U2 - Days of Ash & Easter Lily

Alkuvuoden musiikillisia yllätyksiä ovat U2:sen kaksi ep-levyä Days of Ash (26) ja Easter Lily (26), joista ensimmäinen ilmestyi suoratoistoon helmikuussa ja jälkimmäinen nyt pääsiäisenä. Irlannin megabändin uusi levy on ollut työn alla vuosikausia...tai monikossa: uudet levyt. Noin kaksi vuotta sitten Bono soitti julkaisematonta levyä (Tod.näk: Songs of Ascent) toimittajalle ja kertoi, että levy jää naftaliiniin, koska fokus on jo seuraavassa, vielä paremmassa levyssä. Voidaan melko suurella varmuudella sanoa, että U2:sella on usean levyn verran julkaisematonta materiaalia. Kysymys kuuluukin, että kuinka paljon se meitä kuulijoita kiinnostaa? Kiinnostaako se minua? Entä sinua? Bändin jäsenten laaja lavertelu tulevista julkaisuista saa edelleen paljon palstatilaa. Samaa agendaa on harrastettu vuosikymmenien ajan, aina on tulollaan se seuraava, isoilla kitaroilla tuleva rock-levy.

Näiden kahden ep-levyn biisit ovat ripattu työn alla olevan U2-levyn sessioista, kappaleita jotka eivät sopineet tulevan levyn tunnelmaan. Tuoreessa haastattelussa Bono kuvailee tulevaa levyä muun muassa äänekkääksi, värikkääksi, rohkeaksi ja sotkuiseksi albumiksi. Toiveikkaimmassa skenaariossa tämän levyn julkaisu ajoittuisi loppuvuoteen. Yksi levyn viivästymisen syy on ollut saada Larry Mullen jr. pelikuntoon rumpujen taakse. Mies oli pari vuotta siiten selkäleikkauksessa ja on sen jälkeen hiljaksiin kuntouttanut itseään.

Ensimmäinen ep-levyistä, Days of Ash on poliittisempi ja kuvaa suoremmin epävakaata maailmantilaa. Levy alkaa räväkästi kappaleella American Obituary. Kappaleessa on samantyylistä sähköistä voimaa kuin Songs of Experiencen (17) Blackoutilla. Ehkä ei mitään uutta U2-taivaan alla, mutta biisi kuulostaa toimivalta ja riimipari: i love you more, than hate loves war, on puhutteleva. Ep:n kakkoskappale The Tears Of Things on vahvimpia U2-tekeleitä vuosiin, ehkä vuosikymmeneen. Hidas ja lyyrisesti vahva kappale, jonka nimi tulee latinalaisesta ilmauksesta lacrimae rerum, joka löytyy Vergiliuksen Aeneis-teoksesta, "Asioiden kyyneleet" vihjaa, että fyysisellä maailmalla itsellään on suru, joka koskettaa ihmishenkeä.

Kappaleet Songs of The Future ja ep:n päättävä Ed Sheeranin feattaama One Life At A Time, kuulostivat alkuun kovin kepeiltä ralleilta, joiden en uskonut kestävän aikaa. Mutta kahden kuukauden jälkeenkin. ne kuulostavat varsin terhakoilta kappaleilta. Pakkohan tässä on myöntää, että tämä eka ep ei ole mikään turha julkaisu.

Entäs Easter Lily? Ensimmäinen kappale Song for Hal on yllättäen The Edgen laulama ja tämä ei ole huono juttu. Yllättävän paljon Bonoa muistuttavaa ääntä kuuntelee mielellään ja biisi itsekin kuulostaa korvissani keskimääräistä painokkaammalta U2-kappaleelta. Kovin montaa veisua The Edge ei ole aiemmin laulanut U2:sen levyille, mieleen tulee vain Van Diemen's Land ja Numb. Kaikin puolin kelpo kappale, jopa klassikkopotentiaalia omaava. Kakkosbiisissä In A Life, Bono astuu mikrofonin taakse ja jälki on kovin tutunkuuloista, tosin itsevarmaa ja suvereenia bonoilua. Mutta onko kappale keskivertoa parempi, kannattiko sitä edes julkaista? Vaan voisiko tässä kappaleessa olla kasvuvaraa? Tuotanto toimii ja soittimet kuulostavat oikeilta, ei mitään tekoälytuotantoa. Easter Lilyn yhteydessä julkaistussa digitaalisessa zine-julkaisussa, Bono pitää tietenkin kappaletta yhtenä parhaimmistaan. 

Yltääkö muistini vielä Songs of Innocencen (14) aikoihin? Kuka kehukaan Every Breaking Wavea parhaimmaksi U2-biisiksi aikoihin? Mites Iris (Hold Me Close), sitähän pidettiin aivan upeana autobiografisena kappaleena? Ja jälkikäteen tuota levyä pidetään bändin huonoimpana, kiitos iTunes - diilin, jonka vuoksi levy jaettiin kaikkiin applen laitteisiin ja se ärsytti miljoonittain kuulijoita. Toisaalta U2 ei ole koskaan häpeillyt tuotoksiaan, niitä pidetään yksinkertaisesti maailman parhaimpina tekeleinä. Oliko ylituotetun kuuloinen Songs of Innocence loppujen lopuksi huono levy? Jos sekin olisi julkaistu kahtena erillisenä ep:nä ja huomattavasti rouheammalla tuotannolla, niin levy voisi olla arvostetumpi.

Tuoreen Easter Lilyn biisit ovat liki kaikki viisiminuuttisia tai vielä pitempiä. Mutta ei kuulosta siltä, että kappaleita olisi tieten tahtoen venytetty. Keskitempoinen Scars on edellistä toimivampi kappale, jonka uskoisin kasvavan kuuntelussa. Bonon ilmaisukin on jotenkin asettunutta ja rehellistä. Muutaman lähteen mukaan Easter Parade olisi jo noteerattu tämän ep:n parhaaksi biisiksi? Onko näin? Aika näyttää. Sen sijaan ep:n päättävä  Brian Enon tuottama COEXIST ( I Will Bless The Lord at All  Times) on varsin vangitsevaa kuunneltavaa. Haikuja löytyy aina 30 vuoden takaisesta The Passengers - projektista asti. Yllättäen tämäkin biisi on zinen mukaan yksi Bonon suosikeista...ja voi olla, että siitä tulee myös yksi omista suosikeistani U2:sen myöhäisajan tuotannossa. 

Vaikka ep:t ovat ns.sivutuotteita, lahjoja uutta levyä odotteleville faneille, niin tuotanto on huippuluokkaa. Jokaisesta kappaleesta on tehty video, ep.levyjen tematiikkaa on nostettu esille ansiokkaasti. Kaiken kyseenalaisen maineen ja bändin oman megalomaanisen itsekorostuksen jälkeen U2 kuulostaa pitkästä aikaa raikkaalta ja hyvältä. Näitä kappaleita kuuntelisin mielellään myös livenä. Ehkäpä maailmankiertuekin on vielä tulollaan.

Pasi Salmi ja Kumppanit. Salaliitto - Telakka. Tampere. 3.4.2026.

Varsin keikkarikkaan pääsiäisen toinen liverupeama tapahtui Tampereen tutussa ja tunnelmallisessa Telakka-ravintolassa. Porin seudulta oli paikalle saatu kaksi vahvaa bändiä, tunnelmallisen indie-rockin yhden kärkinimistä, eli Salaliitto. Ja lämppäriksi Saijaa Saijaa - bändistä tutun Pasi Salmen uudehkon Kumppanit kokoonpanon. 

Pasi Salmen seitsenhenkinen bändi piti sisällään kaksi kitaristia, urkuri-laulajan, rumpalin, basistin, torvensoittajan ja Salmen mikrofonin ääressä. Telakan sivusto määrittelin bändiä aika osuvasti: "Pasi Salmen laulut liikkuvat rakkauden, luokka-aseman ja olemassaolon ristipaineissa. Kumppanit-yhtyettä on verrattu ison soundinsa puolesta Bruce Springsteenin E Street Bandiin — kenties kyseessä onkin aiheen suomalais-ugrilainen versio. Kumppaneissa soittaa tekijöitä, joita on nähty mm. Eleanoora Rosenholm, Saijaa Saijaa ja Mama Longhorn yhtyeiden riveissä. Musahan on tietysti timangia."

Tosiaan, musiikki oli aika timanttista. Salmen osin puhelaulumainen ilmaisu oli vahvaa ja lyriikat kuulostivat huomattavasti keskimääräistä kiinnostavammilta. Seitsenhenkisen orkesterin muut instrumentit meinasivat ajaa Salmen laulun päälle ja sanojen kuuleminen jäi välillä arvailun asteella. Mutta Salmen intohimoinen heittäytyminen nosti keikan arvoa. Salmen patemustajärvimäinen voima ja lavapreesens oli vangitsevaa seurattavaa. Itse kappaleet olivat kiehtovan omaperäisiä, välillä tutunkuuloisia sointukuvioita tarjoillen, kuten keikan aloituskappale joka kuulosti erehdyttävästi joltain Television - bändin biisiltä, mutta en saanut päähäni miltä?

Yhtyeen varttuneemman soolokitarasti sylki pihalle herkullisia sooloja. Urkuri- taustalaulaja sai juonen päästä kiinni etenkin keikan loppupuolella, kuten keikan päättävän ABC Tikkulan syntsakuviossa. Vähän Hill Street Bluesmainen kosketinkuljettelu, sai seurakseen Salmen vokaalia ja em. vanhemman valtiomiehen tulta syöksevää kitarismia. Todella hieno kappale ja keikan lopetus. Keikan jälkeen sainkin hommattua Salmen soolotyön: Suistossa (21), jolta löytyy kyseinen kappale. Muita keikan huippukohtia olivat maaliskuussa julkaistu Katumukset ikkunat - sinkku ja Kuusi luotia kalloon (24) ep:ltä löytyvä Rakkaus ja luokka-asema.

Illan pääesiintyjä Salaliitto oli esittelemässä tuoretta Tähtienvälinen (26) albumiaan. Olin ostanut levyn pari päivää aiemmin ja saanut siihen vähän tuntumaa. Kahdeksan biisin mittainen levy ei ollut auennut ainakaan parin kuuntelun perusteella. Keikka alkoi uuden levyn hitaalla nimibiisillä. Tähtiä kurkoitteleva lyriikka kuulosti vähän ponnettomalta ja biisi muutenkin jätti aika vähän muistijälkiä. Ehkä ajan myötä kappale aukeaa. Seuraavalla biisillä Asteriski onnistuttiin paremmin. Laulaja Ossi Alisaaren isän kuolemaan viittaava kappale täytti kaikki Salaliitto-biisin laatukriteerit, ovela melodia ja herkkään kohtaan osuva sanoitus.

Telakalle oli kerääntynyt paljon bändin faneja, ainakin lämpimän vastaanoton perusteella näin pystyi tulkitsemaan. Uusien biisien lomaan pudoteltiin vanhempia biisejä. Ilahduttavan monta biisiä kuultiin edelliseltä Portaat (23) tupla-albumilta, jota pidän bändin parhaana. Tärkeä ihminen osoitettiin suoraan sitä toivoneelle fanille, Huminaa kappaleen aikana nähtiin Alisaaren ja toisen kitaristin Timo Kuismasen herkullista kitarakudelmaa, ellei jopa kitara-battlea.  

Uuden levyn kappaleista etenkin Pähkinä ja Hiljaisuus osuivat ja upposivat jo tässä levyn tutustumisvaiheessa. Sen sijaan eeppinen ja vähän raskassoutuinen Valehtelijat & Varkaat vaatii vielä lisäkuuntelua, kuten koko levykin. Encorena kuultiin bändin yksi parhaista kappaleita: Korpit. Ihan viimeiseksi kuultiin vielä nuoruusmuistelo ja Nakkilan postinumero-biisin 29250. Iso osa yleisöstä oli tässä vaiheessa noussut jo käytäville tanssimaan. 

Salaliitto tarjosi kollektiivisen rock-messun, josta ei puuttunut osaamista. Alisaaren ja Kuismasen herkän ja moniuloitteisen kitaratyöskentelyn lisäksi basisti Raine Hynninen piti kappaleet tanakasti kuosissaan ja rumpali Tommi Rantamäki nakutteli varmalla otteella läpi koko keikan. Salaliiton musiikillinen osaaminen on huikeaa, jostain syystä mieleen hiipi useaan otteeseen legendaarinen kanadalainen Rush. Eikä ihme, sillä uusimman Soundin haastattelussa bändi paljasti Rush-vaiheen olleen päällä levynteon aikana.

Buck Meek - G Livelab Tampere. 2.4.2026.

Big Thief yhtyeen kitaristi Buck Meekin vierailu Tampereella oli yksi kevään valopilkuista. Emobändiä en ole vielä kertaakaan ehtinyt nähdä livenä, lähinnä oli vuoden 2022 Sidewaysin keikka, jolloin saavun saman päivänä Finnlinesin lautalla Saksasta Helsinkiin, mutta reissuväsymys ja perhevelvoitteet ajoivat keikan yli. Big Thiefin biisit ovat aika suvereenisti laulaja Adrianne Lenkerin käsialaa, jonka Buck ja muu bändi on sovittanut. Näin ollen Buck on toteuttanut omaa biisintekomissiotaan soololevyjensä kautta.

G Livelabin keikka oli osa Meekin uuden Mirror (26) albumin julkaisukiertuetta.  Aiemmista kolmesta soololevystä olen tutustunut vain ensimmäiseen albumiin: Buck Meek (18), joka on aika pienimuotoista ja kotikutoisen kuuloista musiikkia. Uuden albumin kappaleet ovat toteutettu kokonaisen bändin voimin, mukana ovat Big Thiefin rumpali James Krivchenia, laulaja Adrianne Lenker ja myös Buck Meekin nykyinen vaimo Germaine Dunes, joka lämmitteli Meekiä Livelabissa omalla puolen tunnin setillään. Dunesin akustinen nainen ja kitara setti oli mielenkiintoinen, voimallinenkin, mutta musiikki haki vielä lopullista uomaansa. Laulussa oli voimaa, kappaleissa erikoisia rakenteita ja kitarat kuulostivat välillä Velvet Undergroundilta.

Meekin uutukaista olin kuunnellut ennen keikkaa kohtuullisesti. Etemmin kappaleet Gasoline ja Ring of fire olivat kolahtaneet mukavasti. Keikalla Meek esiintyi myös pelkän sähkökitaran voimin. Reilu tunnin setti piti sisällään mahdollisesti kaikki uuden levyn kappaleet ja poimintoja aikaisemmilta levyiltä sekä yksi Big Thief-kappale, jonka nimeä en nyt muista. Todennäköisesti nimeltään Certainty.

Meekin liveote oli vahva ja jotenkin järkähtämätön. Näki ja kuuli, että musiikin parissa on vietetty vuosikymmeniä. Meek onkin valmistunut aikoinaan Berkleen musiikkiopistosta ja vasta sen jälkeen aloittanut bänditouhut. Näin ollet musiikillinen pohja on vahvaksi valettu. Meekin persoonallinen lauluilmaisu toimi välillä upeasti, esimerkiksi uuden levyn kappaleissa em. Gasoline ja Can i mend it? jossa oli intensiteettiä ja vahvaa omakohtaisuuden tuntua. Soul feeling kappaleen alkuun Meek kertoi tarinan isoisästään joka hyppäsi perjantai-iltana Mississippiin kastellakseen farkut ja antoi ne kuivata auringossa, jotta sai ne tiukaksi iltaa varten. 

Nähdäkseni suurin osa Meekin kappaleista oli suoran omakohtaisia, selkeitä tarinoita ja tapahtumia omasta elämästä. Meek itse mainitsi, että useat hänen kappaleensa käsittelevät kuolemaa, kuten kappaleessa Outta body Meek kuvittelee tilanteen, jossa hän tapaa edesmenneen ystävänsä. Vaikka elämän rajallisuus olikin tapetilla monissa kappaleissa, niin tyyliltään biisit olivat välillä kuin karkailevia kevätpuroja, mutta selkeällä kulmalla. Meekin laulutyyli kuulosti huonoimmillaan vähän yksiulotteiselta ja ohuelta, mutta parhaimmillaan siinä oli texasissa varttuneen hillbilly-miehen jouhevuutta.

Keikan päätti upeasti Two Saviour (21) albumin kappale Halo light. Herkkä ja tarinallinen biisi toi ensimmäistä kertaa paineen tunnetta silmäkulmaan. Tuohon asti Meekin keikka oli takuuvarmaa työtä, mutta syvin sukellus tuli vasta tämän kappaleen aikana. Ja liveversio oli huomattavasti parempi kuin levyversio. Meekin keikka nousi kevyesti plussan puolelle, mutta ymmärsin kyllä senkin, että miksi yleisöä oli paikan päällä vain reilu kourallinen. Tämän tyylinen singer-songwriter ilmaisu ei ole sitä tarttuvinta korvakarkkia, vaikka musiikillista laatua tarjoiltiin lavealla kädellä.