Anttila Top Ten Forever

Vuonna 1992 olin hiljalleen siirtymässä lp-levyistä cd-aikaan. Viimeiset uudet vinyylit ostin kyseisen vuoden keväänä, joukossa oli muun muassa 22 Pistepirkon: Big Lupu(92), jonka vinyyliversio on nyt noussut arvoon arvaamattomaan. Silloin levy taisi maksaa alennusmyynnissä 35 markkaa. Samaisen vuoden syksyllä ilmestyi R.E.M:n odotettu uutuusalbumi: Automatic For The People(92). Levyä ei heti saanut silloisen kotipaikkakuntani Raahen ainoasta musiikkikaupasta: Kirjasta & Kasetista, niimpä se täytyi hakea autolla Oulun Anttilasta. Tämä cd-levy maksoi kokonaiset 129 markkaa. Minulle Automatic For The People(92) oli tuolloin viimeinen todistus cd:n äänenlaadun ylivertaisuudesta verrattuna vinyyliin. Yhä edelleen Automaticin soundi vakuuttaa, selkeä, tuhti, läsnäoleva tunnelma, johon sittemmin hankkimani vinyyliversion soundi ei yllä. Automatic oli ensimmäinen hyvin soundaava cd-levy, luulen että cd-levyjen soundi parantui huomattavasti nimenomaan näihin aikoihin. Sittemminhän palasin vinyyliin, mutta cd:tä en ole koskaan täysin hylännyt.

Toinen mieleenpainuva levyostos on Radioheadin: OK Computer(97) jonka ostin Kuopion Anttilasta loppukesästä 1997 119 markalla. Elin levotonta seurusteluaikaa, johon liittyi paljon epävarmuutta ja ylitsemitoitettuja tunteita. Muistan hieman jopa epätodellisen tunnelman kun laitoin Computerin eka kertaa cd-pesään, Radiohead vangitsi levylleen alati kasvavan globaalin angstin, jopa yliaistillisen sävyn, joka kosketti syvältä itsensä etsimisen matkalla ollutta nuorta miestä. Tuosta lähtien Radiohead on soinut huoneistoissani, autoissani ja korvakuulokkeissa, mutta vain digitaalisessa muodossa. Minun on ollut hyvin vaikea mieltää Radioheadia vinyyliajan bändiksi. Tänään ympyrä päätti sulkeutua, ehkä onnistuikin siinä. Nimittäin ostin Tampereen Turtolan Kodin Ykkösen hautajaisista Radioheadin alkukesästä ilmestyneen uuden studioalbumin: A Moon Shaped Pool(16), tietenkin cd-versiona. Radiohead päätti pysyä minulle yhä cd-bändinä. Ehkä konkurssipesän 40% alennuslappu myös vaikutti asiaan.

Tämä on pieni muistokirjoitus, sekä Anttilan, että cd-levyn kuolemasta. Anttila on näyttäytynyt minulle tämän neljännesvuosisadan aikana nimenomaan cd-levyjen mekkana, ja erityisesti alehintaisten cd-levyjen. Muistan ajat kun kaikki Kari Peitsamon ja Dave Lindholmin uutuuslevyt tippuivat vuoden sisällä alennuslaariin ja niitä tyrkytettiin ostavalle yleisölle 10-20 markan polkuhintaan. Harmittelen yhä edelleen ostamatta jättämistä, kun Dave Lindholmin 2000-luvun vaihteen albumit: Punainen +(98), Valkoinen &(99), Pitkät Kiinalaiset(00) ja  Luuttujengi Tulee(01) majailivat pitkään Anttilan alekaukaloissa polkuhinnoissa, mutta laiskuuttani en nostanut näitä lamautettuja ruutanoita kauppakassiini. Nythän näitä levyjä ei saa enää mistään. Säkällä ehkä kirppareilta, mutta vinyyliversioita ei tullut aikoinaan ja cd-levytkin ovat hävinneet. Spotikastakaan et löydä näitä levyjä.

Nimenomaan vuosituhannen vaihde edusti Anttilan ja cd-levyn kulta-aikaa. Top Ten osasto kasvoi koko ajan pulleammaksi näiden "laserlevyjen" myyntipaikaksi. Parhaiten muistan kuitenkin levyt, jotka jäivät ostamatta. Vuonna 1996 jätin Extremen: Waiting For The Punclinen(95) Joensuun Anttilan alelaariin. 1998 Van Morrisonin albumi: Street Choir(70) olisi ollut tyrkyllä Iisalmen Anttilan laarissa parilla kympillä, mutta jäädyin ratkaisevan paikan edessä. Vasta tänä vuonna hommasin kyseisen levyn, tosin originaalina vinyyliversiona. Kari Peitsamon nyt jo harvinainen joululevy: Peace, Love & The Understanding - The Xmas Album(97) oli pitkään tyrkyllä useiden Anttiloiden alelaarissa. Vuonna 1998 melkein ostin levyn Porin Anttilan Top Tenistä kymmenellä markalla...mutta, en kai ollut tarvittavassa Peitsamo-moodissa tuolloin.

Tarinoita ostamatta jääneistä levyistä riittää vaikka kuinka paljon. Viimeisen 5-10 vuoden aikana Anttilan Top Ten alkoi kutistumaan yhdessä cd-levyjen myynnin laskun myötä. Tosin vinyylit tulivat takaisin Anttilaan ja homma hetkellisesti piristyi ja tarjosi anttilamaiseen tapaan huikeita alelaarilöytöjä, yhtenä näistä voisin mainita Michael Monroen: Sensory Overdriven(11), jonka vinyyliversion poimin vitosella alelaarista. Myös Kari Peitsamon: Jatsin Syvin Olemus(77) löytyi Svart Recordsin uusintaprässinä seiskalla Anttilan poistomyynnistä, tässä kohtaa ystäväni toimi silakkasormena ja oli niin sanotusti ajoissa apajilla.

Anttilan Top Ten oli minulle parhaimmillaan yksi rentoutumisen muodoista. Aikoinani joka keskiviikko kuntonyrkkeilytreenien jälkeen tsekkasin Tampereen Anttilan Top Tenin juuri ennen sulkemisaikaa. Muistan suihkusta märästä hiukseni, rauhallisen pläräilyn cd-laareilla ja lopuksi alakerran K-Marketista hakemani roiskeläpän ja trip-mehun. Kliseisesti voisin väittää, että Anttilan konkurssin myötä kuoli myös osa nuoruuttani, ehkä viimeinen supermarkettien cd-osaston pläräilymahdollisuus. Prismat ja City-Marketit tarjoavat yhä vähemmän musiikkiäänitteitä tai ne ovat jo kokonaan loppuneet. Anttila oli viimeinen ns. suuri cd-levyjen ostopaikka, vastaavaa tuskin on koskaan enää tulossa? Uskooko kukaan cd-levyjen renessanssiin tulevaisuudessa? Minä taidan ihan vähän uskoa, että ainakin niiden arvo tulee jossain kohtaa hivenen taas nousemaan.

Palataan lopuksi ihan ensimmäisiin muistoihini Anttilan kanssa. Elettiin vuotta 1988 jolloin opiskelin Raahen ammattioppilaitoksessa ensimmäistä vuottani. Keväällä teimme päivän mittaisen "luokkaretken" Vaasaan. Sen verran levynkeräilyinnokas olin jo tuolloin, että löysin helposti paikallisen Anttilan ja sen Top Ten osaston. Siellä ne nököttivät uusina ja koskemattomina, kaksi maagista lp-levyä, jotka eivät ole vieläkään löytäneet tietänsä levyhyllyyni. Levyt maksoivat 19,90 markkaa kappale. Luokkakaverini hoputti, että bussi on lähdössä takaisin Raaheen. Kilttinä amispoikana en uskaltanut riskeerata mitään vaan syöksyin luokkakaverini kanssa Raahelaisen bussifirman: Käkelän liikenteen bussiin ja verkkokalvolleni paloi ikuisiski ajoiksi noiden kahden lp-levyn uudenkarheat kannet.

Minä ja Pete Parkkonen

Meillä ei ollut aiemmin mitään tekemistä toistemme kanssa. Olit joku idols- ja tanssitähti, komea kaveri, jolla on komea kuontalo. Sinusta puhuttiin kaikenlaista, ulkonäköäsi ja laulutaitoasi ihasteltiin, puhumattakaan tanssitaidostasi. Taisit olla varsinainen monilahjakkuus. Tiesin, että olit julkaissut jotain musiikkia, kuulin joltain kaveriltani, että olit vetänyt todella hyvän livekeikan, tämä tieto kai rekisteröityi aivojeni sivupoimuihin.

Nyt näen sinut edessäni Anttilan alelaarissa. Jumalan kiitos, Anttilan alelaari on vielä voimissaan ja sieltä voi löytää jopa vinyylejä viidellä eurolla, kuten sinut Pete Parkkonen. Toimin intuition(ja säästäväisyyden) johdattamana. Lähdit mukaani kassalle, joka tipautti hinnasta euron pois jonkin alv-kampanjan seurauksena.Wow, minulla oli yhtäkkiä uunituore vinyyli kera ceedeen levykassissa ja hintaa kokonaiset neljä euroa.

Kun vaimo oli poistunut ruokakauppaan, laitoin sinut ensimmäistä kertaa levylautaselle, salaa ja ehkä hivenen häpeissäni. Yhdeksän biisiä koko levyllä, tämän kerkeän kuunnella läpi ennen Pikku Kakkosta, ehkä kaksikin kertaa. Komea levyn kansi, komea sinä, vaikka ei jumituta liikaa ulkonäköösi. Tosin olin yllättänyt, että olet vasta 25-vuotias, luulin jostain syystä sinua paljon vanhemmaksi.

Levysi alkaa kappaleella: Mitä minä sanon ja se on levyn hittibiisi. Kappale on sinun itse tekemäsi ja se kuulostaa...hmm...tavanomaiseltako? Räyhäkkä se on, ehkä levyn parhaimmistoa? Tulee mieleen nuori Veeti Kallio, olet kuin sutjakkaampi versio Veetistä, vähemmän soulia, mutta enemmän soljuvaa laulua, pakottomuutta. Olisiko tämä sittenkin hyvä biisi. Toinen kuuntelukerta, nyt kuulostaa paremmalta: "mitä minä sanon minun selkäni kestää..."

Tule toinen biisi, kolmas, neljäs...Luen Soundista ilkeähkön kahden tähden arvion jossa sinua verrataan Lenny Kravitziin. Luulen, että en saa tähänkään arvioon paljon kohottavia sanoja musiikistasi. En tiedä mitä teen levylläsi? Pikku Kakkonen on alkanut jo, toinen kuuntelukerta hiipuu taustalle, sieltä kuuluu jotain hitaampaa, ehkä sielukkaampaa: "sun ilo on mun mun..." Luulen, että vaivun tavanomaisiin rokkipoliisi-käsitykseen sinusta, mikään Idols-tähti ei voi tehdä uskottavaa musiikkia? Minä olen vastaanottokyvyltäni liian rajoittunut.

Tiedän, että levysi ei löydä tietään kovin montaa kertaa levylautaselleni. Sisälläni liikahti kovin vähän kahden kuuntelukerran jälkeen. Mutta annan sinulle vielä kolmannen mahdollisuuden, aion kuunnella vinyylin mukana tullutta ceedeetä huomenna työmatkalla. En ihan vielä aio lahjoittaa sinua hyvään kotiin. Toivon, että haistan tämän kaiken (kuvitteellisen) pinnan alta todellista potentiaalia, että sinusta on vielä syntymässä merkittävä musiikkialbumi ja olet enemmän kuin nuori Veeti Kallio tai Lenny Kravitz, sillä molemmat artistit heidän nykytuotantoa katsellen on aika helppo peitota. Ollaan vahvoja Pete, minä myös oman musiikillisen rajoittuneisuuteni kanssa.