Daniel Romano. Klubi. Tampere. 30.6.2016

Mistä muodostuu sielukkuus musiikissa? Riittääkö jos biisit ovat kauttaaltaan erinomaisia, niin sävelten kuin lyriikoidenkin puolesta. Tätä asiaa pohdin nousevan kanadalaisen laulaja/lauluntekijän keikalla Tampereen Klubilla. Romano vakuutti ja ei vakuuttanut. Musiikki oli laadukkaan kuuloista, mutta se ei riipaissut kovin syvältä, muutamaa biisiä lukuun ottamatta.

Tämä kolmekymppinen kanadalaisartisti on julkaissut nipun arvostettuja alt-countrylevyjä ja tänä vuonna kaksi toisenlaista albumia, runollisen ja moniulotteisen: Moseyn(16) sekä Ancient Shapes(16) nimisen rokkaavan albumin.
Ancient Shapes is Daniel Romano; immediate and fierce power pop reminiscent of early Buzzcocks and Television; music hard and desperate, as it should be, vocals balanced on the rails but never quite falling off. Ancient Shapes is a study of a blank and nameless generation. This is the sound. These are the moves. The name is Ancient Shapes. May we all have fearless death tomorrow.
(http://exclaim.ca/music/article/daniel_romano_drops_surprise_ancient_shapes_album)

Ennen Klubin keikkaa olin kerennyt tutustumaan aika kevyellä otteella em. Mosey(16) albumiin, joka oli jättänyt korvakäytäviini varsin mukavia muistijälkiä. Levyn "hittibiisi" Valerie Leon oli myös Tampereen keikan avauskappale. Levyllä upeasti toimiva ja jousilla koristeltu Valerie Leon vedettiin läpi hyvällä energialla, mutta nyanssinsa hukaten. Keikan alkupää piti sisällään useita Moseyn(16) erinomaisia kappaleita, kuten I Had Hide Your Poem In A Song, Toulouse ja Hunger Is A Dream You Die In. Jälkimmäisen kappaleen koin keikan yhdeksi huippukohdaksi. Romanon ja hänen nelimiehisen(yksi nainenkin, toisessa kitarassa)bändin soitanta kiihtyi tässä biisissä varsin ärhäkkääksi. Varsinkin Romanon laulu oli energistä ja heittäytyvää.

Keikan edetessä ohjelmistoon tuli enemmän kantribiisejä sekä ärhäkkäitä rokkiveisuja, ilmeisesti tältä Ancient Shapesilta(16). Tunnelma vaihtui ääripäästä toiseen, suurin osa kappaleista kuulosti jo ensikuulemalta erinomaisilta. Musiikillisesta laadusta huolimatta keikka pääsi lentoon vain hetkittäin. En tiedä oliko artistilla vähän kipsiä tai jarrua päällä, sillä jokin pieni ratkaiseva irtonaisuus hommasta jäi puuttumaan. Voi olla, että olin itse vain äärettömän kriittisellä tuulella, enkä itse päässyt parhaaseen keikankuuntelumoodiin. Huonoksi keikkaa ei voi tästäkään huolimatta väittää. Romano lauloi hyvin, muu bändi tuli hyvin mukana. Vähän vanhemmalta näyttänyt rumpali heilutti kapuloitaan jännän holtittomalla tavalla. En osaa sanoa oliko se hyvä vai huono juttu. Sen huomasin, että Romano loi välillä huvittuneita silmäyksiä rumpalin suuntaan.

Palataan alun sielu-pohdintaan. Onko sielukkuus jotain sellaista joka syntyy kokemuksen ja täydellisen läsnäolon liitosta? Sielukkuus, karisma, artistin vetovoima on kai jollain tapaa selittämätöntä? Daniel Romano teki tavallaan kaikki oikein. Ei kosiskellut liikaa yleisöä, lisäsi välispiikkejä keikan edetessä, mutta pysyi maltillisena tämän suhteen. Lauluvoima oli vahvaa, biisit olivat vahvoja, artisti todennäköisesti tunnisti potentiaalinsa, eli itsetuntokin oli kohdillaan. Kyse saattoi olla loppujen lopuksi vain siitä, että tämä ei ollut Danien Romanon paras keikka. Seuraavalla keikalla, eli tänään Helsingissä Elmun baarissa homma saattaa nousta musiikin arvolle kuuluville siivilleen. Näin aidosti toivon, sillä Romanon musiikki levyltä kuunneltuna kuulostaa erityisen hyvältä. Tässä saattaa olla tuleva alt-countryn supernimi Ryan Adams-tyyliin. Voin ainakin sanoa, että olin siellä Klubin keikalla muun vajaan 50 henkilön kanssa.

Tahdon nähdä Popedan livenä...

 

...mieluummin kuin Eppu Normaalin.

Noin viiden vuoden välein minussa herää ns. "Popeda-nälkä", haluan kuulla aitoa, rehellistä, vähän yksinkertaista ja ehdottomasti kaksimielistä rokkenrollia. Tähän nälkään vastaa parhaiten Mansen oma Popeda.

Suhteeni Popedaan sai ensisykäyksen tasan 30 vuotta sitten(pelottavan pitkä aika) kun isoveljeni soitti autostereoissaan Popedan menestysalbumia Harasoo(84). Matkalla Alabamaan, Sukset, Palle And The Boys ravitsivat arveluttavalla tavalla murrosikäisen pojan mieltä. Otin Popedan vastaan varsin kritiikittömästi ja seurasin bändin uraa aina H.Ö.N.Ö.(94) albumiin asti. Samaiselta vuodelta muistan Popedan huuruisen keikan Raahen Ramosissa(oliks se Ramos silloin vai jokin muu?), Pate Mustajärvi oli vahvassa maistissa, mutta kosketinsoittaja Jukkis Järvinen oli totaalisen lärvit ja pimputteli koskettimiaan aivan päin peetä. Mutta mitäs pienistä, sillä vielä parikymmentä vuotta takaperin oli luonnollista ja odotettavaa, että kyseisen orkesterin jäsenet olivat varsin pieruissa keikan ajan. Enkä väitä, että yleisön joukossa meno olisi ollut yhtään sen siistimpää.

Popedan ja varsinkin solisti Pate Mustajärven tolkuttomalle kupittelulle tuli loppu vuonna 2007, kun Mustajärvi sai varsin vakavan sairaskohtauksen pitempiaikaisen viinanoton seurauksena. Tästä ryhdistäytyneenä Pate ja Popeda julkaisi seuraavana vuonna yhden parhaimmista studiolevyistään: Täydelliset Miehet(08). Samana vuonna näin Popedan edellisen kerran livenä Seinäjoen Vauhtiajoissa. Pate oli vahvassa vedossa ja rokkikukon roolia vedettiin mukava virne suupielessä. Nyt on kuusi vuotta kulunut ja Popeda-hammasta on alkanut taas kolottaan.

Otan tässä pieneen tarkasteluun kolme mielestäni vähemmälle huomiolle jäänyttä Popeda-plattaa: Ei Oo Valoo(87), Hallelujaa(88) ja Kans'an Popeda(90). Ei Oo Valoo(87) oli ensimmäinen Popeda-levy kitaristi Arwo Mikkosen kuoleman jälkeen. Ei lainkaan huonompi levy. Energia levyllä on hyvä ja siltä monia arvaamattomia Popeda-klassikoita, kuten Bandiittipolkka, Lauri Moskovassa, Savusukeltajan Blues, Takapenkki Boogie ja Maailmankaikkeuden Suvijenkka.

Seuraavaa levyä Hallelujaa(88) pidetään yleisesti Popedan uran yhtenä huonoimmista, koska se tehtiin kiireessä ja vähän levy-yhtiön painostuksestakin, jotta saadaan uusi levy joulumyyntiin. Näin jälkeenpäin kuunneltuna olen yllättynyt kuinka paljon diggaan levystä. Tähtisadetta on mainio kaksimielinen avausbiisi, 4711 suorastaan ylväs Costellon soolonumero, Sä Lähdit Taas oli pienehkö hitti, kun taas Eppujen Martti Syrjän sanoittama Heavy Lutaa sisältää ehkä legendaarisimman Popedalyriikan: "Huh hah hei, parrua perseeseen, Huh hah hei, tappia venheeseen". Juu, että tällä tasolla, but it's only rock'n' roll and you like it!

Muistan kuinka isoveljeni osti Hallelujaan(88)heti ilmestyessään ja kuinka samaisena iltana menin katsomaan Popedaa Himangan nuorisoseuran talolle. Taisi olla elämäni toinen Popeda-keikka. Olin muutamassa tunnissa kuunnellut levyn niin monta kertaa läpi, että osasin keikalla mielestäni kaikki nämä uudet biisit.

Kans'an Popeda(90) levyn ostin vasta viime keväänä levymessuilta, jostain syystä tämä levy oli jäänyt osaltani liki 20 vuoden unohdukseen ennen kuin sen kunnolla korkkasin. Varsin pätevä lätty tämäkin, erityisesti Nysse Tulee ja Mustajärvellä 12.7.89 miellyttävät korvaa. Kaksi erilaista biisiä, toinen kulkeva menopala ja toinen liki runollinen tunnelmapala. Levyltä löytyy myös varsin roisi Kuuma Kokardi, joka ei jätä kyllä arvailujen varaa mistä siinä puhutaan.

Palataan vielä alkuperäiseen kysymykseen, niin milloin tää Mansen rytmiryhmä on taas Tampereella? Olin pari viikkoa myöhässä, Popeda oli Pakkahuoneella 21.11.2014. Niin, Aamulehden mukaan oli ollut varsin hyvä keikka. Ensi kesänä sitten. Loppuun näytiksi mielestäni yksi Popedan hienoimmista veisuista, kappale jota ei löydy miltään Popedan studiolevyltä ja joka on tehty kitaristi Arwo Mikkosen muistoksi.

Ken Stringfellow, Tampere - Telakka, 9.10.2012

Aikaisempi kokemukseni Ken Stringfellowista Finnair Stadionin keikka 2008 R.E.M.:n lämppärinä, jossa Ken esiintyi Disciplines bändinsä kanssa. Enimmäkseen norjalaisista muusikoista koottu räyhäkkä rockbändi oli tuolloin huikeassa vedossa ja varsinkin Ken antoi itsensä sateesta huolimatta110 prosenttisesti yleisölle. Oman kokemukseni lisäksi olen kuullut huikeita tarinoita miehen hulvattomasta lavashowsta. Itse musiikkia olen kuullut tasan yhden Disciplines- ja Posies-albumin verran, eli uusimmat platat Virgins of Menace(11) ja Blood/Candy(10). Lähdin keikkaan varsin ennakkoluulottomalla asenteella, uudelta sooloalbumilta Danzig in the Moonlight(12) en ollut kuullut veisuakaan, enkä ole tutustunut niihin erinomaisiin alkupään Posies-albumeja. Niin, ovatko ne erinomaisia?

Keniä lämmitteli paikallinen Cry Bar yhtye akustisella puolen tunnin setillä. Cry Barin sympaattisen rouhea musiikki loi mukavaa odotusarvoa illan pääkeikalle. Viime vuonna ilmestyneeltä We Built This Ship(11) albumilta soivat parhaiten aloitusbiisi This World You Own, jännästi koukuttava TV Show ja koskettava lopetusbiisi(myös keikan lopetus) Evening Falls So Hard. Toivoa sopii, että musiikillista jatkoa seuraa tuonnempana?

Ken tuli lavalle kymmenen pintaan, lähestulkoon heti Cry Barin lopetettua. Soittimia ei ollut paljon, ainoastaan kitara ja käsittääkseni Cry Barilta lainassa olleet urut?(Sähköpiano, kertokaa muusikot mikä soitin?). Ensimmäinen kappale oli vangitseva. Ei mitään hajua mikä kappale ja miltä levyltä? Huomiolle pantavaa oli Kenin tapa laulaa mikrofonin ohitse tai ilman mikrofonia. Toisessa kappaleessa mentiin urkujen ääreen lavan toiseen reunaan ja tarjolla oli sielukasta laulantaa. Ilta eteni kitaralta uruille ja takaisin – mentaliteetilla. Esiintyminen oli jännällä tavalla vangitsevaa. Liike kävi lavalta rohkeasti yleisön joukkoon ja takaisin. Esimerkiksi Ken lauloi yhden biisin pöytäni edessä. On vaikea määritellä mikä loppujen lopuksi loi Ken Stringfellowin karisman? Ainakin laulu ja soitto oli tunteikasta ja tiukkaa. Enimmäkseen mentiin sydänsärkevällä mies, kitara ja elämää suurempi rakkauslaulu asenteella. Näitä vaikuttavan kuuloisin veisuja tuntui riittävän loputtomiin.

Ken toteutti vaivattomasti yleisöstä lennähtäneitä biisitoiveita. Epäilen, että ihmiset toivoivat enimmäkseen Posies-kamaa. Ilta oli itselleni varsin mielenkiintoinen, koska en tunnistanut setistä yhtäkään biisiä. Ensi kuulemalta iso osa kappaleista oli aika samasta muotista vetäistyjä, tunnusmerkkeinään huutoon pyrkivää laulua, koskettavia ja taidokkaasti laulettuja suvantokohtia sekä suvereenin tyylitajuista instrumentin käyttöä. En osaa sanoa, että onko Kenin tuotanto aidosti hyvää ja sielukasta, vai onko kyseessä vain taidokas muodontulkki joka saa hyväuskoiset kuulijat luulemaan, että tämä materiaali on erinomaista? Posies-faneilla on tähän varmasti vastaus?

Epäilevän Tuomaan asenteesta huolimatta keikka teki minuun hyvän ja positiivisen vaikutuksen. Stringfellow osoittautui varsin sympaattiseksi, rohkeaksi, omituiseksi ja yllättäen vähän hermostuneeksikin kaveriksi. Tuo hermostuneisuus(liekö todellinen?) lisäsi vaan artistin lähestyttävyyttä. Oli mukava huomata, että tällainen varsin merkittävän rokki-ceeveen omaava kaveri asetti itsensä yleisölle alttiiksi kaikkine karvoineen. Kenissä oli jotain nyrjähtäneen kyläpersoonan karismaa, pitkä hujoppi joka kokeili kaikenlaisia temppuja ja jekkuja päästääkseen kontaktiin kieltämättä aika jähmeän tamperelaisyleisön kanssa. Kenin tunnusteleva ja poukkoileva eteniminen oli myös yksi tekijä joka lisäsi kiinnostusta. Puolentoista tunnin soitannan jälkeen, Ken kysyi yleisöltä: - Että oisko tää nyt tässä vai mitä tehdään?

Noh, tämän jälkeen alkoi biisitoiveita ropisemaan ja Kenin omakin inspiraatio tekemiseen syttyi uudelleen. Kieltämättä kahden puolen tunnin sooloesitys oli vähän turhan pitkä, etenkin kun biisimateriaalia ei kovin radikaalisti erottunut toisistaan. Loppupuolelta showtaan Ken paljasti keikkojensa luonteen, että ne ovat voivat olla melkein mitä vain, hyvinkin outoja ja jopa ärsyttäviä tapauksia. Merkillepantavaa oli myös Kenin humoristinen suhtautuminen yleisön monenlaisiin kommentteihin. Yhden biisitoiveen hän kai kuuli tahallaan väärin ja teki väärin kuulemastaan biisinnimestä hulvattoman jazz-improvisaation. Keikan aikana kuultiin kaksi rouheaa duettoa paikallisten muusikoiden kanssa ja ilmeisesti lähes olemattomalla valmistautumisajalla? Etenkin lupaavan uuden tulokkaan Ninni Forever Bandin Ninni lauloi yksinkertaisesti upeasti ja voimallisesti Kenin rinnalla. Tämä bändi täytyy nähdä vielä livenä.

Keikan jälkeen Ken signeerasi ja möi albumeitaan Telakan pöydän ääressä. Jokainen halukas pääsi jutulle Kenin kanssa, allekirjoittanut myös. Tarjolla oli uutta Danzig in the Moonlight(12) levyä tuplavinyylinä, mutta niin, että levy lähetetään postitse kotiin, kun annamme Kenille 20 euroa ja osoitteen. Lankesin mielelläni tähän tarjoukseen, tosin vasta pienen tiedusteluni jälkeen, jossa halusin kuulla Kenin mielipiteen vinyylin soundista verrattuna esmes vanhoihin hyvin soiviin rokkiplattoihin? Herran argumentit olivat hyviä ja vakuuttavia, niin että levy meni tilaukseen. Nyt vaan odotellaan, että levy joskus tupsahtaa joskus postiluukusta.

Tämän persoonallisen, erilaisen, puokkoilevan, mutta hyvin inhimillisen keikan jälkeen haluan antaa Ken Stringfellowin musiikille kunnon mahdollisuuden. Hetken jos toisenkin mietin Kenin postikorttiin kirjoittamaa hämmentävää omistuskirjoitusta: Tauno Called Alice. Joka on väännös yhdestä aika tunnetusta rock-biisukasta, eli mistä?