On se kummaa, että kaikki seitenkymppiset rock-kummallisuudet yhä edelleen aktivoituvat äänitemarkkinoilla. Mikä on tämä sumuisen harmaa marraskuinen perjantai kun kaikki menneisyyden suosikkiartistit julkaisevat uutta musiikkia. Graham Parker, Paul McCartney, The Who, Nits ja jopa Leonard Cohen huhuilee hautansa takaa.
Miten rokin taika vielä kestää, kuinka vanhat fossiilit pystyvä edelleen liikkumaan, laulamaan, luomaan merkityksiä. Se on kiitosta, se on satamatonta lunta, se on tyhjä ja vanha maa, joka rakastaa tarinoita ja lauluja, jossa laulajan ikää ei ole määritelty. On vielä korvia, vanhoja sekä nuorempia. He kieltävät, että rock on fossiloitunut samalla tapaa kuin humppa aikoinaan.
Kaikki tämä onkin iättömyyttä, melkein ikuisuuden säveltä. Parker ja McCartney joikhaavat suoraan jostain sieltä, mikä on ollut aina ja tulee aina olemaan. Melkein uskonnollista rockhurmosta, kiveen hakattua totuutta, tai ainakin lp-levyn uraan jäänyttä Pectus-pastillia.
Vanha ihminen, sinussa on totuus ja onko elinvoimakin. Tarina ihmisen elämästä ja sen kestävästä pitkästä kaaresta. Rock ei suostu menemään vanhainkotiin, sillä se on määritellyt koko vanhainkoti-käsitteen uudelleen. On luonnon luonnoton kiertokulku, jossa putoavat lehdet ja oksat eivät maadu nurmikolta, ei tässä sää- ja maailmantilassa. Te rokkaatte sen päälle.
Apokalyptista. On helppo heittää käsitteitä. Säälittävää vanhusrokkia. Tuskin. Nostalgista. Mikä voisi olla sen kauniimpaa kuin kultakuoriset muistot ja niiden päälle sataneet hopeiset kyyneleet. Me nousemme vielä, laulamme ja ilakoimme. Vanhimmat meistä saavat näyttää mallia.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste The Who. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste The Who. Näytä kaikki tekstit
perjantai 22. marraskuuta 2019
perjantai 8. marraskuuta 2019
Kuka keksi rokkenrollin
Kuka keksi rokkenrollin, kuka tarttui tarttui tuulen reunasta kiinni, maadoitti sähköpurkauksen ja vapautti sen saman tien.
Kuka keksi rokkenrollin, kun flipperipoika pommitti pallojaan ja hassulasinen pianisti pimputti parastaan. Se oli aikaa jolloin Lontoo oli maagisia bussimatkoja pullollaan, kun pienen pojan tarinoista tehtiin oopperaa. Vielä tuolloin rokki pönötti ja pullisteli housuissaan, pelkkä kunnianhimo ei auttanut ketään, mutta kuka tiesi, aika ei ollut vielä koittanut.
Kuka keksi rokkenrollin. Etenkin öljykriisin vuosikymmenellä sähkö vapautui kielisoittimestaan isolla kädellä...ja nenällä. Epävarma maagikko keksi kitarastaan pelottomia ja rytmikkäitä sointuja, kunnianhimopäissään teki levyistä elämää suurempia ja alkoholiongelmastaan vielä suuremman. Tuli isompia ja parempia teema-albumeita, irtosinkkuja ja mahtava krapulalevy vuosikymmenen puolivälissä.
Miten nämä ilmeiset ongelmat, hedonistisen vuosikymmenen kokaiinilaineet synnyttivät helmiä, vapauttivat rytmin ja myöhemmin rumpalin autuaammille rummutusmaille. Kuinka tarttuvaa, houkuttelevaa ja aikaa kestävää tämä Jack Danielsilla kyllästetty rokki onkaan, jonka pelkkä kuuntelu saa promillet veressä nousemaan.
Se oli kuka joka keksi rokkenrollin, tuo röyhkeyttä, ongelmia ja tavanomaisuutta pursuileva kvartetti valjasti sähkön voimakseen ja svengikseen.
Ja tässä minä, avuton kuuntelija, huokailen ja nautin. Kuka keksi rokkenrollin ja miksi se edelleen kuulostaa niin hyvältä.
Kuka keksi rokkenrollin, kun flipperipoika pommitti pallojaan ja hassulasinen pianisti pimputti parastaan. Se oli aikaa jolloin Lontoo oli maagisia bussimatkoja pullollaan, kun pienen pojan tarinoista tehtiin oopperaa. Vielä tuolloin rokki pönötti ja pullisteli housuissaan, pelkkä kunnianhimo ei auttanut ketään, mutta kuka tiesi, aika ei ollut vielä koittanut.
Kuka keksi rokkenrollin. Etenkin öljykriisin vuosikymmenellä sähkö vapautui kielisoittimestaan isolla kädellä...ja nenällä. Epävarma maagikko keksi kitarastaan pelottomia ja rytmikkäitä sointuja, kunnianhimopäissään teki levyistä elämää suurempia ja alkoholiongelmastaan vielä suuremman. Tuli isompia ja parempia teema-albumeita, irtosinkkuja ja mahtava krapulalevy vuosikymmenen puolivälissä.
Miten nämä ilmeiset ongelmat, hedonistisen vuosikymmenen kokaiinilaineet synnyttivät helmiä, vapauttivat rytmin ja myöhemmin rumpalin autuaammille rummutusmaille. Kuinka tarttuvaa, houkuttelevaa ja aikaa kestävää tämä Jack Danielsilla kyllästetty rokki onkaan, jonka pelkkä kuuntelu saa promillet veressä nousemaan.
Se oli kuka joka keksi rokkenrollin, tuo röyhkeyttä, ongelmia ja tavanomaisuutta pursuileva kvartetti valjasti sähkön voimakseen ja svengikseen.
Ja tässä minä, avuton kuuntelija, huokailen ja nautin. Kuka keksi rokkenrollin ja miksi se edelleen kuulostaa niin hyvältä.
maanantai 21. lokakuuta 2019
Lokakuu avaa latua pimeään
Loivasti alas viettävä mäki, piiloutuva aurinko, pakastearkun verran arktista voimaa. Laulut ja laulajaiset, pienet kitarapeikot ja möreät kuiskaajat. Helmiä arjen arvattavuudessa, kulunutta farkkukangasta, sohvalle vääntyvää miesselkää, parempia ja pahempia biisivalintoja.
Syksyn sakeassa ilmanalassa ei ole monikaan musiikillinen kutsu äitynyt elämää suuremmaksi. Kiire ja keski-ikäinen puuhakkuus, ilmeinen ja arvattava sellainen, on hakannut vaikkutappia korvaan ja hukannut monta laulua ja levykokonaisuutta. Kiireellisestä ilmanalasta huolimatta muovinen äänitemateria on sinnikkäästi suorittanut hämmästyttävää, suorastaan ilmestyksenomaista lisääntymistoimintaa. Jonkin verran harvat ja harmaantuvat korvakarvat ovat rekisteröineet mielenkiintoisia veisuja olohuoneen ilmanalassa.
I know you gonna hate this song, tunnustaa Roger Daltrey The WHO:n uudessa kierrätysrokissa All This Music Must Fade. Minä en vihaa lainkaan, vaan imen itseeni kaiken 75+ setämiesten vitaalisuudesta. Sitä on jäljellä yllättävän paljon. Uusi levy The WHO tulee ulos sopivasti ennen joulua.
Wilco laukkaa, Tweedy naukuu, välillä soolona, tarpeeksi usein bändinäkin. Uusi levy Joy on otettu...hmm...ilolla vastaan. Yhden juoksulenkin perusteella sanon, että levy on ihan ookoo kamaa. Riittääkö ihan ok?
Knillsson, Schmillsson, Midnight Cowboy tunnarin jumalainen tulkki Harry Nilsson julkaisee haudan takaa uuden albumin Losst and Founnd jonka nimikappale on jo eetterissä. Kappaleen alusta tulee mieleen erehdyttävästi The Smithereens yhtye ja sen edesmennyt laulaja Pat DiNizio. Se ei ole huono asia. Tämä vähän ennen Nilssonin kuolemaa valmistunut albumi saa päivänvalon noin 25 vuoden panttauksen jälkeen.
Field Music on lienee tämän ajan paras XTC:n perinnön vaalija, älykkään ketterää poprokkia. Uusi albumi on tulollaan tammikuussa. Kanadan profeetan Bruce Cockburnin tuorein albumi on instrumentaalilevy Crowing Ignites, joka on täynnä herkän kitaranäppäily synnyttämää mystistä voimaa. Pukin konttiin.
Nick Cave and The Bad Seedsin Ghosteen on saanut kauttaaltaan hyvät arvostelut. Se ei ole huono levy laisinkaan. Se voi olla vain vähän liikaa, sillä Caven perhetrauma häilyy vahvana taustalla ja kuulijan tulkintalinjat on lukittu, vaikka kyseessä monella mittapuulla mitattuna varsin komea ja syvämietteinen levy.
Uusi tuttavuus Sandro Perri tarjoaa väliin eksoottisempaa rytmiikkaa ja varsin mukavan kuuloisen kappaleen Wrong About The Rain, joka on ottanut vahvan sijan tämän syksyn parhaiden biisien soundtrackissani. New Pornographers jatkaa laadun tiellä. Noel Gallagherin Evil Flower yllättää positiivisesti, sillä kuvittelin kuuntelevani Michael Kiwanukan uutta biisiä ja mielessäni ylistin biisin kekseliästä rakennetta. Hemmetti Noel, eka kerran vaikutuin täysillä soolotuotannostasi.
Soittolista rauhoittuu ja kansamusisoituu, Lankum nimisen orkesterin kappale Irish Rover on kuta kuinkin nimensä kuuloinen, eli pitkä irkkufolkhymni, jossa viulu vongahtelee ja totisen kuulas laulu johdattaa meidät nummien sumun lävitse. Viimeisenä kädenojennuksena ja musiikillisena hyväilynä käy australialaisen Paul Kellyn popkaunokki Every Day My Mother's Voice. Ja elämä taas voittaa, lokakuu sysimusta ilta saa kuulaan sävyn, ajokoira haukahtaa remmissään kaukana, pienet hiiret kulkevat pitkin selkäpiitä ja luovat hetkeen merkityksellisyyttä. Mitä olisin jos minulla ei olisi musiikkia? Olisin kyllä se mikä olisin, mutta musiikin kaiken täyttävästä tunnelmasta ja sen suorastaan kiitollisuutta synnyttävästä energiasta jäisin paitsi. En halua jäädä.
Syksyn sakeassa ilmanalassa ei ole monikaan musiikillinen kutsu äitynyt elämää suuremmaksi. Kiire ja keski-ikäinen puuhakkuus, ilmeinen ja arvattava sellainen, on hakannut vaikkutappia korvaan ja hukannut monta laulua ja levykokonaisuutta. Kiireellisestä ilmanalasta huolimatta muovinen äänitemateria on sinnikkäästi suorittanut hämmästyttävää, suorastaan ilmestyksenomaista lisääntymistoimintaa. Jonkin verran harvat ja harmaantuvat korvakarvat ovat rekisteröineet mielenkiintoisia veisuja olohuoneen ilmanalassa.
Wilco laukkaa, Tweedy naukuu, välillä soolona, tarpeeksi usein bändinäkin. Uusi levy Joy on otettu...hmm...ilolla vastaan. Yhden juoksulenkin perusteella sanon, että levy on ihan ookoo kamaa. Riittääkö ihan ok?
Knillsson, Schmillsson, Midnight Cowboy tunnarin jumalainen tulkki Harry Nilsson julkaisee haudan takaa uuden albumin Losst and Founnd jonka nimikappale on jo eetterissä. Kappaleen alusta tulee mieleen erehdyttävästi The Smithereens yhtye ja sen edesmennyt laulaja Pat DiNizio. Se ei ole huono asia. Tämä vähän ennen Nilssonin kuolemaa valmistunut albumi saa päivänvalon noin 25 vuoden panttauksen jälkeen.
Field Music on lienee tämän ajan paras XTC:n perinnön vaalija, älykkään ketterää poprokkia. Uusi albumi on tulollaan tammikuussa. Kanadan profeetan Bruce Cockburnin tuorein albumi on instrumentaalilevy Crowing Ignites, joka on täynnä herkän kitaranäppäily synnyttämää mystistä voimaa. Pukin konttiin.
Nick Cave and The Bad Seedsin Ghosteen on saanut kauttaaltaan hyvät arvostelut. Se ei ole huono levy laisinkaan. Se voi olla vain vähän liikaa, sillä Caven perhetrauma häilyy vahvana taustalla ja kuulijan tulkintalinjat on lukittu, vaikka kyseessä monella mittapuulla mitattuna varsin komea ja syvämietteinen levy.
Uusi tuttavuus Sandro Perri tarjoaa väliin eksoottisempaa rytmiikkaa ja varsin mukavan kuuloisen kappaleen Wrong About The Rain, joka on ottanut vahvan sijan tämän syksyn parhaiden biisien soundtrackissani. New Pornographers jatkaa laadun tiellä. Noel Gallagherin Evil Flower yllättää positiivisesti, sillä kuvittelin kuuntelevani Michael Kiwanukan uutta biisiä ja mielessäni ylistin biisin kekseliästä rakennetta. Hemmetti Noel, eka kerran vaikutuin täysillä soolotuotannostasi.
Soittolista rauhoittuu ja kansamusisoituu, Lankum nimisen orkesterin kappale Irish Rover on kuta kuinkin nimensä kuuloinen, eli pitkä irkkufolkhymni, jossa viulu vongahtelee ja totisen kuulas laulu johdattaa meidät nummien sumun lävitse. Viimeisenä kädenojennuksena ja musiikillisena hyväilynä käy australialaisen Paul Kellyn popkaunokki Every Day My Mother's Voice. Ja elämä taas voittaa, lokakuu sysimusta ilta saa kuulaan sävyn, ajokoira haukahtaa remmissään kaukana, pienet hiiret kulkevat pitkin selkäpiitä ja luovat hetkeen merkityksellisyyttä. Mitä olisin jos minulla ei olisi musiikkia? Olisin kyllä se mikä olisin, mutta musiikin kaiken täyttävästä tunnelmasta ja sen suorastaan kiitollisuutta synnyttävästä energiasta jäisin paitsi. En halua jäädä.
Tunnisteet:
bruce cockburn,
field music,
harry Nilsson,
soittolista,
The Who,
wilco
maanantai 31. joulukuuta 2018
Roger Daltrey - Thanks A Lot Mr.Kibblewhite
Kiitokset menee Roger Daltreyn opettajalle, Mr.Kibblewhitelle joka potkaisi tulevan rokkitähden pois koulusta ja teki hänen alavalintansa helpommaksi. The Who yhtyeen solistin Roger Daltreyn elämänkerta oli itselleni pienoinen yllätys, koska kitaristi Pete Townshend oli kirjoittanut jo omansa muutama vuosi sitten, erittäin analyyttisen ja henkilökohtaisen kirjansa. En odottanut Daltreyn tekevän samoin, mutta näin kävi. Roger Daltreyn elämänkerta on oiva sisarteos Pete Townshendin osittain hankalalle ja mutkikkaalle ajatuksenjuoksulle. Daltreyn kirjallinen tyyli (tai hänen haamukirjoittajan) on suora ja rehellinen. Siinä missä Townshend pohtii ja analysoi, niin Daltrey kertoo vetävällä tarinallisella tyylillä miten asiat oikein menivät silloin kun The Who oli suosionsa huipulla ja tähtipölyä leijui silmissä.
Ensinnäkin Daltrey oli bändin se vähiten päihdeveikko. Ensimmäisellä lyhyellä Euroopan kiertueella 1965 The Who:n muut jäsenet Daltreyta lukuun ottamatta vetivät päihteitä ja pillereitä kaksin käsin, niin että musiikillinen anti oli ala-arvoista. Tämän jälkeen Daltrey päätti erota bändistä. Mutta jo muutaman viikon jälkeen solisti oli houkuteltu takaisin bändiin sillä sopimuksella, että ennen keikkaa ei vedetä mitään, mutta keikan jälkeen jokainen saa tehdä mitä haluaa. Tätä sopimusta noudatettiin nippa nappa 70-luvun puolelle ennen kuin rumpali Keith Moonin päihteidenkäyttö karkasi käsistä. Daltrey oli siinäkin mielessä erikoinen tuon ajan rokkitähti, että kiertueiden jälkeen vetäytyi perheensä ja sukulaisten luo maaseudulle Sussexiin.
Iso osa elämänkertaa ruotii Daltrey ja kitaristi Townshendin suhdetta. Townshendin 70-luvun päihdekoukku ja paine luoda alati uutta ja parempaa materiaalia aiheutti kohtuullisesti skismaa kitaristin ja laulajan välillä. Jännite huipentui siihen, että Daltrey tyrmäsi Townshendin alakoukulla riidan päätteeksi. Daltrey oikoo kirjassa useita Townshendin kertomia väitteitä ja määrittelee kitaristin varsin vaikeaksi ja piikikkääksi yhteistyökumppaniksi. Mutta kaikesta tästä vaikeasta väännöstä huolimatta Daltrey ja Townshend ovat säilyttäneet yhteyden toisiinsa läpi myrskyisien vuosien ja ovat ainoat elossa olevat The Who:n alkuperäisjäsenet. Kirja tarjoaa The Whon:n rumpalin Keith Moonin teatraalisen surkuhupaiseen rokkitähtitarinaan lukuisia herkullisia yksityiskohtia. Sen sijaan basisti John Entwistleä kirja käsittelee melko vähän.
Daltreyn rokkitähteyden rinnalla on kulkenut 70-luvulta lähtien melko aktiivinen elokuvaura. Ensimmäinen rooli oli The Whon:n Tommy joka toi Daltreylle kohtuullista menestystä ja poiki roolin seuraavaan elokuvaan Lisztomania vuonna 1975. Tämä murskakritiikin saaneen elokuvan lavasteista Daltrey raahasi kotiin jättimäisen peniksen, jonka hän asetti puutarhaansa tököttämään sillä seurauksella, että naapuri teki valtavasta penisjäljitelmästä useita valituksia poliisille. Loppujen lopuksi Daltrey joutui luopumaan tästä valtavasta fallossymbolista.
Roger Daltrey kieltämättä kovin vaisua soolouraa kirja käsittelee melko vähän. Tosin ensimmäistä sooloalbumiaan: Daltrey(73) puolustelee siitäkin huolimatta vaikka muut bändinjäsenet ja manageriporraskin lyttäsivät sen täysin mitäänsanomattomaksi levyksi. No sitä se kyllä onkin, itse olen yrittänyt pyörittää levyä vuosikaudet, mutta jälkivaikutus on aina sama: eli sitä ei ole, mitään ei jää korvien väliin. Sen sijaan seuraava levy Ride A Rock Horse(75) on jo huomattavasti parempi kuten McVicar(80) soundtrackalbumi. Mutta ilman Who:ta Daltrey tuskin olisi luonut minkäänlaista musiikillista uraa. The Who:n neljän erilaisen yksilön dynamiikka ja Pete Townshendin erinomaiset kappaleet tekivät yhtyeestä enemmän kuin tekijöittensä summan.
Loppuosa kirjasta on kohottavaa tekstiä hyväksymisestä ja elämän rajallisuudesta. Jokainen The Who-keikka voi olla se viimeinen, iso kiitollisuus kulkee rinnalla, että saa vielä olla osa näinkin merkittävää rock-bändiä. Niin, viimeiset vuodet ja vuosikymmenen ajan The Who on keikkaillut ahkerasti, tehnyt yhden kelvollisen studioalbumin: Endless Wire(06). Itse näin The Who;n vuonna 2007 Hartwall Arenalla ja se ei ollut todellakaan mikään huono keikka. Energiataso oli korkea ja vanhat klassikkobiisit toimivat hyvin. Vielä varhaisempi muisto The Who:sta on vuodelta 1988 kun kirjoitin ammattikoulussa kynäpenaaliin nuo kolme kirjainta. Tunsin olevani kapinallinen, vaikka The Who oli jo tuolloin auttamatta menneen ajan bändejä. Huomasikohan kukaan kynäpenaalini The Who-logoa?
https://www.youtube.com/watch?v=v_3ks7-OjGc
Ensinnäkin Daltrey oli bändin se vähiten päihdeveikko. Ensimmäisellä lyhyellä Euroopan kiertueella 1965 The Who:n muut jäsenet Daltreyta lukuun ottamatta vetivät päihteitä ja pillereitä kaksin käsin, niin että musiikillinen anti oli ala-arvoista. Tämän jälkeen Daltrey päätti erota bändistä. Mutta jo muutaman viikon jälkeen solisti oli houkuteltu takaisin bändiin sillä sopimuksella, että ennen keikkaa ei vedetä mitään, mutta keikan jälkeen jokainen saa tehdä mitä haluaa. Tätä sopimusta noudatettiin nippa nappa 70-luvun puolelle ennen kuin rumpali Keith Moonin päihteidenkäyttö karkasi käsistä. Daltrey oli siinäkin mielessä erikoinen tuon ajan rokkitähti, että kiertueiden jälkeen vetäytyi perheensä ja sukulaisten luo maaseudulle Sussexiin.
Iso osa elämänkertaa ruotii Daltrey ja kitaristi Townshendin suhdetta. Townshendin 70-luvun päihdekoukku ja paine luoda alati uutta ja parempaa materiaalia aiheutti kohtuullisesti skismaa kitaristin ja laulajan välillä. Jännite huipentui siihen, että Daltrey tyrmäsi Townshendin alakoukulla riidan päätteeksi. Daltrey oikoo kirjassa useita Townshendin kertomia väitteitä ja määrittelee kitaristin varsin vaikeaksi ja piikikkääksi yhteistyökumppaniksi. Mutta kaikesta tästä vaikeasta väännöstä huolimatta Daltrey ja Townshend ovat säilyttäneet yhteyden toisiinsa läpi myrskyisien vuosien ja ovat ainoat elossa olevat The Who:n alkuperäisjäsenet. Kirja tarjoaa The Whon:n rumpalin Keith Moonin teatraalisen surkuhupaiseen rokkitähtitarinaan lukuisia herkullisia yksityiskohtia. Sen sijaan basisti John Entwistleä kirja käsittelee melko vähän.
Daltreyn rokkitähteyden rinnalla on kulkenut 70-luvulta lähtien melko aktiivinen elokuvaura. Ensimmäinen rooli oli The Whon:n Tommy joka toi Daltreylle kohtuullista menestystä ja poiki roolin seuraavaan elokuvaan Lisztomania vuonna 1975. Tämä murskakritiikin saaneen elokuvan lavasteista Daltrey raahasi kotiin jättimäisen peniksen, jonka hän asetti puutarhaansa tököttämään sillä seurauksella, että naapuri teki valtavasta penisjäljitelmästä useita valituksia poliisille. Loppujen lopuksi Daltrey joutui luopumaan tästä valtavasta fallossymbolista.
Roger Daltrey kieltämättä kovin vaisua soolouraa kirja käsittelee melko vähän. Tosin ensimmäistä sooloalbumiaan: Daltrey(73) puolustelee siitäkin huolimatta vaikka muut bändinjäsenet ja manageriporraskin lyttäsivät sen täysin mitäänsanomattomaksi levyksi. No sitä se kyllä onkin, itse olen yrittänyt pyörittää levyä vuosikaudet, mutta jälkivaikutus on aina sama: eli sitä ei ole, mitään ei jää korvien väliin. Sen sijaan seuraava levy Ride A Rock Horse(75) on jo huomattavasti parempi kuten McVicar(80) soundtrackalbumi. Mutta ilman Who:ta Daltrey tuskin olisi luonut minkäänlaista musiikillista uraa. The Who:n neljän erilaisen yksilön dynamiikka ja Pete Townshendin erinomaiset kappaleet tekivät yhtyeestä enemmän kuin tekijöittensä summan.
Loppuosa kirjasta on kohottavaa tekstiä hyväksymisestä ja elämän rajallisuudesta. Jokainen The Who-keikka voi olla se viimeinen, iso kiitollisuus kulkee rinnalla, että saa vielä olla osa näinkin merkittävää rock-bändiä. Niin, viimeiset vuodet ja vuosikymmenen ajan The Who on keikkaillut ahkerasti, tehnyt yhden kelvollisen studioalbumin: Endless Wire(06). Itse näin The Who;n vuonna 2007 Hartwall Arenalla ja se ei ollut todellakaan mikään huono keikka. Energiataso oli korkea ja vanhat klassikkobiisit toimivat hyvin. Vielä varhaisempi muisto The Who:sta on vuodelta 1988 kun kirjoitin ammattikoulussa kynäpenaaliin nuo kolme kirjainta. Tunsin olevani kapinallinen, vaikka The Who oli jo tuolloin auttamatta menneen ajan bändejä. Huomasikohan kukaan kynäpenaalini The Who-logoa?
https://www.youtube.com/watch?v=v_3ks7-OjGc
Tunnisteet:
elämänkerta,
keith moon,
pete townshend,
päihteet,
roger daltrey,
The Who
sunnuntai 15. maaliskuuta 2015
Pimeys, Herwood Stage & Bar, Tampere. 14.3.2015.
Olen nähnyt suomirokin tulevaisuuden ja se on Pimeys. Löyhästi lainaten, löylyä kiukaille heittäen, tästä sisältörikkaasta musiikista vaikuttuen. Upouusi rokkibaari Herwood Stag & Bar Tampereella sai lentävän startin kun suomirokin yksi uusimmista toivoista: Pimeys saapui baariin ns. avauskeikalle. Hesarin levyarvio tammikuulta http://www.hs.fi/arviot/levy/a1421151557542 kehuu bändin uutukaista levyä: Aika Tihentyy(15), mutta puhuu myös karisman puutteesta. Näin ollen oli mielenkiintoista nähdä, että millainen on bändin livekunto.
Ennen pääaktia lavalla esiintyi kaksi itselleni varsin vähäisiä muistijälkiä jättänyttä bändiä. Pimeys aloitti keikan noin puoli yhden maissa. Ensitahdeista kävi selväksi, että nyt on laadukas bändi lauteilla. Biisit olivat järjestään hyvänkuuloisia ja keskittyivät uuden levyn materiaaliin, joista esim. Salaisuus, Nuoruuden Kaupunki, Hetki Vielä, Nostokurjet ja Meeri toimivat hyvin livenä.
Esikoisalbumin Muut on jo menneet(13) ketterä hittibiisi Elämä Kiinnostaa hukkasi keikalla nerokkaan kitarariffinsä, mutta hyvä fiilis ja yhteissoitto korjasi paljon. Myös bändin ns. nimikkobiisi Pimeys näytti voimansa livenä, puhumattakaan majesteetillisesta Asema -biisistä, eka levyn kiistattomasta helmestä.
Kokonaisuudessaan keikka kohosi komeasti plussan puolelle. Oli hienoa olla nuoren rockenergian lumokentässä. Raikas ja itseensä uskova liveote kohotti mukavasti odotuksia bändin tulevaisuuuden materiaalia kohtaan. Tästä on hyvä jatkaa, kun alla on kaksi mielenkiintoista albumia hyvin biisein. Ja se karisma. Kyllä. Sitä löytyi keikalta, urkuri-laulaja Joel Mäkinen ja kitaristi-laulaja Pekka Nisu olivat kaksi ketterää rokkipoikaa, joilta irtosi iloa, ilmaisua ja hyvää soitantaa. Muutamat makoisat särökitarasoolot ja kosketinlirputtelut toivat mielleyhtymiä aina Liekistä jopa The Who:n riffeihin asti.
https://www.youtube.com/watch?v=RhdtF9YrWlY
Ennen pääaktia lavalla esiintyi kaksi itselleni varsin vähäisiä muistijälkiä jättänyttä bändiä. Pimeys aloitti keikan noin puoli yhden maissa. Ensitahdeista kävi selväksi, että nyt on laadukas bändi lauteilla. Biisit olivat järjestään hyvänkuuloisia ja keskittyivät uuden levyn materiaaliin, joista esim. Salaisuus, Nuoruuden Kaupunki, Hetki Vielä, Nostokurjet ja Meeri toimivat hyvin livenä.
Esikoisalbumin Muut on jo menneet(13) ketterä hittibiisi Elämä Kiinnostaa hukkasi keikalla nerokkaan kitarariffinsä, mutta hyvä fiilis ja yhteissoitto korjasi paljon. Myös bändin ns. nimikkobiisi Pimeys näytti voimansa livenä, puhumattakaan majesteetillisesta Asema -biisistä, eka levyn kiistattomasta helmestä.
Kokonaisuudessaan keikka kohosi komeasti plussan puolelle. Oli hienoa olla nuoren rockenergian lumokentässä. Raikas ja itseensä uskova liveote kohotti mukavasti odotuksia bändin tulevaisuuuden materiaalia kohtaan. Tästä on hyvä jatkaa, kun alla on kaksi mielenkiintoista albumia hyvin biisein. Ja se karisma. Kyllä. Sitä löytyi keikalta, urkuri-laulaja Joel Mäkinen ja kitaristi-laulaja Pekka Nisu olivat kaksi ketterää rokkipoikaa, joilta irtosi iloa, ilmaisua ja hyvää soitantaa. Muutamat makoisat särökitarasoolot ja kosketinlirputtelut toivat mielleyhtymiä aina Liekistä jopa The Who:n riffeihin asti.
https://www.youtube.com/watch?v=RhdtF9YrWlY
Tunnisteet:
2015,
aika tihentyy,
asema,
hervanta,
herwood stage & bar,
nuoruuden kaupunki,
pimeys,
tampere,
The Who
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
Long Live Rock!
Rollaan, mä vielä rock oon
likalahje seventies, leukaparta mikä
lie
kaikki nurina ja tää musaperimä
vuosikymmenten kuluttamat kitkaiset
kupeet
palteiden alle punertuvat
Rokki on raikkaita pärskeitä
notkeaa lantiota, jokaisen omaa elvistä
kun setä tässä vaan marinoituu
musan ensitärkyistä tekee legendaa
Ensimmäiset c-kasetit ja tuntsan
laiskat kiihdytykset
vasta nyt antavat hetkeen ymmärrystä
herpaantumatonta otetta kaasukahvasta,
ihan aiheesta
vaikka toinen puoli on hämäystä
popkulttuurin langennutta balladia
voimasointuja ja ikuista kertsiä
ei enää nuhjua ja häpeää
koska on rock virallista setälääkettä
Olen matkalla edelleen
seuraavaan pallejani täräyttävään
livekeikkaan
tai siihen löytämättömään
levykauppaan
siellä missä finnit aina kukkii
ja kuulen tunturin tirinän tarkemmin
löydän vitosvaihteen ja yhteyden
uudestaan eletyn tunnelman
en sano, enkä myönnä
sen ikuisen nuoruuden
valitettavasti
Tunnisteet:
c-kasetti,
kupeet,
leukaparta,
long live rock,
musiikki,
pallit,
rollata,
runo,
The Who,
tunturi
lauantai 19. tammikuuta 2013
Pete Townshend: Who I Am
The Who on ollut aina yksi kovimpia diggailuni kohteita, se on aina haastanut vakavasti itsensä Rolling Stonesin. Muistan kuinka yläasteella penaalissa oli The Who:n rintamerkki. Kukaan ei koskaan kysynyt tai kommentoinut merkkiäni tai huomannut pinnan alla möyrivää bändin palvontaa, voipi olla että erilaiset sifonkihuivipumput ja hevirokkarit oli tuolloin enemmän tapetilla kuin vanha brittiläinen työläisrock. Tuolloin(80-luvun loppupuolella) The Who oli kuollut ja kuopattu jo jonkin aikaa, viimeisestä studioalbumistakin It’s Hard(82) oli kulunut vuosia. Mutta musiikki ei ollut kerennyt happanemaan lainkaan, se iski kuin miljoona volttia nuoren teinipojan väräjävään varteen.
The Who:n musiikillinen johtaja, biisintekijä ja kitaristi Pete Townshend julkaisi viime syksynä omaelämänkertansa Who I Am(12), jota hän on enemmän ja vähemmän kirjoittanut 90-luvun puolesta välin alkaen. Sain kyseisen kirjan joululahjaksi ja antoisa luku-urakkani päättyi eilen.
Kirja on hyvin kirjoitettu, hyvin henkilökohtainen(liki kiusallisuuksiin asti), rehellinen ja mainio synteesi ikämiesrokkarin koko uran kaaresta. Myös englanninkielinen, kirjaa ei ole lienee suomennettu. Peten sulava ja ilmaisurikas kieli ei sinänsä ole yllätys, sillä hän on 80-90-luvulla työskennellyt pitkän pestin kustannustoimittajana brittikustantamo Faberissa. Myös 70-luvun vaihteessa Pete kirjoitti kolumneja rocklehtiin.
Kirja on varsinainen runsaudensarvi, tarkkaa musiikillista ajankuvaa, bändikavereiden ja muiden legendaaristen muusikkojen kertomatta jääneitä tarinoita? Kuuluisan tuulimylly-kitaransoittotyylinsä Townshend kertoo kopioineensa vähän ehkä yllättäen Keith Richardsilta, joka oli jollain Rollareiden alkupään keikalla tehnyt Peteen vaikutuksen tuulimyllytyylillään, mutta ei olut toistanut temppuansa enää tämän jälkeen, niinpä Pete oli ominut tempun itselleen.
Bändikavereistaan Pete puhuu melko paljastavasti, mutta myös kunnioittavasti. Pete tunnustaa muun muassa, että The Who:n laulaja Roger Daltrey on bändin ns. virallinen johtohahmo. Basisti John Entwistle oli Peten ihan ensimmäisiä muusikkokavereitaan, lämmin ja sympaattinen tyyppi. Keith Moonin piloista ja toilailusta Pete kertoo monta herkullista tarinaa. Kirjan mukaan Towshendin päihdeiden käyttö The Who:n kultavuosina oli varsin vähäistä, kun taas Entwistle ja Moon ottivat kaiken ilon irti rocktähteydestään.
Kiinnostavia ovat muun muassa kohtaamiset rokin legendojen kanssa, kuten Jimi Hendrixin kanssa. Henkasta Pete puhuu ylistävään, liki palvovaan sävyyn ja toteaa että Jimin livekeikat ollivat suorastaan uskonnollisia kokemuksia ja on harmi että loppujen lopuksi kovin harva pääsi sen kokemaan. Eric Claptonia Pete oli autellut paljonkin 70-luvun päihteisinä vuosina. Kertomansa mukaan Pete oli ollut Ericin mukana jututtamassa George Harrisonia, kun Eric oli sillä aikaa tunnustanut rakkauden hänen vaimolleen Patti Boydille, yksi näitä rokin kuuluisimpia kolmiodraamoja.
Peten musiikillinen kunnianhimo on ollut aina korkeaa luokkaa, liki koko uransa aikana Pete on suunnitellut(ja myös usein toteuttanut) teemallisia musiikillisia kokonaisuuksia, kuuluisimpina esimerkkeinään konseptialbumit: Tommy(69) ja Quadrophenia(73). Kaikki näistä projekteista eivät ole nähneet onnekkaasti päivänvaloa, kuten Lifehouse-projekti, josta piti tulla tupla-albumi, mutta typistyi yhdeksi albumiksi, tosin rokin kestäväksi klassikoksi: Who’s Next(71).
Itselläni on hallussa sekä The Who:n, että Pete Townshendin soololevyjen täydellinen diskografia ja täytyy sanoa, että Pete harvoin tekee huonoja kappaleita. Sanoisin, että Townsendillä on kyky mennä sopivasti pintaa syvemmälle, luoda mielenkiintoisia ja tarttuvia melodioita. On harmillista, että kovin harva on tutustunut Peten erinomaisiin sooloalbumeihin, kuten Empty Glass(80) ja Chinese Eyes(82). Myös laulajana Townshend on yllättävän vaikuttava, tänä päivänä pesee valitettavasti bändikaverinsa Roger Daltreynkin, jonka ääni on kyllä ikävästi jo karhentunut, The Who:n viimeisimmällä studioalbumilla: Endless Wire(06) tämän kuulee valitettavan konkreettisella tavalla.
Kirja keskittyy paljon myös Peten henkilökohtaisen elämän ruotimiseen, lähinnä rakkauselämän. Pete oli liki 30-vuotta naimisissa saman naisen kanssa, kunnes erosi 90-luvun puolessa. Kirja luo kuvan miehestä jolla on ollut kautta pitkän elämänsä paljon erilaisia henkilökohtaisia ongelmia. Suurimpana niistä, yllätys yllätys, on tietenkin alkoholi, jonka käyttö riistäytyi käsistä Keith Moonin kuoleman jälkeen. Townshend kertoo pitkistä terapiajaksoistaan, raivokohtauksistaan, työuupumuksestaan ja melkein kaikesta mahdollisesta oman itsensä epätäydellisyydestä.
Jollain tapaa kirja on uuvuttava, juuri näiden parisuhteiden ruotimisen takia, mutta samanaikaisesti se kertoo valaisevasti mitä on vanhentua rocktähtenä läpi vuosikymmenten, miten aika muuttuu ja kuinka musiikillista uskottavuutta koko ajan koetellaan. Kirja vahvistaa sen tosiasian, että harva yli nelikymppinen rockartisti enää luo mitään uutta ja mullistavaa, vaikkakin pystyisi kirjoittamaan muuten laadukasta kappalemateriaalia, sillä aika vaatii aina uudet tähtensä.
The Who:n musiikillinen johtaja, biisintekijä ja kitaristi Pete Townshend julkaisi viime syksynä omaelämänkertansa Who I Am(12), jota hän on enemmän ja vähemmän kirjoittanut 90-luvun puolesta välin alkaen. Sain kyseisen kirjan joululahjaksi ja antoisa luku-urakkani päättyi eilen.
Kirja on hyvin kirjoitettu, hyvin henkilökohtainen(liki kiusallisuuksiin asti), rehellinen ja mainio synteesi ikämiesrokkarin koko uran kaaresta. Myös englanninkielinen, kirjaa ei ole lienee suomennettu. Peten sulava ja ilmaisurikas kieli ei sinänsä ole yllätys, sillä hän on 80-90-luvulla työskennellyt pitkän pestin kustannustoimittajana brittikustantamo Faberissa. Myös 70-luvun vaihteessa Pete kirjoitti kolumneja rocklehtiin.
Kirja on varsinainen runsaudensarvi, tarkkaa musiikillista ajankuvaa, bändikavereiden ja muiden legendaaristen muusikkojen kertomatta jääneitä tarinoita? Kuuluisan tuulimylly-kitaransoittotyylinsä Townshend kertoo kopioineensa vähän ehkä yllättäen Keith Richardsilta, joka oli jollain Rollareiden alkupään keikalla tehnyt Peteen vaikutuksen tuulimyllytyylillään, mutta ei olut toistanut temppuansa enää tämän jälkeen, niinpä Pete oli ominut tempun itselleen.
Bändikavereistaan Pete puhuu melko paljastavasti, mutta myös kunnioittavasti. Pete tunnustaa muun muassa, että The Who:n laulaja Roger Daltrey on bändin ns. virallinen johtohahmo. Basisti John Entwistle oli Peten ihan ensimmäisiä muusikkokavereitaan, lämmin ja sympaattinen tyyppi. Keith Moonin piloista ja toilailusta Pete kertoo monta herkullista tarinaa. Kirjan mukaan Towshendin päihdeiden käyttö The Who:n kultavuosina oli varsin vähäistä, kun taas Entwistle ja Moon ottivat kaiken ilon irti rocktähteydestään.
Kiinnostavia ovat muun muassa kohtaamiset rokin legendojen kanssa, kuten Jimi Hendrixin kanssa. Henkasta Pete puhuu ylistävään, liki palvovaan sävyyn ja toteaa että Jimin livekeikat ollivat suorastaan uskonnollisia kokemuksia ja on harmi että loppujen lopuksi kovin harva pääsi sen kokemaan. Eric Claptonia Pete oli autellut paljonkin 70-luvun päihteisinä vuosina. Kertomansa mukaan Pete oli ollut Ericin mukana jututtamassa George Harrisonia, kun Eric oli sillä aikaa tunnustanut rakkauden hänen vaimolleen Patti Boydille, yksi näitä rokin kuuluisimpia kolmiodraamoja.
Peten musiikillinen kunnianhimo on ollut aina korkeaa luokkaa, liki koko uransa aikana Pete on suunnitellut(ja myös usein toteuttanut) teemallisia musiikillisia kokonaisuuksia, kuuluisimpina esimerkkeinään konseptialbumit: Tommy(69) ja Quadrophenia(73). Kaikki näistä projekteista eivät ole nähneet onnekkaasti päivänvaloa, kuten Lifehouse-projekti, josta piti tulla tupla-albumi, mutta typistyi yhdeksi albumiksi, tosin rokin kestäväksi klassikoksi: Who’s Next(71).
Itselläni on hallussa sekä The Who:n, että Pete Townshendin soololevyjen täydellinen diskografia ja täytyy sanoa, että Pete harvoin tekee huonoja kappaleita. Sanoisin, että Townsendillä on kyky mennä sopivasti pintaa syvemmälle, luoda mielenkiintoisia ja tarttuvia melodioita. On harmillista, että kovin harva on tutustunut Peten erinomaisiin sooloalbumeihin, kuten Empty Glass(80) ja Chinese Eyes(82). Myös laulajana Townshend on yllättävän vaikuttava, tänä päivänä pesee valitettavasti bändikaverinsa Roger Daltreynkin, jonka ääni on kyllä ikävästi jo karhentunut, The Who:n viimeisimmällä studioalbumilla: Endless Wire(06) tämän kuulee valitettavan konkreettisella tavalla.
Kirja keskittyy paljon myös Peten henkilökohtaisen elämän ruotimiseen, lähinnä rakkauselämän. Pete oli liki 30-vuotta naimisissa saman naisen kanssa, kunnes erosi 90-luvun puolessa. Kirja luo kuvan miehestä jolla on ollut kautta pitkän elämänsä paljon erilaisia henkilökohtaisia ongelmia. Suurimpana niistä, yllätys yllätys, on tietenkin alkoholi, jonka käyttö riistäytyi käsistä Keith Moonin kuoleman jälkeen. Townshend kertoo pitkistä terapiajaksoistaan, raivokohtauksistaan, työuupumuksestaan ja melkein kaikesta mahdollisesta oman itsensä epätäydellisyydestä.
Jollain tapaa kirja on uuvuttava, juuri näiden parisuhteiden ruotimisen takia, mutta samanaikaisesti se kertoo valaisevasti mitä on vanhentua rocktähtenä läpi vuosikymmenten, miten aika muuttuu ja kuinka musiikillista uskottavuutta koko ajan koetellaan. Kirja vahvistaa sen tosiasian, että harva yli nelikymppinen rockartisti enää luo mitään uutta ja mullistavaa, vaikkakin pystyisi kirjoittamaan muuten laadukasta kappalemateriaalia, sillä aika vaatii aina uudet tähtensä.
Tunnisteet:
empty glass,
faber,
let my love open the door,
pete townshend,
roger daltrey,
The Who,
who i am
sunnuntai 1. marraskuuta 2009
Kuka teki mestariteoksen?
Ja tarina jatkukoon…Suokaa anteeksi ilmeinen otsikkoni, joka tosin sisältää totuuden vuodesta 1973, yhdestä niistä rokin suurista vuosista, jolloin mestariteoksia tuli solkenaan: Wingsin: Band On The Run, John Lennonin: Mind Games, Pink Floydin: Dark Side of The Moon, David Bowien: Aladdin Sane, Rollareiden: Goat’s Head Soup ja tietenkin The Who:n Quadrophenia(73)
Annan neulan pudota vinyylin mustalle pinnalle, ensiksi kuulen vain aaltojen ääntä, mutta sitten rävähtää: "Can you see real me, Doctor!" Aloituskappale ei jätä verevyydellään mitään moitteen sijaa, tarina Quadrophenista alkaa. The Real Me:tä seuraa väkevä instrumentaali nimibiisi ja levyn edetessä tunnelma ei kertaakaan pääse väljähtymään, biisit ovat korkeaa tasoa ja kokonaisuus mietitty. Mikä ihmeen Quadrophenia?
”Albumin tarina sijoittuu vuosien 1964–1965 Lontooseen, jossa mod-tyyli kukoisti. Tarina keskittyy Jimmy-nimiseen teiniin, joka kokee tarinan aikana psykologisia ja sosiaalisia muutoksia ottaessaan ensiaskelia aikuisuuteen. Albumin nimi viittaa neljään persoonatyyppiin, jotka vastaavat albumin päähenkilön vaihtelevia persoonallisuuksia ("Kovanaama", "Romantikko", "Hullu", "Kerjäläinen-Tekopyhä")."(Wikipedia)
Quadrophenia on siis omanlainen väännös Skitsofreniasta, jakautuneesta persoonallisuudesta, mutta tässä tapauksessa ennen kaikkea kuvaus ahdistuneen Mod-nuoren mielentilasta. Tupla-albumi on visuaalisesti vaikuttava tekele. Avautuvat kannet pitävät sisällään reilun kymmensivuisen visuaalisen tarinan levystä sekä lyriikat. Avautuvista kansista löytyy myös pitkä alustus Jimmyn tarinaan. Harmaasävyinen, ja fyysisestikin raskaalta tuntuva tupla-albumi on myös Who:n ja ennen kaikkea kitaristi/biisintekijä Pete Townshendin Magnus Opus, biisimateriaaliltaan kaikista vahvin levy. Tämän on myös Townshend itse myöntänyt.

Olen kuunnellut levyä aktiivisesti viime päivät. Aiemmin suhde levyyni oli varsin etäinen, itse asiassa hankin levyn vasta vuosi sitten, jonka jälkeen olen kuunnellut sitä varsin säästeliäästi ennen näitä päiviä. Toiset levyt ja kirjat ovat sellaisia että ne odottavat omaa vuoroansa pitkään, ennen kuin pääsevät vaikuttamaan kuuntelijaan tai lukijaan koko voimallaan.
Quadrophenian aika on nyt ja totisesti olen polvillani sen edessä, yhtä aikaa voimaantuen ja nöyrtyen tämän taiteellisesti korkeatasoisen ja hyvin intohimoisen teoksen voimasta. Levyllä ei ole yhtään suurta hittiä, 5:15 on se tunnetuin biisi. Ehkä tämän hitittömyyden vuoksi levy on jäänyt merkillisellä tavalla varjoon. Hyvin harvoin nykyisin Quadropheniaa nostetaan esiin kun puhutaan merkittävistä rock-levyistä, Who:n tapauksessa merkittävän levyn tittelit useimmiten saavat: Tommy(69) ja Who’s Next(71) jotka totta kai ovat armottoman hienoja plattoja, mutta miksi Quadrophenia usein vaietaan? Syy voi olla niinkin yksinkertainen: harva on kuullut tätä levyä koskaan, ainakaan nykynuorisosta? Levy ilmestyi ceedeenä vuonna 1996 ja sen jälkeen mitään remaster-versiota ei ole julkaistu toisin kuin muista Who:n levyistä.
The Who:n ja melkein kaiken muun vanhan rokin ollessa kyseessä, se aidoin ja oikein formaatti on totta kai vinyyli, vaikka nykyisin vouhotetaan ihan kyllästymiseen asti siitä, kuinka hienolta esim. uudet Beatles-remasterit kuulostaa. Mutta minun mielestä sen ajan formaatti jolloin levy ilmestyi, on kaikista vakuuttavin. Niin ja kuka voisi vastustaa tätä vinyylien kansien tuomaa konkretian tunnetta? Ei ainakaan allekirjoittanut omassa vinyylifetississään.
Mistä siis aloittaa, milloin on Quadrophenian aika? Minulla se on tänään, jollain toisella ei liene koskaan. Tämäkin tarina, niin kuin moni muu, loppuu siihen ikuiseen sanomaan: rakkauden kaipuuseen ja sen parantavaan voimaan: ”love, reign o’ver me”
http://www.youtube.com/watch?v=nhVmPecME6M
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)







