Alkuvuoden musapöhinää!

Aikaiset musaveikkoset madon nappaavat, saavat kiinni tulevan talven ja kevään vankoista vonkaleista. Tuleva vuosi näyttää valoisalta, myös musiikkimielessä. Tolkuton määrä (oletettavasti) hyvää kamaa on valumassa eri julkaisupisteisiin. On tää spotikka, striimi ja jopa fyysinen äänitemuoto. Minkä valitsette? Toinen kysymys: kuunteletteko enemmän kuin yksi tai kaksi biisiä uusilta albumeilta. Väitän...tai ei se mikään väitös ole...aikalailla tosiasia jo, nykyihmisen mielenkiinto riittää 2-3 minuutiksi, sen jälkeen klikataan jo toisiin ulottuvuuksiin. Kuunteleppa keskinkertaista kolmen tähden albumia ahnaasti aikaasi siihen uhraten ja odota että se aukeaa koko musiikilliseen kukkaansa. Et tule tekemään sitä. Teenkö minä? Harvoin, ainakin jos kyse on netin kautta kuuntelemisesta. Nojjoo, nämä musakuunteluviisastelut sikseen ja nokka kohti tulevaa julkaisuvuorta. It's a mountain of music baby and you gonna like it!

Bob Dylan: Shadows In The Night
Maistuisiko levyllinen Frank Sinatra - covereita Bob Dylanin esittämänä? Sitä voidaan miettiä, mutta omasta postiluukusta jo pian kolahtaa kyseinen äänite. Mainittakoon, että Dylan on lahjoittanut 50 000 kappaletta uutta albumia amerikkalaisille seniorikansalaisille AARP nimisen lehden välissä. Samaisesta lehdestä löytyy myös pitkä Dylan - haastattelu.

The Decemberists: What A Terrible World, What A Beautiful World
Bändin edellisestä levystä King Is Dead(11) onkin kulunut jo aika tovi ja se ei jättänyt kovia syviä muistijälkiä. Tällä teksteiltään korkeatasoisella(onks se?) proosarokilla on omat puutteensa ja helposti se lipsahtaa valjuuden puolelle, jos musa ite ei syty liekkeihin. Levyhän on jo maisteltavana Spotifyssa ja kohta tämäkin lätty kolisee postiluukusta. Hyvät kitarat ainaskin levyn eka biisissä: The Singer Addresses His Audience.

The Waterboys: Modern Blues
Mike Scottin luotsaama TheWaterboys palaa taas julkaisukantaan. Luvassa suurta tunnelmaa ja rokin zeniä, mitä se sitten tarkoittaakaan? Toissavuotista Fisherman's boxia en ole vielä hommannut, jossa käytiin 8 levyn voimalla läpi The Fisherman's Blues(88) albumin mittavia sessioita, ajankohtaa jolloin Mike Scottilla oli väylä auki.

Sufjan Stevens:  Carrie & Lowell
Pitkähkön julkaisutauon jälkeen tulee Sufjan Stevensiltäkin uutta kamaa. Vuoden 2010 julkaisut: All Delighted People(10) ja The Age Of Adz(10) jättivät vähän vallinaisen olon, vaikkakin All Delighted Peoplelta löytyy Sufjan-klassikoita, kuten kaunis Heirloom. Ennakkotietojen mukaan uusi levy olisi perinteisempää, eli folkimpaa Sufjania. Hyvä niin.

Noel Gallagher's High Flying Birds: Chasing Yesterday
En ole koskaan ollut mikään valtava Oasis tai Gallagher - fani. Oasiksella oli hetkensä, kourallinen erinomaisia rockbiisejä ja katveeseen jääneet kaksi hyvää viimeistä albumia: Don't Believe The Truth(05) aj Dig Out Your Soul(08) jonka edullisesti löytämäni vinyyliversion myin hetkellisessä mielenhäiriössä kirpputorilla. Täytyy myöntää, että sitä Noelin ekaa sooloa en ole ksokaan kunnolla kuunnellut, mutta tämä uusi  Ballad of the Mighty I biisi vaikuttaa hyvältä varsin hyvältä, ehkä just Johnny Marrin ja kitaransa ansiosta.

Modest Mouse: Strangers To Ourselves
Jollain tapaa outolintu bändi julkaisee harvakseen albumeja, edellisestä taitaa olla seitsemän vuotta.

Scorpions: Return To Forever
Näistä kasarihevibändeistä itseäni eniten miellyttävin Saksan ylpeys palaa keväällä julkaisukantaan. Niin, Scorpions aloitti uransa jo 70-luvun alussa vähän krautrock-hengessä, eli pitkä matka on kuljettu. Jos tulee vielä Suomeen keikalle, niin menen varmasti.

Matthew E. White: Fresh Blood
The Big Inner(13) levyllään läpimurron tehnyt karvainen murisija julkaisee pian uutta kamaa. Muhevampi versio pikku hiljaa urallaan hiipuneesta Badly Drawn Boy:sta.

Gaz Coombes: Matador
The Supergrass - heebon toinen soololevy on ainakin kehuttu joissain medioissa pystyyn.

Brian Wilson: No Pier Pressure
Beach Boysin viimeisin reunion kariutui erimielisyyksiin laulaja Mike Lowen ja muun bändin välillä. Wilson olisi halunnut tehdä vielä yhden rokimman Beach Boys - levyn, mutta Lowe pisti kampihin ja lähti ns. "pizzeria-kiertueelle "Beach Boys - nimen alla, ollen itse ainut originaalijäsen. Näin ollen Wilson-lätty kiinnostaa paljon.

Laura Marling: Short Movie
Vasta 25-vuotta täyttävän brittineidin jo viiden albumi jatkanee tuttua laadukasta linjaansa?  Edellinen Once I Was an Eagle(13) oli jonkin sortin mestariteos, joka on jäänyt varsin vähäiselle kuuntelulle.

Mitä vielä odotan?
Def Leppardilta olisi ennen kesää kai levy tulossa. David Gilmour on luvannut uuden soolon tälle vuodelle. Brian Wilsonin uudella levyllä on jo nimi: No Pier Pressure. Odotellaan julkaisupäivää.
Myös Prodigylta olisi tulossa uusi lätty, kuten myös Faith No Morelta. Toiveissa olisi vielä uutta kamaa: Bruce Springsteeniltä, The Who:lta ja J.Karjalaiselta.
Nämä nimet myös aktivoituvat: Vetiver, The Charlatans, Howlin Rain, Death Cab For Cutie, Elvis Perkins, Two Gallant.

Näillä mennään ja tästä Spotikka-linkistä myös iloa korvalle:

Best of Early Birdies at 2015

Vuoden 2014 vinyylisatoa aka levykassini kerma

Vuosi sitten summasin vuoden 2013 parhaat vinyylilöydökseni. Nyt on vuorossa vuosi 2014 ja mustan kullan parhaat löydökseni. En ole uskaltanut laskea levyostosteni kokonaislukumäärää, pelkään luvun pyörivän viidensadan paremmalla puolella. Tosin iso osa tästä on mennyt jälleen myyntiin, eli pientä levytrokausta on tullut harrastettua. Levyjen jälleen myynti oli kuumimmillaan viime keväänä, jolloin äkkäsin varsin hyvän jenkkimyyjän Discogsilta. Hinnat olivat kohillaan, postimaksukaan ei ollut liian kova isommille lähetyksille (25levyä) ja kun tuon levymäärän sai vielä alle 22 eurolla, niin vältti arvonlisäveron. Eli aika huokeista lätyistä oli kyse. Tuosta jenkkilähteestä lähti upeaa kamaa hintahaarukassa 0,5-2 euroa, kuten Allman Brothers Bandia, Steely Dania, The Who:ta, Kinksiä, Judy Collinsia, Crosby, Stills & Nashia ym.

Levytrokaus tyssäsi Tampereen Itsenäisyydenkadun kovenevaan levytarjontaan kun uusi mainio levyliike Sammakka avasi ovensa ja samoihin aikoihin levydivari Aikakone muutti kyseiselle kadulle. Tähän vielä päälle Bonuskirppiksen lukuisat levymyyjät, niin tarjonta alkoi oleen sen verran suurta, että siinä samalla hinnatkin alkoi tippua. Seurasi kyllästyminen levymyyntiin, eipä tää niin helppoa hommaa olekaan, varsinkin jos siitä on liian tosissaan. Syksy toi mukanaan vielä alenevan euron kurssin ja jenkkitilaukset tyrehtyivät tähän. Viimeisin suuri levyjenostopläjäys oli levymessut Tukholman Solnassa syyskuussa, jonka jälkeen on ollut yksi "levymessulämmittely Kårenilla Turusssa Joulukuussa. Vatsa tuli täyteen, levyhylly myös, want-listalla ei ollut enää kovin paljon päälle ruksittavia lättysiä.

Luodaan siis vielä yksi katsaus menneen vuoden muovikiekkosiin, sen parhaaseen tusinaan:

Rolling Stones: Between The Buttons (67)
Viimeinen kokoelmastani puuttuva Stones-kiekko löytyi sekä levymessuilta Turusta, ett Discogsin kautta Hollannista. Puhuttiin muutamista euroista. Nyt hyllystä löytyy sekä Stereo, että Mono-versio. Lopussa linkittämääni Spotikka-listaan en löytänyt levyn parasta, vain UK-painoksilta löytyvää Backstreet Girl - kappaletta, mutta Connection mielestäni se levyn toiseksi paras biisi
Upea levy, jota seurasi vähän psykedeelinen Their Satanic Majesties Reguest(67)

Iggy Pop: Lust for Life(77)
Myös yksi Want-listan levyistäni josta loppuviimeksi en sitten kovin paljon joutunut pulittamaan. Passenger, Success, Lust For Life, Some Weird Sin...levy on täynnä klassikoita. Ostin näitäkin levyjä kaksi kappaletta, joista toisen luovutin yhdelle rokkidiggarille erittäin laadukkaissa vinyylibileissä(enkä puhu nyt vaatetuksesta).

Kirsty MacColl: Desperate Character(83)
Traagisesti sukellusonnettomuudessa kuolleen englantilaisen laulajattaren harvemmin kuultu ja nähty debyyttialbumi on myös yksi Discogs - saaliitani. Varsin terhakka levy, jolta löytyy yksi pikkuhitti, hauskasti nimetty:  There's a Guy Works Down The Chip  Shop Swear He's Elvis.

Todd Rundgren: Something/Anything(72)
Rundgrenin Todista olen vaahdonnut tässä blogissa aikalailla tarpeeksi ellei liikaa. Joka tapauksessa tämä tupla-albumi on Rundgrenin tuotannon kärkeä, joita tuli myös hommattua vuoden aikana heti kaksin kappalein.

Minnie Riperton: Perfect Angel(74)
Alkuun tietokilpailukysymys: kuka merkittävä suomalainen artisti on tehnyt oman version Minnie Ripertonin kappaleesta: Reasons? Kerrottakoon, että Riperton on Stevie Wonderin löytämän laulaja-lauluntekijälahjakkuus, joka on kuuluisa varsin korkeasta sopraanostaan. Tältä levyltä löytyvä hitti: Lovin You kertoo kuinka korkea Minnien ääni on, koirasi sen ainakin kuulee.

Marvin Gaye: Here, My Dear(78)
Pitkään want-listallani jöpöttänyt Gayen ns. magnum opus, kitkerä erolevy vaimostaan Annasta. Levy löytyi loppujen lopuksi levymessuilta Turusta ja hintaa tällä mint-kuntoisella levyllä oli 20 euroa. Ns. raskaasta eroteemasta huolimatta Here, My Dear on oikein nautittava kuuntelulevy, jossa Marvinin ääni soljuu tutun hunajaisena.

Bob Seger: Back in 72(73)
Segerin Bobin alkupään albumeista joutuu helposti maksamaan viitisenkymppiä ellei ylikin. Myös tämän levyn metsästämine oli kovaa työtä. Loppujen lopuksi löysin levyn tuttuun tapaan Discogsin kautta melko kohtuulliseen 12 punnan hintaan. Rätväkkä levy kaiken kaikkiaan, muun muassa legendaarinen Turn The Page löytyy alun perin tältä levyltä, jonka on tietenkin coveroinut?

Leonard Cohen: Songs of Love and Hate(71)
Rakkauden ja vihan laulut saivat luvan olla viimeinen levy nyt jo täydellisessä Leonard Cohenin studiolevyjen kokoelmassa. Ei tämä huono levy ole. Avalanche aloittaa levyn ylväänä verbaalivyörynä, eikä jatkokaan huono ole.

Temptations: Sky's The Limit(71)
Temptations julkaisi vuosina 1971-73 viisi täysipainoista studiolevyä, joista tämä on ensimmäinen. Levyltä löytyy muun muassa Just My Imagination(running away with me), jonka rollarit ovat coveroineet onnistuneesti Some Girls(78) levyllä. Hieno albumi, jossa aikakauden tyylin mukaan löytyy ns. pitkiä psykedeelissävytteisiä kappaleita, tästä esimerkkinä: Smiling Faces Sometimes, joka kasvaa suorastaan eeppisiin mittoihin.

Mac Gayden: Skyboat(76)
Ostin 80-luvulla Raahesta Makasiini-nimisestä sekatavarakaupasta Magc Gaydenin albumin Hymn To The Seeker(77) viidelläkymmenellä pennillä. Levy oli cut-out kamaa ja melkein meinasin luopua levystä, mutta ajanmittaan se onkin kasvanut hienoksi kuuntelulevyksi. Jazz-rock meets folk. Hienoa kamaa. Skyboat (76)on Seekerin edeltäjä, josta löytyy originaalina yksi rockhistorian merkittävimmistä biiseistä: The Everlasting Love. Levyssä on myös hieno, vähän jopa pelottavakin kansi. Levyä oli suhteellisen vaikea löytää. Onneksi oli Discogs.

The Blue Aeroplanes: Tolerance(85)
The Blue Aeroplanes on pitkän ajan kestosuosikkini, jonka alkupään tuotantoa olen hiljakseen keräillyt. Terhakka kakkoslevy antaa hyvän kuvan tästä vähän proosallisesta puherockista, joka on antanut paljon vaikutteita nykyiseenkin alternative-rock suuntaukseen.

Southside Johnny & The Ashbury Jukes: Hearts Of Stone(77)
Vara-Brucen rätväkkä kolmosalbumi, ehkä hänen uransa paras. Southside Johnnyhan hengaili ihan samoissa porukoissa kuin Bruce Springsteen nuorena ja taisi olla heistä aikaisemmin bänditouhuissa kiinni, oli siis jonkinmoinen paikallinen stara ennen Springsteeniä. Levy on täyttä asiaa alusta loppuun, pitäen sisällään useita Springsteenin Johnnylle luovuttamia biisejä(yllätys, yllätys), kuten nimikappaleen Hearts of Stone. Toinen Johnnylle biisejäruistaillut E Street Bandilainen on tietysti Johnny Van Zant, eli Little Steven. Tavallaan Ashbury Jukes oli bändi jota kautta Little Steven sai omat biisinsä parhaalla tavalla ulos.

Tässä päällimmäiset viime vuoden uhkeasta levysadostani. Alla olevasta kolmesta Spotify-linkistä pääset vielä paremmin ja eri teemojen mukaisesti vinyylivuoteni 2014 helmiin. Nauttikaa laadukkaasta muovista hyvät ystävät!

Vinyl Revolution 1 - 2014 - Old Goods

Vinyl Revolution 2 - 2014 - Smoke Pubs Ok

Vinyl Revolution 3 - 2014 - 80's Bash

Lupaus Suomesta.

Jotain on tapahtumassa, musiikkia on tulvimassa eetteriin...



Pimeys on väistymässä tai se on paras olotila...



Villen kanssa Sammallaavulle, vähintäänkin...



Näillä talven selkään...ja sen yli. Kevyesti.

Rokin laatuheeboja - Paul Westerberg

The Replacements oli kova sana 80-luvulla, suomalaiset musiikkilehdet Rumba ja Soundi kilvan kehuivat bändin laadukasta albumikimaraa: Hootenanny(83), Let It Be(84), Tim(85) ja Pleased To Meet Me(87), jotka myös komeilivat kriitikkoäänestysten kärjessä valitessa vuoden levyjä, mutta ostavalle kansalle bändi jäi hivenen tuntemattomammaksi.
Tämä ehkä Minneapoliksen paras rokkibändi yritti suurempaa suosiota valtavirtaa kosiskelevilla albumeillaan: Don't Tell A Soul(89) ja All Shook Down(90), mutta menestys jäi vaatimattomaksi. Kyseiset albumit ovat myös ainoat jotka itse omistan. Don't Tell A Soulin(89) taisin ostaa Epesin alennusmyynnistä 90-luvun alussa.

The Replacements on toiminut yhtenä isona esikuvana ns. alternative-rockin synnyssä. Sanotaankin, että bändi on antanut vaikutteita monelle nykyrokkarille. Tosin The Replacements on lainannut paljon esmes Rollareilta, Lou Reediltä ja The Clashilta. Noita laadukkaita alkupään levyjä ei ole tullut sitten hommattua, syynä esmes jo pilviin kohonneet vinskyjen hinnat. Minkään spotikan kautta näitä lättyjähän en ala diggailemaan, koska ähkyhän siinä heti tulee.



Itseasiassa suurempi kiinnostukseni olikin bändin nokkamiehen Paul Westerbergin soolourassa. Westerberg sai lentävän startin uralleen The Singles(92) leffan soundtrackin kahdella tarttuvalla soolonumerollaan: Dyslexic Heart ja Waiting For Somebody, jotka ovat edelleen maistuvia ja romuluisen svengaavia rokkibiisejä.
Tätä seurasi ensimmäinen soololevy: 14 Songs(93), joka aikoinaan noteerattiin kelpo levyksi, mutta käsittääkseni mikään suuri menestys se ei ollut. Itselläkin tuo levy oli samaisena vuonna 1993 want-listalla, mutta jotenkin levy ja koko artisti pääsi unohtumaan miltei vuosikymmeneksi.

Viime kesänä sain pienen Paul Westerberg-kipinän ja tilasin mantereen takaa sekä The Singles(92) soundtrackin, että soolon 14 Songs(93). Vaadittiin vielä pitkä syksy ja netistä tilaamani erinomainen kokoelmalevy: Besterberg - The Best Of Paul Westerberg(03), niin sitten vasta jysähti. Nyt olen pari viikkoa putkeen pyörittänyt näitä omistamiani Westerberg - tuotteita. Olen täysin koukuttunut tähän huojuvaan, mutta herkkäviritteiseen rollarirokkiin. Westerbergin ääni on sopivan svengaava, vähän poikamainen ja pikkaisen räkäinen, sellainen täydellinen rockääni minun makuuni.




14 Songsin(93) jälkeen Westerbergiltä on tullut tasaiseen tahtiin soololevyjä, joista mainittakoon muun muassa varsin kelvolliset levyt: Eventually(96), Stereo(02) ja Folker(04). Vuonna 2008 Westerberg julkaisi kotisivuillaan pelkästään ladattavan levyn nimeltä 49 00(08), jonka nimi juonsi levyn minuuttimäärästä. Levystä ei julkaisu mitään biisilistaa, niimpä fanit joutuivat itse päättelemään biisien nimet. Tämän jälkeen Westerberg on kai julkaissut lisääkin näitä omakustannelevyjä ja jotain filmimusaakin. Ympyrä on taas sulkeutumassa sillä pari vuotta sitten Westerberg kasasi toisen alkuperäisjäsenen Tommy Stinsonin kanssa The Replacementsin uudelleen ja bändi on tehnyt livekeikkoja ja yhden ep-levyn Song For Slim(13). Jostain luin, että The Replacements kokopitkääkin oltais tekemässä tai suunnittelemassa. Nähtäväksi jää tuleeko sellaista?

Loppuun vielä kysymys(ilman googletusta tietty), missä bändissä kitaristi Tommy Stinson on viettänyt viime vuosikymmenet?

Mitä oikeasti näin levymessuilla? Turku, Kåren. 7.12.2014.

Yleensä sitä näissä levymessupäivityksissä keskittyy kertomaan vähän luettelonomaisesti omista vinyylilöydöistään. Ajattelin yrittää vähän erilaista näkökulmaa, mitä tapahtui omien löytöjen vieressä, mitä jätin ottamatta ja miksi sekä millaista jengiä paikalla oikein oli? Toki jotain pitää kertoa omista löydöistäkin, sillä ihan osattomaksi en jäänyt tälläkään kertaa.

Turun Kårenin levymessuilla vakilevymyyjille on siunaantuneet myös omat vakipaikkansa. Portaiden yläpäästä löytyy yleensä pari ruotsimyyjää, ennen Kårenin saliin astumissa sivuja ympäröi tuttuja suomalaisia levymyyjiä. Salista sitten löytyy tasaisesti suomalaista ja ruotsalaista myyjää, omilta paikoiltaan. Sanoisin, että tällä kertaa levymyyjiä oli noin 20m ehkä hieman yli. Yleensä tongin hurmiossa ensimmäisen tunnin ruotsalaisten levymyyjien laareja, joista löytyy rokin klassikoita hintahaarukasta 1-4 euroa. Jos näkee vaivaa ja perehtyy paremmin myös kotimaisten myyjien laareihin, niin voi yllättyä iloisesti.

Näin kävi tänään. Kårenin salin ns. estradilla oli kotimainen levymyyjä, joka oli luopumassa omasta kokoelmastaan tai ainakin osasta siitä. Mukaan lähti Bluesoundsin: Black(80) ja On(80) alle viidellä eurolla kappale sekä Led Zeppelinin: IV(71) vitosella. Juhuu, sanoin minä. Erityisesti nuo Dave Lindholmin luotsaaman Bluesoundsin kaksi ekaa albumia ovat varsin mieluisaa kuunneltavaa. Varsin erityinen bändi, tiukka, minimalistinen ja oudolla tapaa funky. Juuri nyt kuuntelen On(80) levyn avauskappaletta: Tears, uuh, sattuu!

Löytöjä napsahteli kassiin kivasti, ei tällä kertaa aivan mahdottomalla tahdilla, mutta sellaiset rapiat kakskymmentä lättyä solahti reppuni uumeniin. Kallein ostokseni oli pitkään metsästämäni Marvin Gayen mint-kuntoinen tupla-albumi: Here, My Dear(78). Maksoin siitä kertaostoksen kipurajan verran, eli 20 euroa. Tiedän, että monille 20 euroa ei ole raha eikä mikään, jos kohdalle sattuu levy jolla on arvoa ja jonka aidosti haluaa. Minulla rajaa menee tuossa, nojoo kerran olen maksanut vinyylialbumista(uudesta tosin) 25 euroa, mutta 30-40 kymppiä en menisi maksamaan edes puuttuvasta rollarialbumista, jollaista kerran tarjottiin Voodoo Loungen(94) vinyyliversiona neljäänkymppiin. En ostanut. Olen mieluummin ilman ja kuuntelen ceedeeltä kun alan mahdottomia maksamaan.

Yhä useammin levymessuilla törmään siihen tosiasiaan, että minullahan on jo nämä levyt, tämän ja tämän artistin tuotanto on aikalailla täydellisesti hallussa. Selailen hetken U2:sen kohdalta, kaikki löytyy. Kokeillaan Simple Minds, ai niin, nämäkin mulla on. Rollareista löytyy aina jotain kivaa, noh, ei viittis ostaa viidettä versiosta Some Girlsistä, vaikka sen 4 eurolla mint-kuntoisena saisikin. Olen levynkerääjänä tilanteessa, jossa en viitsi väen vängällä laajentaa musiikkimakua esimerkiksi progeen tai kasariheviin. Näissä kahdessa genressä tarjontaa tosin riittää, Yessiä, Gentle Giantia, Ozzy Osbournea, Kissiä, Ozzy Osbournea ja kaikkea sellaista joka ei ihan natsaa melko perusrock-musamakuuni.

Kun tosiaan omistaa miltei kaikki haluamani levyt, niin sitä tekee huomioita siitä, että kuinka helposti jokin ei niin pitkälle ehtinyt levynkerääjä voisi ottaa artistin tuotannon haltuun yksien levymessujen aikana. Bruce Springsteenin kaikki levyt aikajänteellä 1973-1992 löytyi neljään euroon yhden ruotsimyyjän laarista, jopa se viiden lp:n liveboxi. Siinä olisi ollut Bruce-noviisille herkuttelun paikka. Toinen artisti jonka keskeinen tuotanto löytyy helposti on em. mainitsemani Kiss.

Levymessujen asiakaskuntaa menee haarukkaan keski-ikäiset mieshenkilöt, jotka elivät nuoruuden aikana jolloin lp-levy oli se ainut ja oikeaa ääniteformaatti. Nojoo, ehkäpä vähän huonokin määrittely, sillä monet meistä levynkerääjistä ollaan eletty myös se pakollinen cd-vaihe, mutta palattu tähän meidän mielestä alkuperäiseen formaattiin. Asiakaskunnassa vilahtelee aina välillä ihan normaalinoloisia naisihmisiä, joka aiheuttaa ainakin minussa lievää kummastusta. Niin, ehkäpä pidän tätä touhua hieman friikkihommana, jota me vähän nukkavierut sedät saamme ainostataan harrastaa.

Palataan Dave Lindholmin toiseen laatubändiin, aikaan ennen Bluesoundsia, eli Pen Lee:hen, jonka levy Closer to the Drum(76) oli myös messuilla tarjolla. Tällä kertaa hintaa oli liikaa, mutta tämän biisin hienoutta en voi kiistää.

The New Basement Tapes - Lost On The River

Syksy ei ole paljastanut kovin montaa antoisaa musiikkiäänitettä. Mutta yksi merkittävä on löytynyt, se on The New Basement Tapesin: Lost On The River(14). Mikä ihmeen pumppu se tällainen on?

T Bone Burnettin tuottama The New Basement Tapes: Lost On The River -albumi on projekti, jonka takana on tunnettujen muusikoiden kollektiivi: Elvis Costello, Rhiannon Giddens, Taylor Goldsmith, Jim James ja Marcus Mumford. Albumi perustuu vähän aikaa sitten löydettyihin käsinkirjoitettuihin Bob Dylan -teksteihin, jotka Dylan kirjoitti 1967 työstäessään The Basement Tapes –albumiaan.
Albumin kappaleet tehtiin kahden viikon aikana Hollywoodin Capitol studioilla.


Kyllä vaan, Dylanin vanhoihin teksteihin perustuvan kollektiivin Lost On The River on vallan mainio kuuntelulevy. On selkeästi eduksi, että asialla on ollut viisi vahvaa ja sopivan erilaista muusikkoa, jos tämä olisi pelkästään Elvis Costellon säveltämä ja laulama levy, väittäisin että nautinto ei olisi yhtä vahva mitä nyt. Musiikillinen vaihtelu pitää mielenkiintoa yllä, mutta samanaikaisesti on tunne, että tässä soittaisi yhtenäinen bändi. Löyhä ja ehkä lähin vertailukohta on legendaarinen The Band, jonka kanssa Dylan väänsi aikoinaan nämä originaalit, levylle asti ehtineet Basement Tapes-veisut.



Kappaleet ovat, väittäisin jopa, erinomaisia ja kuuntelua kestäviä. Ensimmäisesi tajuntaan iskee Marcus Mumfordin laulama Kansas City. Biisi on hyvin tarttuva ja enkä osaa sanoa onko sen ansio enempi Dylanin tekstissä vaiko Marcus Mumfordin hienossa melodiassa. Saman ajatuksen ääreen tulen melkein jokaisen kappaleen kohdalla, onko biisin hienous Dylanin ansiota vaiko tämän loistavan jatkotyöstön, tekstiaihioista on väsätty väkeviä ja sovituksellisesti rikkaita kokonaisia biisejä.






Mumfordin lisäksi My Morning Jacketin solisti Jim James loistaa kappaleessa Nothing to It ja Taylor Goldsmith(who the hell is that?) tarttuvassa Card Sharkissa. Levyltä löytyy yhteensä 20 kappaletta, 74 minuuttia musiikkia, mutta levy ei tunnu lainkaan ylipitkältä, kiitos musiikillisen vaihtelun. Todella hienoja ovat myös naisartisti Rhiannon Giddensin tulkitsemat veisut Spanish Mary ja Duncan and Jimmy. Oikeastaan levyltä ei ole paljoakaan heikkoja veisuja, vaan se on loppuun saakka varsin nautittava kokonaisuus. Tai noh, Elvis Costellon osuuksista pidän jostain syystä vähiten, Elvarin laulumaneerit lienee tutuimpia ja näin ollen raikas yllätyksellisyyden tunne on vähäisempi.


Levy on ollut itselleni marraskuun pelastus, energiaa pimeisiin ja harmaisiin päiviin. Levy on soinut autossa työmatkoilla, kotona lastenhoidon ohella ja aina se on löytänyt paikkansa. Levy sai minut myös tutustumaan Jack Mumfordin hienojen tulkintojen kautta Mumford & Sons - bändin tuotantoon, joka näppituntumalla tosin häviää tälle plätylle vähintäänkin 6-0.
Käsittääkseni The New Basement Tapes - kollektiivi levytti yli 40 kappaletta, joista nämä 20 valittiin levyllä. Huhujen mukaan kakkososakin olisi tiedossa jossain vaiheessa. Sitä odotellessa.

Tahdon nähdä Popedan livenä...

 

...mieluummin kuin Eppu Normaalin.

Noin viiden vuoden välein minussa herää ns. "Popeda-nälkä", haluan kuulla aitoa, rehellistä, vähän yksinkertaista ja ehdottomasti kaksimielistä rokkenrollia. Tähän nälkään vastaa parhaiten Mansen oma Popeda.

Suhteeni Popedaan sai ensisykäyksen tasan 30 vuotta sitten(pelottavan pitkä aika) kun isoveljeni soitti autostereoissaan Popedan menestysalbumia Harasoo(84). Matkalla Alabamaan, Sukset, Palle And The Boys ravitsivat arveluttavalla tavalla murrosikäisen pojan mieltä. Otin Popedan vastaan varsin kritiikittömästi ja seurasin bändin uraa aina H.Ö.N.Ö.(94) albumiin asti. Samaiselta vuodelta muistan Popedan huuruisen keikan Raahen Ramosissa(oliks se Ramos silloin vai jokin muu?), Pate Mustajärvi oli vahvassa maistissa, mutta kosketinsoittaja Jukkis Järvinen oli totaalisen lärvit ja pimputteli koskettimiaan aivan päin peetä. Mutta mitäs pienistä, sillä vielä parikymmentä vuotta takaperin oli luonnollista ja odotettavaa, että kyseisen orkesterin jäsenet olivat varsin pieruissa keikan ajan. Enkä väitä, että yleisön joukossa meno olisi ollut yhtään sen siistimpää.

Popedan ja varsinkin solisti Pate Mustajärven tolkuttomalle kupittelulle tuli loppu vuonna 2007, kun Mustajärvi sai varsin vakavan sairaskohtauksen pitempiaikaisen viinanoton seurauksena. Tästä ryhdistäytyneenä Pate ja Popeda julkaisi seuraavana vuonna yhden parhaimmista studiolevyistään: Täydelliset Miehet(08). Samana vuonna näin Popedan edellisen kerran livenä Seinäjoen Vauhtiajoissa. Pate oli vahvassa vedossa ja rokkikukon roolia vedettiin mukava virne suupielessä. Nyt on kuusi vuotta kulunut ja Popeda-hammasta on alkanut taas kolottaan.

Otan tässä pieneen tarkasteluun kolme mielestäni vähemmälle huomiolle jäänyttä Popeda-plattaa: Ei Oo Valoo(87), Hallelujaa(88) ja Kans'an Popeda(90). Ei Oo Valoo(87) oli ensimmäinen Popeda-levy kitaristi Arwo Mikkosen kuoleman jälkeen. Ei lainkaan huonompi levy. Energia levyllä on hyvä ja siltä monia arvaamattomia Popeda-klassikoita, kuten Bandiittipolkka, Lauri Moskovassa, Savusukeltajan Blues, Takapenkki Boogie ja Maailmankaikkeuden Suvijenkka.

Seuraavaa levyä Hallelujaa(88) pidetään yleisesti Popedan uran yhtenä huonoimmista, koska se tehtiin kiireessä ja vähän levy-yhtiön painostuksestakin, jotta saadaan uusi levy joulumyyntiin. Näin jälkeenpäin kuunneltuna olen yllättynyt kuinka paljon diggaan levystä. Tähtisadetta on mainio kaksimielinen avausbiisi, 4711 suorastaan ylväs Costellon soolonumero, Sä Lähdit Taas oli pienehkö hitti, kun taas Eppujen Martti Syrjän sanoittama Heavy Lutaa sisältää ehkä legendaarisimman Popedalyriikan: "Huh hah hei, parrua perseeseen, Huh hah hei, tappia venheeseen". Juu, että tällä tasolla, but it's only rock'n' roll and you like it!

Muistan kuinka isoveljeni osti Hallelujaan(88)heti ilmestyessään ja kuinka samaisena iltana menin katsomaan Popedaa Himangan nuorisoseuran talolle. Taisi olla elämäni toinen Popeda-keikka. Olin muutamassa tunnissa kuunnellut levyn niin monta kertaa läpi, että osasin keikalla mielestäni kaikki nämä uudet biisit.

Kans'an Popeda(90) levyn ostin vasta viime keväänä levymessuilta, jostain syystä tämä levy oli jäänyt osaltani liki 20 vuoden unohdukseen ennen kuin sen kunnolla korkkasin. Varsin pätevä lätty tämäkin, erityisesti Nysse Tulee ja Mustajärvellä 12.7.89 miellyttävät korvaa. Kaksi erilaista biisiä, toinen kulkeva menopala ja toinen liki runollinen tunnelmapala. Levyltä löytyy myös varsin roisi Kuuma Kokardi, joka ei jätä kyllä arvailujen varaa mistä siinä puhutaan.

Palataan vielä alkuperäiseen kysymykseen, niin milloin tää Mansen rytmiryhmä on taas Tampereella? Olin pari viikkoa myöhässä, Popeda oli Pakkahuoneella 21.11.2014. Niin, Aamulehden mukaan oli ollut varsin hyvä keikka. Ensi kesänä sitten. Loppuun näytiksi mielestäni yksi Popedan hienoimmista veisuista, kappale jota ei löydy miltään Popedan studiolevyltä ja joka on tehty kitaristi Arwo Mikkosen muistoksi.