sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Hiss Golden Messenger - Terms of Surrender

Hiss Golden Messenger on julkaissut 2000-luvun aikana yli kymmenen folkrock-pohjaista levyä, joista kolme uusinta on minulle tuttuja. Heart Like a Levee (16) oli ensimmäinen kolahdus, jota lähes yhtä pätevä Hallelujah Anyhow (17) täydensi. Noihin aikoihin bändi oli kaikin tavoin näkyvästi esillä kansainvälisessä rockmediassa, mutta Suomessa ei niinkään, muistan ainoastaan Jussi Niemen ylistävän Soundi-lehden levyarvion Heart Like a Levee (16) albumista, joka oli tietty lopullinen sytyke itselleni levyn vinyyliversion hommaamiseen. Kiitos Jussi, en katunut ostostani.

Laulaja/lauluntekijä M.C.Taylorin vereslihainen tyyli on tunnistettava. Tuntuu, että ollaan aina suuren sydänsurun äärellä. Biisit ja tunnelmat vetävät mukaansa. Siitä on etua että erottuu, tässä melko runsaassa indiefolk-genren levyissä. Terms of Surrenderille (19) antautumista välttelin pitkään. Musta kansi, jossa on epämääräinen sykerö kannessa ei ole se kaikista houkuttelevin ja jostain minulle oli jäänyt mielikuva, että levy on myös musiikiltaan tummasävyinen ja vaikeasti aukeava. Onneksi uumoiluni osoittautuivat vääriksi.

I need a Teacher on kulkeva ja mieleenpainuva avauskappale. Siitä on tullut myös viimeaikojen powerplay-biisini. My Wing on tutunkuuloista ja nosteista Hiss Golden Messengeriä. Old Enough To Wonder Why on hidastempoinen kappale, jonka lopussa vaikertaa huuliharppu. Kauttaaltaan levy on soitettu hyvin herkällä tatsilla ja musiikista on erotettavissa monenlaisia soinnillisia rikkauksia, jotka hivelevät korvaa, vaikka näinä päivinä syvällisempi levyihin tutustuminen on harvinaista. Ajan priorisoinnissa on paljon tekemistä. Albumin kuuntelu kotisohvalla istuen levyn lyriikat kädessä on aikaa pois muulta tekemiseltä ja myös muilta viihdemuodoilta. Minulla ei ole juurikaan aikaa katsoa tv-sarjoja tai elokuvia, koska kuuntelen musaa niin paljon. Haluaisin katsoa enemmän elokuvia, mutta musaplättyset ja muut musan kanssa touhuamiset ajavat aina eteen.

Cat's Eye Blue tiivistää hyvin Taylorin tunteisiin käyvän ilmaisutyylin. Ollaan taas vereslihalla, lauletaan pienestä linnusta ja jostain beibestä. Kertsi nostattaa ja kuulija on ihan varma, että artisti vaikertaa tässä rakkaansa perään.

Koko levy hehkuu erityistä voimaansa. Onneksi tartuin albumiin vielä, sillä sen julkaisusta on kulunut jo kaksi vuotta. Niin se aika kiitää. Uusi levvykin siintää jo horisontissa, kesällä julkaistava: Quietly Blowing It (21).  Loppuun kysymys: kenellä muulla on Terms of Surrender-niminen albumi? Tiedätkö ilman googlettamatta?

maanantai 19. huhtikuuta 2021

Nick Cave & Warren Ellis - Carnage

Tämän levyn piti olla kai alunperin The Bad Seeds - levy, mutta päätyi Caven ja Ellisin duo-levyksi. Kyseessä on Nick Caven lockdown-levy, reaktio tähän aikaan, mutta alleviivaamaton sellainen. Verilöylyt ja muut karmeat tarinat kuuluvat Caven musiikkiin olennaisena osana, joskus jopa häiritsevänä osana. Välillä mietin, että mistä näitä murhaballadeja riittää ja miksi kaikki fanit ovat niistä niin kuumissaan. Väitän, että Caven musiikillinen asema on lähes horjumaton ja se ei ota vastaan kovinkaan paljon kritiikkiä. Eikö kritiikkiin ole syytä? Koska laatu on yksinkertaisesti timantinkovaa. Onko näin?

Nick Caven edelliset levyt Skeleton Tree (16) ja Ghosteen (19) olivat pohjavireiltään tummia ja surullisia levyjä. Erityisesti syystä, että Caven poika oli taannoin menehtynyt onnettomuudessa. Tuon traagisen tapahtuman vaikuttimet Caven musiikissa olivat minulle jollain tavalla liikaa, enkä halunnut kuunnella noita levyjä kovinkaan paljon, koska musiikin tunnelmasta ja suoraan lyriikastakin oli luettavissa tämä henkilökohtainen menetys. 

Niin, miksi se näin vaivaa? Moni taiteilijahan ammentaa nimenomaan omasta surustaan musiikkia ja taiteen tuoma helpotus voi olla hyvinkin terapeuttinen, sekä taiteilijalle, että yleisölle. Kaikkinensa nuo levyt ovat vahvoja ja erittäin ihon alle meneviä. Niissä on paljon voimaa, mutta niitä on vaikea kuunnella kovinkaan säännöllisesti. Yhtälailla sekä David Bowien, että Leonard Cohenin viimeiset kuolemaa enteilevät joutsenlaulut eivät ole mitään powerplay-levyjä, vaikka vahvoja taideteoksia ovatkin. Haluaako kuulija päästää nämä traagiset tunnelmat sisimpäänsä? Itse olen tässä suhteessa musiikin kuuntelijana vähän pelkuri. En oikein tohdi heittäytyä liian tummiin vesiin.

Tällä kertaa olikin helpompaa tarttua Caven uuteen levyn, koska nyt laulettiin muistakin asioista kuin henkilökohtaisista menetyksistä, kuten vaikka koronasta, eikä siitäkään liian suoraan. Levyn kompakti mitta, 8 biisiä ja 40 minuuttia teki levyn haltuunotosta helpomman. Annoin levylle aluksi mahdollisuuden remontintekomusana. Sen jälkeen se unohtui yli kuukaudeksi. Nyt olen ottanut levyn uudelleen kuunteluun ja todennut sen varsin hyväksi.

Aloitusbiisi Hand of God sykkii kiihkeästi, kuin hengästynyt sydänlihas. Old Time on tuttua, runonlausunnallista Cavea, niin kuin tavallaan koko Caven tuotanto. Nick Cave on lienee maailman myydyintä runomusiikkia. Kun miettii arkipäiväisempää runoilmaisua ja muita säestetyn ja lausutun runon esittäjiä, niin harva ampaisee tällaiseen suosioon. Suorastaan hämmästelen Nickin outoa karismaa, se on jokin hänen äänessä, millä hän saa välillä nuo yliampuvat traagiset tarinansa kuulostamaan elämää suuremmalta.

Nimikappale Carnage on kuulostaa ensi tahdeista alkaen merkittävältä. Laahaava, hidas tunnelma ja aisapari Ellisin luoma äänimaailma luovat kappaleeseen maagisen tunnelman. Yhä edelleen, Caven riipaisevan kuuloinen laulupreesens kohottaa tätä kappaletta. Miten Niilo tämän tekee? Tuon uhkaavan ja hivenen itkuisen äänensä, kuin alati jokin suuri voima olisi nappaamassa hänet. Ei tarvitse lukea ja miettiä lyriikkaa, koska pian tulee se kertosäkeistömäinen kohottava kohta, jossa lauletaan rakkaudesta. Sen aistii, tuntee, aidon tunnelman. Onko se aitoa? Ainakin tunnelma on sataprosenttista, mikään tulkinta ei jää puolivillaiseksi, sillä artisti uskoo esittämäänsä materiaaliin.

Carnage on sittenkin luontevaa jatkoa edeltäjilleen. Niukahko ambient-runomaalailu on keskiössä, kuten edellisillä levyilläkin. Mitään rock-soittimien rypistystä ei ole tarjolla. Uskon, että Warren Ellisin instrumentaalit ovat vähintään yhtä isossa osassa tällä levyllä kuin Caven laulupreesens. 

White Elephant kasvaa loppua kohden vapautuneen oloiseksi marssiksi. "Time is coming" hokema voisi olla missä tahansa biisissä ja se kuulostaa aina yhtä relevantilta. Albequerque on kaunis balladi, sellainen minkä tekemisen Nick osaa hyvin. Lavender Fields operoi vähän eri vesillä kuin muut levyn kappaleet, pianon kyydissä on jotain tenhoavaa. 

Levyn lopettava Balcony Man on taas yksi kaunis ja tunteisiin käypä kappale. Miten Nick sen tekee? Heti kappaleen ensi tahdeista tiedän, että nyt availlaan rintakehän isoja ja pieniä portteja. Siellä se sydän sykkii, on vielä arka, mutta luottaa tähän lohdulliseen tunnelmaan. "This morning is amazing so as you", juuri näin, aivan oikeaan kohtaan tarjoillaan toivon kohottavaa tunnelmaa. Minä tarvitsen tätä biisiä Nick ja myös koko muu maailma tarvitsee. (Tämä ilman ironiaa) Teit sen taas, senkin tumman rokin Hannu Hanhi, aina oikeassa ajassa ja tunnelmassa. Ehkä ostan levyn myös fyysisenä äänitteenä, toisin kuin edeltäjänsä. Tätä levyä haluan kuunnella.

sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Glasvegas - Godspeed

Ilmestyikö tämä levy kymmenen vuotta liian myöhään? Skottilaisen Glasvegasin spectoriaaninen pop/rock oli huipussaan debyytilla: Glasvegas(08). Bändi ponnahti hetkessä tuon ajan musapiirien suosikiksi, melodramaattisen popin kaanoniin, aina Curesta, Weeping Willowsin ja Broder Danieliin kautta tähän päivään. Glasvegasin debyytti tihkui nuoruuden himoa ja epätoivoa. Se oli relevantti levy tuossa ajassa, mutta nyt tuttu seuralainen kahden euron cd-laarissa. Niin, tuo oli vielä aikaa jolloin fyysinen äänite piti pintansa. Ihmiset ostivat vielä hetken cd-levyjä. 

Glasvegas tiristi debyytin jälkeen kaksi kelvollista levyä: Euphoric Heatbreak (11) ja Later...When  the TV Turns to Static (13), joista jälkimmäinen vaipui liki täysin unholaan. Muistatko tuota levyä? Pian tämän jälkeen yhtye itsessään alkoi hiipua, ainakin julkaisurintamalta. Meni vuosia, melkein vuosikymmen ennen kuin laulaja James Allan ja kumppanit saivat valmiiksi neljännen levynsä, nyt keväällä ilmestyneen albumin: Godspeed (21).

Miltä levy maistuu? Olen kuunnellut levyä jo jonkin aikaa. 38 minuutin mittainen kokonaisuus sopii mainiosti esimerkiksi juoksulenkin yhteyteen. Romanttisuus on edelleen läsnä ja James Allanin mökeltävä lauluilmaisu on säilyttänyt charminsa. Äkkiseltään levyltä nousee esiin kolme vahvaa kappaletta, jo viime vuonna ensikasteen saanut tuleva Glasvegas-klassikko Keep Me a Space, joka täyttää kaikki ylevän melodramaattisen popin kriteerit. Hidas My Body Is a Glasshouse on myös vahvaa tekoa, surua ja sydänverta, saarivaltion ihmisen urbaania tuskaa. Shake the Cage on runonlausuntaan perustuva hypnoottinen esitys, jonka tenho kasvaa hienosti kappaleen lopussa. Loppuaines levystä on samaa tunnistettavaa Glasvegas-soundia. Tässä yhtye on on onnistunut, se on löytänyt oman tunnistettavan tyylinsä.

Mietin, että onko tällaisella vanhan ajan surullisella pop/rockilla mitään tekoa tässä ajassa? Festareille ei pääse, ei edes klubikeikoilla. Resonoiko James Allanin musiikki tämän ajan kanssa? Ehkä se resonoi. Tämäkin aika on täynnä surua, turhautumista, patoutunutta energia, juuri sellaista mitä tihkuu Glasvegasin uuden levyn alta, vaikka tämän levyn vaikuttimena tuskin on ollut korona. Käsittääkseni tämän levyn matsku on ollut kasassa jo vuosikausia.

Olen nähnyt Glasvegasin yhden kerran livenä, vuonna 2009 Ruisrockissa. Keikka oli napakymppi. Puhdasta spectoriaanista post/punk-äänivallia. Seuraavasta Glasvegas-keikasta en näinä aikoina uskalla unelmoida, mutta kenties se voisi joskus olla mahdollista.

Glasvegas Perform Keep Me A Space | Quay Sessions - YouTube