Daniel Romano’s Outfit. Tavastia, Helsinki. 1.11.2024.

Oli oma tunnelmansa kävellä marraskuussa räntäsateessa Helsingissä. Vettä vihmoi ja pieni sateenvarjo meinasi antaa periksi. Alkulämmikettä iltaan toi kierros levykauppa Keltaisessa jäänsärkijässä, josta mukaan lähti pari pikkukivaa vinyyliä, Deacon Blue: A New House (14) ja Lapinlahden Linnut (85). Sen sijaan laariin jäi Joan Armatradingin parin vuoden takainen arvostelumenestys: Consequences (21).

Ei enempää levykaupoista tällä kertaa, vaan sukelletaan suoraan illan liveaktien tarjontaan. Kanadalainen Daniel Romano bändeineen toimi tällä kertaa lämppärinä ruotsalaiselle Blues Pillssille. Asetelman olisi ehdottomasti pitänyt olla toisin päin, sillä Romanon poppoo pesi ruotsalaiset kuusnolla. Blues Pills esitti veti varsin pätevän puolitoistatuntisen keikan, jossa huomionarvoista oli naislaulajan varsin laaja ääniala. 

Blues Pillssin keikka ei ollut missään tapauksessa huono, mutta Daniel Romanon vain 35 minuutin mittainen lämppärikeikka oli silkkaa ruutia. Suurin osa kappaleista löytyi alkuvuonna ilmestyneeltä Outfit-levyltä: Too Hot To Sleep (24). Kyseinen levy vahvistaa Romanon ilmaisun rokimpaa puolta

Fields of ruins oli ärhäkkä aloitusbiisi, josta jatkettiin soittoa keskeyttämättä seuraavaan kappaleeseen. Koko keikka oli vähän kuin yhtä katkeamatonta biisiketjua. Uuden levyn biisien lisäksi erotin ainakin Modern Pressurelta (17) löytyvän Sucking the Old World Dry:n ja Finally Fee (18) albumin helmen Empty Huskin. Tämän lisäksi oli mukana myös uusia levyttämättömiä kappaleita, kuten bändin basistin vetämä todella hyvällä sykkeellä kulkeva kappale. Setin lyhyydestä johtuen kuulematta jäi monia keikkabravuureja, kuten Toulouse, Roya ja When i Learned Your Name.

Suurin osa illan kappaleista on uinut settilistaan edellisen, jo kahdeksan vuoden takaisen Suomen keikan jälkeen. Tuota Tampereen Klubin keikkaa olin itse paikalla todistamassa ja tässä bloggaus tuosta illasta:https://homesickhounds.blogspot.com/2016/07/daniel-romano-klubi-tampere-3062016.html

En tiedä oliko edellisten Suomen keikkojen vähäinen yleisömäärä saanut Romanon karttelemaan Suomeen tuloa, sillä muita Pohjoismaita hän kyllä bändeineen aktiivisesti kiertää. Kahdeksan vuotta on pitkä aika edellisestä keikasta, etenkin kun siinä välissä Romano on julkaissut reippaasti yli kymmenen studioalbumia, suurin osan niistä koronasulun aikana. Vaikka materiaalia on paljon, niin musiikin laatu ei ole erityisesti notkahtanut, vaan Romano on ottanut haltuun levyillä monenlaisia populaarimusiikin suuntauksia. Viimeisin Too Hot To Sleep (24) on räjähtävää, mutta myös melodista punkrockkia, parin vuoden takainen psykedeelissävytteinen teema-albumi: La Luna (22) oli yhtä katkeamatonta biisiä.

Daniel Romanon keikasta jäi vahva näläntunne: tätä livenä lisää ja pian! En tiedä milloin seuraava mahdollisuus tarjoutuisi. Daniel Romano bändeineen sopisi mainiosti seuraavan kesän festareille. Tästä festarinjärjestäjille iso Vink Vink! 

Yli-ikäisenä fanipoikana uskaltaudun kysymään artistilta nimmaria ostamani Dandelion (20) albumin kanteen. Sellaisen lopulta sain muutaman käänteen jälkeen ja pääsin vaihtamaan muutaman myötämielisen sanan bändin jäsenten kanssa. Basistilta kuulin, että hänen laulamansa kappale tulee uudelle Outfit-lätylle, joka ilmestyy joskus ensi vuonna. Tätä odotellessa.

Bruce Cockburn - O Sun O Moon

Firstly, england is not my native language. I know, for me this is huge risk, enormous step what i take, try to tell something very specific about this great artist and great album...and mostly without google translate. Let's try.

In my opinion Bruce Cockburn belong to Top Five when we talked about greatest canadian songwriters. Of course Neil Young, Leonard Cohen and Joni Mitchell are the brightest canadian diamonds, but Bruce might be fourth or fifth . Would you believe that? I believe.

I hope Bruce Cockburn rings some bells in you? If not, there comes a short brief. Cockburn's career spanning over fifty years. First album titled Bruce Cockburn (70) includes mostly harmless folk-tunes with christianity vibe, but Going to the Country is one of the standout tracks and created kind of bridge for stronger songwriting. On the next few albums Bruce found golden grain,  Night Vision (73), Joy Will Find a Way (75) and excellent In the Falling Dark (76) developed further Bruce as a songwriter.

Mid eighties till the early nineties Bruce made undoubtedly his best albums. Stealing Fire (84), World of Wonders (85), Big Circumstance (88) and Nothing but a Burning Light (91) are all fabulous and strong albums. Songs like If I Had Rocket Launcher, Call It Democracy and If a Tree Falls reflects global side of live. Those songs shows up kind of pre-history of future climate change themes and other global crises. 

If i tree falls in a forest, does anybody hear?

One reason why Bruce was so interestes about those themes was part of his charity trips over the world, where he was middle of hot spots during the civil wars and other painful humanity crises.

If I Had a Rocket Launcher, one of his well known song is written  after visiting Guatemalan refugee camps in Mexico that were attacked by Guatemalan military helicopters. You can find out more interesting details Bruce's activism years in his excellent memoir: Rumours of Glory (14).

Previous studioalbum Bone on Bone (17) was quite strong album keeping inside lots of significant songs like State I'm in, 40 Years of Wilderness and lightly rolling french-sung pretty Mon Chemin. Between these albums Bruce also released great instrumental album: Crowing Ignites (19). 

New album O Sun O Moon (23), his 27th, sounds familiar and warm, like Bruce's singing voice which has warm and comforting tone. On his eighties (born-45) Bruce is still On A Roll, like he sung new album's opening track: 

Time takes it's toll, but in my soul, I'm on a roll. 

As the song continues even mortality is just around the corner: 

Finality is hard to bear, continue breathing and beware. 

Next one, also excellent Orders goes even deeper on the humanity: 

The list is long, as i recall. Our orders said to love them all. 

Maybe we can heard old wise man singing, but we also hear rich and nyanced singing voice, which can tell story bare and authentic straight to you. These are one of the four songs which Bruce performed on his net-site's covid-concerts during pandemic.

Album first single Us All, this slow and spiritual (like most of his songs are) song remains me for Joy Will Find A Way, maybe that religious vibe. Colin Went Down To The Water tells a story, either strict or bit of metaphorical, in any case this shows up great song. Push Come To Shove is just a beautiful love song with strong message: 

 I could sail what's left on the seven seas, i could swim with the bears where ice used to be. 

Absolutely big song and theme.

Most touching song come near the end of album. When the Spirit Walks in the Room is great Cockburn-original at his birth. I heard song first time early in the summer on train to Northern Finland. It took inmediatedly place inside of me. 

Manhattan or Dakar, makes no difference where you are. it doesn't matter what you think, or if you smoke or if you drink, you're thread upon the loom, when the spirit walks in the room. 

Message of this song could be obvious and said thousand times, but it contains lot of love and mercy, helping hand for everyone. In this case Bruce on of the greatest, he dare to say bit more that reality allows. It could because of his christianity background, but maybe more because of his long and winding road with lot of experiments how to face another human.

O Sun O Moon is a great album for this 78-years songwiter. I was lucky and get album on vinyl. There found four stunning bonus songs, rarity picks for Cockburns long career.

Daniel Romano's Outfit - Cobra Poems

Salamaakin nopeampi kanadalaisartisti Daniel Romano julkaisee kokopitkiä folk/rocklevyjä useita vuodessa.  Cobra Poems (21) on kolmas Romano-levy tänä vuonna. Talvella ilmestyi hivenen epätasainen Kissing The Foe (21) ja keväällä livealbumi: Fully Plugged In (21). Viime vuonna Daniel Romanolta ja hänen eri kokoonpanoiltaan ilmestyi yhteensä kymmenen levyä. Että tällainen tapaus. Itseasiassa koronan puraistessa eka kertaa kunnolla talvella 2020, Romano pisti niin sanotusti haisemaan. Levyt seurasivat toisiaan aina pitkälle syksyyn asti. Suurin osa julkaisusta tuli bandcampin kautta, eikä fyysisessä muodossa. Kaksi viime vuoden levyistä puristettiin vinyylilevyiksi: livealbumi Okay Wow(20) ja artistin parhaimmistoon kuuluva: How III Thy World is Ordered (21). 

Kieltämättä laatu on hivenen kärsinyt julkaisujen paljoudessa. Monet näistä bandcamp-levyistä ovat aika epätasaisia kokonaisuuksia, vaikkakin pitävät paljon helmiä sisällään. Etenkin viime syksyn vain bandcampista löytyvä Todd Rundgrenin tuotantoa muistuttava White Flag (20) on vahva kokonaisuus. Voittopuolisesti laatukriteeristö on toiminut, kaikki julkaistut äänitteet ovat ansainneet (ainakin osittain) paikkansa ja parhaimmat niistä Romano on tajunnut julkaista vinyylinä.

Tullaan peruskysymyksen äärelle: vaan ketä kiinnostaa tällainen Dylan-tyylinen folk/rock? Blogissani sauhuan niin usein Romanon levyistä, varmaan useimpien mielestä kyllästymiseenkin asti. Daniel Romano edustaa minulle musanörtin unelma-artistia, kaveria joka on luovassa ja vitaalisessa vaiheessa omaa uraansa, julkaisee sellaisia levyjä jotka myötäilevät isosti omia musiikillisia kiinnostuksen kohteitaan. Mikä on ilahduttavampaa kuin aina uusi neljänkymmenen minuutin rokkilättynen itselle tutusta rock-genrestä.

Cobra Poems (21) on hyvä jatke Romanon uralle. Alkukesästä julkaistu sinkkulohkaisu Nocturne Child oli T.Rex-tyyppinen tarttuva poppis, mutta se ei kerro koko tarinaa levystä. Cobra Poems on ilahduttavan monipuolinen kappalekokonaisuus, tällä kertaa on poissa Romanolle ominainen liiallinen vimmaisuus puskea eetteriin, aika paljon toisiaan muistuttavia biisejä. Nyt on maltettu valita levylle sopivan erilaisia kappaleita, kuten rootsisti kiemurteleva ja loppuaan kohti kasvava Holy Trumpeteer. Toisaalta esimerkiksi Animals Above Our Town on hyvin tunnistettava Daniel Romano powerpoppis, samantyylisiä olen kuullut ainakin puolen tusinan verran. Mutta biisi potkii kyllä hyvin. 

Kappaleissa Motions ja Tears Through a Sunrise vokaalivastuu jaetaan Oufitin Julianna Riolinolle. Naisääni tuo mukavaa vaihtelua Romanon tunnistettavalla ja välillä hivenen rasittavalle nasaalille. Baby if We Stick It Out on taas yksi rouheinen rokki, joka miellyttää korvaani. Outfitin yhteissoitto pelaa kautta linjan mainiosti. Soitinarsenaali on monipuolinen ja musikantit osaavat hommansa. Kappaleista kuulee, että yhdessä on soitettu pitemmän aikaa. 38 minuutin levy loppuu erilaiseen ja vähän erikoiseen kappaleeseen: Camera Varda, joka ei oikein asetu mihinkään musakategoriaan, mutta toisaalta pitää sisällään vaikutteita laajalla spektrillä aina rokista kansanmusiikkiin.

Olen tilannut levystä vinyyliversion ja näin ollen pyrin olla kuuntelematta levyä Spotikasta puhki. Ainakin edelliset Romano-levyt ovat kestäneet hyvin aikaa, etenkin niiden paljouden vuoksi, aina löytyy makoisaa lisäkuunneltavaa. Uutukaisesta teen varovaisen ennustuksen: tämä saattaa olla Romanon ura vahvin albumi. Toivon niin.

https://www.youtube.com/watch?v=Vlkq53sK2co

Levynkerääjän välisoitto.

The Beatles: Revolver(66), 3 euroa. John  Lennon: Mind Games(73) 4 euroa, Cream: Goodbye(69) 3 euroa. Kolme kovaa, kolme alkuperäistä, kohtuuttoman huokeaa, pilkkahinnoilla. Levynkerääjän tunnotonta arkea, versio sieltä, toinen täältä, originaali kepeän Kanada-prässin tilalle. Alkaa olemaan tilanne, että kokoelma on melkein valmis ja levynkeräys kohdistuu enimmäkseen parempiin ja alkuperäisiin kaksoiskappaleihin. Niitäkin löytyy ja rahaa palaa...

Kaiken pohjalla on musiikki, vaikuttava ja tunteenomainen, jollain tapaa uusi ja elähdyttävä. Kun kuuntelen John Lennonin vähän lapsenomaista ruikutusta Yoko Onon perään levyltä, niin en ole ihan varma pystynkö eläytymään tähän musaan. Toisaalta kun kuuntelen Beatlesien uhkaavaa Tomorrow Never Knowsia, niin pystyn sen allekirjoittamaan isoksi taiteeksi.

Muovi on tyhjää autiomaata, hapertuvien pahvikansien sisälle pakattuja puberteettisia purkauksia.
En tule valmiimmaksi, tulen eksyneemmäksi
Mutta musiikki voi osoittaa suuntaa, eksyttää tehtyyn hurmokseen
elää hetken toisessa todellisuudessa, ikuisessa nuoruudessa...
vaan se onkin klisee, sehän on typerryttävin klisee
Nuorisomusiikki olkoon keski-ikäisten retroilua
pieniä kainaloraikasteita tunkkaiseen arkeen

Mutta se Lennon, olisiko hän vihaisessa puberteettisuudessaan ja puhtaassa utopiassaan kuitenkin suurempi kuin aisaparinsa?

Pyhäinpäivän musapöhinää.

Siitä on jo kuutisen vuotta kun tämä blogi aloitti toimintansa. Alkuun tuli bloggauksia niukanlaisesti, tunnustelevia ja tyyliä hakeavia kirjoituksia. Tuolloin ajatus rokin filosofiasta toteutui voimallisemmin kuin tässä päivässä. Kirjoitukset eivät olleet niin selkeästi levy- tai keikka-arvioita kuin nykypäivänä. Tuolloin bloggaus ei keskittynyt niin voimakkaasti levyjen keräämisen mitä nykyisin. Voi todeta, että näiden kuuden vuoden aikana levyjen keräys on noussut voimakkaammin keskiöön, levymessu- ja kirpparirapsaa putoaa eetteriin tasaisin väliajoin.

Voiko sanoa, että blogi on alkanut toistaa itseään? Tai bloggaaminen on löytänyt tasaisen arkirutiininsa, kirjoitetaan ja julkaistaan sitä mikä on välttämätöntä, eli ne parhaimmat keikka- ja levyelämykset. Ei silti, hyvin usein ajattelen, että voisin tuottaa blogin kautta jotain henkevän filosofisia ajatuksia, etteivät ne olisi tätä peruspöhinää musaelämyksistäni aika samanlaisin argumentein. Usein päässäni on kuningasidea jostain musiikillisesta ilmiöstä, mutta aika tuo peijooni, ei anna tilaa kirjoittaa näitä ajatuksiani kaikessa rauhassa ulos.

Eli aikaa on vähän, elämänrytmi on kiihkeä, elämässä on paljon muitakin asioita, isompia ja merkittävämpiä. Mitä roolia musiikki-diggailu enää näyttelee? Pitääkö sen näytellä mitään roolia, olisiko jo aika olla etsimättä mitään uutta musiikillista elämystä, eiköhän rapiat kolme tuhatta äänitettä jo riitä. Laitetaan levyhylly kuntoon ja kasvetaan kiinni sohvannurkkaan.

Ehkä ei vielä, jos tämän levyn vielä kääntäisin, tutustuisin soivan muovin maagiseen maailmaan, löytäisin vielä uuden siivun siitä tunteesta mitä olen ikäni etsinyt, merkityksellisen ja koskettavan kulman elämään, oudon sykäyksen joka saa minut elämään, sytyttää tunteeni, ajatukseni, unelmani...se elää vielä, Big Music!

Kevyellä aasinsillalla siis Waterboysiin ja pian ilmestyvään massiiviseen kuuden ceedeen Fisherman's Box(13) äänitteeseen, joka on kerännyt bändin klassikkoalbumin Fisherman's Blues julkaisemattomat raidat yhteen ja niitä tosiaan riittää kuuden levyn verran. Vankkojen tietolähteiden mukaan, kyseessä on täyttä tavaraa, sillä Mike Scott ja kumppanit äänittivät matskua albumille yli vuoden verran ja hyvälaatuista sellaista. Tarinan mukaan The Hold Steady yhtyeen laulaja oli saanut nämä Fisherman's bluesin ylijääneet nauhat kuultavaksi ja matskusta vaikuttuneena oli ehdottanut Mike Scottille julkaista kaikki tuo materiaali Fisherman Box - nimen alla.

Kaivoin tänään levyhyllystä myös viime syksyisen Ken Stringfellowin sooloalbumin: Danzig In The Moonlight(12). Aika oli parantanut levyä, vähän. Yli puolet levyn biiseistä on erittäin nautittavia. Näin pyhäinpäivänä on ollut enemmän aikaa järjestellä levyhyllyä, huomata useita kuuntelematta jääneitä lättysiä.Yhä Waterboysiin palaten, muistin että en ole lainkaan kuunnellut bändin yhtä parhaaksi tituleerattua albumia: A Pagan Place(84), olihan tuo jo lojunut levyhyllyssäni parisen vuotta.

Jouluksi odottelen Kanadasta Discogsin kautta mukavan lupaavaa levylähetystä, joka pitää sisällään neljä Bruce Cockburnin alkupään albumia, kuten mainion livealbumin Circles In The Stream(77), sekä Rickie Lee Jonesin pitkään etsimäni Flying Cowboysin(89) ja vielä pitempään etsimäni Todd Rundgrenin: Something/Anything(72) tupla-albumin. Eli joululahjat on nyt tilattu. Postimaksuja tuollaiseen kahden kilon muovilähetykseen menee vain 15 euroa, kun paketti tulee merien kautta. Lentolähetyksenä mennään sellaisiin lukemiin, että tuolta jenkkilän puolelta ei juuri kannata levyjä tilata.

Bruce Cockburn - Wanha Walimo, Lahti. 25.10.2013

 

Melkein tasan 14 vuotta sitten näin Bruce Cockburnin soolokeikalla Tavastia-klubilla Helsingissä. Keikka oli yksi parhaita missä olen koskaan ollut  Mies ja kitara, täydellinen läsnäolo, suora yhteys johonkin suurempaan musiikilliseen virtaan. Keikasta jäi sellainen olo kuin sähköt olisi kytketty päälle, liki maaginen yhteys laulujen lähteeseen, puhtaaseen ja vapauttavaan energiaan.

Bruce Cockburn (s.-45) on yksi Kanadan salattuja aarteita, lauluntekijänä heti Neil Youngin ja Leonard Cohenin jälkeen seuraava, ellei jopa heitä parempi. Cockburnin levytysura on kestänyt kohta 45-vuotta, studioalbumejakin on julkaistu noin 25. Alkupään Cockburn-levyt olivat enemmän folk-henkisiä mitä uudempi tuotanto. Itseasiassa Cockburn on tehnyt paljon hyvin erilaisia albumeja, hyvin erilaisin vaikuttein. On jatsahtavaa kamaa, maailmanmusiikki-vaikutteita, erittäin päteviä kitara-instrumentaaleja (melkein jokaisella albumilla), bluesia, rokkia jne. Cockburnin sanoitukset ovat kautta linjan hyvin arvostettuja, niistä löytyy syvää humaania lämpöä, kantaaottavuutta ja ripaus anarkiaa. Cockburnin musiikin hyvyys tulee esiin laajalla rintamalla, sillä vahvojen ja kantaaottavien laulujen lisäksi Cockburn on planeettamme parhaita kitaristeja. Se joka epäilee väitettäni, voi tutustua esimerkiksi herran instrumentaali-albumiin Speechless (05). Jonkin tietolähteen mukaan itse Eddie Van Halen pitää Cockburnia kaikkien aikojen parhaana kitaristina. Niin, makuasioita nämä varmaan myös. Itseäni viehättää Cockburnin persoonallinen ja jollain tapaa hoitava soittotyyli. Tuo Speechless - albumi on yksi rauhoittavampia (muttei nukuttavampia) levyjä mitä tiedän. Tässä yksi näyte herran kepakon käsittelystä:

Palataan tähän hetkeen ja eiliseen Lahden keikkaan. Katson kuinka Cockburn saapuu hieman kumarassa esiintymislavalla, ottaa kitaran käteensä ja aloittaa keikkansa. Vettä on virrannut paljon näiden vuosien välissä, Cockburn on tässä välissä julkaissut kolme väkivahvaa soololevyä ja saanut mittariinsa jo kunnioitettavat 68 ikävuotta. Se näkyy päällepäin, miksi ei näkyisi, mutta kitaran varressa mies on edelleen uskomaton, myös laulu toimii melkein entiseen malliin.

I learned as a child not to trust in my body
I've carried that burden through my life
But there's a day when we all have to be pried loose

kertoo Bruce keikan alkupään laulussa Last Night Of The World. Tuo riimipari on aina koskettanut minua, mietin myös kuinka paljon se kertoo lauluntekijästä itsestään. En tiedä. Kuuntelen kuinka erinomainen keikka etenee biisi biisiltä. Kappalevalinnat eivät ole niin ilmeisiä, esimerkiksi vain Waiting For The Miracle (87) kokoelmalevyltä löytyvä Stolen Land ilahduttaa väkevyydellään. Kitara soi komeasti, laulu lähtee välillä käheästi, mutta aina nuottinsa löytäen. Kun hetken ehdin epäilemään Cockburnin äänen voimaa, niin samalla hän päästääkin ilmoille komean ulvahduksen tai miltei falsetin. Kapasiteettia löytyy vielä, mutta ajallisesti vähän rajoitetummin. Ensimmäinen setti kestää noin 45 minuuttia, jonka jälkeen seuraa puolen tunnin väliaika. Toinen setti on suunnilleen samanmittainen, yhtälailla täyttä asiaa kuin ensimmäinen, mutta ehkä energialtaan piirun heikompi.

Ihmettelen välillä omaa kriittisyytäni, voiko olla että minä en ole vain kuuntelijana parhaimmillani? Huomaan yleisön joukossa harrasta vaikuttuneisuutta, mutta itse tunnen oloni tämän erinomaisuuden keskellä edelleen kylmäksi. Enkö saa riimeistä kiinni riittävästi, vai onko niin, että tämä Euroopan kiertueen avauskeikka on artistillekin vielä ns. paikkojen availua. Varmasti kokemukseeni vaikuttaa tuo 14 vuoden takainen erinomainen Tavastian keikka ja sen tuomat odotukset tälle illalle. Mutta siitä huolimatta, haluaisin että kyynelkanavissa tuntuisi edes pieni paineen tuntu.

Vasta encore Child Of The Wind iskee päälleni koko voimallaan, olen myyty mies, pelkkää värisevää tunnehyytelöä. Oliko artisti kirjottanut illan käsikirjoituksen näin taidokkaasti ja säästänyt katharsiksensa tähän biisi. Ehkä hän oli.

Hear the wind moan 
In the bright diamond sky
These mountains are waiting
Brown-green and dry
I'm too old for the term
But I'll use it anyway
I'll be a child of the wind
Till the end of my days

Keikan loputtua saan kuulla, että Cockburn jakaa vielä nimmareita. Mietin hetken mitä teen, en haluaisi, että tässä käy samanlailla kuin Tom Russelin kanssa Tampereella reilu viisi vuotta sitten, jolloin illuusio humaanista ja sympaattisesta artistista rikkoutui komeasti. Tuolloin menin arkana poikana väliajalla esittämään Russelille biisitoiveeni, mutta hän vain tuhahteli jotain ylimielisen diivan oloisena. Tämän jälkeen en ole kuunnellut Tom Russelin levyjä lainkaan, vaikka ne ovat oikeasti erinomaisia. Niin, tämä kertoo ehkä enemmän minusta kuin Russelista...oikeestaan voisin taas kaivaa vanhat Russelit esille ja mennä vaikka seuraavalle Tampereen keikalle käsittelemään tätä ns. keikkatraumaani.

Mutta joo, karaisin mieleni ja asetun reippaana poikana nimmarijonoon. Samanaikaisesti mietin koko asetelmaa vähän luonnottomaksi, tässä sitä neliviiskymppiset setämiehet jonottavat idolinsa nimmaria, kuuluuko se enää tähän ikään? Niin, mitäpä väliä sillä. Kaivan muistivihkoni esille, jonne Cockburn kirjoittaa puumerkkinsä. Kehun keikkaa ja hänen erinomaista joululevyään Christmas(93). Bruce kertoo joululevyn olevan myös hänen oma suosikkinsa. Kohtaaminen on ystävällinen ja kättely lämmin. Luulempa, että Cockburnin levyt pysyvät aika tiukkaan voimasoitossa tämän keikan jälkeenkin.

Keikkapaikka Wanha Walimo Lahdessa oli minulle ulkopaikkakuntalaiselle uusi tuttavuus. Cockburnin keikalle tämä rauhallinen ja akustiikaltaan varsin toimiva tila sopi mainiosti. Kolmatta Suomen keikkaa en enää odota, mutta sinne kyllä menen jos sellainen vielä tulee. Pari levyä Cockburn voisi vielä tehdä ennen lopullista eläköitymistään.