Kadonneet popklassikot - Electronic

On mukava huomata, että vinyyli voi tuoda lisäarvoa myös elektropohjaiselle musiikille. Satunnaisella kirpparireissullani silmiin osui yllättävä vinyylialbumi, Electronicin samanniminen albumi: Electronic(91). Mukaanhan se tietenkin lähti 10 euron sopuhintaan. Ostin samaisen levyn ceedeenä jo sen ilmestymisvuonna. Levy on mielestäni yksi ehjimpiä tällaisia elektropopin helmiä. Electronic on yhtä kuin New Orderin laulaja Bernard Sumner ja ex-Smiths kitaristi Johnny Marr, eli aikansa superkokoonpano.

Vuonna 1991 kuuntelin levyä tolkuttomasti. Levyn hankintaa vaikutti varmasti jo vuoden 1989 lopulla julkaistu lupaava maistiaisinkku: Getting Away With It ja musiikkilehti Rumbassa 13/91 julkaistu ylistävä levyarvio nimeltään: Täydellinen avioliitto. Tässä arviossa toimittaja Markku Suihkonen antaa levylle täydet pisteet ja toteaa, "että on tavallaan aika surullista, että muusikot ylittävät itsensä jo debyyttialbumilla, sillä jatkon on pakko olla huonompaa". Suihkonen ennusti aivan oikein, jatko oli huonompaa. Seuraavan vuoden Disapppointed irto-sinkku toimi vielä komeasti, mutta kaksi muuta myöhemmin ilmestynyttä albumia: Raise The Pressure(96) ja Twisted Tenderness(99) eivät yltäneet esikoisen loistoon.

Miksi sitten tämä Electronic(91) on niin erinomainen albumi? Ensiksi epäilen, että albumin soundit eivät kestäisi nykyisin päivänvaloa? Ollaan kuitenkin sellaisen ohkaisen kasarisoundin kanssa tekemisissä. Omaa korvaani tämä soundi miellyttää tavattomasti. En tiedä mitä nostalgiaan sukeltamista on ilmassa, kun juuri tällaiset soundit ja oman nuoruuden levyt miellyttävät näinä päivinä tavattomasti. Helppo vastaus tähän on tietenkin se, että näinhän käy vanhetessa, ei jaksa innostua enää uudesta ja ylistää vanhan musiikin hienoutta. Eräskin kansamme virallinen räyhähenki muistaa muistuttaa vilkkaissa facebook-päivityksissään kuinka hyvää musaa tehtiin ennen. Niin, voisinko olla tässä suhteessa jotenkin edistyksellisempi ja voimakkaammin kicksejä nykymusasta saava. Tuskimpa.

Aikoinaan albumia arvostettiin nimenomaan Johnny Marrin älykkäästä konemusaan ujutetusta kitarasoundista. Kieltämättä Marrin kitarasiivut tuovat levyyn uutta ulottuvuutta. Biisit itsessään ovat kestäviä pieniä popklassikoita, jotka ovat kestäneet hienosti aikaa(jos arvioni objektiivisuuteen uskotte?), levyssä ei ole heikkoja lenkkejä, biisit ja kokonaisuus toimii. Erityisen hienoa levyssä on sen ylväät suvantokohdat, instrumentaali Soviet ja lopun ylväs Some Distant Memory. Etenkin jälkimmäisessä on jotain ainutlaatuista ylväyttä, vieläkin niskakarvat värähtää biisin loppunostatuksessa.

Sittemmin sekä Bernard Sumnerin ura New Orderissa, että Johnny Marrin vierailut laatuartistien oikeana kätenä eivät ole synnyttäneet näin ehjää albumikokonaisuutta, lukuunottamatta The The: Dusk(93) albumia, josa Marrin poika näytti taas kyntensä. Todellakin, vinyylinä tämä levy soi vielä sävykkäämmin. Empä olisi uskonut, että konepohjainen musiikki saa näin paljon lisäarvoa vinyylisoundista.