Korona-ajan läpitunkeva ahdistus ei suosinut Samuli Putron musiikkia. Toteava ja kirurgin tarkka analyysi ihmisen kivuliaisuudesta ei ollut tuona aikana houkuttelevaa. Mieli kaipasi kepeämpää ja lohdullisempaa musiikkia. Ei silti, etteikö Putron musiikissa olisi lohdullisuuttakin, jos mietitään vaikka hänen uransa isoa kappaletta Olet puoliso nyt tai vaikka soolouran avannutta albumia Elämä on juhla (09), joka on yleisilmeeltään lohduttava. Toisaalta Putron lohdullisuus on liian tarkkaa, iholle tulevaa, jopa inhorealistista. Että haluanko kuulla näitä lauluntekijän tarkkailmeisiä pienoisnovelleja?
Samuli Putro on mestari perkaamaan ihmisen lyyrisesti auki ja katsomaan mitä sisältä löytyy. Aina se tunnu kivalta, vaikka analyysi olisi mestaruusluokkaa, kuten se useimmiten on. Korona-aikana loittonin yhä kauemmas Putrosta. Toissa vuonna ilmestynyt kehuttu albumi Keskellä Kesää (21) jäi kunnolla kuuntelematta, ihan puhtaasti sen vuoksi, että ei tuon miehen toteavia puhelauluanalyyseja ei vaan jaksa kuunnella.
Muuttiko pandemiasta ulos tuleminen suhdetta artistin musiikkiin? Näin voisin väittää, vaikka isompaakin maailman kriisiä on tarjoiltu. Samuli Putron tuore albumi Ikävä Mummoa (23) kuulosti raikkaalta, tosin aika tutultakin, mutta kappaleissa oli sellaista merkittävyyttä, joka resonoi riittävästi minussa.
Kun Putro alkoi maistua, niin otin kuunteluun vajaan kymmenen vuoden takaisen Taitekohdassa (14) albumin. Levy oli jäänyt aikoinaan vähän heikoille kuuntelulle. Osasyynä tähän saattoi olla hivenen nuivat musakritiikit albumin julkaisuhetkellä. Taitekohdassa albumia pidettiin kai ilmestyessään keskinkertaisena ja yllätyksettömänä. Sitä edelsi menestysalbumi Tavalliset hautajaiset (12) ja pyörää ei keretty keksimään uudelleen. Tuloksena oli ihan tavallinen kitaravoittoinen Samuli Putro-albumi, jossa on muutama hyvä biisi. Tämä oli tuolloin ainakin oma käsitykseni levystä.
Lukijan ei tarvitse olla ajatustenlukija arvatakseen mitä olen väittämässä seuraavaksi. Kyllä. Taitekohdassa on aliarvostettu albumi ja se on kestänyt aikaa mainiosti. Suorastaan harmittaa, että nämä hienot kappaleet jäivät aikoinaan tsekkaamassa. Tyypillinen ja vähän alleviivaava aloituskappale Taitekohdassa pitää sisällään Putrolle tyypillisen analyysin: "Olet kolkutkuus ja lapseton nainen". Tällainen kuuntelijan vähän veemäinen sinuttelu on artistille tuttu ja tehokas tyylikeino.
Ostamani vinyyliversion kansitekstissä kerrotaan kuinka Kuka tahansa kelpaa on ns. pakkopuristus. Levy-yhtiö halusi levylle eka sinkun ja tällainen siitä tuli. Ei huono, vaikka tässä Putron lyriikka jättää tulkinnan tilaa: Kuka tahansa kelpaa, jos sillä on sun nimi, yhtä leveät haaveet, yhtä raikas mieli...
Milloin jätkät tulee on aivan mestarillinen kappale koulukiusatusta. Jo ilmestyessään pidin sitä tosi kovana biisinä. Ja edelleen toimii. Mitä on joutua koulukiusatun kaveriksi, millaista häpeän tunnetta se aiheuttaa? Hei Sami milloin jätkät tulee, onko jätkiä näkynyt? Mä olin tosi kiusaantunut, jos nyt leimaannun, niin sitten mua viedään. Tässä Putron lyriikka osoittaa terävyytensä.
Kellot kappelin biisin kuulin vähän aikaa sitten radiosta ja yllätyin. Selvästi Putron ja Taitekohdassa levyn kappaleet ovat kautta vuosien uineet suomalaisten päivien soundtrackiin, harvinaisemmatkin. Totutusta poiketen kertoo taas yhden syvällisen tarinan, Tämä on perhe kaunis ja arvoituksellinen kappale äidittömästä perheestä ja Esmeralda sirkustytöstä. Kappaleen lopussa oleva wah wah- tyylisen instrumentaali-nostatus on hieno.
Haverisen tyttöjä, Synnyin tahtomaan sut, Taksimiehen unelmia pitävät kaikki sisällä tarttuvaa melodian ja pureksittavan tarinan. Putron mestarilliset sanoitukset liittävät kautta linjan ihmiskohtaloita merkittäviltä kuulostaviin melodioihin. Älkää unohtako toisianne Putro pyytää vielä lopuksi ja vinyyliversio antaa vielä bonuksena ennen julkaisemattoman Pariisin metrossa kappaleen.
Vaikka on jo alkukesä, niin Putro ei masenna vaan lohduttaa. Jotain minussa on muuttunut sitten koronavuosien kuuntelutottumusten. Hyvä niin. Seuraava tähtäimeni on päästä Samuli Putron keikalle. Edellisestä keikasta on aivan liian kauan aikaa.
Millainen on tyypillinen Hearthillin kuuntelija? No, oletettavasti hän on 80-luvun lopulla nuoruutensa elänyt ja tänä päivänä mittarissa on noin viisikymppiä, ehkä vähän alle tai yli. Tältä se näyttikin kun katsoi liki täyteen myyneen TTT-Klubin yleisön ikäjakaumaa. Itse toki napsahdan tähän määritelmään mainiosti.
Hearthill oli nuoruudessani tavallaan oma salaisuuteni. Aika niukalti tuolloin jaoin bändin musiikin hienoutta kenenkään kanssa. Bändin tiivis ja nousujohteinen levytysura vuosina 1988-92 tuli otettua hyvin haltuun. Ensimmäisen Hearthill (88) levyn hurmoksellinen rockenergia, Cut Upin (89) koherentti syystunnelma, Graveyard Party Bluesin (90) rokkaava rockabilly-vaihde, sielukkaan Soul Tattoon (91) kuningasbiisit, kuten Gas Station, Lucky ja Kid Universe. Ja kaikki huipentui koherenttiin ja tuossa ajassa moderniin pop/rock-levyyn Lost In The Limbo Zone (92), joka on mielestäni bändin nousujohteisen uran huipentuma. The Other Side, Happy, Who Are You To Judge Me, Religious Mood, Shine On Moon ym ym. Hyvien biisien lista tuolla levyllä on pitkä. Jälkihöyryissä tippui eetteriin vielä varsin makoisa Lost Tunefish (95), joka tunnetaan enemmän Jussi Sydänmäen soolotyönä, vaikkakin muu bändi on usealla raidalla mukana.
Nyt ollaan 2020-luvulla ja Hearthill julkaisee toukokuussa ihka uuden studioalbumin nimeltään The Love Circus (23). Mahdoton pääsi tapahtumaan, sillä ennustin kolmen vuoden takaisen Tampereen Klubin keikan jälkeen, että bändi tuskin tulee koskaan julkaisemaan uutta materiaalia.
Levyn ensimmäinen sinkku Will I Ever See My Love Again? on nostanut odotuksia tulevaa albumia kohtaan. Haikean kauniissa balladissa on kaikki Hearthillin tunnusmerkit, Ufo Mustosen haikea jousi, Samuli Laihon tyylitajuinen kitarointi ja Jussi Sydänmäen suorastaan pakahduttava tulkinta, jossa tunnistettava fraseeraus saavuttaa vanhan hyvän lauluilmaisun tilan ja jopa ylittää sen.
TTT-Klubin keikka oli jaettu kahteen noin 45 minuutin settiin. Ensimmäinen setti piti sisällään useita kappaleita tulevalta levyltä. Setti oli energialtaan vähän tunnusteleva, mutta kauttaaltaan varmaotteinen. Voi olla, että rokkivaihetta vähän säästeltiin ja tietty seesteisempi meininki oli tietoinen ratkaisu. Toki itse elin tämän setin täysillä mukana alusta loppuun. Vasta jälkikäteen jutellessani kavereiden kanssa, kuulin että ei ollut ihan lähtenyt. Saattoi ehkä vähän komppi laahata, mutta voittopuolisesti oltiin mainion tekemisen äärellä.
Toinen setti oli huomattavasti energisempi. Jussi Sydänmäen laulu- ja liikeilmaisu vapautui täysin. Kuten edellisessäkin keikka-arviossakin mainitsin https://homesickhounds.blogspot.com/2020/01/hearthill-klubi-tampere-1212020.html, niin Sydänmäen lavaliikehdinnässä on paljon mickjaggermaista meininkiä, tosin kiivaammalla ja vähän kulmikkaammalla tyylillä. Jalat ponnahtivat helposti ilmaan ja välillä meinattiin nousta käsillä seisontaankin kesken biisin.
Koko bändi keitti toisen setin todella kuumaksi. Vanhat ja uudet biisit seurasivat toisiaan, enempi oltiin tietty kiinni vanhoissa klassikoissa. Love Rain On Me viritti yleisöä, eka levylta ripattu He's Alright toimi vallan mainiosti, puhuttamattakaan aikoinaan vain singlenä julkaistusta Rock-a-Billy Guy tsipaleesta, joka oli yksi keikan kohokohdista. Tällainen kiivaampi, rockabillymeininki sopii bändille hyvin livetilanteessa. Väkivahvan TTT-Klubin keikan encoreiksi valikoituvat juuri julkaistu, hyväntuulinen "vappusinkku" Blue Fool ja Lost In The Limbo Zonelta löytyvä kiivas Seeking, Finding, Losing, joka nousee livekättelyssä siivilleen. Aivan pidättelemätön veto ja mainio päätös keikalle.
Keikan jälkipöhinöissä pääsi vaihtamaan pari sanaa tekijöiden kanssa. Varomattomasti heitin toiveen ilmaan useammastakin uudesta Hearthill - albumista tulevaisuudessa. Mutta odotetaan, että The Love Circus saapuu levykauppoihin. Tämäkin on aivan päräyttävä uutinen tälle jo kypsään ikään ehtineelle fanipojalle. Oli myös kiva kuulla satunnaisia katkelmia ihmisten puheista ja Hearthill-suosikkibiiseistä. Esimerkiksi Lost Tunefishin (95) mainio Huge Metal Cube Blues oli soinut jonkun rouvan päivän soundtrackissa. Tässä ehkä ainoa livevideo tuosta kappaleesta:
Willie Nelson täyttää näinä päivinä 90 vuotta. Se on merkittävä ikä ja merkittävä aika olla mukana musiikkibisneksessä. Ikäänsä nähden Willie aloitti musahommat kypsällä iällä, sillä eka sooloalbumi ...And Then I Wrote (62) ilmestyi Willien ollessa jo melkein kolmekymppinen. Toki tätä ennenkin Willie oli puuhaillut musiikin parissa koko edellisen vuosikymmenen ja ihka ensimmäinen julkaisu on vuonna 1956 julkaistu soolosinkku: No Place for Me.
60-luvun albumit olivat vielä tunnustelevia vaikka sisälsivät monia ikivihreitä Willie-klassikoita, kuten Funny How Times Slip Away, Crazy ja Pretty Paper. Monet tuon vuosikymmenen hiteistä oli alkuun tehty muille artisteille, kuten Roy Orbisonille (Pretty Paper) ja Patsy Clinelle (Crazy).
Menin noin vuosi sitten blogijutussani nostamaan Lukas Nelsonin isänsä Willien rinnalle tai ohikin, mitä puhutaan musiikillisesta laadusta. Nyt olen muuttanut mielipiteeni. Kuunnellessani tässä tovin Willie Nelsonin laajaa tuotantoa, niin voin todeta, että pojalla on vielä pitkä matka isänsä saappaisiin. Willien massiivinen tuotanto on myös musiikillisesti yllättävän rikas, vaikka lähtökohtaisesti puhutaankin kantrin ikonista.
Willie Nelsonin noin sadanviidenkymmenen albumin tuotanto on vaikuttava. Levynkerääjälle suorastaan lamauttava, pitäisikö ne kaikki levyt omistaa? Ei pitäisi. Musiikkityylejä on monia, kuten yhteistyökumppaneita, eivätkä ne kaikki levyt ole tavoittelemisen arvoisia. Iso osa noista levyistä on yhteislevyjä muiden artistien kanssa.
Kun puhutaan Willie Nelsonin tuotannosta, niin usein nostetaan esiin levyt: Phases and Stages (74), Red Headed Stranger (75) ja cover-levy Stardust (78). Ne ovat suosituimmat ja arvostetuimmat Willien alkupään albumit. Ura alkoi jo 60-luvun alussa ja ihan ensimmäinen levy ...And Then I Wrote (62) on mainitsemisen arvoisen, siltä löytyy muun muassa klassikot Hello Walls ja Crazy, jotka maestro on vuosien varrella uudelleen levyttänyt useaan kertaan. Sen sijaan 60-70-luvun vaihde oli vielä jossain määrin hakemista, suurempi menestys odotti, eikä tuolloin julkaistuja levyjä erityisesti hehkutettu.
Itselleni Willien ura näyttäytyy 70-luvun puolivälin jälkeen ja ulottuu aina näihin päiviin asti. Seuraavaksi nostan esiin viisitoista mainitsemisen arvoista ja korvaystävällistä levyä Willien uran varrelta. Melkein jokainen näistä albumeista löytyy levyhyllystäni, sillä suoratoistopalvelun kautta kuunneltuna levyistä ei saa kaikkea irti, jonka voisin sanoa melkein faktana.
The Sound in Your Mind (76) Arvostetun Red Headed Strangerin (75) jälkeen ilmestyi liki yhtä vakuuttava albumi. Pitkälti lainakappaleisiin perustuva Sound in Your Mind on väkivahvaa Willie Nelsonia, rentoa ja riipaisevaa.
Willie and The Family Live (78) Levyn avaava Whiskey River on yksi parhaita kuulemiani livevetoja. Tätä tupla-albumia pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana livealbumina. Myös sisko Bobbie on mukana levyllä.
Pretty Paper (79) Willien virallinen joululevy. Ajaa hyvin asiansa. Joulutunnelma välittyy kera hyvien biisien. Nimikappale on erityisen toimiva.
Honeysuckle Rose (80) On mehukas soundtrack tupla-albumi, jossa Willien lisäksi äänessä on Emmylou Harris. Tältä levyltä löytyy yksi Nelsonin tunnetuimmista kappaleista On The Road Again.
Somewhere Over the Rainbow (81) 1940-luvun pop-standardeista koostuva levy on myös kunnianosoitus Django Reinhardtille, Nelsonin idolille. Erittäin hyvätunnelmainen kuuntelulevy, jota ei ole pituudella pilattu(28min).
Always on My Mind (82) Inkkari-Willie vasten sinertävää taivasta ja vuoristomaisemaa tekee tästä levynkannesta ikonisen. Jonkinmoinen sisarlevy mega-albumi Stardustille (78), yhtälailla tehdään pakahduttavia cover-versioita tunnetuista kappaleista. Etenkin levyn nimikappaleessa on kaikki kohdallaan.
Tougher than Leather (83) Täysin omaa ja uutta materiaalia pitävä levy sitten Red Headed Strangerin. Verevä ja tutkimisenarvoinen levy.
Half Nelson (85) On duettolevy, toimiva sellainen. Neil Young. Merle Haggard ja jopa Santana ja Julio Iglesias duetoivat tällä levyllä. Julion ja Willien nöyrästi nimetty: To All The Girls I've Loved Before oli myös miljoonahitti.
Across The Bordeline (93) Yksi ysärin parhaimpia Willie-levyjä. koostuu enimmäkseen hyvällä maulla ja soittotaidolla esitetyistä cover-biiseistä, mutta pitää sisällään muutaman Willie-originaalin ja yhdessä Bob Dylanin kanssa kirjoitetun kappaleen Heartland.
Spirit (96) Tällä levyllä Willie palasi ryminällä uusien laulujen pariin. Espanjalaisvaikutteita sisältävä albumi on yksi Nelsonin parhaista.
Teatro (98) Teatro on hyvä laadullinen jatke Spiritille (96). Tuottajan puikkoihin on saatu Daniel Lanois, joka luo levyllä erityisen, vähän elokuvamaisen äänimaailman. Yksi omia suosikkejani Willien tuotannossa
Songbird (06) Uuden vuosituhannen alku oli vaisumpaa aikaa, mutta tämä Ryan Adamsin tuottama Songbird on yksi tuon ajan valopilkuista. Tosin Nelson itse pitää levyä enempi Ryan Adamsin näkemyksenä hänen musiikistaan.
Band of Brothers (14) Tämä albumi oli ensimmäinen 2010-luvun omien laulujen sarjassa. Valtaosa levyn biiseistä on tehty yhdessä tuottaja Buddy Cannonin kanssa. Metodina Willie on lähettänyt kitarademoja biiseistään Cannonille, joka on tehnyt biisit valmiiksi, jonka jälkeen Willie on laulanut niihin vokaalit.
God's Problem Child (17) On toinen ja vielä vahvempi Willien ja Bud Cannonin yhteinen laulukokoelma. Levyssä oli julkaisuhetkellä testamentin makua, sillä ennen sen julkaisua liikkui huhuja Nelsonin kuolemasta. Kuten tiedetään ura on jatkunut tuosta vahvana ihan näihin päiviin asti. Nimikappaleessa duetoi Willien kanssa itse Leon Russell. Kyseessä on herran viimeisimpiä levytyksiä ennen kuolemaansa.
First Rose of Spring (20) Tämä enimmäkseen lainabiiseistä koostuva albumi on tuttua ja sydämeenkäypää Willie Nelsonia. Laulu on edelleen hyvässä terässä. Tämänkin levyn jälkeen on tullut puolenkymmentä Nelson-plattaa ja jonkin haastattelun mukaan Willien tähtäimessä on luku: 100. Että eipä tässä faneilla mitään hätää ole, jahka me emme kuole vanhuuteen ennen Willietä.
Loppuun vielä videoklippi Across The Bordeline levyn toisesta Willie-originaalista Still Is Still Moving To Me. Tässä esityksessä tiivistyy mielestäni Willien vahvuus, miksi hän on pysynyt relevanttina ja kiinnostavana artistina: hän todella tarkoittaa mitä hän laulaa. Myös kitaraansa hän piiskaa tässä ansiokkaasti.
On keskiviikkoilta
ja tunnollinen työläinen jäisi kotiin suorittamaan arjen velvollisuuksiaan. Mutta
tälläisen rokkiin kallellaan olevan nuuskamuikkuisen tie kävi kuitenkin rokkikeikalle
Helsingin Kulttuuritalolle. Hyvä, että kävi. Vaikka nipistinkin leijonanosan yöunistani, niin vastapainoksi sain hyvää rokkienergiaa, jolla jaksetaan taas viikkoja eteenpäin.
Mike Scottin luotsaamaa Waterboysia en ole aiemmin nähnyt elävänä. Edellisen ja ainoan kerran bändi on vieraillut Suomessa vuonna 1989. Tuosta Turun Ruisrockin keikasta Mike Scottilla olikin varastossa makoisa tarina keikan jatkoista, jotka johtivat monien käänteiden jälkeen suomalaiseen yöklubiin joka oli täynnä alastomia ihmisiä. Loppujen lopuksi tämä paikka paljastui saunaksi.
Keikka alkoi parin vuoden takaisen Where The Action Is (19) albumin nimikappaleella. Tuota terhakkaa aloitusta seurasi Dream harder (93) levyn väkevä Glastonbury Song. Sen sijaan How Long Will I Love You oli taas toinen ysäripoiminta, siivu akustisvoittoiselta Room To Roamilta (90) jolta olisi voinut kuulla enemmänkin biisejä. Kaikkinensa tämä Waterboysin herkempi osasto oli tällä keikalla vähemmistössä.
Kulttuuritalolla Scottin tukena toimi mainio bändi. Mike Scott on bändin ainoa alkuperäisjäsen. Vuosien varrella moneen otteeseen vaihtuneen kokoonpanon nykyversio oli kyllä mainio. Huomio kiinnittyi etenkin toiseen urkuriin, joka soitti ajoittain sellaista pianon ja kitaran näköistä laitetta. Tämä valkohapsinen kaveri liikehti varsin villisti sekä lavalla, että urkujensa takana. Maestro Scott soitti itse kitaraa ja varsin mainiosti. Bändin dynamiikka toimi erinomaisesti ja useat kappaleet venyivät levytysversiota pidemmiksi, keskinäisen svengin juhlaksi.
En välttämättä odottanut näin väkevää keikkaa. Mike Scottin ilmaisussa ei ollut minkäänlaista epäröintiä. Laulut tulivat ulos vahvan preesensin saattelemana. Vuosikymmenien rutiini oli hionut Scottin lavailmaisun sataprosenttisen varmaksi. Heikkoja esityksiä en löytänyt keikalta, ehkä Glastonbury Songissa oli jotain epävireisyyttä, joka korjaantui biisin loppuun mennessä.
Huippukohtia löytyi useita, kuten Scottin noustessa pianon ääreen ja vapauttaessa vanhan klassikkonsa Girl Called Johnnyn. Tätä seurasi hitaasti kasvanut, suorastaan eeppiseksi yltynyt This Is The Sea, jonka sanoma tuli läpi, vaikka lyriikan kaikkia kohtia en kuullutkaan. Kerta kaikkiaan väkevä esitys.
Nashville, Tennessee oli yllättävä, mutta nautittava veto Out Of All This Blue (17) tupla-albumilta. Kappaletta edelsi mainio tarina siitä, kuinka Scott oli tutustunut tähän valkohapsiseen urkuriin yhteisellä automatkalla, jossa puheeksi oli tullut musiikilliset mieltymykset. Urkuri ei suinkaan pitänyt Springsteenistä tai Dylanista, huulilta tuli vain yksi sana: Kiss!
Waterboysin keikka oli jaettu kahteen settiin. Molemmat setit olivat reilun tunnin mittaisia. Ensimmäisen setin loppupuolella kuultiin Scottin soololevyltä löytyvä Edinburgh Castle ja jälleen erittäin väkevä esitys This Is The Sean (85) yhdestä avainraidasta The Pan Within. Scottin epämääräinen Pan-jumalan palvonta aikoinaan alkoi tämän kappaleen myötä. Jatko-osa löytyi Dream Harderin (93) sisarbiisistä Return Of The Pan. Kyse on jonkinlaisesta antautumisesta elämän ja hengen nautinnoille. Sitä antautumiseen kehottamista löytyi koko keikan mittakaavassa varsin paljon. Jokin spirituaalinen ydin liittyy juuri tähän. Antaudu elämälle, sen hengelliselle osiolle, joka ei ole välttämättä uskonnollista, mutta auttaa sinua löytämään itsensä. Nojjoo, musiikki itsessään oli sen verran väkevää, että se kyllä johdatti meidät monenmoisien elämäntotuuksien äärelle.
Jotta kerkesin kuulla toisenkin setin kokonaan, jouduin lykkäämään tunnilla junan lähtöaikaa takas Lempäälään. Tästäkin huolimatta vihoviimeinen kappale, legendaarinen The Whole Of The Moon jäi kuulematta. Tämä Scottin tunnetuin kappale joka myös tavallaan määrittelee koko bändin ja on ollut vuosikymmeniä myös omassa aivolohkossani pyörinyt elämisen ja ihmissuhteiden tiivistelmä: I saw the crescent, you saw the whole of the moon.
Kulttuuritalo oli myyty vain puolilleen ja se ehkä ei innosta bändiä tulemaan Suomeen uudelleen. Kuulopuheiden mukaan keikkaa oli mainostettu varsin huonosti. Minkäänlaista etukäteishehkutusta keikasta en löytänyt edes bändin omilta face-sivuilta. Harmi, sillä kyseessä oli kirkkaasti paras ulkomaan keikka vuosikausiin jossa olen ollut. Mielestäni bändiä on hankalahko markkinoida ihmisille. Sanoisin, että menkää, kokeilkaa ja kuunnelkaa. Tämä pari vuotta sitten koostamani soittolista voisi olla mahdollinen käyntikortti The Waterboysin musiikkiin:
Vaikka Arppa on yhtä kuin Aaro Airolan taiteilijanimi, eikä varsinaisesti rockbändi, niin käytännössä Arppa on ennen kaikkea bändi. Se tuli todistettua eilisellä huimalla G Livelabin keikalla Tampereella. Neljä taitavaa muusikkoa soitti kaksi vajaan tunnin settiä liki telepaattisella yhteydellä.
Arpan itsensä lauluilmaisu on persoonallista ja vahvaa. Alkuun vierastin vähän mumisevaa vokalisointia, mutta elävänä kuultuna tämä huojuva, mutta varsin miellyttävä laulu taipui ja paukkui monenmoisiin ulottuvuuksiin. Yksi vahva taidonnäyte tästä kuultiin keikan alkupuolen kappaleessa Kaverin synttäreillä, jossa Arpan ääni karkasi monenmoisiin tiloihin, vähän kuin aikoinaan Ville Leinosen taiteellisimmalla keikoilla.
Levyltä kuunneltuna Arppa on ollut tähän asti minulle sellainen "melkein-artisti". Mielenkiintoisia ja hyviäkin kappaleita riittää. Edellisen Kinovalon alla (21) levyn Oulu (Theme) ja Laila olivat jonkinasteisia striimihittejä. Yks kriisi niminen kappale tuolta levyltä sai tamperelaisyleisön erityisesti villiintymään, kun he lauloivat mukana kertsiä: Nyt ainakin tällä hetkellä, mull on tasan yks kriisi: nää kaikki etuoikeudet ei mahu tähän biisiin.
Tätä Arpan lyyrista otetta olen kuunnellut ja mutustellut jonkin verran. Miettinyt niiden syvempää ulottuvuutta, onko niissä sellaista? Usein kappaleista löytyy tuoreita ja oivaltavia kielikuvia, mutta ovatko ne kappaleina riittävän vahvoja? Ainakin G Livelabin yleisön liki hurmioituneita reaktioita katsellessa kappalemateriaalin täytyy olla puhdasta priimaa.
Arpalle en löydä suoraa esikuvaa suomalaisesta pop/rockista. Varmasti vaikutteita löytyy ainakin molemmista Jukista (kuten hän itsekin laulaa) hienossa Vihdoin viimein kappaleessa. Jossain arviossa taidettiin verrata Juliet Jonesin Sydämeenkin. Ennen kaikkea Arpalle on oma tyyli, joka on arvokas asia. Lokerointi on yllättävän vaikeaa. Siispä jätän sen tekemättä.
Eniten Arpan levyistä olen kuunnellut tuoretta Valeria (23) albumia, joka on varsin onnistunut kokonaisuus. Hyviä kappaleita ovat ainakin Hiekkasäkki aivojen tilalla, Paha meno Pengerkadulla, Metsänpoika popparissa, Valeria ja kansanlaulumainen Kartta väärinpäin, joka sai keikalla arvoisensa tulkinnan. Kappaleen aikana muusikot kerääntyvät soittimien kanssa tiiviiseen piiriin ja musisoivat kuin olisivat olleet nuotiolla. Samassa akustisessa hetkessä esitettiin uuden levyn toinen herkkä kappale: Luulin että.
Herkkä yhteys toisiin, improvisointi, pienet mokat, tekemisen ilo, ovat määreitä tältä keikalta. Rumpali Okko Saastamoinen soitti todella svengaavasti ja tarpeen mukaan myös naurettavan pienesti. Basisti Eero Seppä hoiti hyvin tonttinsa ja yltyi yhden kappaleen aikana pitkään bassosooloon. Ehkä vahvin linkki soitinpuolella oli kitaristi Ville-Veikko Airaniemi, joka sai kepistään irti häkellyttävän monipuolisen äänipaletin.
Hymy karehti bändin soittajien huulilla, irtiotot ja humoristiset käänteet saivat keikasta todellisen hyvänolon messun. Tunsin itseni suorastaan etuoikeutetuksi päästä osaksi tätä nuoremman polven suomirockhurmosta. Yleisön ikäjakauma oli voittopuolisesti nuorempaa, vaikkakin meitä keski-ikäisiä löytyi yleisöstä ihan mukavasti. Ehdottomasti jatkoon. Valeria (23) albumin hoidan pikimmiten itselleni vinyylinä.
Pekka Nisun albumin Kaiken täytyy mennä (22) täytyy mennä kohti listojen kärkeä. Jos se olisi minusta kiinni ja jos olisi vuosi 1999. Mutta tällä vuosikymmenellä tällainen rehellinen ja sävykäs poprock on alakynnessä, jos puhutaan isommasta menestyksestä. Ok, isot starbat vielä porskuttaa, J.Karjalainen, Ismo Alanko, Tehosekoitin, Maija Vilkkumaa, kaikki ne jotka jo tunnemme. Keikat myy, levytkin? Ehkä.
Vaan nouseeko vielä uutta ja relevanttia poprockia listojen kärkiin? Niin, onko sellaisia listoja enää? Striimausluvut, youtube-tilit, jotain tällaisia? Noh, bandcamp on varsin mainio, sieltä olen molemmat Pekka Nisun levyt ladannut mp3:sina, ärhäkän ja elinvoimaisen: Papillonin (21)https://homesickhounds.blogspot.com/2021/05/pekka-nisu-papillon.html ja viime keväänä ilmestyneen pykälän seesteisemmän albumin: Kaiken täytyy mennä (22).
Viime kevätalven kylminä kuukausina ilmestynyt Kaiken täytyy mennä (22) soi heti tiiviisti autosterkoissani. Pidin albumista heti, alkuun pidin sitä aavistuksen heikompana kuin Papillonia. Kitkarenkaiden hurina ja nopeat perhetilanteet söivät kuuntelurauhan, niimpä levy unohtui kuukausiksi. Palasin tuohon albumiin Nisun erinomaisen soolokeikan jälkeen Tampereen Finlaysonin aukealla viime kesänä.
Siitäkin on kulunut jo yli puoli vuotta ja ollaan taas uudessa keväässä. Kaiken täytyy mennä (23) albumi on saanut vihdoin arvoisen vinyylijulkaisun, jonka oitis hommasin.
Aikaa on kulunut, mutta levy ei ole kulunut, se on parantunut. Autokuuntelussa nyanssit hukkuivat taustameluun. Nyt rauhassa kuunneltuna huomaa levyn erinomaisuuden. Nimikappale Kaiken täytyy mennä tykittää levyn toiveikkaasti käyntiin. Todellinen hyvänmielen biisi. Yks elämä vaan jatkaa samoilla positiivisilla linjoilla. Näin susta unta ottaa vielä askeleen syvemmälle, tämä herkkä ja kaunis balladi on ilmeisesti kirjoitettu Nisun omalle lapselle. Upea kappale, jossa on myös hienot sanat.
Erinomaisen biisikolmikon jälkeen levy vähän tasapäistyi, tai vuosi sitten luulin niin. Huolellinen, ajan kanssa kuuntelu on tehnyt levylle ihmeitä, avannut sen täyteen kukkaan. Etsin sun kättäsi kuulosti alkuun varsin unohdettavalta kappaleelta, mutta yhtälailla sekin on ottanut paikkansa minusta. Me tullaan räyhäköityy mukavaksi powerpop-juklistukseksi. Niin se menee, kuulostaa harmittomalta välibiisiltä, mutta pitää sisällään ison tarinan.
Levyn loppupuolen isot balladit Aja vaan ja Mä en aio koskaan lopettaa antavat levylle sen arvoisensa päätöksen. Kerta kaikkiaan hieno levy tältä Härmän Springsteeniltä. Näin voisin verrata, sillä Pekka Nisun tavassa ja ilmaisussa on paljon samaa kuin kyseisellä maailmanluokan tähdellä. Rehellisyys, intohimo, kulkemisen meininki. Todellakin toivon, että Nisun ura on tästä eteenpäin nousujohteinen ja että se kolmaskin sooloalbumi olisi tulollaan? Trilogialtahan tämä vähän vaikuttaa.
Parin viime vuoden aikana olen nähnyt Ismo Alangon kolme kertaa livenä. Ensiksi loistavalla Viikinsaaren soolokeikalla kaksi vuotta sitten http://homesickhounds.blogspot.com/2021/08/ismo-alanko-viikinsaari-2082021.html, sen jälkeen viime elokuisella Tampere Soi - festareilla, jossa Ismo esiintyi nykyisen bändikokoonpanonsa kanssa ja eilen Tampereen uudessa keikkapaikassa, Tavara-asemassa.
Parin edellisen Ismo-keikan laatu hipoi pilviä ja ne yhä herättävät minussa euforisia jälkiväreitä. Etenkin Viikinsaaren korona-ajan soolokeikka oli niin jykevä ja vahva, että sitä on vaikea ylittää. Myös Tampere soi - festarin ysärihitteihin keskittynyt keikka oli todella vahva ja vapautunut.
Tänä iltana Ismo oli esittelemässä tuoretta albumiaan Me olemme ihme (23). Tuo helmikuussa ilmestynyt levy on saanut osakseen paljon myönteisiä arvioita. Tavara-aseman keikalla Ismo bändeineen esitti albumin biisi biisiltä, alusta loppuun. Illan bändi oli sama kuin viime elokuun keikalla Tampere soi - festareilla. Kitarassa oli rokin luottomies Jussi Jaakonaho, rummuissa monipuolinen Niko Votkin, muuten molemmat muusikot löytyvät usein Jonna Tervomaan taustaltakin. Bassossa oli hyviä stemmoja laulanut Mikko Mäkelä. Näiden erinomaisten muusikoiden lisäksi löytyi vielä kaksi jäsentä, jotka vastasivat puhallin- ja kosketinsoitinosastosta, ja hyvin vastasivatkin. Saksofoni otti runsaasti oma tilaan muun muassa Extaasiin kappaleessa.
Uusi levy livenä soitettuna kuulosti osittain erinomaiselta ja osittain siltä, että kaikkia kappaleita ei oltu saatu ihan haltuun. Tai varsinaisesti soitannan taso ei onnahdellut, mutta maestro Alanko ei ollut kaikissa uusissa tsipaleissa ihan parhaassa vireessä, vaikka ne hyvin klaarasikin. Kehuttu aloituskappale Se ei kuulostanut yhtä hyvältä kuin levyllä, vaikka suurin osa yleisöstä sen ostikin. Tosin jo seuraavassa biisissä päästiin svengin ytimeen, mielestäni albumin parhaimmistoa edustava, monipolvinen Me valvomme näitä öitä jytisi hienosti ja tätä seurannut albumin ensisinkku Synkkää musiikkia oli yksi keikan huippukohdista. Pitkähkö, kitaran ja koskettimien kevyessä liidossa kulkenut kappale kasvoi loppua kohden itseään suuremmaksi, jonka kruunasi Ismon pidäkkeettömäksi yltynyt laulu. Upea biisi ja upea veto. Uskon, että kappaleessa on aineksia kestäväksi Ismo-klassikoksi.
Seuraavaksi Ismo esitteli omien sanojensa mukaan kolmen ruoka-aiheisen biisin trilogian. En tiedä oliko se artistin vinoa huumoria vai mitä lie, sillä nämä kuullut kappaleet olivat mielestäni luontoaiheisia, eivätkä ruoka-aiheisia. Vai kuulinko itse väärin? Tässä vaiheessa mielestäni keikan taso hieman notkahti, ehkä ihan sen takia, koska mielestäni nämä kolme kappaletta: Imelä luonto, Kasvien Valtakunta ja Kaiken kauneus eivät edusta albumin parhaimmistoa. Tosin jälleen kerran saatoin olla mielipiteeni kanssa vähemmistössä, koska aika hyvin tämäkin materiaali upposi yleisöön.
Albumin kahdesta, vahvasta viimeisestä kappaleesta ensimmäinen Roihupelto ei saanut ihan arvoistansa tulkintaa, jokin siinä ei ollut ihan kohdillaan. Sen sijaan levyn päättävä nimikappale Me olemme ihme toimi huikea hienosti. Lyriikaltaan kappale kuulostaa henkilökohtaiselta, toisaalta myöskin suurelle yleisölle kirjoitetulta. Todellinen tähän aikaan sopiva nostatusbiisi, jossa on mukavan nousujohteinen rakenne, eikä se biisinä kasva liian pitkäksi, vaikka siihen olisi eväät. Tulevia Ismo-klassikoita tääkin. Uskallan väittää.
Kun uusi levy oli soitettu pois alta, niin luvassa oli liki puolentoista tunnin verran Ismo-klassikoita ja vähemmän kuultuja veisuja. Pulu (98) albumin Päivän uutinen kuulosti hyvältä pitkästä aikaa kuultuna, Sisäisen solariumin (00) hykerryttävä rytmitsipale Kirskainen hyvätyinen ei tainnut olla koko yleisön suosikki, mutta minun se oli ja on edelleen. Nuorena syntynyt soi sanomaltaan isona, mutta tulkinnaltaan aika rutiininomaisena, mutta se ei estänyt meitä laulamasta täysillä mukana: Vittu eletään, vielä kun ehditään.
Keikan ehdottomana huippukohtana pidin Hassisen Kone aikaista Hiljaa virtaa veri biisiä. Etenkin koska en ollut biisiä aiemmin edes kuullut. Biisihän julkaistiin sinkkuna Hassisen Koneen hajottua yhdessä Muoviruusua omenapuissa biisin kanssa. Jostain kumman syystä kappaletta eivät ole korvani aiemmin kuulleet, vaikka olen tiennyt sen olemassaolosta pitkään. Tässä biisissä bändin yhteissoitto tavoitti jotenkin maagisella tavalla 80-luvun alun meiningin, mutta samalla se kuulosti hyvin modernilta. Nyt Ismo oli täysin läsnä ja osana musiikillisen tekemisen hurmosta. Ehkä aika ajoin keikkaa vaivannut tietoisuus, hei olen Ismo Alanko ja esitän nämä hienot kappaleet teille, oli nyt poissa. Tässä kohtaa meille esiintyi vimmainen ja liki henkensä edestä esiintynyt Ismo Alanko.
Ennen encoreita kuultu Suomi putos puusta biisin Ismo lauloi yhteismessuna yleisön kanssa. Jollain tavalla kappale kuulosti yllättävän ajankohtaiselta, liittyen kaikkiin maailmanpoliittisiin myllerryksiin ja Suomen kansainvälisen aseman muutoksiin. Encoreina kuultiin Levottomat jalat ja vihoviimeisenä Taiteilijaelämää. Tosin poistuin jo paikalta Taiteilijaelämän lopputahtien aikana, enkä tiennyt, että tuliko sen jälkeen vielä lisää kappaleita?
Kaksi tuntia ja 10 minuuttia kestänyt keikka oli vahvaa Ismo-laatua, vaikka ei paras näkemäni. Alangon keikkojen ongelmana voi olla se, että kun on niin usein nähnyt mielipuolisen hyviä vetoja, niin tällainen perushyvätekeminen ei kosketa koviinkaan paljoa. Mutta kaikkinensa iso plussa tällekin keikalle ja uusia keikkoja odotellessa.
Oma kosketuspintani Teksti-TV 666:n oli ennen tätä iltaa parin hajabiisin verran. Jonkinmoista kulttisuosiotakin nauttiva bändi on nostettu taas näyttävästi esille uuden Vapauden tasavalta (23) levyn tiimoilta. Muun muassa Soundissa Pekka Laine antoi levylle neljä tähteä: "Tuhansien kitaroiden yhtye on särötaiteen ytimessä" kertoo tuo levyarvio. Todellakin, tällä Tampereen keikalla yhtyeellä oli lavalla viisi kitaristia ja yksi miksauskopissa. Mitä järkeä? Niin, vähempikin voisi riittää, mutta toisaalta vähempi veisi jotain pois tästä totaalisesta kitaroiden äänivallista.
Kitaristi- laulaja Tero Huotarin luotsaama yhtye heitti väkevän, vajaan tunnin mittaisen keikan. Niin, oliko se vähän lyhyt keikka? Ehkä, ehkä ei, sillä eihän tässä millään Olympiastadionilla olla. Tuossa vajaassa tunteroisessa olennainen kyllä välittyi. Varsin vaikuttava kitarameri kannusti myös yleisöä heittäytymään. Soiton nyansseja tärkeämpää oli kollektiivinen soittimien yhteispörinä, johon kitaroiden lisäksi yhtyivät basso, rummut ja saksofonit sekä ihan lopussa Huotarin puhaltama huuliharppu.
Kappaleita ei ollut niin helppo erottaa toisistaan, mutta pääsääntöisesti ne esittelivät uutta Vapauden tasavalta (23) albumia. Kapteeni, Kuukauden myyjä, Ilmainen Pizza ja levyn päättävä tarttuva Jeffrey tuolta albumilta kuultiin tällä keikalla. Mukana oli myös itselleni vierasta vanhempaa tuotantoa, joka veti liki täyteen pakkautunutta Klubin yleisöä puoleensa. Katsojien sukupuoli- ja ikäjakauma oli mukavan heterogeeninen. Näin hyvän musiikin äärellä kuuluu ollakin.
Keikan jälkeen ostin bändin tuoreen albumin kirkkaana (läpinäkyvänä) vinyylinä. Samalla kysäisin Huotarin ja kumppaneiden loistavan sivuprojektin Hän-yhtyeen kohtaloa. Kyseinen bändi on julkaissut yhden erinomaisen albumin: Harhakuvitusmaailmassa (18), jota voidaan pitää hivenen popimpana versiona Teksti-TV 666:sta, mutta yhtälailla tuokin levy tarjoaa maukasta krautrock-tyylistä kitarajumitusta.
Neil Diamond oli pitkään minulle synonyymi mitäänsanomattomuudelle, yhtälailla kuin John Denver tai Glen Campbell. Sittemmin toki huomasin, että kahden jälkimmäisen tuotanto ei ollutkaan pelkkää tyhjää kiillettä, vaan myös hienovaraista kantrirokkia kera hienojen biisien. Kun taas Neil Diamond majaili pitkään b-laarissa, ehkä syynä oli tähän aikoinaan alelaarista poimimani tyhjänpäiväinen Lokki Joonatan soundtrack Seagull (73).
Jossain kohtaa sain vihiä Diamondin albumista: Tap Root Manuscript (70), joka oli toiminut esikuvana myöhempien vuosien artisteilla ja heidän maailmanmusiikkilevyilleen, kuten Peter Gabrielille ja Paul Simonille. Tap Root oli avain timantin sisään, jos näin leikkisästi kuvaillaan. Ok, levyn eka puoli toimii varsin hyvin, mutta se kokeellisempi b-puoli koettelee korvia.
Mutta en luovuttanut. Niilo Timantin etsintä jatkui jatkumistaan, ehkä juuri siksi, kun näitä levyjä saa ihan törkeän halvalla. Stones (71) oli seuraava ostamani Diamond-levy. Puolittain hyvää, mutta osittain unohdettavaa. Levyn parhaimmistoa ovat rytmikäs Grunchy Granola Suite ja Joni Mitchell-cover Chelsea Morning. Isot plussat levyn elinvoimaisesta ja jopa hivenen raa'asta soundista, joka tekee tällaiselle silosointisuuden kallistuvalle komeljanttarille hyvää.
Kaikesta huolimatta Neil Diamond ei kaapannut vieläkään riittävän isoa paikkaa levyhyllystäni, nuo kaksi levyä riittivät varsin hyvin...ja unohtuivat sittenkin. Tänä talvena eksyin Levykauppa Äx:n sivuille ja huomasin uusien alevinyylien joukussa Neil Diamondin tuplaliven Hot August Night (72). Hintaa oli pudotettu 80 eurosta (Mitä **ttua?`) 25 euroon. Edelleen liian kova hinta. Niimpä tilasin sen eurolla ulkomailta (ja pari varakappaletta kaupan päälle). Miksi eurolla? Koska levyjä on painettu valtavia määriä ja se on yksi myydyimpiä (ja arvostetuimpia) livelevyjä kautta aikojen. Tuolloin vuonna 1972 Diamond teki Los Angelesin The Greek Theatressa kymmenen loppuunmyytyä ja konserttia, jonka pohjalta koostettiin kyseinen livealbumi.
Se mitä levy yllättäen tarjoaa, on villiä vaaran tunnelmaa, kuin Neil laulaisi henkensä hädässä, jotenkin hyvin intensiivisellä otteella. jo edellä mainittu Grunchy Granola Suite on verevä avaus, joka svengaa ja rollaa kuin höyryjuna. Done Too Soon jatkaa samalla paksun svengin linjalla. Solitary Man, Sweet Caroline ja Girl You'll Be A Woman Soon ovat kaikki kestäviä klassikoita, jotka kestävät kaikenlaista tulkintaa, nyt on tarjolla varmaa ja nautittavaa. Harvinaisempi Cherry Cherry sytytetään liekkeihin, jossa Neil laulaa ja ähkii parhaansa mukaan. Kauttaaltaan hyvin nautittava livealbumi.
Vuonna 1977 Diamond palasi samaan Greek Theatreen konsertoimaan, jonka nauhoista koostettiin toinen vahva tuplalive Love at The Greek (77). Tuota levyä edelsivät ihan hyvät arviot saaneet studioalbumit: Moods (72), Serenade (74) ja Robbie Robertsonin tuottama Beautiful Noise (76). Jälkimmäistä levyä löytyy puoli-ilmaiseksi lähes kaikkialta minne vinyylinkeräyssilmänsä vaan laskee. Tästä muutama vuosi eteenpäin Diamond julkaisi erinomaisen soundtrack-albumin The Jazz Singer (80). Senkin jälkeen levyjä on tullut tasaiseen tahtiin, joistaa viimeisin on nimeltään: Melody Road (14). 82-vuotias Diamond on esiintynyt pienimuotoisesti ihan näihin päiviin asti, vaikka vuonna 2018 hänellä todettiin Parkinsonin tauti.
Tässäpä vielä kestävä klassikko Solitary Man. Videossa huomionarvoista on Diamondin varsin sympaattinen spiikkaus, kuinka hän halusi edes yhden oman biisin soivan radiossa ja onnistui siinä.
Ville Leinosta en ole nähnyt muutamaan vuoteen elävänä, siksi olikin korkea aika mennä katsastamaan mikä on miehen keikkakunto tänä päivänä? Leinosen jo kolmatta vuosikymmentä kestänyt musiikkiura on monesta näkökulmasta tarkasteltuna runsas ja vaikuttava. 2000-luvun alun iskelmäprinssi vaihe Valumo-yhtyeen kanssa tuotti neljä laadukasta albumia, joista kruununjalokivenä voitaneen pitää luovuutta pursuavaa Kimaltavia Unelmia (11) albumia, joka sai pari vuotta sitten arvoisensa vinyyliprässin. Tähän vaiheeseen liittyi myös sooloalbumi Suudelmitar (04), joka on kenties Leinosen uran vahvin albumi. Näin Pekka Laine aikoinaan kirjoitti kyseisestä levystä:
Ranskalainen pop on alusta asti ollut keskeinen Leinosen innoittaja. Nyt Serge Gainsbourgin ja eroottisen chansonin opit ovat loksahtaneet ehyiksi lauluiksi luontevammin kuin kertaakaan aiemmin satuprinssin uralla. Albumin alaotsikon lupaamat balladit metsäpoluilta ja merten rannoilta ovat antaneet sijaa ilmavammalle otteelle kaikkein hurjimman patetian kustannuksella. Sama väljyys ja rentous toteutuu myös musiikissa ja sovituksissa. Kitaran tukena soi kissamaisella kepeydellä väreilevä sitarin, kirjavien kielisoittimien, kontrabasson, puhaltimien ja perkussioiden muodostama akustinen kudos. Pinnalta hillityissä laulelmissa on myös ovelaa rytmistä intensiteettiä, joka muistuttaa bossanovan ja Gainsbourgin varhaisten töiden herkullista pidättelyä. (Soundi 2/2004)
Iskelmäprinssi vaihe päättyi albumiin Hei! (07), jolla Leinonen coveroi mallikkaasti suomalaista iskelmää. 2010-luvun vaihteessa Leinonen hyppäsi kokeellisimmille linjoille. Tuon ajan levyistä etenkin Majakanvartijan Uni (10) ja Auringonsäde/Pommisuoja (11) ovat tutustumisen arvoisia. Etenkin jälkimmäinen on kadonnut helmi, joka avautuakseen vaatii kärsivällistä ja kuuntelua ja avointa mieltä, albumi jossa nimensäkin mukaisesti kauneus ja painostavuus vuorottelevat. Myös Leinosen viimeisimmät levyt Isi (15)Laivalla (16) ja toinen iskelmäcover-levy Hei taas (17) ovat kaikki vahvoja albumeita, joita ihmisten soisi edelleen kuuntelevan ja ihastelevan. Ainakin minä ihastelen.
Uudesta materiaalista ei ole toistaiseksi minkäänlaisia viitteitä, ei ainakaan tällä eilisiltaisella Klubin mies- ja kitaratyylisellä keikalla, jossa Ville soitti vajaan tunnin verran uransa helmiä. Vähän haparoiden käyntiin lähtenyt keikka kasvoi hienosti loppua kohden. Haparointi saattoi johtua uusista kitarankielistä, jotka Leinonen oli kertomansa mukaan vaihtanut aamulla ja niiden soundi oli paikoin ei niin korvaystävällinen. Tosin keikan loppua kohden, laulu ja kitara alati paremmin synkassa.
Keikan ensimmäinen täysosuma oli Mopo-yhtyeen kanssa aikoinaan yhteistyössä tehty Kuka tätä laivaa ohjaa?, jossa esityksen intensiteetti nousi mukavasti. Villen laulu löysi myös ns. ylempiä sfäärejä, äänikanava oli auki ja sisimmän urkupillit ulvahtelivat vaikuttavasti ja moniulotteisesti. Muistan yhden jos toisenkin Leinosen keikan, jossa artisti on saattanut itsensä omanlaiseen luovaan hurmostilaan ellei jopa mielenhäiriöön. Nyt homma pysyi enemmän lapasessa, mutta vokaaliosastolta löytyi edelleen vahvaa ja heittäytyvää tekemistä. Leinosen runollisen herkän lauluäänen voi edelleen nostaa kotimaisen osaston kärkikastiin, miksei myös kansainvälisenkin.
Illan pääesiintyjä oli M, eli Minja Koski niminen sooloartisti, jonka muutaman vuoden takainen Tehtaantyttö (17) albumi sai ylistävän vastaanoton. Muutamista kuunteluyrityksistä huolimatta artistin musiikki ei löytänyt kunnolla luokseni. Tämä Klubin terhakka keikka muutti tilannetta ja artistin tuotanto vaikuttaa nyt kiinnostavammalta. Eilisen esityksen perusteella pitäisin artistia enemmän bändinä, sillä taustalla musisoinut mieskolmikko (rummut, kitara ja basso) mahdollisti Minja Kosken vaikuttavan ilmaisun. Vokaalit toimivat hienosti yhdessä soiton kanssa. Kappaleet olivat kauttaaltaan mielenkiintoisia, mutta eivät salamannopeasti tajuntaani iskeviä. Vahva artisti on kyseessä, jota fanitti paikalla mukavan kokoinen yleisömäärä. Juuri julkaistu Molotovin cocktail - sinkku kuulosti myös varsin tutustumisen arvoiselta. Näin myöhäisherännäisenä otan ilomielin M:n jatkokuunteluun.
Subterranean Homesickhoundsin viistoistavuotiskarkeloita vietettiin viikko sitten Pub Armossa Tampereella. Lämminhenkinen ja riehakkaaksi yltynyt tilaisuus piti sisällään upean Homesickhounds zinen julkistuksen, kahvia ja mokkapalaa, pop up vinyylilevylaareja, musavisaa, vapaata seurustelua ja livemusiikkia. Lauteille nousivat juureva runo-kitaraduo Sumuiset Kansiot ja suomirokin vahva tekijä Mara (Mara Balls).
Juhlazinen pääkirjoitus alkaa seuraavilla sanoilla:
Viisi vuotta hurahti kumman nopeasti. Syksyllä 2017 vietimme blogin kymmenvuotisbileitä Huurupiilossa Tampereella. Kekkereiden kunniaksi koostimme tuhdin zine-julFpienikaisun blogin parhaimmistosta kera runsaan määrän uusia juttuja. Zine tarjoili innostuneita ja kuumenneita juttuja allekirjoittaneen lisäksi kuudelta rock-musiikin rakastajalta. Noista mainioista rokkikynäilijöistä ovat tässäkin zinessä mukana A-Hound, Haba-Hound, Peba-Hound, Vellu-Hound ja Samppa-Hound. Sen sijaan ihka uusia kynätaiteilijoita tässä julkaisussa ovat Jari-Hound, Miikka The Howlin’ Hound, Kookos-Hound ja Harri-Hound.
Tämä Homesick Houndsin 15-vuotisjuhlakatalogi on erityisen mehukas paketti. Kahdensadan kappaleen painoksen kannet on tehty käsin silkkipainotekniikalla, ja jokainen tämän lehdykän pahvikansi on oma uniikki taideteoksensa. Graafisesta ilmeestä ja taittotyöstä vastaa kuvallisen ilmaisun suurvisiiri Ville-Hound.
Olemme saaneet tähän julkaisuun mukaan neljä relevanttia ja luomisvoimaista artistia. A.Takalo, Mara Balls, Pekka Nisu ja Laura Moisio avaavat elämänsä biisejä, omia ja vieraita, zinen biisistudiossa. Julkaisun alkupuolella saa erityistä tilaa Joteskii Groteskii levy-yhtiön perustaja Nike Sarapohja. Kyseinen levy-yhtiö on julkaissut viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana useita indierokin helmiä.
Juhlakatalogi on jaettu neljään osaan: Uutuudet, Alelaari, Klassikot ja Ennen julkaisemattomat. Jokaisen osion avaa kirjoittamani levynkansiruno, joka johdattelee välillä aiheeseen ja välillä sen sivuun, sillä kaiken yllä leijuu rokin arvaamaton alitajunta, seuraavaa hetkeä seuraa toinen, yllättävämpi, äkillinen rytminvaihdos, falsettiin pyrkivä C-osa, sillä kaikkihan on vain rokkenrollia ja me pidämme siitä.
En voi muuta kuin suositella hankkimaan tämän kyseisen teoksen. Kymmenen eri kirjoittajan innostuneet, mutta tyyliltään erilaiset jutut luovat upean kokonaisuuden, jonka kruunaa Ville-Houndin luoma graafinen ilme. Zine on jaoteltu neljäksi eri värilliseksi tabloidiksi ja pakattu lp-levyn kansipahviin. Juhlazineä on saatavilla Tampereella muun muassa Laukontorin antikvariaatista ja vähän myöhemmin eri levykaupoista. Voit tilata zinen myös suoraan minulta osoitteesta: tauno.mathlin@live.com hintaan 10€/kpl.
Alempana on soittolistalinkki, johon kerätyt kappaleet resonoivat julkaisun sisällön kanssa. So, if you like good music?
Muutaman vuoden takainen, Josh Hommen kitaroima, Post Pop Depression (16) oli vahva levy. Sen piti olla myös Iggyn testamentti. Vain kuukausia Bowien kuoleman jälkeen julkaistu levy enteili myös Iggyn lopullista tilinpäätöstä. Vahvasti Iggyn Berliinin ajan levyihin kumartava, tyly ja rouheasuondinen albumi piti olla se viimeinen uljas suoritus. Ylväät kappaleet seurasivat toisiaan, kuten Break into Your Heart, Gardenia, Sunday ja etenkin tyly "haistattelen kaikille lähtöbiisi" Paraguay.
Iggyn virta ei suinkaan loppunut tähän. Underworldin kanssa tehty ambient-sävyinen ep-levy Teatime Dub Encounters (18) tyhjensi Iggyn lyriikkalaatikon viimeiset helmet. Tai piti tyhjentää. Vielä ilmestyi kuin tyhjästä jatsiin ja runomusiikkiin kallellaan oleva Free (19). Se viimeinen henkäys, jossa edelleen jäntevät punkrokahtavat kappaleet saavat seurakseen nipun koskettavaa runonlausuntaa. Iggyn savuisella baritonilla jokainen lausuttu sana sai erityisen merkityksen. Sen piti olla tässä. Palvelukodissa oli jo paikka tälle loppuun asti ylävartalo paljaana temmeltävälle vanhukselle. En odottanut Iggyltä enää mitään, ehkä pari reunion keikkaa.
Kuin tyhjästä ilmestyi tammikuun alussa ihka uusi albumi Every Loser (23). Ehkä turha liike, ajattelin. Pilottisinkun Frenzyn kuuntelin puolihuolimattomasti ja niputin sen Beat Em Up (01) levyn aikaiseen sisällöttömään kikkelirokkiin, jossa turha uho ja raju muoto ajoi sisällön edelle. Tuo levy ei ole suosikkejani. Uuden levyn kakkossinkun Strung Out Johnnyn kohdalla nostin jo kulmiani, tuo biisihän kuulosti huomattavasti paremmalta. Sellainen hyvä pop-rock tsipale joka sopisi tunnelmaltaan hyvin ysäriklassikkolevylle Brick by Brick (90) tai olisi jopa sen levyn parhaimmistoa. Vahva väite. Myönnetään.
Pelihän näytti nyt selvältä. Kovaa kamaa on tulossa ja eiku levy tilaukseen. Sain Every Loser vinyylin kotiin sen julkaisupäivänä. Pari viikkoa elämän kiireet estivät kunnollisen tutustumisen levyyn ja aloin uskomaan musamedioiden vähätteleviin kolmen tähden arvioihin, enkä pitänyt levyä kovin kummoisena ennen kuin kuuntelukerrat avasivat sen kukkaan.
Kuinka mukava on todeta, että nyt on käsillä paras Iggster-albumi vuosiin, ehkä vuosikymmeniin. Jossakin ennakkolevyarvioissa harhaanjohtavasti väitettiin Every Loserin olevan epätasainen levy, jossa vahvoja rokkibiisejä on vähäisesti ja runollisemmat, hitaammat numerot sekoittavat pakkaa. Sellainen levy tämä ei ole, vaan käsissä on selväpiirteinen rokkiplatta, jonka jokainen punkrock-styge kuulostaa hyvältä. Ja ne hitaammat, runollisemmat biisit ovatkin hyviä keskitempoisia balladeja.
Alussa mainittujen kappaleiden lisäksi muun muassa Modern Day Rip-Off, Neo Punk ja levyn päättyvä ansiokkaasti joka suuntaan haistatteleva The Regency ovat todella meneviä ja mukaansa tempaavia kappaleita, joita voisin kuvitella joraavani estottomasti Iggsterin mahdollisella keikalla. Etenkin Modern Day Rip-Offin muriseva ja jopa haukahteleva vokalisointi nostaa hymyn suupieliin. Iggyn laulu on hyvässä kuosissa ja energiaa riittää.
Myös yksi keskeinen tekijä levyn onnistumisessa on varmasti laadukas ja tähtiä vilisevä taustabändi: Chad Smith (rummut), Josh Klinghoffer (kitara), Duff McKagan (basso). Keskeisessä roolissa on myös nuori tuottajaheebo Andrew Watt, joka haastoi viime kädessä Iggyn tekemään tämän levyn. Onneksi haastoi, sillä tätä punkrockherkkua kuuntelee kyllä pitkälle kevääseen ja saa haaveilemaan vielä yhdestä Iggy-keikasta. Edellinen kulttuuritalon keikka viime kesältä meni ohi. Vieläköhän Iggy saatas Suomeen? Ainakin muita Euroopan keikkoja on jo julkaistu.
Sain Bonon elämänkerran joululahjaksi. Tämä liki 600-sivuinen järkäle taittui reilussa viikossa. Kirja on saanut tähän mennessä useita positiivisia arvioita. U2:sen laulajan kirjoittajanlahjoja on kehuttu, tähän kehuun itsekin yhdyn. Bono on hyvä kirjoittaja, jonka kynä taipuu hämmästyttävän moneen suuntaan. Muusikon lisäksi tai sen sijaan olisi voinut ura irrota kirjoittajanakin. Lukemistani rockelämänkerroista tämä on kielellisesti ehdottomasti kärkipäätä, ellei jopa paras lukemani artistin tekemä kynäily. Suomenkielinen käännös on mielestäni myös erittäin toimiva.
Bono kirjoittaa tarkasti ja laveasti koko urastaan, niin musiikillisesta, kuin tästä ei niin rock-uskottavasta maailmanparannustiestään. Kirjan alkupäässä paino on musiikissa ja loppupäässä politiikassa, jos karkeasti jaottelee.
U2:sen yhteinen ura on pian kestänyt 50 vuotta. On hämmästyttävää kuinka pitkään U2:sen jäsenet ovat tunteneet toisensa ja melkein koko tuon ajan olleet bändinä. Bono kuvailee tarkasti ja hauskasti uransa varrelle mahtuneita ihmisiä, niin bändikavereita, perheenjäseniään, kuin muita julkkiksia ja politiitikkoja. Kirjassa on paljon herkullisia yksityiskohtia, esimerkkinä mainittakoon Bonon, Bob Geldofin ja Quincy Jonesin vierailu Paavin luona, jossa Quincyn kuiskaa kavereiden korvaan: "Katsokaa Paavilla on punaiset parittajan kengät"
Bändin jäseniään ja perheenjäseniään Bono kuvailee kunnioittavasti ja monesti samalla itseään alentaen. Itsekritiikin ruoska viuhahtelee monta kertaa aika makoisasti. Kunniansa saa kuulla artistin kuvaan mahtumaton iso pää, onneton lavaliikehdintä, kasarin takatukkatyyli ja liian suuruudenhullut ideat joista jotkut ovat kääntyneet niin artistin kuin hänen bändinsä tappioksi. Esimerkkinä tästä kahdeksan vuoden takainen Songs of Innocence (14) - albumi, joka apple-diilin myötä jaettiin kaikkiin Applen laitteisiin. Idea oli pelkästään Bonon, ei koko bändin. Diili kääntyi bändiä itseään vastaan, kun sellaisetkin saivat levyn jotka eivät sitä halunneet. Ja oliko levy edes hyvä? Kaikkien U2-mittareiden mukaan sitä pidetään bändin huonoimpana. Itse olen antanut tuolle levylle kohtuuttomasti aikaa, kuunnellut sitä monessa eri formaatissa, mielentilassa, elämäni kohdassa...eikä se ole juuri paremmaksi muuttunut. Teknisesti kappaleet ovat hyviä, mutta yritystä on liikaa ja musiikillisia ideoita liian vähän, vaikkakin levyllä 3-4 oikeasti hyvää biisiä: Song for someone, Cedarwood Road, Troubles ja (nippa nappa riman ylittävä) Every Breaking Wave.
Oma vaimo Ali saa myös paljon palstatilaa. Bonon ja Alin suhde on kutakuinkin saman mittainen kuin U2:sen ura tähän mennessä ja siihen liittyy neljä yhteistä lasta. Bonon lapsista toiseksi nuorin, Elijah on seurannut isänsä jalanjälkiään varsin kelvollisesti. Hänen Inhaler niminen bändinsä on breikannut hyvin. Bonon vanhemmat ovat myös vahvasti kirjassa esillä. Isä Bob Hewson jäi leskeksi Bonon ollessa 14-vuotias ja äidistään Iriksestä artistilla ei ole kovin vahvoja muistoja. Yhtälailla Bono on vuosien varrella käsitellyt, niin isä- kuin äitisuhdettaan lauluissaan, esimerkkeinä Sometimes you can't make it on your own ja Iris (Hold Me Close). Bono ei ole koskaan pitänyt asioita ns. vakan alla, vaan useissa haastatteluissa hän on valottanut laulunsa motiiveja miltei kiusallisen tarkasti.
U2:sella oli uransa alkuvaiheessa uskonnollisen bändin leima, joka alkoi vuoisen edetessä häipymään taustalle. Bono kertoo omasta uskostaan ja siitä kuinka he alkuvaiheessa suututtivat vakaumukselliset uskonpiirit suunnatessaan kaupalliselle rockuralleen. Usko ja hyvä raamatun tuntemus on seurannut Bonon mukana läpi uran ja se on voinut olla yhdenlainen käyntikortti ns. suuriin tapaamisiin politiikan saralla. Bono pitää itseään kauppamiehenä, onko kyse sitten bändistä, rauhansanomasta tai muusta isommasta poliittisesta sanomasta. Kirjan mukaan Bono on hämmentävän hyvin ystävystynyt eri julkkisten ja poliitikkojen kanssa, aina Bill Clintonista, Johnny Cashin kautta jenkkien entiseen ulkoministeriin Condoleezza Riceen, jota hän kirjassaan kutsuu tuttavallisesti Condiksi.
Kirja keskittyy sen loppupäässään maailmanparannuskampanjoihin, joilla on kyllä arvonsa ja ne osa niistä ollut varsin merkittäviä, kuten köyhimpien maiden velkojen anteeksiantamiseen käynnistetty projekti uuden vuosituhannen vaihteessa, jossa Bono näytteli merkittävää osaa. Hauskasti tai vähän ärsyttävästi Bono kutsuu näitä hyväntekeväisyystiimejään myös bändeiksi, U2:sen jatkeiksi.
Kohtuuton ja maailmaa syleilevä, joka paikkaan nenänsä pistävä suuruudenhullu irlantilainen. Nämä väitteet Bono varmaan itsekin allekirjoittaa, sillä kirjan itseironia ja itsensä ruoskiminen on ehdottomasti sen parasta antia. Ihan lopussa kirja suorastaan hurmioituu runolliseksi antautumisen ja kiitollisuuden messuksi. Surrender, niin kuin kirjan nimikin sanoo, on hyvä antautua kokonaisena elämälle, sen vaikeuksille, menneelle kuin tulevallekin. Kiitän lukukokemuksesta ja laitan loppuun ei niin tunnetun U2 kappaleen, joka tiivistää paljon kirjan teemasta ja myös yksi Bonon omia suosikkeja.
