Taas oli Nitsin aika, sillä edellisestä Suomen keikasta, myöskin Tavara-asemalla tapahtuneesta, oli tasan kaksi vuotta. Silloin Nits esiintyi 50v. juhlakiertueellaan ja vyössä oli uusi mini-albumi Tree House Fire (24), joka kertoi yhtyeen traagisesta studiopalosta vuodelta 2022, jossa bändi menetti kaikki soittovälineensä.
Traagisissa merkeissä alkoi tämäkin keikka, sillä alkuun laulaja Henk Hofstede piti muistopuheen heinäkuussa menehtyneelle bändin pitkäaikaiselle ääniteknikolle Paul Telmanille. Telman oli se henkilö joka oli ehdottanut bändille ensimmäisiä Suomen-keikkoja. En tiedä, kuuluiko keikan miksauksessa jo uuden henkilön kädenjälki, sillä osin musiikki tuli aikaa kovaa ja kulmikkaasti. Aiemmilta Suomen-keikolta olin muistavinaan sellaisen korviahivelevän pehmeän äänimaton.
Kahden vuoden takaista keikkaa pidin sellaisena perushyvänä suorituksena https://homesickhounds.blogspot.com/2024/09/nits-tavara-asema-tampere-1692024.html Tänä iltana esiintyi mielestäni fokusoituneempi bändi, etenkin laulaja Henkin otteissa oli tekemisen meininkiä. Laulu ja liike oli kohdillaan. Alati kehumani rumpali Rob Kloet ja kosketinsoittaja Robert Jan Stips olivat tänäkin iltana niin varmoja ja hyviä kuin aina. Stipsin synasta pulpahteli monenlaista äänimaailmaa taidokkaan soiton tueksi.
En tiedä kannattaako muusikoiden iästä edes puhua, sillä se ei näkynyt juurikaan suorituksessa. Henk totesikin bändin olevan vasta puolivälissä neverending touriaan ja lisäsi, että Dylankaan vastaavassa tourissa ei ole loppu vielä näkyvissä. Henkin välispiikit olivat tuttuun tapaan hauskoja, mutta Yellow Sock & Angstin mummonsa sukkatarinan olin jo kuullut pari kertaa, kuten Neon (22) albumin Beromunsterin kappaleen spiikin. Edellisessä keikkarapsassa kritisoin hieman näitä kappaleita, että ne olivat saaneet turhankin suuren roolin bändin setissä, ottaen huomioon, että kyseessä kaksi musiikillisesta auttamattoman tylsää kappaletta. Tänä iltana kuitenkin kappaleiden omaperäinen, herkkä ja taiteellinen maalailu kiipesi plussan puolelle.
Settilista piti sisällään voittopuolisesti poimintoja viimeisimmiltä Nits-albumeilta, vaikkakin In The Dutch Mountaisilta (87) ja Giant Normal Dwarfilta (90) kuultiin kolme kappaletta/albumi. Uusimmista kappaleista toimivat hienosti etenkin Neonilta (22) löytyvä Ultramarine ja Tree House Firen (24) Tree. Keikan yleistempo oli enemmän rauhallinen kuin riehakas, mutta ei millään tapaa unelias. Nitsin hienosti rakennetut taidepop-kappaleet pitivät koko illan hyvin otteessaan.
Nitsin settilistassa oli melko paljon tuttuja kappaleita, mutta oletettavasti myös ihan uutta, julkaisematonta tavaraa. Encorena kuultu vähäeleinen ja kauniin melodinen Factory of Tears toimi mainiosti. Toinen encore-biisi VHS/UFO sai livedebyytin Tampereella. Hitaasti kasvava, tummasävyinen kappale osoittautui keikan parhaaksi vedoksi. "Darkness, fade in..." hokema imaisi mukaan uhkaavaan tunnelmaan. Vielä tämän vuoden puolelle on lupailtu ihka uutta Nits-levyä, mutta virallista julkistusta asiasta ei ole vielä tullut. Voidaan todeta, että Nits ei todellakaan elä menneessä ja toista illasta iltaan vanhoja hittejään. Tavara-aseman keikka oli enemmän syvä ja taiteellinen, kuin kevyesti poppaava. Seuraavaa keikka odotellessa, jonka veikkaan olevan kahden vuoden päässä.
Varsin keikkarikkaan pääsiäisen toinen liverupeama tapahtui Tampereen tutussa ja tunnelmallisessa Telakka-ravintolassa. Porin seudulta oli paikalle saatu kaksi vahvaa bändiä, tunnelmallisen indie-rockin yhden kärkinimistä, eli Salaliitto. Ja lämppäriksi Saijaa Saijaa - bändistä tutun Pasi Salmen uudehkon Kumppanit kokoonpanon.
Pasi Salmen seitsenhenkinen bändi piti sisällään kaksi kitaristia, urkuri-laulajan, rumpalin, basistin, torvensoittajan ja Salmen mikrofonin ääressä. Telakan sivusto määrittelin bändiä aika osuvasti: "Pasi Salmen laulut liikkuvat rakkauden, luokka-aseman ja olemassaolon ristipaineissa. Kumppanit-yhtyettä on verrattu ison soundinsa puolesta Bruce Springsteenin E Street Bandiin — kenties kyseessä onkin aiheen suomalais-ugrilainen versio. Kumppaneissa soittaa tekijöitä, joita on nähty mm. Eleanoora Rosenholm, Saijaa Saijaa ja Mama Longhorn yhtyeiden riveissä. Musahan on tietysti timangia."
Tosiaan, musiikki oli aika timanttista. Salmen osin puhelaulumainen ilmaisu oli vahvaa ja lyriikat kuulostivat huomattavasti keskimääräistä kiinnostavammilta. Seitsenhenkisen orkesterin muut instrumentit meinasivat ajaa Salmen laulun päälle ja sanojen kuuleminen jäi välillä arvailun asteella. Mutta Salmen intohimoinen heittäytyminen nosti keikan arvoa. Salmen patemustajärvimäinen voima ja lavapreesens oli vangitsevaa seurattavaa. Itse kappaleet olivat kiehtovan omaperäisiä, välillä tutunkuuloisia sointukuvioita tarjoillen, kuten keikan aloituskappale joka kuulosti erehdyttävästi joltain Television - bändin biisiltä, mutta en saanut päähäni miltä?
Yhtyeen varttuneemman soolokitarasti sylki pihalle herkullisia sooloja. Urkuri- taustalaulaja sai juonen päästä kiinni etenkin keikan loppupuolella, kuten keikan päättävän ABC Tikkulan syntsakuviossa. Vähän Hill Street Bluesmainen kosketinkuljettelu, sai seurakseen Salmen vokaalia ja em. vanhemman valtiomiehen tulta syöksevää kitarismia. Todella hieno kappale ja keikan lopetus. Keikan jälkeen sainkin hommattua Salmen soolotyön: Suistossa (21), jolta löytyy kyseinen kappale. Muita keikan huippukohtia olivat maaliskuussa julkaistu Katumukset ikkunat - sinkku ja Kuusi luotia kalloon (24) ep:ltä löytyvä Rakkaus ja luokka-asema.
Illan pääesiintyjä Salaliitto oli esittelemässä tuoretta Tähtienvälinen (26) albumiaan. Olin ostanut levyn pari päivää aiemmin ja saanut siihen vähän tuntumaa. Kahdeksan biisin mittainen levy ei ollut auennut ainakaan parin kuuntelun perusteella. Keikka alkoi uuden levyn hitaalla nimibiisillä. Tähtiä kurkoitteleva lyriikka kuulosti vähän ponnettomalta ja biisi muutenkin jätti aika vähän muistijälkiä. Ehkä ajan myötä kappale aukeaa. Seuraavalla biisillä Asteriski onnistuttiin paremmin. Laulaja Ossi Alisaaren isän kuolemaan viittaava kappale täytti kaikki Salaliitto-biisin laatukriteerit, ovela melodia ja herkkään kohtaan osuva sanoitus.
Telakalle oli kerääntynyt paljon bändin faneja, ainakin lämpimän vastaanoton perusteella näin pystyi tulkitsemaan. Uusien biisien lomaan pudoteltiin vanhempia biisejä. Ilahduttavan monta biisiä kuultiin edelliseltä Portaat (23) tupla-albumilta, jota pidän bändin parhaana. Tärkeä ihminen osoitettiin suoraan sitä toivoneelle fanille, Huminaa kappaleen aikana nähtiin Alisaaren ja toisen kitaristin Timo Kuismasen herkullista kitarakudelmaa, ellei jopa kitara-battlea.
Uuden levyn kappaleista etenkin Pähkinä ja Hiljaisuus osuivat ja upposivat jo tässä levyn tutustumisvaiheessa. Sen sijaan eeppinen ja vähän raskassoutuinen Valehtelijat & Varkaat vaatii vielä lisäkuuntelua, kuten koko levykin. Encorena kuultiin bändin yksi parhaista kappaleita: Korpit. Ihan viimeiseksi kuultiin vielä nuoruusmuistelo ja Nakkilan postinumero-biisin 29250. Iso osa yleisöstä oli tässä vaiheessa noussut jo käytäville tanssimaan.
Salaliitto tarjosi kollektiivisen rock-messun, josta ei puuttunut osaamista. Alisaaren ja Kuismasen herkän ja moniuloitteisen kitaratyöskentelyn lisäksi basisti Raine Hynninen piti kappaleet tanakasti kuosissaan ja rumpali Tommi Rantamäki nakutteli varmalla otteella läpi koko keikan. Salaliiton musiikillinen osaaminen on huikeaa, jostain syystä mieleen hiipi useaan otteeseen legendaarinen kanadalainen Rush. Eikä ihme, sillä uusimman Soundin haastattelussa bändi paljasti Rush-vaiheen olleen päällä levynteon aikana.
Big Thief yhtyeen kitaristi Buck Meekin vierailu Tampereella oli yksi kevään valopilkuista. Emobändiä en ole vielä kertaakaan ehtinyt nähdä livenä, lähinnä oli vuoden 2022 Sidewaysin keikka, jolloin saavun saman päivänä Finnlinesin lautalla Saksasta Helsinkiin, mutta reissuväsymys ja perhevelvoitteet ajoivat keikan yli. Big Thiefin biisit ovat aika suvereenisti laulaja Adrianne Lenkerin käsialaa, jonka Buck ja muu bändi on sovittanut. Näin ollen Buck on toteuttanut omaa biisintekomissiotaan soololevyjensä kautta.
G Livelabin keikka oli osa Meekin uuden Mirror (26) albumin julkaisukiertuetta. Aiemmista kolmesta soololevystä olen tutustunut vain ensimmäiseen albumiin: Buck Meek (18), joka on aika pienimuotoista ja kotikutoisen kuuloista musiikkia. Uuden albumin kappaleet ovat toteutettu kokonaisen bändin voimin, mukana ovat Big Thiefin rumpali James Krivchenia, laulaja Adrianne Lenker ja myös Buck Meekin nykyinen vaimo Germaine Dunes, joka lämmitteli Meekiä Livelabissa omalla puolen tunnin setillään. Dunesin akustinen nainen ja kitara setti oli mielenkiintoinen, voimallinenkin, mutta musiikki haki vielä lopullista uomaansa. Laulussa oli voimaa, kappaleissa erikoisia rakenteita ja kitarat kuulostivat välillä Velvet Undergroundilta.
Meekin uutukaista olin kuunnellut ennen keikkaa kohtuullisesti. Etemmin kappaleet Gasoline ja Ring of fire olivat kolahtaneet mukavasti. Keikalla Meek esiintyi myös pelkän sähkökitaran voimin. Reilu tunnin setti piti sisällään mahdollisesti kaikki uuden levyn kappaleet ja poimintoja aikaisemmilta levyiltä sekä yksi Big Thief-kappale, jonka nimeä en nyt muista. Todennäköisesti nimeltään Certainty.
Meekin liveote oli vahva ja jotenkin järkähtämätön. Näki ja kuuli, että musiikin parissa on vietetty vuosikymmeniä. Meek onkin valmistunut aikoinaan Berkleen musiikkiopistosta ja vasta sen jälkeen aloittanut bänditouhut. Näin ollet musiikillinen pohja on vahvaksi valettu. Meekin persoonallinen lauluilmaisu toimi välillä upeasti, esimerkiksi uuden levyn kappaleissa em. Gasoline ja Can i mend it? jossa oli intensiteettiä ja vahvaa omakohtaisuuden tuntua. Soul feeling kappaleen alkuun Meek kertoi tarinan isoisästään joka hyppäsi perjantai-iltana Mississippiin kastellakseen farkut ja antoi ne kuivata auringossa, jotta sai ne tiukaksi iltaa varten.
Nähdäkseni suurin osa Meekin kappaleista oli suoran omakohtaisia, selkeitä tarinoita ja tapahtumia omasta elämästä. Meek itse mainitsi, että useat hänen kappaleensa käsittelevät kuolemaa, kuten kappaleessa Outta body Meek kuvittelee tilanteen, jossa hän tapaa edesmenneen ystävänsä. Vaikka elämän rajallisuus olikin tapetilla monissa kappaleissa, niin tyyliltään biisit olivat välillä kuin karkailevia kevätpuroja, mutta selkeällä kulmalla. Meekin laulutyyli kuulosti huonoimmillaan vähän yksiulotteiselta ja ohuelta, mutta parhaimmillaan siinä oli texasissa varttuneen hillbilly-miehen jouhevuutta.
Keikan päätti upeasti Two Saviour (21) albumin kappale Halo light. Herkkä ja tarinallinen biisi toi ensimmäistä kertaa paineen tunnetta silmäkulmaan. Tuohon asti Meekin keikka oli takuuvarmaa työtä, mutta syvin sukellus tuli vasta tämän kappaleen aikana. Ja liveversio oli huomattavasti parempi kuin levyversio. Meekin keikka nousi kevyesti plussan puolelle, mutta ymmärsin kyllä senkin, että miksi yleisöä oli paikan päällä vain reilu kourallinen. Tämän tyylinen singer-songwriter ilmaisu ei ole sitä tarttuvinta korvakarkkia, vaikka musiikillista laatua tarjoiltiin lavealla kädellä.
Joku sunnuntai kesällä 2025. Tuntuu kummallisesti siltä kuin tuosta olisi kulunut aikaa pienen ikuisuuden verran.
Kysymys - Syntyykö käsiteltävän materiaalin äärellä ahaa-elämyksiä? Että esimerkiksi tämä ja tämä hieno teos on pakko saada itsellekin lainaan?
Vastaus - Pakko tunnustaa, että ei synny. Tavaraa kulkee käsien läpi moneen suuntaan niin paljon, että prosessi muistuttaa lähinnä nopeutettua liukuhihnaa, jonka äärellä on pakko pysyä mukana, ettei tipahda pois kyydistä.
Hieman taustaa yllä olevalle otteelle keskustelutuokiosta. Avasin kahvipöydässä tämän blogin päällikölle ja hänen aviopuolisolleen tuolloin loppusuoralla ollutta työtäni ja sen luonnetta kirjastoavustajana (logistiikka) Tampereen Pääkirjasto Metsossa. Kirjaston vakioasiakkaina he olivat kiinnostuneita niistä upeista mahdollisuuksista, joihin pääsin käsiksi suoraan työni ääressä.
Totuus ei ole tarua ihmeellisempää. Tavaraliikenne oli vilkasta ja aineiston määrä mittava. Esimerkiksi tiistaisin ja perjantaisin purettava sekä eteenpäin käsittelyyn siirtyvä seutukuorma (kattaa koko Pirkanmaan alueen) keskiarvoinen mitta oli noin 65 laatikollista (koko ehkä hieman suurempi kuin muuttofirmojen käytössä olevissa laatikoissa) PIKI - Kirjastojen tarjontaan liittyvää aineistoa. Uskon määrien ja aikataulun pysyneen ennallaan.
Purkaminen ja logistiikan seuraavaan vaiheeseen siirtäminen kesti minun aikataulutuksessa suurin piirtein puolitoista tuntia ja vaati raajoilta nopeita liikkeitä. Ei ollut aikaa ihastella jotain upeaa kirjallista luomusta, tai muutakaan aineeksi tiivistynyttä hengen tuotetta. Raakaa työtä, jossa aika ei käynyt pitkäksi.
Jälkikäteen muisteltuna mielikuva kaikesta työtiloissa nähdystä ja koetusta tiivistyy abstraktiksi pedoksi, jota yritti pitää aisoissa omilla käsillä. Vision on täytynyt vaikuttaa samanlaiselta myös työtiloissa, koska samalla tavalla kuin kokkia ei huvita laittaa ruokaa vapaa-aikana, ei myöskään kirjastossa tuntenut työpäivän jälkeen pakottavaa tarvetta rynnätä hyllyille etsimään ja lainaamaan, tai varata jotain kirjaa tai lehteä, jota on saattanut tutkailla kirjakaupassa ja haaveilla ostamisesta. Ennemminkin painetun materiaalin vyöry sai aikaan hylkimisreaktion. Kotona ei tehnyt mieli ottaa kirjaa käteen. Kärjistetysti muotoillen aiemmin aktiivinen lukija mietti vakavissaan oman kokoelmansa kantamista divariin.
Vastaavia tuntemuksia aiheutti myös audiovisuaalisen aineiston jatkokäsittely. CD – levyt, DVD:t, Blu rayt ja vinyylit olivat lopulta vain muovia, johon asetettiin varauskuitit tai kuitataan palautetuksi ennen siirtämistä omiin hyllyihinsä. Harvassa olivat ne hetket, jolloin olisi pysähtynyt ihastelemaan hienoja levynkansia tai koki niitä sykähdyttäviä tuntemuksia, joita kokee levykaupoissa luuhatessa, kun vastaan tulee uutta ja mielenkiintoista musiikkia.
Lienee kuitenkin hyvä muistaa, että hyvin harva, jos lopulta mikään asia on luonteeltaan täysin mustavalkoinen. Täytyisi varmaan olla pelkkään lajitteluun opetettu, tekoälyllä toimiva, kulttuuria vihaamaan koulutettu kone ja kulkea päivien läpi kaikki valot sammuksisssa, jos aistit eivät olisi poimineet aineiston virrasta mitään, mikä ei olisi synnyttänyt tarvetta käyttää omaa kirjastokorttia. Kuten ylempänä totesin, painettu aineisto tai ei houkuttanut, mutta kaksi audiovisuaalista teosta ja niihin liittyvä musiikki pysäyttivät rutiininomaisen liikkeen kädessä, joka hallitsi koodin lukupäätettä.
Olen intohimoinen Twin Peaks sarjan (sekä Fire Walk with Me elokuvan) ja Blade Runner elokuvien fani. Molemmissa tapauksissa tekijät ovat onnistuneet luomaan uniikin, aivan ylivoimaisen kokonaisuuden tarinasta ja ympäristöstä, johon tapahtumat sijoittuvat. Kummassakin teoksessa on määrittelyn ulottumattomiin yltävää maagisuutta. Jotain, minne haluaa matkustaa kerta toisensa jälkeen uudestaan karkuun tätä lähimpänä olevaa todellisuutta.
Oli mukavaa huomata, että Pirkanmaalta löytyy nähtävästi useampikin muihin ulottuvuuksiin kaipaava taho, joka diggaa näitä teoksia. Sen verran usein klassinen materiaali 1980- 90 luvuilta, kuin myös saagojen jatko 2010 luvulla tulivat laatikoissa sekä käsiteltävän materiaalin kärryissä vastaan. Kiertokulku näyttää myös jatkuvan tasaisen suosittuna, koska kaikilla viimeisimmillä (elokuun jälkeisillä) kerroilla olen päätynyt materiaalia varatessa jonotuslistalle.
Twin Peaks sarjan ensimmäinen ja toinen tuotantokausi (1991 – 92) sekä tarinan kokonaisuuden kannalta tärkeä elokuva Fire Walk with Me (1992) saavat aikaan vahvoja nostalgian aaltoja, jotka vievät mennessään nuoruuteen ja aikuisuuden kynnykselle. Kärrystä pilkistänyttä DVD-boksia ihastellessa toivoin, että myös itseäni nuoremmat ikäpolvet löytäisivät tämän aikoinaan tarinankerrontaa radikaalisti uudistaneen ja täysin toisenlaisen amerikkalaisen saippuaoopperan. Ja tarttuisivat näihin tutustuttuaan tarinan narut ja juonen säikeet yhteen punovaan elokuvaan, sekä viimeiseen tuotantokauteen.
Vastaavia väreitä saa aikaan neo-noir tieteiselokuvien klassikko Blade Runnerin ensimmäinen osa (ohjaus Ridley Scott), joka synnytti ensimmäisellä katselukerralla lähes tuskallisen halun teleportata elokuvan maailmaan. Tähän päivään peilatessa kela tuntuu kummalliselta kun ottaa huomioon, millaisessa dystooppisessa, pimeässä ja kylmäävästi tekoälyn ensi askeleita ottavassa ympäristössä hahmot seikkailevat. Ehkä kaipaus syntyi rakkaustarinasta, joka nousee etualalle elokuvan loppusuoralla. Eikä pään sisälle ulottuvaa ajatuksien skannaamista pidetty 1980- ja 1990 - luvuilla realismina muualla kuin salaliittoteoreettikojen keskuudessa. Oliko heitä silloin? Kaikki tuollainen saattoi olla lähinnä pelottavuudessaan kiehtovaa utopiaa.
Musiikki on sekä Twin Peaksin että Blade Runnerin kohdalla elementti, jonka tärkeyttä ei voi korostaa liikaa. Ensin mainitun ympärille on koottu ainakin viisi soundtrackia. Jokaisella tuotantokaudelle ja elokuvalle on sävelletty oma score. Lisäksi The Return kaudella kuultavat Roadhousen musiikkiesitykset on koottu yhteen pakettiin. Blade Runnerin kumpikin osa sisältää soundtrackit, jotka ovat vahvasti säveltäjiensä näköisiä ääniveistoksia.
Twin Peaksin kolmas tuotantokausi sisältää luonnollisesti lukuisia siltoja 1990-luvulle, tarinan alkuun ja keskivaiheille. Tyylikkäimpiä viittauksia ovat mielestäni Roadhousen lavalle astelevat muusikot, jotka nousivat suosion tähtitaivaalle ysärillä. Nine Inch Nails ja Eddie Vedder(Pearl Jam) kunnioittavat läsnäolollaan kapakkaa, joka on ollut olemassa dramaattisesta alusta asti.
Joku alkukesän työviikoista oli lopuillaan. Kävelin Metson musiikkiosastolle lainaamaan kaiken hyllystä löytyvän Twin Peaksiin liittyvän musiikin. Näiden lisäksi Blade Runner 2049 soundtrack lähti mukaan cd-versiona, jossa kuullaan äänimaalauksen lisäksi elokuvassa kuultavat ja hologrammien esittämät kappaleet (Elvis Presley – Suspicious Minds & Can’t Help Falling in Love, Frank Sinatra- Summer Wind & One for My Baby and One More for the Road). Tuplavinyyli sisältää scoren ilman lisukkeita. Makuasia, kummasta formaatista pitää enemmän. CD seuraa kronologisesti elokuvan kulkua, vinyylillä voi kuulla elokuvaa varten sävelletyn musiikin katkeamattoma kokonaisuutena. Mukaan lähti tietenkin myös itse elokuva dvd- ja blu ray – osastolta.
Lisäksi varasin Twin Peaksin kolmannen tuotantokauden sisältävän kymmenen DVD:n mittaisen boksin. Olen jäänyt koukkuun tähän melkoisella varmuudella viimeiseksi jääväänTwin Peaks kauteen, joka menee 1990-luvun tuotantoihin verrattuna pidemmälle kaikissa tarjolla olevissa ulottuvuuksissa. Ja kuljettaa samalla juonen tarinan lopun kautta alkuun. Pisteeseen, jossa kaikki menikin FBI-agentti Dale Cooperin periksi antamattoman ponnistelun ansiosta toisin. Samalla kaikki versiot Cooperista päätyvät sinne, minne he kuuluvat. Heitä ei ehkä olekaan pelkästään kaksi. Aivot menevät ihanalla tavalla solmuun. Surullista, että tämä kaikki loppuu David Lynchin itsensä siirryttyä toiseen ulottuvuuteen. Mutta ympyrä on sulkeutunut ja Twin Peaks jatkaa elämäänsä unissamme. Kukaan ei ole pystynyt kuvaamaan unien järjetöntä logiikkaa, miljöötä ja moraalia paremmin kuin edesmennyt maestro. We are like the dreamer who dreams and then lives inside the dream. But who’s the dreamer?
Alusta oletettuun loppuun asti Twin Peaks sarjalle ja elokuvalle on yhteistä se, että David Lynchin luomassa vinksahtaneessa maailmassa yhdistyvät raadollisuus, kauhu, romantiikkaa, scifi, pelottavalla tavalla todelta tuntuva surrealismi saumattomaksi kokonaisuudeksi. Samalla Lynch ja Mark Frost luovat viiltävän, ajoittain inhorealistisen analyysin amerikkalaisesta yhteiskunnasta sen kipeimpiä kerrostumia esille tuoden. Joista vähäisin ei ole sisäsiittoisuus. Kolmas kausi, joka on mielestäni kliimaksi, tuo tämän kaiken silmiemme eteen superlatiiveina heti ensijakson alkuhetkistä lähtien. Mutta hulluuden pyörteisiin ei tietenkään pääse sisälle, jos tarinan vanhemmat käänteet ovat tutkimatta.
Angelo Badalamentin sarjaan ja elokuvaan luoma musiikki avaa portit johonkin. En tiedä mihin, mutta sinne on päästävä ja sinne myös menen. Kuten parhaat scoret, Twin Peaksin soundtrackit pärjäävät myös omillaan. Ensimmäisen jakson alkuhetkillä kuultavasta monumentaalisen klassikon aseman saavuttaneesta tunnusmusiikista lähtien Badalamentin klassisimmat teokset ovat alkaneet omaa elämäänsä. Ajatusleikki on sinänsä hedelmätön, mutta mietin kuitenkin, voisiko esimerkiksi Julee Cruisen eteerisesti tulkitsema “Falling” olla yhtä monumentaalinen hetki ilmanTwin Peaksia? Ehkä ei, mutta veikkaan, että tuo kauniisti muissa sfääreissä leijuva tuokio olisi tullut luoksemme väkisinkin jossain yhteydessä.
Ensimmäisen tuotantokauden musiikilla on suurin klassikon asema. Oma listalla ykköseksi nousee kuitenkin Fire Walk with Me soundtrack. Ambientin ja jazzin yhdistelmä maalaa kuulokuvaksi elokuvassa nähtävän yhdistelmän kauneutta, pahuutta, kauhua, surua. The Return kauden kahdelle eri levylle jaetut musiikit kannattaa kuunnella peräkkäin. Täydentävät hienosti toisiaan, vievät mukanaan pimeydestä valoon ja takaisin.
Olen varma siitä, että David Lynch tiesi, ehkä jopa ihaili Aki ja Mika Kaurismäen elokuvia. Tämä ilmenee esimerkiksi Twin Peaksin kolmannella tuotantokaudella lopulta kasvot saavassa hahmossa, Dianessa (FBI-agentti Dale Cooperin sihteeri), joka tupakoi samalla tahdilla, millä 15 Frankia ja yksi Pekka kiskovat röökiä Calamari Unionissa. Mika Kaurimäen elokuvissa Anssi Tikanmäen luoma musiikki nostaa elokuvat korkeammalle tasolle samalla tavalla kuin Badalamenti onnistui David Lynchin tuotannoissa. Ehkä Lynch tajusi suomalaisten ohjaajien tuotannon kautta sen, että scoren ja musiikin on oltava jotain suurempaa kuin vain pelkkää äänitapettia taustalla.
Twin Peaksissa vei mukanaan ensin tv-sarja. Levyt löysivät tiensä kotiini myöhemmin. Blade Runnerin kohdalla homma meni toisinpäin. Pääsin alkuun jostain syystä vasta 12 vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen julkaistun soundtrackin kautta. Visioin ennen elokuvan näkemistä mielessäni kaiken, Vangelisin säveltämän musiikin antaessa mielikuvitukselle siivet. Oli hämmentävää huomata, että aika lähelle pääsin alkuperäistä teosta ainakin miljöön ja rakkaustarinan osalta. Vangelisin luoma teos on dystooppisessa yössä seikkailevan ambientin ja elektronisen musiikin klassikko, jota on vaikea kuvailla tyhjentävästi. Se pitää kokea itse.
2049:n musiikista vastaavat Hans Zimmer ja itselleni tuntemattomampi Benjamin Wallfish. Jälleen kerran, äänestä veistetään monumentaalinen taideteos, joka sopii täydellisesti elokuvan visuaaliseen ympäristöön, ja siihen kylmään maailmaan mikä dystopiassa on vastassa. Kontrastina toki mukana myös rakkautta, kauneutta, ripaus lämpöä. Kumpi näistä teoksista nousee ykköseksi? Vaikea valinta, toisena päivänä Vangelis vie ja seuraavana Zimmer tarjoilee maailman parasta futuristista ambientia. Otan molemmat. Pitäkää te muut loput.
Elokuvien paremmuusjärjestykseen asettaminen on sekin lopulta hedelmätöntä touhua. Molempi parempi. Ensimmäinen osa on fiktiota ja samalla hämmentävän tarkkanäköistä ennustusta tämän päivän teknologiaan liittyvistä uhkakuvista. 2049 (ohjaus Denis Villeneuve) ei vastaavasti ole enää kovin kaukana todellisuudesta ympärillämme. Pelottavia vaaran momentteja, mutta samalla myös suuria mahdollisuuksia. Virtuaalinen rakkaus voi olla inhimillisyyden tasoilla toimivaa kanssakäymistä ja täynnä lämpöä. Blade Runnerin jatko-osassa tekoäly on kehittynyt niin pitkälle, että KD6-3.7:n elämänkumppani ei enää sano tai tee pelkästään asioita, joita toinen haluaa kuulla. Kuten chatbotit vielä tällä hetkellä tekevät.
Metson musiikkiosastolla huomasin yllä käsiteltyjen elokuva- ja tv-sarja musiikkien välittömässä läheisyydessä otteita Ennio Morriconen tuotannosta. Morriconen työ ja merkitys vaatisi kuitenkin kokonaan oman kirjoituksensa, että saisi aikaiseksi edes pintaraapaisun siihen massiivisen jälkeen, minkä hän on jättänyt musiikin historiaan. Score tarjonnan vastapainona voisi vielä mainita 1980-luvun amerikkaisten elokuvien ja sarjojen soundtrackit, jotka muistuttavat paljon hittikokoelmia ja tämän päivän nostalgiaa painottavien radiokanavien soittolistoja. Top Gun,Rocky, Miami Vice. Nämä levyt laukussa DJ pääsee helpolla, kun halutaan nostaa illan tunnelma korkeammalle tasolle.
Pesti Metson logistiikassa päättyi kuluvan vuoden elokuussa. Haluan painottaa, että hirmuliskoja maalailevista mielikuvista, tai sitten juuri niiden takia pidin kovasti työstäni logistiikan puolella. Ei hitauden tylsistyttämää hetkeä, ei tympiintynyttä kellon tuijottelua. Ja suljettuani perässäni tavaraliikenteen laiturin oven huomaan palanneeni aktiiviseksi lainaajaksi. Katson parhaillaan Twin Peaksin kolmatta tuotantokautta. En kehtaa edes laskea, monesko (lainaus)kerta tämä on. Aivan sama, parasta ikinä.
Pohdin pari päivää, että kirjoitanko ollenkaan tästä keikasta? Syy: melko suuren luokan pettymys, koska laulaja Axl Rosen ääni ei ollut entisensä. Keikan selkeisiin ääniongelmiin nähden, median kirjoittelu keikasta on ollut jopa ymmärtäväistä ja Axlin äänen heikkouden ei ole annettu vaikuttaa muuhun kokonaisuuteen, joka oli koko keikan ajan kiitettävällä tasolla. Rytmiryhmä hoiti tonttinsa upeasti. Pelkästään Slashin työskentelyä kepin varressa olisi voinut seurata koko keikan ajan ja tavallaan näin kävikin, esimerkiksi Aamulehden arvion mukaan soolokitara varasti show'n Tampereella ja Rosen laulun saattoi sujauttaa ajatuksissaan ikään kuin taka-alalle Slashin kitaraa tukevaksi ääneksi. (Aamulehti. 9.7.2025). Ihan näin empaattinen en ole omassa arviossani, koska Axl Rosen ääni on se juttu joka tekee Guns N' Rosesin tunnistettavaksi, eikä Slashin kitara. Kun kruununjalokivi on pahasti ruosteessa, ääni ei loista entiseen tapaan, niin suurin osa odotuksista ja keikan kokonaiselämyksestä katoaa. Valitettavasti.
Ei silti, kyllä Axl:n ääniongelmat noteerattiin laajalti monissa arvioissa. Soundin arvio on lähimpänä omaa näkemystäni: "Niin kauan kuin Axl pystyi laulamaan alarekisteristä Mr. Brownstonen ja Bob Dylan -laina Knocking on Heaven’s Doorin tapaan, kaikki sujui hyvin. Mutta kun piti leiskauttaa tutut korkeat kiekaukset Welcome to the Junglen, Civil Warin tai Nightrainin aikana, sai yleisö jännittää, miten mies niistä selviää." Livearvio: Guns N' Rosesin Ratinan-keikka sai miettimään, paljonko yhtyeellä on vielä aikaa jäljellä - Soundi.fi
Keikalle pääseminenkin oli pienehkö trilleri. Kuuden nurkilla napsahti kunnon vesisadekuuro ja tämän vuoksi tuli skipattua lämmittelyakti Public Enemy. Harmi, sillä tämän hiphop-suuruuden olisin mielelläni nähnyt. Vesisateen jälkeen suurin osa yleisöstä pakkautui paikalle ja Ratinan jokaisella sisäänpääsyportilla kehkeytyi varsin suuret jonot. Eikä siinä kaikki, portille päästyäni seurasi nopea käännytys huomattavasti kaueampana sijaitsevalle narikalle, koska olkalaukkuni oli suurempaa kokoa kuin vaadittavat A4. Niimpä kiepautin kauempana olevan narikan kautta ja kerkesin stadionille varttia ennen keikan alkua. Kaikki hyvin.
Keikka alkoi luonnollisesti sillä kappaleella millä se aina alkaa, eli Welcome to the junglella. Axl Rosen ääniongelmat paljastuivat heti tämän kappaleen aikana. Tune oli mitä se oli, korkeallekin päästiin välillä, mutta sitten seilailtiin vähän missä sattuu. Vaikka alkukipale olikin kylmä suihku, niin keikan alkupuoliskon reilut puolenkymmentä kappaletta eivät jääneet ansioitta. Use Your Illusioinin Bad Obsessionilla Axln ääni toimi lähestulkoon levyversion veroisesti. Kappaletta piristi oletetusti vierailija Michael Monroen huuliharppu.
Guns N' Rosesin ns. uudet biisit ovat saaneet enimmäkseen naurua ja kuraa niskaansa. Nämä neljä julkaistua kappaletta ovat ilmeisesti kaikki Chinese Democracy (08) aikaisia demoja, johon Slash ja Duff ovat vetäneet omat osuutensa mukaan. Tähän nähden olin yllättänyt, että näistä uusista biiseistä se ensimmäinen ja kollektiivisesti huonoimmaksi tuomittu Absurd toimi aika mukavasti. Tässä kappaleessa solisti ei joutunut liian koville ja punkrockmainen runttaus sopi aika hyvin Axl:n äänelle.
Live and Let Die jatkoi Axln selviytymistaistelua oikean taajuuden ja tunen kanssa. Huomiona oli myös, että solisti tuli kappaleihin vähän liian nopsaan, ajoitus ei toiminut. Yesterdays oli aikamoista kidutusta korville. Ylätaajuuksilla menevä kappale oli yksinkertaisesti liian vaativa vedettäväksi. Muuten upeasti toimineen Coman jälkeen Rose meni hetkeksi lavan taakse tauolle ja basisti Duff McKagan veti todella tymäkän version Stoogesien I Wanna Be Your Dogista. Duff olisi huoletta voinut laulaa muutaman veisun lisääkin. Duff ja Slash kaksikkona edustivat edelleen sellaista rock'n' rollin tyylikkyyttä ja viileyttä jota harvalta löytyy.
Axl Rosen paras vokaalisuoritus koettiin Knockin' on Heaven's Doorin aikana. Tästä alunperin Bob Dylanin varsin lyhkäisestä kappaleesta on kasvanut Gunnareiden käsissä melkoinen keikkamammutti. Tässä kohtaa yhteys löytyi ja Gunnarit kuulosti omissa korvissani siltä miltä sen pitikin kuulostaa. Sitten seurasi kolmen kehnomman kappaleen ketju, Hard Skool, Rocket Queen ja Perhaps. Nojoo, Rocket Queen on klassikko, mutta veto ei hyvä, tiedätte varmaan miksi? Sen sijaan viimeisin tuore kappale Perhaps toimi aika hyvin, eikä se mielestäni ole kappaleena vailla ansioita.
Kahden tunnin jälkeen aloin selailemaan puhelimesta bändin viime keikkojen settilistoja. Ainakin Sweet Child O'Mine, November Rain, Patience ja Paradise City ovat vielä tulossa. Kaikki nuo biisit tulivat ja keikka loppui tutusti viimeiseen näistä, eli Paradise Cityyn. Kolmen tunnin keikka oli minun mielestä liioittelua, kaksi tuntia olisi ihan hyvin riittänyt. Saman viestin voin kertoa muillekin maailman starboille: me emme tarvitse kolmen tunnin keikkoja, eikä missään nimessä neljän tunnin keikkoja. Sori Bruce.
Jos en riittävästi vielä maininnut, niin rytmiryhmä selviytyi mainiosti keikasta. Ja kyllähän se Slashin kitarointi oli ihan omaa luokkaansa. Myös tunnistamattomaksi jäänyt nuorehko, paidaton (osin kupattu? fanit?) rumpali piti homman upeasti läjässä. Kolmatta kertaa en halua Guns n' Rosesia nähdä livenä. Gunnarit on niinkuin monet muutkin meganimet alkupään tuotantonsa vankeja. Use Your Illusion tupla-albumien jälkeen ei ole ilmestynyt mitään kunnolla mainitsemisen arvoista. No joo, Spaghetti Incident (93) on hieno cover-albumi, mutta Axl Rosen egotrippiin Chine Democracyyn (08) ei tule kyllä koskaan palattua.
Syksyllä paljastettu kiertueen nimi: Because What You Want & What You Get Are Two Completely Different Things Tour, herätti hetkellisen toiveen uudesta studioalbumista, mutta aika pian Slash paljasti haastattelussa, että sellaista ei ole tulossa. Jos Guns N' Roses haluaisi synnyttää jotain kiinnostavaa ja kuunteltavaa, niin se voisi olla punk/rock-otteella vetäisty levy, ilman suurempaa taiteellista vaatimustasoa. Ratinan keikalla parhaiten toimivat Axl:n äänialaan sopivat, matalammasta sävelalasta vedetyt kaahaukset, kuten Down on the Farm joka oli keikan loppupuoliskon onnistumisia.
Rod Stewart on esiintynyt Suomessa kaksi kertaa aiemmin, vuosina 1976 ja 1998. Kummallakaan keikalla en ole ollut, ensimmäisen aikoihin olin viisi-vuotias ja ysärillä Rodin kuuntelu oli arjessani varsin vähäistä. Sen sijaan teini-iässä minuun iski lujaa Rod Stewartin alkupään tuotannon helmet, kuten The Jeff Beck Groupin kaksi ensimmäistä albumia: Truth (68) ja Beck-Ola (69). Molemmilla levyiltä löytyy useita Rodin itsensä kynäilemiä kappaleita. Tämä vahvistaa Stewartin artisikuvan sitä puolta, että hän ei ole urallaan pelkästään esittänyt muiden biisejä. Tosin Rodin kappaleissa on ollut aina apuna jokin toinen osapuoli. Mainitsemani Jeff Beck Group oli rodin silta kohti menestystä, ensiksi Faces yhtyeen solistina ja sittemmin kohti menestyksekästä soolouraa.
Myös 70-luvun soololevyt: Every Picture Tells a Story (71), Never a Dull Moment (72) ja Atlantic Crossing (75) kolisivat lujaa. Näistä ensiksi mainittu oli myös ensimmäisiä omistamiani lp-levyjä, jonka ostin viidellätoista markalla Ransa nimisestä osto- ja myyntiliikkeestä Raahesta. Maggie May, Mandolin Wind, Reason to Believe...kuinka sielukkaalta ja rouhealta levy kuulosti silloin ja kuulostaa yhä. Stewartin ensimmäisillä soololevyillä myös Faces bändin jäsenet olivat mukana joillakin kappaleilla.
1970-luvun puolivälistä eteenpäin mentiin viihde ja menestys edellä, ehkä menestyksen myötä Rodin ns.rockuskottavuuskin karisi, etenkin Da Ya Think I'm Sexy diskohitin myötä. Kaikesta huolimatta Rod on tahkonnut vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen uusia levyjä ja uusia hittejä. 80-luvun Rod-albumeissa on useita helmiä, etenkin albumi Out of Order (88) ja sen ponteva hitti Forever Young, joka ei ole Alphavillen eikä Bob Dylanin samanniminen kappale, vaan Rodin oma nuoruushaikailu. Nokia Arenalla kuultu versio tästä biisistä oli jopa levytysversiota ponnekkaampi.
Illan keikka lähti käyntiin kasarin pikkuhitillä Infatuation, joka saattoi olla keski-iältään huomattavan korkealla yleisölle tuntemattomampaa kauraa. Jos Nokia Arenan yleisön keski-ikä oli todella lähellä eläkeikää(jopa sen yli), niin oli itse artistillakin mojovat lukemat mittarissa, sillä tammikuussa on tullut täyteen pyöreät 80-vuotta, joka näkyi yllättävän vähän lavatoiminnassa.
Toka biisissä hypättiin lähemmäs kasarin alkua, Tonight i'm Yoursin (81) nimikappale haki vielä edeltäjänsä tavoin väylää yleisöönsä. Some Guys Have All The Luck oli ainakin Rodin mielestä jo sellainen yleisön vapauttaja. Ehkäpä näin tapahtui, vaikka itselleni kappale on varsin mitäänsanomaton.
Stewartia säesti laaja ja laadukas taustabändi. Noin viisi edustavan näköistä naispuolista taustalaulajaa- ja tanssijaa, joilta löytyi laululahjojen lisäksi myös soittimien käsittelyn taitoa, suorastaan erinomaisella tasolla. Pakolliset miespuoliset kieli- ja puhallinsoittimen hallitsijat täräyttivät väliin erinomaisia sooloja ja tai puhalsivat saksofonistaan vaikuttavia töräyksiä, jotka olisi saanut itsensä Clarence Clemonsin kateelliseksi. Voi sanoa, että suurella rahalla saa aika hyvän lavashown.
Keikan edetessä Rodin ääni parani ja oikeastaan mitä tutumpi biisi, niin sen parempi tulkinta. Ehkäpä ne hitit ovat sen verrna hyvin selkäytimessä, että oli vaikea epäonnistua. First Cut Is the Deepest ja Tonight's The Night keinuivat odotetun nostalgisesti, You Wear it Well ja etenkin Maggie May toimivat suorastaan erinomaisesti. Maggie Mayn aikana palautin itseni vuoteen 1986, jolloin kuulin kappaleen ensimmäisen kerran, siihen haltioituneeseen teini-ikäisen mielenmaastoon.
Kuinka iso legenda Rod loppujen lopuksi onkaan. Ura on alkanut samoihin aikoihin Rollareiden kanssa, kouluaikona on oltu samassa bändissä Kinksin Daviesin veljesten kanssa, Elton Johnin kanssa on touhuttu monenlaisia musiikillisia juttuja. Rod on ollut vähän kaikkialla ja ehkä vähän liikaakin. Parasta aikaa luen myös Rod Stewartista kertoavaa elämänkertaa, joka luo kuvaa hyvin päämäärätietoisesta taiteilijasta, joka on osannut pelata asiat hyvin omaan pussiin, kuten 70-luvun alkupuolella Rod tajusi säästää parhaimmat biisit soololevyilleen ja musiikillinen panostus Faces-bändiin oli selkeästi vähäisempää.
Tunti ja 40 minuuttia kestäneellä keikalla kuultiin yhteensä 21 biisiä. Kaksi näistä kappaleista (I's So Excited ja Proud Mary) esitti taustabändi, sillä aikaa kun Rod kävi haukkaamassa happea ja vaihtamassa esiintymisvaatteita. Keikan loppupuoli oli varsin sakeaa hittivirtaa, Baby Jane, Da Ya Think I'm Sexy ja sokurina kaiken pohjalla itse Sailing. En olisi uskonut, että juuri Sailing sai minussa aikaan suurimmat värähdykset. Alunperin The Sutherland Brothersin levyttämän biisin Rod sisällytti albumilleen: Atlantic Crossing (75), samalta levyltä löytyvä Danny Whittenin kirjoittama I Don't Want to Talk About kuultiin myös keikalla.
Ruksi seinään ja yksi rokin legenda on tullut taas nähtyä. Keikan parhaana vetona pidin kuitenkin tätä blueskappaletta I'd Rather Go Blind, josta löytyy hieno levytysversiokin Stewartin albumilta: Never a Dull Moment (72). Biisi esitettiin myös tribuuttina edesmenneelle Fleetwood Mac - laulajalle Christine McVielle, jonka bluesbändi Chicken Shack teki kappaleesta oman version ennen Rodin vastaavaa.
Joni Ekmanin missio on rokata näitä ankeita aikoja vastaan. Uuden, miltei teemallisen levyn, lyriikat käsittelevät runsaassa mittakaavassa nykyistä sotaista maailmankuvaa ja kuinka vähän se toivoa meissä herättää.
Painavasta sisällöstään huolimatta uusi levy kuulostaa törkeän hyvältä, aidolta ja läpeensä svengaavalta. Jos kaksi edellistäkin levyä olivat sitä A-luokkaa, niin tuore Joni Ekman Group (24) on vielä itsevarmempi ja monipuolisempi kuin tasokkaat Sinulle (20) ja Ekmania (22) platat.
Levyn avauskappale En katso taakseni riffirokkaa maukkaasti ja tutunomaisesti. Taustabändi on myös parasta A-luokkaa. Koskettimien takana heiluu itse Jukka Nousiainen, jolta taittuu myös kitarointi ja välillä poikkihuilu.
Beibi, mua pelottaa jatkaa tarttuvan rifikkäällä linjalla. Upeasti toteutettu kappale jonka napakka lyriikkakaan ei jätä toivomisen varaa, viesti on selvä: "Päivä päivältä lähemmäs sotaa tuntuun että kuljetaan, päivä päivältä enemmän rakastan rauhaa, mutta myönnän, Beibi mua pelottaa"
Rakastat kesää on uuden, ehkä parhaan Ekman-levyn kärkibiisejä. Raukeasti alkava kappale luon mukavan hämyisen ja 70-lukulaisen tunnelman. Pitkä biisi kasvaa edetessään ja pitää sisällään todella tuhtia, liki lynyrdskynyrdmäistä kitarointia. Kepakon käyttö on kautta linjan Ekmanilla erityisesti hallinnassa. Uskaltaisinkohan puhua ehkä yhdestä Suomen tyylitajuisimmista rock-kitaristista?
Ei pilata hetkeä puhumalla herkistelee kivasti. Levyn b-puolen aloittama instrumentaali J.E.G. oli keikalla Ekmanin ja Nousiaisen keskinäistä kitarabattlea. Voittajan kättä ei tarvinnut nostaa ilmaan, sillä molempien kielisoittimet syöksivät ilmoille tasavertaisesti tulta ja tappuraa.
Minulle uuden levyn ns.kuuma peruna on kappale: Tulevaisuus. Mikä kappaleessa mättää on sen lyriikka. Riimipari: "Tulevaisuus ei näytä hyvältä, on varmaan syvältä" saa kyllä yskähtelemään. Sen sijaan väkevä keikkaversio tästä pahaenteisesti eteenpäin vyöryvästä kappaleesta sai minut muuttamaan mielipiteeni. Lyriikka sen kaikessa suoruudessaan ja ennalta-arvattavuudessaan pitää sisällään myös koko kulttuurialan hätähuudon, kun se tulevaisuus ei vaan ole kovin valoisa. Kappaleen aikana ollaan momemtumissa, tässä nämä ihailemani kulttuurialan moniottelijat taistelevat oman työnsä puolesta, tekevät hikistä duunia saadakseen keikkamestat täyttymään ja uudet veisut löytämään kohdeyleisön.
Ovelasti eteenpäin kulkeva Kuumaa hiekkaa on yksi uuden levyn suosikkejani. Mukavan keinuva rytmi ja Sini Suvannon aistikas kannuttelu potkii kappaletta vastustamattomasti eteenpäin. Usko huomiseen on nimensä mukainen toivoa luova kappale, sellainen jonka tämä ankeita aikoja kuvaava levy tarvitsee päätösbiisikseen: "Usko huomiseen, paha palkkansa saa, koneisto seisahtaa"
Näin Ekmanin pari vuotta sitten Ekmania (22) levyn tiimoilta Tampereen Telakalla, joka oli oikein oivallinen keikka, mutta Tänä iltana Ekmanin ja kumppaneiden suoritus oli täyden kympin arvoinen. Joni preesens uhkui tyyneyttä ja itsevarmuutta. Laulu toimi komeasti, kitarasta puhumattakaan, jota Joni puhutteli juuri niin kuin itse halusi.
Keikalla kuultiin myös komeaa poikkihuilujen vuoropuhelua a'la Ekman ja Nousiainen. Esiin on nostettava myös basisti Kalle Stenvikin hienosti svengaava bassottelu, joka vahvisti monen kappaleen perusrunkoa. Ihan viimeisenä biisinä kuultiin hulppea Elvis-cover. Rahtusen yli tunnin mittainen keikka oli alusta loppuun täyttä tavaraa ja potkaisi rokkivuoden 2025 parhaalla mahdollisella tavalla käyntiin. Tästä on vaan vaikea pistää paremmaksi.
TTT-Klubilla oli tarjolla erityistä herkkua, kun kaksi ketterää artistia tarjosivat reilun puolentoista tunnin verran laadukasta singer/songwriter-kamaa. Pekka Nisu on näistä itselleni se tutumpi ja hänen alkuvuodesta ilmestyneestä Lauhanmaa (24) albumista olen sauhunnut tänne blogiin aiemmin, kuten tämän Telakan keikan muodossa: https://homesickhounds.blogspot.com/2024/02/pekka-nisu-telakka-1622024.html
Nisu aloitti illan Lauhanmaan valikoiduilla helmillä, tai itseasiassa soitti seitsemän albumin albumin yhdestätoista kappaleesta. Jotain täs on pakko tehdä aloitti setin väkevästi, biisi johdatti korona-ajan pysähtyneeseen tilaan ja mahdollisesti hyvinkin omakohtaiseen lyriikkaan. Se aika ei palaa vaati yleisön vihellyksen taustalle ja hyvinhän se meiltä onnistui. Tämän maaseudun autioitumista käsittelevän teema-albumin ehdoton helmi on: Jatkaja. Huomionarvoista oli kuinka hyvin kappale toimi akustisesti pelkällä mies- ja kitaraotteella. Väkevä ja vahva kappale tekstiä myöten.
Yhtälailla muutkin Pekka Nisun kappaleet toimivat erinomaisesti akustisina versioina. Kohtalokas kopautus kitaran kaikukoppaan Huittisten hirvenpäässä tuo mainion lisätehon biisiin. Lauhanmaan ehkä tarinallisimman kappaleen Haaveissani Eloise löydän nykyisin jo esiteini-ikäisen tyttöni soittolistalta. Uuden levyn kappaleiden lisäksi Nisu esitti omassa setissään esikoisalbuminsa Papillonin (21) voimabiisit Soihtu ja Uusi Maa, joista jälkimmäinen äityi liki riehakkaaksi rockabillyksi.
Nisun setin loppupuolella lavalle astui myös Elias Gould, jonka tuotantoon olin aiemmin tutustunut vain muutaman hajanaisen irtobiisin verran. Gouldilla on plakkarissa kaksi koko pitkää albumia ja kasa sinkkubiisejä. Kärkeen Nisu ja Gould esittivät tuoreen duo-biisinä Hei kuski. Tunnelmallinen ja kiireettömästi soljuva kuulostaa biisiltä jonka kuuluisi soida kaikkialla radioasemilla ja soittolistoilla. Myös Elias Gouldin oma materiaali kuulosti todella hyvältä, etenkin kun artistin laulutaidot ja lavakarisma ovat tuolla tasolla.
Uran alkuvaiheen sinkkubiisi Huvilakatu oli varsin iskevä, kuten esikoisalbumin Jos sä lähet, joka kolahti todella lujaa, etenkin kun Gould oli enemmän kuin kappaleen sisällä. Upea kappale joka avasi kuulijassa uusia ja vaimennettuja sydämen virtoja. Gouldin kappaleissa ja esiintymisessä on jotain menneiden vuosikymmenien kaikua, mutta freesillä otteella ryyditettynä. Menevä Ikuinen heinäkuu nousi esiin yleisön toiveesta. Viime keväänä ilmestynyt Raitis mies pitää sisällään vahvaa hittipotentiaalia ja striimausluvut lähentelevät miljoonaa, eikä turhaan, sillä biisin kertsissä on vahvat yhteislaulun ainekset.
Keikan loppupuolella molemmat artistit olivat lavalla ja esittävät lisää tekemiään kappaleita, kuten Pimeyden esikoisalbumin Muut on jo menneet (13) tykkiraidan Elämä kiinnostaa. Duo Gould & Nisu toimi kaikkinensa erinomaisesti yhteen. Lauluäänet ovat sopivan erilaisia ja tukevat hyvin toisiaan. Näkisin tässä hyvinkin potentiaalisen singer/songwriter-duon ainekset. Hei kuski kappaleen lisäksi kaverukset olivat tehneet alkuvuoden kiivaissa sessioissa kokonaiset kuusi kappaletta 24 tunnin aikana. Keikan lopussa kuultiin toinenkin kappale näistä sessioista, vielä julkaisematon "Terveen miehen merkit" Tämä ja Hei Kuski ennustavat hyvää mahdollista yhteisalbumia ajatellen.
Jälleen oli Nitsin aika. Edellisestä keikasta olikin kulunut jo kaksi vuotta. Tuolloin tämä Hollannin kansallisaarre heitti Tampereen G Livelabissa hienon ja emotionaalisesti koskettavan keikan, sillä vuoden 2022 keväällä bändin pitkäaikainen kotistudio tuhoutui tulipalossa, vieden mukanaan lähes kaikki bändin soittimet ja masternauhat. Tuon keikan bloggauksessani toivoin uutta levyä ja uusia Suomenkeikkoja. https://homesickhounds.blogspot.com/2022/09/nits-192022-g-livelab-tampere.html
Toiveeseeni on vastattu, sillä tuon keikan jälkeen Nits on julkaissut peräti kaksi uutta levyä, tasapainoisen Neon (22) albumin sekä nyt alkuvuodesta ilmestyneen ep-levyn Tree House Fire (24), jonka katalysaattorina oli tuo kyseinen studiopalo.
Tällä kertaa keikkapaikkana toimi Tampereen Tavara-asema. 50-vuotisjuhlakeikan ensimmäisellä puoliskolla kuultiin kyseisen uuden ep:n kaikki kuusi biisiä. Rohkea ja kunnioitettava valinta bändiltä, jotta uskaltaa noin voimallisesti tuoda uutta levyä esiin. Tree House Fire (24) eroaa edukseen sitä edeltävästä albumitrilogiasta: Angst (07), Knot (09) ja Neon (22). Jos edeltävät levyt olivat maalailevaa ja seesteistä taiderockia, niin uudella ep:llä on ripaus enemmän tunnetta. Myös Tavara-aseman illassa uuden levyn kappaleet kuulostivat ja tuntuivat kouriintuntuvan vahvoilta.
Ensimmäinen puoliaika kesti 45 minuuttia ja piti sisällään yhteensä kymmenen biisiä. Uuden levyn biisien lisäksi huippukohtia olivat etenkin aivan huikea versio kappaleesta A Touch of Henry Moore. Aivan kuin kappaleeseen olisi tuotu jotain lisää, kuin se olisi kasvanut alkuperäisestä versiosta tai saanut lisää väriä. Myös Giant Normal Dwarf (90) levyn päätösraita Infinite Shoeblack kuulosti erityisen hyvältä. Setin päättävä Nescio sai yleisön lämpimäksi, mutta mielestäni se ei ollut paras kuulemani versio kyseisestä veisusta, vaikka hyvä veto olikin.
Keikan alkupuolen Henk Hofsteden lausuma kunnianosoitus Soundin edesmenneelle toimittajalle Jussi Niemelle nosti palan kurkkuun. Niemi oli haastatellut Nitsiä jo vuonna 1982 bändin ensimmäisellä Suomen reissullaan. Oli erityisen koskettavaa, että Niemen kovasti diggaama bändi muisti häntä keikan alussa.
Yleisön joukosta oli erotettavissa muitakin ehtoopuolen kulttuurivaikuttajia, aina Seppo Pietikäisestä Rockadillo levy-yhtiön perustajaan Tapio Korjukseen. Jos yleisöä saisi ja pitäisi määritellä, niin näkisin paikalla olleen keski-iän tuolle puolen ehtineitä ja hyvän maun omaavia kulttuurin suurkuluttajia. Huomasin, että yleisön joukossa ei ollut juurikaan nuorempia musiikinkuluttujaa. Onko niin, että Nits on jäänyt vähän unholaan uusilta sukupolvilta?
Toinen puoliaika oli pitempi, reilun tunnin mittainen, mutta ei niin intensiivinen ja ehjä kuin eka puoliaika. dA dA dA (94) levyn nimibiisi avasi rennon hyväntuulisesti toisen puoliajan. Two Skaters jatkoi vahvasti, mutta sitten vaivuttiin vähän tylsähköön taiderockailuun. Yellow Socks & Angst piti sisällään valloittavan intron Henkin mummusta ja hänen pakkomielteestään kutoa sukkia, mutta biisi itsessään ei tuonut juurikaan lisäarvoa tälle tarinalle, koska se ei ole mielestäni kovin mieleenpainuva kappale. Samaa voin sanoa myös Neon (22) albumin Beromunster kappaleesta, joka sisältää hienon tarinan tuosta myyttisestä radioasemasta, mutta kappaleena on auttamattoman tylsä. Tosin saatan edustaa vähemmistöä mielipiteeni kanssa.
Nitsin biisit saattavat lähteä liikkeelle yksinkertaisesta pianon pimputuksesta, periaatteessa aika vähistä aineksista, mutta kasvavat matkan varrella hienoksi musiikiksi. Näin ei aina käy, joskus kappaleet jäävät vaan pyörimään uskaliaaseen lähtökohtaan, että tulisiko tästä ja tuosta äänestä mielenkiintoinen kappale. Tämä näkyy ja kuuluu etenkin bändin tuoreilla levyillä, joissa välillä biisien ainesosat eivät yksinkertaisesti riitä niistä tekemään omaan makuuni riittävän mielenkiintoisia. Toki uudemmassakin materiaalissa on kerroksia ja hienoja musiikillisia yksityiskohtia, mutta kovin hyvin ne eivät jää mieleen.
Vaikka ehkä keikan toisella puoliskolla intensiteetti laski, niin siitä huolimatta mukana oli hienoja ja valloittavia vetoja, yksi niistä oli Omsk (83) albumin instrumentaali Walter & Connie. Jälleen kerran osoitus bändin liki telepaattisesta yhteydestä, Rob Kloetin monipuolisuudesta rumpupallin takana, Robert Jan Stipsin koskettimien taiasta ja Henkin kitaroinnista kera vihellysten. J.O.S. Days toimi myös, Henkin harputtelu ja irtonainen yhteissoitto toimi hyvin. Settilistan vikana kuultiin Ting (92) albumin helmi: Cars & Cars. Tuossa vaiheessa jouduin jo lähtemään kotiin, mutta sain tietää, että encorena kuultiin vielä kolme kappaletta: Sketches of Spain, Dutch Mountains ja Adieu Sweet Bahnhof.
Ehkei se paras Nitsin näkemäni Nitsin keikka, mutta ei millään muotoa huono suoritus näiltä veteraaneilta. Kolmikko oli edelleen hyvässä terässä, Henkin laulu lähti kauttaaltaan hyvin, Stipsin koskettimissa oli tarkkuutta ja taikaa, Rob Kloetin rumputyö rakensi musiikkielämyksen kokonaiseksi. Jos vielä Nits päättää tulla Tampereelle, niin vastaan kutsuun mielelläni. Toiveenani olisi, että Nits päättäisi tehdä vielä ripeämmän ja popimman levyn, sellaisen jossa olisi vähän samaa henkeä kuin tässä klassikkokappaleessa:
Skottilainen
Jesus and Mary Chain on kautta vuosien ollut kohtuullisen suosittu Suomessa. Etenkin
sikäläiset musiikkilehdet Rumba ja Soundi, painetun musamedian parhaimpina elinvuosinaan nostivat
Reidin veljesten edesottamukset taajaan lehtiensä sivuille. Bändin keskiössä
klassinen veljespari, tyyliin Gallagherin tai Daviesin veljekset, niin hyvässä ja pahassa. On luovia ja riitaisia aikoja,
päihteiden kärjistämiä riitoja. Isoveli William kitarassa ja pikkuveli Jim
mikrofonin varressa. Vuosikymmenien aikana kokoonpano on vaihtunut tiuhaan
veljesten ympärillä, mutta musiikki on pysynyt aina kiinnostavana ja varsin laadukkaana.
Esikoisalbumi
Psychocandy (85) oli ilmestyessään
merkkitapaus. Se loi ensitahdit shoegazing musagenrelle, eleetöntä ja kenkiin
tuijottelevaa esiintymistä ja hypnoottista kitarapörinää. Tätä yhtä aikaa meluisaa
ja kaunista albumia pidetäänkin yhtenä kaikkien aikojen parhaista esikoisalbumeista.
Itselleni levy on bändin tuotannossa vierain ja luotaantyöntävin. Tuon ajan
ärhäkkäimmät kitarapöristelyt eivät tahdo miellyttää millään tavalla korvaa,
vaikka joukossa on Just Like Honeyn
kaltaisia ”pophelmiä”.
Tästä eteenpäin
yhtye loi mainetta hanakkana tyylinvaihtaja, seuraava albumi Darklands (87) oli huomattavasti
popimpi ja kuunteluystävällisempi. Ehkä se kadotti jotain esikoisalbumin
ehdottomuudesta, mutta saavutti yhtyeen uran suurimmat myyntiluvut Top 10
listasijoituksellaan. Tätä seurannut Automatic
(89) piti sisällään rouheampaa, zztop-maista pörinää. Nämä levyt omistan
vinyylinä, kuten hyvän b-puolikokoelman: Barbed
Wire Kisses (88). Honey’s Dead (92), Stoned & Dethroned (94) ja Munki (98)
ovat vahva ysärilevyjen kolmikko, jonka jälkeen bändi vaipui liki kahdeksi
vuosikymmeneksi horrostilaan.
Nyt Tullikamarilla
esiintyi 40-vuotisjuhlakiertueella oleva, elinvoimainen ja kaikin puolin
tiukassa livelyönnissä oleva bändi. Itselläni ei ole vertailukohtia bändin
aikaisempiin keikkoihin, että onko livetilanne ollut aina yhtä vahvaa tekemistä mitä se oli tänä iltana. Puolentoista mittainen rokkijulistus hoitui eleettömästi ja kaikin puolin tyylikkäästi. Tullikamarilla esiintynyt viisihenkinen versio yhtyeestä toimi kaikin puolin erinomaisesti. Toinen kitara, basso ja rummut loivat tanakan perustan veljesparin eleettömälle svengille, Jim Reidin vähän nilkkumaiseen roikkumiseen mikkitelineen varressa ja laiskoihin mikrofonin heilahduksiin biisien välillä, sekä veljensä Williamin tunnistettavalle ja kaiken puolin virheettömälle kitaroinnille.
Keikalla kuultiin voittopuolisesti kappaleita tuoreelta, erinomaiselta Glasgow Eyes (24) albumilta, sekä tasaisesti biisejä bändin kaikilta muilta studioalbumeilta. Uuden levyn Jamcod aloitti illan energisesti. Hyvät ja ei niin paljon toisistaan eroavat kappaleet seurasivat toisiaan. Kun back-kataloogi ei ollut allekirjoittaneella riittävän hyvin hallussa, niin pystyin vain aiempien settilistojen perusteella olettaa, että kakkosena soitettiin Automaticin (89) terhakka Head On. Odotankin, että löytyykö Tullikamarin runsaslukuisesta yleisöstä ketään setlist.fm sivun päivittäjää? Yleisöjakauma oli yllättävän heterogeeninen. Paljon oli kaltaisiani neliviisikymppisiä, rokkipaitaisia ja hivenen pömppövatsaisia, rokkipoliiseja. Mutta yleisössä oli kohtuullisesti naisia ja yllättävän paljon nuorempaa yleisöä.
Girl 71:sen, Yhden uuden levyn parhaimman kappaleen aikana lavalle nousi naislaulaja, joka hoiti hienosti laulajien vuoropuhelun Jim Reidin kanssa. Toinen, vielä nuorempi naislaulaja oli mukana Stoned & Dethroned albumin "hitillä" Sometimes always.
Muutin mentiin Jim Reidin vokaalien varassa, jotka hoituivat hyvällä energialla, vaikka ääni meinasi välillä jäädä särisevien kitaroiden alle. Ehjän ja nautittavan keikan viimeisessä
encoressa Reverence Jim sai ulvoa
loputkin keuhkonsa pihalle ja komeasti sen tekikin. Kappaleesta kasvoi keikan ylivoimaisesti
komein esitys. Levyversiotaan pidempi kappale saavutti hurmoksellisen,
suorastaan viidakkomaisen grooven.
Olin varautunut keikalle korvatulpin, mutta ne jäi käyttämättä. Volyymi meni juuri ja juuri sallituissa rajoissa. Kitaran särö ja ajoittainen kirskunta ei onneksi ottanut korviin. Suurinta osaa Jesus and Mary Chainin kappalemateriaalista en ole koskaan pitänyt maailman muistettavimpana. Uran aikana tehdyistä tyylikokeilusta huolimatta, eri albumien kappaleissa on paljon toisiaan muistuttavia elementtejä, mutta samanaikaisesti, paljon hienovaraisia ja tyylikkäitä yksityiskohtia, jotka ovat nostaneet bändin rokin valioliigaan. Ja nyt kun keikan jälkipöhinässä hain levykaupasta uuden Glasgow Eyes (24) albumin, en voi kun hämmästellä kuinka hieno platta on kyseessä. Inhimillistä, herkkää ja rankkaa. Vahva suositus.
Ari Vaahteran neljästä julkaistusta albumista viimeinen, eli Vaarallisia valloituksia (91) sai avata nämä levymessut omalta osaltani. Tämän monien rock-bändien luottobasistin (Kalevala, Bluesounds, Kauko Röyhkä, Poptones) soolouran huipentuma tai poistuma lähti mukaan kahdella eurolla. Kyllä se enempi poistuma oli, sillä pystyin kuuntelemaan levystä vain kaksi ekaa biisiä...tai puol toista. Levy julkaistiin aikoinaan omakustanteena. Nyt ymmärrän miksi. Kiertoon.
Vaahtera oli kuitenkin hyvä silta seuraavaan, musiikillisesti nautittavampaan levylöytöön, joka olikin, yllätys yllätys, Bluesoundsin erittäin terävä ja svengaava Native Sons Of A Far-Away Country (81). Levy jolla Daven ja kumppaneiden lyönti oli parhaassa iskussaan. Toki Black (80) on huikea klassikko, mutta Native Sons toi tämän tiukan trion soundiin lisää sävyjä. Biisimateriaali on myös vahvaa: Wake Up-Jump, Waves, Simple Simplicity, levy suorastaan tihkuu vahvoja kappaleita. Seitsemän euroa tästä hyväkuntoisesta levystä ei ollut todellakaan liikaa. Ennen levyn ostoa sattui melkein sydämeni seisauttava episodi, kun toisen levysedän vieraat sormet laskeutuvat takavasemmalta Bluessoundsin levyn pinnalle. Hyi sentään, levyjen pläräyksessä ei ole syytä etuilla. Onneksi levymyyjä pelasti tilanteen ja nappasi Bluesoundsin minulle sivuun odottamaan.
Iso osa levymessuajasta meni pyöriessä ja hämmästellessä ympäri Tullintorin levypöytiä. Niin kuin aikaisemmillakin viime aikojen messuilla, niin enimmäkseen levyjen hinnoittelu oli karannut käsistä, tai itse elän yhä ikuisessa alelaarikuvitelmassa. Kahden kolmen kympin haarukka rokkiklassikoista on yksinkertaisesti liikaa, kun levyn saa uutena samaan hintaan. Puhumattakaan viidenkympin levyistä tai paljon siitä yli.
Onneksi poikkeuksia oli joukossa ja vihdoin löysin "ei niin tarkasti hinnoitellun" laarin, jossa oli ydinkärkenä houkutteleva kympillä neljä tarjous. Levyt olivat valitettavasti itselleni kovin tuttuja ja tuosta alelaarista en saanut rouhaistua ylös kuin Three Dog Nightin hauskoilla keräilykorteilla varustetun albumin: Seven Separate Fools (72). Houkuttelevasti tehty levynkansi mukavine lisukkeineen taitaa olla levyn musiikillista tasoa korkeampi. Ehkä kuuntelen, ehkä laitan sen vain b-levyjeni joukkioon. Mutta samalla myyjällä pari muuta laaria täynnä rock-klassikoita haarukassa 5-10 euroa, eikä yhtään sen päälle. Leonard Cohen The Future (92) vitosella oli näiden levyjen paras löytö...tai ainakin melkein...vierestä nousi aikalailla originaali, vähän iskuja saanut, mutta hyvin soiva Jimi Hendrixin: Axis: Bold As Love (68) kahdeksalla eurolla. Myös Joni Mitchell aikalailla Mint-kuntoinen Night Ride Home (91) vitosella on The Suuri Löytö. Myös Mitchellin uran ehtoopuolen voimannäyttö. Samaiselta laarilta löydetty J.Karjalaisen & Mustien Lasien: Tunnussävel (83) seiskalla maistui hyvältä.
Kun Joni Mitchellin makuun oli päästy, niin pian vastaan tuli kyseisen artistin kiistaton klassikkolevy, ehkä se kaikkein paras, eli Ladies Of The Canyon (69). Liki virheettömän levyn gatefold-painoksen hintalapussa luki viisi euroa. Ilahduin kovin. Nyt oltiin tutun suomalaisen myyjän levyaarteiden äärellä. Tämä ystävällinen (turkulainen) myyjä on tuttu kasvo levymessuilta kautta vuosien, vuosikymmenten. Joka kerta on lähtenyt jotain kivaa mukaan, niin nytkin. Mitchell sai seurakseen, myöskin vitosen maksaneen, Happy Mondayksen happoisan menestyslevyn Pills 'n' Thrills and Bellyaches (90). Eiku kun Step on it ja Kinky Afro vaan soimaan, tää levy menee kaverille, vaan kenelle?
Loppuaika meni lazerkiekkoja pläräillessä. Niiden osuus levymessuilla on taas hivenen kasvanut. Itseäkin kiinnostaa cd:t taas enemmän. Kahdesta syystä: 1. Niitä saa halvemmalla kuin vinyylejä. 2. Cd on edelleen erittäin hyvä äänenlaadullinen vaihtoehto, vinyylit eivät aina soi niin hyvin, vaikka muovin nimeen alati vannon. Kaksi oivaa cd-levylöytöä teinkin: Allman Brothers Bandin ysärin ehkä paras levy: Where It All Begins (94) ja Joe Strummerin vaikeasti löydettävistä The Mescaleros albumeista toisen: Global a Go-Go:n (01)
Ilahduttavaa oli todeta kuinka paljon innokkaita levynkerääjiä oli tullut pöyhimään levyjä Tullintorille. ++Keski-ikäiset miesoletetut olivat edelleen se suurin kohderyhmä, mutta joukossa oli paljon nuorempia ja lisääntyneessä määrin naisoletettuja, usein omien vanhempien seurassa jatkamassa tätä innoittavaa musiikkiharrastusta.
Vaikka Arppa on yhtä kuin Aaro Airolan taiteilijanimi, eikä varsinaisesti rockbändi, niin käytännössä Arppa on ennen kaikkea bändi. Se tuli todistettua eilisellä huimalla G Livelabin keikalla Tampereella. Neljä taitavaa muusikkoa soitti kaksi vajaan tunnin settiä liki telepaattisella yhteydellä.
Arpan itsensä lauluilmaisu on persoonallista ja vahvaa. Alkuun vierastin vähän mumisevaa vokalisointia, mutta elävänä kuultuna tämä huojuva, mutta varsin miellyttävä laulu taipui ja paukkui monenmoisiin ulottuvuuksiin. Yksi vahva taidonnäyte tästä kuultiin keikan alkupuolen kappaleessa Kaverin synttäreillä, jossa Arpan ääni karkasi monenmoisiin tiloihin, vähän kuin aikoinaan Ville Leinosen taiteellisimmalla keikoilla.
Levyltä kuunneltuna Arppa on ollut tähän asti minulle sellainen "melkein-artisti". Mielenkiintoisia ja hyviäkin kappaleita riittää. Edellisen Kinovalon alla (21) levyn Oulu (Theme) ja Laila olivat jonkinasteisia striimihittejä. Yks kriisi niminen kappale tuolta levyltä sai tamperelaisyleisön erityisesti villiintymään, kun he lauloivat mukana kertsiä: Nyt ainakin tällä hetkellä, mull on tasan yks kriisi: nää kaikki etuoikeudet ei mahu tähän biisiin.
Tätä Arpan lyyrista otetta olen kuunnellut ja mutustellut jonkin verran. Miettinyt niiden syvempää ulottuvuutta, onko niissä sellaista? Usein kappaleista löytyy tuoreita ja oivaltavia kielikuvia, mutta ovatko ne kappaleina riittävän vahvoja? Ainakin G Livelabin yleisön liki hurmioituneita reaktioita katsellessa kappalemateriaalin täytyy olla puhdasta priimaa.
Arpalle en löydä suoraa esikuvaa suomalaisesta pop/rockista. Varmasti vaikutteita löytyy ainakin molemmista Jukista (kuten hän itsekin laulaa) hienossa Vihdoin viimein kappaleessa. Jossain arviossa taidettiin verrata Juliet Jonesin Sydämeenkin. Ennen kaikkea Arpalle on oma tyyli, joka on arvokas asia. Lokerointi on yllättävän vaikeaa. Siispä jätän sen tekemättä.
Eniten Arpan levyistä olen kuunnellut tuoretta Valeria (23) albumia, joka on varsin onnistunut kokonaisuus. Hyviä kappaleita ovat ainakin Hiekkasäkki aivojen tilalla, Paha meno Pengerkadulla, Metsänpoika popparissa, Valeria ja kansanlaulumainen Kartta väärinpäin, joka sai keikalla arvoisensa tulkinnan. Kappaleen aikana muusikot kerääntyvät soittimien kanssa tiiviiseen piiriin ja musisoivat kuin olisivat olleet nuotiolla. Samassa akustisessa hetkessä esitettiin uuden levyn toinen herkkä kappale: Luulin että.
Herkkä yhteys toisiin, improvisointi, pienet mokat, tekemisen ilo, ovat määreitä tältä keikalta. Rumpali Okko Saastamoinen soitti todella svengaavasti ja tarpeen mukaan myös naurettavan pienesti. Basisti Eero Seppä hoiti hyvin tonttinsa ja yltyi yhden kappaleen aikana pitkään bassosooloon. Ehkä vahvin linkki soitinpuolella oli kitaristi Ville-Veikko Airaniemi, joka sai kepistään irti häkellyttävän monipuolisen äänipaletin.
Hymy karehti bändin soittajien huulilla, irtiotot ja humoristiset käänteet saivat keikasta todellisen hyvänolon messun. Tunsin itseni suorastaan etuoikeutetuksi päästä osaksi tätä nuoremman polven suomirockhurmosta. Yleisön ikäjakauma oli voittopuolisesti nuorempaa, vaikkakin meitä keski-ikäisiä löytyi yleisöstä ihan mukavasti. Ehdottomasti jatkoon. Valeria (23) albumin hoidan pikimmiten itselleni vinyylinä.
