Enkä enää tiennyt mitä etsiä, tai
siis etsiminen kyllä jatkui, mutta turhan tuttuja reittejä pitkin,
keräsin muistomerkkejä nuoruudessa, vinyylilevyjä vuosikymmenien
takaa. Aina keksin syyn tsekata joko Amazonilta tai Discogsilta
jonkin tietyn levyn hinnan ja illan väsyneinä hetkinä painoin
place order – nappia. Levyjä tippui tasaiseen tahtiin
postiluukustani pitkin vuotta, useimmiten hyvinkin huokeita ja
kukkaroystävällisiä ostoksia, mutta jostain syystä en saanut
täyttä nautintoa irti näistä läpeensä laadukkaista
muovikiekoista.
Avainsana oli: paljous! Minulla oli
kaikkea. Minulla oli vaimo, tytär, työ, koira, ystäviä, auto, rivitalo, jopa
julkaistu kirja ja aivan tolkuttomasti näitä soivia äänitteitä.
Tästäkään huolimatta en saanut kiinni siitä kiihkeästä
inspiraatiosta ja tunteenomaisesta vaikuttumisesta mitä näiden
levyjen kautta etsin. Tottakai aikaa oli sen verran vähän, etten
olisi voinut täysillä vajota musandiggailun houkuttelevaan
maailmaan. Elämäni arvoperustani oli myös muotoutunut enemmän
perhekeskeiseksi, nuoruutta ihannoivaa rockenrollausta oli välillä
vaikea vastaantottaa. Minun oli vaikeampi vaivuttaa itseni
tunteenomaiseen ja usein voimakkaan haaveelliseen musiikinkuuntelun
tilaan, saada kiinni jostain kirkkaasta ja salaperäisestä
pilvenreunasta johon vain musiikin avulla voisin yltää.
Kaikesta epäilystä ja musaähkystä
huolimatta jatkoin edelleen etsimistä. Useat partasuti- ja Bruce-
tai Graham-merkkiset artistit pitivät minulla helposti seuraa
kiireisten päivieni varastetuissa luppohetkissä, kuten
työmatkoilla, tytön päiväunien- ja Pikku Kakkosen aikaan. Olin
saanut vihiä, että maineikas brittiartisti Graham Parker oli
julkaissut viimeisen ns. vinyylialbumin vuonna 1993, eikä vuonna
1992, jolloin ilmestyi herran kypsän iän klassikkoalbumi: Burning
Questions (92). Ajattelin, että tuon täytyi olla vain pieni
vuosilukuvirhe, mutta sitten löysin netistä luotettavalta
vaikuttavan linkin, että Graham Parker olisi tehnyt täysin
akustisen sooloalbumin em. Burning Questionsin jälkeen. Tosin Parker
julkaisi samaisena vuonna akustisen liven Live Alone! Discovering
Japan! (93). Mutta nyt oli kyseessä toinen albumi, pelkästään
omista uusista biiseistä kasattu platta ja ainoastaan vinyylinä
julkaistu.
Nettisivustoa lueskellessani tunsi
kuumenevani, en ollut varma ymmärsinkö kaikkea lukemaani, mutta
mielikuvitukseni täytti helposti tekstin aukot. Myös ilta oli
ehtinyt pitkälle ja muu perhe oli ilmeisesti mennyt jo nukkumaan.
Läppärini loisti naamaani ihmeellistä tiedon valoa, eläydyin
lähemmäksi tätä Graham Parkerin kadonnutta albumia. Laitoin
taustalla soimaa Burning Questionsin. Release Me, Please Don't let
me know!
Voi jytisevät
rumpukalvot, tämä musiikkihan iskee taas sinne missä ei ole
vierailtu aikoihin. Parkerin kähisevä fraseeraus ja vahvasti
elämänmakuinen lyriikka heittää minut melkein selälleen.Too many knots to untangle. Niin minullakin Graham, niin minullakin. Miksi nimesi on tuollainen vehnäkorppu, etkö voisi olla nimeltäsi vähän rokimpi, enhän minä sinusta kehtaa kenellekään kertoa, setämies vielä ja nuo tummat pokatkin päässä, hiukka klisee!
Burning Questionsin
tahdittamana huomasin seisovani keskellä hyvinhoidettua ja hyvin
englantilaista liikehuoneistoa. Jos uneni väittää tämän olevan
levykauppa, niin saapi laittaa nyt keskeisiä argumenttejä kehiin.
Raidallinen ja putipuhdas kokolattiamatto tuoksui voimakkaasti
pesuaineelle ja huoneiston sivustoilla oli korkeita ja kankailla
peitettyjä hyllyjä. Levyjä ei näkynyt missään, eikä
minkäänlaista evidenssiä jotta tästä saisi miestä ja mieltä
jollain tapaa virkistymään.
- Hei mister!
Säpsähdin vähän. Graham Parkerin pehmeä fraseeraus yllätti minut.
- Etsit sitä kadonnut levyäni?
- Kyllä vaan...
- Eikö Burning Questions ole aivan riittävä dokumentti tuosta ajasta?
- Tottahan toki se on, mutta jos sinulla on jotain vielä parempaa ja salattua?
- Ainahan sitä, kenelläpä ei olisi.
Parker virnisti
lasien ja takaa otti pienen kitaranviritystystauon. Takaraivossani
kihelmöi ja ensimmäisen soinnun jälkeen sinne syttyi tuli. Short
Memories. Pirullisen tarkkanäköinen ralli politikkojen
lyhytnäköisyydestä, lähimmäisen välittämisen tärkeydestä
kera hemmetin tarttuvan kertsin. Muistin tanssineeni tätä veisua
yhdessä tyttäreni ja koirani kanssa. Tuossa hetkessä niin moni
asia oli oikein, pieni tyttöni nautti tanssimisesta ja selkeästi
myös hyvästä musasta. Koira tajusi hetken ainutlaatuisuuden ja
pyrki mukaan yhteiseen meininkiin. Myös itse lakkasin tuossa
hetkessä etsimästä ja yrittämästä, ehkä sitä kadonnutta
albumia ei ole tarkoitus löytääkään?
- Onko näin
herra Parker?
Menin höläyttämään
kesken biisin. Mutta biisin vastaansanomaton voima hiljensi minut ja
herra Parker antoi minulle yhden silmäniskun. Biisien välissä
Parker poltteli rauhallisesti tupakkia.
- Eikös tuo ole
vähän vanhanaikaista?Mietin turhan äänekkäästi.
- Joo, mutta kuuntelepas tätä!
You think we look
pretty good together
You think my shoes are made of leather
But I'm a substitute for another guy
I look pretty tall but my heels are high
The simple things you see are all complicated
I look pretty young, but I'm just back-dated, yeah
You think my shoes are made of leather
But I'm a substitute for another guy
I look pretty tall but my heels are high
The simple things you see are all complicated
I look pretty young, but I'm just back-dated, yeah
The Who:n alunperin esittämä
Substitute Parkerin akustisena versiona löi jalat alta.
Kitara löysi sellaista herkkyyden ja voiman tasapainoa, siis
dramatiikkaa, johon en uskonut itse The Who:nkaan yltävän. Ja
Parkerin ääni, hellanlettas, se oli silkkaa haavoittuneen suden
ulinaa, eräänkin pomomiehen vastaavaa ulvahtelua monta kertaa
aidompaa ja särmikkäämpää. Olin myyty, jälleen kerran, myös
unohtanut miksi olin taas täällä, keskellä tätä erinomaista
musiikkia. Hurmokseni keskeltä muistin sen alkuperäisen kysymyksen.
- Mr. Parker, entäs se
julkaisematon levysi?Uusi tupakki syttyi sormien väliin, kitara lepäsi hoikahkojen polvien päällä, Parkerin naamalle syttyi leveä virne ja aina silmien suojana olleet lasit raoittuivat hieman.
- Kuunteles tätä!
En tiedä mitä se oli, mutta juuri
sillä hetkellä havahduin hereillä. Kello oli puoli yksi yöllä ja
olin nukahtanut läppärini ääreen. Nyt nopeasti hampaiden pesulle
ja nukkumaan. Huomenna alkaisi lastenhuoneen tapetointi ja loppuisi
tämä epämääräinen nuoruuden haikailu. Uni tuli nopeasti
uudelleen ja siinä unessa pitelin tuota Parkerin kadonnutta albumia,
avaamattomana suojamuoveissa. Sillä levyllä ei ollut nimeä, eikä
biisilistaa. Siitä löytyi muuten kaikki oleellinen ja se rauhoitti
minua. Aamulla en muistanut mitään, mutta kysymykset mielestäni
eivät olleet häipyneet, ne odottivat vain oikeaa hetkeä. Mutta nyt
minua odotti aikuisten ja miesten maailma. Näin minä itselleni
kerroin.
2 kommenttia:
Olipas taas pläjäys setämieheltä. Alkaa tuo fantasianovelli työntymään tähän musamaailmaankin.. Hyvä niin. Maukas tarina.
Havaitsinko pienen erkaantuneen suden ulvahduksen rocksusien laumaan..
Lisää listaasi sinulla on myös ystäviä. Tämä yksi ameeba ainakin tuo pienen tuulahduksen takavuosilta takatukkineen. Kevät saapuu nopeammin kun arvaammekaan ja silloin rokkisudet ovat valmiita valtaamaan reviiriään laumana takaisin.
Onko muuten paahtoleipä Parker koskaan esiintynyt Suomessa?
Ostin tänään Type O Negativen Bloody Kisses:in. On pitänyt jo hommata se aikoja sitten, mutta tämä oli se päivä. Tuokoon Peter Steelen (r.i.p.) optimistinen asenne valoa elämäämme.
Type O Negative - Kill all the white people
"Kill all the white people. Then we´ll be free"
Tattis. Päivän kirjoituslatinki piti purkaa jollain tapaa. Kyllä, olen ollut eksyksissä rocksusilaumasta, mutta kaikella vainulla ja osaamisella sinne pyrin aina takaisin :)
Hyvä huomio, ystäviä ei pidä unohtaa.
Paahtograham Parker on esiintynyt Ruisrockissa 1979. En ollut paikalla :)
Lähetä kommentti