sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Dave Edmunds, Tampere, Klubi. 31.3.2013

Aprillipäivän aatto tarjosi tiukkaa perusrokkia tai oikeastaan "pubirokin kuningasjätkää"(Klubin lanseeraus), eli Dave Edmundsia. Pubirock on terminä luo mielikuvan vanhoista sedistä vääntämässä flanellipaidoissaan ja piukoissa farkkuissaan rokkia savuisissa kapakoissa. Ei mikään muodikkain tai innoittavin termi, itseasiassa sen alle mahtuu aika vähän artisteja. Edmundsin lisäksi Dr.Feelgood, Ace, kamu Nick Lowe ja heidän yhteinen bändi Rockpile lienee niitä kuuluisimpia pubircckin edustajia.

Dave Edmunds on ehkä aina jäänyt hieman isompiensa varjoon, tarkoitan tällä nyt vastaavia singer/songwritereita jotka ovat luoneet värikkäämmän ja näyttävämmän uran, nimenomaan sen takia, koska he ovat kirjoittaneet myös itse omat biisinsä. Edmunds on koko uransa aikana kirjoittanut melko vähän omia biisejä, hänelle biisejä ovat antaneet muun muassa em. Nick Lowe ja Elvis Costello.

Vaikka omia originaaleja ei juuri Edmundsin levyiltä löydy, ovat ne silti varsin päteviä plattoja. Levyt Subtle as a Flying Mallet(75), Get It(77), Tracks on Wax 4(78) ja Repeat When Necessary(79) ovat varsin oivia kiekkoja, vaikkei niitä miksikään rokin klassikoiksi voi sanoa. Mutta ilmeisesti herra ei ole juuri huonoja levyjä tehnytkään.

Klubin keikalle lähdin varovaisin odotuksin. Olin katsonut pari youtube-videota pohjille, jonka perusteella Dave Edmundsissa voisi olla vielä ruutia? Kyllähän sitä riittikin, heti ensitahdeista alkaen, jotka häpeilemättä kertovat että nyt painetaan isolla vaihteella tiukkaa rock'n' rollia. Ensimmäiseksi kiinnittyi huomioni Edmundsin(s.-44) habitukseen joka oli varsini freesi ja rento seitenkymppiselle äijällä. Laulukin lähti voimallisena ja lähes levyversioiden korkeita taajuksia hipoen.

Aika pian kävi selväksi, että herrahan on aivan valtavan pätevä kitaristi. Paikalla olleelle keski-iältään reilusti 50+ Tamperelaisyleisölle tämä suvereeni kepin käyttö ei ollut lienee yllätys? Näkisin, että varsin kypsä yleisöjakauma piti sisällään pitkän linjan Dave Edmunds-faneja joiden joukosta oli helppo bongata monia manselaisia musiikkialan vaikuttajia.

Muutamissa kitarasooloissa Edmunds sai kiinni hetkellisesti jonkinmoisesta flow-tilasta, vaikkakin biisit pysyivät mitaltaan napakassa kolmessa minuutissa. Edmundsin ruotsalainen taustabändi oli myös varsin pätevä, saksofonia töräytellyt hieman turvonneen Juha Veijosen näköinen ruotsalaismies oli bändin virallinen spiikkaaja, herra Edmundsin tyytyessä hoitamaan vaan perusleiviskäänsä. Tässä kävi ilmi myös se, että  Edmunds ei juurikaan halunnut starailla vaan enemmänkin hoitaa homma pois alta kovalla ammattitaidolla.

Biisit olivat Chuck Berryä ja muita rokin klassikoita sekä paljon sellaisia vetoja joita en tunnistanut. Edmundsin suurin hitti I Hear You Knocking tuli jo 50 minsan kohdalla, jolloin iski hätä, että eihän tää setti nyt tähän lopu? Itseasiassa aika pian oltiinkin jo encoreissa, jossa Edmunds tarjosi vielä ääritiukan version Berryn Johnny B. Goodesta ja loppun vielä ampiaisen surina kitara-instrumentaaliklassikko, jonka nimeä en nyt muista?

Keikka jäi reilun tunnin mittaiseksi, yleisön raivokkaasta taputuksesta huolimatta toisia encoreita ei tullut. Sinänsä ihan terveellistä, ettei jokainen eläkeläisartisti vedä kolmen tunnin keikkoja. Tämä reilu tunnin setti antoi täydellisen kuvan rock'n'rollin historiasta ja näytti meille ehkä parhaan elossa olevan Chuck Berryn biisien tulkin, paremman kuin Berry itse.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Levymessut - Kåren, Turku. 24.3.2013

Lyhyehkö päivitys antoisilta levymessuilta. Kyttäilin jonkin aikaa, että josko Lempäälän Ideaparkkiin tulisi levymessut tälle talvelle/keväälle? Mutta näin ei tapahtunut, siispä vanha kunnon Kåren levymessuineen tyydytti (kyltymättömän) muovin nälkäni.

Tällä kertaa olin ajoissa paikalle ja pääsin varsin otollisille mestoille. Ensimmäisellä ns. "euron svedulaarilta" tarttui kassiini liki parikymmentä halpaa muovikiekkoa. Mainittakoon näistä muun muassa: Warren Zevonia, Cigacon eka, Barry Whitea, Billy Joelin: Piano Man(73), Dave Edmundsia, Joe Cockerin alkupään tuotantoa ym. ym. Näistä eukun löydöistä parhaimmat olivat Simple Mindsin harvinainen Sisters Feeling Call(81), J. J Calen: Troubadour(76) ja Kris Kristoffersonin 70-luvun alun helmi: The Silver Tongued Devil and I(71).

Samaiselta ruotsimyyjien kojulta nappasin vielä vähän kalliimmalla pitkään etsimäni Queenin: A Night at The Operan(75) viidellä eurolla. Kyseessä oli vielä originaali brittipainos. Hinnan sain tippumaan kun ilmoitin levyn kosmeettisesta naarmusta, joka ei sitten vaikuttanut lainkaan kuuntelunautintoon. Queenin jatkeeksi koju tarjosi vielä Elvis Costellon jymäkän kakkoslevyn: This Year's Model(78) neljällä ekellä. Ou jee, kylläpä hymyilytti näiden löydösten jälkeen.

Leveymessuja hallitsivat jälleen kerran muutamat svedumyyjät, suomipoikien kojuiltakin löytyi asiallista plattaa, mutta hinta oli kautta linjan 5-10 euroa korkeampi kuin länsinaapureillamme. Laskeskelin mielessäni, että jos myy levyjä enimmäkseen eurolla, niin paljonko siitä nettoaa päivän aikana? Ei paljoa, ehkä viitisensataa? Sillä pitäisi vielä kustantaa matkat Ruotsista tänne ja mahdollinen majoitus ja syöminen. Levynmyynnin täytyy olla kutsumushommaa(ja onhan se), ei tällä hommalla rikastu, Sanoisin, että tämä on nuhjuisten neli-viiskymppisten miesten sosiaalinen keräilytapahtuma, jossa voi luvalla taantua nuoruuden musatunnelmiin.

Messujen muita oleellisia löytöjä olivat: Lou Reedin: New York(89), David Bowien albumit: Hunky Dory(71), Young Americans(75) ja Station to Station(76), kaikki nämä neljällä ekellä kappale. Bowieta oli messuilla yllättävän runsaasti ja varsin kohtuuhintaan. Pin-Ups(73) ja David Live(74) jäivät odottamaan vielä seuraavia messuja. Löysin myös originaalin Pink Floydin: Atom Heart Motherin(70) neljällä eurolla, tosin aika naarmuisen sellaisen. Ehkäpä laitan sen kirpparilla eteenpäin? Intensiivisen kaksituntisen täydensin vielä muutamilla loppuhetkien euron lätyillä: Richard Thompsonin: Across the Crowded Room(85) ja Peter Gabrielin: 4(82).

Sanoisin, että messut kiipeää kaikkien aikojen levymessulistalla Top 3:n tuntumaan. Varsin antoisat messut, jossa henkilökohtaiseen nautintoon vaikutti ennen kaikkea ajoissa paikalle tuleminen. Kaiken kaikkiaan muovia lähti mukaan n. 50 tsipaletta ja kokonaishinta jäi selvästi alle satasen. Eli halvalla lähti mukaan paljon hyvää. Ompahan taas kaksoiskappaleita ja bileiden pääpalkintoja tiedossa kavereilla.


perjantai 8. maaliskuuta 2013

Enimmäkseen munatonta ysäriä!

Myönnetään, että saatan hakea tällä vekkulilla otsikolla huomiota ja saada lukijoita pahaiseen blogiini? Tai sitten toteutan oman musiikillisen intuition haamukirjoitusta? Vaikeasti sanottu, mutta uskon tähän jälkimmäiseen tulkintaani, itsehän tätä juttua tässä kirjoitan.

Jaarittelut sikseen ja musaa poskeen, vai miten se nyt menikään? Ysäri is back, sanotaan. Suede, Pulp ja Blur ovat aktivoituneet ja uutta musaakin on tullut markkinoille. Nämä bändit edustavat sitä noin 90-lvun puoliväliin keskittynyttä brittivetoista ja kaikin puolin laadukasta musagenreä. Okei, itsekin diggaan noita bändejä. Mutta oman musiikillisen herännäisyyden vahvin kulta-aika keskittyy 80-90-luvun vaihteeseen, kun kasarisoundit alkoivat pehmetä ja tuonaikainen popsoundi syleili helposti täydellisyyttä, esimerkiksi bändit: Everything But The Girl, Cocteau Twins, Prefab Sprout, The Silencers ja Deacon Blue edustuvat tätä porharmoniaa, tosin aika munattomilla soundeilla, sillä kaikenlainen verevyys oli dumpattu minimiin, biisin itse piti läpäistä testin, että onko se kelvollinen kuulijalle?

Noin vuosi sitten löysin Edinburghin reissullani ikkubändi Something Happensin debyyttialbumin Been There, Seen That, Done That(88) parilla punnalla. Aivan kuten albumin otsikkokin sen ilmaisee, on musiikki aikamoisen ympäripyöreätä materiaalia, sitä siistiä ja viatonta ysärisoundia joka vetoaa minuun. Seuraavalle albumilleen, kivasti nimetylle Stuck Together With God's Glue(90) bändi tekaisi suurimman hittinsä: Parachute. Joka maistuu edelleenkin aikamoisen hyvältä.



Tänään satunnaisella kirpparireissullani tarttui haaviini bändin kolmosalbumi: Bedlam A Go-Go(92), levy jonka tilaamista olin harkinnut ihan ulkomaita myöten, koska Suomesta näin harvinaisen(ja unholaan painuneen) bändin levyjä on turha odottaa löytävänsä. Mutta siinä se sitten nökötti euron hintaan kirpparilla ja kaveriksi sain samaan hintaan bonusversion ekalevystä Been There, Seen That, Done That(88), jolta löytyi julkaisemattomia livebiisejä. Niin, kyllä poppispoika oli taas onnellinen.

Huomaan tässä kirjoittaessani myös olevan epävarma ostamani musiikin laadusta? Myönnän, että jostain levystä voi tehdä haluttavan omat nuoruuden kokemukset, bändin aikaisemmat näytöt tai pelkästään pakkomielle saada jokin levy. Sisältö ei aina ole se tärkein. Näin voi puhua keräilijä, vaan voiko näin myös puhua musiikin rakastaja?
Tunnen myötämielisyyttä unohtuneita bändejä kohtaan ja saatan käyttää kohtuuttomasti aikaa ensikuulemalta keskinkertaisen musiikin kuunteluun. Joskus se palkitsee kuulijan ja pitkällinen muovipyöritys nostaa pintaa todellisen kadonneen helmen. En tiedä miten käy em. bändin Bedlam A Go-Go:n(92) kanssa. Tällä hetkellä olen toiveikas, tämä eteerinen popnumero Daisyhead herätti nälkäni jo 21 vuotta sitten, miten on tänään koko albumin kanssa?

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Ry Cooder, mies paikallaan!

Liki täydellinen Ry Cooder discografiani sai taas oivan lisäyksen, kun löysin herra Cooderin ensimmäisen sooloalbumin Ry Cooder(70) kirppikseltä. Löytö oli mieluista ja arvokas, sillä kyseessä on mitä todennäköisimmin alkuperäinen vinyyli, myös hyväkuntoinen sellainen. Näin Cooderin 70-luvun oivasta tuotannosta puuttuu enää kolmas soolo: Boomer’s Story(72).


Kuka ihmeen Ry Cooder? Voi olla, että useimmat meistä noteerasivat miehen nimen vasta Buena Vista Social Club:n aikana 1997, jossa Cooder toimi kyseisen projektin musiikillisena arkeologina, toimeenpanijana, tuottajana ja pienesti myös soittajana.
Okei, muistanet varmaan arvostetun ”autiomaa-leffan” Paris, Texas(84), johon Cooder sävelsi taustamusiikin, todellisen autiomaan soundin. Kyseisen soundtrackin kaavin levyhyllyyni parisen vuotta sitten levymessuilta parin euron poistohintaan. Levyn ja leffan tunnelma toimii edelleen, varsin tyrmäkkää lonely rider –tunnelmointia. Itse leffakin kantsii kattoa, Harry Dean Stanton pääroolissa on rujo ja uskottava susihukkanen, leffan naisroolia esittävän Nastassja Kinskin katsominen on aina puhdasta nautintoa, uuh!

Ensimmäinen kosketukseni Cooderiin tapahtui arvoisan hämäläisen musalehden Soundin avustuksella joskus 80-luvun lopulla. Soundissa 8/1979 Waldemar Wallenius kehuu Cooderin uutukaisen Bob till You Drop(79) maasta taivaaseen. Levyarvio on mukaansatempaava, hyvin kirjoitettu ja paikkansa pitävä. Tämän arvion innoittamana tilasin kyseisen Platan postimyynnin kautta, joko Kane Recordsilta tai Epesiltä. Kyllä kyllä, kyseessä on aivan erinomainen platta, joka vetosi ensi kuulemalta elämänsä alkutaipaleella olevan teinipojan sieluun, levyn nyanssit ja hienoudet tulivat julki vasta lisäkuuntelukertojen sekä iän karttumisen myötä. Tuo levyarvio kannattaa lukea, jos sen jostain käsiin saa, siitä on vaikea olla innostumatta.




Millaista Cooderin musiikki sitten on? Ennen kaikkea voidaan puhua suuresta Amerikan äänestä, eikä mistään Big Mac tahi Exxon-näkökulmasta, vaan enemmän aidosta amerikkalaisesta äänestä, joka tarjoillaan kuulijalle iloineen, suruineen, siis karmeine tarinoineen ja kaikkine karvoineen. Varsin villiä yhteiskuntakritiikkiä Cooder tarjoilee muun muassa Soundin 9/2011 haastattelussa, jossa hän ei todellakaan säästele voimasanojaan arvostellessaan nykypolitiikkaa: ”Kaikki rebuklikaanisen puolueen siat ja niitä hännystelevät televisiotyypit, pitäisi ampua!”(Soundi 9/11). Viime syksynä Cooder laittoi markkinoille puhtaasti poliittisen levyn: Election Special(12), joka ei jätä epäselväksi millä laidalla herra seisoo. Kuunnelkaa vaikka hulvaton: Mutt Romney Blues.

Poliittisuus ja amerikkalaisuus eivät ole missään tapauksessa ainut määrittävä tekijä puhuttaessa Cooderin musiikista. Herran laajasta levytetystä tuotannosta löytyy levyjä joka lähtöön, kuten Hawaijilaisesta musiikista vaikutteita saanut: Chicken Skin Music(76), miltei muotovalio jatsilevy: Jazz(78), useat kimppalevyt laadukkaiden muusikoiden kanssa, kuten Ali Farka Touren kanssa tehty Talking Timbuktu(94).

Perustaltaan Cooderin musiikki on rootsahtavaa rockia Tex Mex-vaikuttein. Voi sanoa, että moni rokimpi Cooder-veisu on aika lähellä Rolling Stonesia. Niin, ei siis ihme, että miehen tuotanto puhuttelee minua. Itse asiassa Cooder oli yksi kitaristikanditaatti Rollareihin Brian Jonesin kuoleman jälkeen, mutta sooloura veti enemmän puoleensa. Tosin Cooder soittaa skittaa Rollareiden Let it Bleedillä(69) ja Sticky Fingerssillä(71).

80-luvun aikana Cooder siirtyi useaksi vuodeksi tekemään pelkästään elokuvamusaa, tuolta ajalta löytyy useita hyviä soundtrack-levyjä edellä mainitun Paris, Texasin lisäksi, joilta löytyy paljon hyviä Cooder-originaaleja, kuten: Alamo Bay(85), Blue City(86) ja Crossroads(86). Ihka ensimmäinen soundtrack-levy josta Cooderin tuotantoa löytyy 70-luvun alun Mick Jaggerin tähdittämänä kulttileffa Performance(70).

Mielestäni parhaita Cooder-levyjä ovat mielestä edellä mainitut Chicken Skin Music(76) ja Bob till You Drop(79). Hyvien levyjen listaan voi vielä lisätä seuraavat platat: Paradise & Lunch(74), Get Rhytm’n(87) ja 2000-luvun albumitrilogia: Chavez Ravine(05), My Name is Buddy(07), I, Flathead(08) sekä erinomainen Pull Up Some Dust and Sit Down(11).

Löytämieni lähteiden mukaan Cooder on esiintynyt ainakin kerran Suomessa, vuonna 1988 Provinssirockissa. Oheisesta linkistä löytyy täydennystä tähän Cooder – kirjoitukseen ja yksi paikalla olleen kommentti em. Provinssin keikasta.

http://musasto.wordpress.com/2011/09/08/raision-musiikkiosaston-kuukauden-artisti-ry-cooder/

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Lauantain musahaahuilua!

Mietinnässä on ollut monenmoisia blogikirjoituksia, kuten biografia herrasta Todd Rundgren, päivitetty kevätlevykatsaus, ”Sounds like 84” kasarijuttu, kuinka liki jokainen vuonna 1984 ilmestynyt(hyväkin) levy on pilattu kasarissoundilla, paitsi ehkei Springsteenin: Born in the U.S.A.(84) Tai noh, ajansoundia siitäkin kyllä löytyy. Mutta mikään noista jutun aiheista ei lähtenyt kasvamaan, jotta niistä olisi saanut kokonaisen jutun aikaiseksi.
Lauantai-päivän mittaan pyöritin levylautasilla monenlaisia kiekkoja. Päivä alkoi Santanan kovatasoisella Caravanserailla(72). Mutta enimmäkseen pysyin kasarissa, liki tuiki tuntemattomalta Ruthless People – soundtrackilta(86) kuuntelin nimikappaleen, jonka esitti itse Mick Jagger. Soundtrackilta löytyi myös Paul Youngin hienosti versioima Wherever i lay my hat, joka johti kuuntelemaan Youngin tokaa soololevyä The Secret of Associaton(85) jolta löytyy taas megahitti Everytime you go away. Tosin aika pian kyllästyin Herra Youngin muuhun tuotantoon ja siihen kasariläpsyttelyyn.



Lievähkö kasariluukutuskaan ei saanut innostumaan, jotain puuttuu, päivän musiikillinen lanka. Netti tarjosi Bowien uutta streamina, Spotify ties mitä, keskeisistä musablogeista löytyi hyviä uusia kappaleita. Musiikkia oli joka puolella, ei vähiten minun levyhyllyssä, jota myös kerkesin hieman järjestelemään Aku Ankka-kansioiden täyttämisen ohella(mitä ..ttua?). Aloinkin haikailemaan aikoja, jolloin musaa oli vähemmän ja juuri tämän takia se oli myös merkityksellisempää. Tai noh, ehkä ikäkin vaikutti, nuorena musa vaan kolahti sata kertaa lujempaa, kuin mikään uusi musa tänä päivänä.

Jossain välissä tuli luettua Hesarista J.Karjalaisen haastattelu. Ei voi muuta kuin vaikuttua Karjalaisen erittäin ehjästä ja tyylikkäästä musiikillisesta urasta, aina Ankkurinapista Lännen-Jukkaan ja kuulostaa siltä, että uusi levy Et ole yksin(13) jatkaa samaa menestystarinaa. Sen sijaan Villejä Lupiineja(94) pitkästä aikaa vinyyliltä soitettuna kuulosta yllättävän löpsöltä, hmm, oliks tää sittenkin vähän yliarvostettu platta?

Iltapäivän tunnit toivat mieleeni c-kasetit, ensimmäisenä pesään meni David Bowien Space Oddity(69). Hämmästelin kasetin hyvää äänenlaatua ja kyseessä oli vielä sellainen versio, josta löytyi muutama bonusbiisi. Kyllä, kasetit olivat melkein lauantain punainen lanka. Bowieta seurasi kokoelmakasetti: Tapemaster’s Hoochie Koo ja sitä tulee seuraamaan Marc Bolanin oiva tuplakokoelma: Best of the 20th Century Boy.

Aina ei saa vietyä päivän(musiikillista) kaarta ehjällä tavalla loppuun asti, ajatukset harhailevat ja hakevat oikeaa väylää. Musiikki tarjoaa parhaimmillaan tällaiseen koti-isukkipäivään mainion ja merkityksellisen kaaren, jossa levyt ja tunnelmat seuraavat toisiaan.

Jotain päivä vielä kaipaisi, livekeikkaa kenties? Onneksi orastava kevät on täynnä tämänkin tasoisia musiikillisia lupauksia: