Ville Leinosta en ole nähnyt muutamaan vuoteen elävänä, siksi olikin korkea aika mennä katsastamaan mikä on miehen keikkakunto tänä päivänä? Leinosen jo kolmatta vuosikymmentä kestänyt musiikkiura on monesta näkökulmasta tarkasteltuna runsas ja vaikuttava. 2000-luvun alun iskelmäprinssi vaihe Valumo-yhtyeen kanssa tuotti neljä laadukasta albumia, joista kruununjalokivenä voitaneen pitää luovuutta pursuavaa Kimaltavia Unelmia (11) albumia, joka sai pari vuotta sitten arvoisensa vinyyliprässin. Tähän vaiheeseen liittyi myös sooloalbumi Suudelmitar (04), joka on kenties Leinosen uran vahvin albumi. Näin Pekka Laine aikoinaan kirjoitti kyseisestä levystä:
Ranskalainen pop on alusta asti ollut keskeinen Leinosen innoittaja. Nyt Serge Gainsbourgin ja eroottisen chansonin opit ovat loksahtaneet ehyiksi lauluiksi luontevammin kuin kertaakaan aiemmin satuprinssin uralla. Albumin alaotsikon lupaamat balladit metsäpoluilta ja merten rannoilta ovat antaneet sijaa ilmavammalle otteelle kaikkein hurjimman patetian kustannuksella. Sama väljyys ja rentous toteutuu myös musiikissa ja sovituksissa. Kitaran tukena soi kissamaisella kepeydellä väreilevä sitarin, kirjavien kielisoittimien, kontrabasson, puhaltimien ja perkussioiden muodostama akustinen kudos. Pinnalta hillityissä laulelmissa on myös ovelaa rytmistä intensiteettiä, joka muistuttaa bossanovan ja Gainsbourgin varhaisten töiden herkullista pidättelyä. (Soundi 2/2004)
Iskelmäprinssi vaihe päättyi albumiin Hei! (07), jolla Leinonen coveroi mallikkaasti suomalaista iskelmää. 2010-luvun vaihteessa Leinonen hyppäsi kokeellisimmille linjoille. Tuon ajan levyistä etenkin Majakanvartijan Uni (10) ja Auringonsäde/Pommisuoja (11) ovat tutustumisen arvoisia. Etenkin jälkimmäinen on kadonnut helmi, joka avautuakseen vaatii kärsivällistä ja kuuntelua ja avointa mieltä, albumi jossa nimensäkin mukaisesti kauneus ja painostavuus vuorottelevat. Myös Leinosen viimeisimmät levyt Isi (15)Laivalla (16) ja toinen iskelmäcover-levy Hei taas (17) ovat kaikki vahvoja albumeita, joita ihmisten soisi edelleen kuuntelevan ja ihastelevan. Ainakin minä ihastelen.
Uudesta materiaalista ei ole toistaiseksi minkäänlaisia viitteitä, ei ainakaan tällä eilisiltaisella Klubin mies- ja kitaratyylisellä keikalla, jossa Ville soitti vajaan tunnin verran uransa helmiä. Vähän haparoiden käyntiin lähtenyt keikka kasvoi hienosti loppua kohden. Haparointi saattoi johtua uusista kitarankielistä, jotka Leinonen oli kertomansa mukaan vaihtanut aamulla ja niiden soundi oli paikoin ei niin korvaystävällinen. Tosin keikan loppua kohden, laulu ja kitara alati paremmin synkassa.
Keikan ensimmäinen täysosuma oli Mopo-yhtyeen kanssa aikoinaan yhteistyössä tehty Kuka tätä laivaa ohjaa?, jossa esityksen intensiteetti nousi mukavasti. Villen laulu löysi myös ns. ylempiä sfäärejä, äänikanava oli auki ja sisimmän urkupillit ulvahtelivat vaikuttavasti ja moniulotteisesti. Muistan yhden jos toisenkin Leinosen keikan, jossa artisti on saattanut itsensä omanlaiseen luovaan hurmostilaan ellei jopa mielenhäiriöön. Nyt homma pysyi enemmän lapasessa, mutta vokaaliosastolta löytyi edelleen vahvaa ja heittäytyvää tekemistä. Leinosen runollisen herkän lauluäänen voi edelleen nostaa kotimaisen osaston kärkikastiin, miksei myös kansainvälisenkin.
Illan pääesiintyjä oli M, eli Minja Koski niminen sooloartisti, jonka muutaman vuoden takainen Tehtaantyttö (17) albumi sai ylistävän vastaanoton. Muutamista kuunteluyrityksistä huolimatta artistin musiikki ei löytänyt kunnolla luokseni. Tämä Klubin terhakka keikka muutti tilannetta ja artistin tuotanto vaikuttaa nyt kiinnostavammalta. Eilisen esityksen perusteella pitäisin artistia enemmän bändinä, sillä taustalla musisoinut mieskolmikko (rummut, kitara ja basso) mahdollisti Minja Kosken vaikuttavan ilmaisun. Vokaalit toimivat hienosti yhdessä soiton kanssa. Kappaleet olivat kauttaaltaan mielenkiintoisia, mutta eivät salamannopeasti tajuntaani iskeviä. Vahva artisti on kyseessä, jota fanitti paikalla mukavan kokoinen yleisömäärä. Juuri julkaistu Molotovin cocktail - sinkku kuulosti myös varsin tutustumisen arvoiselta. Näin myöhäisherännäisenä otan ilomielin M:n jatkokuunteluun.
Edellisen kerran näin Ville Leinosen livenä pari kesää sitten Pispalan Juhannustapahtumassa Tampereella jossa Ville esitti sekalaisen setin omaa soolotuotantoa ja joitain uusia levyttämättömiä biisejä. Silloin tuli jo selväksi, että tekeillä oli perinteisempi Ville-albumi, ns. arkisempia ja varhaiseen tuotantoon verrattavissa olevia kappaleita, mutta tarpeellisella elämänkokemuksella maustettuna. Siksipä uunituoreen ISI(15) levyn perhe-eloon liittyvä kappalemateriaali ei yllättänyt. Tätähän oli odotettu, kaikki me pikku-isit, eikö vaan?
Aiemmat Ville-Levyt Majakanvartijan Uni(10) ja Auringonsäde/Pommisuoja(11) tekivät kokeellisella otteellaan allekirjoittaneeseen varsin suuren vaikutuksen. Ensimmäinen taisi olla jonkinmoinen menestyskin, kun taas erinomainen Auringonsäde/Pommisuoja(11) jäi varsin vähälle huomiolle. Pidän näitä kahta levyä Villen taiteellisena huippuna. Uusi ISI(15) albumi on taas paluuta Villen ensimmäisen soololevyn: Suudelmittaren(04) tunnelmiin. Kauniita ja harmonisia kappaleita, alkuun perheteema hieman häiritsi, onko tässä liikaa alleviivausta. Mutta lauantain keikka Tampereen Telakalla näytti kaapin ja biisien paikan.
Keikka alkoi myöskin uuden levyn aloituskappaleella Vuokko Liisa Mirjam ja esitteli hienosti yhteen soittavan trion. Keikka keskittyi enimmäkseen uuden levyn biiseihin kera huolella valittujen biisien Villen uran varrelta. Villen kolmimiehinen Enkelit kokoonpano soitti ja toimi yhteen koko keikan ajan loistavasti. Vanhoista biiseistä Enkeli kulki hieman laahaten, mutta pari numeroa tämän jälkeen, keikan puolin välin ylitettyään, tunnelma vapautui silminnähden ja loppukeikka oli silkkaa Ville-harmoniaa.
Hyvä keikka ja hieno paluu Villeltä takaisin suomirokin terävään(myyvempään) kärkeen Ei ollut vaikeuksia käydä hakemassa ISI-albumin vinyyliversio paikallisesta levykaupasta. Hyvää kamaa, suosittelen. Tässä vielä linkki videoon Kenkäpurolaulu:
Sattuma tai pieni youtube-juonne ohjasi ex-tempore livekeikalle tamperelaiseen irkkubaariin O'Connellsiin, jossa esiintyi yksi suomirockin viimeisimmistä virityksistä, ärhäkkään punkisti potkiva: Gim Kordon. Gim Kordonhan on tietty nokkela sanaleikki Sonic Youthin basisti/kitaristi Kim Gordonista. Musiikissa löytyy paljon 90-luvun altsua sonicyouthmaista indiepörinää, mutta myös mukavaa suomirockin rehvakkuutta a'la Juliet Jonesin Sydän, Apulanta ja jopa jotain alkuvaiheen Eppu Normaalia.
Niukahkon yleisön ryydittämä keikka oli energistä ja tiukkaa kamaa. Biiseistä jäi mieleen juurikin nämä kaksi etukäteen kuulemaani youtube-veisua, suomirockmainen Ei ole Helppoo ja tiukasti punkahtava Kaupunki Tappaa Sielunsa. Käsittääkseni yhtyeellä oli kappaleita tasan esikoisalbuminsa: Ei ole helppoo(14) verran ja kaikki ne soitettiin tällä keikalla sekä nimikappale toistamiseen encoressa. Pidinkö keikasta? Tavallaan paljonkin, mutta biisimateriaalista oli kerta kuuleman jälkeen paha sanoa, että kuinka kovaa kamaa tämä loppujen lopuksi on? Pisteet bändin hyvälle heittäytyvälle asenteelle, jossa laitettiin rockjyrä kunnolla pörisemään. Myös rumpalin työskentelyssä oli jotain erityistä raikkautta ja alkuvoimaa.
Illan varsinainen kliimaksi koettiin sitten toisessa tamperelaisessa ravintolassa, eli Yo-Talolla, jossa esiintyi yksi maamme persoonallisimmista bändeistä tai oikeastaan hahmoista: Risto. Tämä laulaja-urkuri Risto Ylihärsilän luotsaama pumppu tarjoaa ehkä tämän ajan parasta ja kunnianhimoisinta suomirockia. Olen joskus ollut eri mieltäkin, sillä aiemmin olen pitänyt Riston musiikkia vähän itsetarkoituksellisen kikkailevana ja puhtaasti aivan liian härönä. Mielipiteeni on nyt muuttunut, sillä Riston uuden albumin kappaleet tällä Yo-talon keikalla kuulostivat järjestään erinomaisilta, tosin häröelementtejä löytyy edelleen, mutta nyt näen ne enemmän kunnianhimoisena taiteena.
Viisi vuotta aiemmin kun olin Riston keikalla, silloin urut taidettiin vähän itsetarkoituksellisesti hajoittaa ja Riston piti kesken biisien käydä yleisön seassa joraamassa, joka toisaalta oli varsin hieno veto artistilta. Tämän illan keikka oli vähemmän häröilevä, mutta energialtaan ei hävinnyt piiruakaan viiden vuoden takaiselle vedolle. Täytyy myös korostaa, että bändi ei pelannut pelkästään Ylihärsilän varassa, sillä bändistä löytyi erittäin pätevä naiskitaristi ja yllättäen(?) Leinosen Ville rummuista. Eikä Villen rumputyöskentely ollut lainkaan hassumpaa, itseasiassa aivan poskettoman hurjaa ja heittäytyvää.
Keikka oli yksi viimeaikojen positiivisimmista yllätyksistä ja saa minun varmasti levykaupoille hankkimaan Riston viime syksyisen albumin: II(13) ja mielellään vinyyliversiona. Kyse on jonkinlaisesta scifi-teemaisesta albumista. Tässä vielä näyte tältä levyltä, mielestäni ehkä viime vuoden paras kotimainen biisi: Turvaluola joka soi myös keikan lopetuskappaleena.
On se ihmeellistä että tänäkin vuonna(2010) julkaistiin melkoinen kasa erityisen kelvokkaita albumeja. Joku voi epäillä, että maailmassa ei tehdä enää juurikaan hyvää musaa, mutta siinä hän on pahasti väärässä, sen todistaa rokkivuosi 2010. Kauhea määrä musaa puristettiin äänitteen muotoon, että ihan hirvittää. Näyttää ihan siltä, että muusikot ovat yhä enenevässä määrin fyysisen ääniteformaatin puolella, sillä yhä useammasta levystä tulee myös vinyylipainos.
Musiikkimakuhan on jokaisella omansa, paitsi usealla se on vääränlainen(vitsi vitsi), mutta tähän omaan kohtuulliseen laajaan musamakuun perustuen väänsin järjestykseen 25 ulkomaista albumia, lähinnä sellaista indie/singer-songwriter/peusrock-tyylistä kamaa ja noteerasin myös suomirintamalta kymmenkunta plattaa.
Seuraavaksi oma listani, olkaapa hyvät!
1. Rolling Stones: Exile on Main Street – bonus disc.- Kyllä vaan, tänäkin vuonna kärkisijan nappasi ennen julkaisematon matsku, nimittäin tämä rollareiden exile-bonuslevy. Eihän tämäkään täydellinen ole, mutta ravitsevuudessaan ylivertainen mihinkään tänä vuonna julkaistuun verrattuna. Puhun fanin suulla paksua tekstiä, mutta se sallittakoon.
2. Bruce Springsteen: The Promise- Taantumus senkun jatkuu, tämäkin tupla-albumi pitää sisällään ennen julkaisematonta kamaa vuodelta 1977-78. Brucehan näyttäytyy minulle samanlaisessa messiaanisessa valossa kuin rollarit, eli tässä listasijoituksessa on iso tunteenomainen lisä. Siitä huolimatta tämän outtake-levyn matsku on varsin timanttista. Tämän kun olisi tiivistänyt yhteen levyyn, niin kyseessä olisi oikeasti se puuttuva Bruus-levy vuodelta 1977!
3. Band of Horses: Infinite Arms- Myös vuoden 2010 virallinen kesälevy. Kaunis ja viisas albumi, kuunnelkaa tätä! Oma blogijuttu löytyy toukokuun numerosta.
4. Eels: End Times- Ehjän murea tunnelma. Herra E:n erolevy, tunnelmaltaan hyvin vahva tekele. Myös tämä levy on käsitelty aiemmin tänä vuonna.
5. Josh Ritter: So Runs The World Away- Ihan viime päivinä otettu kuunteluun. Vallan mainio pop-rocklevy, silkkaa Paul Simonia.
6. The National- High Violet- Monissa yhteyksissä se ilmeinen vuoden levy, kieltämättä varsin tasapainoinen levy hyvine biiseineen, vaikkakin bändin täysin kritiikitön hypetys vähän ärsyttää.
7. Joanna Newsom: Have One On Me- Vuoden kunnianhimoisin albumi, massiivinen kolmen albumin pläjäys. Pureskeltavaa riittää pitkäksi aikaa. Paljon velkaa Kate Bushille. ”In California” on upea biisi.
8. Drive by Truckers: The Big To Do- Mureaa jenkkirokkia. Maistuu! “This Fucking job”, ”Birthay Boy”, “The Fourth Night of My Drinking”, loistavia rokkibiisejä kaikki tyynni. 9. The Dead Weather: Sea of Cowards- Vuoden positiivisin yllätys. Jack Whiten sivuprojekti osoittautuu oikeaksi rock-bändiksi. Hienoja Steppenwolf-kaikuja.
10. Teenage Fanclub: Shadows- Helkkyy kauniisti. Vuoden poppisparhautta, ehjä ja biisillisesti vahva levy.
11. Arcade Fire: The Suburbs- Kuuntelin tätä levyä oikeasti paljon, yritin päästä sisään monesta kulmasta, mutta käteen jäi ”vain” neljän tähden levy, bändin vasta toiseksi paras levy Neon Biblen jälkeen(Oikeesti Funeralissa on aika paskat biisit).
12. Dungen: Skit i Allt- Tätä levyä tuli loppusyksystä pyöriteltyä paljon, ompahan vaan erittäin mukavaa kuunneltavaa, vaikka Klubin keikka oli pelkästään ookoo-tasoa.
13. Ben Folds & Nick Hornby- Melkein Top 10 kamaa. Levyllä on useita hienoja veisuja, kuten ”picture window” ja "From Above".
14. Neil Young: Le Noise- Niilo puristi itsestään kaiken olemassa olevan elävän aineksen huipputuottaja Daniel Lanoisen avustuksella. Varsinkin ”Hitchhiker” on silkkaa murhaa.
15. Paul Weller: Wake Up The Nation- Taso pitää. Hyvä levy.
16. Midlake: The Courage of Others- Tältä levyltä odotin paljon enemmän. Tunnelma levyllä on ehjä, mutta biisit eivät kasva esiin tuosta tunnelmasta, vaan jäävät tukemaan tuota itkuista jyhkeyttä. Ruisrokin keikkakin oli aika tylsä.
17. The Duke & The King: Long Live The Duke & The King- Jokin Felice Brothers – äijä ja joukko mojoisia muusikoita saivat aikaiseksi varsin mainion lättysen. Edelleen kuunteluvaraa, melkein kuuluisi Top 10:n.
18. Elton John/Leon Russell: The Union- Tosi mukavaa, että Elton väänsi kaverinsa kanssa näinkin hyvän levyn. Leon Russelhan on tosi pitkän linjan tekijä, aloittanut muusikon uransa jo ennen Eltonia.
19. Sufjan Stevens: All Delighted People- 50 minuuttia kestävä 8 biisin ep-levy, ei hullumpi hinta-laadusuhde siis. Muutamia liki klassikkobiisejä, kuten ”Heirloom.
20. Badly Drawn Boy: It’s What I’m Thinking- Pipopää virkeänä, kuuntelu vasta muutaman biisin varassa, mutta ne ovat erinomaisia biisejä.
21. Ryan Adams & The Cardinals: III/IV- Tää tuli pikkaisen puskasta juuri ennen vuoden vaihdetta. Tupla-albumi ja hyvä sellainen, äänitetty jo vuonna 2006, mutta vasta nyt näkee päivänvalon.
22. The Black Keys: Brothers- Tätäkin jos enemmän kuuntelisi, niin tiiä mitä tapahtuisi? Funkkia, soulia, tiukkaa rokkiaa, siis nananaah-aah!
23. Tom Petty& The Heartbreakers: Mojo- Ostin tämän levyn Balilta. Tiivistettynä tämä olisi erinomainen levy, nyt hiukan liian pitkä.
24. Manic Street Preachers: Postcards From a Young Man- Jotain uupuu, vaikka yritys on kova! Vai unohtuiko levy jonnekin syksyn kiireisiin?
25. Robert Plant: Band of Joy- Vanha Roope edelleen vedossa. Maittavaa kuunneltavaa, mutta ehkä odottaisin herra Iso-kukolta vaihteeksi omaakin materiaalia.
+ bonus: John Mellencamp: No Better Than This.- Melkein voi sanoakin, että tätä parempaa roots-albumia ei tehty vuonna 2010! Laatu pitää, laulut ovat multaisia, ja uskottavia.
Niin, varmasti unohtui isohko kasa muitakin merkittäviä albumeja, osittain(siis enimmäkseen) ajanpuutteesta johtuen jäi lopullisesti tsekkaamatta iso kasa levyjä muun muassa seuraavilta artisteilta: Jonsi, Jeff Beck, Dr.Dog, Hold Steady, Jesse Malin, John Grant, Nwe Pornographers, Roky Erickson, Blitzen Trapper, Coral, Grinderman, Junip ym. ym.
Vielä lyhyesti Suomiosasto:
1. Ville Leinonen: Majakanvartijan uni- Melkein vuoden paras levy. Ylivoimaisesti paras suomalainen levy tänä vuonna, tosi en ole Tuomari Nurmion ja Ultramariinin levyjä kuullut. Mielikuvituksen ja uskalluksen musiikillinen täydellistymä.
2. Kiki Pau: White Mountain- Vuoden toiseksi paras suomirock-platta. Soitto ja sävyt kohdallaan, biisit ovat kelvollisia ja tähtäin korkealla.
3. Liekki: Paimen- Hieman epäonnistuneesta tuotantojäljestä huolimatta vuoden parhaita kotimaisia levyjä.
4. Kari Peitsamo & The Straight Perverts: The Unparalleled adventure oh one Hans Phaal- Kari pettää harvoin, eikä pettänyt tänäkään vuonna. Virkeän Karimaista rokkia, Peitsamon erinomaisesta Karhu Krouvuin keikasta viime marraskuulta piti tulla oma juttukin, mutta unohtui syksyn kiireihin.
5. Magenda Skycode: Relief- PMMP:n biisien säveltäjän Jori Sjöroosin oman bändin kakkosalbumi.
Tämän lisäksi Palefacen, Ismo Alangon, Olavi Uusivirran, Tuomon ja Circlen albumit herättivät mielenkiintoni. Tässä vähän vanhempaa ja hyvin mojoisaa Tuomoa:
klo:19.11. Alkavaa etäkäteistunnelmaa, le Ville Leinonen. Telakka odottaa majakan soittokuntaa, herra Leinonen valkoisessa villapaidassaan kasaa bändisettiä kokoon.
Mitä oikein odotan keikalta? Liikaakin? Majakanvartijan Uni plätty on tehnyt suuren vaikutuksen, kyseessä on alkuvuoden parhaita kiekkoja, kenties koko vuodenkin parhaita.
klo:23.23 Ville tuli ja soitti. Mitä jäi käteen tai korvakäytävään? T & E keskustelee: - Hieman kokeellinen setti…tai erittäin kokeellinen, tekotaiteellistako? - Mikä on tekotaiteellista? - Ylittikö Ville hyvän maun rajan tai siedettävän taide-elämyksen rajan? - Ei mielestäni, mielestäni se oli siedettävää, keikka oli kokonaisvaltainen elämys jolle tuli antautua. - Antauduitko? - Antauduin. - Miltä se tuntui? - Paikoin unenomaiselta, kun äänet ja kuvat virtasivat aistielimiini - Mitä muuta vaikutelmia tuli? - Tiikerini-laulu herätti surun uhanalaisista tiikereistä. - Löysitkö keikasta mitään yhtenäistä teemaa? - Keikan yhteen sitovana voimana oli täysinäinen äänimatto, missä ei ollut aukkokohtia. Taustaäänet ja taustakuvat toimivat… - Millä tavalla? - Taustakuvat liittyivät hyvin biiseihin, itse keikassa ei ollut juurikaan taukoja, vaan biisit liittyvät saumattomasti toisiinsa… - Ihmekös tuo, Ville soitti melkein koko uuden levynsä läpi, ainoastaan teemasta hieman irrallinen ”Pääkallopaikalla” puuttui. - En tunnistanut biisejä lainkaan, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. - Mitä mieltä olet Villen heittäytymisestä biiseihin, oliko se uskottavaa? - Joo, oli se, Villen läsnäolo, äänenkäyttö ja yleinen virtuoosimaisuus istui hyvin esitykseen. - Itseäni jossain määrin Villen liiallinen kokeellisuus häiritsi, aivan kuin hän ei olisi ihan täysin uskaltanut antautua yleisölle, vaan piti enempi omaa kivaa… - En nähnyt Villen heittäytymistä kokonaan, koska istuin selkäsi takana. - Mutta se joka näkyi, vaikutti? - Kyllä, se minkä näin ja kuulin teki vaikutuksen! - Eli ilmeisen hyvä keikka? - Vahva, jopa elokuvamainen kokonaisuus.
