Roger Daltrey - Thanks A Lot Mr.Kibblewhite

Kiitokset menee Roger Daltreyn opettajalle, Mr.Kibblewhitelle joka potkaisi tulevan rokkitähden pois koulusta ja teki hänen alavalintansa helpommaksi. The Who yhtyeen solistin Roger Daltreyn elämänkerta oli itselleni pienoinen yllätys, koska kitaristi Pete Townshend oli kirjoittanut jo omansa muutama vuosi sitten, erittäin analyyttisen ja henkilökohtaisen kirjansa. En odottanut Daltreyn tekevän samoin, mutta näin kävi. Roger Daltreyn elämänkerta on oiva sisarteos Pete Townshendin osittain hankalalle ja mutkikkaalle ajatuksenjuoksulle. Daltreyn kirjallinen tyyli (tai hänen haamukirjoittajan) on suora ja rehellinen. Siinä missä Townshend pohtii ja analysoi, niin Daltrey kertoo vetävällä tarinallisella tyylillä miten asiat oikein menivät silloin kun The Who oli suosionsa huipulla ja tähtipölyä leijui silmissä.


Ensinnäkin Daltrey oli bändin se vähiten päihdeveikko. Ensimmäisellä lyhyellä Euroopan kiertueella 1965 The Who:n muut jäsenet Daltreyta lukuun ottamatta vetivät päihteitä ja pillereitä kaksin käsin, niin että musiikillinen anti oli ala-arvoista. Tämän jälkeen Daltrey päätti erota bändistä. Mutta jo muutaman viikon jälkeen solisti oli houkuteltu takaisin bändiin sillä sopimuksella, että ennen keikkaa ei vedetä mitään, mutta keikan jälkeen jokainen saa tehdä mitä haluaa. Tätä sopimusta noudatettiin nippa nappa 70-luvun puolelle ennen kuin rumpali Keith Moonin päihteidenkäyttö karkasi käsistä. Daltrey oli siinäkin mielessä erikoinen tuon ajan rokkitähti, että kiertueiden jälkeen vetäytyi perheensä ja sukulaisten luo maaseudulle Sussexiin.


Iso osa elämänkertaa ruotii Daltrey ja kitaristi Townshendin suhdetta. Townshendin 70-luvun päihdekoukku ja paine luoda alati uutta ja parempaa materiaalia aiheutti kohtuullisesti skismaa kitaristin ja laulajan välillä. Jännite huipentui siihen, että Daltrey tyrmäsi Townshendin alakoukulla riidan päätteeksi. Daltrey oikoo kirjassa useita Townshendin kertomia väitteitä ja määrittelee kitaristin varsin vaikeaksi ja piikikkääksi yhteistyökumppaniksi. Mutta kaikesta tästä vaikeasta väännöstä huolimatta Daltrey ja Townshend ovat säilyttäneet yhteyden toisiinsa läpi myrskyisien vuosien ja ovat ainoat elossa olevat The Who:n alkuperäisjäsenet. Kirja tarjoaa The Whon:n rumpalin Keith Moonin teatraalisen surkuhupaiseen rokkitähtitarinaan lukuisia herkullisia yksityiskohtia. Sen sijaan basisti John Entwistleä kirja käsittelee melko vähän.

Daltreyn rokkitähteyden rinnalla on kulkenut 70-luvulta lähtien melko aktiivinen elokuvaura. Ensimmäinen rooli oli The Whon:n Tommy joka toi Daltreylle kohtuullista menestystä ja poiki roolin seuraavaan elokuvaan Lisztomania vuonna 1975. Tämä murskakritiikin saaneen elokuvan lavasteista Daltrey raahasi kotiin jättimäisen peniksen, jonka hän asetti puutarhaansa tököttämään sillä seurauksella, että naapuri teki valtavasta penisjäljitelmästä useita valituksia poliisille. Loppujen lopuksi Daltrey joutui luopumaan tästä valtavasta fallossymbolista.


Roger Daltrey kieltämättä kovin vaisua soolouraa kirja käsittelee melko vähän. Tosin ensimmäistä sooloalbumiaan: Daltrey(73) puolustelee siitäkin huolimatta vaikka muut bändinjäsenet ja manageriporraskin lyttäsivät sen täysin mitäänsanomattomaksi levyksi. No sitä se kyllä onkin, itse olen yrittänyt pyörittää levyä vuosikaudet, mutta jälkivaikutus on aina sama: eli sitä ei ole, mitään ei jää korvien väliin. Sen sijaan seuraava levy Ride A Rock Horse(75) on jo huomattavasti parempi kuten McVicar(80) soundtrackalbumi. Mutta ilman Who:ta Daltrey tuskin olisi luonut minkäänlaista musiikillista uraa. The Who:n neljän erilaisen yksilön dynamiikka ja Pete Townshendin erinomaiset kappaleet tekivät yhtyeestä enemmän kuin tekijöittensä summan.


Loppuosa kirjasta on kohottavaa tekstiä hyväksymisestä ja elämän rajallisuudesta. Jokainen The Who-keikka voi olla se viimeinen, iso kiitollisuus kulkee rinnalla, että saa vielä olla osa näinkin merkittävää rock-bändiä. Niin, viimeiset vuodet ja vuosikymmenen ajan The Who on keikkaillut ahkerasti, tehnyt yhden kelvollisen studioalbumin: Endless Wire(06). Itse näin The Who;n vuonna 2007 Hartwall Arenalla ja se ei ollut todellakaan mikään huono keikka. Energiataso oli korkea ja vanhat klassikkobiisit toimivat hyvin. Vielä varhaisempi muisto The Who:sta on vuodelta 1988 kun kirjoitin ammattikoulussa kynäpenaaliin nuo kolme kirjainta. Tunsin olevani kapinallinen, vaikka The Who oli jo tuolloin auttamatta menneen ajan bändejä. Huomasikohan kukaan kynäpenaalini The Who-logoa?


https://www.youtube.com/watch?v=v_3ks7-OjGc

"Crackers" - The Slade Christmas Album

Olen etsinyt sitä tunnetta, sitä rokin alkujuurta, alati eteenpäin tyrkkäävää voimaa. Koko kuluneen vuoden olen häilynyt perusrokin hetteiköllä, menettänyt hiljakseen uskoani rokkenrolliin, että kaikki levy- ja musalaarit on pumpattu tyhjiin ja jäljelle on jäänyt vain musta aukko. Tuli Status Quo, se vähän virkisti. Tuli Popeda ja sanoi jestas jumalaare. Olen kuullut tämän kaiken niin monta kertaa, ehkä oksennan päälle. Mutta kaikesta huolimatta siitä menneisyyden kipeästä navasta kaivan tämän tulehtuneen nöyhtäkikkareen, löydän rokkenrollin aina uudestaan, löysinkö sen tänä joulunakin?

Kyllä löysin, sen minkä kauan sitten unohdin. Jumalainen Slade! Hoilausrokin kruunattu ja kullitettu kuningasbändi. Menevämpi kuin Hurriganes, ärhäkkäämpi kuin Rollarit, likaisempi kuin mikään tuntemani artisti. Liioittelenko? Toki. Mutta tahtoni on pumpata itseeni tätä rokin alkumehua, svengiä, sivuluisua, otsalohkoani takovaa kertosäettä. Tämän Slade osaa. Wolverhamptonin työläispoikien tiivis ura 60-luvun lopulta 90-luvun alkuun pitää sisällään holtittoman paljon rokkihittejä, Cum On Feel The Noise, Mama Weer All Crazee Now, Gudbuy T'Jane, Run Runaway ja megalomaaninen joulubiisi Merry Xmas Everobody, joka tuo edelleen basisti Jim Lealle ja laulaja Noddy Holderille puolen miljoonan edestä rojalteja vuodessa.

Sladen hittipitoinen ura notkahti 70-luvun puolivälissä. Slade in Flame(74) levy piti sisällään enää pikkuhitin Far Faraway. Tätä seurannut Nobody's Fool(76) vappunenä kansineen meni pari kertaa kölin alta, menestyksen puolesta, vaikka kyseessä on varsin väkevä ja ajan hammasta uhmannut levy. Etenkin nimikappale on ajaton ja kadonnut klassikko. Tätä seurannut Whatever Happened To Slade(77) sai hyvät arviot, mutta möi huonosti. Tätä nykyä levy on pieni keräilyharvinaisuus, kuten sitä seurannut pienen Barn-levymerkin kautta levytetty kokopunaisella kannella koristeltu Return to Base(79), tällöin bändin ura oli pohjalukemissa ja rahat niin lopussa, ettei yhtyeellä ollut varaa palkata valokuvaajaa, siispä kannessa lukee vain esittäjä ja albumin nimi. Levystä on kuitenkin tullut harvinaisuus ja tätä nykyä siitä saa pulittaa helposti viisikymmentä euroa. Nämä kaksi em. albumia puuttuvat muuten melko kattavasti Sladen studioalbumien kokoelmastani.

80-luvulla Slade pääsi vielä sai vielä suosiosta kiinni kun pääsi tuuraamaan Ozzy Osbornea Readingin rockfestareille 1980. Tämän hyvin menneen keikan jälkeen Sladen ura ponnahti nousuun ja se teki 80-luvulla vielä komean sarjan oivia albumeja, kuten: We'll Bring The House Down(81), Till Deaf Do Us Part (81) ja The Amazing Kamikaze Syndrome(83). Vuonna 1985 ilmestyi Sladen joululevy: Crackers (85). Hommasin kyseisen lätyn alkuvuodesta ja täytyy sanoa, että kyseessä on menevin ja rokkaavin joululevy minkä tiedän.

Slade on siitäkin kiitollinen levynkeräysbändi kun se on julkaissut lukuisia sinkkuja koko uransa aikana, biisejä joita ei löydy varsinaisilta studiolevyiltä. 70-luvun alkuvuosien hittisinkkuja on tullut ostettua jo aimo kasa, mutta 70-luvun lopun flopanneet sinkut kuten Rock'n Roll Bolero ja Give Us a Goal loistavat poissaolollaan. Vielä vihoviimeisimmänvuoden 1991 Slade-sinkun Universe b-puolelta löytyy ennen julkaisematon Red Hot.

Tässä Sladea vuodelta 1976 em. mainitsemaltani Nobody's Fool levyltä. Youtubesta löytyy varsin kattavasti Slade studiolivevideoita. Sen sijaan Spotifysta Slade ei löydy, paitsi muutaman satunnaisen kappaleen verran.

Brett Anderson - Hiilenmustat aamut

Taasko yksi kokaiininhuuruinen tilitys?

Tämä kirja kertoo epäonnistumisesta. Tämä kirja kertoo köyhyydestä ja perheestä ja ystävyydestä ja nuoruuden nuhjuisista ihmeistä ja, väistämättä rakkaudesta ja menetyksistä.

Näillä aseistariisuvan rehellisillä sanoilla aloittaa Suede-yhtyeen laulaja Brett Anderson omaelämänkertansa. Vuonna 1993 menestyksekkään omaa nimeään kantavan debyyttialbuminsa julkaissut bändi ponkaisi vauhdilla 90-luvun brittirockkermaan. Sueden romanttisen dramaattinen popestetiikka lainaili surutta 70-luvun suurilta tähdiltä, aina Bowiesta Bolanin kautta Roxy Musiciin. Brett Andersonin hivenen androgyynihahmo täytti vaadittavat rokkistaran mittasuhteet ja Sueden dramaattinen rokki toimi tienavaajina sellaisillekin tuon ajan tuleville retrosuuruuksille kuin The Verve, Oasis ja Blur. Sueden lupaavasti käynnistynyt ura hiipui 2000-luvun alkupuolella, kunnes bändi teki comebackin vuoden 2013 Bloodsports-levyllä. Tätä on seurannut vielä vahvat Night Thoughts(16) ja The Blue Hour (18) albumit.

Jo alkusivuilla Anderson painottaa, että hän ei halunnut missään nimessä tyypillistä rokkarin kokaiinin ja kultalevyjen kirjomaa muistelmateosta, vaan hän on rajannut tarinan tiukasti bändin alkuaikaan, ennen suurta menestystä. Anderson kertoo myös kirjoittaneensa kirjansa omalle pojalleen, jotta hän saa käsityksen isästään, kuka hän on ja mitä hän on tuntenut ollessaan teini.

Köyhä lapsuus hiilenmustissa aamuissa

Anderson kuvaa varsin syvääluotaavasti, ellei jopa tarkalla psykologisella silmällä lapsuuttaan. Kuinka hän on kasvanut hyvin pienessä talossa taidemaalariäitinsä, sekatyöläisisänsä ja pikkusiskonsa kanssa. Hän kertoo olleensa huolestunut ja levoton lapsi, jota vaivasi unettomuus ja öiset pelontäyteiset tunnit. Yhtälailla hän kertoo alkoholisoituneesta iso-isästään, hänen vaikutuksestaan perhedynamiikkaan.

Perhe oli hyvin köyhä ja pakostakin varsin omavarainen. Äiti ompeli lapsille kaikki vaatteet itse, perhe oli kirpputorien vakioasiakkaita. Myös syömisessä säästettiin ja Andersonin kotona syötiin halpaa lihaa, sitkeitä ja rasvaisia paloja, joka osaltaan jätti Brett-poikaan elinikäisen inhon lihaa kohtaan. Talossa ei ollut keskuslämmitystä, vain pieni takka ja öljylämmitin. Tätä kautta tuodaan esiin vertauskuva kylmistä ja brutaaleista hiilenmustista aamuista, jossa tulen sytyttäminen ja yllänpitäminen oli liki uskonnollinen rituaali.

Jokainen meistä on ollut tylsä teini

Varsin hauskaa on kuvailu teini-iästä, etenkin päiväkirjoista, joihin palaaminen oli Andersonille pettymys ja paljasti sen, kuinka se piti sisällään vain pitkästyttäviä litanioita säätiloista ja kauppareissuista. Morrisseytä siteeraten ”kuinka pohjattoman tylsä nuori mies” olenkaan ollut ja päiväkirjoista ei löytynyt millaista emotionaalista syvyyttä tai havaintoja vanhempien kompleksisesta avioliitosta. Hyvin rehellisesti hän valottaa oman teini-ikäisen persoonansa itsekeskeisyyttä ja ylimielisyyttä. Yhtälailla kirjoittaja riisuu onnistuneesti kaiken mahdollisen glamourin hohdokkaasta rokkarin nuoruudesta.

Taiteilijuuden alkujuuri

Voin ylpeänä kertoa, että Never Mind The Bollocks oli ensimmäinen albumi jonka ostin ja se enteili elämänmittaista suhdetta vaihtoehtoiseen musiikkiin. Toteaa Anderson. Lehdenjakotuloilla vaivalla saadut rahat käytettiin äänilevyjen ostamiseen, joista tämä Sex Pistols albumi oli ensimmäinen. Sitä mukaa kun musiikista tuli Brettille tärkeää, niin hän alkoi ystävystymään samanhenkisten nuorten kanssa ja pääsi myös irti omasta köyhyyden statuksesta.

Yhtälailla nuoren Bretin taiteellisen heräämisen rinnalla kulki perheen myrskyt, kuten oman isän vainoharhan puuskat ja mielenterveyden yleinen järkkyminen. Hänen vahvaluontoinen äitinsä kuoli syöpään juuri kun Brett oli muuttanut pois kotoa ja käynnistellyt haparoivasti musiikkiuraansa. Näihin aikoihin Anderson tapasi Sueden tulevan kitaristin, Bernar Butlerin, joka oli jo musiikillisesti paljon edistyneempi ja kehoitti myös Brettiä ja kumppaneita ”tarttumaan töihin”, jotta musahomma etenisi. Ja hän oli oikeassa, olimme liian vanhoja istuskelemaan makuuhuoneissa ja jauhamaan kunnianhimoisista unelmista.

Väistämättä tähtisumuun

Lapsuuden uteliaisuus haihtuu, polut aukevat ja ihminen alistuu aikuisen elämän tahtiin.

Kuvaa Anderson hetkeä kun Nude Records levy-yhtiön pomo soittaa hänelle ja kertoo bändin saaneen levytysopimuksen. Sueden sinnikäs harjoittelu, biisien treenaaminen, uusien vielä parempien tekeminen kantoi lopulta hedelmää ja bändi teki lopullisen kansainvälisen läpimurron. Sueden keikka Tavastialla 1993 oli yksi ensimmäisiä esiintymisiä ulkomailla.

Se oli meidän, vain meidän rosoinen hymnimme, meidän turhautumisen ulvahduksemme – runo epäonnistumisille ja menetyksille ja ylistyslaulu värittömälle Britannialle jonka ympärille näimme.

Tiivistää Anderson runollisesti lopussa sekä ottaa etäisyyttä tuon aikakauden muihin bändeihin, koska työläistausta ja mutkikkaan nuhjuinen tie ryysyistä rikkauksiin loi bändille oman ainutlaatuisen auransa.

Andersonin elämänkerta on poikkeuksellisen syvällinen ja runollinen ollakseen ns. tavallinen rokkarin elämänkerta. Se on rehellisyydessään vaikuttava ja vahvistaa käsitystä, että merkittävä taide tarvitsee pohjallee tietyn määrän vastoinkäymisiä. Vertailukohdaksi löytyy Bruce Springsteenin parin vuoden takainen Born To Run – elämänkerta, joka rehellisyydessään on samaa luokkaa, mutta Andersonin suorastaan intiimi kirjoitusote tekee tästä kirjasta erityisen, kuin kaunokirjallisen teoksen, joka pidättäytyy itsestäänselvistä lokeroinneista ja näyttää oman erityisen ja riippumattoman luonteensa.

Jukan hittijuna maltillistuu

Tuore albumi Sä Kuljetat Mua (18) on luontevaa jatkoa J.Karjalaisen pitkälle uralle. Viisi vuotta sitten ilmestynyt menestyksekäs paluualbumi Et Ole Yksin (13) käsitteli onnistuneella ja hitikkäällä tavalla alterego-Markkua ja hänen monia sivupersooniaan. Pohjana levylle oli 70-luvulla ilmestynyt Reima Kampmanin kirjoittama sivupersoonia käsittelevä teos, joka oli tehnyt Jiihin suuren vaikutuksen. Tuon levyn monsterihitiksi nousi veikeästi sanoitettu Mennyt mies. Et Ole Yksin albumia seurasi hieman vaisumman vastaanoton saanut, tosin täydellisen rullaavalla karjalaissoundilla ladattu: Sinulle Sofia (15). Tosin tämäkin levy poimi yhden jättihitin, koskettavan tarinan Stindebindestä.

Karjalaisen luottobändi on uutukaisella suorastaan murhaavassa lennossa. Jo pelkästään Mikko Lankisen alati tyylitaitoinen ja niukka kitarasoundi tekee soundista mieleenpainuvan, puhumattakaan muun bändin yhteenhitsautuneesta soitosta, jotka täydellisesti kuorivat esiin Jukan taiteellista visiota. Oikeastaan koko J.Karjalaisen uraa on leimannut hyvät taustabändit, aina Mustista Laseista Electric Saunan kautta nykyiseen kokoonpanoon.

Juhannuksen alla julkaistu pilottisingle Tule kesäyö tarjosi rauhallista ja ei niin hittipitoista J.Karjalais-soundia. Alkusyksystä julkaistu toinen maistiainen Tummansininen seuralainen vei tunnelmia vienosti konemusiikin suuntaan pienellä Kraftwerk-viballa. Selkeästi jotain erilaista oli tulollaan, jos näitä kahta biisiä vertaa edellisen Sinulle Sofia levyn harmoniseen ja osin hieman sisällöttömään tunnelmaan.

Kun levy ilmestyi, niin siltä ei löytynyt ensikuulemalta ilmiselviä J.Karjalais-hittejä. Sirkka Lautamies niminen kappale on noteerattu monessa aiemmassa levyarviossa yhtenä levyn huippukohdista. Allekirjoitan tämän. Lauluntekijän studiona toimivan Keltaisen talon vintiltä löytyneen satavuotiaan kasviston alaviitteessä lukenut mysteerihenkilö lopulta paikannettiin ja Sirkka Lautamiehen omaiset todensivat henkilön olemassaolon. Sirkan ja edellä mainittujen maistiaiskappaleiden lisäksi levyn vahvaa biisillistä antia edustavat ainakin rytmikäs Gunpowder Cha Cha ja juureva Rosetta.

Omasta mielestäni levyn paras kappale on Luulei, ovelalla tavalla rytmikäs ralli, jossa nainen tanssii tuhon runtelemassa maisemassa kaulassaan valkoinen luulei-koru. Tässä myös säveleltään kiemuraisessa ja puheosuuksia sisältävässä kappaleessa Jukka osaa hypätä onnistuneesti ulos omalta mukavuusalueeltaan. Luulei palauttaa mieleen kokeellisen Marjaniemessä (01) albumin parhaat palat aina falsettiosuuksineen.

Sä Kuljetat Mua (18) albumin henkisenä serkkuna voidaan sittenkin pitää artistin uran ensimmäistä sooloalbumia Mustien Lasien jälkeen, melkein unohduksiin jäänyttä: Keltaisessa Talossa (1990) levyä. Molemmissa albumeissa on yhtä aikaa sisäänpäinkääntynyt, mutta rento tunnelma. Myös Keltaisessa Talossa levyltä ei irronnut ilmiselviä hittejä, vaan se osoitti, että artistille tärkeintä on tehdä jotain sellaista mistä itse pitää. Tämän oman hyvän fiiliksen vaaliminen tulee esille myös uudella levyllä. Rento ja kiiretön tunnelma on juuri sitä mitä Karjalainen osaa parhaiten tarjota meille elämänkiireissä ja ahdistuksissaan sinnitteleville kansalaisille. Haastattelujen mukaan J.Karjalaisen biisintekoprosessi on myös varsin kiireetön ja hän pyrkii karsimaan liialliset ärsykkeet pois biisien teon aikana. Tämä tekemisen hitaus voi olla yksi syy Karjalaisen näinkin pitkään kestäneeseen laadukkaaseen taiteelliseen uraan.

Pienenä kritiikin sanana voi mainita levyn vain 36 minuutin keston. Nykyään artistien (tai levy-yhtiöiden) on tapana viilata kaikki rönsyt pois ja tuunata levyistä turhankin lyhyitä. Melkein tulee ikävä niitä 90-luvun vuosia, jolloin cd-levyn kaikki 74 minuuttia täytettiin kaiken maailman piilobiiseillä ja loppupulputuksilla. Nykyisin kaikki on valitettavan täsmämitoitettua, jopa musiikki. Onneksi albumiformaatti ei ole sentään suostunut kuolemaan, vaikka musiikkiteollisuus suosiikin nykyisin enemmän suoratoistopalvelujen kautta soitettavia yksittäisiä biisejä.

Ikuiset Quo-iltamat

Yksi suurimpia harmituksen kohteita on se, että en ole koskaan nähnyt Status Quota livenä, vaikka tilaisuuksia on ollut lukuisia. Tämä brittiläinen boogierokin ikoni on keikkaillut Tampereellakin useita kertoja 2000-luvun aikana. Nyt se on vähän myöhäistä, sillä bändin toinen pitkäaikainen jäsen Rick Parfitt kuoli toissa vuonna. Tosin bändi on edelleenkin kasassa ja keikkailee perustajajäsenen laulaja-kitaristi Francis Rossin johdolla. Ehkä tilaisuus vielä tulee, edes jämäsellainen?

Aiemminkin olen tällä blogiareenalla hämmästellyt 70-luvun Status Quo tasaisen varmaa boogiealbumeiden suoraa. Bändi julkaisi tuolla vuosikymmenellä vuosittain tasalaatuisia boogiejötkäleitä. Status Quo voisi olla vähän kuin Rolling Stones, mutta jytä rollariuden saavuttamiseen on liian tasalaatuista. Tosin bändi olisi voinut luoda uraa psykedeelisen rokin saralla, mutta nämä kokeilut jäivät ensimmäisiin, 60-luvun lopulla julkaistuihin albumeihin. On siis hyvä, että Status Quo on oma tasalaatuinen itsensä, armottomalla groovella kulkeva rokkikone. Onko?

Tänä joulukuisena lauantai-iltana kuuntelen Quon albumeita läpi ilmestymisjärjestyksessä. Klassikkolevy Hello (73) maistuu aina hyvältä ja inspiroivalta, mutta sitä seurannutta: Quo (74) albumia en ollut kuunnellut nuottiakaan ennen tätä iltaa. Kaboom! Tyhmä minä. Kyseessä on vahva ja melko hevi levy, jossa yllättävän monta toisistaan eroavaa, hyvää biisiä. Aloituskappaleet Backwater ja Just Take Me ovat todella vakuuttavia boogiejyriä. Quo-levyjen hitaammat huiput meinaavat jäädä näiden suoraviivaisempien hittien varjoon. Quo-levyn ehdottomat helmet ovat hidas Lonely Man ja eeppinen päätösboogie Slow Train.

Quo (74) ja melkein kaikki muut Status Quo - vinyylit ovat helposti löydettävissä pikkurahalla. Itse olen maksanut bändin 70-luvun levyistä keskimäärin kaksi euroa kappaleelta. Tällainen vanhankantainen rokki herättää keski-ikäisessä kuulijassaankin totuttua suurempaa lahkeen vipatusta. Vahva suositus ja muistutus yhä edelleen.