lauantai 16. lokakuuta 2021

Temptations - Sky's The Limit

Onko kukaan kertonut, että Sky's The Limit (71) on yksi parhaista Temptations-yhtyeen levyistä? Jos ei ole, niin minä vahvistan asian: Se on ehkä bändin paras levy. Tämä on hurja väite. Ilmestyihän vain kaksi vuotta aiemmin psykedeelisen soulin klassikko: Cloud Nine (69). Cloud Nineä pidetään yleisesti ottaen bändin parhaana. Minun mielestä se on vasta välivaihe sofiskoituneeksi yltyneellä soulmatkalla. Levy levyltä Tempparit korottivat rimaa ja leipoivat musasta alati herkullisempaa korvakarkkia.

Laadukas sisältö peittoaa naarmut. Näin tässäkin tapauksessa. Viidenkymmenen sentin musaseuralainen Juutinrauman sillan tuolta puolelta, danskepoikien suurimmasta levyliiteristä kulkeutui kuriiripalvelujen avustamana Lempäälän perukoille. - Ei sillä ole arvoa, myy se pois viidelläkymmenellä sentillä! Ja kun näet niitä useita, kymmeniäkin, niin ajattelet, että siinäpä jotain kelvotonta alelaarikamaa. Mutta eipäs olekaan.

Kun levy alkaa herkällä balladilla, on yhtyeen itsetunto kohdillaan. Gonna Keep On Tryin' Till I Win Your Love on soulkielien herkkää näppäilyä ja myös mahtava statement. Kyllä kannattaa yrittää, ainakin nämä pojat availevat helposti kaikki jumissa olevat rakkauden lukot. Temptations perustuu pitkälti Norman Whitfieldin ja Barret Strongin eeppisiin soulteoksiin, joita tämä kultakurkkujen kuoro helposti kuljettaa eteenpäin.

Just My Imaginationin on coveroinut sekä Rollarit, että Aki Sirkesalo (Pelkkää kuvitelmaa). Biisi on yksi kaikkien aikojen soulsuosikkejani. Eipä silti, Rollareiden versio on mainio, Akin myös, mutta alkuperäinen silittää ja kuljettaa vielä hellemmin unelmiin, utupilviin, aah! I'm The Expectation To The Rule on vain yksi "rivibiisi", josta Michael Kiwanuka antaisi oikean kätensä. Helposti.

Smiling Face Sometimes kellottaa kaksitoista ja puoli minuuttia. Mantramaisesti kasvava kappale on täynnä hienoa orkestraatiota ja 70-luvun mustaa mystiikkaa. Tämä on myös omia all time - suosikkejani. Temptations toteutti tätä pitkän biisin kaavaa lähes jokaisella 70-luvun alun levyllä: Papa Was A Rolling Stone, Masterpiece, Run Away, Running Child, kaikki ovat samalla nautinnollisella soul-maratonilla. Myös Curtis Mayfield ja Barry White viljelivät surutta 70-luvulla ylipitkiä disco-kutubiisejä, joista osa toimii ja osa ei.

Kakkospuoli alkaa Man nimisellä vaikuttavalla tsipaleella. Koko siivu pitää sisällään yhtälailla nautinnollista soulkeinuntaa kuin a-siivukin. Levy päättyy pitkään, yhdeksän minuuttisen kappaleeseen Love Can Ne Anything (Can't Nothing Be Love But Love)

Sky's the Limit on viimeinen levytys Temptationsin perustajajäseneltä Eddie Kendricksiltä, joka vastaa muun muassa Just My Imagination hitin laulusuorituksesta. Albumin äänityksen aikana Kendricks lähti yhtyestä soolouralle. Hänen paras ystävänsä Paul Williams seurasi häntä pian ulos ryhmästä lähinnä terveysongelmien vuoksi. Vaikka laulajat vaihtuivat Temppareissa, niin musiikillinen laatu pysyi kovana aina 70-luvun puoleen väliin asti. Tulossa olivat vielä sellaiset kovat lätyt kuin: All Directions (72), Masterpiece(73) ja 1990 (73), joita varmuudella löydät euron kirpparilaareista. Tässä vielä Kendricksin hunajainen lauluveto tuostam eeppisestä Temppari-hitistä:

https://www.youtube.com/watch?v=WZ4Ym9Xiw3w




torstai 7. lokakuuta 2021

Little Feat - Let it Roll

Jari Uusikartanon levyarvio Little Featin paluualbumista: Let it Roll (88) Soundissa 10/1988 räjäytti nuoren seitsemäntoistavuotiaan tajuntani. Uusikartano tarjosi helmiä sioille ja oppipojille. Minä olin yksi niistä oppipojista (tai sioista) ja kiinnostuin tuon arvion myötä valtavasti Little Featista. Etenkin kun Uusikartano vyörytti kokonaisen aukeamallisen verran definitiivista Feat-historiikkia kera asiallisin lähdeviittein. Tässäpä toimittaja, joka oli tehnyt valtavan taustatyön ja reväytti tämän musiikillisen mehukkaan bändin olemuksen minunkin vielä neitseellisten rokkisilmien hämmästeltäväksi. Katsokaa, opiskelkaa ja hämmästelkää. Kuka enää kirjoittaa näin pitkiä levyarvioita painettuihin lehtiin...tai edes nettiin. Ja jaksaako ihmiset lukea näin pitkiä historiikkeja? Ehkä New Yorkerista löytyy vielä jotain vastaavaa, näin punnittua ja huolella tutkittua. Ja tässä tuosta arviosta ensimmäinen sivu. Sen toisen sivun saat etsiä itse.

Onko järkeä kirjoittaa mitään tästä jo 33 vuoden takaisesta Little Featin comeback-albumista? Tahtoisin, että on. Otetaan näkökulmaksi se, että miten levy on kestänyt aikaa? Ostin kai levyn aika tuoreeltaan. Uuden jäsenen, Lowell Georgen korvanneen, Graig Fullerin puhtoisempi ja siloisempi ääni ei alkuun miellyttänyt. Hyvät biisit muuttuivat pliisuiksi tuon äänen myötä. Tältä minusta tuntui 30 vuotta sitten. Entäs tänään? Yllättäen pidän Fullerin harmonisesta äänestä...ja kaikki nuo silloin tutuksi tulleet kappaleet kuulostavat edelleen varsin hyviltä.

Albert Järvinen coveroi nimikappaleen vielä samana vuonna ilmestyneelle sooloalbumilleen: Braindamage or Still Alive(88). Yhtälailla kun coveroi Ride On (74) esikoiselleen Little Featin Teenage Nervous Breakdownin. Musaheebot olivat nenä valppaana myös uuden Featin edessä. 

Vuosi tästä eteenpäin Feat konsertoi Suomessa ja kertoi haastattelussa uudesta, tulevasta levystä, jonka nimeksi olisi tulossa: Representing the Mambo. Kyseinen levy ilmestyi seuraavana vuonna ja se oli pitkään uuden Little Feat inkarnaation suosikkialbumi. Polveileva nimikappale, kulkeva Texas Twister, ovela Ingenue ja levyn päättävä popahtava Silver Screen löysivät tiensä monille Best of - kokoelmakaseteilleni. Tänään kuunneltuna Representing The Mambo (90) kuulostaa hivenen väkinäiseltä ja turhan kasarilta. Ei niin hyvältä, mitä muistelin.

Seuraavana vuonna ilmestyi uudelle levy-yhtiölle ihan hyvä Shake Me Up(91). "Ihan hyvä" ei kuulosta hyvältä. Ilmestyessään pidin sitä kahden tai kolmen tähden levynä. Ei oikein lähtenyt...tai en jaksanut siihen kunnolla perehtyä. Tänään levy kuulostaa paremmalta kuin edeltäjänsä. Energia ja mukava soittamisen riemu on läsnä. Aloituskappale Spider's Blues kiemurtelee jännästi, Shake Me Up ravistelee kuin Let it Roll kolme aikaisemmin. Things Happen, Love and Lied to, Clownin'...levyltä löytyy paljon mieleenpainuvia kappaleita, joita aika on kohdellut hyvin.

Little Feat on jatkanut toimintaansa aina näihin päiviin asti, tosin vuosi vuodelta enemmän hiipuen, venyttäen levyjen julkaisuvälejä. Viimeisin Little Feat - albumi Rooster Rag on vuodelta 2012. Myös viikatemies on korjannut rumpali Richie Haywardin vuonna 2010 ja kitaristi Paul Barreren vuonna 2019. Tänä syksynä on tosin  ilmestynyt ihan uusi kappale When All Boat Rise. Bändistä on enää rippeet jäljellä, en tiedä olisiko uusi levykin vielä tulollaan?

Palataan vielä Let it Roll -albumiin. Aloituskappale Hate to lose your lovin' svengaa mainiosti. One Clear Moment jatkaa pätevästi, menevä Cajun Girl lyö vauhtia pesään ja Hangin' on to the Good Times on ehta hituri. Loppulevy menee vähän kasarinsävyttämässä svengissä, mutta irtonaisessa sellaisessa. Aika on kohdellut hyvin tätä 33 vuoden takaista comebackia. Suosittelen tutustumaan vinyylimuodossa, jos kohdalle tulee.

https://www.youtube.com/watch?v=9IyRNKleyyg





lauantai 18. syyskuuta 2021

Kauko Röyhkä - Vaeltava vitsaus

Tyttöjen ystävä (91) albumin kappaleesta nimensä saanut Kauko Röyhkän elämänkerran toinen osa: Vaeltava vitsaus(21) on selkeää ja sujuvaa luettavaa. Ostan kirjan sen julkaisupäivänä ja luen kahdessa päivässä. Onko tämä kirja Jukka-Pekka Välimaan luoman julkisen hahmon; Kauko Röyhkän hyvästely? Onko Röyhkä hiipumassa ja häipymässä taustalla Suomen rock- ja kulttuurikentästä? 

Miksi näin aprikoin? Röyhkän taiteellinen profiili on istunut huonosti tähän viime vuosien metoo-aikaan. Röyhkä on saanut enemmän vastustusta kuin kunnioitusta osakseen, ainakin rockin saralla. Kirjoitusrintamalla arviot ovat olleet suotuisia, mutta musiikillinen puoli pysyy kiinnostavana ainoastaan vanhojen fanien keskuudessa, kuten minun. Myös Röyhkä ennen hyvinkin aktiivinen facebook-kirjoittelu on lakannut kokonaan. Kauko Röyhkä eli tuotteliasta ja yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa aikaa edelliset kymmenen vuotta. Hän teki paljon kirjoja ja levyjä, omia ja yhteisiä, julkaisi naurettavan paljon hienoja tiivistelmiä ajasta facebook-sivuilleen. Tämän vuoden Röyhkä on ollut hiljaa, lukuun ottamatta satunnaista keikkailua ja alkuvuodesta julkaistu dekkaria. Ja nyt ilmestyy nämä muistelmat. Vaan onhan tämä aika aktiivista toimintaa poikkeusaikana, ehkä hän ei olekaan jäämässä taustalle Suomen kulttuurikentältä. 

Vaeltava vitsaus alkaa lupaavasti Röyhkän ns. etsikkoajasta ulkomailla, kun hänelle 80-luvun lopulla myönnettiin puolen vuoden taiteilija-apuraha ja hän sen turvin lähti kirjoittamaan uutta romaania Portugaliin. Tuo vaihe merkitsi käännekohtaa Röyhkän uralla, bändi Narttu veteli viimeisiään ja oli luotava jotain uutta ja kiinnostavaa, tällä kertaa ilman tuttuja luottomuusikoitaan.

Portugali-vaiheesta hypätään 80-luvun alkuun, eli siihen hetkeen mihin muistelmien ensimmäinen osa: Marjatan poika jäi. Pian alkaa nopeatempoinen ja kapea-alainen kerronta, sinänsä 80-lukuun käytetään yli sata sivua tekstiä, mutta kappaleet ovat lyhyitä ja niissä on usein mukana jonkun Kaukon kappaleen sanat. Röyhkä kyllä kirjoittaa hauskasti Narttu-aikaisista bändikavereistaan ja toilailustaan, lyhyellä ja tiiviillä tyylillään sanoo paljonkin, mutta Kerronta ei syvenny ja mitään kovin oivaltavia juttuja ei nouse esiin.

Voi olla, että syynä on Röyhkän viimeiset kymmenen vuotta kestänyt aktiivinen facebook-kirjoittelu. Tuolla sosiaalisen median alustalla Röyhkä sanoi lähes kaiken, muistot, kantaaottavat päivitykset, pisteliäät henkilöanalyysit, facebook-sivu tarjosi kaiken edellä olevan. Vaeltava vitsaus on kuin löyhä synteesi noista facebookista kerrotuista tiivistelmistä. Tämä on harmi, koska olisin toivonut, että etenkin tuosta neonvärisestä vuosikymmenestä olisi saatu enemmän irti. Voihan se olla, että muisti ei vain riitä enää noin pitkälle tai tuota vuosikymmentä Röyhkä ei halua isommin mehustella.

Yhdeksänkymmenluku esiintyy vähän ilkeänä ja likaisena, kuten Röyhkän musiikkikin. Väliin tulee kovan luokan paljastuksia muista muusikoista, kuten Kaukon bändin basistista Ari Vaahterasta. Kauko ei mitenkään silittele bändikavereitaan: "He ovat kusipäitä, mutta tärkeitä kuitenkin." Vaimoistaan ja tyttöystävistään Kauko kirjoittaa kunnioittavasti, etenkin lastensa äideistä. Maritta Kuula, joka oli Röyhkän tyttöystävä 80-luvulla, jätetään kerronnan ulkopuolelle asianomaisen toiveesta.

Musiikki ja kirjallisuus, jotka ovat Röyhkän persoonan ydin, esiintyy sittenkin liian ohkaisena. Olisin toivonut syvempiä analyysejä Röyhkän levyistä. Useat albumit kuitataan parilla lauseella, joistain ei puhuta laisinkaan. Toisaalta tämä on elämänkerta, eikä mikään levyarviokokoelma, mutta siitäkin huolimatta useat itselleni merkittävät Röyhkä-tuotokset ja niiden syntyhistoria ei esiinny kirjassa. Huomaan olevani pettynyt.

Voi olla, että puhun kohtuuttoman fanin äänelle. Olen kuullut ja lukenut Röyhkästä miltei kaiken. Noin kolmenkymmenen studioalbumin ja kahdenkymmenen romaanin mittainen taival on pitkä ja taiteentekijän voi olla vaikea tiristää elämää suurempaa synteesiä tästä kaikesta. Kauko kirjoittaa koko ajan, julkaisee vähintään kaksi kirjaa vuodessa. Tällä hän pitääkin itseään enemmän kirjailijana kuin muusikkona. Röyhkällä on vahva rutiini kirjoittamiseen. Teksti on kauttaaltaan tiivistä ja selkeää. Usein myös hyvin kiinnostavaa. Mutta tätä kirjaa leimaa valitettavasti lievä kiireen maku, vaikkakin elämänkerta viedään komeaan loppuun, aina näihin vuosiin ja korona-aikaan asti. Myös Röyhkän sanat ja tiivistelmät osuvat ja uppoavat, kun hän vaan jaksaa kertoa vähän enemmän.

Nurinastani huolimatta, olen yhä se viisikymppinen fani, joka fanittaa vähän yli kuusikymppistä miestä, vaikutun hänen taiteestaan, rocklevyjen mystiikasta, kirjojen tarinankerronnasta ja naturalistisesta puolesta. Fanius on kestänyt pitkään, miksei se lakannut silloin kun olin kahdenkymmenen? Voiko olla viisikymppinen rockfani ja vielä näin pienessä maassa? Taitaa voida, sillä olen edelleen kiinni tässä oudossa illuusiossa. Röyhkän tuotanto on tarjonnut peilauspinta-alaa omaan elämääni koko hänen taiteellisen uransa ajan. Sopeutumaton ja rohkea susihukkanen, joka on uskaltanut tehdä jutut omalla tavallaan. Myös tavattoman tuottelias kaveri, joka uskoo työnteon voimaan taiteenkin saralla. Se on kunnioitettavaa ja hienoa. Tiedossa on, että Röyhkä & Mattila- duo olisi jossain kohtaa aktivoitumassa ja lapin sota - romaanitrilogian päätösosa on vielä julkaisematta. Näitä odotellessa.

Vaan mitä tapahtui tasan 27 vuotta sitten. Muistan hämärästi nähneeni televisiosta tämän itseriittoisen Kauko-dokkarin. Onneksi on youtube. 

https://www.youtube.com/watch?v=kqPlUl9GQwk



sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Daniel Romano's Outfit - Cobra Poems

Salamaakin nopeampi kanadalaisartisti Daniel Romano julkaisee kokopitkiä folk/rocklevyjä useita vuodessa.  Cobra Poems (21) on kolmas Romano-levy tänä vuonna. Talvella ilmestyi hivenen epätasainen Kissing The Foe (21) ja keväällä livealbumi: Fully Plugged In (21). Viime vuonna Daniel Romanolta ja hänen eri kokoonpanoiltaan ilmestyi yhteensä kymmenen levyä. Että tällainen tapaus. Itseasiassa koronan puraistessa eka kertaa kunnolla talvella 2020, Romano pisti niin sanotusti haisemaan. Levyt seurasivat toisiaan aina pitkälle syksyyn asti. Suurin osa julkaisusta tuli bandcampin kautta, eikä fyysisessä muodossa. Kaksi viime vuoden levyistä puristettiin vinyylilevyiksi: livealbumi Okay Wow(20) ja artistin parhaimmistoon kuuluva: How III Thy World is Ordered (21). 

Kieltämättä laatu on hivenen kärsinyt julkaisujen paljoudessa. Monet näistä bandcamp-levyistä ovat aika epätasaisia kokonaisuuksia, vaikkakin pitävät paljon helmiä sisällään. Etenkin viime syksyn vain bandcampista löytyvä Todd Rundgrenin tuotantoa muistuttava White Flag (20) on vahva kokonaisuus. Voittopuolisesti laatukriteeristö on toiminut, kaikki julkaistut äänitteet ovat ansainneet (ainakin osittain) paikkansa ja parhaimmat niistä Romano on tajunnut julkaista vinyylinä.

Tullaan peruskysymyksen äärelle: vaan ketä kiinnostaa tällainen Dylan-tyylinen folk/rock? Blogissani sauhuan niin usein Romanon levyistä, varmaan useimpien mielestä kyllästymiseenkin asti. Daniel Romano edustaa minulle musanörtin unelma-artistia, kaveria joka on luovassa ja vitaalisessa vaiheessa omaa uraansa, julkaisee sellaisia levyjä jotka myötäilevät isosti omia musiikillisia kiinnostuksen kohteitaan. Mikä on ilahduttavampaa kuin aina uusi neljänkymmenen minuutin rokkilättynen itselle tutusta rock-genrestä.

Cobra Poems (21) on hyvä jatke Romanon uralle. Alkukesästä julkaistu sinkkulohkaisu Nocturne Child oli T.Rex-tyyppinen tarttuva poppis, mutta se ei kerro koko tarinaa levystä. Cobra Poems on ilahduttavan monipuolinen kappalekokonaisuus, tällä kertaa on poissa Romanolle ominainen liiallinen vimmaisuus puskea eetteriin, aika paljon toisiaan muistuttavia biisejä. Nyt on maltettu valita levylle sopivan erilaisia kappaleita, kuten rootsisti kiemurteleva ja loppuaan kohti kasvava Holy Trumpeteer. Toisaalta esimerkiksi Animals Above Our Town on hyvin tunnistettava Daniel Romano powerpoppis, samantyylisiä olen kuullut ainakin puolen tusinan verran. Mutta biisi potkii kyllä hyvin. 

Kappaleissa Motions ja Tears Through a Sunrise vokaalivastuu jaetaan Oufitin Julianna Riolinolle. Naisääni tuo mukavaa vaihtelua Romanon tunnistettavalla ja välillä hivenen rasittavalle nasaalille. Baby if We Stick It Out on taas yksi rouheinen rokki, joka miellyttää korvaani. Outfitin yhteissoitto pelaa kautta linjan mainiosti. Soitinarsenaali on monipuolinen ja musikantit osaavat hommansa. Kappaleista kuulee, että yhdessä on soitettu pitemmän aikaa. 38 minuutin levy loppuu erilaiseen ja vähän erikoiseen kappaleeseen: Camera Varda, joka ei oikein asetu mihinkään musakategoriaan, mutta toisaalta pitää sisällään vaikutteita laajalla spektrillä aina rokista kansanmusiikkiin.

Olen tilannut levystä vinyyliversion ja näin ollen pyrin olla kuuntelematta levyä Spotikasta puhki. Ainakin edelliset Romano-levyt ovat kestäneet hyvin aikaa, etenkin niiden paljouden vuoksi, aina löytyy makoisaa lisäkuunneltavaa. Uutukaisesta teen varovaisen ennustuksen: tämä saattaa olla Romanon ura vahvin albumi. Toivon niin.

https://www.youtube.com/watch?v=Vlkq53sK2co




perjantai 10. syyskuuta 2021

Michael Chapman (1941-2021)

Yorkshiren halonhakkaaja on poissa. Pitkänlinjan englantilais-trubaduuri Michael Chapman kuoli eilen kunnioitettavassa 80-vuoden iässä. Charlie Wattsin ikätoveri siis. Enkä olisi toivonut, että kirjoitan tänä syksynä blogiini muistokirjoituksia fanittamilleni artisteille.

Aika on ehtiväinen, useat 1940-luvulla syntyneet rokkarit ovat ns. liipaisimella. Eläkeikä on saavutettu ajat sitten ja iso osa heistä jatkaa/on jatkanut musiikintekoa aina näihin päiviin asti. Niin myös Michael Chapman. Loppusuorallaan hän julkaisi kolme vahvaa albumia, Steve Gunnin tuottamat: 50(16) ja True North(19) sekä EB=MC2(17), joka on yhteisalbumi israelilaisen muusikon Ehud Banain kanssa. 

Michael Chapman aloitti uransa jazzkitaristina 60-luvun loppupuoliskolla. Voi sanoa, että Chapman kuului samaan genreen sellaisten folkin suurnimien kanssa, kuten Roy Harper ja John Martyn. Chapmanin toisella studioalbumilla Fully Qualified Survivor(70) soitti toinen tuleva kitarasuuruus, nimittäin Mick Ronson, ennen kuin Davin Bowie nappasi hänet omaan bändiinsä. Edellä mainittu albumi on Chapmanin uran parhaita. Muita artistin alkupään merkittäviä albumeita ovat debyytti: Rainmaker(69), folkisti rullaava: Wrecked Again (71) sekä mukavasti suriseva: Millstone Grit(73) , joka on toiminut tiettävästi jonkinmoisena esikuvana Dinosaur jr:n Jay Mascisin musiikilliselle tuotannolle.

80-luvun vaihde toi mukanaan sellaisia perinteisiä muusikonongelmia, kuin alkoholi ja uran yleinen hiipuminen. Kautta vuosikymmenien Michael Chapman on tehnyt tasaiseen monentyyppisiä kitara-albumeja, välillä meditaatiohenkisen instrumentaalilevyn: Heartbeat (87), täysin omakustanteen: Still Making Rain (91), josta omistan ehkä paskimman laatuisen cd-levyn ikinä, mikä tahansa kotipolttolevy kuulostaa paremmalta. Levyn sisältö on toki timanttia. Myös uudella vuosituhannella Michael teki paljon pelkkiä mies ja kitara instrumentaalilevyjä.

Loppuvuosien noste on paljolti toisen muusikon, edellä mainitun Steve Gunnin ansiota. Hän tuotti alussa mainitsemani erinomaiset levyt: 50(16) ja True North(19). Näihin aikoihin myös itse löysin Chapmanin. Artistin alkupään vinyylien metsästäminen on ollut pitkä ja kivinen tie. Näitä levyjä ei paljon Suomessa liiku. Ehkä reilu puolet noin neljänkymmenen studiolevyn tuotannosta on jo hallussa. 

Elämänsä loppupuolen Chapman eli Yorkshiressä halkoja hakaten, näin kertoo muutaman vuoden takainen UNCUT-lehden haastattelu. Chapmanin musiikissa on jotain erityistä kaihoa ja karheutta, suorastaan rauhoittavaa tunnelmaa. Kappaleet eivät ole mitään instant-hittejä, mutta persoonallinen kitaratyöskentely ja vähän mumiseva laulutyyli tekee lauluista kotoisia ja syvälle sisimpään painuvia.

Yksi Chapmanin parhaimpia instrumentaalikappaleita on Wrecked Again(71) levyn avaava Polar Bear Fandango, joka innoitti kirjoittamaan runon esikuvalleni parisen vuotta sitten. Lopussa myös linkki koostamaani Michael Chapman soittolistaan. Lepää rauhassa, Michael!

POLAR BEAR

Aika on muovannut kitaran tyhjästä

painanut kuhmuisen lätsän päähäsi

Et voittanut folkin piirimestaruutta

tavallinen naamasi unohtui kaikilta

Jatkoit sävelten halonhakkuuta

hieroit lankullasi lotionia syvälle sieluuni

Olet harvinainen, harvinaisen ravitseva

ja koko ajan sukupuuton partaalla

https://open.spotify.com/playlist/2oBZljeYewvWlOMviGgFwA?si=99e53551d9264c2c


torstai 26. elokuuta 2021

Charlie Watts (1941-2021)

Juna kulkee yöllä ja päivällä, mutta ei ilman sinua

olit tuttu, mutta tuntematon, yksityinen ja yleinen

olit maailman parhaimman svengin perusta, korvaamaton

kaikilla mittareilla ihailtava ihminen, vaikka tiesin sinusta vain musiikin

Lepää rauhassa, Charlie

Kun Charlie on mennyt, niin toivon että rollarit lopettavat vierintänsä tähän. Toivon sitä aidosti. Voi olla, että se uusi levy on vielä tulollaan ja Charlie kerkesi kannuttaa siihen rumpuraidat, mutta sillä ei ole enää merkitystä. Maailman tärkeimmän liikevoiman perusta on lakannut olemasta. 

Charlie Watts liittyi Stonesiin vuonna 1963 ja hän ei ollut bändin eka rumpali. Pieni maininta löytyy historiankirjoista kaverista nimeltä Tony Chapman, joka oli rummuissa Stonesin ekalla virallisella keikalla heinäkuussa 1962 Marquee klubilla Lontoossa.

Vuodesta 1963 alkaen Charlie on ollut mukana tiettävästi kaikilla Rollareiden levyillä aina viime vuoden Living in the Ghost Town tsipaleeseen asti.

Mitä Charlie edustaa Stonesissa, niin se on svengi, takapotku, se rytmillinen tahti joka tekee Rollareiden musiikista yhtäaikaa svengaavan ja laiskan. Siihen tarvitaan toki Keefin säröinen skitta ja Ronnien kyky pitää Keef raiteilla, sekä tietty Jaggerin ainutlaatuinen ääni. Mutta jos Charlie puuttuu sopasta, niin svengi hyytyy. Ilman Charlieta Stonesia ei ole. Jazz-rumpalitaustasta on myös paljon apua. 

Rolling Stonesin piti lähteä syysrundille jenkkeihin ja Charlie on korvattu jo aiemmin Steve Jordanilla, kun rumpalisuuruudelle jouduttiin tekemään äkillinen "operaatio". Steve Jordan ei ole turha kaveri. Hän on soittanut rumpuja Keefin varsin svengaavilla soolotuotoksissa. Tähän nähden hän voisi olla (ja on) se paras mies korvaamaan Charlie. Vaan pitääkö tällaisesta asiasta edes keskustella. Charlie on poissa ja Stonesien ei pidä enää lähteä kiertueelle. 

Kahdeksankymmentä vuotta on kunnioitettava ikä ja voi sanoa, että Charlie ei poistunut keskuudestamme mitenkään liian aikaisin. Kuusikymmentä vuotta työelämässä on kohtuuttoman pitkä aika. Rollarifanina sitä on kaikki nämä vuodet toivonut, että bändi rikkoo aina uudestaan luonnonlakeja ja on ihan normaalia olla kiertueella yli kasikymppisinä. Ei teidän enää tarvitse. Kaikki arkistojen jämät otan kyllä vastaan, mutta muu bändi saa nyt luvan kanssa jäädä eläkkeelle.

Miten tässä nyt käy? Loppuuko Stones tähän? Veikkaan, että he tekevät tuon syysrundin Charlien muistolle. Onko se oikein vai väärin, jos näin tapahtuu? Tällä hetkellä en pidä ajatuksesta, että Rolling Stones jatkaa toimintaansa.

Valitsen tähän kymmenen omaa suosikkiani stones-tuotannosta, sellaista missä Charlien kannutus mahdollistaa tämän maagisen svengin:

Living in the Ghost Town (20) Ihan sen takia, että tästä edelleen tunnistaa Stonesin sooundin, että se on aitoa tavaraa.

Hand of Fate (76) Likaisen laiska Hand of Fate on rollaribiisin prototyyppi. Pörisee ja svengaa, rytmiluut paukkuvat oikeissa kohdin.

Get Off Of My Cloud (65) Satisfactionin jälkeen Rollarit julkaisi seuraavan hittisinglen, josta on jäänyt erityisesti biisin nykivä rytmi mieleen. Tästä rytmiikasta tulee jotenkin Eppujenkin ekat levyt mieleen. Takapotkun syntysijoilla, vaikka se täyteläisin soulsvengi bändiltä olikin vielä syntymättä,

Undercover of The Night (83) Armotonta kasaritykitystä, myös Charlien rumpupallin takaa.

Emotional Rescue. Disco-Stonesia ja Falsetti-Mickiä. Ilman Charlien rumpuraitaa ei tääkään olisi paljon mitään. 

Moon is Up (94) Oudokki Voodoo Lounge albumilta, jossa Charlie soittaa erittäin svengaavasti steel-rumpuja. Biisi on Stonesin myöhäistuotannon kadonneita helmiä.

Gimme Shelter (69) Ehkä Rollareiden kaikkien aikojen kappale, joka ilman Charlien "potkuja" ei olisi sitä mitä se on.

Can't Be Seen (89) Keefin lauluveto, jota Charlie ilolla kuljettaa eteenpäin. Aliarvostetun Steel Wheelsin parhaimmistoa.

Ventilator blues (72) Tietääkseni kappale jota Stones ei mielellään soita livenä, sen rytmillisen haastavuuden vuoksi.

Beast of Burden (78) En osaa puhua musiikillisesti, ehkä osaan puhua tunteellisesti. Beast of Burden on minulle SE Rolling Stones-biisi. Se keinuttaa, muistuttaa (nuoruudesta), itkettää ja melkein kiihottaa. Stones-svengi täydellistyy tässä, saavuttaa tavoitteensa, pysyvän paikan lantioni pohjassa, laiskan ja raukean liikkeen. Kappale joka on silkkaa rytmillistä nautintoa.

Tässäpä nuo biisit soittolistana: https://open.spotify.com/playlist/3wIZOYb0AWs1UQK94d9m8C?si=d24698fb832743ad

tiistai 24. elokuuta 2021

Leon Russell - Rokin karvaturreja

Otsikko saattaa olla hivenen halveeraava, sillä tämän tiheän karvoituksen sisältä kampaa helposti nipun laadukkaita biisejä ja albumeja. On synti ja häpeä, että Leon ei ole aiemmin saanut palstatilaa blogissani ja eipä kyllä oikeen missään muuallakaan.

Leon Russell (1942-2016) oli yhdysvaltalainen muusikko/lauluntekijä, joka oli alunperin arvostettu sessiomuusikko muun muassa Jerry Lee Levikselle, Rolling Stonesille ja Glen Campbellille. Ensimmäinen iso hitti Russelin kynästä oli Joe Cockerille tehty Delta Lady.  Ensimmäiseltä sooloalbumilta Leon Russell(70) löytyvä A Song for You on The Carpentersin tunnetuksi tekemä.

Russell teki koko 70-luvun svengaavia rock-lättysiä. Ei ihan viiden tähden levyjä, mutta sellaisia mehukkaita kolmen neljän tähden levyjä. Leonin tavaramerkki on pisteliään naukuva laulutyyli, joka yltyy välillä rääkäisyksi. Ensimmäisen albumin lisäksi Leonin parhaimmmistoa ovat albumit: Shelter People (71), Carney (72), bluegrass-levy Hank Wilson's Back (73) ja puhuttelevalla levykannella varustettu: Americana (78). Suomalainen bluesartisti Hannu Lehtola teki kannesta oman mukaelman albumilleen: Siniset Munat (19).

Ilmeinen syy Leon Russellista sauhuamiseen on ulkomailta tilaamani valtava mälli artistin levyjä euron parin polkuhintaan. Russellia originaalissa vinyylimuodossa saa aika halvalla kun pitää silmät auki. Koko tuotanto ei ole vielä hallussa, mutta hyvässä vauhdissa ollaan.

Totuus on tarua ihmeellisempää, sillä olinkin kirjoittanut Russellista jutun hänen poismenonsa yhteydessä vuonna 2016 melkein samalla sisällöllä ja samalla otsikolla :) 


Kertaus on kuitenkin musakuunteluopintojen auki. Kokeilkaa vaikka tästä, että miltä russula maistuu. Meisinki on ainakin kohillaan.

lauantai 21. elokuuta 2021

Ismo Alanko. Viikinsaari. 20.8.2021.

Viikinsaaren soolokeikka käynnistetään kappaleella Hetki Hautausmaalla, Suomi Putos Puusta (90) albumin karulla kappaleella, jossa on vain Ismon ääni ja taustalla ropiseva vesisade. Tänään se sade onneksi puuttui. 

Aloituskappale resonoi täydellisesti tähän post-korona-aikaan. Missä me oltiin ennen koronaa? Itse olin toisella vuosikymmenellä, josta muistan paljon freesiä hetkiä ja katseita. Nyt naamat on peitetty maskeilla ja kaikki alankomaan voimakkaan keski-ikäiset fanit joutuvat piilottelemaan persooniaan. On vain syventyneitä juomuja ja roikkuvia poskia, kaikkialla ympärilläni. Ismo lataa aloituskappaleellakin heti palleaan, mä tuijotan kiveä jossa seisoo kuolleen toverini nimi, tänne mä päädyn itsekin vaikka kuinka riuhtoisin. Tunnen olevani yhteisellä keski-ikäisten (++) kuolinmarssilla, olemme taas pykälän lähempänä sitä lopullista...vapautumisenko hetkeä? 

Suorasta kuoleman silmään katsomisesta huolimatta tai sen myötä,  Ismon musiikki väreilee aina mystistä elämänvoimaa. Sitä se on aina tehnyt. Harva artisti laulaa näin suoraan...ja ilman ironiaa, näin väitän. Ismo on modernin aikamme harvoja runonlaulajia, karjalaisia itkijänaisia, jotka puhuvat asioista hämmentävän suoraan, mutta ei sittenkään liiaksi alleviivaten. Harvalle on suotu runonlaulannan lahja tässä mittakaavassa. Ismolle se on luonteva ilmaisutapa ja iso osa Suomen kansaa on polvillaan. Minä ainakin olen. 

Olen ehkä turhan tohkeissaan Ismosta ja tästä keikasta. Mutta siihen on syynsä. Ensinnäkin näin Ismon viimeksi livenä 11 vuotta sitten Tampereen Pakkahuoneella. (erinomainen keikka sekin: https://homesickhounds.blogspot.com/2010/07/hukattu-lankunkantaja.html Yksitoista vuotta on odottavalle aivan liian pitkä aika. Niin monta kertaa olen melkein mennyt Alangon keikalle, mutta aina on tullut jokin este tai keikat ovat olleet loppuunmyytyjä. Tänä perjantaisena elokuun iltana Viikinsaareen kokoontui satoja Ismo-faneja. Kannatus on pysynyt vakaana kaikki nämä vuodet. Eikä suotta, sillä näin omaperäistä ja vaikuttavaa musiikkia ei tee kukaan Suomessa. Taas innostuin, vaikka en ole kertonut keikasta nimeksikään.

Tällä Viikinsaaren reilulla kaksi tuntisella keikalla Ismo soitti vapaalla assosiaatiolla kappaleita uransa varrelta. Hassisen Koneen tuotannosta kuultiin mukavan leppoisa: Kulkurin iltakalja, aina vangitseva Tällä tiellä ja todella hyvin keikalla toiminut Harsoinen teräs. Siekkareiden Peltirummun kuulin vessan ovenkin takaa, ääni ja karsima valtasi koko Viikinsaareen, oli sitten lavan edessä tai kauempana snägärijonossa. Siekkareilta kuultiin vielä ainakin Rakkaudesta ja Kanoottilaulu.

Ismo on kautta artistiuransa ajan viljellyt varsin aromaattista ja eriterikastakin lyriikkaa. Välillä se on maistunut tietoiselta shokeeramisesta tai V-sanan maneerinomaiselta käytöltä. Pitääkö se **ttu tunkea joka lauseeseen. V''ttu! Onneksi tällainen lyriikka on sittenkin marginaalissa herran tuotannnossa. Yhtälailla Ismo tarttui tälläkin keikalla mietteliäihin kappaleihin: Risteys, Lintuperspektiivi, Kuka Puhuu, jotka iskevät ansiokkaasti elämän(sä) kipukohtiin.

Ismo säesti keikan aikana itseään joko kitaralla, pianolla tai pelkästään omalla äänellään. Jälkimmäistä ilmaisutyyliä tarjosivat avauskappaleen Hetki Hautausmaalle lisäksi vangitseva loilotus Laulu sekä perhesurmasta kertova Naapurin saunareissu. Tässä kohtaa väistämättä seurasin yleisön ilmeitä, jännitystä, epäuskoa, ihailua ja vapautumista. Miten se Ismo uskaltaa ja kehtaa. Karmiva tarina, mutta jollain tavalla oli tarpeellista kuulla se juuri tänä iltana. 

Keikan kohokohtiin kuului Seitsemän päivää. Alunperin Blanco Spirituals (08) levyltä löytävä juomisputkea kuvaava kappale kasvoi keikan aikana eeppisiin mittasuhteisiin. Biisin puolivälissä Ismo väritti kappaletta maanisella naurulla ja kitaroinnillaan. Puistattavaa ja vaikuttavaa.

Keikan kaikkia kappaleita en edes muista, mutta tunnistin liki jokaisen, lukuun ottamatta kahta uutta kappaletta, jotka mahdollisesti (eivät välttämättä) löytyvät syksyllä ilmestyvältä: Kaiken Maailman Kehtolauluja (21) levyltä, jonka Ismo on tehnyt yhdessä Oulun sinfoniaorkesterin kanssa. Levyn biisilistan perusteella puolet ovat uusia biisejä ja toinen puoli vanhojen uudelleen versiointeja.

Viilenevä elokuinen ilta tarjosi mahtavan live-elämyksen. On hämmästyttävää millaisella energialla ja suvereniteetillä kuusikymppinen artisti veti keikkansa läpi. Jos on keikkaillut noin neljäkymmentä vuotta ja useimmiten on pistänyt itsensä 110 prosenttisesti likoon, niin voi olettaa, että muusikon ammatti on varsin hyvin hanskassa. Onhan se, sillä tästä konsertista oli vaikea löytää mitään heikkouksia, ehkä ne muutamat biisit jotka olisi halunnut kuulla. Mutta, sehän soitti Nuorena syntyneenkin, eipä voi paljon valittaa.

https://www.youtube.com/watch?v=Uip5kZpZjzI




lauantai 7. elokuuta 2021

Jere Ijäs ja Monacon työväen palloilijat

Hauskasti nimetty uutuusalbumi on jatkoa Jere Ijäksen edelliselle Yllytyshullu (17) ep-levylle, joka ei ollut mikään ep-levy, vaan kokopitkä albumi (12 biisiä).  Ainoastaan levyn fyysinen muoto, eli seiskatuumainen vinyyli oli ep:n mittainen (4 biisiä).

Näin ollen olikin ilahduttavaa, että Jeren ja kumppaneiden uusin levy julkaistaan täyspitkänä yhdeksän biisin lp-levynä. Sen toki oitis levykaupasta itselleni varasin. 

Albumi alkaa pienellä koronaviittauksella kappaleessa Niin hiljaa kuin osataan. Tämän letkeäpoljentoisen kappaleen voi tulkita vaikka pienen ihmisen selviytymistarinaksi pandemian keskellä: 
Musta tuntuu, meillä taisi käydä tuuri, vain me kaksi herättiin juuri, me kaksi keittiössä jutellaan ja nauretaan niin hiljaa kun osataan. 

Townes ja Blaze jatkaa kevyillä musaviittauksilla ja on myös musamiesten soittojuhlaa. Trio-muoto soittaa riemulla ja taidolla. Eipä ihme, sillä Jeren lisäksi löytyy Tom Nyman bassosta ja Anssi Nykänen rummuista. Soitto on yhtä aikaa rentoa ja tiukkaa, etenkin Nykäsen rumputyöskentely saa biisit groovaamaan.

Kii sussa julkaistiin jo vuosi sitten, Makea ralli. Soittomiesten autenttinen juna kuljettaa hyvin. Tämä on kuin svengaavampaa jiikarjalaista. Tämän mielikuvan syntymiseen voi vaikuttaa se tosiasia, että Nyman bassottelee Jiin bändissä ja levyn on äänittänyt ja miksannut Jukan poika Väinö Karjalainen. Pikkukylän Jetro vaikuttaa levynkannesta luettuna vähän vitsiltä, mutta tarttuva tsipale pitää sisällään hyvän tarinan ja keveähkö svengailu voittaa taas puolelleen: mä olen pikkukylän jetro, myyntiartikkeli retro

Levyn kakkospuolen aloittava nimikappale Liikkeellä ennen aamua on jännän junnaava kappale, joka tarttuu oudosti ja omintakeisesti. Yksi albumin huippukohtia ja tämä vähän vinksahtaneella svengillä kulkeva kappale on syy miksi pidän erityisesti Ijäksen musasta. Edellisellä Yllytyshullu (17) ep:llä tällaista svengaavaa outoutta edusti suorastaan levoton: Ulrika hänen säärtänsä pitkin ryömi nyckelpiga. Myös viimeisenä kuultava Ikuinen tammi-helmi-maalis on levyn vahvimpia biisejä.

Käsissä on pieteetillä tehty suomirock-levy. Hyvää soittoa ja ajatuksia herättäviä kappaleita. Sopivasti koukkuja ja musiikillisia yksityiskohtia. Myös Jere Ijäksen herkkä ja vähän väräjävä lauluilmaisu miellyttää omaa korvaani. Suoraa vertailukohtaa on vaikea löytää, vokalisointi poikkeaa edukseen.

Tämä kokoonpano olisi mukava nähdä elävänä. Toivottavasti syksy tuo mukanaan keikkoja, aina tänne Pirkanmaalle asti. Jeren olen nähnyt kerran livenä, aivan uransa alkuvaiheessa, muistaakseni vuonna 2004 Eppu Normaalin lämppärinä Turun Typhoon hallissa. Silloin kokoonpanona toimi: Jere & The Universe. 

https://www.youtube.com/watch?v=7XIIfVf417E




perjantai 23. heinäkuuta 2021

A.Takalo & Takavalot - Pastorin koiran kuolema

Suomenmaassa riittää pyyteettömiä musiikintekijöitä, näppäriä ammatinharjoittajia jotka julkaisevat marginaalissa laadukkaita rocklevyjä. Yksi heistä on kouvolainen Antti Takalo. Hän on julkaissut Takavalot bändinsä kanssa mukiinmeneviä ja mukavan vaihtelevia rocklevyjä liki vuosittain viimeisen seitsemän vuoden ajan.

Uusimman levyn Pastorin koiran kuolema (21) yhteydessä julkaistiin Kouvolan Sanomissa juttu A.Takalossa jossa hän hyvin valottaa korona--ajan ongelmia, kuinka kaikki musiikillinen ansaintamielessä lakkasi maaliskuussa 2020. Aiemmin musiikinopettajana toiminut A.Takalo oli juuri hypännyt täysipäiväiseksi muusikoksi. 

Uusi levykin on julkaistu ilman mitään keikkasponssia, koska keikkoja ei ole, eikä siihen ole kuulemma tällä hetkellä isoa haluakaan. Herää kysymys, että mikä on tehdyn musiikin arvo? Tällaiset levyt joihin on käytetty aikaa ja viitseliäisyyttä, jotka huokuvat vilpitöntä musiikin ilosanomaa jäävät ostajien ulottumattomiin. Koska meitä ostajia ei ole kuin se marginaalinen määrä, ehkä 20 Kouvolassa ja 40 Tampereella, kuten Takalo lehtijutussaan vähän sarkastisesti ennustaa. 

Maksoin A.Takalon uudesta levystä 15 euroa, kun nykyisin ulkomaan elävien vinskyistä joutuu helposti pulittamaan sen neljäkymppiä tai ylikin. Levyjen hinnat ovat pompahtaneet taas ylös, mutta onneksi tällaisia kotimaisia helmiä löytyy sopuhintaan...ainakin meille jotka tätä keräilyharrastusta pitävät yllä. Mistä saatais näille hienoille muusikoille elanto? Käypä hinta tekemästään musiikista? 

Aikaisemmin omistin yhden A.Takalo & Takavalot - levyn nimeltään Palapeli (17), joka on jäänyt valitettavan vähälle kuuntelulle. Tämän virheen korjaan pikimmiten. Uudesta levystä sain vinkin Soundin arvion kautta. On hienoa, että Soundissa vielä arvioidaan näinkin mielenkiintoista ja aidonkuuloista musaa, vaikkakin tuon lehden levyarviot ovat vähentyneet hurjasti sitten männä vuosikymmenien. 

Pastorin koiran kuolema (21) alkaa toivekkaan kuuloisella kappaleella Olen niin iloinen. Kotikutoinen, mutta saman aikaan musiikillisesti varsin rikas biisi. Monenlaista soittoniekkaa ja torvensoittajaa löytyy tästä kokoonpanosta. Vintti pimeni on kuin Pekka Strengin levyttämätön pophitti. Aamukaste on askel herkempään ilmaisuun, biisi jota torvet maustavat hienosti.

Kauttaaltaan levy on yhtäaikaa surumielinen ja kepeä. Ajatonta musiikkia, joka olisi voitu tehdä 70-luvulla. Jonkun tiedon mukaan tämä olisi Takavalot kokoonpanon jäähyväislevy. Harmi jos näin on, sillä vasta nyt olen saanut A.Takalo & Takavalot pumpun musan kunnolla haltuun. 

https://www.youtube.com/watch?v=nDSUbSDCOfQ



maanantai 19. heinäkuuta 2021

John Mayer - Sob Rock

John Mayer on mielenkiintoinen artisti, lauluilmaisultaan kuin Dave Matthewsin puleerattu maalaisserkku, miljoonia ja ziljoonia levyjä myynyt kaveri jenkeistä. Mayer ei osu ihan samaan genreen kuin vaikka Ed Sheeran ja Michael Bubble. Mayer on jenkimpää aikuisrokkia 2000-luvulla. 

Omistan itse muutamia Mayerin levyjä. Olen löytänyt niitä kirppareilta muutamalla eurolla. Ihan kivaa musiikkia, välillä rouheaakin, osin kantrivaikutteistakin kamaa. Mikään noista levyistä ei ole jäänyt kovin pitkäksi aikaan kuunteluun, mutta toisaalta ne eivät ole herättäneet inhon reaktioitakaan. Riittääkö: ihan kiva?

Ei sen pitäisi riittää. Jotain laatuvaatimuksia pitäisi sentään olla. John Mayerin uusin, kahdeksas studioalbumi: Sob Rock (21) on levy joka olisi voitu julkaista 80-luvulla. Levy on tehty ja stailattu viimeisen päälle kasarihengessä. Levyn kannesta löytyy mausteena nostalginen nice price - hintamerkintä. Soundiltaan ja tunnelmaltaan liikutaan tuon menneen vuosikymmenen...hmm...mitättömyydessä. Tästä huolimatta levy vetää oudosti puoleeensa, sillä olenhan tuon aikakauden lapsi. Missä ne laatuvaatimukseni piilevät?

Levy alkaa mukiin menevästi, totomaisella Last Train Home biisillä. Kappaleet seuraavat toisiaan harmittomasti, mutta salakavalasti kuuntelukertojen myötä koukkujaan kasvattaen. Kovin  tavanomainen slovari Why You No Love Me alkaa tarttumaan päähän, a-puolen päättävä melodiarikas Wild Blue on suorastaan mainio ralli, jos hyväksyy levyn kauttalinjan softin kädenjäljen. Shot in the Dark on silkkaa Stevie Windwoodia, kun rahasta ei ollut puutetta ja valkoista pulveria oli miksauspöydät väärällään. Sillä erotuksella, että tämä levy on tehty todennäköisesti terveysjuomien ja säännöllisen aamujoogailun avustuksella. Paheet eivät ole läsnä tässä levyssä.

Levyn loppupuolelta löytyy vielä kaksi hyvää tsipaletta, hyvin paljon Robert Crayn popimpaa ilmaisua muistuttava: Til the Right One Comes ja levyn päättävä hyvä slovari: All I Want Is to Be With You. Näin 38 minuutin lätty tulee päätökseen ja se on helppo laittaa uudestaan soimaan. Hyvä ja harmiton levy, jossa täytyy olla jotain mikä koskettaa? Ei tämä voi olla pelkkää muodon taidetta, jos korva vaatii uusintakuunteluja

Olen pyöritellyt levyjä useita kertoja viime päivien aikana. Se on toiminut lenkkimusana, runojen kirjoittamisen innoittajana ja ihan arkisena hyvän päivän huttuna. Kuuntelen siis mielelläni tätä levyä, mutta emmin sen ostamista. Kannattaako maksaa 28 euroa uudesta vinyylistä, jos löydän vastaavankuuloista kasarihuttua viidelläkymmenenellä sentillä kirpparilaareista? 

Kansainvälisissä levyarvioissa albumi on otettu ristiriitaisesti vastaan. Osaa ärsyttää tämä suora hiilipaperikopio 80-luvulta, kun taas toinen puoli pitää levyä yhtenä Mayerin vahvimpana. Ite arvioisin levyn kolmen ja puolen tähden arvoiseksi, viiden kuuntelukerran jälkeen. Harkitsen vielä levyn ostamisena vinyylinä, kun sitä kuuntelematona originaalia kasariakin olisi vinot pinot odottamassa levyvarastoni nurkissa.

https://www.youtube.com/watch?v=66Ne5dVDfLM




sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Jonna Tervomaa - Laukon kartano. Vesilahti. 17.7.2021.


 

Tämän kesän viimeisin hellepäivä tarjosi Jonna Tervomaan konsertin luonnonkauniin Laukon kartanon maisemissa. Laukon kartano Vesilahdella mainittiin historiallisissa asiakirjoissa ensimmäisen kerran jo 1400-luvulla. Kartano oli mahtisuku Kurkien asuttamana vuosisatoja ja 1800-luvun lopulla Elias Lönrotin kansalliseepoksen Kalevalan yksi kirjaamispaikoista. Ylväs paikka, josta ei puutu historiaa. Kesäkonserttien lisäksi kartanosta löytyy lukusia taidenäyttelyitä ja opastuksia kartanon historiallisiin rakennuksiin.

Olin itse ensimmäistä kertaa käymässä Laukon kartanossa, mutta en toki ensimmäistä kertaa Jonnan konsertissa. Edellinen näkemäni Jonna-keikka oli viimeisimmän Ääni(17) levyn julkkarit, joista löytyy bloggaus tästä: https://homesickhounds.blogspot.com/2017/09/jonnan-uusi-aani-olympia-kortteli.html

Jonnan edellisestä suomenkielisestä levystä on aikaa. Viime vuonna ilmestyi englanninkielinen Fortune Beast (20) albumi Jonna T nimen alla, joka oli tietääkseni englanninkielinen versio Ääni (17) levystä. Facebook-sivun mukaan Jonnan edellisestä keikastakin on vuosi aikaa. Tähän nähden voi kuvitella, että artistilla oli jonkin verran tunnetta pelissä. Kyllä, sitä oli.

Keikka alkoi edellisen levyn vahvoilla ja syvillä veisuilla: Oo mun kaa ja Disco Melancholia. Tässä kohtaa purkautui keikkatauon patoumat, suurin tunne vyöryi voimalla ulos. Esitykset olivat huojuvia, hivenen haparoivia, mutta äärimmäisen väkeviä. Kolmas kappale Päästä yli vapautti jo tunnelmaa. Näistä kaikista koronavuoden rajoituksista ja esteistä on hyvä päästä yli. Olemmeko jo päässeet? Saammeko päästä? Laukon kartanon ulkoilmakonsertin väljät ominaisuudet mahdollisti maskittomuuden ja rennon olemisen. Vaikka päivittäiset koronaluvut ovat olleet taas nousussa, niin Pyhäjärven rannalla vietetty helteinen ilta vei meidät takaisin vanhaan hyvään aikaan. Oliko kaikki niin kuin ennenkin?

Jonnaa säestivät luottokitaristi Jussi Jaakonaho ja rumpali/kosketinsoittaja Niko Votkin. Trio-kokoonapono myötä monista kappaleista kuultiin erilainen kuin levyversio. Tämä oli enimmäkseen hyvä asia, sillä keikan edetessä kokoonpano toimi yhdessä kuin ajatus. Jussi Jaakonahon kitaratyöskentely oli nautittavaa ja välillä kepistä sinkosi tulta, kuten Jonnan suurimmassa hitissä: Yhtä en saa, joka oli kitaroiltaan aikalailla levyversion kuuloinen. Votkinin monipuolinen lyömäsoitintyöskentely ja molempien miesten ajoittainen taustalaulu teki keikasta timanttisen. 

Kyllä vaan, arvometallin kanssa oltiin tänä ehtoona tekemisessä. Tervomaa itse on artisti isolla A:lla, erittäinen karismaattinen ja vahvasti omien laulujensa tulkki. Tunneilmaisu tällä keikalla oli yli 110 prosenttista, luihin ja ytimiin menevää tulkintaa. Etenkin toisen setin alun kolme kappaletta saivat nieleksimään. Miltei aavemaisesti etenevä Mitä jos...on Jonnan tuotannon vaikuttavimpia kappaleita(vaikka Soundin Pertti Ojala toisin väittää levyarviossaan :https://www.soundi.fi/levyarviot/arvio-jonna-tervomaa-on-nyt-jonna-t-ja-laulaa-vaihteeksi-englanniksi-milta-lopputulos-kuulostaa/. Hän on väärässä.), aivan kuin sitä seurannut Eläköön (13) levyn Vastaranta. Tässä kappaleessa toimi ihan kaikki. Trion soitto hitsautui täydellisesti tukemaan Jonnan vahvaa ilmaisua. Tämä oli keikan kohokohta, ultimaattisen hieno veto. Tikapuut piti vielä hetken syvissä vesissä, tämän jälkeen lyötiin popimpaa vaihdetta silmään. Aika kultainen, Yhtä en saa ja setin loppuun itkettävän voimallinen coverbiisi Rakkauden Haudalla, joka löytyy alunperin Sakari Kuosmasen esikoisalbumilta: Sakari Kuosmanen (85). Täytyy sanoa, että Jonnan versio on tehnyt vasta tästä kappaleesta Todella Suuren. Ei Sakarikaan huonosti vedä, mutta tuntuu kuin biisi olisi Jonnalle tehty.

Keikalla Jonna esitti yhden uuden, levyttämättömän kappaleen nimeltä: Helle, joka kuulosti erittäin hyvältä. Tosin Jonna toppuutteli biisin julkaisun suhteen, ehkä joskus tulevaisuudessa?Annetaan artistille matskun kypsyttelyyn aikaa, sillä hyvää kannattaa aina odottaa. Encoreina kuultiin vielä Minä toivon ja Likainen mies. Keikka oli parhaimpia näkemiäni jonnakeikkoja. Intensiteetti oli valtava ja yleisö sai enemmän mitä tilasi. Minä ainakin sain. Mietin ennen keikkaa, että kuinka Jonnan tuotanto resonoi tässä post-covid ajassa? Hyvin se resonoi. Jonnan lauluissa soi alati väkevänä pienen ja pudonneen ihmisen ääni, voisin jopa sanoa, että syrjäytymisen ääni. Jo kypsässä artisti-iässään Tervomaa on edelleen yksi vahvimpia pop-rock-kentän tulkkeja Suomessa. Kiitos tästä keikasta Jonna, se ravitsi, elävöitti, antoi luvan katsoa tulevaan: sillä lopulta aina, kyllä kaikki järjestyy.

https://www.youtube.com/watch?v=TFVE6ojN4A0





lauantai 10. heinäkuuta 2021

Kojo - Tasasta ku Sveitsissä

Timo Kojo (s.1953) oli uransa huipulla 80-luvun vaihteessa. Muistan Suosikki-lehden kannen jossa hän poseerasi King Kojo nimellä. Jim Pembroken voimakkaalla avustuksella synnytetty albumi: So Mean (79) on härmäsoulin varhaisia klassikoita ja edelleen parin euron kirpparilaarin vakiovieras. Sitä sen ei pitäisi olla, koska kyseessä on kova platta, samoin kuin tätä seurannut Lucky Street (80) joka on miltei kovempi levy kuin edeltäjänsä. Lucky Streetin löydät varmuudella euron laarista, puhumattakaan kahdesta muusta englanninkielisestä Kojo-levystä: Go All The Way (81) ja Time Won't Wait (83). Yhtälailla nekin ovat polkeutuneet alelaarien alimmalle tasolle. Tästä linkistä löytyy mainio analyysi tuosta jälkimmäisestä levystä: https://levyhyllyt.musiikkikirjastot.fi/kojo-time-wont-wait-revanssi-englannissa/

Kojon kahden eka levyn pääarkkitehdin, eli Jim Pebroken mieleenpainuvimpia kappaleita on oheinen  Veronica Hillside, josta tosin puuttuu levyversion lapsikuoro.

https://www.youtube.com/watch?v=Ueed8cEFezU


Miksi Kojo ei loppujen lopuksi breikannut lujaa Suomessa? Voidaan puhua sellaista musagenrestä, joka ei myy kotimaassamme. Nojoo, Rod Stewart ja jopa Riki Sorsakin myi käheällä kurkullaan, mutta miksi ei Kojo? Suurin osa meistä tietääkin pääsyyn, joka on Nuku Pommiin, tuo surullisenkuuluisa kappale jolla Kojo edusti Suomea euroviisuissa vuonna 1982. Riki selvisi omasta euroviisupettymyksestään saaden muutaman pisteen, kun Kojo pisti vielä pahemmat, eli nollat. Näin hän sai lisänimen Nolla-Kojo, joka on seurannut miestä vuosikymmenet. 

Kojon Petteri Ahomaan toimittamassa elämänkerrasta Tasasta ku Sveitsissä (09) kerrataan vauhdikkaasti Kojon uran vaiheita. Kerrontatyyli on jutusteleva, ehkä hivenen liioitteleva. Kaikkia Kojon kertomaa ei arvaa ottaa sataprosenttisena faktana. Keikkaliksat eurooppalaisilta homoklubeilta euroviisu-menestyksen/menon jälkeen kuulostavat aika villeiltä. Gay-mestojen ainut vaatimus oli se, että Kojo esiintyisi samassa punaisessa nahkableiserissä ja housuissa kuin euroviisuissa. Itseasiassa kyseinen kappale on vanhennut ihan hyvin, vai mitä olette mieltä?

https://www.youtube.com/watch?v=MmpyXSXZcAA


Elämänkerta valottaa Kojon sosiaalista puolta, kuinka hän on ollut monessa mukana. Mehevät tarinat lähtevät aina 70-luvun alun Tanskan kiertueista, Badddingin lastenvahtina olon kautta New Yorkin jazz-klubeille, jossa hän vetäissyt jonkin numeron Miles Davisin häntä säestäessä. Elämänkerran ansio on Kojon omakohtaisten tarinoiden hyvä nivoutuminen painettuun tekstiin. Ahomaa tekee elämänkerturina vakuuttavaa jälkeä. Yhdenkerran hän ajaa karille kun paljastaa tietämättömyytensä, että miten Grateful Dead kirjoitetaan, ei siis Greatful Dead, kuten Ahomaa väittää. 

Kojolla on ollut myös vaikean artistin maine. Euroviisutuloksen jälkeen kun Kojo oli palannut Suomeen kuin Euroopan omistaja, harmittelematta itse tappiotaan, joka oli liikaa sen aikaiselle suomalaiselle mentaliteetille. Liiallinen itsevarmuus nähtiin koppavuutena, ellei jopa kusipäisyytenä. Nykyään asiat saattavat olla jo toisin. Euroviisutappioihin on jo totuttu ja kaikenlainen näkyvyys on artistille hyväksi. 

Myös päihteiden käytöstä kirjoitetaan estottomasti, sekä omasta, että muiden. Mieleen painuvin kertomus tästä genrestä on lienee yksi golfklubi, jonka jäsenyys vaati viikon yhtämittaisen kännäämisen ja sen jälkeen toisen viikon kännissä golfin peluuta. Tuohon klubiin kuului Kojon lisäksi vain Vesa-Matti Lori ja eräs kolmas henkilö.

Kaikkinensa Kojosta tulee aika sympaattinen kuva. Kyseessä on henkilö, joka on halunnut ja uskaltanut tehdä juttuja, vaikka läheskään kaikki ei ole mennyt maaliin asti. Harmillisesti Kojon musaura aikalailla kuihtui uudella vuosituhannella, viimeisin levy Suloinen Maria onvuodelta 1997. Muutama lastenlevy tuli tosin tämän jälkeen.

Palataan lopuksi Kojon uran alkuvaiheeseen. Lucky Streetiä (80) tehdäessä haettiin kuulemma pari viikkoa pelkkää rumpusoundia ja muu ajasta oltiin viihteellä. Levy on kieltämättä aika rumpukeskeinen. Aloitusbiisit Workout ja Sunny Southside (Of New Mexico) ovat rytmikkäitä raitoja, jotka avaavat levyn vakuuttavasti. Kannuosastolta löytyy osaamista, kun Ippe Kätkä, että Vesa Aaltonen ovat olleet mukana levyn teossa. Kaikkinensa levyn a-puoli on aika timanttinen, De Soto Sweet ja Runnin' out of time rokkaavat mukavasti. B-puolikaan ei jää paljoa jälkeen, helmenä sieltä nousee slovari Francoise.

https://www.youtube.com/watch?v=JqTMRjKu9U4



torstai 8. heinäkuuta 2021

Litku Klemetti ja Antti Autio. 7.7.2021. Tampere.


Olin ostanut jo helmikuussa lipun Litku Klemetin keikalle Tampereen G Livelabiin, mutta sitten tuli koronarajoitukset jotka siirsivät keikkaa, aina heinäkuulle asti. Odottavan aika oli pitkä. Kymmenen kuukautta oli edellisestä livekeikasta, 22 Pistepirkkojen viime syksyisestä vedosta. Ihan piti miettiä, että miten siellä keikalla ollaan? Mitä rajoituksia on päällä ja mihin pöytään saa istua?

Yllättäen G Livelabissa ei ollutkaan mitään merkittyjä istumapaikkoja, eikä ihmisillä maskeja. Apuva! Missä turvavälit ja muut?  Onko homma jo näin vapaata? Nojoo, porukka istui rauhallisesti omissa pöydissään ja käsidesi loiskui entiseen malliin. Niin uskalsin minäkin kainosti istua ihan vieraaseen pöytään. Tosin yskimättä, puhumatta ja etäisyyteni säilyttäen.

Litkun keikka kesti aikalailla tarkalleen tunnin verran. Se alkoi kahdella ennen julkaisemattomalla biisillä, joista ensimmäinen kuulosti tulevalta Litku-hitiltä. Toinenkin uusi styge oli ihan mukiinmenevän kuuloinen. Kolmantena soi uudelta Kukkia Muovipussissa (21) levyltä löytyvä Kateellinen lapsille, joka oli keikan parhaimmistoa. Myös uuden levyn Tour de France soi  menevästi. Oli yllättävää, että uusimmalta levyltä kuultiin vain neljä biisiä, edellisten lisäksi Poikien kyyneleet ja encorena soitettu Mona. En tiedä onko artisti jo hivenen kyllästynyt uusimpaan levyyn?

Kyse saattoi olla toteutuksestakin, että kaikkia uuden levyn diskovoittoista materiaalia ei soitettu, sillä Litku oli tällä kertaa liikkeellä duo-muodossa, vain kitaristi seuranaan. Kitaristin ja Litkun yhteispeli ei toiminut täysin saumattomasti, tuntui että kaikista biiseistä ei saatu sitä parasta irti, erityisesti viimeisenä kuultu Kimalteleva Mekko jäi jotenkin puolivillaiseksi. Kitaran slide-viillot ja Litkun urkusoundi eivät aina kohdanneet. Olin erottavinaan artistin katseista muutamia pahaenteisiä mulkaisuja kitaristin suuntaan. Saattoi olla palaverin paikka keikan jälkeen...tai sitten ei.

Jos Litku-keikka jäi musiikillisesta laadusta huolimatta vähän jähmeäksi, niin saman illan aikana kerkesin vielä Finlaysonin aukiolle seuraamaan Antti Aution ilmaiskeikkaa. Tämä nuori laulaja- lauluntekijä on tehnyt kaksi hyvää folkrock-levyä: Minä tuon mukanani sateet (17) ja Pihalla tuulee taas (19). Kolmas levy on tekeillä ja siltä kuultiin tällä keikalla kolme näytettä. Yhden uuden kappaleen nimi oli: Pihkassa. Biisi kuulemma julkaistaan elokuussa. Tarttuva ja musiikillisesti ketterä ralli.

Aution keikka alkoi Pihalla tuulee taas - levyn nimikappaleella. Sympaattinen ja vähän ujo artisti esiintyi soolona pelkän kitaran säestyksellä. Surumieliset ja varsin syvälliset kappaleet seurasivat toisiaan. Lyyrikkona pidän Autiota keskimääräistä parempana, ellei jopa erinomaisena. Aution keikka oli varsin varmaotteinen, vaikka artisti kertoi jossain kohtaa jännittävänsä. Mutta jännitys ei näkynyt yleisöön päin.

Reippaan tauon jälkeen livekeikat maistuivat yllättävän...ööh...tavanomaiselta. Livemusiikki ei ollut marinoitunut koronatauon jälkeen elämää suuremmaksi. Ja molemmat iltapäivän artistit olivat vasta lämmittelyvaiheessa. Parempia vetoja on varmaan tiedossa tulevaisuudessa, jahka livetuntuma kasvaa sekä myös yleisö uskaltaa voimakkaammin osallistua. Nyt oltiin korrektisti omissa poteroissaan, eikä tanssijalka paljon vipattanut. Tanssikiellon jäljet ovat syvällä meissä. Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavia livekeikkoja jos vain koronakehitys pysyy suotuisana. 

https://www.youtube.com/watch?v=mVuvm2lO6DA



keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

Ben Watt - Storm Damage

Musiikki resonoi useimmiten sen hetkisen tunnetilan kanssa. Onko se vauhdikasta, melankolista, rauhoittavaa vaiko jotain muuta? Ben Wattin viime vuonna ilmestynyt Storm Damage(20) on yhtä aikaa alakuloinen ja sielukas, eikä kovin suurieleinen tekele, mutta pohjavireeltään ja toteutukseltaan varsin laadukas levy.

Ben Watt ei ole mikään aloittelija näissä skaboissa. Ensimmäinen sooloalbumi North Marine Drive ilmestyi jo vuonna 1983. Suuren yleisön tietoisuuteen Watt tuli Everything But The Girl duosta yhdessä elämänkumppaninsa Tracey Thornin kanssa. Sekä EBTG:n, että Tracey Thornin uraa olen seurannut tiiviisti. Levyt Eden(84), Idlewild(88) ja Amplified Heart(94) ovat Everything But The Girilin parhaimmistoa.

Storm Damage on keski-käisyyden ja arjen isoja ja pieniä järistyksiä, eikä sitä suurta globaalia sanomaa, mitä levyn nimi voisi viestittää. Balanced on a Wire iskee heti tuntevan ihmisen kipupisteeseen, kun 19-vuotias elämä katsoo silmiin ja haastaa ottamaan riskiä. Summer Ghost pitää otteesssaan ja jatkaa samaa itsensä etsimisen teemaa. Retreat To Find on taas yksi viehkeästi keinuva biisi, joka väreilee merkittävyyttä. Figures In The Landscape intoutuu melkein rokkaamaan, mutta koko levyn mittakaavassa mennään aika rauhallisella tatsilla. Irene on kiehtovalla tavalla tarttuva kappale, jossa on myös jotain tuttua, kuin kyseessä olisi cover-biisi, mutta näin ei ole. Vähän Daniel Lanois-viboja biisissä kylläkin on.

Kesäpäivien tunnelmat vaihtelee, aina ne eivät ole silkkaa auringonpaistetta, voi olla matalapainetta ja häiritseviä paarmoja ympärillä. Ben Watt tuntuu antavansa kaikkensa näissä sielukkaissa pikku biiseissään. Mitä on olla vaikuttava ilman mahtipontisuutta tai suurieleisyyttä, Ben Wattin musiikki on tällaista. Levy on napannut otteeseen ja levynkerääjäminä hamuilee jo Benin kahta muuta lähivuosien levyä Hendra(14) ja Fever Dream(16) kokoelmiinsa.

Tämän vuoden keväänä Watt julkaisi Storm Shelter(21) nimisen ep-levyn, jossa on muutama kappale edeltäjältä sekä muun muassa tämä ihka uusi kappale:

https://www.youtube.com/watch?v=k6zRBCAjIjs



keskiviikko 16. kesäkuuta 2021

Ali ja Rosvot - Kissanpäivät

Varhain aamulla sä nouset taas, hiivit keittiöön varpaisillas, kuulen lehden taas rapisevan ja kahvinkeittimen porisevan, saan jäädä nukkumaan, ei ole kiire minulla, pääni tyynyyn painan, ei ole töitä tarjolla...aa aa aa, kun nukuttaa

Kissanpäivät oli Alin ja Rosvojen radiohitti lama-ajan Suomessa. Vuonna 1994 ilmestynyt kappale peilasi lama-ajan kiiretöntä puolta, sitä kun ei ollut  töitä tarjolla ja sai jäädä kotiin loikoilemaan. Nyky-ajassa tällainen positiivinen joutilaisuuden kokemus on harvinaisempaa, ellei utopistista. Lama-ajan Suomessa ihmistä ei oltu hitsattu kiinni älylaitteisiin, virikkeitä ja elämänpaineita oli vähemmän. Kahvi porisi keittimessä ja tupakkia paloi toppakaupalla, kuten Alin ja Rosvojen kevyesti boheemi levynkansikin viestittää.

Ali Alikosken ura alkoi Keba-yhtyeessä 80-luvulla. Keba teki kaksi levyä, joista jälkimmäinen Koko ajan go-go (87) on suomirokin klassikkolevyjä. Kesä Espalla, Ruskeatukkainen olivat tuon levyn iskusävelmät. Kebassa vaikutti aikanaan myös sittemmin Idols-tuomariksi ja tuotantopäälliköksi edennyt Asko Kallonen. Keba on myös rockin SM-kilpailujen kolmonen vuodelta 1984. Voiton vei Peer Gynt ja Kolmas Nainen oli kakkonen.

Keban jälkeen Ali aloitti aina näihin päiviin kestäneen soolouran. Aseman Kello oli Henkilökohtaista (90) albumin radiohitti. Meille vai Teille (92) albumilla säesti jo Rosvot kokoonpano, eli Sami Saari, Hande Virkki ja Sasu Moilanen, varsin tunnettuja tuon ajan nimimuusikoita.

Meille vai Teille (92) hurmaa kesäisellä kiireettömyydellään. Alin laulun ja taustabändin saumaton tunnelmointi tekee levystä nautittavan, yhä tänäkin päivänä. Kepeät biisit soljuvat ohi jättäen jälkeensä miellyttäviä popkoukkuja. Levylautanen, Lettipää ja t.rex-mäinen nimikappale nakuttavat hitit varmasti aivolohkoon. Tämä kymmenen biisin kokonaisuus ón edelleen nautittavaa kuuntelevaa.

Kissanpäivät (94) jatkoi edeltäjänsä linjoilla, venyttäen laatua ja suvereenia kiirettömyyttä tappiin asti. Harmillisesti tätä levyä ei löydy suoratoistopalveluista, tosin juutuubista jokunen kappale on löydettävissä. Itseltäni löytyy albumi cd-versiona. Nähdäkseni Alin ja Rosvojen cd-levyjä löytyy varsin hyvin levykauppojen second hand-osastolta tai jopa kirppareilta parilla eurolla.

Aloituskappale Magneetin vetovoima on kiistaton, kuka on tuo "ihmemagneetti, joka vetää puoleen ketä vaan?" Alussa siteerattu Kissanpäivät nimikappale jatkaa hitikkäästi ja kolmantena iskevä Kultaa ja Hopeaa on myös täysosuma. Bändi toimii kuin tauti ja kappale on yksi suomipopin kadonneita klassikoita: https://www.youtube.com/watch?v=WXMVOW4mXDE



Levyltä ei löydy juurikaan heikkoja kappaleita. Amorgos on aivan upea tunnelmapala. Mul on Blues summaa edelleen ysärilamaja tuntoja, tosin parisuhdevinkkelistä. Kappale alkaa kohtalokkaasti; "tänään en haluisi nousta ollenkaan, tänään en puhelimeen vastaa"  Tummat pilvet alhaalla, melkein katoaa, kunnet sä tuu, mul on blues. Tällä kappaleella koko bändi soittaa taas kuin unelma. Kokoonpanon yhteissoitto on ehkä muuttunut vieläkin paremmaksi kuin edeltäjällä.

Levyn seuraava kappale, popimpi Joku Muu, joka jatkaa temaattisesti samaa parisuhdehaikalua brutaalein sävyin: mä haluaisin tavata sen, pirun onnellisen, mä haluaisin hakata sen, vaikken oo väkivaltainen. Kolmentoista väkivahvan biisin kokonaisuus on myös pitempi kuin edeltäjänsä. Jotkut kappaleista ovat auenneet vasta vuosien myötä. Etenkin jännästi itämaisia sävyjä sisältävä Susanna on kolahtanut vasta tänä kesänä. Levy viimeiset kappaleet Kaksi Vuodenaikaa ja Mul on Blues instrumentaali paketoivat levyn onnistuneesti.

Ihmissuhteiden kiemurat, erot ja haaveet ovat Kissanpäivien kantava teema. Intohimo on aitoa ja joutilaisuudesta syntynyttä. Kissanpäivät yksi 90-luvun vahvimpia poppislevyjä ja tuon ajan emotionaalinen kuva. Albumin kiireettömyys tenhoaa vielä yli neljännesvuosisata julkaisunsa jälkeen ja se on soinut tiuhaan autostereoissa alkukesän ensimmäisinä päivinä.










sunnuntai 13. kesäkuuta 2021

Ryan Adams - Big Colors

Big Colors (21) on albumi, jonka piti ilmestyä jo kaksi vuotta sitten. Sitten tuli Ryan Adamsin oikeusjutut liittyen seksuaalisiin ahdisteluihin seitsemää naista ja yhtä alaikäistä kohtaan. Erittäin valitettava juttu näiden asianomaisten kannalta ja myös Ryanin uraa varjostava juonne. Odotettiin anteeksipyyntöä Ryanin suunnalta, joka ilmeisesti ei tullut täysin suoraan tai suoraselkäisesti. Tosin vuonna 2020 Daily Mailissa Adams esitti julkisen anteeksipyynnön ja oikeusjuttu raukesi jo syksyllä 2019 riittämättömien todisteiden vuoksi.

Niin, mikä saa tarttumaan miehen levyihin tämän valitettavan kohun jälkeen? Varmaankin se yksi syy, että Adamsin musiikki on aina ollut itselleni erityisen tärkeää.  Kohun perusteella en halua hylätä Adamsin uran kaikkia niitä klassikkolevyjä, koska ne kuulostavat edelleen hyviltä. Artisti saa itse hoitaa sotkunsa ja anteeksipyyntönsä. Musiikkilehdistö kerkesi teilata Adamsin aika lahjakkaasti. Viime vuonna joulun alla ilmestynyt melko keskinkertainen Wednesdays (20) albumi sai harvakseltaan levyarvioita musiikkilehdissä, koska tämä ahdistelustigma oli tuolloin vielä aika vahva.

Miltäs Big Colors kuulostaa? Ainakin popimmalta ja ilmavammalta kuin joulun alla julkaistu surumielinen Wednesdays(20). Soundimaailmasta tulee hivenen mieleen viidentoista vuoden takainen erinomainen: Easy Tiger (07), sillä erotuksella, että musiikillinen laatu on tällä uutukaisella rahtusen heikompi. Mutta ei kuitenkaan toivoton.

Viimeisimmät Adams-levyt ovat olleet koherentteja tapauksia, mutta ässäbiisejä tulee vuosi vuodelta vähemmän. Tästäkin levykokonaisuudesta erottuu niukasti mieleenpainuvia biisejä, mutta sentään jonkin verran. Big Colors alkaa ihan hyvällä nimikappaleella, jota seuraa vähäeleisesti groovaava Do Not Disturb, joka on levyn parhaimmistoa. Levyllä on useita hyvältä kuulostavia keskitempoisia biisejä, esimerkkeinä It's So Quiet, It's Loud , Manchester ja levyn päättävä Summer Rain. 

Edeltäjäänsä verrattuna levyä jaksaa ja haluaa kuunnella. Wednesdays (20) pyrki olemaan kai jonkinlainen anteeksipyyntö näihin ahdistelutapauksiin, mutta enempi se kuulosti kiusalliselta oman navan ympärillä pyörimiseltä, eikä suorannaiselta anteeksipyynnöltä. Big Colorsin piti olla vuoden 2019 levytrilogian eka osa ja Wednesdays kakkososa. Järjestys vaihtui tämän viiveen myötä. Trilogian kolmannen osan on huhuttu olevan nimeltään: Chris, mutta sen mahdollisesta julkaisusta ei ole annettu tarkempaa tietoa. 

Kaiken tämän ahdistelukohun jälkeen annanko synninpäästön artistille? Kun kuuntelen musiikkia, niin se kuulostaa edelleen hyvältä. 12 biisin ja 38 minuutin kokonaisuus on helppo kuunnella läpi. Muutaman kuuntelun perusteella puhutaan ihan hyvästä, kolmen ja puolen tähden levystä, jossa on vielä kasvuvaraa. 

Vähään aikaan en ole Ryania ostanut fyysisenä äänitteenä, nyt loppukesästä julkaista vinyyliprässi kiinnostaisi, etenkin kun se pitää sisällään bonus-seiskatuumaisen. 

https://www.youtube.com/watch?v=cDohH7XV7EA



tiistai 25. toukokuuta 2021

Pekka Nisu - Papillon

Harmittaa kun Pimeys hajosi. Kahden vahvan biisintekijän Joel Mäkisen ja Pekka Nisun bändi teki noin kymmenen vuoden urallaan neljä laadukasta albumia. Sekä Mäkinen, että Nisu vastasivat levyn biiseistä 50/50.

Molemmat lauluntekijät luovat luonnollisesti soolouraa. Joel Mäkinen, tai taiteilijanimeltään Joel Herttua kerkesi ekaksi julkaista oman sinkun, mutta nyt Nisu täräyttää kehiin kokopitkän, kahdeksan biisin kokonaisuuden nimeltään: Papillon (21).

Tervehdin aina ilolla kun julkaistaan uutta suomenkielistä rokkia. Pekka Nisun soolo on aika perinteinen kitararock-levy, joka ei säästy vaikutteilta. Vähän loukkaannuin kun luin Soundista levystä tehdyn kolmen tähden arvion. Ei tää voi olla mikään kolmen tähden levy, tää on ainakin vahva neljän tähden levy. Vaan onko?

Harmikseni levystä ei julkaistu mitään fyysistä äänitettä, se jaettiin suoratoistopalveluissa ja sen pystyy lataamaan bandcampista. En paljon empinyt, vaan latasin ilolla tuon kokonaiset 8 euroa maksaneen levyn Bandcampista. Vanhan liiton miehenä luonnollisesti poltin levyn tyhjälle cd:lle. Ompahan jotain fyysistä formaattia.

Entäs sisältö? Avauskappale Soihtu etenee kiihkeän sanatulvan saattelemana, kaikki koronavuoden tuska sylkäistään ulos. Kohta Siellä jatkaa samaa teemaa ja lupailee parempaa kevättä. Levyn ns. ensisinkku Vapaa Maa poppaa kivasti. Biisi olisi sopinut ihan hyvin mille tahansa Pimeyden albumille. Jonkun syksy, jonkun kevät on varsin hitikäs ralli. Levyn parhaimmistoa, myös lyyrisesti. Nisun lyriikat eivät kurkoittele liian korkealle, mennään aika perustasolla, sydämen ja toivon asioissa, ollaan parempaa huomista etsimässä. Ehkä välillä toivoisi lyyriseen otteeseen hivenen omaperäisempiä kielikuvia. 

Dynamo voi olla oodi naiselle tai Turkulaiselle rock-klubille. Uskon, että molemmille. Kaks ja puoliminuuttinen 16 on mainio nuoruusmuistelo ja napakka rokki. Yhtälailla koko levy rokkaa hyvällä energialla, suorastaan intohimoisella otteella. Sä oot siinä on kaunis, mutta aika tavanomainen balladi. Levyn päättää erittäin springsteenimäinen "isobiisi", yli seitsemän minuuttia pitkä Suomen Kesä, osat 1 & 2. Biisi on häpeämättömän kliseisistä bruce-elementeistä huolimatta levyn Se biisi. Biisiä kuunnellessa voi palauttaa mieleensä nuoruuden ja Ruisrockin rantalavan, jopa tällainen vanha patukin.

Käsissä ei ole ihan mestariteos, mutta oikein nautittava kesäinen rocklevy. Tämän tyylistä suomirokkia toivoisi syntyvän enemmänkin. En siis uskalla sanoa, että neljän tähden levy, mutta aika lähellä sitä ollaan.

https://www.youtube.com/watch?v=6ff_Ojz126A






maanantai 24. toukokuuta 2021

Bob Dylan - The Irish Sessions

Yhdeksänkymmenen luvun alussa Dylan koki suuren writer's blockin. Biisihanat olivat täysin tyrehtyneet. Edellisen vuosikymmenen oli kruunannut mestariteos: Oh Mercy(89) ja se sai jatkeeksi vielä ihan kelvollisen Under The Red Sky:n (90). Tämän jälkeen tiristyi vielä kaksi cover-levyä: Good as I Been To You (92) ja World Gone Wrong (93). Molemmat hyviä elleivät jopa erinomaisia teoksia. Mutta tämän jälkeen alkoi useamman vuoden kuiva kausi, joka päättyi vasta erinomaisen: Time Out of Mind (97) levyn myötä.

Mitä tapahtui tuossa välissä? Harva tietää Dylanin Irlantiseikkailustaan, sillä vuoden 1994 alussa Dylan otti yhteyden vanhaan ystäväänsä Liam Clancyyn, legendaarisen Clancy Brothersin laulajaan ja perustajajäseneen. Kyseinen irlantilainen folkyhtye oli Dylanille suuri esikuva hänen uransa alkuvaiheessa. Yhtye myös esiintyi kutsuvieraana Dylanin 30-vuotis juhlakonsertissa Madison Square Gardenissa vuonna 1992.

Liam otti Dylanin huomaansa Irlannin Corkin maaseudulle, jonne hän oli juuri pystyttänyt oman äänitysstudionsa. Liam oli tietoinen Bobin kirjoitusjumista ja hän oli valinnut tulevalle levylle parhaan mahdollisen tuottajan, nimittäin Waterboysin Mike Scottin, jonka tosin tiedettiin tuottaneen varsin vähän mitään, etenkin kun hänen omat levynsä olivat varsin vähän tuotettuja, vähän Dylanin tapaan.


https://www.youtube.com/watch?v=nzT3q-1YnUo


Noista irlannin sessioista muodostuivat varsin legendaariset. Corkin maaseutustudio sijaitsi pienen paikallisen olutpanimon vieressä ja huhujen mukaan Dylan ja Mike Scott olisivat suurimman osan ajastaan viettäneet tuon panimon vierellä olleessa pienessä pubissa. Mallashuuruista huolimatta noissa sessioissa syntyi useita edelleen julkaisemattomia Dylan-helmiä, kuten em. harrastuneisuutta kuvannut How Quinness Suit's my skin ja tulikiven katkuinen erobiisi Everybody's Mama, jonka vaikuttimena pidetään eroa taustalaulaja Carolyn Denniksestä, jonka kanssa Dylan oli naimisissa vuodet 1988-92.

Sessioiden alussa Mike Scott tyrkytti Dylanille paljon runotekstejä laulettavaksi, jotta kirjoitustulppa lähtisi aukeamaan. Dylan valitsikin joitakin W.B.Yeatsin tekstejä laulettavaksi, kuten He Wishes fot the Cloths of Heaven ja Long Legged Fly, jonka Dylan ilmeisesti kiusalla muutti Long Legged Liamiksi. Laulettujen runojen lisäksi sessioissa syntyi lisää Dylan-originaaleja, kuten Bobin synkimpänä kappaleena pidetty apokalyptinen Drunken Holocaust. Liki kymmenminuuttisen kappaleen levytyksen päätteeksi Mike Scottilla ja Bobilla oli syttynyt ilmiriita, joka oli johtanut käsirysyyn ja bobin kyynärpää oli osunut studiomonitoriin pyyhkien koko kappaleen pois. Enää tuosta kappaleesta on jäljellä vain hatara muisto.

Vuosi aikaisemmin Melbournessa levytetty traditionaalinen Polly Vaughn napsahti hyvin näiden sessioiden tunnelmaan. Dylanin kevät 1994 Irlannissa avasi lopulta biisitulpan vaikka näistä kappaleista harva on nähnyt päivänvalon. Työnimellä: Tipperary's Halfway Parade kulkenut levy lopulta hyllytettiin. Biisimateriaali oli kai lopulta liian moneen suuntaan kurkoittavaa, etenkin kun Dylan halusi mukaan parin vuoden takaisen Brian Wilsonin myöksin levyttämättömän Sweet Insanity levyn varsin beachboysmaisen: The Spirit of Rock'n Rollin, josta ohessa näyte:

https://www.youtube.com/watch?v=WE8vPvIoyJo

Tiettävästi juuri Take Thatista kenkää saanut Robbie Williams myös vieraili näissä sessioissa. Dylan ihmetteli tätä innokasta mallipoikaa joka lauloi kuin enkeli. Niimpä Bob risti hänet noissa sessioissa: Angel-Ronaldiksi. Väittämän mukaan Williamsin uran ensimmäinen ns. suuri biisi Angels olisi myös Dylanin kynästä. Robbie oli varastanut Bobin muistivihkosta kaksi sivua, jonka pohjalta Angelsin lyriikat on tehty.

Kirjoittajan huomio: Tämä kirjoitus on suurelta osin sepitettä. Tietääkseni Dylanilla ei ole ollut mitään sessioita Irlannissa 90-luvun alussa. Clancy Brothers on ollut suuri vaikuttaja Dylanin uralle ja Liam Clancya hän pitää yhtenä kaikkien aikojen parhaasta balladilaulajasta. Osa mainitsemistani sessiobiiseistä on mielikuvitukseni tuotetta, osa ihan todellisia kuten vuoden 1992 Polly Vaughn. Myös Brian Wilsonin albumiprojektin Sweet Insanityn sessiobiisi on todellinen. Robbie Williams erosi Take Thatista vasta vuonna 1995.

lauantai 15. toukokuuta 2021

Edu Kettunen - Enemmän kuin lentäjän poika

Sain työkaverilta lainaksi Edu Kettusen elämänkerran. Kirjailija Veli-Pekka Hännisen kirjoittama elämänkerta on sujuvaa ja oivaltavaa luettavaa. Edun elämänvaiheet käydään läpi luontevasti ja Edun läsnäolon tuntien.

Edu Kettusen ura alkoi Broadcast yhtyeessä. Alta parikymppinen miehenalku oli heti alusta alkaen ahkera biisintekijä. Englanniksi levyttäneessä bändissä oli puolisenkymmentä taitavaa muusikonalkua. Broadcast herätti jonkinlaista närää suomalaisessa rockeliitissä. Musalehdet Rumba ja Soundi dissasivat pitkään bändiä, pitäen sitä liian sliipattuna ja kaupallisena.

Kotimaista arvostusta alkoi tulla vasta kansainvälisen arvostuksen myötä. Nimittäin Broadcast voitti vuonna 1983 bändien Euroopan mestaruuskisan: The Battle of the Bands kappaleella Who's Got the Ball. Samanniminen levy breikkasi Suomessa hyvin, mutta maailmanvalloitus jäi. Edun mukaan yksinkertaisesti siitä syystä, että bändi ei ollut vielä valmis panostamaan menestykseen tarpeeksi. Samana vuonna ilmestynyt Who's got the ball (83) on edelleen väkivahva poplevy.

Broadcastin ohella Edu tarjoutui mahdollisuus tehdä sooloalbumi. Esikoisalbumi Edu Kettunen (84) valmistui vaivattomasti, mutta vasta toinen levy Lentäjän Poika (86) breikkasi kunnolla, eikä enempää eikä vähempää kuin tunnetun nimikappaleen myötä, joka löytyy tätä nykyä ala-asteen laulukirjasta, jota Edu pitää uran yhtenä suurimpana saavutuksena. Pitkän tauon jälkeen kaivoin tuon vinyylin taas levylautaselle. Yllätyin kuinka hyvältä levy kuulostaa edelleen. Avauskappale Helsinki ja koskettava Matka Meren Rantaan ovat nimikappaleen ohella muita tuon levyn klassikoita.

Edu Kettusen vähän kaihomielinen ja osin western-henkinen laulukirja sopi hyvin 80-luvun  henkeen, jolloin pinnalla oli paljon hyviä amerikkalaisen juurimusiikin taitajia. Amerikan meininki haisee hyvällä tavalla Edun biiseissä. Elämänkerrassaan Edu kertoo omasta ns. mielikuvituspaikkakunnasta: Välkkylä, johon useat hänen kappaleensa sijoittuvat. Huoltoasemat, ruostuneet Scaniat, Haukkuvat koirat, kerosiinin tuoksu ym. Edun biiseissä on paljon pienen ihmisen kaihomieltä, elämän nurjemman puolen ymmärrystä. 

Taiteellinen huippukohta Edun uralla on lienee albumi: Rodeo (88). Ensimmäinen levy jonka Edu teki aivan yksin ja aivan oman mielensä mukaan. Levyssä on käsinkosketeltavan hieno tunnelma ja omastakin mielestä se on ehkä Edun vahvin levy. Pysyin vielä mukana levyissä: Eräänä Yönä...(89) ja Kultamaan tarinoita (92), mutta sen jälkeen tipahdin artistin uran seuraamisessa. Seuraava albumi Kaupparatsun koira (94) tehtiin pikaisesti ennen kuin Edu, hänen vaimonsa Lissu ja Edun poika lähtivät merille. Kyseinen levy on yllättäen nykyisin keräilyharvinaisuus, käytetystä cd:stä saa discogsissa pulittaa yli neljäkymppiä, eikä levyä löydy Spotifysta. Tuon levyn ennakkorojalteilla Edu kuittasi veneenrakennuskulujaan ennen merille lähtöä. Vene jota Edu oli tehnyt yli seitsemän vuotta lähti satamasta vuoden 1993 syksynä. Tuon ajanjakson kuvaus oli kirjan mielenkiintoisinta antia ja siitä olisi lukenut kirjassa enemmänkin. 

Voi ajatella, että Edun tyyli on tunnistettava ja liiankin sisäänpäin kääntynyt, mikä taas voi olla yksi syy siihen, että laajempaa suosiota ei ole tullut tai Edu ei ole itse sitä halunnut. Tämä ei vie pois sitä tosiasiaa, että Edun musa on rikasta, moniulotteista, hyvin soitettua, mietittyä ja tulkittua. Edu on todellinen pelimanni, monen instrumentin taitaja. 

Luettuani tämän elämänkerran olen kuunnellut liki taukoamatta kaikkea kolmea omistamaani Edu Kettusen albumia ja metsästänyt niitä loppuja, yli kymmentä. Voin kertoa, että Edun levyt fyysisinä äänitteinä ovat todella todella vaikeasti löydettävissä. Kiertäessäni liki kaikki Tampereen potentiaaliset kirpparit ja levykaupat, niin löysin vain yhden Edun cd:n, uusimman: Kaivo Aavikolla (19). Myös levykauppiaiden kommentit olivat mielenkiintoisia: - Muutama vuosi niitä levyjä ei halunnut kukaan, kaikki meni roskiin. Tai: - Kaikki muistaa yhden biisin, mutta ei sitä toista.

Aika ylimalkaisia kommentteja, murr! Kertoo myös siitä, että Edu on päässyt monilta unohtumaan. Aivan suotta, koska Edun musiikki on yhä täyttä timanttia, omaperäistä, juurevaa, vähän pateettista, mutta aina erityisen lohdullista. Tästäkin kirjoituksesta tuli enemmän musabloggausfiilistely kuin kirja-arvio. Mutta eipä se mitään, pääasia, että löysin Edun musan pitkän tauon jälkeen. 

https://www.youtube.com/watch?v=Fd6yfrnC2v4