Bernard Sumner: Chapter and Verse

Ensi sunnuntaina Helsingissä Flow-festareilla astuu lavalle indierockin suuri nimi New Order. Lippu on tietenkin takataskussa ja sunnuntaita odotellaan malttamattomin mielin. Viime viikkojen lämppäri New Orderin keikalle levyiltä soitetun musiikin lisäksi on ollut Bernard Sumnerin mainio oma elämänkerta: Chapter and Verse(14).

Viime syksynä ilahduin kovin New Orderin mainiosta levystä: Music Complete(15). Levy on yksi parhaista New Orderin uralla, biiseiltään vahva, hyvä ja rullaava levy. Toimii myös erinomaisena juoksumusiikkina. Music Complete(15) palautti uskon New Orderiin, ennen kaikkea siihen, että bändi voi tehdä relevanttia musiikkia ilman yhtä sen perustajajäsentä basisti Peter Hookia. Viimeiset vuodet Orderin uralla ovat olleet kohtuullisen riitaisat. Vuonna 2007 Peter Hook ilmoitti New Orderin hajonneen. Vähän tämän jälkeen muut bändin jäsenet korjasivat, että bändi ei ole suinkaan hajonnut, ilmoitus oli vain yhden miehen mielipide. Pian Hooky erosi lopullisesti(?) bändistä ja sen jälkeen on julkaistu muutamia kärkeviä kannanottoja aiheesta, sekä lehdistön, että muistelmateosten kautta.

Bernard Sumnerin syksyllä 2014 julkaisema muistelmateos: Chapter and Verse(New Order, Joy Division and Me) summaa hyvin New Orderin seikkailut tähän asti. Kirja alkaa Sumnerin kohtuullisen traagisesta työläislapsuudesta Pohjois-Englannin Salfordista, Manchesterin läheltä. Sumner kuvaa koskettavalla tavalla omaa lapsuuttaan, pyörätuolissa ollutta äitiään, sukunsa tiivistä yhteisöä, joka tarjosin turvan isättömälle lapselle. Lapsuuden kuvailu kulkee mukavasti kohti Joy Divisionin alkuaikoja, kuinka bändin soundi ja imago ovat syntyneet näiden tylyjen, sateisten ja sumuisten lapsuusmaisemien seurauksena.

Joy Divisionin tarina ja New Orderin alkuvaihe saa suurimman huomion tässä kirjassa. Joy Divisionin laulajan Ian Curtisin persoona ja traaginen itsemurha saa kirjassa uuden näkökulman, verrattuna siihen mitä on aiemmin kuullut. Sumner kuvaa Ian Curtisia kohteliaaksi, jopa humoristiseksi tyypiksi ja hänen traaginen ratkaisunsa tuli kuitenkin Sumnerille yllätyksenä. Ian Curtisin kuoleman jälkeen Joy Divisionista jäi jäljelle em. Bernard Sumner, basisti Peter Hook ja rumpali Stephen Morris, joista aika pian syntyi New Order.

Siirtymä Joy Divisionista New Orderiin kerrotaan seikkaperäisesti. Sumner valittiin laulajaksi keikkakokeilujen ja levy-yhtiön pienoisella painostuksella. New Orderin alkuaikaa Sumner kuvaa melkoisen epävarmaksi, live-esiintymisiä suorastaan surkeiksi, vaikkakin bändin levyt otettiin alusta alkaen hyvin vastaan. Bändin suurin hitti: Blue Monday nosti New Orderin isojen nimien joukkoon 80-luvun alkupuolella. 80-luvun kuvailu on herkullista luettavaa. Levytyssessiot olivat täynnä bileitä ja tolkutonta päihteiden käyttöä. Etenkin New Orderin ehkä parhaan albumin: Techniquen(89) levytyssessiot tapahtuivat osin Ibizalla, jonne tuli brittein saareilta paljon kavereita mukaan bailaamaan. Happy Mondaysin marakassimiehen Bezin toilailut Ibizalla ovat hauskaa luettavaa, kuten se kuinka hän kolaroi paikan päällä autolla noin viisi kertaa ja kuinka Sumner oli hetken mielijohteessa lähettänyt oman ajokorttinsa Bezille postissa. Sumner toteaa moneen otteeseen kirjan aikana, että hedonismin määrä oli aikalailla maksimissa noina huuruisina 80-luvun vuosina, mutta nuorena kroppa ja mieli kestivät tätä ankaraa bailaamista.

Ison osan kirjassa saa myös Factory Records ja sen surullisen kuuluisa klubi: Hacienda, kuinka se kasvoi bändin omasta "bailauspaikasta" liian suureksi ja hallitsemattomaksi paikaksi, johon liittyi myös paljon lieveilmiöitä, lähinnä huumeita ja väkivaltatapauksia. Kirjan loppupuolella käsitellä em. basistin Peter Hookin eroamista bändistä. Niin, elämänkertoja aiheesta syntyy ja on syntynyt useita, tämä on yksi versio aiheesta. Sumner kertoo rehellisen oloisesti Hookyn oudoista tempuista, pomottamisen tarpeesta ja suorannaisesta ilkeydestä. Muun muassa viimeisillä yhteisillä New Orderin keikoilla Hooky pyrki olemaan bassoineen etualalla peittäen Sumnerin taakseen.

Peter Hookin eron jälkeen bändi on julkaissut ylijäämämateriaalista koostuneen: Lost Sirens(13) albumin ja em. Music Completen(15). Lost Sirens(13) ei ole myöskään mikään huono levy, sen piti tulla nopeaan Waitíng for The Siren's Call(05) albumin jälkeen, mutta erinäisistä syistä se jäi julkaisematta. Varsin nautittava ja kohtuullisen nopealukuinen Chapter and Verse(14) ja New Orderin musiikki on pitänyt minua otteessa nämä viikot. Sunnuntain suhteen minulla on yksi erityinen toivomus, se on tämä, mielestäni yksi parhaista New Order biiseistä:

Vuoden 2015 vinyylilöydöt!

Yksinkertaisuudessaan näin, kuten otsikko ilmoittaa, mitkä ovat vuoden 2015 kuumottavimmat muovilöytöni? Helpoiten saan levyistä kiinni kun katson Discogs-profiilini kautta vuoden 2015 tilaushistoriaa. Hmm, näyttää että olen tehnyt Discogsin kautta vuoden aikana 23 erillistä tilausta ja levyjä on tipahtanut postiluukustani kymmeniä, yli sata, enemmänkin?. Uuh, tämä on hieman tuskallista jälkitarkastelua, kun näkee oman muovimieltymyksen pitäneen pintansa tämänkin vuoden ajan, muttei kuitenkaan ehkä samalla temmolla kuin vuosi pari aiemmin. Viime vuonna kävin vain kaksilla levymessuilla, toukokuussa Ideaparkissa ja joulukuussa Kårenilla. Vai kävinkö useammilla...?

Vuonna 2015 ostin myös paljon sinkkuja ja maxisinkkuja. Jossain määrin suuntaus on mennyt tähän suuntaan, koska minulle tärkeiden artistien tuotanto studioalbumin osalta alkaa olemaan jo hallussa. Sinkuilta löytyy usein mukavia levyltä löytymättömiä b-puolia, joita ei aina löydä mistään muualta. Vielä tänä vuonna pitkäsoitto piti pintansa ja ohessa tusina keskeisiä levylöytöjäni kera Spotify-soittolistan.

David Bowie: Stage(78)
Bowien keskeistä tuplalivealbumia jouduin metsästämään yllättävän pitkään, kunnes ostin sen joulun alla Discogsin yhden vakimyyjän kautta sopuisaan viiden euron hintaan. Monet levyn kappaleista ovat alkuperäistä parempia, kuten Station to Station, Breaking Glass ja Beauty and The Beast. Levy on paljon kuunneltavampi kokonaisuus kuin edellinen livealbumi: David Live(74).

Todd Rundgren: Runt(70)
Pitkän linjan jenkkiartistin ensimmäinen sooloalbumi, jonka viimein sain hommattua itselleni, itseasiassa kaksin kappalein. Mielessäni olin pitänyt tätä albumia Toddin uran luonnosmaisena avauksena, joka pitää sisällään vain sen yhden hyvän biisin, eli We gotta get you a woman. Onneksi ennustukseni oli kovin väärä, sillä levyhän on vallan hyvä kokonaisuus, täynnä muitakin muistettavia biisejä.

The Bible: Eureka(88)
Levynkerääjän vuosi 2015 esittäytyi minulle pitkälti jonkin artistin tuotannon pakollisina täydennyksinä. Onneksi vuoden aikana tuli joitain uusia vanhoja tuttavuuksia, kuten tämä Nick Hornbyn 31 Biisiä - kirjassa noteerattu ja lähes täysin unohdettu brittibändi: The Bible. Eureka tuli erään levytilaukseni ns. kylkiäisenä, että otetaan nyt tuo parin euron mintti levy mukaan tuosta samalla vaivalla. Ihan kiva pikkulevyhän tämä onkin, jotenkin tässä yhdistyy kevyt jenkkirock ja Prefab Sprout, eli kaunista, helkkyvää ja viatonta soundia. Vetoaa minuun.

22 Pistepirkko: Drops & Kicks(05)
Sarjassamme tilauksia, jossa kotimaisen artistin levy pitää hankkia ulkomailta asti. Niin, Pirkkojen vinyyliversio tästä levystä myytiin aika nopeasti suomessa loppuun. Levyhän poikkeaa huomattavasti cd-versiosta, sillä kyseessä on vinyylitupla-albumi ja siltä löytyy kokonaiset 22 biisiä, eli 7 biisiä enemmän kuin cd-versiolla. Levystä maksoin "peräti" 13 euroa + postikulut ja siitäkin huolimatta meni alle kahdenkympin. Hyväkuntoinen, hyvänkuuloinen albumi bändiltä joka jäi viime vuonna määrittelemättömän pituisella tauolle. Miss you Pirkot!

Roy Harper: Flat Baroque and Berserk(70)
Eräs pitkään himoitsemani levy, jonka alkuperäisestä gatefoldista Harvest-printistä saa maksaa helposti 20-40 euroa. Tämä levy lähti discogsilta heikommalla kuntoluokituksella G+/VG kymmenellä punnalla. Voi riemua, varsinkin kun levy olikin oivassa kunnossa. Hemmetin hyvä levy myös, Harperin parhaita ellei jopa paras. I Hate The White Man on pysäyttävä biisi. Myös levyn aloituskappale Don't  You Grieve on yksi Harper-klassikoita. Levyn kansi kutkuttelee myös omia alitajuisia 70-luvun geenejäni.

Chic: Risque(79)
Suomen kesän parhaasta livekeikasta http://homesickhounds.blogspot.fi/2015/08/flow-festival-1482015.html vastannut Nile Rodgers ja Chic kunnostautui myös vinyylirintamallani. Vuosi takaperin hankin Chicin upean Ces't Chic(78) ja nyt läpeensä laadukkaan Risquen(79). Levyn tyrmäkin hitti on Good Times. Chic toimii myös mainiosti lasten kutsujen tanssimusiikkina, käy komiasti jalan alle ikään katsomatta. Nolokseni on tunnustettava, että luulin Nile Rodgersin persoonallista kitarointia pitkään basson soitoksi kunnes kaverini korjasi erheeni. Chiciltähän pitäisi uusi albumikin ilmestyä hetkellä millä hyvänsä.

Daryl Hall & John Oates: War Babies(74)
Hall & Oates viihdesoulduon ns. outolintu rockalbumi jonka on tuottanut Todd Rundgren. Levystä maksoin peräti 1,50€. Tämä alkuperäinen mint-kuntoinen albumi soi viime vuoden aikana todella usein levysoittimessani. Kiehtova ja kuuntelu kuuntelulta kasvavalevy. Hyvää soittoa ja energiaa, varsin laadukkaita veisuja myös mukana. Tietenkin levy muistuttaa aika paljon Todd Rundgrenin tuon ajan levyjä, eli tuottajavelhon sormenjälki on ollut hyvin vahva.

Spirit: Twelve Dreams of Dr. Sardonicus(70)
Twelve Dreams of Dr. Sardonicus on Los Angelesissa perustetun Spirit-yhtyeen neljäs studioalbumi.
Albumi on yksi West Coast -rockin hienoimmista saavutuksista ja klassikoksi luokiteltava.  Se sai hyvät arvostelut mutta albumin tasoon nähden myyntimenestys ei ollut kehuttava. Aiemmin omistin yhden Spiritin myöhempien aikojen albumin joka ei juurikaan puhutellut. Tämä levy se sijaan toimii, puhdas rokkiklassikko.

Hurriganes: 10/80(80)
Tämä levy on helppo löytää Suomesta, mutta näihin päiviin asti olen vältellyt levyn ostamista, kiitos isoveljeni Hurriganes-pakkosyötön lapsuudessani. Viimein kun levy tuli vastaan kahdella eurolla Tamperelaisessa laatuantikvariaatissa, niin levy lähti mukaani. Yllätys oli valtava, kun tajusin kuinka hyvä tämä levy loppujen lopuksi olikaan. Biisit olivat lähestulkoon kokonaisuudessaan bändin itsensä säveltämiä ja hemmetin hyviä yksinkertaisia rokkibiisejä joissa on täynnä tunnetta ja energiaa. Levyhän taitaa olla viimeinen studioalbumi jossa oli mukana legendaarinen Albert Järvinen. Isoveljeni J, olit sittenkin oikeassa, Hurriganes taitaa rokkenrollin ehkä parhaiten.

Leon Russell: Carney(72)
Leon Russell taisi komeilla viime vuodenkin ns. parhaat levylöydöt listalla. Russell on tunnettu enemmänn hyvänä taustaheebona, esim. Joe Cockerin tai Elton Johnin rinnalla. Oma tuotanto jäänyt hieman katveeseen. Carney(72) yksi monista Russellin 70-luvun alkupuolen laadukkaista albumeista. Lähes soittamasta levystä maksoin kokonaiset yhdeksän euroa.

Dave Lindholm: Sirkus(73)
Tämä levy lähti vitosella tamperelaisesta levyliikkeestä. Entinen kirjastolevy, joka ilmenee kansista ja vähentää näin ollen levyn arvoa. Kyseessä on silloisen Isokynä Lindholmin ensimmäinen täysipainoinen albumikokonaisuus. Levyltä löytyy muun muassa kappaleet: Puhtaat Laivat, Kaikki Menee Seinään ja Illan Prinsessa.

Jim Pembroke: Party Upstairs(81)
En ole ihan varma, että ostinko tämän levyn jo vuoden 2014 puolella? Joka tapauksessa kyseessä on "The Löytö" levymessuilta(outoa, en muista miltä messuilta?), mint-kuntoisen platan hintakin vain 10 euroa. Party Upstairs on Pembroken viimeisen sooloalbumi ennen toissavuonna ilmestynyttä, ehkä Pembroken uran joutsenlauluksi jäävää If The Rain Comesia(14). Party Upstairs soi pelkistetysti ja pinnalla menetyksen tuntoja, John Lennonin ja Wigwam-rumpali Ronnie Österbergin poismenot ovat selkeästi vaikuttaneet levyn tematiikkaan ja kenties syntyprosessiinkin.

Näiden tusinan latuskan ohella hyllyyni kosolti muita oivallisia alle viiden euron lätyskäisiä kuten:
Paul Rodgers: Cut Loose
The Firm: The Firm
Al Stewart: Orange
Cream: Live Cream
Jimi Hendrix: Rainbow Bridge - ost
Jethro Tull: Bursting Out- live
Graham Nash: Wild Tales
ym. ym. ym.

Loppuun vielä soittolista näistä älpee-herkuista:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/0HRbt0dfz1tVhHLT7tlmpD