Egotrippi: Vuosi Nolla

"Tämä on vuosi nolla" laulavat egon pojat vajaa vuosi sitten ilmestyneellä levyllään. Se oli viime vuosi, mutta niin on tämäkin ja seuraava, se Vuosi Nolla. Aina on jostain aloitettava.

Levy oli ilmestyessään jotenkin väkinäinen ja ehkä vaivaannuttava, että kyllä tää tiedetään, alusta on taas aloitettava, katsottava ulos parvekkeelta ja tehdä päätöksiä. Näin minä ajattelin ja mielessäni rutisin, että hohhoijaa eipäs tällaista itsestään selvää nyt jaksa enää kuunnella.

Mutta kuuntelin silti. Vihdoin viime syksynä ostin Egotripin Vuosi Nollan cd-levynä ja levy pääsi yhdeksi autolevyistäni. Hmm, sehän oli varsin korvaa miellyttävää kyytiä, sopivasti nopeita ja hitaita biisejä, ehkä niitä nopeita nyt vähän enemmän. Levy kävi läpi muutaman viikon tiukan seulan ja tykästyin siihen, kunnes vähän kyllästyin. Tuli taas tunne, että hohhoijaa, peruslevy, ihan kiva, kulkeva, pikkunäppärä ym.

Kunnes taas vuodenvaihteen aikoihin otin levyn uudelleen syyniin ja huomasin, että neljä-vuotias tyttönikin pitää siitä. Uusi aamu, Pikkuinen, Kuka vain käy, Päätös...pelkästään(kö?) hyviä biisejä. Näin se on todettava, levyllä on runsaasti hyviä biisejä ja kolme parasta tulevat vielä levyn lopussa, eli kappaleet: Hehkulamppu, Ongelma ja Ovet. Ensimmäinen näistä on hieno "unelmia ja toimistohommia-tyylinen" powerpop, Ongelma on sympaattinen ja yllättävän syvällinen perheonnen kuvaus kera kulkevan melodian. Viimeinen Ovet kertoo toiveikkaasti: "Elämä se näyttäytyy näin, ovina joita sulkee, ovista joista kulkee"

Ehkä sittenkin ennustettava levy, ehkä turhankin muotovalio, hyvin tunnistettavaa Egotrippiä, mutta ei se mitään...koska tästä levystä henkii hyvä meininki ja tekemisen riemu. Pop-levy parhaimmillaan on vaan tällainen, se sopii nätisti arkeen ja siitä tulee hyvälle mielellä. Ei sen tarvitse olla jylhä taideteos, mikään sinfonia tai spektaakkeli. Se ajaa asiansa näin, kun kulkee arjessa mukana ja vähän ymmärtää sekä lohduttaa.

Mikä parasta, Egotrippihän on jo tekemässä seuraajaa tälle albumille: "Uutta materiaalia saattaa tulla nopeammin kuin arvaattekaan" ilmoittaa Egotrippi uuden vuoden facebook-päivityksessään. Nam, luulen että ego-keikalle käypi mahdollisimman pian tämäkin keski-ikäinen rokkiruho.

Dave oli ajoissa - Dave Lindholm. Semafori. Tampere. 14.11.2015

Juuri uuden levynsä Ajaton on Ajoissa(15) julkaissut suomirokin legenda Dave Lindholm oli aloittanut keikkansa jo ennen sovittua kymmentä. Minut keikkaan johdatteli Sissi(87) albumin kaunis Petin Pienen Linnun. Daven soolokeikka oli rakennettu varman päälle, Jatsikansa Tulee, Puhelinlasku on Mun, Annan Kitaran Laulaa Vaan ja Pieni ja Hento Ote olivat varmoja valintoja.

Edellisen kerran näin Daven, hassua kyllä päivälleen kuusi vuotta sitten, josta löytyy muistona tämä blogikirjoitus: http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/11/dave-han-elaa-fall-live-series-vol1.html
Tässä kohtaa ei voi kun hämmästellä ajan kulumista, mihin mustaan aukkoon se oikein katoaa, aina on marraskuu ja aina Dave tekee uuden levyn ja on yllättävän lähellä keikalla. Sivusilmällä kun olen seurannut keikkakalentereita, niin siellä on myös herra Lindholmin nimi vilahdellut säännöllisesti.

Tuon vuoden 2009 jälkeen Dave on tehnyt seitsemän levyä, joista parhaimmistoa ovat Otto Donnerin kanssa tehty More Than 123(10) ja suomenkieliset Ken elää, Ken näkee, Ken B(13) ja uusi Ajaton on Ajoissa(15). Varsinkin tuo More Than 123(10) on aikamoinen helmi, jota ei enää juurikaan musiikkikaupoista löydy. Oman version joudun tilaamaan häpeäkseni Amazonilta asti.

Daven keikkalista mukaili yllättävän paljon tuota kuuden vuoden takaista, nyt kun sen tajuan, niin tunnen lievää pettymystä. Eilisellä keikalla pettymyksen tunne oli sen sijaan kaukana. Oli biisilista sitten ilmeinen tai ei, mutta Dave itse oli erityisen skarpilla päällä. Kitara soi (tottakai) komeasti ja laulu oli hyvin terävää ja selkeää. Biiseissä oli jopa pieniä yllätysjippoja, Jatsikansa Tulee biisissä hieman irroteltiin kitaralla, jonkin biisin keskivaiheella Dave tokaisi: - Tähän kohtaa tulee Aku Ankka!  Ja jatkoi tyynesti kappaleen soittoa. Keikan huippukohta oli mielestäni Fandjangon75) Sataa & 22, joka kuulosti ihan siltä kuin nuori Dave 70-luvulta olisi sen meille esittänyt.

Vuosien varrella Daven ääni on mataloitunut, sen huomasi etenkin hitaissa vedoissa. Muuten ääni kulki varsin ketterästi ja ukko itsekin tuntui olevan hyvin kartalla siitä mitä tapahtuu. Miksipä ei olisi? Aina välillä kuulen tutuilta ja vähän tuntemattomilta sellaisia epämääräisiä kertomuksia, kuinka Dave on humalassa vähän joka keikalla. Hassua kyllä, itse olen nähnyt Daven 20 vuoden aikana reilut kymmenen kertaa ja yhtään ns. humalakeikkaa en muista nähneeni.

Reilun tunnin mittaisen keikan jälkeen Dave hipsi aika nopsaan ulos sateiseen iltaan, kellohan oli tuolloin vasta vähän yli yksitoista. Kaverini sai metsästettyä nimmarit muutamaan merkittävään Dave-albumiin. Itselläkin on Daven nimmari jossain pöytälaatikossa vuosien takaa. Niin, harvalta suomiartistilta tulisi mieleen kysyä nimmaria. Davessa on jotain sellaista piittaamattomuutta, täydellistä oman polun noudattamista ja karismaa, että häneen ei voi suhtautua pelkkänä tavallisena kaduntallaajana.

New Order: Music Complete

Onko mitään järkeä enää ostaa cd-levyjä ja vielä normaaliin hintaan? Menin ja tilasin New Orderin uuden Music Complete(15) albumin netistä cd-formaatissa. Miksi en siis alati ja aina niin muodikkaassa vinyyliformaatissa? Puolustuksen puheenvuoro on seuraava: Väitän, että tällainen tanssittava ja  elektrotyyppinen musiikki on parhaimmillaan kliinisemmässä ääniteformaatissa. Vinyyli ei tuo lisäarvoa tällöin musiikille, varsinkaan tämän päivän lp-levyjen prässäykset jotka ovat kautta linjan varsin tuhnuisia äänenlaadultaan. Nojoo, syy voi olla omissa kehnohkoissa musavehkeissäni.

Äänite oli kotonani kuunneltavissa jo pari päivää ilmestymisen jälkeen. Varsin sulavaa. Levyn kansi noudattaa New Orderilla tuttua minimalistisuutta, vahvoja ja kryptisiä kuvioita sekä mahdollisimman vähän turhaa tietoa. Neitsytkuuntelukertani autossa työmatkalla oli vähän hätäinen ja musiikin hienoudet hukkuivat auton taustamelun alle. Tuolloin havaitsin, että kakkosraidassa Singularity oli jotain outoa, se kuulostaa erilaiselta kuin Spotifyn versio. Kotistereoissa syy paljastui, kakkosraita nyki ja pomppi, eli levyssä oli jotain vikaa.

Eipä siinä muuta kuin levy vaihtoon ja kuuntelu jatkoi tiiviinä Spotikan kautta jonne äänite oli jo rantautunut. Albumin noin neljänneksi kuuntelukerraksi valikoitui ehkä elämäni vauhdikkain 8 kilometrin juoksulenkki. Neljän plus-asteen happirikas syysilma kirvoitti juoksupoponi hurjaan liitoon. Voi olla, että se oli New Order, joka piiskasi minut aikamoiseen vauhtiin, sillä tämä levyhän on aivan ...tanan hyvää juoksumusaa. Korvanapeista kuultuna sanat ja musiikilliset vivahteet kuuli selkeämmin. Ei ole liioiteltua sanoa, että kyseessä on paras New Order levy sitten loistokkaan Techniquen(89).

Mitä levy on sitten syönyt? Aloituskappale Restless on tuttua ja turvallista New Order - soundia, mutta innostunutta sellaista. Kappaleesta on kuultavissa Peter Hookin bassolinjat, vaikka kyseinen basisti ei ole vaikuttanut bändissä moneen vuoteen. Hookin ja bändin laulajan Bernard Sumnerin viha-rakkaussuhteesta saa hyvän käsityksen muun muassa Sumnerin omaelämänkerran: Chapter and Verse(14) ja syyskuun MOJO:n Bernard Sumner haastattelun kautta.

Levyn neljä ensimmäistä biisiä, kyseinen Restless, myös edellä mainittu Singularity sekä Plastic ja Tutti Frutti ovat kaikki komeita biisejä, joista liki eeppinen ja jännästi U2:sen Pop(97)-levyn tunnelmaan kumartava Plastic on tällä hetkellä suurin suosikkini. Levy ei suinkaan jatku huonona tämän nelikon jälkeen, People on the High Line on kelpo kappale, joka ilmiselvästi tahtoo kasvaa kuuntelukertojen myötä. Stray Dogilla murisee itse Iggy Pop ja tässä kohtaa vaivun jonkinmoiseen juoksuhypnoosiin, uuh ja ooom. Academic poppaa mukavasti, kappaleessa on selvää hittiainesta. Nothing but a Fool on melankolisen viekoitteleva ja sanoissa tuntuu olevan painoa.

Levy on sen verran pitkä(64min) ja vauhtini kova, että levyn kolme vikaa biisiä jää tälläkin kertaa kunnolla kuulematta. Nojoo, pitää jäädä vielä herkuttelun varaa, ettei kaikkea tule nielaistua kerralla. Tällä puolenkymmenen kuuntelukerran analyysilla sanoisin, että tässä on minun syyslevyni, selvästi parasta ja innostavinta kamaa mitä tänä syksynä julkaistu. Analyysini on tosin aika ohkainen, koska eipä tällä nuorenvanhan lapsiperheellisen statuksella paljon muuta uutta ja innovatiivista musaa kerkee etsimään. Vanhassa tällä kertaa vara parempi.

Loppukaneetti: Viallisen cd-levyn rahat palautuivat tililleni. Harkitsenko sittenkin levyn hommaamista vinyylinä? Tuskin. Miksipäs en jatkaisi kuuntelua Spotify-riistopalvelun kautta, koska vaikutus sama kuin levyllä, ellei parempi. Tämä on tosin iso moraalinen kysymys ja myös levynkerääjän identiteettiäni koetteleva kokemus.

Levymessut Ideapark Lempäälä. 3.5.2015.

Takaseinä näkyy, muovi kiertää huoneeni ympäri, sumentaa näkökykyni, kertoo että tämä on jo tarpeeksi. Want-listat on sutattu, Discogs on tsekattu, levymessuille minut vie väljähtänyt veri. En ole enää nuori, en tietenkään. Minä en ole Dingo, en tämän päivän gringo, olen eilisen hernepussi, kourallinen pehmeitä pähkinöitä, jo kellertäviä.

Vitsailut sikseen ja suuntaus tähän aikaan, tähän päivään, kauniiseen ja aurinkoiseen sunnuntaihin, josta vietin vajaa kolme tuntia Ideaparkin levymessuilla. Kattaus oli huomattavasti köyhempi mitä vuosi takaperin. Myyjiä oli vähemmän, löytöjä oli vähemmän, levyt olivat kautta linjan kalliimpia. Pika-analyysini mukaan yksi vaikuttava tekijä on alhainen euron kurssi. Ruotsalaiset levymyyjät eivät jaksa enää raahata valtavia määriä parin euron halpiksia jos niistä ei juurikaan kerry katetta. Vai oliko kaikki herkut menneet edellisenä päivänä Hyvinkään levymessuilla ja oliko (iso) osa myyjistä jättänyt tulematta Ideaparkkiin? Voipi olla myös, että käytettyjen levyjen myyntimarkkinoilla eletään jonkinmoista taitekohtaa(ties kuinka monetta), levymateria kiertää hitaammin ja hinnat ovat nousussa. Olisikohan näin? Suurin ja henkilökohtaisin syy on tietenkin se, että minulla ei ole enää paljon löydettävää ellen halua lähteä postimerkkeileen, maksamaan levyistä yli sen 20 euroa, jopa 30, 40, 50 euroa. Ei ei, hintarajani yhä pitää.

Jotain pientä kivaa sentään löytyi. Van Morrison Them - yhtyeen esikoinen: Angry Young Them(65) 8 eurolla, yhtälailla Leon Russellin soolodebyytti: Leon Russell(70) löytyi 7 eurolla. Hyviä levyjä molemmat ja mukavia lisiä levykokoelmaani. Näiden lisäksi löytyi jokunen parin euron lätty, Princeä, Paul Simonia ja U2:sta. Hieno löytö oli myös The Who:n harvinaisuuksien kokoelma Odds & Sodds(74) Track Recordsin brittipainos julisteineen ja laulunsanoineen viidellä eurolla. The Kinksin yksi ns. taiderocklevyistä Preservation act.1(73) löytyi myös vitosella.

Näiltä messuilta ostin yllättäen myös aika kasan cd-levyjä parin euron kappalehintaan ja yksi niistä oli kaiken lisäksi cd-sinkku. Niin, vinyylitarjonta oli tosiaan aika köyhää, niinpä piti laajentaa ääniteformaattia vanhaan kunnon laserlevyyn. Tästä cd-kasasta löytyi muun muassa pari Paul Welleriä, Pet Shop Boysia, Iggy Poppia ja tietenkin John Mellencamppia.

Palataan vielä alun tykitykseen, eli tähän on tultu, näitä mustia kiekkoja on yhä vaikeampi löytää ja näitä hurmoksellisia levymessujakin tuntuu olevan vähemmän. Kysymys kuuluukin, olisiko nyt se hetki vetäytyä takaviistoon kuuntelemaan valtavaa levyvuortani pienin Spotify-täydennyksin? Mitä sitä enää levyjä ostelee, turha taakka vain. Joo, en usko tähän itsekään. Toinen sormi klikkaa jo kiivaasti discogsia, josko sieltä tilaisi vaikka pienen setin seiskatuumaisia...

https://www.youtube.com/watch?v=o93jTKhil9Y

22 Pistepirkko ja Jukka ja Jytämimmit - Klubi. Tampere. 24.4.2015

En ole ihan varma Jukka Nousiaisesta, onko hän lintu vai kala, huumorihahmo vaiko vakavasti otettava rockartisti? Ainakin hän on suomalaisen rockmedian hehkuttama artisti, imagokin on ripattu suoraan 70-luvulta, sen tuhnuisimmista muistoista. Tavallaan pidän miehen tavasta olla ja hengittää rokkenrollia, koska siinä on paljon sellaista mikä pitäisi heittämällä upota allekirjoittaneeseen, 70-luvun jytärokin vankkumattomaan kannattajaan.

Yksi Jukan kokoonpanoistaan, Jukka ja Jytämimmit esiintyi tänä iltana 22 Pistepirkon lämppärinä. Keikkaan olin valmistautunut kuuntelemalla Soundin sivuilta Jukka ja Jytämimmien 7 biisin esikoislevyn, josta myöhemmin oli luvassa niin kasetti-, kuin vinyyliversiokin. Levy soi jytäkästi, hämmentävästi ja aika paljon 70-luvun rokista lainaten. Pohjanmaa-biisissä yksi väliosa on napattu jostain The Beatlesien biisistä, mutta mistä? Ei Mun Aikani Ole Vielä - kappaleen kitarasoolo muistuttaa kovasti Lynyrd Skynyrdin Freebirdin loppunousua. Tavallaan on ihan hyvä ettei peitetä vaikutteita vaan otetaan riffejä ja melodioita suoraan
uusiokäyttöön. Rehellistä touhua.

http://www.soundi.fi/uutiset/jytaa-vaan-ennakkokuuntelussa-jukka-ja-jytamimmit-albumi/

Lainoista ja vaikutteista huolimatta Jukka ja Jytämimmit oli livenä positiivinen yllätys. Olin hieman varautuneella asenteella liikenteessä, juuri tästä pelkäämästäni huumoriaspektista johtuen. Astuessani pari biisiä myöhässä Klubille, ei ollut epäselvää etteikö lauteilla olisi tiukka livebändi. Jukka Nousiainen oli pukeutunut hauskaan vihreään puuvillahaalariin, yhtälailla basisti Mara-Balls ja rumpali Raaka-Gini olivat farkkushortseineen hauskaa visuaalista seurattavaa. Etenkin basisti Mara-Ballsin poseeraukset bassokepin varressa eivät hävinneet lainkaan miespuolisten kollegoiden vastaaville. Totta kai musiikissa ja lavapreesenssissä oli paljon huumoria, mutta sitäkin enemmän soittamisen iloa ja puhdasta hurmosta. Nyt ymmärsin, että hypetys Nousiaisen ympärillä ei ollut mitään tuulesta temmattua, sen verran antaumuksellista, fyysistä, iloista ja jopa nöyrää oli Nousiaisen lavatyöskentely. Miehestä ja hänen jytäkistä mimmeistään piirtyi varsin sympaattinen kuva, mikä ettei rokkia saisi vetää vähän kieli poskessa ja esikuviaan häpeämättä lainaten. Aika usein tuli mieleen alkuaikojen Hurriganes, volyymi oli kovaa ja soitto hyvin tiukkaa.

Jukka ja Jytämimmit eivät tehneet pääesiintyjän osaa lainkaan helpoksi. Legendaarinen 22 Pistepirkko taisikin vähän yskähdellä keikan alkupuoliskolla, näin ainakin bändin elohiiren, urkuri/bändinsielu Asko Keräsen mielestä. Telepaattinen yhteys ei kuulemma ihan toiminut ja pikkuveli P-K:lle täytyi välillä näyttää tahdin paikka, tosin varsin rakentavalla ja lempeällä otteella. Muutenkin Asko Keränen oli varsin paljon äänessä, pitkien, hauskojen ja yllättävien lavaspiikkien lisäksi Asko lauloi soolona keikan kaksi ekaa ja todennäköisesti levyttämätöntä biisiä. Kappaleet toimivat omassa minimalistisessa ulottuvuudessaan varsin mukavasti. Laulaja-kitaristi P-K Keräsen rumpali Espe Haverisen noustessa lavalle, Pirkot tarjoilivat varsin monipuolisen, hieman oudon, hyvin hyvin harmonisen shown. Erityisesti kiinnitin huomiota P-K:n todella vahvaan lauluun, miniviinapulloksi alkuun näyttäneet munkkitipat avasivat äänijänteet kai selälleen.

Keikan huippukohtia olivat pari levyttämätöntä hidasta biisiä, toisen nimi taisi olla Madness of Speed jonka Asko määrittelikin etukäteen universaaliksi hitiksi. Kieltämättä biisissä oli paljon hiljaista sing-along- potentiaalia. Toinen upea uusi biisi tuli ensimmäisenä encorena. En muista sen nimeä, mutta kappale oli todella monipolvinen, rauhallinen, meditatiivinen, jotenkin aivan uudelle tasolle tiensä löytänyt Pirkko-biisi. On hienoa todeta kuinka vitaalinen, omaperäinen ja laadukas bändi 22 Pistepirkko edelleen on. Niillä 5-10:lla  kokemallani Pistepirkkokeikalla olen aina kuullut uusia, levyttämättömiä biisejä. Bändin suunta on aina eteenpäin, uuteen tuntemattomaan. Voisiko samaa kuvitella esim. Eppu Normaalista? Ei voisi.

Kaiken kaikkiaan keikka oli pienestä hakemisesta huolimatta aivan erinomainen suoritus. Hiteistä This Time toimi upeasti P-K:n soolonumerona, Frankenstein toimi myös hyvin, kuten aika paljon alkuperäiselle versiolle uskollinen Birdykin. Keikan aikana kuultiin hyvällä maulla valittuja cover-biisejä, Link Wrayta ja Howlin Wolfia. Viimeksi mainitusta artistista heitettiinkin jokin pesäpalloon liittyvä musiikkitriviaviittaus eturivissä joranneelle veteraanitoimittaja Jussi Niemelle, jonka omaa keikka-arvion odotankin löytyvän huomisesta Aamulehdestä. Pettynyt olen jos ei löydy.

Tässä hauska YouTube-linkki Pirkkojen uuden albumin teosta:

https://www.youtube.com/watch?v=hd19sF9m6VY


Tässä vielä 8 raidan kokoelmia tunnettuja ja vähemmän tunnettuja Pirkkoveisuja:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/634RYhc5hzgEKn3jVDqQFS

Ville Leinonen.Telakka. Tampere. 7.3.2015

Edellisen kerran näin Ville Leinosen livenä pari kesää sitten Pispalan Juhannustapahtumassa Tampereella jossa Ville esitti sekalaisen setin omaa soolotuotantoa ja joitain uusia levyttämättömiä biisejä. Silloin tuli jo selväksi, että tekeillä oli perinteisempi Ville-albumi, ns. arkisempia ja varhaiseen tuotantoon verrattavissa olevia kappaleita, mutta tarpeellisella elämänkokemuksella maustettuna. Siksipä uunituoreen ISI(15) levyn perhe-eloon liittyvä kappalemateriaali ei yllättänyt. Tätähän oli odotettu, kaikki me pikku-isit, eikö vaan?

Aiemmat Ville-Levyt Majakanvartijan Uni(10) ja Auringonsäde/Pommisuoja(11) tekivät kokeellisella otteellaan allekirjoittaneeseen varsin suuren vaikutuksen. Ensimmäinen taisi olla jonkinmoinen menestyskin, kun taas erinomainen Auringonsäde/Pommisuoja(11) jäi varsin vähälle huomiolle. Pidän näitä kahta levyä Villen taiteellisena huippuna. Uusi ISI(15) albumi on taas paluuta Villen ensimmäisen soololevyn: Suudelmittaren(04) tunnelmiin. Kauniita ja harmonisia kappaleita, alkuun perheteema hieman häiritsi, onko tässä liikaa alleviivausta. Mutta lauantain keikka Tampereen Telakalla näytti kaapin ja biisien paikan.

Keikka alkoi myöskin uuden levyn aloituskappaleella Vuokko Liisa Mirjam ja esitteli hienosti yhteen soittavan trion. Keikka keskittyi enimmäkseen uuden levyn biiseihin kera huolella valittujen biisien Villen uran varrelta. Villen kolmimiehinen Enkelit kokoonpano soitti ja toimi yhteen koko keikan ajan loistavasti. Vanhoista biiseistä Enkeli kulki hieman laahaten, mutta pari numeroa tämän jälkeen, keikan puolin välin ylitettyään, tunnelma vapautui silminnähden ja loppukeikka oli silkkaa Ville-harmoniaa.

Hyvä keikka ja hieno paluu Villeltä takaisin suomirokin terävään(myyvempään) kärkeen Ei ollut vaikeuksia käydä hakemassa ISI-albumin vinyyliversio paikallisesta levykaupasta. Hyvää kamaa, suosittelen. Tässä vielä linkki videoon Kenkäpurolaulu:

https://www.youtube.com/watch?v=b6ykMogJ5S8

Pimeys, Herwood Stage & Bar, Tampere. 14.3.2015.

Olen nähnyt suomirokin tulevaisuuden ja se on Pimeys. Löyhästi lainaten, löylyä kiukaille heittäen, tästä sisältörikkaasta musiikista vaikuttuen. Upouusi rokkibaari Herwood Stag & Bar Tampereella sai lentävän startin kun suomirokin yksi uusimmista toivoista: Pimeys saapui baariin ns. avauskeikalle. Hesarin levyarvio tammikuulta http://www.hs.fi/arviot/levy/a1421151557542 kehuu bändin uutukaista levyä: Aika Tihentyy(15), mutta puhuu myös karisman puutteesta. Näin ollen oli mielenkiintoista nähdä, että millainen on bändin livekunto.

Ennen pääaktia lavalla esiintyi kaksi itselleni varsin vähäisiä muistijälkiä jättänyttä bändiä. Pimeys aloitti keikan noin puoli yhden maissa. Ensitahdeista kävi selväksi, että nyt on laadukas bändi lauteilla. Biisit olivat järjestään hyvänkuuloisia ja keskittyivät uuden levyn materiaaliin, joista esim. Salaisuus, Nuoruuden Kaupunki, Hetki Vielä, Nostokurjet ja Meeri toimivat hyvin livenä.

Esikoisalbumin Muut on jo menneet(13) ketterä hittibiisi Elämä Kiinnostaa hukkasi keikalla nerokkaan kitarariffinsä, mutta hyvä fiilis ja yhteissoitto korjasi paljon. Myös bändin ns. nimikkobiisi Pimeys näytti voimansa livenä, puhumattakaan majesteetillisesta Asema -biisistä, eka levyn kiistattomasta helmestä.

Kokonaisuudessaan keikka kohosi komeasti plussan puolelle. Oli hienoa olla nuoren rockenergian lumokentässä. Raikas ja itseensä uskova liveote kohotti mukavasti odotuksia bändin tulevaisuuuden materiaalia kohtaan. Tästä on hyvä jatkaa, kun alla on kaksi mielenkiintoista albumia hyvin biisein. Ja se karisma. Kyllä. Sitä löytyi keikalta, urkuri-laulaja Joel Mäkinen ja kitaristi-laulaja Pekka Nisu olivat kaksi ketterää rokkipoikaa, joilta irtosi iloa, ilmaisua ja hyvää soitantaa. Muutamat makoisat särökitarasoolot ja kosketinlirputtelut toivat mielleyhtymiä aina Liekistä jopa The Who:n riffeihin asti.

https://www.youtube.com/watch?v=RhdtF9YrWlY

Tämä musiikin paljous, siitä iso kiitos ja vielä isompi ähky.

Kiitoksia musiikista, kiitoksia tästä musiikillisen tarjonnan tolkuttomuudesta. Tänään tipahti postiluukusta uusin Mojo, kivana kylkiäisenä huolella laadittu kokoelmalevy nimeltään: Change The Beat pitäen sisällään New York scenen vaikutusvaltaista rytmimusiikkia. Eikä tässä kaikki, Mojon kotisivuilla on vielä kokoelman jatko-osa kuunneltavana. Arvostanko tällaista elettä, tätä hienoa piirrettä saada musakokoelmia helposti ja kaikkialla? En ole ihan varma. Varma olen, että en kerkeä kuunnella näitäkään kokoelmia kunnolla.

Mojon tilasin viime kesänä käsittämättömään 55 punnan vuosihintaan, joka tarkoittaa sitä, että lehti maksaa puolet vähemmän kuin sen ostaisi irtonumerona. Tämä ei taida onnistua minkään muun ulkomaisen musalehden kanssa, ainakin Uncut maksaa tilauksena rutkasti enemmän kuin irtonumerona.

Olen myös palannut jälleen kerran Soundin kestotilaajaksi. Viime vuonna lopetin Soundin tilauksen pettyneenä lehden sisältöön ja pitkäaikaisen toimittajan Juho Juntusen potkuihin. Paluuni kaksi syytä ovat hulvaton vuosikertatarjous(40 euroa) ja se, että Suomessa ei oikeastaan ole enää muita musiikkilehtivaihtoehtoja. Rumbasta on tullut sinänsä tyylitietoinen ja harvaan ilmestyvä pitkälti valokuvilla pelaava hipster-tabloidi. Rytmiä ei enää ole, ilmaisjakelulehti Sue lopetti myös viime syksynä. Vähiin käy vaihtoehdot, jos aikoo lukea jotain suomimusasta ihan fyysisenä paperiversiona.

Muutenkin sitä miettii ja hämmästelee musakentän muuttumista, mitä nyt työ- ja perhetouhuilta ehtii. Onko sitä millään tavalla enää nenä herkkänä uuden musiikin suhteen? Pitkälti uuden musiikin kuuntelu on vanhojen taipumusteni tukemista. Kuuntelen erityisen mielellään artisteja joilla on vaikka rollari- ja dylanvaikutteita. Helposti saatan puhua omasta äänestä jonkin artistin kohdalla, mutta loppujen lopuksi kyse on vain samojen ideoiden kierrätyksestä, sillä omassa luovassa prosessissa musiikintekijät ovat sulattaneet kuulemansa vaikutteet omaksi musiikiksi. Ei kai tässäkään mitään pahaa, näin se taide elää ja uusiutuu, pyrkii luomaan nahkaansa, jotta syntyisi eräs kirkas päivä uudestaan merkittävänä aktina musiikillisessa kentässä. Paino sanalla: Aktina, jos rokin elävää ja runkkaavaa virtaa tahdot seurata.

Todellinen haaste ja uskallus voisi olla siinä, että alkaisin kuunteleen musiikkia musiikkina ilman genre-rajoja. Tarkoitan tällä sitä, että hyppäisin pois tämän ajokoira-blogin musiikillisesta peruslinjasta, en hakisi tieten tahtoen omaan makuuni sopivaa musiikkia, en möyrisi näissä rokin peruslähteissä, vaan avaisin kuulijana kaikki aistini ja ottaisin ympäristöstä monenlaista musiikkia, jazzia, klassista, iskelmää(tätäkin) ja pelkkää hiljaisuutta. Niin, hiljaisuutta, kuulostaa helposti hieman hipiltä ja ohkaiselta. Luulen, että hiljaisuuden, tietynlaisen asettumisen kautta oma musiikillinen vastaanotin voisi tarkentua ja herkistyä.

Tänään taisin ottaa askeleen kohti kaipaamaani musiikillista suuntaa kun painoin netissä Place order - nappia. Talk Talk bändin johtohahmon Mark Hollisin ainoa ja ainutlaatuinen soolo: Mark Hollis(98) on aloittanut matkansa Brittein saarilta kohti Lempäälän Kuljua. Albumi, jota on määritelty intiimiksi ja hiljaisimmaksi mitä koskaan on tehty. Olisiko tässä suuntaa tulevaan? Niin, toisten ei tarvitse odottaa, kun on tää Spotikka. Itselläni edelleenkään musiikin syvempi diggailu ei onnistu Spotifyn kautta, tarvitsen edelleen kouraan jotain fyysistä, vaikka tuon vaatimattoman kansikuvan ilman mitään sisätekstejä.

Tuntematon albumi

Alkuvuoden musapöhinää!

Aikaiset musaveikkoset madon nappaavat, saavat kiinni tulevan talven ja kevään vankoista vonkaleista. Tuleva vuosi näyttää valoisalta, myös musiikkimielessä. Tolkuton määrä (oletettavasti) hyvää kamaa on valumassa eri julkaisupisteisiin. On tää spotikka, striimi ja jopa fyysinen äänitemuoto. Minkä valitsette? Toinen kysymys: kuunteletteko enemmän kuin yksi tai kaksi biisiä uusilta albumeilta. Väitän...tai ei se mikään väitös ole...aikalailla tosiasia jo, nykyihmisen mielenkiinto riittää 2-3 minuutiksi, sen jälkeen klikataan jo toisiin ulottuvuuksiin. Kuunteleppa keskinkertaista kolmen tähden albumia ahnaasti aikaasi siihen uhraten ja odota että se aukeaa koko musiikilliseen kukkaansa. Et tule tekemään sitä. Teenkö minä? Harvoin, ainakin jos kyse on netin kautta kuuntelemisesta. Nojjoo, nämä musakuunteluviisastelut sikseen ja nokka kohti tulevaa julkaisuvuorta. It's a mountain of music baby and you gonna like it!

Bob Dylan: Shadows In The Night
Maistuisiko levyllinen Frank Sinatra - covereita Bob Dylanin esittämänä? Sitä voidaan miettiä, mutta omasta postiluukusta jo pian kolahtaa kyseinen äänite. Mainittakoon, että Dylan on lahjoittanut 50 000 kappaletta uutta albumia amerikkalaisille seniorikansalaisille AARP nimisen lehden välissä. Samaisesta lehdestä löytyy myös pitkä Dylan - haastattelu.

The Decemberists: What A Terrible World, What A Beautiful World
Bändin edellisestä levystä King Is Dead(11) onkin kulunut jo aika tovi ja se ei jättänyt kovia syviä muistijälkiä. Tällä teksteiltään korkeatasoisella(onks se?) proosarokilla on omat puutteensa ja helposti se lipsahtaa valjuuden puolelle, jos musa ite ei syty liekkeihin. Levyhän on jo maisteltavana Spotifyssa ja kohta tämäkin lätty kolisee postiluukusta. Hyvät kitarat ainaskin levyn eka biisissä: The Singer Addresses His Audience.

The Waterboys: Modern Blues
Mike Scottin luotsaama TheWaterboys palaa taas julkaisukantaan. Luvassa suurta tunnelmaa ja rokin zeniä, mitä se sitten tarkoittaakaan? Toissavuotista Fisherman's boxia en ole vielä hommannut, jossa käytiin 8 levyn voimalla läpi The Fisherman's Blues(88) albumin mittavia sessioita, ajankohtaa jolloin Mike Scottilla oli väylä auki.

Sufjan Stevens:  Carrie & Lowell
Pitkähkön julkaisutauon jälkeen tulee Sufjan Stevensiltäkin uutta kamaa. Vuoden 2010 julkaisut: All Delighted People(10) ja The Age Of Adz(10) jättivät vähän vallinaisen olon, vaikkakin All Delighted Peoplelta löytyy Sufjan-klassikoita, kuten kaunis Heirloom. Ennakkotietojen mukaan uusi levy olisi perinteisempää, eli folkimpaa Sufjania. Hyvä niin.

Noel Gallagher's High Flying Birds: Chasing Yesterday
En ole koskaan ollut mikään valtava Oasis tai Gallagher - fani. Oasiksella oli hetkensä, kourallinen erinomaisia rockbiisejä ja katveeseen jääneet kaksi hyvää viimeistä albumia: Don't Believe The Truth(05) aj Dig Out Your Soul(08) jonka edullisesti löytämäni vinyyliversion myin hetkellisessä mielenhäiriössä kirpputorilla. Täytyy myöntää, että sitä Noelin ekaa sooloa en ole ksokaan kunnolla kuunnellut, mutta tämä uusi  Ballad of the Mighty I biisi vaikuttaa hyvältä varsin hyvältä, ehkä just Johnny Marrin ja kitaransa ansiosta.

Modest Mouse: Strangers To Ourselves
Jollain tapaa outolintu bändi julkaisee harvakseen albumeja, edellisestä taitaa olla seitsemän vuotta.

Scorpions: Return To Forever
Näistä kasarihevibändeistä itseäni eniten miellyttävin Saksan ylpeys palaa keväällä julkaisukantaan. Niin, Scorpions aloitti uransa jo 70-luvun alussa vähän krautrock-hengessä, eli pitkä matka on kuljettu. Jos tulee vielä Suomeen keikalle, niin menen varmasti.

Matthew E. White: Fresh Blood
The Big Inner(13) levyllään läpimurron tehnyt karvainen murisija julkaisee pian uutta kamaa. Muhevampi versio pikku hiljaa urallaan hiipuneesta Badly Drawn Boy:sta.

Gaz Coombes: Matador
The Supergrass - heebon toinen soololevy on ainakin kehuttu joissain medioissa pystyyn.

Brian Wilson: No Pier Pressure
Beach Boysin viimeisin reunion kariutui erimielisyyksiin laulaja Mike Lowen ja muun bändin välillä. Wilson olisi halunnut tehdä vielä yhden rokimman Beach Boys - levyn, mutta Lowe pisti kampihin ja lähti ns. "pizzeria-kiertueelle "Beach Boys - nimen alla, ollen itse ainut originaalijäsen. Näin ollen Wilson-lätty kiinnostaa paljon.

Laura Marling: Short Movie
Vasta 25-vuotta täyttävän brittineidin jo viiden albumi jatkanee tuttua laadukasta linjaansa?  Edellinen Once I Was an Eagle(13) oli jonkin sortin mestariteos, joka on jäänyt varsin vähäiselle kuuntelulle.

Mitä vielä odotan?
Def Leppardilta olisi ennen kesää kai levy tulossa. David Gilmour on luvannut uuden soolon tälle vuodelle. Brian Wilsonin uudella levyllä on jo nimi: No Pier Pressure. Odotellaan julkaisupäivää.
Myös Prodigylta olisi tulossa uusi lätty, kuten myös Faith No Morelta. Toiveissa olisi vielä uutta kamaa: Bruce Springsteeniltä, The Who:lta ja J.Karjalaiselta.
Nämä nimet myös aktivoituvat: Vetiver, The Charlatans, Howlin Rain, Death Cab For Cutie, Elvis Perkins, Two Gallant.

Näillä mennään ja tästä Spotikka-linkistä myös iloa korvalle:

Best of Early Birdies at 2015

Lupaus Suomesta.

Jotain on tapahtumassa, musiikkia on tulvimassa eetteriin...



Pimeys on väistymässä tai se on paras olotila...



Villen kanssa Sammallaavulle, vähintäänkin...



Näillä talven selkään...ja sen yli. Kevyesti.

Stones don't fail me now!

Löyhästi mukaillen Little Featin mestariteosta Feat's don't fail me now(74), että älkää vierivät kivet pettäkö odotuksiani sen uuden studioalbumin suhteen. Mick Jagger on viime vuosien haastatteluissa vihjannut, että kipinää uuden Stones-albumin tekoon ei välttämättä ole, koska Jaggerin mielestä ihmiset eivät halua enää uutta Rolling Stones albumia, vanhat hitit riittää. Haluammeko me?

Minä haluan uuden Rolling Stones albumin vielä ilmestyvän, ja haluan sitä niin vietävästi. En pidä tästä Rollareiden nykyisestä eppunormaaliutumisesta, jossa ollaan kiertueella ilman uutta materiaalia. Eput ovatkin osaltani keikkapannassa aina siihen saakka, kunnes uutta matskua ilmestyy. Olen armoton, enkä anna Ylöjärven pojille tilaisuutta houkutella minua keikalle kuulemaan noin ziljoonaan kertaan Kitara, Taivas ja Tähdet ym. muut reppubiisit. Ryhdistäytykää nyt Syrjän veljekset, uutta matskua kehiin, kele!

Minun on vaikea henkilökohtaisesti digata bändistä, jos se on lopettanut musiikin tekemisen ja ratsastaa vanhoilla hiteillä. Ei se vain käy, bändin pitää rollata hamaan loppuun asti aina uudet kujeet mielessä. Musiikkipiireissä ihan turhaan mollataan muusikkoja itsensä toistamisesta, kuinka parhaat levyt on tehty jo uran alkuvaiheessa ja neljänkympin jälkeen ei enää synny mitää relevanttia rockmatskua. Ehkä näin voi joidenkin artistien osalta olla, mutta toisaalta voi ajatella, että artistit ovat yhtälailla ammatinharjoittajia kuten kuka tahansa meistä, kun opitaan taitavaksi raksamieheksi, niin tätä uskomatonta rutiinia ja kirvesmiehentaitoa käytetään ihan eläköitymiseen asti. Miksi muusikot eivät voisi tehdä uskottavaa musaa loppuun asti, myös Rolling Stones, itsensänäköistä nivelistään lonksuvaa papparokkia ilman mitään häpeää.

Koska Rolling Stones ei ole vielä päättänyt tehdä sitä viimeistä studioalbumiaan, niin laitan mielikuvitukseni liikkeelle ja teen sen heidän puolesta. Tässä ajatuksiani viimeisestä Rolling Stones - albumista, millainen sen pitäisi olla:

Albumin nimi on Impossible Mission ja ilmestymisvuosi 2015. Levy syntyi kolmen viikon kiihkeän studiosession aikana englannin maaseudulla, rumpali Charlie Wattsin mökillä. Ilmapiiri oli rento ja vapautunut.

Albumin biisijärjestys:

A-Side

1. Rough Nuff
- Keith Richardsin laulama levyn aloitusbiisi. Biisi chuckberrymäisesti rokkaava styge, jolla Keefin kitara soi yllättävä sävykkäästi ja tarkasti. Richardsin laulussa on myös tiettyä viimeisten aikojen vapautuneisuutta, kitarisat resonoi kulkukoiran viimeistä valssia. Yllätysveto.

2. Impossible Mission
- Jagger pistää itsensä likoon levyn nimikappaleella. Tyypillinen Stones-rock hämmästyttävällä rouheudella ja intensiteetillä ladattuna. "I got my impossible mission, get your sweet love and lovin in big part of me. I got my impossible mission, smell your good cookin on love's factory..."

3. Going Tough Again and Again
- Möyrivä bluesbiisi, mittaa on liki 7 minuuttia. Jagger vonkuu kuin tumma poika, kuinkas muuten. Levyä maustaa todennäköisesti Ronnie Woodin maukas slide-kitara.

4. Seven and Eights
- Mukavan holtiton stonesrock, josta haistaa vapautuneen studioilmapiirin. Paljon Exile on Main Street(72) sävyjä, sopisi hyvin mukaan tälle klassikkoalbumille. Merkillepantavaa on Charlien melkein poukkoileva ja luova rumputyöskentely.

5. Fool You, Fool Me
- Levyn suuri balladi, aivan varmasti Jaggerin käsialaa. Biisinä muistuttaa etäisesti Paul Simonin tuotantoa, mutta muuten tunnistettava Stonesballadi. Ei ehkä mikään Ruby Tuesday tai Fool to Cry, mutta vähintään samaa tasoa kuin Out of Tears.

B-Side

1. Catfish
- Nimestä huolimatta ei ole Bob Dylanin kappale, vaan Ronnie Woodin kynäilemä veisu jonka hän esittää yhteisduettona Keefin kanssa. Hyvin rakastettava, jotenkin kansanmusiikkimainen "kännihoilotus". Biisistä paistaa läpi Ronnie ja Keefin pitkä kumppanuus ja ystävyys. Muistuttaa Ronnie Lanen soolotuotantoa.

2. Mercury Blowing
- Levyn ehkä teräksisin stonesrock, Jaggerin mukaan haalimia ns. modernia soundia a'la Jack White(retromodernia siis). Jagger on tiukasti rokkaavana tässä ajassa, pesee täysin suvereenisti vuoden muut rokkausyritykset nuoremmilta rockkukoilta. Tässä biisissä haisee pitkä kokemus ja valtava itseluottamus, narsistisen paskiaisen viimeinen suuri esitys.

3. Funk Plane
- Levyn hämmästyttävin biisi, josta ei voi olla varma kuinka tosissaan tämä on tehty. Etäisesti muistuttaa Exilen kellariluukutusta: Just Wanna See Your Face, mutta toisaalta ei sinnepäinkään. Biisi jonka suunta on alusta alkaen hieman hukassa, mutta samanaikaisesti se on vastustamattoman svengaava veisu.

4. Emerging Fatwa-place
- Hämyisä itämaistyyppinen kappale, jossa sitarit soi ja hamput palaa. Vokalistina toimivat sekä Mick, että Keith. Kappaleessa paljon Brian Jones-aikaisia kaikuja, vuoden 1967 tunnelmaa, mutta toisaalta jotain täysin ennenkuulematonta otetta myös. Mystinen pala.

5. You Don't Say It
- Hyvin perinteinen rollarirokki ikimuistoisella riffillä ryyditettynä. Menee jatkumoon: Satisfaction, Jumpin Jack Flash ja Start Me Up. Hyvä lopetus albumille.

6. C Jam Take #3
- Levyn ns. piilobiisi on instrumentaali, Charlie Watts-vetoinen rumpujami, jossa taustalla kuuluu epämääräistä puheensorinaa ja lasien kilistelyä. Kappale päättyy jonkinlaiseen Charlien sadatukseen bändikavereilleen ja sen jälkeen iloiseen naurunremakkaan.

Levy on kaikinpuolin iloinen yllätys, sen lyhyen keston ja vähän erikoisen kappalemateriaalin puolesta. Tätä levyä ei vaivaa viimeisten Stones-albumien pöhötauti, ei ole väkisin tuupattua kaikkia sessioiden biisejä mukaan. On mukavaa, että äänessä on muutkin rollarijäsenet kuin Mick Jagger ja jotenkin levyltä välittyy selkeästi yhteinen bändifiilis.

Takaisin todellisuuteen. Ehkäpä sitä uutta Stones-albumia ei koskaan oikeasti ilmesty ja jos ilmestyykin, niin se on todennäköisesti vielä ennalta-arvattavampi tapaus kuin tämä mielikuvitukseni tuotos. Jotain kivaa auringon alla kuitenkin, sillä melko suurella todennäköisyydellä Keith Richardsilla on oikeasti työn alla sooloalbumi yli kahdenkymmenenvuoden tauon jälkeen. Kaikenlainen rollaavien kivien kähina, vinkuna ja kitaran räpläily tyydyttää kyltymätöntä stonesnälkääni ja ehkäpä sieltä arkistojen kätköistä löytyy vielä jotain unohtuneita helmiä, jos uuden matskun tekeminen ei kiinnosta.

Jotta ei totuus unohtuisi, niin tulihan parin vuoden takaisen GRRR(12) kokoelmalevyn mukana kaksi uutta stonesveisua, joista tämä toinen pitää vielä uskoa yllä. Amen.