Radiohead. Royal Arena. Kööpenhamina. 4.12.2025.

Mietin, että onko minusta kirjoittamaan keikka-arviota alternative rokin ehkä suurimmasta nimestä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta, Oxfordshiren pojista, pikkaisen alle kuusikymppisistä rock-miljönääreistä (ovatko he?), noista rokin korkeakoululaisista, jonka fanikanta on yhä järisyttävän vahva ja hyvin tiedostava. Radiohead ei ole Oasiksen tyyliin mitään hoilausrokin kuninkaita, vaikka onkin saman aikakauden bändejä. Eikä se osu samaan pirtaan Sueden, Blurin tai Pulpin kanssa. Wikipedia tarjoaakin suoran yhtäläisyysviivan taiderokkiin. Vähän vaikeampaa, haastavampaa, osin synkempääkin, mutta ei missään muotoa merkityksettömämpää musaa kuin em. aikalaisbändeillä.

Voiko yhdellä suomalaisella fanipojalla olla mitään sanottavaa tästä jo ikonisesta, mutta edelleen elivoimaisesta bändistä? Etenkin kun en edelleenkään pidä In Rainbowsia (07) mitenkään ihmeellisenä levynä, toisin kuin iso osa yhtyeen faneista. Ympäri maailmaa oli lentänyt ihmisiä Köpikseen näkemään bändiä...ja osa heistä joutui karvaasti pettymään, kun Radiohead perui kaksi ensimmäistä konserttiaan laulaja Thom Yorken kurkkuviruksen vuoksi. 

Mutta kelataan ensin vuosia taaksepäin. Radiohead on ollut se bändi, jonka olen halunnut nähdä livenä ja jonka live-esiintymisten laatutasosta olen kuullut maireita tarinoita. Radiohead on ollut aina sekä levyillä, että livenä kuningasluokkaa. Yksi tilaisuus bändin näkemiseen koitti vuonna 2011, jolloin olin ihan hilkulla päästä Berliinin kahdelle bändin keikalle. Homma kariutui siihen, että en saanut työpaikaltani vapaata. Nyt tilanne oli toinen. Sain työpaikalta kaksi päivää vapaata ja näin ollen pääsin lentämään Köpikseen.

Tämä keikka-arvio muotoutui lukemattomien keskustelujen pohjalta, mitä tapahtui kaverien ja tuttavien kesken ennen ja jälkeen konserttia. Oma kokemukseni keikasta täydentyi ja sai keskustelujen kautta monia arvokkaita infopaloja bändin biiseistä ja uran vaiheista.

Keikkalava oli aseteltu keskelle areenaa. Näin ollen yhtyeen lavapreesens säteili tasaisesti 360 asteen spektrillä ja mahdollisti yleisölle tasapuolisen live-elämyksen. Lavan ympärillä oli asetettu korkeat screenit, jotka liikkuivat ylös ja alas konsertin aikana. Noissa screeneihin heijastui hienoja visuaaleja bändin jäsenistä soittamisen aikana.

Keikka alkoi The Bendsin (95) Planet Telexillä, joka on toiminut useimmiten tämän kiertueen avauskappaleena. Kylmä hiki kohosi iholle, sillä kappale kuulosti aika sekavalta. Miksaus ei ollut ihan kohdillaan. Onneksi jo seuraavissa kappaleissa Hail to the Thiefin (03), 2+2=5 ja Sit Down, Stand Up, soundi korjaantui ja viimeistään neljäntenä kuullussa Luckyssa rentouduin, hartiani painuivat alas ja kaikki napsahti kohdilleen. 

Itselleni tuli yllätyksenä, että kuinka hyvin jokainen bändin jäsen kannattelee kokonaisuutta. Thom Yorken laulu ja varsin liikkuvainen tanssahtelu piti yleisöä hyvin näpeissään, samoin kitaristi Jonny Greenwoodin hääräily soittimien kanssa ja erilaisten luuppien käyttö viritti kokonaissoundia kohdilleen. Mutta myös toinen kitaristi Ed O'Brian teki huomattavan päivätyön keppinsä varressa sekä varsin vahvalla taustalaululla, josta volaa ja ylempää ääntä löytyi hyvin ja se loi hyvää pohjaa Thomin päävokalisoinnille. Yhtälailla Colin Greenwoodin basso oli useassa kappaleissa se tunnistettava tekijä. Philip Selwayn vahvaa rumputyöskentelyä tuki toinen keikkarumpali ja King of Limbsin (11) Bloomin aikana myös Jonny Greenwood meni mukaan kolmanneksi rumpaliksi.

Erityisen ilahtunut olin, että suosikkilevyltäni Kid A (00) kuultiin peräti neljä kappaletta. Näistä The National Anthem onnistui parhaiten, joka oli yhtä rytmistä ilotulitusta. Nimikappale Kid A sai erilaisen, mutta tunnistettavan bänditulkinnan, Everything in its Right Place ei ollut ehkä ihan niin vahva kuin odotin, mutta iho kananlihalla sitäkin kuuntelin. Yksi keikan parhaita vetoja oli In Rainbowsin Weird Fishes/Arpeggi, joka ylitti levyversion komeasti.

Vähän ennen encoreita kuultiin kaksi keikan emotionaalisesti vahvinta vetoa, toinen niistä oli superhienosti vedetty Moon Shaped Poolin (16)  Daydreaming ja toinen Ok Computerin (97) Let Down. Ennen encoreita olo oli jo varsin kylläinen. Bändi oli soittanut jo 18 biisiä, Thomin ääni oli kestänyt koko keikan ajan oikein hyvin, kaikki vokaalirekisterit olivat käytössä, vaikka muutama yskäisy kuultiinkin parin biisin välissä.

Encore alkoi aivan upealla versiolla Fake Plastic Treestä. Myönnän, että näiden superlatiivien käyttö kuulostaa jo aika toisteiselta, mutta yhtälailla totean, että tämä oli todennäköisesti paras koskaan näkemäni areenakeikka. Bändin tekemisen intensiteetti oli koko ajan tapissa ja soittamisessa ei ollut mitään väkinäistä. Sekin, että Thom kuuli soittajia ollessaan yksin lavan toisella reunalla, eikä sekoillut laulussaan, kertoi osaamisesta ja suuresta valmistautumisesta näihin keikkoihin.

Seitsemäs ja viimeinen encorebiisi oli Karma Police, jonka jälkeen olin täysin ravittu. This is what you get...i lost myself, hokemat soivat päässäni vielä yli vuorokausi keikan jälkeen. Radiohead kirjaimellisesti tuli ja näytti, mitä on soittaa upeaa rokkia, kuin jostain toisesta ulottuvuudesta. Keikka oli parempi mitä odotin. Vaikka uuden musiikin synnyttäminen eikai ole ollut viimeaikoina bändin "to do -listalla", niin vanhan tuotannon näin relevantti esittäminen oli suorastaan järisyttävää kuunneltavaa.

Mietin keikan jälkeen kavereiden kanssa, että onko vielä jotain merkittäviä artisteja, joita haluaisimme nähdä livenä? Emme keksinyt yhtäkään nimeä. Radiohead oli oman listani viimeinen. Onko keikkanälkäni näin ollen kokonaan tyydytetty? Ehkä areena-tasolla se on tyydetty pitkiksi ajoiksi, mutta klubikeikat ovat tietty oma lukunsa ja niihin tuskin kyllästyn koskaan.

Radiohead - OK Computer 20v.

"Oma muistoihin perustuva, vahvan intuitiivinen analyysi tästä 20 vuoden takaisesta albumiklassikosta ja sen uudesta juhlalaitoksesta:"

En uskalla täysin avata muistojeni päiväkirjaa kesältä 1997. Rivit ovat liian syviä ja tahmaisia, täynnä nuoren miehen levottomuutta, tuon ajan outoja ilmavirtoja, 90-luvun lopun kuumia heinäkuisia iltoja, itkunsekaisia tunnetiloja vieraan kaupungin puistonpenkillä, elämäni ensimmäinen(ja viimeinen) itse ostettu energiajuomatölkki Kuopion Anttilasta.

Ennen kaikkea vuosi 1997 oli minulle yhtä kuin OK Computer(97), Radioheadin täydellisesti tuohon aikakauteen tuunattu klassikkoalbumi. Ilmassa oli paljon etsimisen tuulia, minä yhtenä eurooppalaisena nuorena haistoin jo internetin alati itseensä imevän läsnäolon, informaation syöksyvirtaukset ilmassa, Juhan Af Grahnin ja muiden ufotietäjien läsnäolon. Tuo aika oli täynnä Salaisia Kansioita, Paolo Coelhoa, Kahlil Gibranin renesanssia, mitä jööteimpiä selfhelp-purkauksia, Jari Sarasvuon kulta-aikaa nippa nappa 90-luvun lamasta selvenneestä Suomessa. Se oli omaa, ehkä vähän rajoittunutta ajankuvaani. Politiikka oli hassuja häivähdyksiä taustalla, enää ei pelätty ydinsotaa, nyt uskottiin rastoihin ja pomppuheviin, Nepalin ja Intian reppureissumatkoihin. Se oli nuoruutta, jota elin ja jota enimmäkseen seurasin.

Pitkän ajan jälkeen kuunneltuna Ok Computer kuulostaa yllättävän vahvalta ja raikkaalta. Aikoinaan tuli tietynlainen Radiohead-ähky, Thomin ja kumppaneiden globaalia vaikerrusta ei yksinkertaisesti vaan jaksanut kuunnella, silloin miltei luulin, että aika on ajanut Radioheadin ohitse. Vaan ei ollutkaan, viime vuotinen, enemmän kuin kelvollinen A Moon Shaped Pool(16) ja nyt tämä Ok Computerin uusintapainos on saanut minut jälleen Radiohead-taian piiriin.

Pitelen kädessäni tuota vuonna 1997 ostamaani klassikkoalbumia, oikeassa yläreunassa on vielä Anttilan Top Tenin hintalappu: 119 markkaa. Kyse on tietenkin cd:stä. Radioheadia en ole koskaan ostanut vinyylinä ja tuskin tulen ostamaankaan. Mielestäni Radiohead jos mikään edustaa cd-aikakautta, tämän bändin levyä ei kuulu ostaa vinyylinä, varsinkin koska vinyylin soundi ei tuo lisäarvoa tällaiselle hieman koneisin kallellaan olevalle rockille. Vaikka vinyylimies olenkin, niin suurin osa nykyvinyyleistä soi heikommin kuin cd-versio. Mutta tämä mielipidehän ei ollut mikään yllätys. Jatketaan...

Miltä levy kuulostaa tänä päivänä? Airbag on edelleen hyvä aloitus, ei ihan klassikkokappale, mutta mukiinmenevä vähintäänkin. Bändin ehkä merkittävin kappale: Paranoid Android ei aikoinaan vedonnut minuun, ehkä sen koukeroisen luonteensa takia. Mutta tänään tässä ja nyt Android porautuu kivasti aivoihini, jopa korvamadoksi. Lyriikathan ovat silkkaa nuoren aikuisen ahdistusta.

Subterranean Homesick Alien on minun henkilökohtainen lempparini levyltä, Radioheadin virallinen ufo-biisi, jolloin yhtye ei ollut lainkaan varma millä planeetalla he operoivat. Biisi tiivistää juuri tämän vuoden 1997 irrallisen tunnelman, miten maailma väreili herkällä, ellei vaarallisella taajuudella. Toisaalta en ole tämän kappaleen lyriikoita miettinyt, en vieläkään. Kaikki tulkintani perustuu puhtaasti intuitioon, omien tuntosarvieni käyttöön. Nyt lyriikat lukiessani noteeraan ne hyvin kauniiksi tunnelmakuvaukseksi.

Exit Music on myös silkkaa taikaa, Thomin palavaa sielua, kaunis, hyvin kaunis kappale. Viidennen biisin kohdalla levy saa mahtavan kohotusbuustin ylevästä Let Downista, huikea melodia, ylenevä ja kasvava biisi. Myös suosikkejani. Karma Police myös klassikkokamaa, Electioneering ja varsinkin Climbing Up The Walls ovat jättäneet tältä levyltä aina vähiten muistikuvia. No Surprises oli ilmestyessään suosikkini, mutta aika kulutti sen nopeasti. Levyn puolivälin samuliputromainen (aikana ennen Putroa) aika-analyysi Fitter Happier kuulostaa yllättävän hauskalta ja olen löytävinäni tästä paljon huumoria. Levy loppuu kahteen vahvaan biisiin: Lucky ja The Tourist.

Tänä kesänä 20 vuotta täyttänyt klassikkoalbumi on saanut uuden täydentävän laitoksensa nimeltään: Ok Computer OKNOTOK 1997 2017(17).  Laitos pitää sisällään toisen levyllisen sinkkujen b-puolia ja kolme ennen julkaisematonta biisiä, näistä ensimmäinen, I Promise on varsin upea kappale. Suorastaan ihmettelen miksi tätä ei ole aiemmin julkaistu. Kaksi muuta Man of War ja Lift eivät ole myöskään huonoja biisejä. Muistakin b-poskista löytyy varsin kelvollisia hetkiä ja Ok Computerin 20-vuotismehustelu tuntui erityisen makealta.

Toistaiseksi kuuntelen Computerin juhlalaitosta spotikasta, mutta levy on tilauksessa ihan suomalaisen levykaupan kautta 15 euron hintaan. Edellisen kerran ostin uuden cd:n levykaupasta viime kesänä, se oli samaisen bändin: A Moon Shaped Pool(16), muuten mennään vinyyli- ja halppis-cd-linjoilla.

Anttila Top Ten Forever

Vuonna 1992 olin hiljalleen siirtymässä lp-levyistä cd-aikaan. Viimeiset uudet vinyylit ostin kyseisen vuoden keväänä, joukossa oli muun muassa 22 Pistepirkon: Big Lupu(92), jonka vinyyliversio on nyt noussut arvoon arvaamattomaan. Silloin levy taisi maksaa alennusmyynnissä 35 markkaa. Samaisen vuoden syksyllä ilmestyi R.E.M:n odotettu uutuusalbumi: Automatic For The People(92). Levyä ei heti saanut silloisen kotipaikkakuntani Raahen ainoasta musiikkikaupasta: Kirjasta & Kasetista, niimpä se täytyi hakea autolla Oulun Anttilasta. Tämä cd-levy maksoi kokonaiset 129 markkaa. Minulle Automatic For The People(92) oli tuolloin viimeinen todistus cd:n äänenlaadun ylivertaisuudesta verrattuna vinyyliin. Yhä edelleen Automaticin soundi vakuuttaa, selkeä, tuhti, läsnäoleva tunnelma, johon sittemmin hankkimani vinyyliversion soundi ei yllä. Automatic oli ensimmäinen hyvin soundaava cd-levy, luulen että cd-levyjen soundi parantui huomattavasti nimenomaan näihin aikoihin. Sittemminhän palasin vinyyliin, mutta cd:tä en ole koskaan täysin hylännyt.

Toinen mieleenpainuva levyostos on Radioheadin: OK Computer(97) jonka ostin Kuopion Anttilasta loppukesästä 1997 119 markalla. Elin levotonta seurusteluaikaa, johon liittyi paljon epävarmuutta ja ylitsemitoitettuja tunteita. Muistan hieman jopa epätodellisen tunnelman kun laitoin Computerin eka kertaa cd-pesään, Radiohead vangitsi levylleen alati kasvavan globaalin angstin, jopa yliaistillisen sävyn, joka kosketti syvältä itsensä etsimisen matkalla ollutta nuorta miestä. Tuosta lähtien Radiohead on soinut huoneistoissani, autoissani ja korvakuulokkeissa, mutta vain digitaalisessa muodossa. Minun on ollut hyvin vaikea mieltää Radioheadia vinyyliajan bändiksi. Tänään ympyrä päätti sulkeutua, ehkä onnistuikin siinä. Nimittäin ostin Tampereen Turtolan Kodin Ykkösen hautajaisista Radioheadin alkukesästä ilmestyneen uuden studioalbumin: A Moon Shaped Pool(16), tietenkin cd-versiona. Radiohead päätti pysyä minulle yhä cd-bändinä. Ehkä konkurssipesän 40% alennuslappu myös vaikutti asiaan.

Tämä on pieni muistokirjoitus, sekä Anttilan, että cd-levyn kuolemasta. Anttila on näyttäytynyt minulle tämän neljännesvuosisadan aikana nimenomaan cd-levyjen mekkana, ja erityisesti alehintaisten cd-levyjen. Muistan ajat kun kaikki Kari Peitsamon ja Dave Lindholmin uutuuslevyt tippuivat vuoden sisällä alennuslaariin ja niitä tyrkytettiin ostavalle yleisölle 10-20 markan polkuhintaan. Harmittelen yhä edelleen ostamatta jättämistä, kun Dave Lindholmin 2000-luvun vaihteen albumit: Punainen +(98), Valkoinen &(99), Pitkät Kiinalaiset(00) ja  Luuttujengi Tulee(01) majailivat pitkään Anttilan alekaukaloissa polkuhinnoissa, mutta laiskuuttani en nostanut näitä lamautettuja ruutanoita kauppakassiini. Nythän näitä levyjä ei saa enää mistään. Säkällä ehkä kirppareilta, mutta vinyyliversioita ei tullut aikoinaan ja cd-levytkin ovat hävinneet. Spotikastakaan et löydä näitä levyjä.

Nimenomaan vuosituhannen vaihde edusti Anttilan ja cd-levyn kulta-aikaa. Top Ten osasto kasvoi koko ajan pulleammaksi näiden "laserlevyjen" myyntipaikaksi. Parhaiten muistan kuitenkin levyt, jotka jäivät ostamatta. Vuonna 1996 jätin Extremen: Waiting For The Punclinen(95) Joensuun Anttilan alelaariin. 1998 Van Morrisonin albumi: Street Choir(70) olisi ollut tyrkyllä Iisalmen Anttilan laarissa parilla kympillä, mutta jäädyin ratkaisevan paikan edessä. Vasta tänä vuonna hommasin kyseisen levyn, tosin originaalina vinyyliversiona. Kari Peitsamon nyt jo harvinainen joululevy: Peace, Love & The Understanding - The Xmas Album(97) oli pitkään tyrkyllä useiden Anttiloiden alelaarissa. Vuonna 1998 melkein ostin levyn Porin Anttilan Top Tenistä kymmenellä markalla...mutta, en kai ollut tarvittavassa Peitsamo-moodissa tuolloin.

Tarinoita ostamatta jääneistä levyistä riittää vaikka kuinka paljon. Viimeisen 5-10 vuoden aikana Anttilan Top Ten alkoi kutistumaan yhdessä cd-levyjen myynnin laskun myötä. Tosin vinyylit tulivat takaisin Anttilaan ja homma hetkellisesti piristyi ja tarjosi anttilamaiseen tapaan huikeita alelaarilöytöjä, yhtenä näistä voisin mainita Michael Monroen: Sensory Overdriven(11), jonka vinyyliversion poimin vitosella alelaarista. Myös Kari Peitsamon: Jatsin Syvin Olemus(77) löytyi Svart Recordsin uusintaprässinä seiskalla Anttilan poistomyynnistä, tässä kohtaa ystäväni toimi silakkasormena ja oli niin sanotusti ajoissa apajilla.

Anttilan Top Ten oli minulle parhaimmillaan yksi rentoutumisen muodoista. Aikoinani joka keskiviikko kuntonyrkkeilytreenien jälkeen tsekkasin Tampereen Anttilan Top Tenin juuri ennen sulkemisaikaa. Muistan suihkusta märästä hiukseni, rauhallisen pläräilyn cd-laareilla ja lopuksi alakerran K-Marketista hakemani roiskeläpän ja trip-mehun. Kliseisesti voisin väittää, että Anttilan konkurssin myötä kuoli myös osa nuoruuttani, ehkä viimeinen supermarkettien cd-osaston pläräilymahdollisuus. Prismat ja City-Marketit tarjoavat yhä vähemmän musiikkiäänitteitä tai ne ovat jo kokonaan loppuneet. Anttila oli viimeinen ns. suuri cd-levyjen ostopaikka, vastaavaa tuskin on koskaan enää tulossa? Uskooko kukaan cd-levyjen renessanssiin tulevaisuudessa? Minä taidan ihan vähän uskoa, että ainakin niiden arvo tulee jossain kohtaa hivenen taas nousemaan.

Palataan lopuksi ihan ensimmäisiin muistoihini Anttilan kanssa. Elettiin vuotta 1988 jolloin opiskelin Raahen ammattioppilaitoksessa ensimmäistä vuottani. Keväällä teimme päivän mittaisen "luokkaretken" Vaasaan. Sen verran levynkeräilyinnokas olin jo tuolloin, että löysin helposti paikallisen Anttilan ja sen Top Ten osaston. Siellä ne nököttivät uusina ja koskemattomina, kaksi maagista lp-levyä, jotka eivät ole vieläkään löytäneet tietänsä levyhyllyyni. Levyt maksoivat 19,90 markkaa kappale. Luokkakaverini hoputti, että bussi on lähdössä takaisin Raaheen. Kilttinä amispoikana en uskaltanut riskeerata mitään vaan syöksyin luokkakaverini kanssa Raahelaisen bussifirman: Käkelän liikenteen bussiin ja verkkokalvolleni paloi ikuisiski ajoiksi noiden kahden lp-levyn uudenkarheat kannet.

Radiohead - The King Of Limbs

Melkein huomaamatta Radiohead puski uuden lättysen markkinoille helmikuun loppupuolella. The King Of Limbs(11) nimeä kantava 8 biisin kokonaisuus jäi muutaman kuuntelukerran jälkeen melko lailla unholaan. Huomasin levyn vielä löytyvät mp3-soittimen ”uusimmat-listalta”, pitkän junamatkan siivittämänä annoin levylle vielä yhden tilaisuuden.

Niinhän siinä sitten kävi, että levy luikahti liiveihini jo ensimmäistä biisistä Bloom alkaen. Talven hajamielinen powerplay-kuuntelu oli kylvänyt siemenet, jotka olivat nyt versoneet vähintäänkin uljaiksi oraiksi. On hienoa todeta, kuinka hyvin levyn biisit täydentävät keväistä junamatkaani, soljuvat kanssani pitkin pohjanmaan lakeuksia, pysähtyvät Härmän asemille, ottavat uusia nousukohtia ja jokaisella kappaleellaan täydentävät tätä varsin ehjää albumikokonaisuutta.

Morning Mr.Magpie, Little By Little ja jopa ensin alkuun varsin hälyiseltä kuulostanut Feral, kuinka hienosti ne liittyvät levyn kokonaistunnelmaan. Nyt ei enää lainkaan tunnu siltä, että musiikkilehdet eivät vaan uskalla antaa Radioheadille neljää tähteä huonompia arvioita, koska tämä on vähintäänkin neljän tähden levy.

Viime aikoina on kiitettävästi palattu 90-luvun pöhötysvuosilta takaisin inhimillisiin albumimittoihin, moni albumi saa sanottavansa sanottua 40 minuutin mitassa, kuten tämä Radioheadinkin uutukainen. Levyn julkaisun jälkeen käytiin voimakasta spekulaatiota siitä, että onko The King Of Limbsille tulossa vielä tämän vuoden aikana ”kakkososa”? Nämä huhut kuitattiin bändin toimesta noin viikko sitten: sisaralbumia ei ole tulossa! Sen sijaan vuosittaisen Record Store Day:n yhteydessä Radiohead julkaisi vielä kaksi kelvollista biisiä: Butcher ja Supercollider.

Lopuksi puutun vielä yhteen asiaan, miksi aina Radioheadin yhteydessä tietyn apokalyptisella tavalla riipaisevan biisiformaatin tekeleet saavat varauksettoman ylistyksen sekä kriitikkojen ja fanien keskuudesta. Kyse on hitaista biiseistä, jotka ovat täynnä surullista kuunmaisemaa, mutta ilman mitään merkittävää musiikillista koukkua tai melodiaa. Tällä kertaa esiin nostettu helmi on nimeltään: Codex! Miksi minä en ihan syty? Muistanette Kid A:n(00) How to Disappear Completely tai Hail To The Thiefin(03) You and Whose Army. Sama vika, setä ei syty sitten millään.

Sen sijaan uuden levyn toka vika biisi Give up The Ghost on samaa sarjaa, mutta mielestäni paljon parempi biisi, tässä on surun vivahteet hyvin esillä ja balanssissa. Oma juttunsa on tietenkin se, että mitä kohtaa ihmisessä tällainen äärisurullisen kuuloinen musiikki ravitsee? Nythän on kevät...

http://www.youtube.com/watch?v=cfOa1a8hYP8&feature=player_detailpage

Syksyn satoa

Hieman koontaa viime syksyn mieleen jääneistä levyistä. Kyseessä ei suinkaan ei ole top 5 -lista (näitähän on kuusi) vaan levyjä, joista tulen kuluneen syksyn mitä todennäköisimmin muistamaan.

I’m not there – leffan soundtrack. Kyseinen leffa pyöri Tampereella vain kusisen viikon, joten joudun todennäköisesti odottamaan että raina tulee videovuokraamoihin. Ainakin arvioiden ja trailereiden perusteella Bobby Z on saanut arvoisensa elämäkertaelokuvan, ja se sopii varsin hyvin viime vuosien muun laadukkaan Dylan-matskun joukkoon. Soundtrackiin on paneuduttu useammankin kovan nimen voimin ja levyt sisältävät joitakin mainioita versiointeja, itsestäänselvyyksiä välttäen. Willie Nelsonin ja Calexicon yhteistyö sujuu saumattomasti Señorilla, Street Legalilta tutulla helmellä. Calexico pelaa hyvin yhteen myös Iron and Winen kanssa, kuten pari vuotta sitten ilmestyneen In the Reins –yhteislevyn jälkeen voi odottaakin.

Charlotte Gainsbourg on joka folk-pojun märkä uni, mutta Just Like A Woman on tässä pelkkää latteaa kuiskailua. Näinhän siinä toki käy yleensä kun malli tai näyttelijätsubu laitetaan laulamaan. Mutta Sergen musikaaliselta jälkikasvulta odottaisi parempaa.

Niin, ja All along the Watchtowerin versiointiin ei enää pitäisi antaa lupaa, vaan alkuperäinen sekä Hendrixin versio tulisi kanonisoida.

Radiohead: In Rainbows. No olihan tätä odotettukin. Tai niin pitäisi sanoa. Mutta minä olen kuta kuinkin hylännyt pojat Kid A:n säksätyksen jälkeen. Siksi syksy toikin mukanaan iloisen jälleentapaamisen. Kuten muutkin arviot suuressa yhteisymmärryksessä toteavat, levy vaikuttaa vaivattomasti syntyneeltä, vaikkei kunnianhimottomalta. Säväreitä saa erityisesti Reckonerilta, jossa Thomppa muikean rumpupaukkeen saattelemana ulvoo jäljittelijänsä suohon.

Liekki: Kalliot leikkaa. Tätä todella odottelin kädet hiessä ja suolet jäässä. Suven sinkku Marie vaikutti sellaiselta kikkeliltä että pelkäsin pahinta. Toisaalta myös Rajan piirsin taa –levyn Veljet –single herätti aikoinaan pelkoja Van Halen –tyyppisestä nolauksesta (ajattelen tässä 1984-levyä - vaikka olihan siellä Hot for Teacher ja Panama...), mutta sitä seurasi lopulta bändin paras levy.

Tälläkin levyllä Liekki pysyy Liekkinä, vaikka mukaan on heitetty entistä enemmän progressiivista kikkailua. Myös Jannen ääni on mataloitunut. Liekö syynä herran viime aikoina kasvanut kaikupohja? Liekki on aina ollut kevätmusiikkia, joten luulen että tämä levy lähtee uudelleen tehokuunteluun jahka hiirenkorvia alkaa pukata.

Devendra Banhart: Smokey Rolls Down Thunder Canyon. Deve näytti musalehtien kuvissa intialaiselta gurulta ja herra näyttikin sijoittuvan osaksi ärsyttävää hippifolk-innostusta, jonnekin Joanna Newsomin kaltaisten kummallisuuksien joukkoon.

Siksi yllätyinkin levyn annista ja aluksi ohimennen kuulemastani Seahorsesta. Kappale alkaa vaisusti tunnustellen, etenee sumuiseen jazz-unelmointiin, ja lopulta katoaa aavemaiseen huhuiluun. Freely nousee lähestulkoon van Morrisonin inspiroituneimpien 70-luvun vetojen tasolle. Taianomainen Cristobal, levyn avausraita, lienee lopulta kappaleista vaikuttavin. Herralta voisi odottaa hyviä säveliä Pablo Nerudan runoihin.

Scandinavian Music Group: Missä olet Laila? Ennen levyn julkaisua sain kuulla, että SMG-kin on vihdoin hypännyt alt. country –bandwagoniin. Laskelmoitua, perkele.

Mutta mutta. Vieläkö soitan banjoa -kappale sulatti sydämen oitis. Kyllä, olen helppo tapaus – vähän pedal steeliä, banskua ja haikeaa harmonisointia, niin olen myyty. Enkä edes kuulu Terhi Kokkosen spanielinsilmäiseen ihailijakuntaan.

John McGregor: Maa ei oo pimee. Oi voi. McGregor teki viime talvena vaikutuksen henkevällä esiintymisellään Telakan hämyssä. Mutta jotenkin kappaleiden sanat saavat aina aikaan epämiellyttävän tunteen, joka ei ole kaukana myötähäpeästä. Mutta toisaalta Suomesta on vaikeaa löytää artistia, joka osaa olla herkkyydessään ja henkevyydessään näin vilpittömän naiivi - vailla ivan häivää. Musiikkiinsa mies on lisäksi onnistunut tuomaan parhaat melodiset ainekset englantilaisesta folkista. Maa ei oo pimee on Joki –plättyä huomattavasti valoisampi ja rehevämpi. Jahka synkkä kyynikko minussa aikanaan irrottaa otteensa, saattaa levy antaa itsestään paljonkin. Vuoden suomalaiseksi levyksi en sitä kuitenkaan Soundin lailla nimeäisi.