Tämä oli ehkä toiseksi tai kolmanneksi huonoin 22-Pistepirkko keikka jonka olen nähnyt ja siitä huolimatta varsin nautittava keikka. Parhain näkemäni oli tämä puolentoista vuoden takainen "koronakeikka" Klubilla: https://homesickhounds.blogspot.com/search?q=22-pistepirkko
Tänä iltana bändi oli kuin vikuri hevonen, joka keuli ja rynnisti moneen suuntaan, välillä rauhoittui pienillä herkkupaloilla ja välillä heitti melkein makuulle. Oli huippukohtia, aivan tyrmistyttävän hienoja yksittäisiä esityksiä. Oli liiallista kaahaamista, ylisoittamista, oli PK Keräsen ärhäkkää kitaraa, Espen jylisevää rumputyöskentelyä ja Askon aivan liian pitkiä välispiikki/höpinöitä, joista suurin osa oli varsin hauskoja. Tunnin soittamisen jälkeen bändi tiedusteli yleisöltä; että kauanko me ollaan soitettu? Voi olla, että Pirkko-kone oli vähän ruosteessa tai sisätiloissa oli tullut vietettyä aivan liian pitkä tovi, kun rokkilaitumelle rynnistettiin parret ryskyen ja nopeasti hengästyen. Loppujen lopuksi keikka saavutti tunnin ja 45 minuutin kokonaismitan.
Pistepirkkojen keikka piti sisällään useita tulevan Kind Hears Have A Run Run - levyn materiaalia, lähtien hyvin monikerroksellisesta avauskappaleesta. Kauttaaltaan uuden kappaleet kuulostivat varsin kiinnostavilta, mutta korvamadoiksi ne eivät vielä jääneet, lukuun ottamatta rokkaavaa "Seven up" biisiä. Tulevan levyn Pilottisinkkuina julkaistut Snakecharmer ja instrumentaali Kind Hearts Have A Run Run kuultiin keikalla. Näistä ensimmäinen soi raskaammin mitä levytysversio, kun taas jälkimmäinen toimi paremmin. Monet uusista kappaleista saivat ensikasteen tällä yo-talon keikalla. Myös kahdella edellisessä Pirkko-keikalla kuulemani levyttämätön Madness of Speed esitettiin jälleen kerran uudessa muodossa, joka oli mielestäni kolmesta kuulemastani liveversioista huonoin. Sori vaan pojat, se eka versio, jonka kuulin Tampereen Klubilla oli mielestäni paras. Etenkin Espen bongorumputyöskentely teki suuren vaikutuksen.
Keikan erikoisuutena voi pitää Espen peräti viittä laulunumeroa, koska yleensä Espe laulaa 2-3 tsipaletta/keikka. Näistä aliarvostetun (Well You Know) Stuff is Like We Yeah! (08) albumin Crazy Meat oli miellyttävä yllätys, kuten eräs todella ärhäkkä bluesnumero, jonka nimeä en saa millään paikannettua. Näistä Espen biiseistä pari oli mahdollisesti uusia.
Keikalla loisti poissaolollaan 22-Pistepirkkojen 90-luvun tuotanto. Big Lupu (92), Rumble City LaLa Land (94), Eleven (98) ja Rally of Love (01) sivuutettiin täysin. Sen sijaan erinomaiselta Bare Bone Nestiltä (89) kuultiin ainakin Frankestein ja harvemmin kuultu Night Train Blues. Viimeisimmältä studioalbumilta: Lime Green Delorean (11) kuultiin useita lauluja, kuten ontuva versio Ufo Girl - tsipaleesta, erittäin onnistunut ja rajoja venyttelevä So Much Snow (keikan toka biisi)sekä kantriballadi Rodeo Heart joka vedettiin läpi vähän läpilaskun omaisesti.
Loppuun tulivat vielä toimivat versiot kappaleista Rat King ja Kings of Hong Kong. Keikasta jäi hyvä maku jäi suuhun, vaikka se ei ollutkaan millään tapaa koherentti. Tuli useita huonoja versioita kappaleista, mutta vastapainoksi saatiin timanttisiakin vetoja kuten em. kaksi viimeistä kappaletta. Tänään lauantaina Pirkot vetää toisen keikan Yo-talolla, joka voi olla taas aivan toisenlainen, sekä tunnelmaltaan, että kappalevalikoimaltaan.
Sattuma tai pieni youtube-juonne ohjasi ex-tempore livekeikalle tamperelaiseen irkkubaariin O'Connellsiin, jossa esiintyi yksi suomirockin viimeisimmistä virityksistä, ärhäkkään punkisti potkiva: Gim Kordon. Gim Kordonhan on tietty nokkela sanaleikki Sonic Youthin basisti/kitaristi Kim Gordonista. Musiikissa löytyy paljon 90-luvun altsua sonicyouthmaista indiepörinää, mutta myös mukavaa suomirockin rehvakkuutta a'la Juliet Jonesin Sydän, Apulanta ja jopa jotain alkuvaiheen Eppu Normaalia.
Niukahkon yleisön ryydittämä keikka oli energistä ja tiukkaa kamaa. Biiseistä jäi mieleen juurikin nämä kaksi etukäteen kuulemaani youtube-veisua, suomirockmainen Ei ole Helppoo ja tiukasti punkahtava Kaupunki Tappaa Sielunsa. Käsittääkseni yhtyeellä oli kappaleita tasan esikoisalbuminsa: Ei ole helppoo(14) verran ja kaikki ne soitettiin tällä keikalla sekä nimikappale toistamiseen encoressa. Pidinkö keikasta? Tavallaan paljonkin, mutta biisimateriaalista oli kerta kuuleman jälkeen paha sanoa, että kuinka kovaa kamaa tämä loppujen lopuksi on? Pisteet bändin hyvälle heittäytyvälle asenteelle, jossa laitettiin rockjyrä kunnolla pörisemään. Myös rumpalin työskentelyssä oli jotain erityistä raikkautta ja alkuvoimaa.
Illan varsinainen kliimaksi koettiin sitten toisessa tamperelaisessa ravintolassa, eli Yo-Talolla, jossa esiintyi yksi maamme persoonallisimmista bändeistä tai oikeastaan hahmoista: Risto. Tämä laulaja-urkuri Risto Ylihärsilän luotsaama pumppu tarjoaa ehkä tämän ajan parasta ja kunnianhimoisinta suomirockia. Olen joskus ollut eri mieltäkin, sillä aiemmin olen pitänyt Riston musiikkia vähän itsetarkoituksellisen kikkailevana ja puhtaasti aivan liian härönä. Mielipiteeni on nyt muuttunut, sillä Riston uuden albumin kappaleet tällä Yo-talon keikalla kuulostivat järjestään erinomaisilta, tosin häröelementtejä löytyy edelleen, mutta nyt näen ne enemmän kunnianhimoisena taiteena.
Viisi vuotta aiemmin kun olin Riston keikalla, silloin urut taidettiin vähän itsetarkoituksellisesti hajoittaa ja Riston piti kesken biisien käydä yleisön seassa joraamassa, joka toisaalta oli varsin hieno veto artistilta. Tämän illan keikka oli vähemmän häröilevä, mutta energialtaan ei hävinnyt piiruakaan viiden vuoden takaiselle vedolle. Täytyy myös korostaa, että bändi ei pelannut pelkästään Ylihärsilän varassa, sillä bändistä löytyi erittäin pätevä naiskitaristi ja yllättäen(?) Leinosen Ville rummuista. Eikä Villen rumputyöskentely ollut lainkaan hassumpaa, itseasiassa aivan poskettoman hurjaa ja heittäytyvää.
Keikka oli yksi viimeaikojen positiivisimmista yllätyksistä ja saa minun varmasti levykaupoille hankkimaan Riston viime syksyisen albumin: II(13) ja mielellään vinyyliversiona. Kyse on jonkinlaisesta scifi-teemaisesta albumista. Tässä vielä näyte tältä levyltä, mielestäni ehkä viime vuoden paras kotimainen biisi: Turvaluola joka soi myös keikan lopetuskappaleena.
En ole koskaan ollut huonolla Jonna Tervomaan keikalla, mutta en myöskään näin kovalla keikalla. Ensi biisistä alkaen Yo-talon ilta tarjosi silkkaa läsnäolon juhlaa, vaikuttavan muusikon vaikuttavaa laulua, tunteeltaan jotain Patti Smithin ja Janis Joplinin välistä, mutta hunajaisemmassa formissa tarjoiltuna, aitoa ja raastavaa, kaunista ja lohduttavaa, erinomaista äänenkäyttötekniikkaa ja täydellistä eläytymistä. Jonna oli siinä edessämme teeskentelemättönä, hyvin sympaattisena ja rautaisena ammattilaisena.
Yo-talon pyöreä ja melko intensiivinen lavarakenne sopi hyvin Jonnalle ja hänen bändilleen, myös artistin itsensä mielestä. Uuden Eläköön(13) albumin kappaleet vakuuttivat vaikka tunsin niistä vain kaksi entuudestaan: Minä toivon ja Tikapuut taivaaseen. Jonnallahan oli bändi mennyt uusiksi, sitten viime levyn. En tiedä onko uusi bändi parempi vai huonompi, mutta hyvin ammattitaitoisesti se hoiti hommansa. Jonnan bändistä tunsin entuudestaan Jere Ijäksen, joka vaikutti 2000-luvun puolessä välissä 3 albumia tehneessä Jere & the Universessä. Jere julkaisi myös sooloalbumin: Laulut kuin unta(09), joka on yksi näitä suomalaisen alt-kantrin kadonneita helmiä, joka ei paljon kalpene J.Karjalaisen musalle.
Pöydässäni ollut enempi soittimiin kallellaan oleva seurue noteerasi myös bändin ammattitaitoisen työskentelyn, aina taidokasta rumputyöskentelyä myöten, vertauksia vietiin jopa jenkkirokin helmeen, Steely Daniin asti. Bändi toimi erityisesti Jonnan uusissa biisissä, muutaman vanhan kappaleen aikana näytti siltä kuin Jonna olisi odottanut Jussi Jaakonahon kitarasooloa, mutta sieltä tulikin nykyisen kepittäjän vähän erilainen kepin kirskautus. Vanhoista biiseistä parhaiten toimi Lemmikit(08) kokoelmalta löytyvä hyväntuulinen Päästä yli.
Uuden levyn materiaali kuulosti tekstien puolesta rehelliseltä ja paljaalta. Keikan intensiteetti pysyi herkeämättömänä, missään kohtaa ei tullut hoh-hoijaatunnetta, ei edes pientä sellaista. Artisti nautti ja eläytyi tekemiseensä, teki selväksi kuka tarjosi tämän vuoden vahvimman livevedon. Sori Neil Young, sori Bruce Cockburn ja sori Neko Case, kyllä Tervomaaan Jonna veti nyt pisimmän korren tämän vuoden livekeikoistani. Vaikuttavaa ja hurmaavaa, todellista läsnäolon juhlaa. Keikan aikana mietin, että itseasiassa Jonna on koko uransa ajan tehnyt hienoja biisipäivityksiä oman ikäisten nuorten aikuisten elämästä iloineen ja murheineen. Uusi lehti, Eläköön(13) albumin kautta avattu, on vielä pykälän vaikuttavampi ja todempi, Jonna on kulkenut kanssamme tähän vuoden 2013 pimeimpään hetkeen, kertonut peittelemättä aikuisten ihmisten kipeät tarinansa, syvyyden ja toivon värittämät. Tämä keikka tulee elämää mielessäni pitkään. Kiitos Jonna!
Muistan Kauko Röyhkän mylvimässä vasten kattohirttä Tamperelaisessa Telakka-ravintolassa. Elettiin 2000-luvun alkua ja Röyhkä oli uuden suosionsa alkuvaiheessa, energiaa ja pidättelemätöntä härkää löytyi enemmän kuin lääkäri määräsi. Muistikuvat tuosta ja aikaisemmista 90-luvun Kauko-keikoista piirtävät mieleeni pikkaisen humalaisen, virnistelevän ja irtipäässeen rokkipedon. Röyhkä kai eli tuolloin levottoman rockelämänsä viimeisiä rippeitä, ennen kuin artistina tasapainottui, alkoi tehdä teksteiltään, ei niin – kyynisiä ja kieltämättä myös parempia levyjä.
En siis kiistä Röyhkän viimeaikojen levyjen hyvää tasoa, enkä monipuolisia musiikillisia kokeiluja, muun muassa Rätön ja Lehtisalon kanssa, mutta onko jossain kohtaa juna nytkähtänyt kohti musiikillisesti turvallisempia vesiä, etenkin kun syksyllä Röyhkän tuotannosta julkaistaan 6 cd:n boxi, sekö on lopullinen sinetti Kaukon uralle? Tämä olettamushan on silkkaa puppua, eikö niin? Tämäniltaisen Kauko Röyhkä & Narttu keikan alussa sydänalaani viilsi ajatus, olenko todistamassa nyt Kauko Röyhkä – reunionia, onko paikalle saapunut lepsu setä joka toistaa samaa vanhaa viihdyttäjän kaavaansa rutinoituneesti. Illan keikka onneksi todisti, että olin enimmäkseen väärässä, jopa minun takarivin rokkipoliisin ominaisuudessa oli nöyrryttävä ja pantava joraten kun svengi vei.
Ensinnäkin, Röyhkä oli kärsinyt jonkin aikaa kurkkuvaivoista ja se kuului jonkin verran laulussa keikan alkupuolella. Röyhkä itse pahoittelikin käheää kurkkuaan humoristiseen tyyliinsä: - Sori, että mun ääni on tällaista aasin kiljuntaa!
Ei se pelkkää kiljuntaa ollut, varsinkin rokeimmissa numeroissa, kuten Vihaiset Miehet, Mainostaulujen Taakse ja Paska Kaupunki Kaukon ääni toimi hyvin. Majavalakissa ei tietenkään Kauko enää päässyt levyversion äänenkorkeuteen, Lauralle toimi yllättävän hyvin ja encorena kuultu Mielummin vanha kuin aikuinen oli keikan ehdoton kliimaksi, joka sisälsi syyn miksi Nartun aikainen musa on vielä relevanttia, tekstiltään aivan upea kappale.
Itse Narttua ja sen soittovarmuutta ei voinut muuta kuin hämmästellä. En ole koskaan ennen kuullut Lauralle biisistä näin ”oikealta kuuluvaa” versiota. Oli ilo todistaa Kaukoa vanhan ja vakaan taustabändinsä kanssa, näin itse susihukkanen käheine kurkkuineen oli varsin turvallisissa käsissä. Pitkän linjan muusikko Mats Hulden(s.49) bassonvarressa on aina vaikuttava näky, kitaristi Tommi Vikstenin(s.66) syntymäaika piti oikein googlettaa, onko tuo mies oikeasti soittanut 80-luvulla Nartussa? Todella nuoren näköinen sälli. Myös rumpali Heikki Tikka, urkuri Pekka Gröhn ja huikean soolon kappaleessa Ruosteinen Kuu vetänyt toinen kitaristi Jarmo Heikkinen tekivät Narttu-soundista kokonaisen. Vaikka Kaukon laulu ei edellä mainituista syistä ollut ihan parhaimmillaan, niin läsnäolo oli sataprosenttista. Kaukon olemuksessa oli hyväntuulisuutta, vapautuneisuutta ja jopa iloa, joka välittyi myös yleisöön päin. Mutta tuota Telakalla 10 vuotta sitten mylvinyttä härkää ei ollut tässä illassa olemassa, ehkä sitten seuraavalla Kauko-keikalla?
Keikalla kuultiin eniten biisejä Pikku Enkeli(86) albumilta, joka on kieltämättä Narttu-aikojen parhaimmistoa. Oli ilahduttavaa kuulla myös aliarvostetulta Ihmelapsi(88) levyltä kappaleet Korsikalainen ja Ihmelapsen viimeiset hetket. Jäin vain kaipailemaan myös laadukkaan Joko/Tai(90) albumin biisejä, joita ei valitettavasti kuultu lainkaan.
Mitä haastattelujen kautta olen saanut ymmärtää, niin nämä Narttu-keikat eivät johda minkäänlaisiin musiikillisiin jatkotoimiin, jos ei mahdollista tulevaa livealbumia lasketa sellaiseksi. Toisaalta olisi varsin houkuttelevaa ajatella, että millaista musiikkia Röyhkä saisi aikaiseksi vanhan ja taidokkaan taustaryhmänsä kanssa? Sytyttäisikö tuleva syksyn klubikiertue myös uuden musiikin kipinän?
Tampere ei ole soul-city, Hämeessä ei ole sellaista rentoutta ja mojoa että kunnon bileet saataisiin pystyyn. Toivon, että joku olisi tästä eri mieltä?
Kaunis naisartisti kehottaa yleisöä tulemaan lavan eteen: - rohkeasti vaan! Yksi rohkea uskaltautuu, juuri se humalainen takatukkatyyppi. Mirrit ja kollit pysyvät tiukasti asemissaan, tätä paikkaanihan en luovuta. Jalan täytyy kuitenkin nappasta, niskan pyörähdellä vähän rennompana, mutta käsien pitää pysyy taskun pohjalla, joku raja kuitenkin.
Tuo nuori kaunis laulaja on nimeltään Janna, itsensä Maarit ”jäätelökesä” Hurmerinnan tytär. Kyllä geenit ovat jakautuneet auliilla tavalla, ääni taipuu notkeammin ja jazzimmin kuin äidillä. Tytöstä polvi paranee, ainakin melkein. Se mitä Jannalta puuttuu(toistaiseksi), on äitinsä karisma, vaikkakin liveveto on kaikin puolin kelpo suoritus. Parasta keikassa on Jannan ja urkuri Osmo Ikosen yhteysvokalisointi, duetto toimii täydellisesti yhteen. Muutamissa biiseissä meinaa tapahtua improvisaatiota ja heittäytymistä, mutta lievähkö jarru estää täydellisen keikan syntymistä. Mutta monella mittarilla katsottuna kyseessä on hyvin laadukas keikka, sellainen kasipuolen arvoinen. Suurin yllätys lienee se, että Jannan biisit olivat hyviä, parempia kuin seuraavana esiintyneen Tuomon tylsimmän soul-luritukset.
Tuomon keikka alkoi uudella ja hyvänkuuloisella slovarilla. Mies ja piano/urku-yhdistelmä toimii täydellisesti. Seuraavan biisin aikana muu bändi tulee mukaan, samat miehet kuin Jannan taustalla. Olin lähtenyt tänä loskaisena perjantaina yo-talolle nimenomaan Tuomoa katsomaan, miehen viimeisin levy My Own Private Sunday(10) on mielestäni yksi viime vuoden parhaita kotimaisia albumeja. Täytyy sanoa, että Tuomon liveotteessa ei ollut juurikaan heikkouksia, ääni taipui ja vonkui komeasti, bändi soitti kuin unelma, soundi oli miksattu juuri sellaiselle 70-luvun Stevie Wonder-tasolle. Ainoa asia mikä keikassa mätti, oli muutamat melko mitäänsanomattomat biisit. Tuomo oli parhaimmillaan slovareissa ja vähän linjasta poikkeavista irtiotoista, kuten itselleni tuntematon raskaalla kädellä soitettu tokavika biisi.
Illan kruunasi vielä uusi suomisoulin superbändi: The Northern Governors, johon oli kerätty kaikki illan esiintyjät yhteen. Valitettavasti itä-Tampereen bussi lähti ennen kuin keikka alkoi, eli tämä esitys jäi allekirjoittaneelta pelkän arvailun varaan.
Minä tunnen ihollani tätä surumielistä syksyn usvaa, ehkä sinäkin Janne? Matkaa tänne on kestänyt jo kauan. Viisi vuotta sitten julkaisitte elämää suuremman järkäleen Rajan Piirsin Taa(05). Sen piti olla tupla-albumi, mutta siitä tulikin ”vain” 15 biisin vahva kokonaisuus, ylväs ja korkeuksia tavoitteleva mega-albumi. Muistan Soundi-lehden kannen tuolta ajalta ja kansitekstin: - Kaikki on mahdollista!
Kaikki oli mahdollista, aika paljon te saittekin, kriitikkojen ja fanien varauksettoman huomion, paikan Suomibändien aateliskerhossa. Vuodet seurasivat toisiaan ja levyt Kalliot Leikkaa(07) ja Hyönteinen(08). Kitarat murisivat, musiikki sai raskaampia sävyjä, biisit olivat edelleen paikka paikoin erinomaisia. Kriitikot käänsivät selkänsä viimeistään kokeilevan Hyönteisen ilmestyessä, jotain muutakin tapahtui, jonkinlainen hetkellinen uuvahdus. Vaivuittekin reiluksi vuodeksi talviunille, kunnes noin vuosi sitten teitte onnistuneen paluukeikan Tampereen Yo-talolla ja ilmassa leijui lupaus uudesta levystä.
Elämme syksyä 2010 ja uusi levynne Paimen(10) on juuri ilmestynyt. Ensimmäisten kuuntelujen jälkeen mieleni valtasi pettymys. Levy kuulosti vaisulta, pidätellyltä ja biisit aika kehnonlaisilta. Ajattelin, että aikanne on ehkä ohi, että kasva enää isoksi Liekiksi. Keikkannekin lähestyi, ehkä jätän sen tällä kertaa väliin?
En jättänyt, kuuntelin levyänne ratkaisevan neljännen kerran, jokin avautui, jokin melankolisen syksyinen yleistunnelma, biisit tulivat lähemmäksi, jäivät soimaan päähän kertoen potentiaalinsa. Viinitarhaa, Kuningatar, Luudanvarsi, Kalevan Kellot ja nimibiisi Paimen, kaikki erinomaisia lauluja. Tekstit olivat edelleen tuttua ja arvoituksellista dataa, viitteitä sinne sun tänne, jotain omituista punaistakin lankaa, kun vaan jaksaa kuunnella, alati vahvistuvaa syystunnelmaa, ehkä puhdasta surua? Oliko teillä vaikeita aikoja?
On perjantai 15.10 ja te olette siinä, edessäni Yo-talon lavalla. Olen kulkenut pitkän päivämatkan päästäkseni tähän, te vielä pidemmän. Minua hieman väsyttää, te avaatte keikan herkästi viritetyin soittimin. En voi erehtyä, bändikemianne on ainutlaatuinen ja tunnistettava. Keikka on reilun tunnin mittainen, biisivalinnat osuvia, sopivasti uutta ja vanhaa materiaalia. Laulu tahtoo jäädä pystyyn, ei nouse siivilleen kuin muutamissa kappaleissa. Tämä taitaa olla kiertueenne toinen keikka, ehkä täytyy vain hyväksyä koneen lievä yskintä. Illan kohokohta on em. Kuningatar. Siinä on kaikki kohdallaan, biisin monipuolinen rakenne paljastuu kaikessa hienoudessaan, bändikemia toimii kuin ajatus ja sinä Janne laulat tarinaasi suoraan minulle. Minä kiitän ja lupaan seurata tarinanne vaiheita jatkossakin.
Välillä sitä hämmästyy kuinka monipuolista livemusiikkia kotikaupunki tarjoaa. Satuin tuossa aukaisemaan paikallislehden Tamperelaisen ja huomaamaan, että ensi perjantaina 15.10 on melkoisen kelvollinen nippu bändejä ja artisteja Mansessa keikalla. Oikein pahaa tekee tällaisen tarjonnan keskellä, nyt annetaan ihmiselle vähän liian isolla kauhalla rock-herkkuja.
Klubin valtaisi Sir Elwoodin Hiljaiset Värit, jolta on näköjään ilmestynyt uusi(liekö kelvollinen) albumi nimeltään Kaipuun Vuosirenkaita(10). Viimeksi taisin Elwoodit nähdä Oulaisissa jo edesmenneessä rokkibaarissa Barbaarissa vuonna 1993 tai sitten Joensuun Kellarissa vuonna 1998. Kas perskelettä, Tervomaan Jonnakin näyttää palanneen äitiyslomalta, Kustaa Kolmosen akustisessa illassa olisi Jonnan ilmaiskeikka klo:21.00 alkaen, aika mainio tarjous.
Mitäs vielä? Tampereen ehkä parhaassa ”kulttuuriravintolassa” Telakalla esiintyy Nakkilan popylpeys Penniless, joka tunnettiin vielä 90-luvun alussa nimeltä Penniless People of Bulgaria. Suurin herkku on kuitenkin Yo-talolla, jossa esiintyy uusi nouseva bändi Minä ja Ville Ahonen sekä Tampereen oma Liekki, jiihaa! Liekiltähän on ilmestynyt vastikään uusi, kuuntelemista vaativa albumi Paimen(10). Neljännen kuuntelukerran jälkeen omat peukut alkaa kohota hitaasti ylöspäin. Valintani perjantain livekeikasta on selvä.
Syksyä kohden Tampereelle tupsahtaa monenlaista mielenkiintoista ulkomaan elävääkin. Viikon päästä Tampereella järjestetään Lost in Music – kaupunkifestivaali, jonne on tulossa muun muassa nosteessa oleva englantilainen Biffy Clyro. Marraskuussa Tampereen klubilla esiintyy 90-luvun yksi terhakkaimmista powerrock-yhtyeistä The Godfathers, jonka muistettavin levy/hitti on Birth, School, Work, Death(88).
Ennen joulua tarjolla on vielä todellinen herkkupala, nimittäin Ruotsin rock-ylpeys: The Soundtrack of Our Lives esiintyy Tampereen Klubilla 11.12. Jos bändi ei kilauta kelloja, niin ota tästä pieni maistiainen!
Joskus käy niin, että menneisyydestä nousee esiin jotain ainutlaatuista ja koskematonta. Tulee mieletön elämys, kun löytää jotain varjoihin jäänyttä, melkein pilaantuneeksi luultua, mutta joka elinvoimallaan ja vaikuttavuudella lyö jalat alta, WHOAH!
Steve Gibbons Bandin biisi Tupelo Missisippi Flash levyltä Rollin' On(76) aiheutti tämän reaktion. Mieletön biisi jossa raaka musiikillinen elinvoima käy suoraan iholle, artisti Gibbons mylvii rokin sanomaansa pidäkkeettömässä tilassa, sanat lipsuu ohi levypussin printtien, vapaa musiikillinen tila luo hurjan irtonaisen tunteen, kun musiikki ja sen esittäjä ovat täydellisesti yhtä. Puhdasta rokkia, rokkenrollia, rockabillya, ehkä hillbillyäkin, maailman parasta Dr.Feelgoodia, ripaus Roadrunnerin aikaista Hurriganesia, yksinkertaisesti tanakkaa ja erittäin vaikuttavaa rokettirollia, UUH!
Mr.Cool, TheLast Outlaw Man, Steve Gibbons on syntynyt samana vuonna kuin Dylan, 1941. Loi uraa jo 60-luvulla bändissä nimeltä Uglies, joka teki muutaman sinkun, muttei koskaan noussut maineeseen. Pienenä kurioseettina mainittakoon, että Uglies vieraili suomessakin vuonna 1966, mutta ajoitus oli väärä, suomipotin korjasti toinen brittibändi: Renegades. Yritystä riitti ilman menestystä Uglies jälkeen, jota seurasi muutaman singlelevyn mittainen Balls 70-luvun alussa. RRR!
70-luvun alussa alkoi muotoutumaan Steve Gibbons Band, joka pääsi levytyspuuhiin 1976, The Who:n Pete Townshendin ostettua bändin ulos huonosta levytyssopimuksesta. Tästä alkoi bändin ja Steven noin viiden vuoden kulta-aika: Any Road Up(76), Rollin’ On(76), Caught in the Act(77), Down in the Bunker(78), Street parade(79) ja Saints and Sinners(81). Puolenkymmentä levyä väkevää ja kursailematonta rokkia. Hyviä biisejä, hyvää tunnelmaa, paikoin aivan erinomaista soitantaa ja yksi Top 10 hitti: Chuck Berryn: Tulane, jonka irtonaisen ja hauskasti aikaa ilmentävän videon löydät edellisestä blogijutusta.
80-luvulla hahmo ja bändi alkoi hiipumaan, pari levyä vielä ilmestyi, mutta Steve Gibbons bändeineen alkoi olemaan auttamattomasti jo menneen talven lumia. Musiikkilehti Soundissa 1/1984 on mainio ja valaiseva juttu Steve Gibbonsin urasta ja silloisesta keikasta Tampereen Yo-talolla. Ylisanoja ei säästetä, tämä 50-luvun rasvatukan näköinen hahmo osaa ammattinsa, rokki soi ja lantio liikkuu sekä keikan jälkeen vikitellään toimittajan tyttöystävääkin.
Yllättäen herra Gibbons on aktiivinen vielä tänäkin päivänä liki 70-vuoden iässä, keikkaa pukkaa tasaisesti ja uusi levykin Chasing Tales(08) on ilmestynyt reilu vuosi sitten. Huomasin myös, että herra on keikkaillut Suomessakin viime vuosina, ainakin vuonna 2005. Viime vuoden YouTube-linkin mukaan herralla ääni kulkee vielä varsin mukavasti, suorastaan nuorekkaasti jos vertaa hänen ikätoveriinsa Mr.D:hen.
Suosittelen tätä MySpace-linkin tsekkausta jos haluaa kuulla jotain hyvin autenttista ja multaista rokkia, muinaista ja unohdettua karheutta jossa on yllättävän iso musiikillinen sydän: http://www.myspace.com/stevegibbons
