On talvea, on lunta, on levymatkailijan keskeytymätöntä unta. Kaukana ovat ajat vierailuista Euroopan levykauppoihin, sukellukset nuhjuisten levymajojen kellaritiloihin, kostuneen kartongin alati viekoitteleva tuoksu, lupaus kätketystä menneestä, muutaman euron raadellusta aarteesta, hiirenkorvilla olevasta levykäisestä, esineestä, joka on vaihtanut omistajaa kuin paitaa, tai lepäillyt vuosikymmeniä keski-eurooppalaisessa, hyvin vetoisessa autotallissa.
Se on levy, jota on käytetty tuopinalusena, se jonka kansia on väännelty amatöörimaisesti, aikana ja paikassa, jolloin levyjenkeräys maailmanlaajuisesti ei ollut vielä alkanut. Tuo kartonkikääreeseen pakattu soiva muovikiekko oli pieni Ihme, se oli arjen henkinen ruisleipä, miljoonia kertoja levysoittimessa vieraillut bileiden villitsijä. Levyjä ei kerätty määrän vuoksi, vaan sen ainutlaatuisen sisällön. Musiikkiäänite antoi voimaa ja energiaa ihmisten harmaaseen arkeen. Mutta missä se levy on nyt, se kaikista kadonnein ja kulunein, aikana kun kaikki rajat ovat kiinni, levynörtit ja vielä eläköityneemmät nörtit ovat jääneet jumiin levykasojensa kanssa omalle mantereelleen.
Näitä asioita mietin, kun astuin turkulaisen 8 Raita levykaupan sisään. Tyylikäs, kansainvälinen ja tarjonnaltaan runsas levykauppa toi onton olon vatsanpohjaan. Tässä sitä oltiin, maski päällä pyörimässä, miltei täydellisessä Tukholman levykauppojen replikassa. Yläkerta on sisustettu ajatuksella ja hyvällä maulla. Levyjen esillepanoon on nähty vaivaa, sieltä täältä löytyy pieniä levylaareja, jotka pitää sisällään tarjouslevyjä ja muita tärppejä.
Mikä parasta 8 Raidasta löytyy tarjouslevyille omistettu alakerta. Vastaavanlainen kellaritila löytyy jokaisesta hyvän maun omaavasta levykaupasta...tai kaupassa jossa yleensä on kellari. Skivbörsenilta Tukholmasta löytyy malliesimerkki runsaasta kellaritilasta. Ohessa bloggaus kys.paikasta: http://homesickhounds.blogspot.com/2018/06/vinyylinnuohousta-tukholman.html Turun paras levykauppa ei jää tästä paljoa jälkeen.
Kun astelen kivisiä portaita alas, niin mieleni virittyy joka askeleella lähemmäs ostonälkää, ellei jopa levykiimaa. Boomtowin Ratsin eka kolmella eurolla. Hahaa. Tästä se alkaa. Lookin after nro.2 now. Graham Parker puristaa minttiä kipinää kahdella eurolla, Tom Robinsonin moottoritie laskee yykaakoonee kera vekkulin sisäpussin. Kaikista alimmaisista laareista hiipii neljä Housemartinsin maxia osaksi levykasaani, uuh, me and farmer, like brother and collector, yes i do! Miks onkaan Pave Maijasen Maailman Tuulet unohdettu euron koriin? No nyt se lähtee kohti Lempäälää. Renaissence, paskaa mutta arvostettu progea, ostan kun halvalla saan. Hölömö.
Eikä siinä kaikki, ei todellakaan. Miksi Todd Rundgrenin Runt maksaa aina kaksi euroa, on jenkkiä ja orkkista, mutta hinta ei nouse. Ei se vaan millään. Alex Harveyn klassikko Next tyytyy euron hintaan. En väitä vastaan. Mutta, mutta, Neil Diamondin maailmanmusiikin pioneeriplatta Tap Root Manuscript löytyy laarin pohjalta. Nau. Siinä on vielä Paul McCartneyta, John Parria ja ties mitä. Mutta tämä levynkerääjä on täydessä lennossa. Lento loppuu vasta kun kellari on nuohottu läpi. Ehkei mitään Skivbörsenlöytöjä, mutta mahtavat tunnelmat paremman puutteessa...ja Suomen parhaassa levykaupassa, Tamperelaisen Sammakan jälkeen,
Myyjä ei puhu paljoa, laskee hitaasti ja laskee väärin, minun eduksi. Se puheliaampi myyjä ei ole nyt paikalla. Minulla olisi ollut paljon kommentoitavaa, muttä tämä levykaupan sijaiselta vaikuttava tyyppi ei äidy jutulle. Ja onhan minulla maskikin päälle, näin ollen mairea hymyni ei pääse täysin oikeuksiin. Ja ostinhan parin euron kuran (laadun) lisäksi yhden täysihintaisen vinyylin, Daniel Romano's Outfitin: Okay Wow(20) livelevyn. Aivan törkeän kova paketti.
Jalkakäytävällä liukastellaa matkalla autoon. Onhan talvisempi talvi ja onhan mukavampi kuunnella levyjä kotona livekeikkoja odotellessa. Sanottiinhan uutisissa toissapäivänä, että vinyylien myynti on kasvanut koronan aikana huomattavasti, se on siirtymässä marginaalista kohti valtavirtaa. Voe mahoton, sanon minä ja tuumailen, että pitäisiköhän lakata häpeilemästä tätä pitkäkestoista harrastustani. Se nyt vaan on niin, että muovi on ikuista. Valitettavasti ja onneksi. Ja tässäpä vielä lauantaisen levykiimani soittolista, josta löytyy levyt joista en kertonut mitään, Osmondsit, CCR:t ja Kiril Babitzinit.
Sitä aidosti hämmästelee, että jaksaa vääntää näitä blogijuttuja kun lapset pyörii jaloissa, että pystyy ja kykenee vääntämään näitä blogijuttuja ruuhkavuosien ruuhkaisimmassa kohdassa. Toisaalta inhoan käsitettä: "ruuhkavuodet", se on niin keskiluokkainen ja helppo perustelu sille miksi elämä on vaikeaa. Ei se ole niin vaikeaa, se on vaan niin täynnä kaikkea...ihanaa ja houkuttelevaa, kuten musiikinkuuntelu ja levyjenkeräys. Kaksi melko turhaa asiaa, varsinkin jälkimmäinen kun sen musiikin saa ilmaiseksi joka tapauksessa.
Mutta on aina luotava perustelu tälle perusteettomalle toiminnalle, että kerätä levyjä, vaikuttua niistä ja jopa lausahtaa jotain kulttuurillisesti kestäviä perusteita albumiformaattien ihanuudelle. Niin täytyy tehdä, ei ole muuta keinoa mennä eteenpäin, sillä tottahan toki musiikinkuuntelu on eteenpäin vievä voima vaikkakin sävelet voivat olla tuttuja ja ennalta-arvattavia, oman maun mukaisia.
Ollaan nyt tässä ja kaivetaan se musta kiekko paperisesta pussista. Näen vielä jotain, vielä paremmin kun on lukulasit päällä. Lp-levy on turva, se on ystävä joka istuu viereen. Laittaa käden olkapäälle, kaataa lasiin hyvää juotavaa (nyt kaadan), avaa näkymään sisälleni ja mitä siellä näkyykään? Siellä on poika mopon selässä tai pilvien päällä, siellä on juhannus vuodelta -89, siellä on kasvoja, kohtaamisia, hikipisaroita, sisäänpäin valuneita kyyneliä. Siellä on ensimmäinen iso leimahdus, tunnevoiman pelottava ja pidättelemätön voima, siellä on ennen kaikkea mielen ja sydämen harharetki, hämmästyttävän hölmö matka populaarimusasaasteen vietävänä. Mutta siellä on sittenkin se syvin jälki, miten minusta tuli minä, millaiseen muottiin tunnehahmoni valettiin? Sellaiseen muottiin, että sitä ei voi enää särkeä. Se olen minä joka koen ja tunnen musiikkini raskaan tai keveän, syvän tai unenomaisen maailman.
...niin kyseessä on jokin amerikkalainen aikuisviihdetähti. Ei ihan näin, mutta kovin kauas arvaukseni ei heitä. Nyt ollaan tekemisessä pahamaineisen 70-luvun kutusoulin kanssa, joka on aina ollut heikko kohtani. Pursuit of Happiness(78) on levy josta löydän vain yhden levyarvion, senkin amazonin ostospalstalta: "is an example of the art of songwriting - dripping with composing brilliance. Everything is there for a purpose and the songs seep into your brain edged with pathos and pop sensibility". Väittää pokkana jokin kimaltavaviiksinen fani jostain keski-lännestä. Amazonin arviot ovat useimmiten hyvin epäluotettavia, sinnehän ei kirjoita kuin ne jotka ovat jollain tapaa levyä diganneet. Niin tässäkin tapauksessa, koska sisältö on tässä lätyssä hyvin hakusessa.
Huhheijaa, olempas hukassa tiistai-illan ainoassa lepohetkessä Pikku Kakkosen aikaan. Voisi sen ajan käyttää paremminkin, mutta Rubert Holmes, kerro minulle jotain? Laula ja tee vaikutus! Ei hän tee. Tämä levy on puhdasta ruskeaa peräpääainesta, sisällötön ja puleerattu pökäle mitä munattominta jenkkihuttua. Miksi, miksi ja miksi? Laittaisin soimaan nyt lisää J.J.Calea, sillä ennen Holmesia soittamani Grasshopper(82) hiveli ja vaikutti joka tasolla, aivan upean irtonainen rootslevy, en muistanutkaan kuinka hyviä tsipaleita tällä ehkä välityöksi tituleeratulla levyllä olikaan, esimerkiksi kakkospuolen täysin unohdettu Cale-klassikko: Drifters Wife onpuhdasta ja vielä sykkivää sydälihaa
Palaan uskollisesti ja uskomattoman sinnikkäästi takaisin Holmesiin ja muistan, että omistan toisenkin levyn kyseiseltä herralta: Full Circle(81), jossa on tolkuttoman hieno kansi ja ehkä siedettävämpi sisältö. Hiukan googlanneena löydän Holmesin ainoan hitin, kuvaavan Escape (The Pina Colada Song) ja muistan saaneeni tämän youtube-linkin aikoinaan 40-vuotislahjalinkiksi:
Jollain tapaa nyt ollaan lähteellä, mutta en halua tietää millä lähteellä? Mutta jos halutaan yksi biisi kuvaamaan 70-luvun limaisinta soulbiisiä, se voisi olla ehkä tämä? Eipä silti, myös näyttelijänä tunnustettu Holmes on ihan biisinsä takana.
Holmesin levy tuli tämän noin 15-levyn kasan joukossa jonka tänään napsaisin kirpparilta mukaani. Levyhyllyssäni ei ole koskaan liikaa euron Mellencampin Big Daddyja(89), puhumattakaan TT Oksalan riemukkaasta: Shore Storiesista(88) tai Graham Parkeria, Emmylouta tahi Bostonin hyvää kakkoaalbumia: Don't Look Back(78). Tämä kasa lähti 20 eurolla. Levynälkä ei ole siis hellittänyt kun sopiva alelaari sattuu kohdalleen. Myös polvet kestivät hyvin kyykkimisen. Kun tästä ale-shitistä pääsen taas päivänvaloon, niin JJ saapi taas luvan:
Aktiivisena levynkerääjänä ja tuhansien kirppareiden nuohoajana olen saanut tuta lp-levyjen hinnoittelun eri ulottuvuuksista. Useimmiten ..tuttaa ankarasti kun jokin hölmöläinen on ladannut neliömuotoisen liimapintaisen hintalapun levynkanteen ajattelematta kuinka vaikeaa sen irrottaminen voi olla. Miksi ihmeessä pitää läiskäistä se lappu muuten ihan mint-kuntoisen vinyylin kanteen? Ei ole yksi tai kaksi levyä joista on lähtenyt mukanaan ikävä raapale kannen pintamateriaalia. Noh, kyseessä on yleensä hintaluokka 1-5 euroa, mutta tuosta haarukasta löytyy julmetusti vaikka minkämoista setärokkia joka saa punttini vipattamaan.
Vaihtoehtoisia ja parempia kiinnitysmuotoja ovat muun muassa paperiliittimellä kiinnitetty hintalappu tai reunoista maalarinteippipalalla kiinnitetyt hintalaput. Maalarinteippi on armollinen levynkansille ja harvoin aiheuttaa tuhoa lappuja irrottaessa.
Kirpparihinnoittelussa kohtuullisen ärsyttäviä ovat myös ns. täyteen kirjoitetut hintalaput. Levyn tekniset tiedot on kirjoitettu auki neuroottisen huolellisella käsialalla ja hinta on nostettu selkeästi yli keskiarvon. Miksi ihmeessä? Luuleeko hinnoittelija, että tarkkaan nyherretyllä hintalapulla saa levyyn jotain lisäarvoa. No ei todellakaan. Kyse on mitä suurella varmuudella ns. levyjen hiplaajasta, joka hautoo itsellään tarpeeksi kauan jotain Hall & Oatesin 80-luvun albumia ja kuvittelee, että siitä sen 8 euroa saa. Ei saa. 1-2 euroa on se todellinen haarukka. Nämä hiplaajat saattavat pitää kuukausitolkulla levyjään näytillä kirppareilla aivan ylihintaan ja itsepintaisesti pitävät yllä illuusiota, että kyllä 70-luvun jenkkien viihdesoulilla lyö rahoiksi.
Itse myöskin kirpparimyyntiä harrastavana olen tullut siihen tulokseen, että eniten houkuttelevin hintalappu on yksinkertaisen karu ja hinnaltaan alle keskiarvon. Ostajalle tulee tunne, että tässä joku puolihuolimattomasti poistaa levyjään tietämättä niiden todellista arvoa, niimpä ostankin samaiselta laarilta useamman levyn. Tärkeintä on herättää ostajassa tunne, että tämä levy on "the löytö" ja sain sen normaalia halvemmalla.
Hinnoittelusta päästään vielä levyjen trokaukseen. Mielestäni perussääntö kirppareilla on se, että samalla kirpparilla ei myydä trokattua muovitavaraa. Itsekin myönnän harrastavani ns. tätä jälleenmyyntiä, mutta myytävällä levymateriaalilla täytyy olla kohtuullisen laaja maantieteellinen etäisyys kyseisestä myyntipaikasta. Yleensä myyn ulkomailta tilaamiani halppislevyjä pikkaiselle voitolla. Levyjen myynnillä kerrytän vuosittaista perheen matkakassaa ja voin rouvalle aina ilmoittaa taas napsahti satanen jos toinenkin matkakassaan. Niin, kovin tarkkaa syyniä en pidä, että paljonko rahaa levyjenostoon kaiken kaikkiaan kuluu.
Mutta se Hall & Oates, kyllä tällainen kevyesti soulahtava popkarkki ajaa pakkaskelit tiehensä:
Enää harvoin törmää artisteihin joiden musiikillinen tuotanto on pysynyt korvieni ulottumattomissa liki vuosikymmeniä. Yksi tällainen artisti on Kevin Coyne. Miehen nimi on ollut tuttu pitkään, mutta pätkääkään en ole miehen musaa kuunnellut ennen tämän vuoden kevättä, jolloin tilasin yhden discogs-tilauksen ns. kylkiäisenä kuluneen, mutta hyvin soivan Kevin Coyne vinyylin: Matching Head And Feet(75). Syynä miehen musan kokeiluun oli Soundi-lehden toimittajan Jussi Niemen loistava artikkeli Coynesta tammikuun Soundissa.(Soundi 1/2015)
Nojoo, Matching Head And Feet(75) albumin klassikko-status hieman kipsasi kuuntelunautintoani ja se unohtui pitkäksi aikaan levyhyllyyni. Satunnaisten kuuntelukertojen kautta pidin sitä ihan ok-kiekkona, mutta mitään suurta liekkiä se ei sytyttänyt minussa. Talven ja kevään edetessä ajattelin antaa taas Kevin Coynelle uuden tilaisuuden kun ostaa pätkäytin Radio-kirppikseltä pikkurahalla peräti kolme Coyne-albumia: Sanity Stomp(80), Politicz(81) ja Romance - Romance(90).
Ilman sen suurempia odotuksia aloin pyörittämään Sanity Stompia(80) perheen pyörittämisen taustamusiikkina. Rouheaa ja jollain tapaa levotonta kamaa, oudolla tapaa tuttua, mutta toisaalta ei laisinkaan. Biisit alkoivat kuoriutua kerta kerran jälkeen, melodiat ovat mukavan bluespohjaisia, Coynen laulu on persoonallista ja hyvin heittäytyvää, mikä pikkuhiljaa alkaa täyttämään oman musamakuni tunnusmerkit: vähän outo ja persoonallinen lauluntekijä, joka musiikissaan menee ehkä vähän liiankin syvälle. Hakiessani Sanity Stompista hieman tietoja, löysin aika mielenkiintoisen pointin:
"I was quite ill when I made that record, as a matter of fact; I was quite mad, basically. That’s why it’s called Sanity Stomp. I had a nervous breakdown and, ironically, I don’t want to say ironically...amazingly...I was able to carry on making records. That’s a record I made when I was clinically ninety-five per cent nuts, and the themes are rather odd, but somehow it comes out as sounding all right. I’m amazed."[1] Niin, tämä tieto lisäsi entisestään kiinnostusta tätä aika hienoa tupla-albumia kohtaa joka alkaa olemaan jo tämän kesän kuunnelluin levyni. Jussi Niemen artikkelia lainatakseni, Coyne työskentelikin 1960-luvun lopulla mielisairaanhoitajana, joka vaikutti häneen artistina syvästi. Ihmisen tajunta, epävarmuudet ja piilevät toiveet näyttelevät suurta osaa Kevinin teksteissä. Eipä silti, sekaisinolostaan huolimatta Sanity Stomp(80) on varsin väkevä ja kiinnostava rock-albumi ja mikä parasta, niin nälkäni Kevin Coynen tuotantoa kohtaa on kasvanut rutkasti. Näitä Coynen levyjähän on nyt useampia odottamassa kunnollista korkkaamista.
Mainittakoon vielä Coynen levy Bursting Bubbles(80) jonka ostin mint-kuntoisena viime viikolla Sammakasta. Laitoin sen soimaan ns. lastenhoitokaaoksen keskelle ja se ainakaan hälventänyt kaaosta, päinvastoin. Tuntui, että levyn erittäin vereslihainen ja levoton energia tarttui lapsiinkin ja sen jälkeen mentiin melkein päin seiniä. Ok, nälällä ja väsymykselläkin saattoi olla syytä lasten levottomuuteen. Riisuttu ja erittäin intensiiviseltä kuulostanut Bursting Bubbles(80) odottaakin omaa levotonta kuunteluhetkeä. Ehkäpä parin vuoden päästä? Tässä vielä näyte vuonna 2004 kuolleen miehen lavapreesensistä:
Kuka muistaa ajan jolloin oli vain sinkut? Pitkäsoitoista ei tietoakaan, kansa osti ja kuunteli ainoastaan näitä pieniä mustia seiskatuumaisia levyjä. Ehkäpä maailman epäkäytännöllisen musiikkiäänite, vaihdappa levyn puolta aina kolmen ja puolen minuutin välein. Tässä valmiiksi tehdyssä nettimaailmassa varsin ei -toivottava toiminto. Toisaalta, paikat pysyy vetreinä kun joutuu jatkuvasti pomppaamaan ylös sinkulaa kääntämään.
Single (suom.yksi ainoa), arkikielessä myös ”sinkku”, on albumia lyhyempi äänite, jossa on yleensä yksi (tai harvoin kaksi) A-raitaa ja yksi tai useampi B-raita. Yleensä singlelevy saa nimensä A-raidalta, jonka arvellaan olevan erityisen menestyvä kappale. B-raidat voivat olla esimerkiksi remiksauksia tai live-esityksiä kyseisestä kappaleesta tai ennen julkaisemattomia kappaleita.(Wikipedia)
Ensimmäinen ostamani single oli muistaakseni Human Leaguen: Don't You Want Me, jonka ostin markalla Raahelaisesta divarista. Olen aina ostanut sinkkuja harvakseen, pääpaino on aina ollut pitkäsoittojen keruussa. Singlejä kokoelmastani löytynee ehkä jotain 200-300 levyä, joka on tällaiselle paatuneelle levynkerääjälle varsin vaatimaton määrä.
Tällä viikolla postiluukusta kolahti varsin vakuuttava discogs-tilaus, joka piti sisällään n. 20 pikkumustaa. Viaton levytilaus kasvoi huomattavasti kun myyjän valikoimassa oli laadukasta seiskaa hintahaarukassa 0.10 - 2 euroa. Tässä pieni esittely tuosta vaikuttavasta kasasta:
The Who: Squeeze Box(75), The Who are You(78)
The Who By Numbers(75) albumin pilottisinkku on vakuuttavaa pubrokkia a'la The Who. Huomioitavaa on Polydor-levylafkan loistava soundi. Sama jykevä ja terävä soundi on myös samasta kasastaa löytyvällä Who Are You sinkulla. Jalka tahtoo nousta kohti loputonta kevättä näitä kuunnellessa
Wings: Old Siam. Sir(79), Goodnight Tonight(79)
Ensimmäinen sinkku on Paul McCartneys Wings-yhtyeen jäähyväislevyn Back To
Egg(79) parasta antia. Reipas rokki jossa Paulin ääni on myös
tulessa. Jälkimmäinen on harvinaisempi vain pikkumustalla julkaistu tarttuva biisi.
Bob Dylan: Knocking on Heaven's Door(73), Rita May(76), Baby, Stop Crying(78)
Kiva Dylan-sinkkujen kasa. Rita May on Kappale jota ei löydy miltään
Dylanin studioalbumilta, eikä täältä Spotifystäkään. Biisi on
julkaistu single-formaatin lisäksi ainoastaan Dylanin harvinaisella
triplakokoelma-albumilla: Masterpieces(78). Baby, Stop Crying on taas
Street Legal(78) albumin iskevämpää osastoa, hetki ennen Dylanin
ns. uskonnollista aikakautta. Knocking on Heaven's Door on se Gunnareiden megahitti ;)
Kate Bush: Babooshka(80), Sat in Your Lap(81)
Oli mukava löytää parilla eurolla Kate Bushin sinkkuja kera kuvallisin kansin ja sisällössäkään ei ole valittamista. Sat in Your Lap on sellainen biisi, josta tulee aina mieleen PMMP:n Taiteilia-kappale. Olisikohan toiminut esikuvana?
David Bowie: Sound & Vision(77), Ashes to Ashes(80), Fashion(80).
Bowien sinkut harvoin tuottaa pettymystä. Sound & Vision on arvostetun Low(77) albumin tarttuvinta antia. Ashes to Ashes on Taavetti-hitti vailla vertaa ja Fashion mukavaa tanssi-Bowieta ja maxi-sinkkumuodossa.
Rolling Stones: Brown Sugar(71), Tumbling Dice(72), It's Only Rock'n' Roll(74) ym.
Oleelliset 70- ja 80-luvun rollarisinkut ovat kohta jo hallussa. Rollarit on ainoa artisti, jonka pikkumustia kerään kohtuullisen päämäärätietoisesti, yksi syy lienee siinä, että rollarisinkkujen b-puolilta löytyy kautta historian paljon hyviä ennen julkaisemattomia biisejä. Esimerkkinä It's Only Rock'n' Roll sinkun persposki: Through the Lonely Night.
The Faces: Cindy Incidentally(73)
Rollareista on Ron Woodin mittainen matka The Facesiin. Ooh La Laa(73) albumi pitää sisällään tämän tarttuvan "stonesrokin". Euron taisi maksaa tämä originaali britti-pikkuinen. B-puolella ennen julkaisematon: Skewiff (Mend The Fuse). Nautin tästä kyydistä.
Jeff Beck: Hi Ho Silver Lining/Beck's Bolero(67)
Koostamani Spotify-kokoelman päättää hieno instrumentaali 60-luvun lopulta: Jeff Beckin: Beck's Bolero. Jeff Beck oli pari vuotta sitten täydessä kesäterässä Pori Jatseilla. Arvaa harmittiko kun en mennyt?
Alla olevaan Spotify-kokoelmaan olisin mielellään lisännyt ainakin The Pretendersin mainion Brass in The Pocketin(79), mutta Spotifyn rajoitteet tulivat tässä vastaan. Alla mainitsemani pikkukiekot puristettuna yhdelle kokoelmalle:
Levymereen on hukkunut ikuinen nuoruus, Iron Maiden palauttaa sen viidellä eurolla vieressäni telmii muovimenninkäinen, lataa pvc-laattoja päällekkäin osoittaa jälkikasvulleen Aerosmithin Live Bootlegin ja Bolanin parhaan Perintö tai vahinko kulkee isältä pojalle, miksi ei kulkisi?
Yritän olla irti tästä hysteriasta, mutta kovin voimaton kaltaisteni seurassa grungepaitojen ei-niin terveessä hientuoksussa, hermostuneen keräilyn stressipisteessä Lataan itselleni kasan, kohta toisenkin, kolmannen sittenkin...en neljättä, en varmasti! Väistyn voipuneena taustalle, syön kebabin, otan vauhtia taas...
Helposti voisi ajatella, että nämä Skandinavian suurimmaksi mainostetut levymessut olivat levynkerääjäurani ehdoton huipentuma. Tukholman Solnan levymessujen pitopaikkana oli Solna-Hallen, eli suomeksi sanottuna varsin riittoisa urheiluhalli. Sain varsin pian huomata etten ollut ainut paikalle eksynyt, viittä minuuttia ennen aloitusta hallin edessä 200-300 metrin mittainen jono. Tuli pitkästä aikaa tunne, että levynkeräyshän on ihan relevantti jokapojan massaharrastus, tätähän me kaikki tehdään, eikö vaan?
Oli suuri onni, että Ruotsiin suuntautunut perhematka ajoittui sattumalta(?) levymessujen kanssa samaan ajankohtaan. Pitkän aamupäivän varaaminen tähän omaan höpsöön harrastukseen tuntui ihan oikeutetulta. Esitietojen mukaan paikalla oli 140 levymyyjää ja 600 metriä levytiskiä. Voi siis olettaa, että pikkaisen voi hikikin tulla kun plärää ja kyykistelee taukoamatta sen 3-4 tuntia. Hikihän siinä tuli. Banaanivälipalalle jaksoin puoli kahden lounaaseen asti. Sen jälkeen paukut oli loppu, vaikka lompakon perusteella olisi varaa ostaa toisen mokoman verran levyjä.
Mukaan lähti 33 lp-levyä, suurin osa sellaisia joita en omista, mutta noin neljäsosa näistä ns. parempia kaksoiskappaleita. Kokonaisumma pysyi karvan alle sadassa eurossa, eli keskihinnaltaan noin 3 euroa/levy. Aika normaali levymessukäyntieni keskisaldo. Parhaat löydöt olivat The Byrdsin: Notorious Byrd Brothers(68), The Pretty Thingsin: Freeway Madness(72),Ronnie Lane & Slim Change(73), Spencer Davis Groupin: Second Album(66), pari The Blue Aeroplanes maxi-sinkkua ja useita hyväkuntoisia 20 kruunun hintaisia rokin klassikoita, kuten Clashin: Combat Rock(82) ja Pink Floydin: The Wall(79).
Sinänsä levymessut ei tarjonnut mitään ihmeellisen uutta aikaisempiin verrattuna. Tapahtuma oli toki massiivisempi ja tongittavaa olisi kevyesti riittänyt koko viikonlopuksi. Suuresta osallistujamäärästä(n.2000-3000 ihmistä?) huolimatta tiskeiltä teki ihan hyviä löytöjä. Esimerkiksi Kissin ja Iron Maidenin tuotantoa ois saanut helposti muutamalla eurolla/kpl. Kissin: Lick It Up(83) tuli liki joka laarilla vastaan polkuhintaan. En ostanut, vaikka kokoelmastani se vielä puuttui, samoin kuin Iron Maiden: Seventh of a Seventh Son(88), joka halvalla ois myös lähtenyt. Johonkin kohtaan on asetettava keräilijyyden raja, jos aikoo kerätä kaikki rockin tärkeimmät levyt, niin siihen kyllä menee ikä ja terveys, rahatkin tietty, vaikka lätysköjä lähtee näiltä messuilta helkutin halvalla
Toki viimoisilla levymessuilla olen törmännyt siihen tosiasiaan, että oma kokoelmani alkaa olemaan melko valmis, kaikki oleelliset(haluamani) levyt jo löytyvät kokoelmastani, eikä jaksa loputtomiin ostaa näitä rollari-ym.levyjen kaksoiskappaleita muutamalla ekellä. Se mitä eniten tällä hetkellä kaipaan on ihan uuteen musiikkiin tutustuminen, 70-luvun nostalgisessa kellarisoudissa on tullut vietettyä aivan liian pitkiä aikoja. Rokkinenäni tarvitsee nyt jotain ihan uutta ja raikasta soundia.
Näkisin, että tämä levymessubloggaukseni on toisinto monista viime aikaisista jutuistani, jossa valittelen musiikinkuuntelun motivaation tippumista. Näinhän se on, musiikki ei vaikuta enää sillä voimallaan mitä vuosia sitten ja näin ollen levymessurapsa on enemmän välähdys omasta sisimmästäni, kuin kattava messuraportti. Seuraava bloggaus on sitten jotain aivan muuta, koska siitä ei ole itsellänikään mitään hajua. Sen saa synnyttää vain aito inspiraatio.
Vaihteeksi olen laittanut itseni nettilevytilauskieltoon. Discogsilta ja Amazonilta napsui tasaiseen tahtiin lähetyksiä männä kuukausina. Olen myös vältellyt levykauppoja ja kirppareita parin viikon ajan. Nimittäin tuota soittamatonta muovimateriaalia on aika tolkuton kasa odottamassa. Jospa vaan vähän fiilistelisin ja antaisin lättyjen pyöriä.
Edelleen koen vaikeaksi uuden musiikin kuuntelun Spotifyn tai Soundcloudin kautta, eli siinä aineettomassa muodossaan, kun niitä biisejä ei saa silleen oikeesti itselleen. Toki voi laatia soittolistoja ja kaikenlaisia muita virityksiä, mutta se ei millään korvaa itse poltettua cd-levyä tai jopa itse äänittämää kasettia. Tarvitsen kunnon konkreettisen otteen musiikkiin. Siellä ois uutta Leonard Cohenia ja Ryan Adamsia spotikassa odottamassa, mutta ei, se ei tunnu oikealta kuunnella levyjä hajanaisesti kaiken muun kiireen keskellä. Kuitenkin sitä on ennen kuin huomaankaan tekemässä iltapuuroa lapsille.
Mutta mitä kuuntelin tänään? Tuiki tavallisena keskiviikkopäivänä. Soittimella pyörii yksi näistä tolkuttoman levypinoni kuuntelemattomista helmistä, eli Jefferson Airplanen tuhnua livelevyä: Bless It's Pointed Little Head(69). Ei sytyttänyt. Jotain kuriositeettiarvoa antaa originaalijenkkivinyyli-status. Sitten soi hassu bluesrockbändi Foghat ja sen kakkosalbumi: Foghat 2(73). Tuntematon suuruus minulle, toistaiseksi. Kivasti jytisee.
Uusimmasta Soundista(jonka tilauksen lopetin tähän numeroon, boikotointisyistä) luin kivan jutun Waltarin Kärtsystä ja niimpä kaivoin vanhat Waltari-levyni tuohon odottamaan sopivaa kuunteluhetkeä. Varmaankin sitten automatkoille. Aika uutta omistamaani Waltsu-levyä Below Zero(08) en ole kuunnellut nuottiakaan, vielä.
Kun kerää levyjä, kun kerää tolkuttomasti levyjä, niin voiko hyvällä omallatunnolla sanoa, että on kuunnellut kaikki lättysensä huolella läpi? Ei voi. Hyllystä löytyy kymmenittäin, ellei sadoittain ihan klassikkotason plättystä, joiden kunnolliseen perehtymiseen ei ole vain löytynyt aikaa tai oikeanlaista lähestymiskulmaa. Aika on ollut kortilla, tai sitä on käytetty hyödyllisempään tarkoitukseen, kuten perhe- ja työelämään, joskus jopa muihin virkistäviin harrastuksiin. Miksi voi edes olettaa, että voimakkaasti perheellinen mies ehtisi kuunnella kaikki 3000 musiikkiäänitettään kunnolla läpi?
Seuraavaksi aion käydä läpi seitsemän rokkiplattaa joiden kuuntelemiseen aikani ei ole ihan riittänyt, mutta joiden musiikillisesta kulmasta olen saanut jo melkein pitävän otteen, aavistuksen ja tunteen siitä, että tässä levyssä voi olla jotain erinomaista. Erinomaisuuden käsite on useimmiten levyarvioiden ja rokin historiankirjan lukemisen aiheuttamaa, joskus muun hataran tunteen tai intuition, kuten voimakkaan halun uskoa tähän levyyn heikoista Wikipedia-tietoista huolimatta. Tottakai toiveenani on aina päästä kiinni mahdollisimman monen lättysen musiikillisista hienouksista.
David Crosby: If i Only Could Remember My Name(71)
Vuoden 1971 klassikkosarjaa, kosminen, maaginen, ties millainen albumi, joka on nostettu rokin mysteerilevyjen hyllylle. Näihin aikoihin David Crosby teki bänät Joni Mitchelin kanssa, oli kokkelista ja muista päihdyttävistä aineista sekaisin. Levyn tilasin jenkeistä reilu kuukausi sitten ja sen jälkeen levysoittimen neula on raapinut sitä tasaisesti. Niin, onhan tässä hieno kansi ja hieno taustamuusikkokööri mukana levyn teossa, eli melken kaikki tuon ajan muut pitkätukkastarat: Jackson Browne, Neil Young, Jerry Garcia, Graham Nash ja Joni Mitchell. Niin levy soljuu ja velloo, Crosbyn ääni on hienosti vereslihainen, mutta se suuri musiikillinen elämys vielä odottaa. Ehkäpä tämä vaatisi allekirjoittaneeltakin reippaasti alakuloisen tunnetilan tai sekavan poikamiesviikonlopun? Noh, näihin ulottuvuuksin ei sentään pyritä, perheellisen matala volyymitaso ja lukuisat keskeytykset ryydittävät pakostakin levyn lisäkuunteluakin.
XTC: Skylarking(1986)
Levy on ollut minulla pitkään ja kuunnellut olen sitä aina silloin tällöin. Aavistan ja tunnen että levy meinaa kasvaa kukkaan, näppärät kappaleet soljuvat kivasti ja ehkä levypussin sanoja lukemalla saattaa päästää lentoon? Levy on myös aikalailla läpeensäkehuttu ja Todd Rundgrenin tuottama, joka aiheutti nurinaa ja ristiriitaa levyn sessioissa, koska tämä jenkkituottaja vei voimakkaasti aiemmin aika kuivakan brittibändin soundia eläväisempään suuntaan. Sittemmin bändi on myöntänyt, että Rundgrenin musiikillinen visio oli oikea tämän levyn kohdalla.
Elvis Costello: Brutal Youth(1994)
Pidän Elvis Costellosta ja en pidä Elvis Costellosta, riippuu siitä, mikä on vastaanottokykyni sillä hetkellä Elvarin erittäin persoonallista lauluääntä kohtaan. Elviksen täyteenahdetunkuuloinen laulu on välillä iso ongelma, sillä Elvis tekee periaatteessa aika mainioita lauluja...tai sitten omalla superintensiivisellä äänellä saa paskemmatkin biisit kuulostamaan hienoilta. En osaa sanoa mikä on totuus, vastauksen ehkä löydän ensi syyskuun Tampere-talon konsertista jonne Elvis saapuu esiintymään. Mutta tämä levy, jota pidetään Costellon myöhäistuotannon parhaimpana tekeleenä on aivan liian mureaa jöötiä, jotta sen voisi kertakuulemalta kunnolla vastaanottaa. Aistin ja tiedän, että levyssä on paljon, muun muassa pari aivan helevetin hyvää biisiä: Pony Street, Kinder Murder ja You Tripped at Every Step. Mutta liian intensiivinen laulu ja pitkähkö levynmitta läkähdyttää.
Bob Dylan: John Wesley Harding(1968)
Pidän tätä levyä enimmäkseen luonnosmaisena ja huonona, josta tosin löytyy muutama hyvä biisi, kuten All Along The Watchtower, joka vasta Hendrixin versiona löysi todellisen luonteensa. Olen aina ihmetellyt miksi tätä levyä varauksetta kehutaan? Levyssä on erittäin huono soundi ja Bob ei tunnu välittävän miten päin ne biisit tarttuvat narulle. Tiedän, että Dylanin tapauksessa tämä on aika yleistä, Bob melkein pyrkii sabotoimaan liian hyvän soundin levytysvaiheessa, sillä levyjen tuottaminen ei ole Dylanille merkittävä juttu. Toinen todellisuus on tietenkin se, että oikeasti en ole istunut alas ja kuunnellut levyä tarpeeksi monta kertaa ajatuksella alusta loppuun. Toisaalta epäilen, että siitä huolimatta tämä levy ei tule miellyttämään korvaani? Niin, täytyykö levyn olla aina ns. kuunteluystävällinen? Ehkä tämän levyn ansiot ovatkin jossain toisenlaisessa kauneudessa?
Arcade Fire: Funeral(2004)
Arcade Firen esikoisalbumista: Funeral(04) en ole oikein koskaan saanut minkäänlaista otetta. Tässä tapauksessa tunnustetaan heti kärkeen, että arvioni levystä perustuu noin kahteen kuuntelukertaan vajaa kymmenen vuotta sitten. Ehkäpä vain pitäisi laittaa lätty soimaan? Arcade Firen kanssa on käynyt vähän samalla tavalla kuin monen muun nykymusan kanssa, että ei löydä oikein sopivaa kuuntelutapaa levylle. Cd:n ostaminen tuntuu turhalta, vinyyliversio on liian kallis ja Spotikka-kuuntelu on tyhmää ja hajanaista. Näin ollen loppujen lopuksi turvaudun huonolaatuiseen lataukseen, joka jää ikuisiksi ajoiksi tietokoneeni kovalevylle. Ongelma on siis siinä, että kaikkia näitä nykylevyjä voisi kuunnella, mutta tietoisuus siitä, että ne on heti ja nyt kuunneltavissa Spotifyn kautta luo kummallisen merkityksettömyyden tunteen. Ei tämän pitäisi olla näin helppoa ja juuri tämä helppous estää kuuntelun. Mikä omituinen ristiriita!
Fleetwood Mac: Tusk(79)
Fleetwood Macin Rumours(77) albumia pidetään yhtenä aikuisrokin klassikoista. Ihan ookoo levyhän se on, mutta ehkä hiukan yliarvostettu. Yhtälailla bändin seuraavaa levyä: Tusk(79) pidetään yhtenä bändin parhaista. Kyseessä tupla-albumi, jonka vinyylinkerääjän on kohtuullisen helppo löytää muutaman euron uloskantohintaan. Tämä on niitä hyllyni merkillisiä levyjä jotka vain odottavat sitä oikeaa kuunteluhetkeä ja syvempää tutustumista. Olen varmaankin kuunnellut levyn yhden kerran läpi ja sen perusteella olen mahdollisesti kehunut sitä kavereillenikin. Häpeällistä toimintaa, sanoisin.
Nick Cave: Abaittoir Blues/The Lyre of Orpheus(04)
Näinä päivinä Nick Cave on yksi nykyrokin horjumattomista messiaista ilman minkäänlaista kritiikin vivahdettakaan. On ihan sama mitä ja millä tavalla tämä kalapuikkoviiksinen mies julkaisee, niin tiedostava rockyleisö huokailee kuolaten hänen erinomaisuuden edessään. Ok, lievää liioittelua, myönnetään, sillä saihan Cave jonkinmoista sapiskaa muiltakin viimeisestä Grinderman-levystään. Tämä levy on Caven tuotannossa yksi kehutuimmista, ellei jopa mestariteoksena pidetty. Onhan tämä komea tuplalevy, josta tällainen kiukkuinen rokkisetäkin löytää ihan hyviä biisejä kuten: Get Ready for Love ja alle linkitetty Easy Money. Mutta jotain tässä on liikaa, musiikkiako vai Nick Caven tällöin ylimaallisen egoistisen kukkaan kasvanutta persoonaa? Vai voiko kyse olla yksinkertaisesti siitä, että minua vain vituttaa etten mennyt katsomaan vuoden 2004 erinomaista Kulttuuritalon keikkaa ja lohdukseni olen kehitellyt tällaisia negaatioita levystä. Noh, vuoden takaisen Flow:n keikankin missasin. Jospa joku kerta vielä kohtaa Niilo Luolan ihan kunnolla, joko levysoittimen avustuksella tai ihan livenä?
Olin jo pitkään katsonut
kengänkärkiini, etsinyt kiintopistettä horjuvalle kävelylleni.
Ajoittain nostin katseeni ja otin vastaan pieniä kohtaamisia
vastaantulevien ihmisten kanssa. En ollut parhaimmillani, mieleni oli
harhailulle altis, liian monta tekemätöntä ja syntymätöntä
asiaa täytti helposti pääni. Yritin paljon, ainakin ajatuksen
tasolla, mutta käytännössä se ilmeni tukkoisena kävelynä
asioiden ja ihmisten keskellä.
Enkä enää tiennyt mitä etsiä, tai
siis etsiminen kyllä jatkui, mutta turhan tuttuja reittejä pitkin,
keräsin muistomerkkejä nuoruudessa, vinyylilevyjä vuosikymmenien
takaa. Aina keksin syyn tsekata joko Amazonilta tai Discogsilta
jonkin tietyn levyn hinnan ja illan väsyneinä hetkinä painoin
place order – nappia. Levyjä tippui tasaiseen tahtiin
postiluukustani pitkin vuotta, useimmiten hyvinkin huokeita ja
kukkaroystävällisiä ostoksia, mutta jostain syystä en saanut
täyttä nautintoa irti näistä läpeensä laadukkaista
muovikiekoista.
Avainsana oli: paljous! Minulla oli
kaikkea. Minulla oli vaimo, tytär, työ, koira, ystäviä, auto, rivitalo, jopa
julkaistu kirja ja aivan tolkuttomasti näitä soivia äänitteitä.
Tästäkään huolimatta en saanut kiinni siitä kiihkeästä
inspiraatiosta ja tunteenomaisesta vaikuttumisesta mitä näiden
levyjen kautta etsin. Tottakai aikaa oli sen verran vähän, etten
olisi voinut täysillä vajota musandiggailun houkuttelevaan
maailmaan. Elämäni arvoperustani oli myös muotoutunut enemmän
perhekeskeiseksi, nuoruutta ihannoivaa rockenrollausta oli välillä
vaikea vastaantottaa. Minun oli vaikeampi vaivuttaa itseni
tunteenomaiseen ja usein voimakkaan haaveelliseen musiikinkuuntelun
tilaan, saada kiinni jostain kirkkaasta ja salaperäisestä
pilvenreunasta johon vain musiikin avulla voisin yltää.
Kaikesta epäilystä ja musaähkystä
huolimatta jatkoin edelleen etsimistä. Useat partasuti- ja Bruce-
tai Graham-merkkiset artistit pitivät minulla helposti seuraa
kiireisten päivieni varastetuissa luppohetkissä, kuten
työmatkoilla, tytön päiväunien- ja Pikku Kakkosen aikaan. Olin
saanut vihiä, että maineikas brittiartisti Graham Parker oli
julkaissut viimeisen ns. vinyylialbumin vuonna 1993, eikä vuonna
1992, jolloin ilmestyi herran kypsän iän klassikkoalbumi: Burning
Questions (92). Ajattelin, että tuon täytyi olla vain pieni
vuosilukuvirhe, mutta sitten löysin netistä luotettavalta
vaikuttavan linkin, että Graham Parker olisi tehnyt täysin
akustisen sooloalbumin em. Burning Questionsin jälkeen. Tosin Parker
julkaisi samaisena vuonna akustisen liven Live Alone! Discovering
Japan! (93). Mutta nyt oli kyseessä toinen albumi, pelkästään
omista uusista biiseistä kasattu platta ja ainoastaan vinyylinä
julkaistu.
Nettisivustoa lueskellessani tunsi
kuumenevani, en ollut varma ymmärsinkö kaikkea lukemaani, mutta
mielikuvitukseni täytti helposti tekstin aukot. Myös ilta oli
ehtinyt pitkälle ja muu perhe oli ilmeisesti mennyt jo nukkumaan.
Läppärini loisti naamaani ihmeellistä tiedon valoa, eläydyin
lähemmäksi tätä Graham Parkerin kadonnutta albumia. Laitoin
taustalla soimaa Burning Questionsin. Release Me, Please Don't let
me know!
Voi jytisevät
rumpukalvot, tämä musiikkihan iskee taas sinne missä ei ole
vierailtu aikoihin. Parkerin kähisevä fraseeraus ja vahvasti
elämänmakuinen lyriikka heittää minut melkein selälleen. Too many knots to
untangle. Niin minullakin Graham, niin minullakin. Miksi nimesi
on tuollainen vehnäkorppu, etkö voisi olla nimeltäsi vähän
rokimpi, enhän minä sinusta kehtaa kenellekään kertoa, setämies
vielä ja nuo tummat pokatkin päässä, hiukka klisee!
Burning Questionsin
tahdittamana huomasin seisovani keskellä hyvinhoidettua ja hyvin
englantilaista liikehuoneistoa. Jos uneni väittää tämän olevan
levykauppa, niin saapi laittaa nyt keskeisiä argumenttejä kehiin.
Raidallinen ja putipuhdas kokolattiamatto tuoksui voimakkaasti
pesuaineelle ja huoneiston sivustoilla oli korkeita ja kankailla
peitettyjä hyllyjä. Levyjä ei näkynyt missään, eikä
minkäänlaista evidenssiä jotta tästä saisi miestä ja mieltä
jollain tapaa virkistymään.
- Hei mister!
Säpsähdin vähän.
Graham Parkerin pehmeä fraseeraus yllätti minut.
- Etsit sitä
kadonnut levyäni?
- Kyllä vaan...
- Eikö Burning
Questions ole aivan riittävä dokumentti tuosta ajasta?
- Tottahan toki
se on, mutta jos sinulla on jotain vielä parempaa ja salattua?
- Ainahan sitä,
kenelläpä ei olisi.
Parker virnisti
lasien ja takaa otti pienen kitaranviritystystauon. Takaraivossani
kihelmöi ja ensimmäisen soinnun jälkeen sinne syttyi tuli. Short
Memories. Pirullisen tarkkanäköinen ralli politikkojen
lyhytnäköisyydestä, lähimmäisen välittämisen tärkeydestä
kera hemmetin tarttuvan kertsin. Muistin tanssineeni tätä veisua
yhdessä tyttäreni ja koirani kanssa. Tuossa hetkessä niin moni
asia oli oikein, pieni tyttöni nautti tanssimisesta ja selkeästi
myös hyvästä musasta. Koira tajusi hetken ainutlaatuisuuden ja
pyrki mukaan yhteiseen meininkiin. Myös itse lakkasin tuossa
hetkessä etsimästä ja yrittämästä, ehkä sitä kadonnutta
albumia ei ole tarkoitus löytääkään?
- Onko näin
herra Parker?
Menin höläyttämään
kesken biisin. Mutta biisin vastaansanomaton voima hiljensi minut ja
herra Parker antoi minulle yhden silmäniskun. Biisien välissä
Parker poltteli rauhallisesti tupakkia.
- Eikös tuo ole
vähän vanhanaikaista?
Mietin turhan
äänekkäästi.
- Joo, mutta
kuuntelepas tätä!
You think we look
pretty good together You think my shoes are made of leather
But
I'm a substitute for another guy I look pretty tall but my heels
are high The simple things you see are all complicated I look
pretty young, but I'm just back-dated, yeah
The Who:n alunperin esittämä
Substitute Parkerin akustisena versiona löi jalat alta.
Kitara löysi sellaista herkkyyden ja voiman tasapainoa, siis
dramatiikkaa, johon en uskonut itse The Who:nkaan yltävän. Ja
Parkerin ääni, hellanlettas, se oli silkkaa haavoittuneen suden
ulinaa, eräänkin pomomiehen vastaavaa ulvahtelua monta kertaa
aidompaa ja särmikkäämpää. Olin myyty, jälleen kerran, myös
unohtanut miksi olin taas täällä, keskellä tätä erinomaista
musiikkia. Hurmokseni keskeltä muistin sen alkuperäisen kysymyksen.
- Mr. Parker, entäs se
julkaisematon levysi?
Uusi tupakki syttyi sormien väliin,
kitara lepäsi hoikahkojen polvien päällä, Parkerin naamalle
syttyi leveä virne ja aina silmien suojana olleet lasit raoittuivat
hieman.
- Kuunteles tätä!
En tiedä mitä se oli, mutta juuri
sillä hetkellä havahduin hereillä. Kello oli puoli yksi yöllä ja
olin nukahtanut läppärini ääreen. Nyt nopeasti hampaiden pesulle
ja nukkumaan. Huomenna alkaisi lastenhuoneen tapetointi ja loppuisi
tämä epämääräinen nuoruuden haikailu. Uni tuli nopeasti
uudelleen ja siinä unessa pitelin tuota Parkerin kadonnutta albumia,
avaamattomana suojamuoveissa. Sillä levyllä ei ollut nimeä, eikä
biisilistaa. Siitä löytyi muuten kaikki oleellinen ja se rauhoitti
minua. Aamulla en muistanut mitään, mutta kysymykset mielestäni
eivät olleet häipyneet, ne odottivat vain oikeaa hetkeä. Mutta nyt
minua odotti aikuisten ja miesten maailma. Näin minä itselleni
kerroin.
Kyllä! Paikallinen kirpputori ja sen erityinen koju teki taas kuuluisat temppunsa. Neljä laarillista pvc-muovia, kaikki euron kappalehintaan. Ehkä olin aiemmin päivällä tai ehkä toissapäivänä miettinyt jotain vakavaa muovinostorajaa itselleni. Roskaa ovat tuollaiset ajatukset! Innoittava musiikkimateriaalia 70- ja 80-luvun hyvän vinyylikaiverruksen vuosilta herkisti taas musanenääni. Nykymaailmassahan näitä vinyylin kaiverrukseen tarkoitettuja laitteita on muutama hassu jäljellä. Suomessakin on yksi ainut vinyylinkaiverrukseen erikoistunut paja Timmion Cutting(Soundi 2012), jonka kaiverruskonekin(muuten nimeltään Neumann-merkkinen) on peräisin 70-luvun lopulta.
Mutta joo, pääsin taas sukeltamaan tähän hyvän "vinyylikaiverruksen" aikaan. Sormet napsaisivat rapiassa 10 minuutissa käsikynkkääni 16 timakkaa lättystä. Täytyy myöntää, että sormeni ovat harjaantuneet hyvin nopeaan levynpläräykseen ja hieman ikänäöstä kärsivät pupillini ovat vielä mainiosti leikissä mukana. Melkein halveksin niitä "levynuuskijoita", jotka jämähtävät keskelle levylaaria nuuhkimaan ja mittaamaan katseellaan vinyylin kuntoa. Tällöin koko operaatio näyttää kovin hidastetulta ja tarkoituksenmukaiselta: - Hei katsokaa mitä aarretta kädessäni pidän, ihailkaa vaan vierestä, tähän ette muuten näppejänne sekoita! Noh, nämä nuuskivat lienee pitävät minua kiireisenä ja pelkkään levynlukumäärään keskittyvänä höseltäjänä!?
Men at Work: Cargo (83)Down Under-hitistä tunnetun aussibändin se toinen tunnettu levy. Kansitaiteeltaan meille kaikille kovin tuttu, mutta liekö sisällöltään? Kohta on minulle.
Mick Jagger: Primitive Cool (88) Ihmiset turhaan kritisoivat Jaggerin soolouraa, että se olisi silkkaa kuraa. Tämä on Jaggerin toka sooloalbumi ja pitää sisällään kaksi erityisen hyvää biisiä: Let's Work ja Party Doll sekä useita muita erityisen kelvollisia kappaleita. Tästä vaan puuttuu Keefin skitta ja Charilien rummut, sitähän me aina odotamme?
Spandau Ballet: Through The Barricades (86) Tämä levy vaati selityksen! Nyt mennään nössön popin höttöisimmillä vesillä, mutta hei, suositussa amerikkaissarjassa Moderni perhe vieraili(mukamas) Spandau Balletin laulaja ja esitti tämän bändin ikivihreän, joka löytyy tosin aiemmalta bändin levyltä.
Frankie Goes To Hollywood: Liverpool (86) Frankie muistetaan hiteistä: Relax, Two Tribes ja itkettävän ihanasta teiniballadista Power of Love. Kuinka monilta meiltä meni ohi tämä ihan pätevä kakkosalbumi: Liverpool(86)? Muun muassa minulta.
Bruce Cockburn; Stealing Fire (84) Kanadan kolmanneksi paras lauluntekijä. Ketkä ovat ne kaksi parempaa? Cockburn on erittäin pitkän linjan artisti, omaa nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi jo vuonna 1970. Olen nähnyt Cockburnin keikalla Tavastialla vuonna 1999 ja voin liioittelematta sanoa, että se kuuluu minun kaikkiean aikojen keikkojen Top 3:seen, huikea ja intensiivinen soolokeikka. Tämä levy Brucea suuremman läpimurron(?) kynnyksellä, voimakkaasti sodanvastainen If I Had a Rocket Launcher on levyn tunnetuimpia biisejä. Kuriositeettinä sanottakoon, että levy on julkaistu kaksilla erilaisilla kansilla. Nytpä löytyvät molemmat.
The Icickle Works: Numb - ep (88) Tämä oiva brittibändi julkaisi useita oleellisia ep-levyjä kukkealla 80-luvulla. Näitä eepeitä minä poika keräilen.
Glenn Frey: The Allnighter (84) Oiskohan tämä Eagles-miehen kolmas soololevy? Pätevää kamaa ja tietty tältä löytyy megahitti The Heat is On. Mistä leffasta on kyseinen veisu?
Foreigner: 4 (81) Samaa kasariaaooärrää tämäkin. Pitävät tätä bändin parhaana levynä, eivätkä suotta, täyteläistä Amerikan Bostonpullaahan tämä on jota koristaa megahitti Waiting For a Girl Like You. Kaksoiskappale, eli annan tämän sinulle!
The The: The Beaten Generation - Ep(89) Hassu bändin nimi, mutta musiikillinen laatu on timanttista. Tämä biisi kuuluu minun elämän soundtrackille tai ainakin sen kakkososalle. Upea kappale, upeaa soitantaa ja Smithsien Johnny Marrin ensimmäisiä hedelmällisiä sivupolkuja.
Elton John: Sleeping With The Past(89) Ehkä ei ois pitänyt kaikista löydöistä kertoa? Mutta Eltonhan on ihan jees, tosin tästä levystä en tiedä. Sacrifice löytyy tältä ainakin, pelkään että nukahdan...
Steve Windwood: Talking Back To The Night (82) Spencer Davis Group, The Traffic, Blind Faith, miehen musiikillinen CV on vaikuttava. Soolouraakin löytyy, vaan onko se mistään kotoisin? Tämä on hyvä levy ja Valerie on sen hitti. Windwoodn ääni on yksi rokin vaikuttavimpia.
Graham Parker: The Up Escalator(80) Parkerin levyjä ei voi olla koskaan liian vähän levyhyllyssä, rehellistä ja konstailematonta britti-springsteeniä, tosin pubrock-genreen upotettua sellaista. Niin, Pomohan vierailee ihan oikeasti tällä lätyllä, laulaa vähän taustoja ja silleen.
Gerry Rafferty: City to City (78) Upea, hieno ja tähdellinen levy, jolta löytyy hitti Baker Street. Rafferty kuoli muutama vuosi sitten melkoisen unohdettuna tähtenä. On tehnyt lukuisia hyviä albumeja, useimmat 70- ja 80-luvulla. Yritin myydä monta vuotta Raffertyn Night Owl (79) - albumia kirppareille, kunnes se meni kaupaksi nyt talvella ihan kelvolliseen hintaan.
ABC: Up (89) Mainitse ainakin kaksi artistia joilla on samanniminen levy: Up? Molemmat julkaistu vuoden 1989 jälkeen...ABC pamahti megasuosioon albumilla Lexicon of Love (82) ja sen megahiteillä The Look of Love ja Poison Arrow. Vuodet kului ja albumeja ilmestyi, suosion käyrä näytti koko ajan alaspäin. Tämä on jo loppupään tuotantoa. Sanoisin, että ABC on luonut maaperää monelle dancepop-aktille, eräillekin eläinkaupan pojille, tulevan Ruisrockin tähdille.
Tears for Fears: The Seeds of Love (89) Ehdottomasti yksi kasaripophelmistä: Sowing the Seeds of Love ja Woman in Chains ovat klassikoita. Muistan kuinka levyä ilmestyessään kritisoitiin suomalaisissa musalehdissä. Tämä levy on uhmannut aikaa ja kasarisoundi on löytänyt paikkansa viimeistään tällä levyllä.
Cat Stevens: Izítso (77) Aina jaksan yllättyä kuinka suuri tasoero on herra Stevensin sävelmillä ja lyriikoilla. Saat itse tulkita kummat ovat sitä parempaa tasoa? Stevensin loppupään tuotantoa ennen Yusuf Islamiksi kääntymistä. Levyllä on hassu jojo-kansi.
Uuh, siinä oli koko setti. Hyvin usein löydän itseni kierimässä tunnontuskissa muoviaarteen löytämisen jälkeen(niin tänäänkin). Mutta suurempi missioni on keräillä näitä vinyyliajan pieniä "taideteoksia", kaivaa niistä esiin merkittävää musiikkia, levittää sanomaa eteenpäin jakamalla oivallisia kaksoiskappaleita musiikkia äänitteenä arvostaville ihmisille.
Viime marraskuun tienoilla blogi alkoi hiipumaan ja juttuja tuli niukanlaisesti. Syynä oli puhtaasti ajan ja inspiraation puute. Parikin blogijuttua kerkesi etenemään aina siihen hyvään alkuun asti, mutta aika ja oma tahto eivät olleet sitä mieltä, että nuo jutut täytyisi viedä loppuun. Muun muassa Bob Dylanin: Tempest(12) levyn arviota kirjoittelin jo hyvää matkaa, mutta sitten inspiraatio raukesi.
Viime vuosi oli levyuutuuksien osalta varsin antoisa, monet pitkän linjan konkarit tempaisivat kehiin varsin ansiokkaat lättyset, kuten Leonard Cohen, Van Halen, Aerosmith ja em. Bob Dylan. Itselleni parhaita uusia tulokkaita olivat muun muassa Husky, Rival Sons, Beachwood Sparks ja ennen kaikkea Julia Holter, jonka levy Ekstasis(12) oli minun asteikolla ehkä juuri Se levy yhdessä Huskyn: Tidal Waven(12) kanssa. Mutta tarkempia arvioita viime vuoden levyistä löytyy melkein minkä tahansa musalehden kotisivuilta. Itse en tällä kertaa vaivaudu aiheesta tämän enempää.
Mietin, että mikä on päällimmäistä musiikin saralla viime vuonna? Taitaa olla mustien pvc-kiekkojen pyörittäminen, jota on tullut tehtyä vähintäänkin aktiivisesti. Tämän on mahdollistanut jälkikasvu kotona, lapsenhoidon taustalle on oivallista laittaa musaa soimaan. Vinyylien voittopuolinen soittaminen tarkoittaa myös sitä, että valtaosa kuuntelemastani musasta on 70- tai 80-luvulta. Eli aika retroa meininkiä.
Tästä innostuneena ajattelin seuraavaksi esitellä viime vuoden 20 merkittävintä vinyylilöydöstäni. Muovia olen haalinut tuttuun tapaan kirppareilta, levymessuilta ja second hand – levykaupoista. Rahaa on palanut riittävästi, mutta yhden muovin keskihinta lienee siinä neljän euron tienoilla.
Jep, sitten asiaan, tässä viime vuoden löydökset Top 15:
Scorpions: In Trance(76)
Taitaa olla Scorppareiden neljäs levy, juuri näihin aikoihin bändin soundi alkoi mennä enemmän hevimpään suuntaan josta muodostui ajan myötä Scorppareiden tunnistettava hevisoundi . Hieno levy, jonka löysin originaalina kolmella ekellä kirppikseltä. In Trancen(76) julkaisi Virgin Killer(77) levyn, jonka alkuperäinen kansi ei enää kestä päivänvaloa. Scorpions on myös bändi jonka haluaisin vielä joskus nähdä livenä. Ehkä ensi kesänä Tuurissa Miljoonarockissa?
Neil Young: American Stars’n Bars(77)
Levyä sinänsä ei ole vaikea löytää, mutta yleensä joutuu pulittamaan yli kympin, tällä kertaa irtosi neljällä eurolla. Epätasainen, mutta useita hienoja kappaleita sisältävä levy, muun muassa Like a Hurricane löytyy tältä levyltä. Oma suosikkini on tunnelmallinen Will To Love nuotion paukkeineen.
Graham Parker: Burning Questions(92)
Varsin messevä kahden euron löytö Turun Manhattanin kirppikseltä, liki soittamaton levy. Burning Questions(92) on Parkerin ns. toisen tulemisen kärkeä. The Rumour yhtyeensä kanssa suosiota niittänyt(kriitikkojen keskuudessa ainakin) Parker oli 70-luvun lopulla aika kova artisti, esiintyi muun muassa Ruisrockissa pääesiintyjän ominaisuudessa vuonna 1979. Parkerin toinen kulta-aika alkoi levyllä Mona Lisa’s Sister(88) ja oikeastaan päättyi Burning Questionsiin(92). Tosin 12 Haunted Episodes(95) on vielä varsin vakuuttava Parker-platta, tämän jälkeen levyjen taso on hiljalleen laskenut. Viime syksynä tosin ilmestyi Rumourin kanssa paluulevy: Three Chords Good(12) joka nostaa herran musiikillista käyrää taas ylöspäin.
Billy Gobham: Spectrum(73)
Levy josta sain vihiä Princen konsertin jälkeen kesällä 2011, nimittäin konsertissa kyseinen artisti soitti aivan huikean version Cobhamin-biisistä Stratus. Myös Manhattan löytöjä neljällä eurolla. Mainiota rumpujaskaa. Jazz-fuusiokaman klassikkolevyjä. Täytyypä laittaa lätty kiukaalle, onkin jokin aika kun viimeksi tuli kuunneltua.
The Clash: Combat Rock
The Clashin levyjä on nykyään kohtuullisen vaikea löytää tai ne ovat ainakin hinnoissaan. Tämän levyn löysin viime keväänä Ideaparkin levymessuilta ruotsalaiselta levymyyjältä vitosella. Edellinen The Clash löytö oli toissakesänä Kangasalan kirppikseltä ostamani Sandinista(81) tripla-albumi kympiltä.
Jeff Beck: There & Back(80)
Oiva löydös samaisilta Ideaparkin levymessuilta vaatimattomaan kahden ja puolen euron hintaan.. Jeff Beckin ns. fuusiokauden tuotantoa, vähälle huomiolle jäänyt platta, ihan turhaan. Levyt Blow By Blow(75) ja Wired(76) ovat kaksi tunnetumpaa(parempaa?) kitarafuusiolevyä, varsinkin Blow by Blow:n Scatterbrain on yksi 70-luvun keskeisiä jazz-rockbiisejä.
Steve Miller Band: Sailor(68)
Huikea löytö Edinburghin reissulta viime toukokuulta. Levykauppa oli Vox Box Music ja levyn hinta 4 puntaa. Erehdyttävästi alkuperäisen oloinen platta, mainiosti soundaava ja sisällöltään aivan erinomainen. Viime vuonna olen haalinut muitakin keskeisin Steve Miller Band-plattoja hyllyyni, kuten viime syyskuun Ideaparikin messuilta löytämäni kelvollisen kuntoiset: Your Saving Grace(69) ja Number Five(70) kaksi euroa kappale.
Jerry Garcia Band: Cat Under The Stars(78)
Hämmästyttävän harvoin eteeni tullut levy löytyi Edinburghista Underground Musicista viidellä punnalla. Levykaupan myyjä muistutti erehdyttävästi Travisin laulajaa, oiskohan jopa ollut hän? Kovin oli itsetietoisen ja maireanoloinen tapaus, että jäi pikkaisen sellainen imelä sivumaku levylöydöstä huolimatta. Itse levyllähän soittaa Jerryn emobändi Grateful Dead kokonaisuudessaan.
Queen: Jazz(77)
Tätä levyä jahtasin nimenomaan sillä ajatuksella, että se ei saa maksaa viittä euroa enempää. Löytyihän se lopulta radiokirppikseltä neljällä eurolla ihan ookoo-versiona, tosin juliste pyöräilevistä naisista puuttuu.
Billy Bremner: Bash(84)
Hukattu pophelmi. Parhaiten Rockpile-yhteyksistä tunnettu sympaattinen laulaja- lauluntekijä, jäänyt tuon ajan tekijämiesten Dave Edmundsin ja Nick Lowen varjoon. Mainio parin euron Manhattan löytö
The Beach Boys: Sunflower(70)
Huikea kahden euron löytö Ideaparkin levymessuilta viime syyskuulta. Levyn kannen sauma on hieman repeytynyt, muuten kiekko on originaali ja loistavassa kunnossa. Rantapoikien tuotantoa olen haalinut ansiokkaasti pitkin vuotta. Surfin’ Usa(64), Surf’s Up(71) ja loistava tuplakokoelma Ten Years Harmony(81) on löytänyt tiensä levyhyllyyni. Edelleen etsinnässä on Holland(73), jonka alkuperäisessä versiossa on mukana 7-tuumainen pikkulevy, jonka Brian Wilson sävelsi vähän ennen levyn julkaisua. Discogsin kautta levyn saisi postikuluineen Briteistä rapiat kymmenen euron hintaan, vielä olen empinyt platan tilaamista.
Randy Newman: Sail Away(72)
Maukas löytö samoilta Ideaparkin messuilta, hintaa oli kokonaiset kolme euroa. Randy Newmanin levyistä Good Old Boys(74) on edelleen metsästyksen kohteena, muutempa 70-luvun tuotanto alkaa olla hallussa.
Bob Seger: Ramblin Gamblin Man(69)
Tämä levylöydös lipsahti niukasti tämän vuoden puolelle, mutta menköön. Ansiokas kolmossija. Segerin alkupään tuotannon vahvimpia albumeja, tullut erittäin harvoin vastaan ikinä missään, mutta yhtäkkiä se löytyikin Tamperelaisen Swamp Musicin Second Hand – puolelta kympillä. Uuh, olin melkein pissata pöksyihini.
Roy Harper: HQ(75)
Levy jota olin etsinyt kohtuullisen pitkään ja vihdoin päätin tilata sen Discogsin kautta brittimyyjältä neljällä punnalla. Levy on hyväkuntoinen ja sisältöhän on silkkaa namiskuukkelia. When An Old Cricketeer Leaves The Crease kuuluu maailman parhaat biisit Top 10:n.
The Pretty Things: Parachute(70)
Oikeutettu ykkönen: The Löytö. Tarkemmat yksityiskohdat löydät viime vuoden kesäkuun The Pretty Things – jutustani. Levyä tuli etittyä muutama vuosi ennen kuin se napsahti kohdalleen. Apuna toimi tässäkin tapauksessa Discogs. Suositeltava sivusto jossa ihmiset myyvät levyjään, tosin hinnat postikuluineen menevät usein yli kipurajan.
Kyllä vaan, tätä itseriittoista levynkeräämistoimintaa on tullut harrastettua enemmän tai vähemmän aktiivisesti jo 25 vuoden ajan. Ensimmäinen ostamani lp-levy oli Bruce Springsteenin Born To Run(75) ja toinen oli Hit News(86), eli musiikillinen paletti oli heti alusta alkaen melko laaja.
Vuonna 1986 ostin ehkä reilut 10 levyä, seuraavana vuonna jo 30-40 levyä ja tästä eteenpäin homma lähti jo käsistä, kunnes näinä päivinä olen havahtunut että tämä noin 2000 lp-levyn kokoelma on määrältään melkoisen sopiva. Toki hieman saa tulla vielä lisää, joskin toisesta päästä saa mennä myös ulos.
Levykauppoja, kirppareita, levymessuja ym. markettien alelaareja tonkiessani sormeni ovat koskettaneet ainakin ziljoonaa pahvista levynkantta jos pikkaisen liioitellaan. Keskittyneen hakutyön ohessa silmäni ovat noteeranneet tiettyjä levyjä jotka tasaisin väliajoin tulevat vastaan juuri siellä euron alelaarissa. Tässä laajassa valikoimassa on yllättävän paljon oikeasti hyviä levyjä, jotka ovat vaan jääneet pyörimään liki ikuisiksi ajoiksi second hand-kauppiaiden pahvilootiin.
Joitakin vuosia sitten aloin ostamaan kaksoiskappaleita, ihan vaan sen takia, että voisin jakaa ystävilleni näitä massaan hukkuneita aarteita. Nykyään suorastaan harmittaa kun ei voi enää ostaa näitä levyjä, kun komeroidenkin ns. ”harrastetila” on jo tarkkaan käytetty. Seuraavaksi esitän 10 tällaista hukattua aarretta, levyjä, jotka ihmiset ovat unohtaneet tai eivät yksinkertaisesti tiedä niiden olemassaolosta tai usko että ne pitävät sisällään varsin kelvollista musiikkia.
Sailor: The Third Step (76) Englantilainen popbändi, johtajana Georg Kajanus, jonka sukujuuret ulottuvat Suomeen (Robert Kajanus). Sailor tunnetaan ennen kaikkea kakkosalbumista Trouble(75) ja hiteistä Girls Girls Girls ja A Glass of Champagne, jota myytiin Englannissa 2,13 miljoonaa kappaletta ja oli silloin eniten myyty single kautta aikojen. Kolmosalbumilla Sailorin suosia hieman tippui, mutta kappaleiden laatu pysyi kutakuinkin ennallaan. Tämä levy on varsinainen kirppareiden ikiriesa, aina se puskee jostain kulmasta näkyviin. Huomioikaa videon soitin: ”Nickelodeon, joka oli rakennettu kahdesta vastakkain olevasta Kemble pianosta sekä ARP Odyssey ja ARP 2600 syntetisaattorista, miniuruista ja yhdestä kellopelistä, jotka oli kytketty pianon mekanismiin siten, että molemmilta puolin pystyi soittamaan pianoa ja kellopeliä yhtä aikaa, ja joka näin vapautti soittajat tekemään lavalla show'ta. Nickelodeonilla pystyi soittamaan kuutta instrumenttia yhtä aikaa”(Wikipedia).
Joe Jackson: I’m The Man (79) Kannen perusteella varsin epäilyttävä levy, voiko tuollainen nuori viiksisetä olla laadun tae? Myös englantilainen Joe Jackson ponnahti ostavan yleisön tietoisuuteen debyyttialbumilla Look Sharp(78) ja sen loistavalla singlebiisillä Is She Really Going Out With Him. Tästä jatkettiin tällä rätväkällä ja reggaevoittoisella albumilla I’m The Man, joka on ihan turhaan jäänyt pyörimään alelaareihin. Varsinkin hitti Different for Girls ja nimibiisi I’m The Man toimivat kympillä. Tämän jälkeenhän tämän "paremman Jacksonin" ura vasta lähti kunnolla käyntiin, muun muassa levyt Night & Day(82) ja Body & Soul(84) ovat osa rokin ei-niin-tunnettua historiaa.
Warren Zevon: Sentimental Hygiene (87) 80-luvun lopulla soivaa muovia pukattiin markkinoille miljoonittain, aikaa juuri ennen cd-levyn vallankumousta. Näin ollen juuri näitä 80-luvun lopun vinyyleitä pyörii aivan valtavasti joka puolella, että niitä voisi käyttää vaikka rakennusvinyylilevyinä köyhimmissä maissa. Tältä ajalta löytyy yhden rokin parhaimman lauluntekijän comeback albumi Sentimental Hygiene, joka on vahva ja laadukas albumi, paluu elävien kirjoihin rankemman ryyppyputken jälkeen. Edes pikkaisen pintaan puskeva 80-luvun diskanttisoundi ei pysty pilaamaan levyn erinomaisen vahvoja biisejä. Boom Boom Mancini ja Bad Karma ovat mureita rokkeja, Reconsider Me koskettava balladi ja Detox Mansion kertoo suoraan ja ironisesti Warrenin kokemuksista Hollywoodin katkaisuhoitoklinikalla. Levyllä häärivät Warrenin apuna R.E.M.-yhtyeen jäsenet Pete Buck ja Bill Berry sekä Michael Stipe Bad Karman taustalaulussa.
Kojo: So Mean (79) Vähän varttuneempi väki muistaa vitsin: miten futismatsi päättyi? Kojo Kojo, eli 0-0. Kojo taisi olla ensimmäinen täydet nolla pistettä saavuttanut suomalainen euroviisuartisti. Biisihän oli tämä legendaarinen Nuku Pommiin. Biisistä on olemassa myös englanninkielinen versio Bomb Out. Biisin takaa löytyy Wigwam-jehu Jim Pembroke, eikä kappaletta oikeasti voi kovin huonoksi väittää, foorumi missä biisi kilpaili oli vain väärä. Mutta mutta, ennen euroviisufiaskoa Kojo julkaisi erinomaisen debyyttisooloalbuminsa So Mean(79), jota voi pitää suomalaisen soul-musiikin(onko sellaista?) yhtenä virstanpylväänä. Pääosin Kojon itsensä ja Jim Pembroken säveltämältä levyltä löytyy oikeasti todella hyviä biisejä, hyvää soittoa ja meininkiä. Kojo on itse myös juuri sellaisessa nuoren Rod Stewartin ja James Brownin vireessä että meininkiä ei voi kuin ihastella. Levy on kuuluisa myös valtavasta avustajajoukostaan, melkein koko suomalaisen musiikin kerma on ollut mukana levyn teossa, aina Pave Maijasesta Jukka Orman kautta Pedro Hietaseen. Suosittelen, jos levy sattuu silmään!
John Cougar Mellencamp: Big Daddy (89) ”Johnny Puuman” edellinen levy Lonesome Jubilee(87) oli iso menestys ihan Suomea myöten. Tuolla levyllä Mellencamp syrjäytti hetken itsensä Bruce Springsteenin ykköspallilta tuon ajan vuosiäänestyksissä. Tämän seuraaja Big Daddy putosi melkein saman tien alelaareihin, riemukas kantrirock oli kääntynyt sisäänpäin, Big Daddylta ei löytynyt enää Paper on Firen kaltaisia hittejä, materiaali oli kaikilta osin mietteliäämpää ja tummasävyisempää. Itsellä meni myös oma aikansa ennen kuin tajusin albumin arvon, itse asiassa siihen tarvittiin noin 20 vuotta lisää elettyä elämää. Tänä päivänä pidän Big Daddya ehkä Mellencampin uran vahvimpana levynä.
Neneh Cherry: Raw Like a Sushi (89) Ehkä yksi parhaita levyn nimiä kautta aikojen? Neneh ponnahti julkisuuteen tällä hienolla Buffalo Stance -hitillä jota seurasi tämä elävän raikas albumi Raw Like a Sushi. Nenehin ura vankistui ja löysi huippunsa vasta kahdella seuraavalla levyllä Homebrew(92) ja Man(96) sekä 7 Seconds -hittibiisillä yhdessä Youssou N’Dourin kanssa. Mutta tämä esikoisalbumi tarjosi mukavaa ja vähän hip-hopahtavaa meininkiä kaiken maailman Madonnien ja Whitney Houstonien sekaan. Eagle-Eye Cherrystä en sano muuta kuin: Kyllä, hän on Nenehin veli.
Martika: Martika’s Kitchen (91) Toinen melkein jo kokonaan unohdettu naisartisti Martika oli näitä Princen avittamia lupauksia jotka pärjäsivät myös omillaan. Martikan Se isohittibiisi on tietenkin itkettävän kaunis teiniballadi Toy Soldiers vuodelta 1988. Tällä albumilla Martika haki lopullista läpimurtoa em. Princen avulla ja herralla onkin näpit pelissä albumin nimikappaleessa ja levyn suurimmassa hitissä Love…Thy Will Be Done, jonka erinomaisuutta ei voi kieltää. Levy kai ei sitten myynyt tarpeeksi tai Martika-levyn ostaneet ovat laittaneet plätyt kiertoon, sillä tämä kiekko osuu usein silmään.
Hearthill: Cut Up (89) Kotimainen liki täysin unohtunut romanttisen rokin kummajaisbändi, joka aktiivivuosina 1988-1992 julkaisi viisi tasavahvaa albumia. Nimettömällä esikoisalbumilla Hearthill(88) nämä Kontulan pojat pistivät rokkabillyrähinäksi ja nauhoittivat suurella tunteella varsin osuvia ja klonksuvia rokettikipaleita, kun taas tällä kakkosalbumilla Cut Up(89) meno rauhoittui ja biisien tyylikirjo loi kiehtovan alkukevään- ja syksyn tunnelman. Levy on kuolleiden lehtien tai juuri lumen alta heräävän maan julistus, harmoninen, kaunis ja tarpeellisen naivi lähiölevy. Omaan 18-vuotiaan pojan sielunmaisemaan levy upposi ikuisiksi ajoiksi. Oikein pahaa tekee kun näkee tämän albumin alelaarissa: - eikö ihmiset tajua hyvän päälle…vai olenko vain omien tunteideni sokaisema?
Supertramp: Even In The Quietest Moments(77) Ensiksi etsin levyä vuosikausia ja kun sen viimein löysin pari vuotta sitten levymessuilta, niin nyt tämä Supertrampin kulta-ajan ehkä vahvin tekele puskee joka kirppislaarista silmiini, mitenkäs teillä päin, onko sama ongelma? Nyt voidaan otaksua, että levynkansi ei ainakaan karkoita kuulijoita, koska se on yksinkertaisesti hieno. Levy on myös sisällöllisesti vahva, paljon pitkiä biisejä sekä hitti Give a Little Bit. Trampin seuraava levy Breakfast In America(79) oli se suurmenestys, joka avasi hetkeksi kaikki portit levälleen, eikä sen jälkeen samanlaiseen tasoon enää ylletty.
Bogart Co: Dance Station (85) Tämä kymmenes levy oli vaikea valita, sillä piti ottaa huomioon myös se, että kaikkien levyjen ei tarvitse mukailla välttämättä omaa musiikkimakuani ja itse asiassa on ihan hyvä että jotain toisenlaistakin tuodaan esille. Näillä argumenteilla Bogart Co:n Dance Station oli juuri sopiva valinta, levy joka on myös selkeästi bändin uran vahvin kokonaisuus…nojoo, siis mikä kokonaisuus, on paras nippu näitä diskobiisejä. Täytyy myöntää kun kuulin Bogartin All The Best Girlsin eka kertaa isoveljeni Volvon autostereoista Ressalan mehtäautotiellä (paikalliset huomio!) vuonna 1984, ei oltas kumpikaan uskottu kyseessä olevan suomalaisen bändin. Kyllä tämä levy kestää monenlaisen vertailun kun tanssimusiikista puhutaan.
Kymmenen levyä on vain pintaraapaisu siitä millaisia aarteita kirppareilla ja musakauppiaiden alalaareissa lojuu, paljon jäi kertomatta oleellisia hyviä plättysiä, joka saattaa löytyä juuri sinun kotikirppiksesi laareista, sieltä voi löytyä Hootersin mainio Zig Zag(89), setärokkari Bob Segerin aliarvostettu Like a Rock(86) tai jopa Paul Simonin nimetön debyyttialbumi Paul Simon(72) joka yllättävän usein osuu silmiini.
Toivotan onnea mahdollisten levylöytöjen äärelle, aina on kyse makuasioita ja pelkällä hakuammunnalla voit löytää paljon laadukasta kamaa, mutta anna kuitenkin niiden Reijo Kallion, Rick Astleyn ja Anna Hanskin levyjen jatkaa vapaasti matkaansa tulevaisuuden rakennustarvikkeiksi. Tämä olkoon toiveeni ja utopiani, että jokainen levy löytää vielä jonkin käyttötarkoituksen matkallaan muovien jättömaille.
