Arppa. Laukon Kartano. 6.7.2024

Arppa on tällä hetkellä jonkinlainen musiikillinen ilmiö, se yhdistää vanhemmat ja nuoret sukupolvet. Parikymppiset fanit kerääntyvät eturiviin ja laulavat biisien mukana. Keski-ikäiset musapoliisit nyökyttelevät hyväksyvästi kauempana, vasen jalka rytmikkäästi napsaten. Jos perjantaina Eppu Normaali Laukon kartanossa edusti Suomirokin menneisyyttä, niin Arppa on tämä hetki ja tulevaisuus.

Arpan rento ja jännällä tavalla puhelaulettu materiaali luo siltaa myös rap-musiikin suuntaan, ainakin jonkin verran. Kaikkinensa Arppa bändeineen sulattaa yhteen monenlaisia musiikillisia vaikutteita, on helkkyvää banjoa ja kesäillassa laulettua baddingmaista herkistelyä, välillä mennään lujaa freejazzin suuntaan ja kielisoittimet menevät ihan omia latujaan, mutta pitävät homman kasassa. Bändin keskinäinen kemia vaikuttaa ainutlaatuiselta, lavalla on kuin neljä koko ajan nauruun purskahtavaa pikkupoikaa, jotka uskaltavat leikkiä soittimillaan ja samanaikaisesti pysyvät musiikillisesti samansuuntaisina. Pienet mokat ja rajojen ylitykset pitävät yleisönkin herkästi varpaillaan, tekemisen ilo tarttuu ja ollaan yleisöä myöten kaikki samassa musiikillisessa messussa. Yhteisöllisyys on se juttu. 

Arpan oma laulustaili voi olla monelle se kynnyskysymys. Ainakin se oli alkuun itselleni. Mietin monesti, että laulaako tämä nuori mies tahallaan päin persettä, paitsi, että eihän se laula lainkaan huonosti. Kyse on tyylistä, väräjävästä ja vähän mumisevasta laulusoundista, joka saa ajoittain luulemaan, että laulu ei mene nuotilleen oikein, vaikka se sittenkin taitaa mennä. Arpan uniikki ilmaisu välillä puhkeaa kukkaan, kuten tuoreimman Valeria (23) - albumin herkimmissä numeroissa: Luulin että ja Kartta väärinpäin sekä tälläkin keikalla kuullussa uudessa kappaleessa Kerran Turussa.

Oli ilahduttava kuulla tällä viikolla Levykauppa Äxän lempilevyni-sarjassa Arppa nostaa yhdeksi  musiikilliseksi esikuvakseen on Bill Withersin, tuon soulmusiikin juurevan kirvesmiehen, jonka musiikissa on kieltämättä samaa orgaanisuutta ja tilan tunnetta kuin Arpan veisuissa.

Laukon kartanon keikka oli ehkä parasta kuulemaani Arppaa tähän mennessä. Edellisen kerran näin Arpan bändeineen Lempäälän Myllyrannan ilmaistapahtumassa kesäkuun alussa. Ei sekään ollut huono keikka, mutta tämän iltainen esitys oli vielä parempi. Viime keväinen G Livelabin konsertti oli myös rautaa, mutta toissa kesänä koettu Uusi Tampere - festivaalin ensikosketus Arppaan oli itselleni vielä tunnusteleva:  - Mitä tämä yleisö oikein mesoaa? Eihän näistä biiseistä saa mitään otetta! ajattelin vielä tuolloin.

Pitkä keikkaputki on hionut bändistä todella svengaavan ja vähän jopa holtittoman. Etenkin kitaristi Ville-Veikko Airaniemen irtonaiset soolot saivat hymyn karehtimaan huulilla, miten hän osasikin tilutella ja irrotella noin paljon putoamatta pois biisistä. Kaksiosaisen keikan aikana kuultiin suuri osa Arpan tuotannosta, runsaasti biisejä kaikilta kolmelta julkaistulta albumilta, sekä ainakin kaksi uutta biisiä. Oliko se BMV:n ostosta kertova biisi julkaisematon? Jäin miettimään. 

Eka levyn Laavalamppuja (20) kappaleihin olen tutustunut vasta keikoilla, sillä levyorientoituneena miehenä, minun pitää omistaa albumi, jotta pystyn siihen kunnolla keskittymään. Ja tuo levyhän on loppuunmyyty jo ajat sitten. Juhani, Laavalamppuja Helsingin hulina ovat löytäneet jo paikkansa minussa. Juhani on selkeä keikkasuosikki, joka taisi jäädä tällä kertaa kuulematta. Sen sijaan eka levyn lopetuskappale, herkkä Kesä sai arvoisensa esityksen.

Arpan kollektiivinen musiikkimessu jätti mukavan näläntunteen sisimpääni. Odotan kieli pitkällä syksyllä julkaistavaa neljättä albumia, jonka pilottisinkuista ensimmäinen, myös Laukon keikalla kuultu: Kavereita Hilma, on muodostunut kevään ja kesän aikana yhdeksi Arppa-klassikoksi, jos klassikko-sanaa voi käyttää näin nuoren kokoonpanon osalta. Myös toinen uuden levyn biisi em. Kerran Turussa on kasvanut kuuntelussa ja on lyriikaltaan varsin syvällisen hyvä tapaus:

On olemassa päiviä, joina oot mun lähellä
Ja päiviä, jotka sietäis haihtua pois jo mielestä
Ja näkeehän sen katseesta, ettei sielläkään oo helppoa
Ku noin vaan koitat kävellä läpi pienen pienestä neulansilmästä

Eppu Normaali. Laukon kartano. 5.7.2024.

Kaksitoista vuotta sitten Soundin haastattelussa Pantse Syrjä kertoi, että on alkanut kiemurtelemaan asian kanssa, kun häneltä kysyttiin uudesta levystä. Pari vuotta sitten Martti Syrjä samaisen lehden haastattelussa totesi, että Eppu Normaalilta tuskin tulee enää uutta levyä. Ehkä me fanitkin ollaan jo asia hyväksytty, jos levyä tule, niin sillä selvä.

Minulle asia on kai viimein ok, en enää kaipaa uutta levyä. (vaikka olen sitä niin ***vetin pitkään odottanut) On vaikea uskoa, että Eppu Normaali voisi palata vielä vuosien 1978-1993 tasolle. 2000-luvun levyt Sadan vuoden päästäkin (04) ja Syvään päähän (07) olivat kyllä soitannollisesti päteviä tekeleiltä, mutta harvemmin niihin tulee itse palattua, vaikka ns.hittien takaa löytyy kovia albumiraitoja, kuten Juha Torvisen säveltämä sujuva Vahingossa vain, reipas ja vanhasta Who:sta muistuttava Kuumemittari ja mietteliäs Minkäs teit. Periaatteessa Syvään päähän (07) albumi oli askel oikeaan suuntaan, vanha veikeys ja irtonaisuus oli palannut soitantoon ja Martin lyriikkaankin. 

Edellisen kerran näin Eput livenä Tampere Soi – festareilla Hakametsän parkkipaikalla. Tuon keikan piti olla itselleni viimeinen. Sen verran suuri pettymys se oli, etenkin Pantsen päin persettä menneen kitaroinnin takia. Nyt Vesilahden viihtyisässä Laukon Kartanon miljöössä tilanne oli toinen. Oliko kahden vuoden keikkatauko tehnyt tehtävänsä, sillä nyt meille esiintyi varsin virkeä Eppu Normaali. Tällä kertaa soitto toimi hyvin. Pantsen kitara löysi oikeat nuotit ja välillä meinasi yltyä revittelyynkin. Myös Juhan näppäilyt miellyttivät tuttuudessaan korviani. Eikä hän soittanut automaatista käsin, tosin, vaan ihan aidosti livenä.

Eppu Normaalin musiikki herättää itsessäni voimakkaita tunteita. Bändit biisit ja albumit ovat kuin tienviittoja menneisyyteen, eri vuosikymmeniin ja etenkin tuntemiini ihmisiin. Melkein jokaisesta ystävyyssuhteestani löytyy Eppu Normaali-yhteys, kuinka sinä ja tuona vuonna oltiin Eppujen keikalla, kuinka hoilattiin Tahroja Paperilla matkalla Limingan nuorisoseuran talolle vuonna 1990. Eppu-keikkoihin liittyvät muistot ovat yhtä aikaa musertavia ja hoitavia, kuinka toivoisin parhaan ystäväni olevan tänään ja täällä laulamassa kanssani Eppujen ikuisia veisuja. Mutta se ei ole mahdollista, miksi se ei ole mahdollista? Olen ehkä ikääni nähden turhan sentimentaalinen, kuinka tosissaan otan bändin musiikin ja kuinka paljon se minulle merkitsee, yhä edelleen.

Keikka jakautui kahteen noin tunnin mittaiseen settiin. Ilta potkaistiin käyntiin Rupisia riimejä (84) levyn alati riemukkaalla kappaleella: Taivaassa perseet tervataan. Huomasin, että kappale ei nostattanut mitään yhteislaulumyrskyä, eli saattoi olettaa, että kappale on suurimmalle osalle yleisöä hivenen tuntematon. Itselleni se oli ehkä juuri se paras aloitusbiisi, mitä Eppu-keikalta voi vaan toivoa.

Ensimmäiselle puoliajalla bändi ripotteli mukaan miellyttäviä harvinaisuuksia, kuten Aku ja Köyhät Pojat (83) levyn Onnellinen hetki elämässä. Tämä aikanaan television koukuttavaa voimaa kritisoiva kappale sopi mainiosi tähän päivään, jossa keskustelu älylaitteiden käytön rajoittamisesta käy kuumana:

Puhelimen johdon seinästä irti tempaisen
Sen, televisioni johdon juuresta katkaisen
Rikon radioni, ja kelloni vedän
Vessanpöntöstä alas, tämän erän

Ehkä Eppujen pitkän uran suosikkilevyltä: Valkoiselta kuplalta (86) tuli ilahduttavan monta stygeä. En saa mielestä sinua oli raikas poiminta, samoin kuin Kun jatsia kuunneltiin. Tuossa kappaleessa kuuli ja tajusi kuinka hienoa Eppujen soitto voi parhaimmillaan olla. Todella hienosti rakennettu kappale, joka suorastaan imaisi takaisin 80-luvulle. Kaikki oli niin kuin ennenkin, ehkä vähän paremminkin.

Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin harvinaisuuksien ohella varmoja Eppu-hittejä kuten Akun Tehdas, Vuonna 85 ja setin päättävä Historian suurmiehiltä (90) löytyvä; Kun olet poissa. Tässä kohtaa olin siirtynyt jo kauemmas lavalta kaljaa jonottamaan ja kuulin, että Martin laulu tuli napsun tai parin myöhässä. Sama laahaavuutta löytyi myös Imperiumin Vastaiskulta (88) löytyvältä, ehkä parhaimmalta Eppu-veisulta: Näin kulutan aikaa. Enimmäkseen Martin vokalisointi oli hyvällä tolalla ja rokimmissa numeroissa mentiin eikä meinattu. Basisti Sami Ruusukallion tarkka stemmalaulanta piti myös vokaaliosaston hyvin läjässä.

Toinen puolisko keikasta oli varmempaa hittiputkea. Kitara taivas ja tähdet, Afrikka sarvikuonojen maa, Puhtoinen lähiöni, Murheellisten laulujen maa…vai tuliko se jo eka puoliskolla? Pantsen vetämä, vähän väkinäinen, Baarikärpänen, ei ollut tällä kertaa väkinäinen. Pantsen laulu pelasi ja tämä hassun hauska ryyppylaulu tuntui taas pienen hetken relevantilta.

Mitään suuria yllätyksiä settilistasta ei enää löytynyt. Encorena soitettu Sotilaallinen tyhjiö. Tässäkin yllättävän ajankohtaisessa kappaleessa Martti  yllytti yleisön tuhmaan yhteislauluun:

Kas näin tulee huolehdittua,
että asiat menee päin vittua
Näin tulee huolehdittua,
että asiat menee päin vittua

Viimeisenä kappaleena soi Valkoisen kuplan eeppinen Kaikki häipyy on vain nyt, tuo Martti Syrjän lyyrinen taidonnäyte, joka hiveli katkeransuloisesti melankolista sisintäni kävellessäni ulos Laukon kartanon porteista kesäisessä illassa.

Lapsuuteni kesät sumuun vajonneet
Palasiksi muistojeni läjään hajonneet
Palapelin kokosin paksuin rukkasin
Ihmetellen minne kaikki palat hukkasin

Voi olla, että tämän jälkeen bändi soitti vielä biisin jos toisenkin, mutta itse olin jo saanut sen minkä olin tullut Eppu Normaalin keikalta hakemaan, hoitavan nostalgiamatkan nuoruuteni. Kyllä näitä veisuja jaksaa edelleen kuunnella. Keikan jälkeen Eppu-levyt ovat olleet taas tehosoitossa.

Tässä vielä yksi näistä Valkoisen kuplan helmistä ensiesityksessä Hittimittarissa vain 38 vuotta sitten.

Jere Ijäs ja Monacon työväen palloilijat

Hauskasti nimetty uutuusalbumi on jatkoa Jere Ijäksen edelliselle Yllytyshullu (17) ep-levylle, joka ei ollut mikään ep-levy, vaan kokopitkä albumi (12 biisiä).  Ainoastaan levyn fyysinen muoto, eli seiskatuumainen vinyyli oli ep:n mittainen (4 biisiä).

Näin ollen olikin ilahduttavaa, että Jeren ja kumppaneiden uusin levy julkaistaan täyspitkänä yhdeksän biisin lp-levynä. Sen toki oitis levykaupasta itselleni varasin. 

Albumi alkaa pienellä koronaviittauksella kappaleessa Niin hiljaa kuin osataan. Tämän letkeäpoljentoisen kappaleen voi tulkita vaikka pienen ihmisen selviytymistarinaksi pandemian keskellä: 

Musta tuntuu, meillä taisi käydä tuuri, vain me kaksi herättiin juuri, me kaksi keittiössä jutellaan ja nauretaan niin hiljaa kun osataan. 

Townes ja Blaze jatkaa kevyillä musaviittauksilla ja on myös musamiesten soittojuhlaa. Trio-muoto soittaa riemulla ja taidolla. Eipä ihme, sillä Jeren lisäksi löytyy Tom Nyman bassosta ja Anssi Nykänen rummuista. Soitto on yhtä aikaa rentoa ja tiukkaa, etenkin Nykäsen rumputyöskentely saa biisit groovaamaan.

Kii sussa julkaistiin jo vuosi sitten, Makea ralli. Soittomiesten autenttinen juna kuljettaa hyvin. Tämä on kuin svengaavampaa jiikarjalaista. Tämän mielikuvan syntymiseen voi vaikuttaa se tosiasia, että Nyman bassottelee Jiin bändissä ja levyn on äänittänyt ja miksannut Jukan poika Väinö Karjalainen. Pikkukylän Jetro vaikuttaa levynkannesta luettuna vähän vitsiltä, mutta tarttuva tsipale pitää sisällään hyvän tarinan ja keveähkö svengailu voittaa taas puolelleen: mä olen pikkukylän jetro, myyntiartikkeli retro. 

Levyn kakkospuolen aloittava nimikappale Liikkeellä ennen aamua on jännän junnaava kappale, joka tarttuu oudosti ja omintakeisesti. Yksi albumin huippukohtia ja tämä vähän vinksahtaneella svengillä kulkeva kappale on syy miksi pidän erityisesti Ijäksen musasta. Edellisellä Yllytyshullu (17) ep:llä tällaista svengaavaa outoutta edusti suorastaan levoton: Ulrika hänen säärtänsä pitkin ryömi nyckelpiga. Myös viimeisenä kuultava Ikuinen tammi-helmi-maalis on levyn vahvimpia biisejä.

Käsissä on pieteetillä tehty suomirock-levy. Hyvää soittoa ja ajatuksia herättäviä kappaleita. Sopivasti koukkuja ja musiikillisia yksityiskohtia. Myös Jere Ijäksen herkkä ja vähän väräjävä lauluilmaisu miellyttää omaa korvaani. Suoraa vertailukohtaa on vaikea löytää, vokalisointi poikkeaa edukseen.

Tämä kokoonpano olisi mukava nähdä elävänä. Toivottavasti syksy tuo mukanaan keikkoja, aina tänne Pirkanmaalle asti. Jeren olen nähnyt kerran livenä, aivan uransa alkuvaiheessa, muistaakseni vuonna 2004 Eppu Normaalin lämppärinä Turun Typhoon hallissa. Silloin kokoonpanona toimi: Jere & The Universe. 

https://www.youtube.com/watch?v=7XIIfVf417E

Pilvien välistä rockparhautta - Tammerfest 22.7.2017

Lauantain Tammerfestini alkoi Keskustorin teltalta ja Matti Johannes Koivun keikalta. Tällä kertaa Matti Johannes oli bändin kanssa liikkeellä. Aiemmilla näkemilläni keikoilla olin nähnyt vain akustista Koivua. Niin, miten tämän nyt kertoisi. Aurinko paistoi pilvien takaa, piti tulla sadetta, mutta ei. Matti Johanneksen syvälliset laulut toinen toisensa jälkeen menivät syvemmälle mieleen ja lihaan, liikuttivat, tekivät vaikutuksen, antoivat melkein puhdistuneen olon. Alkupäässä keikkaa oli ehkä hivenen soundillista hapuilua, kun taas loppuosa sujui hienosti. Keikan parhaimmistoa olivat: aloitusbiisi Tyhjäksi jätetty, 80-luvun lapset ja todella koskettava Tunnen Muuttuneen Maan sekä bändin kitaristille, tuoreelle isälle omistettu: Kun Puu Kaatuu.

Ratinanpuistoon päästessämme odottelimme lavalle saapuvaksi suomirokin legendaa Eppu Normaalia. Olen ollut ennen tätä seitsemisen vuotta Eppu-pannassa, kun bändi on vaan veivannut vanhoja hittejään ja siirtänyt uuden levyn tekoa aina tuonnemmaksi tulevaisuuteen. Tänään annoin periksi, uutta levyä tuskin enää tulee ja ehkä minä haluan kuulla nämä kansanlaulut vielä kerran livenä. Kyllähän näitä kansanlauluja sitten riittikin. Keikan tuorein biisi oli vuodelta 1991, vain singlenä julkaistu Lensin Matalalla. Kyseinen veto oli keikan mukavia yllätyksiä, ei niin usein kuultu kappale. Alkupuolella keikkaa soitettu Minun Aurinkolasini oli myös harvinaisempaa osastoa. Muuten mentiin ihan "supehittitasolla", Vihreän Joen Rannalla, Kitara Taivas ja Tähdet, Puhtoinen Lähiöni, Njet Njet, Nyt Reppuni Jupiset Riimisi Rupiset...niin, kyllä te tiedätte nämä kaikki.

Ei varmaan ihan täydellisin eppukeikka, Martin ääni välillä oli vähän tukkoinen, Pantsen kitarakin meni välillä niin ja näin sekä Baarikärpäs-osuuskin oli aika puhelaulumaisen ontuva. Mutta näistä pienistä säröistä huolimatta keikka oli silkkaa tunnetta ja tammerfest-yleisön kollektiivista sielunmessua. On erityisen hienoa kun bändin keikalla voi laulaa mukana jokaisessa laulussa ja täysin palkein. Sellainen mukava jälkivaikutus keikasta tuli, että kaivoin myös Eppuja levylautaselle ensimmäisen kerran moneen moneen vuoteen. Nämä biisit kun on kuunneltu ja opiskeltu jo teini-iässä, ovat osa Dna:ta. Harvinaisen hyvältä kuulostaa juuri nyt Pop Pop Pop(80) kokoelma.

Illan pääesiintyjä oli The Verve yhtyeen ex-solisti Richard Ashcroft. Itselleni Ascroftin tuotanto on tuttu Verven Urban Hynmsin(97) ja muutamien soololevyotantojen kautta. Ei siis täydellisesti hallussa, mutta sanoisin, että sen verran riittävästi, että miehen keikka tuntui katsomisen arvoiselta. Jäntevältä ja skarpilta näyttänyt Ashcroft aloitti tismalleen keikka-aikataulun mukaisesti, eli.klo:22.30. Noin kymmenen biisin mittainen keikka piti sisällään ns. tärkeimmäit Verve-hitit ja edustavan otoksen soolotuotantoa. Kakkosena soinut Sonnet putosi hyvin, uuden levyn This it How It Feels toimi myös komeasti. Ennen Drugs Don't Workin alkua Ashcroft kuittaili jotain Robbie Williamsin suuntaan, ilmeisesti liittyen häneen tulevaan Tampereen keikkaan. Pienehkö katkeruus paistoi artistin kommenteista. Turhaa kuittailua sinänsä, koska Richardin keikka oli musiikillisesti todella varmaa työskentelyä. Ashcroft lauloi läpi keikan antaumuksellisesti ja fiilis tekemiseen tuntui olevan kohdallaan. Bändin soolokitaristi teki myös mainioita työtä ja bändi jäi mukavalla tavalla biisien lopussa jumittelemaan ja paisuttelemaan joitain kappaleita, joka mielestäni oli myös aika toimiva ratkaisu.

Ilta loppui luonnollisesti Bitter Sweet Symphonyyn. Ascroft puki takkinsa ylleen ja poistui näyttämöltä kuin nyrkkeilijä kehästä. Lievä pistevoitto Ashcroftille, mutta ei täyttä livetyrmäystä. Artistina Richrd Ashcroft taitaa olla Verve-hittiensä vanki ja sooloura ei ole tehnyt Ashcroftista niin suurta artistia kuin yleisö ja ehkä artisti itse on toivonut. Jäin kaipaamaan ekan soololevyn Alone With Everybody(00) hittiä Song For Loversia. Tämän soolon  aikoihin Ascroftista pyrittiin leipomaan suurempaakin starbaa, muistan esimerkiksi kotoisen Soundi-lehden levyarvion jossa Ashcroftia verrattiin karisman puolesta aina Elvikseen asti. Niin, ainakin pieni Elvis me nähtiinkin tänä iltana, jopa musiikillisesti ärhäkkä sellainen, mutta ehkei täysin urauurtavaa taiteilijaa.

Keikoilla on aina se hyvä puoli, että sen jälkeen tulee tsekattua uudelleen artistien tuotantoa. Näin on tänään käynyt Ashcroftin suhteen. Olin melkein unohtanut hänen kolmannen soololevynsä: Keys To The World(06), josta löytyy sentään kaksi kovaa keikkasuosikkia: Break the Night With Colour ja Music is Power. Uusin These Peoplekaan(16) ei kuulosta hullummalta. Mutta korvamadoksi keikan jälkeen jäi kuitenkin tämä Verve-klassikko:

Tahdon nähdä Popedan livenä...

 

...mieluummin kuin Eppu Normaalin.

Noin viiden vuoden välein minussa herää ns. "Popeda-nälkä", haluan kuulla aitoa, rehellistä, vähän yksinkertaista ja ehdottomasti kaksimielistä rokkenrollia. Tähän nälkään vastaa parhaiten Mansen oma Popeda.

Suhteeni Popedaan sai ensisykäyksen tasan 30 vuotta sitten(pelottavan pitkä aika) kun isoveljeni soitti autostereoissaan Popedan menestysalbumia Harasoo(84). Matkalla Alabamaan, Sukset, Palle And The Boys ravitsivat arveluttavalla tavalla murrosikäisen pojan mieltä. Otin Popedan vastaan varsin kritiikittömästi ja seurasin bändin uraa aina H.Ö.N.Ö.(94) albumiin asti. Samaiselta vuodelta muistan Popedan huuruisen keikan Raahen Ramosissa(oliks se Ramos silloin vai jokin muu?), Pate Mustajärvi oli vahvassa maistissa, mutta kosketinsoittaja Jukkis Järvinen oli totaalisen lärvit ja pimputteli koskettimiaan aivan päin peetä. Mutta mitäs pienistä, sillä vielä parikymmentä vuotta takaperin oli luonnollista ja odotettavaa, että kyseisen orkesterin jäsenet olivat varsin pieruissa keikan ajan. Enkä väitä, että yleisön joukossa meno olisi ollut yhtään sen siistimpää.

Popedan ja varsinkin solisti Pate Mustajärven tolkuttomalle kupittelulle tuli loppu vuonna 2007, kun Mustajärvi sai varsin vakavan sairaskohtauksen pitempiaikaisen viinanoton seurauksena. Tästä ryhdistäytyneenä Pate ja Popeda julkaisi seuraavana vuonna yhden parhaimmista studiolevyistään: Täydelliset Miehet(08). Samana vuonna näin Popedan edellisen kerran livenä Seinäjoen Vauhtiajoissa. Pate oli vahvassa vedossa ja rokkikukon roolia vedettiin mukava virne suupielessä. Nyt on kuusi vuotta kulunut ja Popeda-hammasta on alkanut taas kolottaan.

Otan tässä pieneen tarkasteluun kolme mielestäni vähemmälle huomiolle jäänyttä Popeda-plattaa: Ei Oo Valoo(87), Hallelujaa(88) ja Kans'an Popeda(90). Ei Oo Valoo(87) oli ensimmäinen Popeda-levy kitaristi Arwo Mikkosen kuoleman jälkeen. Ei lainkaan huonompi levy. Energia levyllä on hyvä ja siltä monia arvaamattomia Popeda-klassikoita, kuten Bandiittipolkka, Lauri Moskovassa, Savusukeltajan Blues, Takapenkki Boogie ja Maailmankaikkeuden Suvijenkka.

Seuraavaa levyä Hallelujaa(88) pidetään yleisesti Popedan uran yhtenä huonoimmista, koska se tehtiin kiireessä ja vähän levy-yhtiön painostuksestakin, jotta saadaan uusi levy joulumyyntiin. Näin jälkeenpäin kuunneltuna olen yllättynyt kuinka paljon diggaan levystä. Tähtisadetta on mainio kaksimielinen avausbiisi, 4711 suorastaan ylväs Costellon soolonumero, Sä Lähdit Taas oli pienehkö hitti, kun taas Eppujen Martti Syrjän sanoittama Heavy Lutaa sisältää ehkä legendaarisimman Popedalyriikan: "Huh hah hei, parrua perseeseen, Huh hah hei, tappia venheeseen". Juu, että tällä tasolla, but it's only rock'n' roll and you like it!

Muistan kuinka isoveljeni osti Hallelujaan(88)heti ilmestyessään ja kuinka samaisena iltana menin katsomaan Popedaa Himangan nuorisoseuran talolle. Taisi olla elämäni toinen Popeda-keikka. Olin muutamassa tunnissa kuunnellut levyn niin monta kertaa läpi, että osasin keikalla mielestäni kaikki nämä uudet biisit.

Kans'an Popeda(90) levyn ostin vasta viime keväänä levymessuilta, jostain syystä tämä levy oli jäänyt osaltani liki 20 vuoden unohdukseen ennen kuin sen kunnolla korkkasin. Varsin pätevä lätty tämäkin, erityisesti Nysse Tulee ja Mustajärvellä 12.7.89 miellyttävät korvaa. Kaksi erilaista biisiä, toinen kulkeva menopala ja toinen liki runollinen tunnelmapala. Levyltä löytyy myös varsin roisi Kuuma Kokardi, joka ei jätä kyllä arvailujen varaa mistä siinä puhutaan.

Palataan vielä alkuperäiseen kysymykseen, niin milloin tää Mansen rytmiryhmä on taas Tampereella? Olin pari viikkoa myöhässä, Popeda oli Pakkahuoneella 21.11.2014. Niin, Aamulehden mukaan oli ollut varsin hyvä keikka. Ensi kesänä sitten. Loppuun näytiksi mielestäni yksi Popedan hienoimmista veisuista, kappale jota ei löydy miltään Popedan studiolevyltä ja joka on tehty kitaristi Arwo Mikkosen muistoksi.

Los Jacopablos, osa.1

Vuosi 1993 oli Suomirokissa vanhan loppumista ja uuden alkamista. Eppu Normaali väänsi hikipäissään tahmean Studio Etanan(93), Kolmas Nainen oli ensimmäisen inkarnaation loppupäässä tehden viimeistä albumiaan Onnen Oikotiellä(94). Toki tuolloin elettiin myös taloudellisen laman aikaan, karaoke- ja toplesbaarien kultaista aikaa. Olutta sai kuppiloista ennätyksellisen halpaan hintaan, esimerkiksi Oulaisten Sun-hotellin ravintolassa iso kolmonen maksoi halvimmillaan muistaakseni 6 markkaa.

Tuossa alhon notkossa, Esko Aho ja Iiro Viinas-vihassa musiikilliselta puolelta sikisi uusien, tulevien menestysbändien sikiöitä, kuten Don Huonot, Kingston Wall ja Sub Urban Tribe. Harvassa olivat ne artistit joiden perimässä oli vielä aitoa lehmän lantaa, Kolmas Nainenkin suosion myötä urbanisoitui ja teki hyvästejään juurilleen muun muassa Tiheän Sisään(92) albumin loistavassa ”Paskanhajua” biisissä.

Vuonna 1993 radiomafian soittolistoilla alkoi soida viehättävän ontuva ”Eppu Normaali-pastissi” Boheemielämää. Kyseessä oli Los Jacopablos, Kaipiaisista Kouvolan läheltä. Nimi Los Jacopablos juontaa vanhasta Spede-vitsistä(kuka kertoo mistä vitsistä?). Yhteys Eppu Normaaliin on kyseenalainen, hieman syvemmän tutustumisen jälkeen musiikissa erottautui varsin persoonallinen särmä. Kyse oli puhtaasti maaseutumusiikista, peräkammarin poikien hiljaisista elonhuudoista, surkuhupaisista ja onnettomista tarinoista.

Bändin toinen albumi Onnentutkalla(93) piti sisällään em. Boheemielämää ”hitin” lisäksi varsin sympaattisen ja koherentin kokoelman näitä viehättäviä maaseuturock-biisejä. Albumin kohokohtia ovat selkeä Kolmas Nainen viittaus Kesäkuu, hienon tekstin omaava nimibiisi Onnentutkalla ja sekä melodisen karhea päätösbiisi ”Tule Hämärä”. Näihin aikoihin Jakopaavojen levyä löytyi varsin hyvin muun muassa Anttiloista ja muista isommista marketeista. Uran jatkuessa varsin niukalla julkaisutahdilla, levyjä ei juurikaan löytänyt muualta kuin suoraan bändin kotisivuilta. http://www.losjacopablos.com/