Daven viimeisimmät edesottamukset

Niitä levyjä on tullut vaan niin paljon, että sitä kaikki on seonnut laskuissa. Niin, oli se Annan Kitaran Laulaa, tuliks sen jälkeen mitään mielenkiintoista? No vaikka kuinka. Jos hypätäänkin 20 vuotta eteenpäin noista ajoista, suunnilleen tähän päivään. Tuli se kovasti(ja tarpeettomasti) kehuttu akustinen soololevy: Ajaton on Ajoissa(15). Levy sai kunniakkaan vinyyliprässin sekä(harvalukuisen) rockmedian hymistelyn. Mutta itse levy ei ole mielestäni kovin erikoinen. Biisillisesti ei parhaimmasta päästä ja Dave kuulostaa tällä levyllä jotenkin väsyneeltä ja ponnettomalta.

Ehkä Dave luuli olevansa pian Pai Pai Kamaa ja vuosi tämän jälkeen julkaisi räväkän: V(16) albumin joka taisi mennä kaikilta enimmäkseen ohi. Mutta kyseessä on selkeästi virkeämpi levy kuin edellinen. Pai Pai Kamaa ja Maailma on Ihan Mitä Vaan aloittavat levyn vahvasti, molemmat tulevia Dave-klassikoita(unohtuneita sellaisia koska matskuu on niin ...tusti). Loistavaa- Hovissa Tanssitaan ja Ajaja ovat pieniä musiikillisia irtiottoja kamarimusiikki- ja mustalaismusasävyineen. Tavallinen T on hämmentävän erikoinen ja yksioikoisen hauska vedätys(suorastaan), tykkään. Kalifooorniaan - Joululaulu on myös oudon hauska veto. Muu materiaali tasapainoilee ja täydentää tätä yllättävän virkeää pitkäsoittoa, joka ilmestyi ainoastaan cd-formaatissa suoratoistopalvelujen lisäksi.

Viime vuoden lopulla ilmestyi vielä irtonaisen hyvä kitaralevy: Go(17). Kymmenen biisin lennokas kokonaisuus, jossa on muutama perusteltu instrumentaali mukana. Here for You, Soft Hoover ja Yea, I'm Lazy nousevat kaikki Dave englanninkielisen tuotannon paremmalle puoliskolle. A Western View on todella hyvänkuuloinen instrumentaali ja toinen instrumentaali, hauskasti nimetty Les Paul as a Young Man ei jää paljoa jälkeen. Cold White Night on huumorin puolelle vedetty murinablues, samoin lopetusbiisi Dalalai vetää ilmaisun aika leikkisille vesille. Tässä on yksi Dave Lindholmin vahvuuksia, uskallus vetää välillä ihan överit, viedä tulkinta sellaisille vesille josta ei ihan ohkaisella karismalla pääse kuivalle maalle. Mutta Daven tapauksessa karisma kestää.

Dave Lindholm on sellaisessa asemassa suomalaisessa rockkentässä, että levyjä voi julkaista vuosittain, joskus useammankin. Sen verran ostajia kai riittää, että ihan persnetolle ei mene. Minkään bisneksen kanssahan levynmyynnissä ei ole oltu tekemisissä enää vuosiin, voi olla, että Cheek, Antti Tuisku, Pariisin Kevät ym. lyövät vielä leivillä jonkin verran levynmyynnilläkin, mutta kun puhutaan perinteisemmästä rytmimusiikista, niin en usko, että artistit levyistä paljon leivän päälle enää saa. Hienoa, että maassamme on sen verran musiikin rakastajia tuolla yläpäässäkin, että hyvää musiikkia jaksetaan julkaista huonoista markkina-asetelmista huolimatta. Toisaalta Daven viime joulukuinen TTT-Klubin keikka oli hetkessä loppuunmyyty, että allekirjoittaneellakin jäi luu käteen. Niin ja tätä Go(17) levyn vinyyliversiota joudun hetken tosissani metsästämään, sillä se oli myyty monista levykaupoista loppuun. Kannatti metsästää ja maksaa se 21,90 € tästä erinomaisesta levystä.

Ja tässä vähän vanhempaa Davea hyvin vanhan bluesbiisin kimpussa:

Rock pysyy rakennuksessa (vol.2)

Kuten tiedämme, vuosi 2016 on pitänyt sisällään lukuisia näyttämöltä poistumisia, merkittävän uran luoneet isot artistit ovat jättäneet rakennuksen. Viimeisimpänä tietenkin Leonard Cohen. Surullista, mutta toisaalta vääjäämätöntä. Satumme pitämään vain suurempaa somemelua kun jokin isompi starba kaatuu rivistä.

Rokkareiden poistumiset ovat tämän vuoden suurin kirjoitusten aihe popmediassa, myös meidän omassa Popmediassa, puhun nyt Soundin ja Rumban artikkeleista. Viikoittain julkaistaan hienoja biografioita ja levyarvioita viimeisen suoran artisteista. On yleisesti jo hyväksyttyä rokata hautaan asti ja näiden artistien viimeiset levyt nostetaan kilpailemaan tasaverisesti alkupään tuotannon kanssa. Bob Dylan, Leonard Cohen ja David Bowie ovat tästä hyviä esimerkkejä, he ovat näyttäneet sen todeksi, että viimeinen levy voi olla se kovin. Tosin Dylanin testamenttia vielä odotetaan, ellei sellaiseksi lasketa viimeistä omasta materiaalista koostuvaa Tempest(12) albumia.

Dave Lindholm on juuri julkaissut uuden kappaleen: Pai Pai Kamaa joulun alla julkaista albumiltaan nimeltä: V(16). Onko Davekin hyvästelemässä meitä? Eih, tällaisia mielikuvia en halua päässäni kasvatella. Liian nopee Lindholmin uran pitäisi olla vielä elinvoimaisessa seniorivaiheessa. Vielä on onneksi jäljellä iso liuta merkittäviä rokkareita, em. Dylanin lisäksi ainakin Neil Young, Van Morrison, The Who, Rolling Stones kokonaisuudessaan ja tietenkin Roy Harper.

Harper kävi parin viime vuoden aikana oikeusjutun läpi, jossa Harperin entinen fani/groupie syytti häntä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joka oli tapahtunut 70-luvun loppupuolella. Harper todettiin syyttömäksi, mutta jäljelle jäi Harperin omien sanojen mukaan sanoinkuvaamaton viha maineen tahraamisesta. Nyt pidämme sormet ristissä ja toivomme Harperin purkavan tämän vihan tunteensa uusiin lauluihin ja uuden levyyn edellisen erinomaisen albumin Man and Myth(13) jatkoksi.

Roy Harper on ollut viikonlopun powerplayssa. Liki kauttaaltaan erinomaisesta discografiasta levylautasella tänään ovat saaneet vierailla jonkinasteinen läpimurtolevy Flat Baroque and Berserk(70), tunnelmallinen: Valentine(74), hyvin kantaaottava: Once(90) ja edellä mainittu väkevä Man and Myth(13).

Tässä poiminta Harperin vahvalta ysärialbumilta: Once(90). Levyn taustalaulajasta tuskin on epäselvyyksiä tämän videon perusteella ;)

Anttila Top Ten Forever

Vuonna 1992 olin hiljalleen siirtymässä lp-levyistä cd-aikaan. Viimeiset uudet vinyylit ostin kyseisen vuoden keväänä, joukossa oli muun muassa 22 Pistepirkon: Big Lupu(92), jonka vinyyliversio on nyt noussut arvoon arvaamattomaan. Silloin levy taisi maksaa alennusmyynnissä 35 markkaa. Samaisen vuoden syksyllä ilmestyi R.E.M:n odotettu uutuusalbumi: Automatic For The People(92). Levyä ei heti saanut silloisen kotipaikkakuntani Raahen ainoasta musiikkikaupasta: Kirjasta & Kasetista, niimpä se täytyi hakea autolla Oulun Anttilasta. Tämä cd-levy maksoi kokonaiset 129 markkaa. Minulle Automatic For The People(92) oli tuolloin viimeinen todistus cd:n äänenlaadun ylivertaisuudesta verrattuna vinyyliin. Yhä edelleen Automaticin soundi vakuuttaa, selkeä, tuhti, läsnäoleva tunnelma, johon sittemmin hankkimani vinyyliversion soundi ei yllä. Automatic oli ensimmäinen hyvin soundaava cd-levy, luulen että cd-levyjen soundi parantui huomattavasti nimenomaan näihin aikoihin. Sittemminhän palasin vinyyliin, mutta cd:tä en ole koskaan täysin hylännyt.

Toinen mieleenpainuva levyostos on Radioheadin: OK Computer(97) jonka ostin Kuopion Anttilasta loppukesästä 1997 119 markalla. Elin levotonta seurusteluaikaa, johon liittyi paljon epävarmuutta ja ylitsemitoitettuja tunteita. Muistan hieman jopa epätodellisen tunnelman kun laitoin Computerin eka kertaa cd-pesään, Radiohead vangitsi levylleen alati kasvavan globaalin angstin, jopa yliaistillisen sävyn, joka kosketti syvältä itsensä etsimisen matkalla ollutta nuorta miestä. Tuosta lähtien Radiohead on soinut huoneistoissani, autoissani ja korvakuulokkeissa, mutta vain digitaalisessa muodossa. Minun on ollut hyvin vaikea mieltää Radioheadia vinyyliajan bändiksi. Tänään ympyrä päätti sulkeutua, ehkä onnistuikin siinä. Nimittäin ostin Tampereen Turtolan Kodin Ykkösen hautajaisista Radioheadin alkukesästä ilmestyneen uuden studioalbumin: A Moon Shaped Pool(16), tietenkin cd-versiona. Radiohead päätti pysyä minulle yhä cd-bändinä. Ehkä konkurssipesän 40% alennuslappu myös vaikutti asiaan.

Tämä on pieni muistokirjoitus, sekä Anttilan, että cd-levyn kuolemasta. Anttila on näyttäytynyt minulle tämän neljännesvuosisadan aikana nimenomaan cd-levyjen mekkana, ja erityisesti alehintaisten cd-levyjen. Muistan ajat kun kaikki Kari Peitsamon ja Dave Lindholmin uutuuslevyt tippuivat vuoden sisällä alennuslaariin ja niitä tyrkytettiin ostavalle yleisölle 10-20 markan polkuhintaan. Harmittelen yhä edelleen ostamatta jättämistä, kun Dave Lindholmin 2000-luvun vaihteen albumit: Punainen +(98), Valkoinen &(99), Pitkät Kiinalaiset(00) ja  Luuttujengi Tulee(01) majailivat pitkään Anttilan alekaukaloissa polkuhinnoissa, mutta laiskuuttani en nostanut näitä lamautettuja ruutanoita kauppakassiini. Nythän näitä levyjä ei saa enää mistään. Säkällä ehkä kirppareilta, mutta vinyyliversioita ei tullut aikoinaan ja cd-levytkin ovat hävinneet. Spotikastakaan et löydä näitä levyjä.

Nimenomaan vuosituhannen vaihde edusti Anttilan ja cd-levyn kulta-aikaa. Top Ten osasto kasvoi koko ajan pulleammaksi näiden "laserlevyjen" myyntipaikaksi. Parhaiten muistan kuitenkin levyt, jotka jäivät ostamatta. Vuonna 1996 jätin Extremen: Waiting For The Punclinen(95) Joensuun Anttilan alelaariin. 1998 Van Morrisonin albumi: Street Choir(70) olisi ollut tyrkyllä Iisalmen Anttilan laarissa parilla kympillä, mutta jäädyin ratkaisevan paikan edessä. Vasta tänä vuonna hommasin kyseisen levyn, tosin originaalina vinyyliversiona. Kari Peitsamon nyt jo harvinainen joululevy: Peace, Love & The Understanding - The Xmas Album(97) oli pitkään tyrkyllä useiden Anttiloiden alelaarissa. Vuonna 1998 melkein ostin levyn Porin Anttilan Top Tenistä kymmenellä markalla...mutta, en kai ollut tarvittavassa Peitsamo-moodissa tuolloin.

Tarinoita ostamatta jääneistä levyistä riittää vaikka kuinka paljon. Viimeisen 5-10 vuoden aikana Anttilan Top Ten alkoi kutistumaan yhdessä cd-levyjen myynnin laskun myötä. Tosin vinyylit tulivat takaisin Anttilaan ja homma hetkellisesti piristyi ja tarjosi anttilamaiseen tapaan huikeita alelaarilöytöjä, yhtenä näistä voisin mainita Michael Monroen: Sensory Overdriven(11), jonka vinyyliversion poimin vitosella alelaarista. Myös Kari Peitsamon: Jatsin Syvin Olemus(77) löytyi Svart Recordsin uusintaprässinä seiskalla Anttilan poistomyynnistä, tässä kohtaa ystäväni toimi silakkasormena ja oli niin sanotusti ajoissa apajilla.

Anttilan Top Ten oli minulle parhaimmillaan yksi rentoutumisen muodoista. Aikoinani joka keskiviikko kuntonyrkkeilytreenien jälkeen tsekkasin Tampereen Anttilan Top Tenin juuri ennen sulkemisaikaa. Muistan suihkusta märästä hiukseni, rauhallisen pläräilyn cd-laareilla ja lopuksi alakerran K-Marketista hakemani roiskeläpän ja trip-mehun. Kliseisesti voisin väittää, että Anttilan konkurssin myötä kuoli myös osa nuoruuttani, ehkä viimeinen supermarkettien cd-osaston pläräilymahdollisuus. Prismat ja City-Marketit tarjoavat yhä vähemmän musiikkiäänitteitä tai ne ovat jo kokonaan loppuneet. Anttila oli viimeinen ns. suuri cd-levyjen ostopaikka, vastaavaa tuskin on koskaan enää tulossa? Uskooko kukaan cd-levyjen renessanssiin tulevaisuudessa? Minä taidan ihan vähän uskoa, että ainakin niiden arvo tulee jossain kohtaa hivenen taas nousemaan.

Palataan lopuksi ihan ensimmäisiin muistoihini Anttilan kanssa. Elettiin vuotta 1988 jolloin opiskelin Raahen ammattioppilaitoksessa ensimmäistä vuottani. Keväällä teimme päivän mittaisen "luokkaretken" Vaasaan. Sen verran levynkeräilyinnokas olin jo tuolloin, että löysin helposti paikallisen Anttilan ja sen Top Ten osaston. Siellä ne nököttivät uusina ja koskemattomina, kaksi maagista lp-levyä, jotka eivät ole vieläkään löytäneet tietänsä levyhyllyyni. Levyt maksoivat 19,90 markkaa kappale. Luokkakaverini hoputti, että bussi on lähdössä takaisin Raaheen. Kilttinä amispoikana en uskaltanut riskeerata mitään vaan syöksyin luokkakaverini kanssa Raahelaisen bussifirman: Käkelän liikenteen bussiin ja verkkokalvolleni paloi ikuisiski ajoiksi noiden kahden lp-levyn uudenkarheat kannet.

Vuoden 2015 vinyylilöydöt!

Yksinkertaisuudessaan näin, kuten otsikko ilmoittaa, mitkä ovat vuoden 2015 kuumottavimmat muovilöytöni? Helpoiten saan levyistä kiinni kun katson Discogs-profiilini kautta vuoden 2015 tilaushistoriaa. Hmm, näyttää että olen tehnyt Discogsin kautta vuoden aikana 23 erillistä tilausta ja levyjä on tipahtanut postiluukustani kymmeniä, yli sata, enemmänkin?. Uuh, tämä on hieman tuskallista jälkitarkastelua, kun näkee oman muovimieltymyksen pitäneen pintansa tämänkin vuoden ajan, muttei kuitenkaan ehkä samalla temmolla kuin vuosi pari aiemmin. Viime vuonna kävin vain kaksilla levymessuilla, toukokuussa Ideaparkissa ja joulukuussa Kårenilla. Vai kävinkö useammilla...?

Vuonna 2015 ostin myös paljon sinkkuja ja maxisinkkuja. Jossain määrin suuntaus on mennyt tähän suuntaan, koska minulle tärkeiden artistien tuotanto studioalbumin osalta alkaa olemaan jo hallussa. Sinkuilta löytyy usein mukavia levyltä löytymättömiä b-puolia, joita ei aina löydä mistään muualta. Vielä tänä vuonna pitkäsoitto piti pintansa ja ohessa tusina keskeisiä levylöytöjäni kera Spotify-soittolistan.

David Bowie: Stage(78)
Bowien keskeistä tuplalivealbumia jouduin metsästämään yllättävän pitkään, kunnes ostin sen joulun alla Discogsin yhden vakimyyjän kautta sopuisaan viiden euron hintaan. Monet levyn kappaleista ovat alkuperäistä parempia, kuten Station to Station, Breaking Glass ja Beauty and The Beast. Levy on paljon kuunneltavampi kokonaisuus kuin edellinen livealbumi: David Live(74).

Todd Rundgren: Runt(70)
Pitkän linjan jenkkiartistin ensimmäinen sooloalbumi, jonka viimein sain hommattua itselleni, itseasiassa kaksin kappalein. Mielessäni olin pitänyt tätä albumia Toddin uran luonnosmaisena avauksena, joka pitää sisällään vain sen yhden hyvän biisin, eli We gotta get you a woman. Onneksi ennustukseni oli kovin väärä, sillä levyhän on vallan hyvä kokonaisuus, täynnä muitakin muistettavia biisejä.

The Bible: Eureka(88)
Levynkerääjän vuosi 2015 esittäytyi minulle pitkälti jonkin artistin tuotannon pakollisina täydennyksinä. Onneksi vuoden aikana tuli joitain uusia vanhoja tuttavuuksia, kuten tämä Nick Hornbyn 31 Biisiä - kirjassa noteerattu ja lähes täysin unohdettu brittibändi: The Bible. Eureka tuli erään levytilaukseni ns. kylkiäisenä, että otetaan nyt tuo parin euron mintti levy mukaan tuosta samalla vaivalla. Ihan kiva pikkulevyhän tämä onkin, jotenkin tässä yhdistyy kevyt jenkkirock ja Prefab Sprout, eli kaunista, helkkyvää ja viatonta soundia. Vetoaa minuun.

22 Pistepirkko: Drops & Kicks(05)
Sarjassamme tilauksia, jossa kotimaisen artistin levy pitää hankkia ulkomailta asti. Niin, Pirkkojen vinyyliversio tästä levystä myytiin aika nopeasti suomessa loppuun. Levyhän poikkeaa huomattavasti cd-versiosta, sillä kyseessä on vinyylitupla-albumi ja siltä löytyy kokonaiset 22 biisiä, eli 7 biisiä enemmän kuin cd-versiolla. Levystä maksoin "peräti" 13 euroa + postikulut ja siitäkin huolimatta meni alle kahdenkympin. Hyväkuntoinen, hyvänkuuloinen albumi bändiltä joka jäi viime vuonna määrittelemättömän pituisella tauolle. Miss you Pirkot!

Roy Harper: Flat Baroque and Berserk(70)
Eräs pitkään himoitsemani levy, jonka alkuperäisestä gatefoldista Harvest-printistä saa maksaa helposti 20-40 euroa. Tämä levy lähti discogsilta heikommalla kuntoluokituksella G+/VG kymmenellä punnalla. Voi riemua, varsinkin kun levy olikin oivassa kunnossa. Hemmetin hyvä levy myös, Harperin parhaita ellei jopa paras. I Hate The White Man on pysäyttävä biisi. Myös levyn aloituskappale Don't  You Grieve on yksi Harper-klassikoita. Levyn kansi kutkuttelee myös omia alitajuisia 70-luvun geenejäni.

Chic: Risque(79)
Suomen kesän parhaasta livekeikasta http://homesickhounds.blogspot.fi/2015/08/flow-festival-1482015.html vastannut Nile Rodgers ja Chic kunnostautui myös vinyylirintamallani. Vuosi takaperin hankin Chicin upean Ces't Chic(78) ja nyt läpeensä laadukkaan Risquen(79). Levyn tyrmäkin hitti on Good Times. Chic toimii myös mainiosti lasten kutsujen tanssimusiikkina, käy komiasti jalan alle ikään katsomatta. Nolokseni on tunnustettava, että luulin Nile Rodgersin persoonallista kitarointia pitkään basson soitoksi kunnes kaverini korjasi erheeni. Chiciltähän pitäisi uusi albumikin ilmestyä hetkellä millä hyvänsä.

Daryl Hall & John Oates: War Babies(74)
Hall & Oates viihdesoulduon ns. outolintu rockalbumi jonka on tuottanut Todd Rundgren. Levystä maksoin peräti 1,50€. Tämä alkuperäinen mint-kuntoinen albumi soi viime vuoden aikana todella usein levysoittimessani. Kiehtova ja kuuntelu kuuntelulta kasvavalevy. Hyvää soittoa ja energiaa, varsin laadukkaita veisuja myös mukana. Tietenkin levy muistuttaa aika paljon Todd Rundgrenin tuon ajan levyjä, eli tuottajavelhon sormenjälki on ollut hyvin vahva.

Spirit: Twelve Dreams of Dr. Sardonicus(70)
Twelve Dreams of Dr. Sardonicus on Los Angelesissa perustetun Spirit-yhtyeen neljäs studioalbumi.
Albumi on yksi West Coast -rockin hienoimmista saavutuksista ja klassikoksi luokiteltava.  Se sai hyvät arvostelut mutta albumin tasoon nähden myyntimenestys ei ollut kehuttava. Aiemmin omistin yhden Spiritin myöhempien aikojen albumin joka ei juurikaan puhutellut. Tämä levy se sijaan toimii, puhdas rokkiklassikko.

Hurriganes: 10/80(80)
Tämä levy on helppo löytää Suomesta, mutta näihin päiviin asti olen vältellyt levyn ostamista, kiitos isoveljeni Hurriganes-pakkosyötön lapsuudessani. Viimein kun levy tuli vastaan kahdella eurolla Tamperelaisessa laatuantikvariaatissa, niin levy lähti mukaani. Yllätys oli valtava, kun tajusin kuinka hyvä tämä levy loppujen lopuksi olikaan. Biisit olivat lähestulkoon kokonaisuudessaan bändin itsensä säveltämiä ja hemmetin hyviä yksinkertaisia rokkibiisejä joissa on täynnä tunnetta ja energiaa. Levyhän taitaa olla viimeinen studioalbumi jossa oli mukana legendaarinen Albert Järvinen. Isoveljeni J, olit sittenkin oikeassa, Hurriganes taitaa rokkenrollin ehkä parhaiten.

Leon Russell: Carney(72)
Leon Russell taisi komeilla viime vuodenkin ns. parhaat levylöydöt listalla. Russell on tunnettu enemmänn hyvänä taustaheebona, esim. Joe Cockerin tai Elton Johnin rinnalla. Oma tuotanto jäänyt hieman katveeseen. Carney(72) yksi monista Russellin 70-luvun alkupuolen laadukkaista albumeista. Lähes soittamasta levystä maksoin kokonaiset yhdeksän euroa.

Dave Lindholm: Sirkus(73)
Tämä levy lähti vitosella tamperelaisesta levyliikkeestä. Entinen kirjastolevy, joka ilmenee kansista ja vähentää näin ollen levyn arvoa. Kyseessä on silloisen Isokynä Lindholmin ensimmäinen täysipainoinen albumikokonaisuus. Levyltä löytyy muun muassa kappaleet: Puhtaat Laivat, Kaikki Menee Seinään ja Illan Prinsessa.

Jim Pembroke: Party Upstairs(81)
En ole ihan varma, että ostinko tämän levyn jo vuoden 2014 puolella? Joka tapauksessa kyseessä on "The Löytö" levymessuilta(outoa, en muista miltä messuilta?), mint-kuntoisen platan hintakin vain 10 euroa. Party Upstairs on Pembroken viimeisen sooloalbumi ennen toissavuonna ilmestynyttä, ehkä Pembroken uran joutsenlauluksi jäävää If The Rain Comesia(14). Party Upstairs soi pelkistetysti ja pinnalla menetyksen tuntoja, John Lennonin ja Wigwam-rumpali Ronnie Österbergin poismenot ovat selkeästi vaikuttaneet levyn tematiikkaan ja kenties syntyprosessiinkin.

Näiden tusinan latuskan ohella hyllyyni kosolti muita oivallisia alle viiden euron lätyskäisiä kuten:
Paul Rodgers: Cut Loose
The Firm: The Firm
Al Stewart: Orange
Cream: Live Cream
Jimi Hendrix: Rainbow Bridge - ost
Jethro Tull: Bursting Out- live
Graham Nash: Wild Tales
ym. ym. ym.

Loppuun vielä soittolista näistä älpee-herkuista:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/0HRbt0dfz1tVhHLT7tlmpD

Dave oli ajoissa - Dave Lindholm. Semafori. Tampere. 14.11.2015

Juuri uuden levynsä Ajaton on Ajoissa(15) julkaissut suomirokin legenda Dave Lindholm oli aloittanut keikkansa jo ennen sovittua kymmentä. Minut keikkaan johdatteli Sissi(87) albumin kaunis Petin Pienen Linnun. Daven soolokeikka oli rakennettu varman päälle, Jatsikansa Tulee, Puhelinlasku on Mun, Annan Kitaran Laulaa Vaan ja Pieni ja Hento Ote olivat varmoja valintoja.

Edellisen kerran näin Daven, hassua kyllä päivälleen kuusi vuotta sitten, josta löytyy muistona tämä blogikirjoitus: http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/11/dave-han-elaa-fall-live-series-vol1.html
Tässä kohtaa ei voi kun hämmästellä ajan kulumista, mihin mustaan aukkoon se oikein katoaa, aina on marraskuu ja aina Dave tekee uuden levyn ja on yllättävän lähellä keikalla. Sivusilmällä kun olen seurannut keikkakalentereita, niin siellä on myös herra Lindholmin nimi vilahdellut säännöllisesti.

Tuon vuoden 2009 jälkeen Dave on tehnyt seitsemän levyä, joista parhaimmistoa ovat Otto Donnerin kanssa tehty More Than 123(10) ja suomenkieliset Ken elää, Ken näkee, Ken B(13) ja uusi Ajaton on Ajoissa(15). Varsinkin tuo More Than 123(10) on aikamoinen helmi, jota ei enää juurikaan musiikkikaupoista löydy. Oman version joudun tilaamaan häpeäkseni Amazonilta asti.

Daven keikkalista mukaili yllättävän paljon tuota kuuden vuoden takaista, nyt kun sen tajuan, niin tunnen lievää pettymystä. Eilisellä keikalla pettymyksen tunne oli sen sijaan kaukana. Oli biisilista sitten ilmeinen tai ei, mutta Dave itse oli erityisen skarpilla päällä. Kitara soi (tottakai) komeasti ja laulu oli hyvin terävää ja selkeää. Biiseissä oli jopa pieniä yllätysjippoja, Jatsikansa Tulee biisissä hieman irroteltiin kitaralla, jonkin biisin keskivaiheella Dave tokaisi: - Tähän kohtaa tulee Aku Ankka!  Ja jatkoi tyynesti kappaleen soittoa. Keikan huippukohta oli mielestäni Fandjangon75) Sataa & 22, joka kuulosti ihan siltä kuin nuori Dave 70-luvulta olisi sen meille esittänyt.

Vuosien varrella Daven ääni on mataloitunut, sen huomasi etenkin hitaissa vedoissa. Muuten ääni kulki varsin ketterästi ja ukko itsekin tuntui olevan hyvin kartalla siitä mitä tapahtuu. Miksipä ei olisi? Aina välillä kuulen tutuilta ja vähän tuntemattomilta sellaisia epämääräisiä kertomuksia, kuinka Dave on humalassa vähän joka keikalla. Hassua kyllä, itse olen nähnyt Daven 20 vuoden aikana reilut kymmenen kertaa ja yhtään ns. humalakeikkaa en muista nähneeni.

Reilun tunnin mittaisen keikan jälkeen Dave hipsi aika nopsaan ulos sateiseen iltaan, kellohan oli tuolloin vasta vähän yli yksitoista. Kaverini sai metsästettyä nimmarit muutamaan merkittävään Dave-albumiin. Itselläkin on Daven nimmari jossain pöytälaatikossa vuosien takaa. Niin, harvalta suomiartistilta tulisi mieleen kysyä nimmaria. Davessa on jotain sellaista piittaamattomuutta, täydellistä oman polun noudattamista ja karismaa, että häneen ei voi suhtautua pelkkänä tavallisena kaduntallaajana.

Ketterä rokkikukko - Olavi Uusivirta. 29.8.2015. Klubi. Tampere

Teatteritaustasta oli eittämättä hyötyä kun Olavi Uusivirta laittoi itsensä peliin lavalla. Sisääntulo oli tornadomainen, sopusuhtainen ja ketterä rokkikukko suorastaan ryntäsi tamperelaisyleisön eteen. Heti oltiin asian ytimessä, veivaamassa rokkia ilman mitään estoja. Hyvän alkupöhinän taustatekijöiksi paljastuivat alkuillan tuttavasauna Pispalassa ja Ikuiset Lapset(14) albumikiertueen toka vika, eli 99:s keikka. Tänä iltana selvästikään ei ollut tarkoitus säästellä energiasta.

Taustatyö oli tehty huolella, rokkenrollin kihisevästä lähteestä oli ammennettu ne sopivimmat osaset. Olavi Uusivirran lavaliikehdintä oli kuin sekoitus erästä holtittomasti bailaavaa punkrokista tykkävää ystävääni ja Iggy Poppia, mutta ilman todellista vaaran tunnetta. Paita lähti useita kertoja Uusivirran päältä, mutta lensi lavan sivulle suojaan, ei suinkaan yleisön sekaan. Nopeat liikkeet, todella ketterä fysiikka ja vienosta hiestä märkä ylävartalo oli esteettisesti nautittavaa seurattavaa, varsinkin naisyleisön silmissä.

Biisit keskittyivät suurimmaksi osasi viimeisimmän, Ikuiset Lapset(14) albumin materiaaliin. Levy oli itselleni läheisin Uusivirran tuotannossa, varsin kelpo, melkein neljän tähden levy. Levyn kappaleista livenä jäivät mieleen etenkin: En Tiedä Mitä Menetän Jos Jään ja hitikäs Ollaanko Tämä Kesä Näin? Myös keikan loppupuolella tullut Kauneus Sekoittaa Mun Pään toimi erinomaisesti.

Keikan kohokohdat tulivat kuitenkin uuden levyn ulkopuolelta. Olavin hienosti tulkitsema Dave Lindholm - cover Voi Kun Riittäis Pieni Taivas oli myös soolokitaristi Timo Kämäräisen taidonnäyte. Kitarasoolossa mentiin Davemaiseen ulottuvuuksiin ja vähän siitä ylikin. Mukavan toimiva oli myös edellisen levyn Elvis Istuu Oikealla(12), itselleni ensiesityksen saanut kappale: Tiet Etäisyyksiin. Myös samaisen levyn tunteikas valssi Kaiken Jälkeen Olet Kaunis herätti kiinnostuksen. Tämän kappaleen aikana Uusivirta kaappasi yleisön joukosta neitokaisen poskivalssia tanssaamaan. Tunnelma oli aito ja herkkä.

Hikisen kaksituntisen päättivät hyvin toiminut Rauli Badding Somerjoki - cover Valot ja Uusivirran muutaman kesän takainen Anna Järvisen kanssa tehty duettohitti Nuori ja Kaunis. Huomiolle pantavaa oli yleisön suvereeni yhteislaulu Olavin ollessa liki koko kappaleen ajan kapellimestarin roolissa. Loppusanoiksi voisin todeta, että hyvä Olavi, vuodatetut hikipisarasi tulivat tarpeeseen, tarjosit tamperelaisyleisölle erittäin toimivaa rokkenrollviihdettä.

Onkin mielenkiintoista seurata mihin suuntaan Olavin ura seuraavaksi nytkähtää, ainakin (uutta levyä enteilevä?) kesäsinkku Hän Laulaa Kuin Kuolisi Huomenna toimi keikalla erinomaisesti. Keikan jälkeen kappaletta olisi saanut seiskatuumaisen muodossa kera Olavin nimikirjoituksen(ellei halauksen). Mutta jäädyin nähdessäni pitkän nuorten naisten jonon Olavin edessä. Enhän minä sentään mikä fani ole?

Mitä oikeasti näin levymessuilla? Turku, Kåren. 7.12.2014.

Yleensä sitä näissä levymessupäivityksissä keskittyy kertomaan vähän luettelonomaisesti omista vinyylilöydöistään. Ajattelin yrittää vähän erilaista näkökulmaa, mitä tapahtui omien löytöjen vieressä, mitä jätin ottamatta ja miksi sekä millaista jengiä paikalla oikein oli? Toki jotain pitää kertoa omista löydöistäkin, sillä ihan osattomaksi en jäänyt tälläkään kertaa.

Turun Kårenin levymessuilla vakilevymyyjille on siunaantuneet myös omat vakipaikkansa. Portaiden yläpäästä löytyy yleensä pari ruotsimyyjää, ennen Kårenin saliin astumissa sivuja ympäröi tuttuja suomalaisia levymyyjiä. Salista sitten löytyy tasaisesti suomalaista ja ruotsalaista myyjää, omilta paikoiltaan. Sanoisin, että tällä kertaa levymyyjiä oli noin 20m ehkä hieman yli. Yleensä tongin hurmiossa ensimmäisen tunnin ruotsalaisten levymyyjien laareja, joista löytyy rokin klassikoita hintahaarukasta 1-4 euroa. Jos näkee vaivaa ja perehtyy paremmin myös kotimaisten myyjien laareihin, niin voi yllättyä iloisesti.

Näin kävi tänään. Kårenin salin ns. estradilla oli kotimainen levymyyjä, joka oli luopumassa omasta kokoelmastaan tai ainakin osasta siitä. Mukaan lähti Bluesoundsin: Black(80) ja On(80) alle viidellä eurolla kappale sekä Led Zeppelinin: IV(71) vitosella. Juhuu, sanoin minä. Erityisesti nuo Dave Lindholmin luotsaaman Bluesoundsin kaksi ekaa albumia ovat varsin mieluisaa kuunneltavaa. Varsin erityinen bändi, tiukka, minimalistinen ja oudolla tapaa funky. Juuri nyt kuuntelen On(80) levyn avauskappaletta: Tears, uuh, sattuu!

Löytöjä napsahteli kassiin kivasti, ei tällä kertaa aivan mahdottomalla tahdilla, mutta sellaiset rapiat kakskymmentä lättyä solahti reppuni uumeniin. Kallein ostokseni oli pitkään metsästämäni Marvin Gayen mint-kuntoinen tupla-albumi: Here, My Dear(78). Maksoin siitä kertaostoksen kipurajan verran, eli 20 euroa. Tiedän, että monille 20 euroa ei ole raha eikä mikään, jos kohdalle sattuu levy jolla on arvoa ja jonka aidosti haluaa. Minulla rajaa menee tuossa, nojoo kerran olen maksanut vinyylialbumista(uudesta tosin) 25 euroa, mutta 30-40 kymppiä en menisi maksamaan edes puuttuvasta rollarialbumista, jollaista kerran tarjottiin Voodoo Loungen(94) vinyyliversiona neljäänkymppiin. En ostanut. Olen mieluummin ilman ja kuuntelen ceedeeltä kun alan mahdottomia maksamaan.

Yhä useammin levymessuilla törmään siihen tosiasiaan, että minullahan on jo nämä levyt, tämän ja tämän artistin tuotanto on aikalailla täydellisesti hallussa. Selailen hetken U2:sen kohdalta, kaikki löytyy. Kokeillaan Simple Minds, ai niin, nämäkin mulla on. Rollareista löytyy aina jotain kivaa, noh, ei viittis ostaa viidettä versiosta Some Girlsistä, vaikka sen 4 eurolla mint-kuntoisena saisikin. Olen levynkerääjänä tilanteessa, jossa en viitsi väen vängällä laajentaa musiikkimakua esimerkiksi progeen tai kasariheviin. Näissä kahdessa genressä tarjontaa tosin riittää, Yessiä, Gentle Giantia, Ozzy Osbournea, Kissiä, Ozzy Osbournea ja kaikkea sellaista joka ei ihan natsaa melko perusrock-musamakuuni.

Kun tosiaan omistaa miltei kaikki haluamani levyt, niin sitä tekee huomioita siitä, että kuinka helposti jokin ei niin pitkälle ehtinyt levynkerääjä voisi ottaa artistin tuotannon haltuun yksien levymessujen aikana. Bruce Springsteenin kaikki levyt aikajänteellä 1973-1992 löytyi neljään euroon yhden ruotsimyyjän laarista, jopa se viiden lp:n liveboxi. Siinä olisi ollut Bruce-noviisille herkuttelun paikka. Toinen artisti jonka keskeinen tuotanto löytyy helposti on em. mainitsemani Kiss.

Levymessujen asiakaskuntaa menee haarukkaan keski-ikäiset mieshenkilöt, jotka elivät nuoruuden aikana jolloin lp-levy oli se ainut ja oikeaa ääniteformaatti. Nojoo, ehkäpä vähän huonokin määrittely, sillä monet meistä levynkerääjistä ollaan eletty myös se pakollinen cd-vaihe, mutta palattu tähän meidän mielestä alkuperäiseen formaattiin. Asiakaskunnassa vilahtelee aina välillä ihan normaalinoloisia naisihmisiä, joka aiheuttaa ainakin minussa lievää kummastusta. Niin, ehkäpä pidän tätä touhua hieman friikkihommana, jota me vähän nukkavierut sedät saamme ainostataan harrastaa.

Palataan Dave Lindholmin toiseen laatubändiin, aikaan ennen Bluesoundsia, eli Pen Lee:hen, jonka levy Closer to the Drum(76) oli myös messuilla tarjolla. Tällä kertaa hintaa oli liikaa, mutta tämän biisin hienoutta en voi kiistää.