Lauantain Tammerfestini alkoi Keskustorin teltalta ja Matti Johannes Koivun keikalta. Tällä kertaa Matti Johannes oli bändin kanssa liikkeellä. Aiemmilla näkemilläni keikoilla olin nähnyt vain akustista Koivua. Niin, miten tämän nyt kertoisi. Aurinko paistoi pilvien takaa, piti tulla sadetta, mutta ei. Matti Johanneksen syvälliset laulut toinen toisensa jälkeen menivät syvemmälle mieleen ja lihaan, liikuttivat, tekivät vaikutuksen, antoivat melkein puhdistuneen olon. Alkupäässä keikkaa oli ehkä hivenen soundillista hapuilua, kun taas loppuosa sujui hienosti. Keikan parhaimmistoa olivat: aloitusbiisi Tyhjäksi jätetty, 80-luvun lapset ja todella koskettava Tunnen Muuttuneen Maan sekä bändin kitaristille,tuoreelle isälle omistettu: Kun Puu Kaatuu.
Ratinanpuistoon päästessämme odottelimme lavalle saapuvaksi suomirokin legendaa Eppu Normaalia. Olen ollut ennen tätä seitsemisen vuotta Eppu-pannassa, kun bändi on vaan veivannut vanhoja hittejään ja siirtänyt uuden levyn tekoa aina tuonnemmaksi tulevaisuuteen. Tänään annoin periksi, uutta levyä tuskin enää tulee ja ehkä minä haluan kuulla nämä kansanlaulut vielä kerran livenä. Kyllähän näitä kansanlauluja sitten riittikin. Keikan tuorein biisi oli vuodelta 1991, vain singlenä julkaistu Lensin Matalalla. Kyseinen veto oli keikan mukavia yllätyksiä, ei niin usein kuultu kappale. Alkupuolella keikkaa soitettu Minun Aurinkolasini oli myös harvinaisempaa osastoa. Muuten mentiin ihan "supehittitasolla", Vihreän Joen Rannalla, Kitara Taivas ja Tähdet, Puhtoinen Lähiöni, Njet Njet, Nyt Reppuni Jupiset Riimisi Rupiset...niin, kyllä te tiedätte nämä kaikki.
Ei varmaan ihan täydellisin eppukeikka, Martin ääni välillä oli vähän tukkoinen, Pantsen kitarakin meni välillä niin ja näin sekä Baarikärpäs-osuuskin oli aika puhelaulumaisen ontuva. Mutta näistä pienistä säröistä huolimatta keikka oli silkkaa tunnetta ja tammerfest-yleisön kollektiivista sielunmessua. On erityisen hienoa kun bändin keikalla voi laulaa mukana jokaisessa laulussa ja täysin palkein. Sellainen mukava jälkivaikutus keikasta tuli, että kaivoin myös Eppuja levylautaselle ensimmäisen kerran moneen moneen vuoteen. Nämä biisit kun on kuunneltu ja opiskeltu jo teini-iässä, ovat osa Dna:ta. Harvinaisen hyvältä kuulostaa juuri nyt Pop Pop Pop(80) kokoelma.
Illan pääesiintyjä oli The Verve yhtyeen ex-solisti Richard Ashcroft. Itselleni Ascroftin tuotanto on tuttu Verven Urban Hynmsin(97) ja muutamien soololevyotantojen kautta. Ei siis täydellisesti hallussa, mutta sanoisin, että sen verran riittävästi, että miehen keikka tuntui katsomisen arvoiselta. Jäntevältä ja skarpilta näyttänyt Ashcroft aloitti tismalleen keikka-aikataulun mukaisesti, eli.klo:22.30. Noin kymmenen biisin mittainen keikka piti sisällään ns. tärkeimmäit Verve-hitit ja edustavan otoksen soolotuotantoa. Kakkosena soinut Sonnet putosi hyvin, uuden levyn This it How It Feels toimi myös komeasti. Ennen Drugs Don't Workin alkua Ashcroft kuittaili jotain Robbie Williamsin suuntaan, ilmeisesti liittyen häneen tulevaan Tampereen keikkaan. Pienehkö katkeruus paistoi artistin kommenteista. Turhaa kuittailua sinänsä, koska Richardin keikka oli musiikillisesti todella varmaa työskentelyä. Ashcroft lauloi läpi keikan antaumuksellisesti ja fiilis tekemiseen tuntui olevan kohdallaan. Bändin soolokitaristi teki myös mainioita työtä ja bändi jäi mukavalla tavalla biisien lopussa jumittelemaan ja paisuttelemaan joitain kappaleita, joka mielestäni oli myös aika toimiva ratkaisu.
Ilta loppui luonnollisesti Bitter Sweet Symphonyyn. Ascroft puki takkinsa ylleen ja poistui näyttämöltä kuin nyrkkeilijä kehästä. Lievä pistevoitto Ashcroftille, mutta ei täyttä livetyrmäystä. Artistina Richrd Ashcroft taitaa olla Verve-hittiensä vanki ja sooloura ei ole tehnyt Ashcroftista niin suurta artistia kuin yleisö ja ehkä artisti itse on toivonut. Jäin kaipaamaan ekan soololevyn Alone With Everybody(00) hittiä Song For Loversia. Tämän soolon aikoihin Ascroftista pyrittiin leipomaan suurempaakin starbaa, muistan esimerkiksi kotoisen Soundi-lehden levyarvion jossa Ashcroftia verrattiin karisman puolesta aina Elvikseen asti. Niin, ainakin pieni Elvis me nähtiinkin tänä iltana, jopa musiikillisesti ärhäkkä sellainen, mutta ehkei täysin urauurtavaa taiteilijaa.
Keikoilla on aina se hyvä puoli, että sen jälkeen tulee tsekattua uudelleen artistien tuotantoa. Näin on tänään käynyt Ashcroftin suhteen. Olin melkein unohtanut hänen kolmannen soololevynsä: Keys To The World(06), josta löytyy sentään kaksi kovaa keikkasuosikkia: Break the Night With Colour ja Music is Power. Uusin These Peoplekaan(16) ei kuulosta hullummalta. Mutta korvamadoksi keikan jälkeen jäi kuitenkin tämä Verve-klassikko:
Mietinnässä on ollut monenmoisia blogikirjoituksia, kuten biografia herrasta Todd Rundgren, päivitetty kevätlevykatsaus, ”Sounds like 84” kasarijuttu, kuinka liki jokainen vuonna 1984 ilmestynyt(hyväkin) levy on pilattu kasarissoundilla, paitsi ehkei Springsteenin: Born in the U.S.A.(84) Tai noh, ajansoundia siitäkin kyllä löytyy. Mutta mikään noista jutun aiheista ei lähtenyt kasvamaan, jotta niistä olisi saanut kokonaisen jutun aikaiseksi.
Lauantai-päivän mittaan pyöritin levylautasilla monenlaisia kiekkoja. Päivä alkoi Santanan kovatasoisella Caravanserailla(72). Mutta enimmäkseen pysyin kasarissa, liki tuiki tuntemattomalta Ruthless People – soundtrackilta(86) kuuntelin nimikappaleen, jonka esitti itse Mick Jagger. Soundtrackilta löytyi myös Paul Youngin hienosti versioima Wherever i lay my hat, joka johti kuuntelemaan Youngin tokaa soololevyä The Secret of Associaton(85) jolta löytyy taas megahitti Everytime you go away. Tosin aika pian kyllästyin Herra Youngin muuhun tuotantoon ja siihen kasariläpsyttelyyn.
Lievähkö kasariluukutuskaan ei saanut innostumaan, jotain puuttuu, päivän musiikillinen lanka. Netti tarjosi Bowien uutta streamina, Spotify ties mitä, keskeisistä musablogeista löytyi hyviä uusia kappaleita. Musiikkia oli joka puolella, ei vähiten minun levyhyllyssä, jota myös kerkesin hieman järjestelemään Aku Ankka-kansioiden täyttämisen ohella(mitä ..ttua?). Aloinkin haikailemaan aikoja, jolloin musaa oli vähemmän ja juuri tämän takia se oli myös merkityksellisempää. Tai noh, ehkä ikäkin vaikutti, nuorena musa vaan kolahti sata kertaa lujempaa, kuin mikään uusi musa tänä päivänä.
Jossain välissä tuli luettua Hesarista J.Karjalaisen haastattelu. Ei voi muuta kuin vaikuttua Karjalaisen erittäin ehjästä ja tyylikkäästä musiikillisesta urasta, aina Ankkurinapista Lännen-Jukkaan ja kuulostaa siltä, että uusi levy Et ole yksin(13) jatkaa samaa menestystarinaa. Sen sijaan Villejä Lupiineja(94) pitkästä aikaa vinyyliltä soitettuna kuulosta yllättävän löpsöltä, hmm, oliks tää sittenkin vähän yliarvostettu platta?
Iltapäivän tunnit toivat mieleeni c-kasetit, ensimmäisenä pesään meni David Bowien Space Oddity(69). Hämmästelin kasetin hyvää äänenlaatua ja kyseessä oli vielä sellainen versio, josta löytyi muutama bonusbiisi. Kyllä, kasetit olivat melkein lauantain punainen lanka. Bowieta seurasi kokoelmakasetti: Tapemaster’s Hoochie Koo ja sitä tulee seuraamaan Marc Bolanin oiva tuplakokoelma: Best of the 20th Century Boy.
Aina ei saa vietyä päivän(musiikillista) kaarta ehjällä tavalla loppuun asti, ajatukset harhailevat ja hakevat oikeaa väylää. Musiikki tarjoaa parhaimmillaan tällaiseen koti-isukkipäivään mainion ja merkityksellisen kaaren, jossa levyt ja tunnelmat seuraavat toisiaan.
Jotain päivä vielä kaipaisi, livekeikkaa kenties? Onneksi orastava kevät on täynnä tämänkin tasoisia musiikillisia lupauksia:
Matti Johannes Koivu on harvinaislaatuinen artisti Suomen mittakaavassa. Pieni ja eläväinen musiikkiherra, joka live-esiintymisillään ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Olen itse nähnyt Matti Johanneksen kolme kertaa livenä ja joka kerta on tuntunut siltä, että nyt on tosi kyseessä. Esiintymiset ovat olleet hyvin intensiivisiä ja energisiä, kitara on viuhahdellut kädessä vaarallisen vauhdikkaasti ja laulu on ollut täsmällisen tarkkaa tulkintaa.
Eilinen Matti Johanneksen keikka Kustaa III:ssa oli taas yksi askel eteenpäin, kohti suvereenia ja oman arvonsa tuntevaa laulaja- lauluntekijästatusta, jolta musiikillisen osaamisen lisäksi löytyy veikeitä välispiikkejä ja herkeämätöntä kontaktia yleisöön. Tavallaan olen jopa ylpeä, että meillä suomalaisilla on Matti Johanneksen kaltainen yhtä aikaa tunteikas ja älykäs artisti.
Keikalla Matti Johannes esitti laajalti juuri valmiiksi saatetun(maaliskuussa ilmestyvän) levynsä materiaalia. Ei lainkaan huonoa materiaalia, täytyy sanoa. Kalastaja, Aulanko ja juuri sinkkuna julkaistu Jos Muutat Mielesi, täyttä tavaraa kaikki. Muuten keikan kappalemateriaali keskittyi Matin kahteen ekaan levyyn: Puuhastellen(05) ja Kovat Piipussa(06). Vasta tällä keikalla avautui lopullisesti kappaleiden Kiitokset ja Se Oli Eilen lyriikat. Varsinkin jälkimmäinen kutitteli kyynelkanavan nurkkaa hyvin koskettavalla sanoituksella.
Reilun tunnin mittaisen keikan encoreina kuultiin kaksi uutta biisiä, molemmat hyviä sellaisia. Viereisessä pöydässä istuvat vanhempi setämies hämmästeli moneen kertaan ääneen: - Kylläpä on hyviä kappaleita! En voi muuta kuin yhtyä herran sanoihin, tällaista huolellista lauluntekotaitoa ja intensiivistä lavakarismaa löytyy hyvin harvalta suomalaiselta artistilta.
Matti Johannes Koivun ja Egotripin Knipin yhteiskiertue ”Koivu ja Tähti” vaikutti paperilla elämää suuremmalta herkkien runopoikien kohtaamiselta. Noh, sitäpä tämä Tampereen konsertti pitkälti olikin. Herra Koivun täytyi oikein ojentaa keikan alkupuolella yleisöään, joka intoutui kommentoimaan alun tahmeutta: - Olemme herkkiä runopoikia, emmekä kestä tuollaista sarkasmia!
Koivun keikan alkupuolen itseironiset ja vähän hermostuneet kommentit loivat mukavan vastavoiman Knipin ylirauhalliselle olemukselle. Kaikki oli hyvin, kitara ja laulu soivat hyvässä harmoniassa, vaikkakin se kitara näytti naurettavan pieneltä herra Knipin sylissä, että yleisön täytyi tätäkin hyväntuulisesti kommentoida.
Kontakti, peittelemättömyys, hyvä vuorovaikutus artistien ja yleisön välillä, siinäpä illan resepti. Matti Johannes ja Knipi kyllä osasivat tämän herkän ja todellisen läsnäolon taidon. Knipin tunteilussa ei ollut mitään liikaa, vaikkakin se itse tunne kasvoi aina elämää suuremmaksi, mutta hyvin vähin elein, siis virheettömin elein. Koivun, ehkä vähän Viktor Klimenkomainen hurmahenkisyys vei taas illan musiikillista antia raikkaammille vesille, tekemisessä oli riskinoton ja luovuuden makua. Keikkapaikkana lievästi amfi-teatterimainen TTT-Klubi oli liki täydellinen, jokaiselta istumapaikalta oli hyvä näköetäisyys lavalle.
Molemmat herrathan omaavat liki täydellisen back-kataloogin, Knipin sellainen löytyy vähän pitemmältä ajalta. Tämä iän tuoma kokemus ja karisma sekä tutut egotrippishlaagerit olivat murhaava yhdistelmä. Matkustaja, Varovasti nyt, Asvaltin Pinta ja jopa viime syksyinen single Muistutus soivat upeasti ja akustisesti. Koivun uuden levyn helmistä mainittakoon 80-luvun lapset, Toisen maailman nimi ja ?. Sen sijaan albumin Kovat Piipussa(07) yksi melodisesti vahvimmista kappaleista: Kiitokset ihmetyttää edelleen hämärällä lyriikallaan. Ketä tässä nyt oikein kiitellään? Ihan uusia kappaleita artistit esittävät muutamia.
Knipi aloitti keikan uudella levyttämättömällä biisillä ”pikkuinen”. Koivu esitti kaksi uutta kappaletta: Kalastaja ja Aulanko, joista varsinkin jälkimmäinen kuulosti todella hyvältä. Toivoa sopii, että molemmat artistit saavat uutta äänitettä ulos mahdollisimman pian. Egotripin edellisestä studioalbumista Maailman loppua odotellessa(08) on kohta kulunut neljä vuotta. Matti Johanneksen mestariteos Uuden maailman nimi(11) ilmestyi viime keväänä, mutta huhujen mukaan artistilla olisi kymmeniä levyttämättömiä kappaleita pöytälaatikossaan. Jokohan studion kätköissä olisi vierailtu?
Koivu ja tähti oli keikkakevään todellinen piristysruiske. Aitoa ja koskettavaa musiikkia näiltä rehellisenoloisilta muusikoilta. Näiden karvaturpien ilmaisussa ja karismassa on hyvin vähän mitään turhaa, kaikki toimi omalla persoonallisella tavallaan. Kiitti pojat tästä illasta!
En tiedä milloin olen kuullut yhtä hienon suomenkielisen pop-kappaleen kuin Matti Johannes Koivun 80 – luvun lapset. Viisi minuuttia kestävä musiikillinen sukupolvi- ja ajankuvaus, 60-luvun virkamiesten naivi utopia ja nousukauden kaunis rakenne nähtynä havainnoijan, eli pienen poikalapsen silmin. Näkeekö vasta seuraava sukupolvi sen mistä aikakaudesta oli oikeasti kyse?
Matti Johannes Koivu on jonkinlainen outo lintu suomalaisten laulaja- lauluntekijöiden joukossa, hienostunut, tunteellinen ja hyvin intensiivinen tarinankertoja. Koivun kaksi ensimmäistä levyä Puuhastellen(06) ja Kovat Piipussa(07) olivat täynnä houkuttelevan tunnevoimaisia biisejä, joiden lyriikat jättivät vielä aika paljon avoimia kysymyksiä.
Uusin levy Toisen maailman nimi(11) on selkeästi Koivun paras suoritus. Vahva ja tarkasti rakennettu kokonaisuus, laaja ja huolellinen musiikillinen maalaus. Soitto ja sovitukset naittuvat jänteväksi kokonaisuudeksi, soitinarsenaalista löytyy Koivun herkän äänen ja kitaran lisäksi monenlaista jousi- ja kielisoitinta, joiden hienostunut lisä maalaa tähän musiikkiteokseen lopullisen värin.
Kappaleet ovat vahvoja, edellä mainitun 80-luvun lapset biisin lisäksi nousevat esiin kiihkeän rehellinen Edessä Vai Takana, mahtipontisen herkkä Peukaloinen ja mainiosti kitaran säröefektin kuljettama nimibiisi Toisen Maailman Nimi sekä kliimaksinomainen Ensimmäinen Sunnuntai.
Parasta kaikessa on Koivun mainio livekarisma, jota on harmittavan vähän päässyt viime aikoina seuraamaan. Kyseessä pieni ja vähän menninkäistä muistuttava pelimanni, joka nappaa yleisön vaivatta otteeseen Seuraavaa Matti Johanneksen Tampereen keikkaa en aio jättää väliin. Tunnustelkaa tätä, natsaisko? Tämän tason levyn ja artistin ei soisi jäädä unholaan!
