarvittavat klassikot ovat jo hyllyssä ja uusia älppyjä ostan nykyisin harvakseltaan.
Laajempi kattaus Helsingin levykaupoista jäi nyt puuttumaan. Seulan ulkopuolelle jäi ainakin Kampin legendaarinen Keltainen Jäänsärkijä ja Music Hunter Kaisaniemessä.
Reilu vuosi sitten Kauko Röyhkä perusti facebookiin oman ns. salakerhonsa. Tavoitteena oli rahoittaa tuleva levy NFT-kryptovaluutalla, jossa jokainen tuohon kerhoon liittynyt sai oman osuutensa artistin tulevasta levystä maksamalla viisikymppiä. Kryptovaluutta ei ollut ainakaan allekirjoittaneelle mikään houkutin, vaan enemmän epämääräinen uhka, jossa rahat saa varmuudella häviämään jonnekin mustaan aukkoon. Kuukausien empimisen jälkeen asia (ja etenkin levy) alkoi uudestaan kiinnostamaan ja olin yhteydessä tämän NFT-projektin yhteyshenkilöön ja päätin lähteä yhdeksi rahalliseksi tukijaksi Kaukon levyprojektiin. Itseasiassa olin tuossa vaiheessa 179:ksäs rahoittaja. Kolme sataa rahoittajaa saatiin täyteen talven aikana ja albumi saatiin lopulta prässättyä vinyyliksi. Enkä joutunut mihinkään epämääräiseen kryptovaluuttamaailmaan, siirsin vain tarvittavan summan tekijöille ja homma oli sillä selvä.
Pari päivää sitten vietettiin Pilvet meren yllä (23) albumin julkkareita ravintola Buenos Airesissa Helsingissä. Artisti ja levyllä soittaneet muusikot olivat paikalla sekä viisikymmentä innokasta fania, minä muiden joukossa. Levy on ollut jo pitkään kuultavissa mp3 - muodossa meidän NFT-ryhmässä, mutta nyt se vasta sai virallisen julkaisunsa fyysisenä äänitteenä, hienosti prässättynä vinyylinä. Voin kertoa, että tämä vinyyliprässäys ei ole huonoimmasta päästä. Levy soi lämpimällä ja selkeällä soundilla.
Oli sota minun ja maailman välillä, kertoo levy heti ensitahdeiltaan. Onko kyseessä myös levyn avainlause? Se kenties kommentoi artistin lähivuosia, henkilökohtaista kiirastultansa, suhdettaan mediaan ja artistina olemiseen. Tämä aloituskappale Barbara ei vakuuttanut vielä talvella, mutta aika on tehnyt tehtävänsä, nyt biisi kuulostaa mielenkiintoisemmalta ja viekkaammalta mitä muistin. Kappaleen sotavertaukset resonoivat onnistuneesti tämän ajan kanssa, se millaisessa maailmassa me nyt elämme.
Pluto kulkee musiikillisesti ja lyyrisesti aika samoissa vesissä kuin Barbara, ehkä ne ovatkin tietoiset sisarbiisit? Myös tämä kappale kuulosti alkuun aika keskinkertaiselta, mutta aika on höylännyt tätäkin veisua edukseen ja avannut sen täyteen kukkaansa. Käsissä on hyvä ja mieleenpainuva Kauko Röyhkä - kappale, joka on maustettu tyylitajuisella, muttei yltiöpäisellä kitaroinnilla. Kuulisin mielelläni tämän kappaleen livenä...kuten koko levynkin.
Ellan rytmissä jotain hyvin tuttua, bossanovamaista-Kaukoa, sitä samaa taikinajuurta mitä on käytetty sellaisissa Röyhkä-originaaleissa kuin Steppaillen ja Vaeltava vitsaus. Yhtäkaikki vahva kappale tämäkin. Puolivälissä mukaan hiipivä vetopasuuna muhevoittaa kappaletta mukavasti. Sushi-baari on levyn menevämpää linjaa. Tämän erittäin lennokkaasti etenevän kappaleen soisin kuulla soivan radiossa, kuten monen muunkin Röyhkä-biisin. Levyn parhaimmistoa. A-puolen päättää mukavan kevyellä svengillä kulkeva Lasihelmiä niminen kappale, joka ei kalpene edeltäjilleen.
Kakkospuolisko alkaa levyn nimibiisillä, yli seitsemän minuuttia kestävä biisi tavoittaa psykedeelisiä sävyjä, pitäen sisällään Kaukon vahvaa puhelaulua ja vaikuttavia puhallinsoitinosuuksia, saksofonin ja huilun töräyksiä. Sävelmä on basisti Mikko Hellströmin käsialaa. Lyyrisesti kyse on myös isosta kappaleesta: Aika entinen ei koskaan palaa...aina voi taistella, kun ollaan vielä elossa...
Hannu ja Kerttu keinahtelee ovelasti, tunnelmaltaan siinä on jotain samaa kuin aliarvostetun Maantie (18) levyn Pikkuserkku-biisissä. Elämä on sattumaa, onni osuu vain kerran, toista kertaa ei tule.
Sunnuntaiaamu on hyvin tunnusomainen Röyhkä-kappale, joka kertoo bileiden jälkeisestä aamusta, kun ollaan herätty jossain epämääräisistä tunnelmista: Tässä kappaleessa on yksi levyn parhaimmista vokaalisuorituksista. Kauko on jotenkin isosti läsnä tässä kappaleessa kun hän karjahtelee: Sulla ei ole äitii, sulla ei ole isää, ei veljee eikä siskoakaan, sulla on vain minut...
Hienovaraisesti svengaava Jokilaiva päättää levyn ja nousee levyn kärkibiiseihin. Toisaalta kaikki kappaleet ovat vahvoja tällä platalla. Pilvet meren yllä on kokeneen lauluntekijän väkevä ja tyylitajuinen teos. Levyllä on kantava ja ehjä tunnelma, joka jopa vähän yllätti minut. Odotin jotain hajanaisempaa teosta, mutta toisaalta kun mietin, niin Röyhkän kaikki studioalbumit pysyvät ns.lestissään, eivät kurota liian kauas, mutta pysyvät mielenkiintoisina. Röyhkän väkivahva preesens naulitsee levyt ja tekee niistä enimmäkseen koherentteja kokonaisuuksia, vaikka biisit eivät kautta linjan ihan kiitettävää tasoa olisikaan. Pilvet meren yllä on ilahduttava onnistuminen, josta en löydä heikkoja kappaleita. Lyyrisesti Kauko ei tavoittele taivaita, vaan pysyy omassa maanläheisessä tyylissään. Se riittää tällä kertaa oikein hyvin.
Levy ei ole tällä hetkellä kuunneltavissa missään suoratoistopalvelussa, eikä sitä voi ostaa fyysisenä eikä digitaalisena äänitteenä. Toivoisin kuitenkin levyn leviävän laajemmin, sen verran kovasta platasta on kyse.
Korona-ajan läpitunkeva ahdistus ei suosinut Samuli Putron musiikkia. Toteava ja kirurgin tarkka analyysi ihmisen kivuliaisuudesta ei ollut tuona aikana houkuttelevaa. Mieli kaipasi kepeämpää ja lohdullisempaa musiikkia. Ei silti, etteikö Putron musiikissa olisi lohdullisuuttakin, jos mietitään vaikka hänen uransa isoa kappaletta Olet puoliso nyt tai vaikka soolouran avannutta albumia Elämä on juhla (09), joka on yleisilmeeltään lohduttava. Toisaalta Putron lohdullisuus on liian tarkkaa, iholle tulevaa, jopa inhorealistista. Että haluanko kuulla näitä lauluntekijän tarkkailmeisiä pienoisnovelleja?
Samuli Putro on mestari perkaamaan ihmisen lyyrisesti auki ja katsomaan mitä sisältä löytyy. Aina se tunnu kivalta, vaikka analyysi olisi mestaruusluokkaa, kuten se useimmiten on. Korona-aikana loittonin yhä kauemmas Putrosta. Toissa vuonna ilmestynyt kehuttu albumi Keskellä Kesää (21) jäi kunnolla kuuntelematta, ihan puhtaasti sen vuoksi, että ei tuon miehen toteavia puhelauluanalyyseja ei vaan jaksa kuunnella.
Muuttiko pandemiasta ulos tuleminen suhdetta artistin musiikkiin? Näin voisin väittää, vaikka isompaakin maailman kriisiä on tarjoiltu. Samuli Putron tuore albumi Ikävä Mummoa (23) kuulosti raikkaalta, tosin aika tutultakin, mutta kappaleissa oli sellaista merkittävyyttä, joka resonoi riittävästi minussa.
Kun Putro alkoi maistua, niin otin kuunteluun vajaan kymmenen vuoden takaisen Taitekohdassa (14) albumin. Levy oli jäänyt aikoinaan vähän heikoille kuuntelulle. Osasyynä tähän saattoi olla hivenen nuivat musakritiikit albumin julkaisuhetkellä. Taitekohdassa albumia pidettiin kai ilmestyessään keskinkertaisena ja yllätyksettömänä. Sitä edelsi menestysalbumi Tavalliset hautajaiset (12) ja pyörää ei keretty keksimään uudelleen. Tuloksena oli ihan tavallinen kitaravoittoinen Samuli Putro-albumi, jossa on muutama hyvä biisi. Tämä oli tuolloin ainakin oma käsitykseni levystä.
Lukijan ei tarvitse olla ajatustenlukija arvatakseen mitä olen väittämässä seuraavaksi. Kyllä. Taitekohdassa on aliarvostettu albumi ja se on kestänyt aikaa mainiosti. Suorastaan harmittaa, että nämä hienot kappaleet jäivät aikoinaan tsekkaamassa. Tyypillinen ja vähän alleviivaava aloituskappale Taitekohdassa pitää sisällään Putrolle tyypillisen analyysin: "Olet kolkutkuus ja lapseton nainen". Tällainen kuuntelijan vähän veemäinen sinuttelu on artistille tuttu ja tehokas tyylikeino.
Ostamani vinyyliversion kansitekstissä kerrotaan kuinka Kuka tahansa kelpaa on ns. pakkopuristus. Levy-yhtiö halusi levylle eka sinkun ja tällainen siitä tuli. Ei huono, vaikka tässä Putron lyriikka jättää tulkinnan tilaa: Kuka tahansa kelpaa, jos sillä on sun nimi, yhtä leveät haaveet, yhtä raikas mieli...
Milloin jätkät tulee on aivan mestarillinen kappale koulukiusatusta. Jo ilmestyessään pidin sitä tosi kovana biisinä. Ja edelleen toimii. Mitä on joutua koulukiusatun kaveriksi, millaista häpeän tunnetta se aiheuttaa? Hei Sami milloin jätkät tulee, onko jätkiä näkynyt? Mä olin tosi kiusaantunut, jos nyt leimaannun, niin sitten mua viedään. Tässä Putron lyriikka osoittaa terävyytensä.
Kellot kappelin biisin kuulin vähän aikaa sitten radiosta ja yllätyin. Selvästi Putron ja Taitekohdassa levyn kappaleet ovat kautta vuosien uineet suomalaisten päivien soundtrackiin, harvinaisemmatkin. Totutusta poiketen kertoo taas yhden syvällisen tarinan, Tämä on perhe kaunis ja arvoituksellinen kappale äidittömästä perheestä ja Esmeralda sirkustytöstä. Kappaleen lopussa oleva wah wah- tyylisen instrumentaali-nostatus on hieno.
Haverisen tyttöjä, Synnyin tahtomaan sut, Taksimiehen unelmia pitävät kaikki sisällä tarttuvaa melodian ja pureksittavan tarinan. Putron mestarilliset sanoitukset liittävät kautta linjan ihmiskohtaloita merkittäviltä kuulostaviin melodioihin. Älkää unohtako toisianne Putro pyytää vielä lopuksi ja vinyyliversio antaa vielä bonuksena ennen julkaisemattoman Pariisin metrossa kappaleen.
Vaikka on jo alkukesä, niin Putro ei masenna vaan lohduttaa. Jotain minussa on muuttunut sitten koronavuosien kuuntelutottumusten. Hyvä niin. Seuraava tähtäimeni on päästä Samuli Putron keikalle. Edellisestä keikasta on aivan liian kauan aikaa.
Millainen on tyypillinen Hearthillin kuuntelija? No, oletettavasti hän on 80-luvun lopulla nuoruutensa elänyt ja tänä päivänä mittarissa on noin viisikymppiä, ehkä vähän alle tai yli. Tältä se näyttikin kun katsoi liki täyteen myyneen TTT-Klubin yleisön ikäjakaumaa. Itse toki napsahdan tähän määritelmään mainiosti.
Hearthill oli nuoruudessani tavallaan oma salaisuuteni. Aika niukalti tuolloin jaoin bändin musiikin hienoutta kenenkään kanssa. Bändin tiivis ja nousujohteinen levytysura vuosina 1988-92 tuli otettua hyvin haltuun. Ensimmäisen Hearthill (88) levyn hurmoksellinen rockenergia, Cut Upin (89) koherentti syystunnelma, Graveyard Party Bluesin (90) rokkaava rockabilly-vaihde, sielukkaan Soul Tattoon (91) kuningasbiisit, kuten Gas Station, Lucky ja Kid Universe. Ja kaikki huipentui koherenttiin ja tuossa ajassa moderniin pop/rock-levyyn Lost In The Limbo Zone (92), joka on mielestäni bändin nousujohteisen uran huipentuma. The Other Side, Happy, Who Are You To Judge Me, Religious Mood, Shine On Moon ym ym. Hyvien biisien lista tuolla levyllä on pitkä. Jälkihöyryissä tippui eetteriin vielä varsin makoisa Lost Tunefish (95), joka tunnetaan enemmän Jussi Sydänmäen soolotyönä, vaikkakin muu bändi on usealla raidalla mukana.
Nyt ollaan 2020-luvulla ja Hearthill julkaisee toukokuussa ihka uuden studioalbumin nimeltään The Love Circus (23). Mahdoton pääsi tapahtumaan, sillä ennustin kolmen vuoden takaisen Tampereen Klubin keikan jälkeen, että bändi tuskin tulee koskaan julkaisemaan uutta materiaalia.
Levyn ensimmäinen sinkku Will I Ever See My Love Again? on nostanut odotuksia tulevaa albumia kohtaan. Haikean kauniissa balladissa on kaikki Hearthillin tunnusmerkit, Ufo Mustosen haikea jousi, Samuli Laihon tyylitajuinen kitarointi ja Jussi Sydänmäen suorastaan pakahduttava tulkinta, jossa tunnistettava fraseeraus saavuttaa vanhan hyvän lauluilmaisun tilan ja jopa ylittää sen.
TTT-Klubin keikka oli jaettu kahteen noin 45 minuutin settiin. Ensimmäinen setti piti sisällään useita kappaleita tulevalta levyltä. Setti oli energialtaan vähän tunnusteleva, mutta kauttaaltaan varmaotteinen. Voi olla, että rokkivaihetta vähän säästeltiin ja tietty seesteisempi meininki oli tietoinen ratkaisu. Toki itse elin tämän setin täysillä mukana alusta loppuun. Vasta jälkikäteen jutellessani kavereiden kanssa, kuulin että ei ollut ihan lähtenyt. Saattoi ehkä vähän komppi laahata, mutta voittopuolisesti oltiin mainion tekemisen äärellä.
Toinen setti oli huomattavasti energisempi. Jussi Sydänmäen laulu- ja liikeilmaisu vapautui täysin. Kuten edellisessäkin keikka-arviossakin mainitsin https://homesickhounds.blogspot.com/2020/01/hearthill-klubi-tampere-1212020.html, niin Sydänmäen lavaliikehdinnässä on paljon mickjaggermaista meininkiä, tosin kiivaammalla ja vähän kulmikkaammalla tyylillä. Jalat ponnahtivat helposti ilmaan ja välillä meinattiin nousta käsillä seisontaankin kesken biisin.
Koko bändi keitti toisen setin todella kuumaksi. Vanhat ja uudet biisit seurasivat toisiaan, enempi oltiin tietty kiinni vanhoissa klassikoissa. Love Rain On Me viritti yleisöä, eka levylta ripattu He's Alright toimi vallan mainiosti, puhuttamattakaan aikoinaan vain singlenä julkaistusta Rock-a-Billy Guy tsipaleesta, joka oli yksi keikan kohokohdista. Tällainen kiivaampi, rockabillymeininki sopii bändille hyvin livetilanteessa. Väkivahvan TTT-Klubin keikan encoreiksi valikoituvat juuri julkaistu, hyväntuulinen "vappusinkku" Blue Fool ja Lost In The Limbo Zonelta löytyvä kiivas Seeking, Finding, Losing, joka nousee livekättelyssä siivilleen. Aivan pidättelemätön veto ja mainio päätös keikalle.
Keikan jälkipöhinöissä pääsi vaihtamaan pari sanaa tekijöiden kanssa. Varomattomasti heitin toiveen ilmaan useammastakin uudesta Hearthill - albumista tulevaisuudessa. Mutta odotetaan, että The Love Circus saapuu levykauppoihin. Tämäkin on aivan päräyttävä uutinen tälle jo kypsään ikään ehtineelle fanipojalle. Oli myös kiva kuulla satunnaisia katkelmia ihmisten puheista ja Hearthill-suosikkibiiseistä. Esimerkiksi Lost Tunefishin (95) mainio Huge Metal Cube Blues oli soinut jonkun rouvan päivän soundtrackissa. Tässä ehkä ainoa livevideo tuosta kappaleesta:
Willie Nelson täyttää näinä päivinä 90 vuotta. Se on merkittävä ikä ja merkittävä aika olla mukana musiikkibisneksessä. Ikäänsä nähden Willie aloitti musahommat kypsällä iällä, sillä eka sooloalbumi ...And Then I Wrote (62) ilmestyi Willien ollessa jo melkein kolmekymppinen. Toki tätä ennenkin Willie oli puuhaillut musiikin parissa koko edellisen vuosikymmenen ja ihka ensimmäinen julkaisu on vuonna 1956 julkaistu soolosinkku: No Place for Me.
60-luvun albumit olivat vielä tunnustelevia vaikka sisälsivät monia ikivihreitä Willie-klassikoita, kuten Funny How Times Slip Away, Crazy ja Pretty Paper. Monet tuon vuosikymmenen hiteistä oli alkuun tehty muille artisteille, kuten Roy Orbisonille (Pretty Paper) ja Patsy Clinelle (Crazy).
Menin noin vuosi sitten blogijutussani nostamaan Lukas Nelsonin isänsä Willien rinnalle tai ohikin, mitä puhutaan musiikillisesta laadusta. Nyt olen muuttanut mielipiteeni. Kuunnellessani tässä tovin Willie Nelsonin laajaa tuotantoa, niin voin todeta, että pojalla on vielä pitkä matka isänsä saappaisiin. Willien massiivinen tuotanto on myös musiikillisesti yllättävän rikas, vaikka lähtökohtaisesti puhutaankin kantrin ikonista.
Willie Nelsonin noin sadanviidenkymmenen albumin tuotanto on vaikuttava. Levynkerääjälle suorastaan lamauttava, pitäisikö ne kaikki levyt omistaa? Ei pitäisi. Musiikkityylejä on monia, kuten yhteistyökumppaneita, eivätkä ne kaikki levyt ole tavoittelemisen arvoisia. Iso osa noista levyistä on yhteislevyjä muiden artistien kanssa.
Kun puhutaan Willie Nelsonin tuotannosta, niin usein nostetaan esiin levyt: Phases and Stages (74), Red Headed Stranger (75) ja cover-levy Stardust (78). Ne ovat suosituimmat ja arvostetuimmat Willien alkupään albumit. Ura alkoi jo 60-luvun alussa ja ihan ensimmäinen levy ...And Then I Wrote (62) on mainitsemisen arvoisen, siltä löytyy muun muassa klassikot Hello Walls ja Crazy, jotka maestro on vuosien varrella uudelleen levyttänyt useaan kertaan. Sen sijaan 60-70-luvun vaihde oli vielä jossain määrin hakemista, suurempi menestys odotti, eikä tuolloin julkaistuja levyjä erityisesti hehkutettu.
Itselleni Willien ura näyttäytyy 70-luvun puolivälin jälkeen ja ulottuu aina näihin päiviin asti. Seuraavaksi nostan esiin viisitoista mainitsemisen arvoista ja korvaystävällistä levyä Willien uran varrelta. Melkein jokainen näistä albumeista löytyy levyhyllystäni, sillä suoratoistopalvelun kautta kuunneltuna levyistä ei saa kaikkea irti, jonka voisin sanoa melkein faktana.
The Sound in Your Mind (76) Arvostetun Red Headed Strangerin (75) jälkeen ilmestyi liki yhtä vakuuttava albumi. Pitkälti lainakappaleisiin perustuva Sound in Your Mind on väkivahvaa Willie Nelsonia, rentoa ja riipaisevaa.
Willie and The Family Live (78) Levyn avaava Whiskey River on yksi parhaita kuulemiani livevetoja. Tätä tupla-albumia pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana livealbumina. Myös sisko Bobbie on mukana levyllä.
Pretty Paper (79) Willien virallinen joululevy. Ajaa hyvin asiansa. Joulutunnelma välittyy kera hyvien biisien. Nimikappale on erityisen toimiva.
Honeysuckle Rose (80) On mehukas soundtrack tupla-albumi, jossa Willien lisäksi äänessä on Emmylou Harris. Tältä levyltä löytyy yksi Nelsonin tunnetuimmista kappaleista On The Road Again.
Somewhere Over the Rainbow (81) 1940-luvun pop-standardeista koostuva levy on myös kunnianosoitus Django Reinhardtille, Nelsonin idolille. Erittäin hyvätunnelmainen kuuntelulevy, jota ei ole pituudella pilattu(28min).
Always on My Mind (82) Inkkari-Willie vasten sinertävää taivasta ja vuoristomaisemaa tekee tästä levynkannesta ikonisen. Jonkinmoinen sisarlevy mega-albumi Stardustille (78), yhtälailla tehdään pakahduttavia cover-versioita tunnetuista kappaleista. Etenkin levyn nimikappaleessa on kaikki kohdallaan.
Tougher than Leather (83) Täysin omaa ja uutta materiaalia pitävä levy sitten Red Headed Strangerin. Verevä ja tutkimisenarvoinen levy.
Half Nelson (85) On duettolevy, toimiva sellainen. Neil Young. Merle Haggard ja jopa Santana ja Julio Iglesias duetoivat tällä levyllä. Julion ja Willien nöyrästi nimetty: To All The Girls I've Loved Before oli myös miljoonahitti.
Across The Bordeline (93) Yksi ysärin parhaimpia Willie-levyjä. koostuu enimmäkseen hyvällä maulla ja soittotaidolla esitetyistä cover-biiseistä, mutta pitää sisällään muutaman Willie-originaalin ja yhdessä Bob Dylanin kanssa kirjoitetun kappaleen Heartland.
Spirit (96) Tällä levyllä Willie palasi ryminällä uusien laulujen pariin. Espanjalaisvaikutteita sisältävä albumi on yksi Nelsonin parhaista.
Teatro (98) Teatro on hyvä laadullinen jatke Spiritille (96). Tuottajan puikkoihin on saatu Daniel Lanois, joka luo levyllä erityisen, vähän elokuvamaisen äänimaailman. Yksi omia suosikkejani Willien tuotannossa
Songbird (06) Uuden vuosituhannen alku oli vaisumpaa aikaa, mutta tämä Ryan Adamsin tuottama Songbird on yksi tuon ajan valopilkuista. Tosin Nelson itse pitää levyä enempi Ryan Adamsin näkemyksenä hänen musiikistaan.
Band of Brothers (14) Tämä albumi oli ensimmäinen 2010-luvun omien laulujen sarjassa. Valtaosa levyn biiseistä on tehty yhdessä tuottaja Buddy Cannonin kanssa. Metodina Willie on lähettänyt kitarademoja biiseistään Cannonille, joka on tehnyt biisit valmiiksi, jonka jälkeen Willie on laulanut niihin vokaalit.
God's Problem Child (17) On toinen ja vielä vahvempi Willien ja Bud Cannonin yhteinen laulukokoelma. Levyssä oli julkaisuhetkellä testamentin makua, sillä ennen sen julkaisua liikkui huhuja Nelsonin kuolemasta. Kuten tiedetään ura on jatkunut tuosta vahvana ihan näihin päiviin asti. Nimikappaleessa duetoi Willien kanssa itse Leon Russell. Kyseessä on herran viimeisimpiä levytyksiä ennen kuolemaansa.
First Rose of Spring (20) Tämä enimmäkseen lainabiiseistä koostuva albumi on tuttua ja sydämeenkäypää Willie Nelsonia. Laulu on edelleen hyvässä terässä. Tämänkin levyn jälkeen on tullut puolenkymmentä Nelson-plattaa ja jonkin haastattelun mukaan Willien tähtäimessä on luku: 100. Että eipä tässä faneilla mitään hätää ole, jahka me emme kuole vanhuuteen ennen Willietä.
Loppuun vielä videoklippi Across The Bordeline levyn toisesta Willie-originaalista Still Is Still Moving To Me. Tässä esityksessä tiivistyy mielestäni Willien vahvuus, miksi hän on pysynyt relevanttina ja kiinnostavana artistina: hän todella tarkoittaa mitä hän laulaa. Myös kitaraansa hän piiskaa tässä ansiokkaasti.