Terence Trent D'arby - Neither Fish nor Flesh

Terence Trent D'arby breikkasi lujasti esikoisalbumillaan: Introducing The Hardline According To Terence Trent D'arby (87). Levy pyyhki muilla pöytää, koreili myyntilistojen ja vuosiäänestysten kärjessä. Kyseessä on edelleen erinomainen albumi, jota aika ei ole himmentänyt. Megahitit If You Let Me Stay, Wishing Well ja etenkin erinomaisen kutuisa pehmosoul-helmi Sign Your Name nostivat levyn suurten esikoisalbumien kastiin.

D'arby osui hyvin ajan musiikilliseen hermoon. Lauluääni oli tyyliltään lähellä Michael Jacksonia, mutta maanläheisemmällä tatsilla. Musiikki kulki lähellä Princen parhaimmistoa ja em. Sign Your Name tuo mieleen Saden suurimmat hitit tai George Michaelin balladit. Erinomaisen esikoisalbumin jälkeen maailma oli avoinna artistille, mutta seuraava levy olikin jotain aivan muuta.

Kakkosalbumi Neither Fish nor Flesh (89) floppasi totaalisesti. Levy sai tosin hyviäkin arvioita musamedioissa, mutta samanlaista korvaystävällistä soulkarkkia levystä ei löytynyt kuin esikoisalbumilta. Muistan, että tuo albumi putosi nopeasti alelaariin ja hommasin sen itselleni yhdeksällä markalla. Tuona aikana huonoillekin levyille oli aikaa uhrattavana, kun musiikki piti ostaa itselle fyysisinä äänitteinä ja radiosta kuuli musaa aika rajoitetusti.

Levy alkaa haastavasti, tavallaan esipuheella levyn sisältöön. Seuraavana kuultu täysin riisuttu, alkuun vain laulun kuljettama soulballadi I Have Faith in These Desolate Times on komea ja rohkea veto, mutta jotain täysin muuta mitä kuulijana odotti. It Feels So Good to Love Someone Like You on myös mietteliäs hituri. Harvoin levy alkaa kahdella hitaalla numerolla. Nyt ollaan todellakin haastavan äärellä. Neither Fish nor Flesh on jonkinasteinen teemalevy, mutta en ole vieläkään päässyt kärylle levyn teemasta.

A-puoliskon puolessa välissä tulee pelastus, varsin muotovalio soulballadi To Know Someone Deeply is to Know Someone Softly, mutta jaksoiko kuulija tähän asti? Tänään jaksoin. Voi kuvitella mitä hyvää levy olisi aiheuttanut D'arbyn uralle, jos levyn alkuun olisi sijoitettu hitikkäämpää ja menevämpää materiaalia. Sellaisiakin kappaleita levyltä löytyy, kuten a-puolen päättävä princemäinen Billy Don't Fall sekä kakkospuolen menevämmät numerot Roly Poly ja This Side of Love. Jälkimmäinen näistä oli pettymyksen tuottanut pilottisinkku, vähän erikoisesti kulkeva kappale, joka tänään kuultuna kuulostaa yllättävän hyvältä. Biisi on multaisempi ja rokimpi, mitä D'arbyn nopeasti luotuun soullaulajan statukseen oli tottunut. 

Mutta jaksanko kuunnella levyn loppuun asti? A-puoliskon kunnianhimoiset hiturit söivät jotain kuuntelunautinnosta ja tuntuu siltä, että helpolla kuulijaa ei päästetä levyn loppupuoliskollakaan. Kakkospuolisko on yleisilmeeltään menevämpi. Attracted To You on varsin kelpo kappale, joka olisi sopinut hyvin esikoisalbumillekin. Jotain psykedeelistä sävyä biiseihin on ujutettu, torvia, pillejä ja pientä koristelua siellä täällä. Yhtälailla Roly Poly seikkailee kivan psykedeelisissä sävyissä ja nousee levyn parhaimmistoon. You Will Pay Tomorrow ei heikennä lainkaan kakkospuolen hienoksi äitynyttä psych/funk-tunnelmaa. Biisin on ujutettu hienosti 70-luvun henkeä a'la James Brown/Bill Withers, mutta samanaikaisesti biisi kulkee varsin modernilla otteella eteenpäin. Sanoisin, että tässä on yksi levyn hukattuja helmiä.

Loppuun kuullaan vielä ihan rehevä soulballadi: I Don't Want to Bring Your Gods Down, jossa on enemmän yritystä kuin muistettavuutta. Biisi yrittää kasvaa itseään isommaksi, mutta jää puoliväliin. Ihan lopuksi D'arby vetäisee kauniin vokaalibiisin...And I Need To Be With Someone Tonight. Apartheidin ja rakkauslaulun yhdistäminen lyriikoissa ei täysin vakuuta. Yritystä ja suureellisia pensselinvetoja riittää, mutta mitään kovin koskettavaa ja mieleenpainuvaa eivät levyn kaksi viimeistä biisiä tarjoa.

Neither Fish nor Flesh on edelleen yhtä vaikea pala kuin ilmestyessään. Liiallinen kunnianhimo (ehkä tekotaiteellisuus) haahuilevien balladien muodossa syö levyn terää, mutta albumilla olisi ollut aineksia tiukkaan psydelisvaikutteiseen funk-levyyn, joka olisi haastanut esimerkiksi Princen tuon aikaiset tuotokset. Mutta edelleen levy ansaisee arvoasteikollani korkeintaan kolmea tähteä viidestä.

Terence Trent D'arby julkaisi neljä vuotta tästä komeahkon paluulevyn: Symphony or Damn (93). Biisit Do You Love Me Like You Say? ja Delicate kutittelivat hittihermoja ja levy on muutenkin kaikin puolin ehjä kokonaisuus. Seuraava albumi Terence Trent Vibrator (95) oli tempoilevampi ja biisimateriaaliltaan ei kovin muistettava. Vielä vuosi tuhannen vaihteessa tuli Terence Trent D'arbyn nimissä jo aika unohdettu albumi: Wildcard (01). Tämän jälkeen artisti muutti nimeään ja hänestä tuli Sananda Maitreya. Musiikillinen ura jatkui, uusiakin levyjä tuli, alkuun pelkästään nettilatauksina omilla web-sivuilla. Ura on jatkunut ihan näihin päiviin asti, mutta enemmän marginaalissa ja parrasvalojen ulkopuolella.

Eddie Kendricks - Soulia hunajaa

Kun on Marvin Gaye, Stevie Wonder, Curtis Mayfield ja Bill Withers hallussa, niin jääkö enää mitään jäljelle? No totta kai, ei pidä unohtaa Four Topsia, Funkadelicia tai vaikkapa Temptationsia. Onko soullaarin suurvisiirit suurin piirtein tässä ja kaikki muu soultaide on keskinkertaista 70-luvun pvc-saastetta, aikana jolloin Motown levy-yhtiö pukkasi viikoittain ellei jopa päivittäin miellyttävästi soljuvia soullevyjä markkinoille. Näin se kutakuinkin meni, suuri osa Motown-levyistä hukkuu osastoon: keskinkertainen.

Eddie Kendricks on mainio esimerkki artistista joka läpi 70-luvun, aina pitkälle 80-lukuun asti pukkasi vuosittain markkinoille tällaisen helposti soljuvan soul-lättysen. Kendricks loi maineensa The Temptations yhtyeen laulajana aina vuoteen 1971 asti, jonka jälkeen hän siirtyi soolouralle. Hunajainen ja helposti falsetissa pysyttelevä lauluääni on tunnettu esimerkiksi seuraavista Temptations-hiteistä: Just My Imagination, Cloud Nine ja Ball of Confusion.

Satunnainen, siis säännöllinen, kirpparinuohooja haistoi Kendricksin sooloalbumin: The Hit Man(75) ja osti sen kolmella eurolla. Nopeasti hyväksi todetun lätyn rinnalle löytyi myös vitosen Kendricks-levyt: Boogie Down(74) ja Goin' Up in Smoke(76). Kaikki tasaista 70-luvun soulsuhinaa. Näillä levyillä ei uhata Marvinin, Stevien tai vaikkapa Temptationsin keskeisimpiä klassikkolevyjä. Nämä ovat vain joka hetken korvahunajaa, harmitonta, mutta hienovaraisesti lääkitsevää soultuuttaa kevättalven vielä jäätyneeseen olotilaan.

Jokunen vuosi takaperin Kendricksin levyjä pyöri usein silmissä 1-2 euron hintaan, enimmäkseen cut out - osastoa siis. Uskoisin, että jenkkilässä vieläkin sulatellaan näistä levyistä kuppeja, murskataan tienteon materiaaliksi tai kärrätään kaatopaikoille. Pienellä discogs-selauksella havaitsee, että näiden levyjen keskihinta edelleen pyörii euron kahden hujakoilla.

Miksi sitten ostaa tällaisia keskinkertaisia soul-levyjä jos parempiakin olisi tarjolla, jos hintahaarukka nousee kaksinumeroiseksi. Niin, siksipä juuri, koska hinta pikkaisen ratkaisee. Yhä edelleen tämä levy-Seppo saa melkoisia kicksejä parin euron kiekkosista. Vaikka nämä soullevyt eivät ole niitä instant-klassikoita, niin siitä huolimatta Motownin yhtä aikaa autenttinen ja korvaystävällinen tuotantojälki ylevöittää 2010-luvun setämiehen torstai-iltapäivää. Sanon sen nyt, minkä olen ennenkin sanonut; parhaiten vinyyliltä soi 70-luvun soul-levyt, etenkin Motownin tuottamat. Eddie Kendricksin musa on tästä oiva esimerkki.

Marvin Gaye: I Want You

Tämä levy on silkkaa tunnelmaa, kuin yhtä biisiä, I Want You! Metsästin tätä levyä kohtuullisen pitkään, kuten muitakin Marvinin levyjä. Kun löysin yhden levyn, niin jonkin ajan päästä löysin toisen version ja nyt kolmannen. Tämä on levynkerääjän yleinen dilemma ja näin se levyhylly täyttyy, ennen pitkää Huey Lewis ja Boomtown Rats joutuvat komerolevyiksi.

Omistan siis mint-kuntoisen uusintaprässin, originaalin brittipainoksen ja nyt hieman kulahtaneen, mutta enkelimäisesti soivan espanjaversion. Tuntuu kuin jokainen näistä levyistä soisi hieman eri tavalla, kun sisältö olisi hieman erilainen, kuin Marvin olisi luomisvoimissaan tai tuskissaan laittanut markkinoille useita sisällöltään erilaisia I Want You(76) albumeista ja vasta nyt huijaus on paljastettu.

Tämä on vain houreista mielikuvaani, pääni keksii omiaan, mutta jotain todenperää väitteessäni on, sillä uusintaprässiltä puuttuu biisi I Wanna Be Where You Are, joka on kahdella muulla painoksella. Wikipedia ei puhu mitään tämän puolesta. Hmmh. Mutta joka kerta kun yritän alkaa tarkemmin kuuntelemaan levyjen yksittäisiä biisejä, niin levyn kuuma keskipäivän tunnelma vie mukanaan. Uskomaton levy, uskomatonta musiikkia ja soittoa. Nyt kuuntelen tätä espanjaversiota, tunnen melkein kesätuulen puhaltavan ikkunasta, hien kohoavani kainaloon, kissaeläinten raukean läsnäolon, oudon paksun savun leijailevan viattomaan rivitaloasumukseeni...eijeijei, en ole sellaisia poikia. Se on vaan tämä musiikki, voi luoja kuinka Se saa miehen TUNNELMIIN!

Puuh, yleensä yritän välttää isoja fontteja, mutta tällä kertaa sorruin, pahoitteluni. Ja vitut. Nyt taas mennään. Marvinin äänen lisäksi soitto on myös aivan jumalaista, tämä levy on sinun kuultava, jotta voisit ymmärtää, nämä levottomat sanani eivät ole ehkä paras johdatin, mutta timanttineula ja musta muovi vie sinut ekstaasiin, se MOTOWNIA beibe, lupaan ettet jäät kylmäksi, kun lasket suojauksen tämän tumman miehen voimakkaan hedonistiselle karismalla, joka itseriittoisessa vaikerruksessaan vie sinut jumalien äärelle. Valitset vain omasi.

Sinulla on ehkä What's Goin' On(71) 180 gram vinyylinä kotona ja luulet, että se riittää. Se EI riitä. I Want You(76) osuu suoraan 70-luvun kuumimpaan kohtaan, turvonneen soulin, elintasogrooven ja diskon kiimaiseen hermonappulaan. Sanovat, että tämä on helpoiten löydettävä Marvinin levyistä. Jos näin on, niin löydä se!

https://www.youtube.com/watch?v=ZcS7siNLNnM

Vuoden 2014 vinyylisatoa aka levykassini kerma

Vuosi sitten summasin vuoden 2013 parhaat vinyylilöydökseni. Nyt on vuorossa vuosi 2014 ja mustan kullan parhaat löydökseni. En ole uskaltanut laskea levyostosteni kokonaislukumäärää, pelkään luvun pyörivän viidensadan paremmalla puolella. Tosin iso osa tästä on mennyt jälleen myyntiin, eli pientä levytrokausta on tullut harrastettua. Levyjen jälleen myynti oli kuumimmillaan viime keväänä, jolloin äkkäsin varsin hyvän jenkkimyyjän Discogsilta. Hinnat olivat kohillaan, postimaksukaan ei ollut liian kova isommille lähetyksille (25levyä) ja kun tuon levymäärän sai vielä alle 22 eurolla, niin vältti arvonlisäveron. Eli aika huokeista lätyistä oli kyse. Tuosta jenkkilähteestä lähti upeaa kamaa hintahaarukassa 0,5-2 euroa, kuten Allman Brothers Bandia, Steely Dania, The Who:ta, Kinksiä, Judy Collinsia, Crosby, Stills & Nashia ym.

Levytrokaus tyssäsi Tampereen Itsenäisyydenkadun kovenevaan levytarjontaan kun uusi mainio levyliike Sammakka avasi ovensa ja samoihin aikoihin levydivari Aikakone muutti kyseiselle kadulle. Tähän vielä päälle Bonuskirppiksen lukuisat levymyyjät, niin tarjonta alkoi oleen sen verran suurta, että siinä samalla hinnatkin alkoi tippua. Seurasi kyllästyminen levymyyntiin, eipä tää niin helppoa hommaa olekaan, varsinkin jos siitä on liian tosissaan. Syksy toi mukanaan vielä alenevan euron kurssin ja jenkkitilaukset tyrehtyivät tähän. Viimeisin suuri levyjenostopläjäys oli levymessut Tukholman Solnassa syyskuussa, jonka jälkeen on ollut yksi "levymessulämmittely Kårenilla Turusssa Joulukuussa. Vatsa tuli täyteen, levyhylly myös, want-listalla ei ollut enää kovin paljon päälle ruksittavia lättysiä.

Luodaan siis vielä yksi katsaus menneen vuoden muovikiekkosiin, sen parhaaseen tusinaan:

Rolling Stones: Between The Buttons (67)
Viimeinen kokoelmastani puuttuva Stones-kiekko löytyi sekä levymessuilta Turusta, ett Discogsin kautta Hollannista. Puhuttiin muutamista euroista. Nyt hyllystä löytyy sekä Stereo, että Mono-versio. Lopussa linkittämääni Spotikka-listaan en löytänyt levyn parasta, vain UK-painoksilta löytyvää Backstreet Girl - kappaletta, mutta Connection mielestäni se levyn toiseksi paras biisi
Upea levy, jota seurasi vähän psykedeelinen Their Satanic Majesties Reguest(67)

Iggy Pop: Lust for Life(77)
Myös yksi Want-listan levyistäni josta loppuviimeksi en sitten kovin paljon joutunut pulittamaan. Passenger, Success, Lust For Life, Some Weird Sin...levy on täynnä klassikoita. Ostin näitäkin levyjä kaksi kappaletta, joista toisen luovutin yhdelle rokkidiggarille erittäin laadukkaissa vinyylibileissä(enkä puhu nyt vaatetuksesta).

Kirsty MacColl: Desperate Character(83)
Traagisesti sukellusonnettomuudessa kuolleen englantilaisen laulajattaren harvemmin kuultu ja nähty debyyttialbumi on myös yksi Discogs - saaliitani. Varsin terhakka levy, jolta löytyy yksi pikkuhitti, hauskasti nimetty:  There's a Guy Works Down The Chip  Shop Swear He's Elvis.

Todd Rundgren: Something/Anything(72)
Rundgrenin Todista olen vaahdonnut tässä blogissa aikalailla tarpeeksi ellei liikaa. Joka tapauksessa tämä tupla-albumi on Rundgrenin tuotannon kärkeä, joita tuli myös hommattua vuoden aikana heti kaksin kappalein.

Minnie Riperton: Perfect Angel(74)
Alkuun tietokilpailukysymys: kuka merkittävä suomalainen artisti on tehnyt oman version Minnie Ripertonin kappaleesta: Reasons? Kerrottakoon, että Riperton on Stevie Wonderin löytämän laulaja-lauluntekijälahjakkuus, joka on kuuluisa varsin korkeasta sopraanostaan. Tältä levyltä löytyvä hitti: Lovin You kertoo kuinka korkea Minnien ääni on, koirasi sen ainakin kuulee.

Marvin Gaye: Here, My Dear(78)
Pitkään want-listallani jöpöttänyt Gayen ns. magnum opus, kitkerä erolevy vaimostaan Annasta. Levy löytyi loppujen lopuksi levymessuilta Turusta ja hintaa tällä mint-kuntoisella levyllä oli 20 euroa. Ns. raskaasta eroteemasta huolimatta Here, My Dear on oikein nautittava kuuntelulevy, jossa Marvinin ääni soljuu tutun hunajaisena.

Bob Seger: Back in 72(73)
Segerin Bobin alkupään albumeista joutuu helposti maksamaan viitisenkymppiä ellei ylikin. Myös tämän levyn metsästämine oli kovaa työtä. Loppujen lopuksi löysin levyn tuttuun tapaan Discogsin kautta melko kohtuulliseen 12 punnan hintaan. Rätväkkä levy kaiken kaikkiaan, muun muassa legendaarinen Turn The Page löytyy alun perin tältä levyltä, jonka on tietenkin coveroinut?

Leonard Cohen: Songs of Love and Hate(71)
Rakkauden ja vihan laulut saivat luvan olla viimeinen levy nyt jo täydellisessä Leonard Cohenin studiolevyjen kokoelmassa. Ei tämä huono levy ole. Avalanche aloittaa levyn ylväänä verbaalivyörynä, eikä jatkokaan huono ole.

Temptations: Sky's The Limit(71)
Temptations julkaisi vuosina 1971-73 viisi täysipainoista studiolevyä, joista tämä on ensimmäinen. Levyltä löytyy muun muassa Just My Imagination(running away with me), jonka rollarit ovat coveroineet onnistuneesti Some Girls(78) levyllä. Hieno albumi, jossa aikakauden tyylin mukaan löytyy ns. pitkiä psykedeelissävytteisiä kappaleita, tästä esimerkkinä: Smiling Faces Sometimes, joka kasvaa suorastaan eeppisiin mittoihin.

Mac Gayden: Skyboat(76)
Ostin 80-luvulla Raahesta Makasiini-nimisestä sekatavarakaupasta Magc Gaydenin albumin Hymn To The Seeker(77) viidelläkymmenellä pennillä. Levy oli cut-out kamaa ja melkein meinasin luopua levystä, mutta ajanmittaan se onkin kasvanut hienoksi kuuntelulevyksi. Jazz-rock meets folk. Hienoa kamaa. Skyboat (76)on Seekerin edeltäjä, josta löytyy originaalina yksi rockhistorian merkittävimmistä biiseistä: The Everlasting Love. Levyssä on myös hieno, vähän jopa pelottavakin kansi. Levyä oli suhteellisen vaikea löytää. Onneksi oli Discogs.

The Blue Aeroplanes: Tolerance(85)
The Blue Aeroplanes on pitkän ajan kestosuosikkini, jonka alkupään tuotantoa olen hiljakseen keräillyt. Terhakka kakkoslevy antaa hyvän kuvan tästä vähän proosallisesta puherockista, joka on antanut paljon vaikutteita nykyiseenkin alternative-rock suuntaukseen.

Southside Johnny & The Ashbury Jukes: Hearts Of Stone(77)
Vara-Brucen rätväkkä kolmosalbumi, ehkä hänen uransa paras. Southside Johnnyhan hengaili ihan samoissa porukoissa kuin Bruce Springsteen nuorena ja taisi olla heistä aikaisemmin bänditouhuissa kiinni, oli siis jonkinmoinen paikallinen stara ennen Springsteeniä. Levy on täyttä asiaa alusta loppuun, pitäen sisällään useita Springsteenin Johnnylle luovuttamia biisejä(yllätys, yllätys), kuten nimikappaleen Hearts of Stone. Toinen Johnnylle biisejäruistaillut E Street Bandilainen on tietysti Johnny Van Zant, eli Little Steven. Tavallaan Ashbury Jukes oli bändi jota kautta Little Steven sai omat biisinsä parhaalla tavalla ulos.

Tässä päällimmäiset viime vuoden uhkeasta levysadostani. Alla olevasta kolmesta Spotify-linkistä pääset vielä paremmin ja eri teemojen mukaisesti vinyylivuoteni 2014 helmiin. Nauttikaa laadukkaasta muovista hyvät ystävät!

Vinyl Revolution 1 - 2014 - Old Goods

Vinyl Revolution 2 - 2014 - Smoke Pubs Ok

Vinyl Revolution 3 - 2014 - 80's Bash

Mitä oikeasti näin levymessuilla? Turku, Kåren. 7.12.2014.

Yleensä sitä näissä levymessupäivityksissä keskittyy kertomaan vähän luettelonomaisesti omista vinyylilöydöistään. Ajattelin yrittää vähän erilaista näkökulmaa, mitä tapahtui omien löytöjen vieressä, mitä jätin ottamatta ja miksi sekä millaista jengiä paikalla oikein oli? Toki jotain pitää kertoa omista löydöistäkin, sillä ihan osattomaksi en jäänyt tälläkään kertaa.

Turun Kårenin levymessuilla vakilevymyyjille on siunaantuneet myös omat vakipaikkansa. Portaiden yläpäästä löytyy yleensä pari ruotsimyyjää, ennen Kårenin saliin astumissa sivuja ympäröi tuttuja suomalaisia levymyyjiä. Salista sitten löytyy tasaisesti suomalaista ja ruotsalaista myyjää, omilta paikoiltaan. Sanoisin, että tällä kertaa levymyyjiä oli noin 20m ehkä hieman yli. Yleensä tongin hurmiossa ensimmäisen tunnin ruotsalaisten levymyyjien laareja, joista löytyy rokin klassikoita hintahaarukasta 1-4 euroa. Jos näkee vaivaa ja perehtyy paremmin myös kotimaisten myyjien laareihin, niin voi yllättyä iloisesti.

Näin kävi tänään. Kårenin salin ns. estradilla oli kotimainen levymyyjä, joka oli luopumassa omasta kokoelmastaan tai ainakin osasta siitä. Mukaan lähti Bluesoundsin: Black(80) ja On(80) alle viidellä eurolla kappale sekä Led Zeppelinin: IV(71) vitosella. Juhuu, sanoin minä. Erityisesti nuo Dave Lindholmin luotsaaman Bluesoundsin kaksi ekaa albumia ovat varsin mieluisaa kuunneltavaa. Varsin erityinen bändi, tiukka, minimalistinen ja oudolla tapaa funky. Juuri nyt kuuntelen On(80) levyn avauskappaletta: Tears, uuh, sattuu!

Löytöjä napsahteli kassiin kivasti, ei tällä kertaa aivan mahdottomalla tahdilla, mutta sellaiset rapiat kakskymmentä lättyä solahti reppuni uumeniin. Kallein ostokseni oli pitkään metsästämäni Marvin Gayen mint-kuntoinen tupla-albumi: Here, My Dear(78). Maksoin siitä kertaostoksen kipurajan verran, eli 20 euroa. Tiedän, että monille 20 euroa ei ole raha eikä mikään, jos kohdalle sattuu levy jolla on arvoa ja jonka aidosti haluaa. Minulla rajaa menee tuossa, nojoo kerran olen maksanut vinyylialbumista(uudesta tosin) 25 euroa, mutta 30-40 kymppiä en menisi maksamaan edes puuttuvasta rollarialbumista, jollaista kerran tarjottiin Voodoo Loungen(94) vinyyliversiona neljäänkymppiin. En ostanut. Olen mieluummin ilman ja kuuntelen ceedeeltä kun alan mahdottomia maksamaan.

Yhä useammin levymessuilla törmään siihen tosiasiaan, että minullahan on jo nämä levyt, tämän ja tämän artistin tuotanto on aikalailla täydellisesti hallussa. Selailen hetken U2:sen kohdalta, kaikki löytyy. Kokeillaan Simple Minds, ai niin, nämäkin mulla on. Rollareista löytyy aina jotain kivaa, noh, ei viittis ostaa viidettä versiosta Some Girlsistä, vaikka sen 4 eurolla mint-kuntoisena saisikin. Olen levynkerääjänä tilanteessa, jossa en viitsi väen vängällä laajentaa musiikkimakua esimerkiksi progeen tai kasariheviin. Näissä kahdessa genressä tarjontaa tosin riittää, Yessiä, Gentle Giantia, Ozzy Osbournea, Kissiä, Ozzy Osbournea ja kaikkea sellaista joka ei ihan natsaa melko perusrock-musamakuuni.

Kun tosiaan omistaa miltei kaikki haluamani levyt, niin sitä tekee huomioita siitä, että kuinka helposti jokin ei niin pitkälle ehtinyt levynkerääjä voisi ottaa artistin tuotannon haltuun yksien levymessujen aikana. Bruce Springsteenin kaikki levyt aikajänteellä 1973-1992 löytyi neljään euroon yhden ruotsimyyjän laarista, jopa se viiden lp:n liveboxi. Siinä olisi ollut Bruce-noviisille herkuttelun paikka. Toinen artisti jonka keskeinen tuotanto löytyy helposti on em. mainitsemani Kiss.

Levymessujen asiakaskuntaa menee haarukkaan keski-ikäiset mieshenkilöt, jotka elivät nuoruuden aikana jolloin lp-levy oli se ainut ja oikeaa ääniteformaatti. Nojoo, ehkäpä vähän huonokin määrittely, sillä monet meistä levynkerääjistä ollaan eletty myös se pakollinen cd-vaihe, mutta palattu tähän meidän mielestä alkuperäiseen formaattiin. Asiakaskunnassa vilahtelee aina välillä ihan normaalinoloisia naisihmisiä, joka aiheuttaa ainakin minussa lievää kummastusta. Niin, ehkäpä pidän tätä touhua hieman friikkihommana, jota me vähän nukkavierut sedät saamme ainostataan harrastaa.

Palataan Dave Lindholmin toiseen laatubändiin, aikaan ennen Bluesoundsia, eli Pen Lee:hen, jonka levy Closer to the Drum(76) oli myös messuilla tarjolla. Tällä kertaa hintaa oli liikaa, mutta tämän biisin hienoutta en voi kiistää.

Trouble Man

Viime päivinä on herkeämättä soinut levylautasella Marvin Gaye:n Trouble Man – soundtrack, kadotettu levy vuodelta 1972. Marvinin voimakas ja unohdettu sivuraide, raukean jatsahtava ja jotenkin katkeransuloinen musiikillinen näkemys, niin, mikä Marvinissa ja hänen musassaan ei olisi katkeran suloista? Sen verran traaginen on hänen elämänkaarensa, varsinkin hänen vaikea isäsuhteensa joka päättyi kuolettavaan luotiin huhtikuun ensimmäisenä 1984.

Olen yrittänyt miettiä ja paikantaa tämän levyn kiehtovuuden ydintä, mitä on oikeasti tämä musiikki joka pakottaa tulla soitetuksi näissä elokuisissa ja vähän hikisissä iltapäivissä. Metamorfoosi, halu muuntua toiseksi, luoda nahkansa ja saada kosketus syvemmästä liikkeestä. Alitajunnan tuottama loppukesän usvapilvi, sakea ja hauras, samalla jotenkin upottava, täynnä sinertävää yläpilveä.

En tiedä elokuvan Trouble Man:n juonta, en sen mahdollista menestymistarinaa tai menestymättömyyttä, sillä ei ole mitään merkitystä. Kannen harmaa musta esitys kera Marvinin sielukkaiden kasvojen on täysin yhtä musiikin kanssa. Jossain syvällä mielikuvistani löytyy kuuma ja pölyinen Detroit, Harlem, Chigaco etc, tummia miehiä ja naisia, valtavasti bensaa louskuttava jenkkirauta, villisti sykkivä kesäilta, puhdas ja vastuuton levottomuus, urbanisoituun ympäristöön astuneen ihmisen kiihkeä lantiotanssi, viiltävä ja todellinen soul, todellinen hetken hedonistinen tragedia, on vain tämä mustan miehen pitkä valitus, eräänlainen ongelma; Trouble Man!

Levy on enimmäkseen instrumentaali, jatsahtava ja taitavasti sovitettu. Laulubiisejä on laskutavasta riippuen 2-4. Molempien levynpuoliskojen lopussa kliimaksin omainen Marvinin ulvahdus, A-puoliskolla se on nimibiisi ”Trouble Man”, todellinen hukattu helmi. Tätä biisin ydintä, sen parhautta on vaikea sanallistaa. Torvet sen aloittavat, vähän tunnustellen, keinuen ja hakien svengiä, osittain tahallaan metsään ajaen, improvisoiden. Laulu tulee hitaasti, ensin taustalla vaikertaen, tarjoten esimakua tulevasta: Bang! Biisi alkaa, millainen ääni, mikä on tuo taajuus, miten pehmeän svengaavasti se laskeutuu tilaan, täyttäen sen kokonaan. Voin tuntea kuinka tämä sielun raspi tekee edestakaista liikettä, kiihdyttää, unelmoi, kärsii, itkee, kiristyy korkeammalle, tahtoo kadota pilviin ja vain väsynyt ruumis värisee tiedottomana, kivustaan vapautuneena.

Loppumaton kesä, lämpöennätykset, yhä jatkuvat helteet ja tämä 38 vuotta vanha musiikki on kuin tehty tähän aikaan.