Niitä levyjä on tullut vaan niin paljon, että sitä kaikki on seonnut laskuissa. Niin, oli se Annan Kitaran Laulaa, tuliks sen jälkeen mitään mielenkiintoista? No vaikka kuinka. Jos hypätäänkin 20 vuotta eteenpäin noista ajoista, suunnilleen tähän päivään. Tuli se kovasti(ja tarpeettomasti) kehuttu akustinen soololevy: Ajaton on Ajoissa(15). Levy sai kunniakkaan vinyyliprässin sekä(harvalukuisen) rockmedian hymistelyn. Mutta itse levy ei ole mielestäni kovin erikoinen. Biisillisesti ei parhaimmasta päästä ja Dave kuulostaa tällä levyllä jotenkin väsyneeltä ja ponnettomalta.
Ehkä Dave luuli olevansa pian Pai Pai Kamaa ja vuosi tämän jälkeen julkaisi räväkän: V(16) albumin joka taisi mennä kaikilta enimmäkseen ohi. Mutta kyseessä on selkeästi virkeämpi levy kuin edellinen. Pai Pai Kamaa ja Maailma on Ihan Mitä Vaan aloittavat levyn vahvasti, molemmat tulevia Dave-klassikoita(unohtuneita sellaisia koska matskuu on niin ...tusti). Loistavaa- Hovissa Tanssitaan ja Ajaja ovat pieniä musiikillisia irtiottoja kamarimusiikki- ja mustalaismusasävyineen. Tavallinen T on hämmentävän erikoinen ja yksioikoisen hauska vedätys(suorastaan), tykkään. Kalifooorniaan - Joululaulu on myös oudon hauska veto. Muu materiaali tasapainoilee ja täydentää tätä yllättävän virkeää pitkäsoittoa, joka ilmestyi ainoastaan cd-formaatissa suoratoistopalvelujen lisäksi.
Viime vuoden lopulla ilmestyi vielä irtonaisen hyvä kitaralevy: Go(17). Kymmenen biisin lennokas kokonaisuus, jossa on muutama perusteltu instrumentaali mukana. Here for You, Soft Hoover ja Yea, I'm Lazy nousevat kaikki Dave englanninkielisen tuotannon paremmalle puoliskolle. A Western View on todella hyvänkuuloinen instrumentaali ja toinen instrumentaali, hauskasti nimetty Les Paul as a Young Man ei jää paljoa jälkeen. Cold White Night on huumorin puolelle vedetty murinablues, samoin lopetusbiisi Dalalai vetää ilmaisun aika leikkisille vesille. Tässä on yksi Dave Lindholmin vahvuuksia, uskallus vetää välillä ihan överit, viedä tulkinta sellaisille vesille josta ei ihan ohkaisella karismalla pääse kuivalle maalle. Mutta Daven tapauksessa karisma kestää.
Dave Lindholm on sellaisessa asemassa suomalaisessa rockkentässä, että levyjä voi julkaista vuosittain, joskus useammankin. Sen verran ostajia kai riittää, että ihan persnetolle ei mene. Minkään bisneksen kanssahan levynmyynnissä ei ole oltu tekemisissä enää vuosiin, voi olla, että Cheek, Antti Tuisku, Pariisin Kevät ym. lyövät vielä leivillä jonkin verran levynmyynnilläkin, mutta kun puhutaan perinteisemmästä rytmimusiikista, niin en usko, että artistit levyistä paljon leivän päälle enää saa. Hienoa, että maassamme on sen verran musiikin rakastajia tuolla yläpäässäkin, että hyvää musiikkia jaksetaan julkaista huonoista markkina-asetelmista huolimatta. Toisaalta Daven viime joulukuinen TTT-Klubin keikka oli hetkessä loppuunmyyty, että allekirjoittaneellakin jäi luu käteen. Niin ja tätä Go(17) levyn vinyyliversiota joudun hetken tosissani metsästämään, sillä se oli myyty monista levykaupoista loppuun. Kannatti metsästää ja maksaa se 21,90 € tästä erinomaisesta levystä.
Ja tässä vähän vanhempaa Davea hyvin vanhan bluesbiisin kimpussa:
Näin Rollarit edellisen kerran kymmenen vuotta sitten Olympia-stadionilla Helsingissä. Tuosta ihan kelvollisesta, ellei jopa ärhäkästä keikasta jäi kirkkaimpana mieleen Keith Richardsin kaatuminen suorilta jaloilta kesken keikan. Se ei suinkaan vahvassa seilissä ollutta kitarasankariamme lannistanut, vaan keikka vedettiin urheasti loppuun Ronnie Woodin kitarapaikkailulla ja Mick Jaggerin murhaavien katseiden avustamana. Tuon keikan hahmo oli itseoikeutetusti Mick Jagger, tuolloin vasta 64-vuotias rocknuorukainen. Jaggerin laulu ja tanssahtelu oli notkeaa ja hyvin soljuvaa. Välillä otettiin jopa kitara käteen. Kaiken kaikkiaan Rollarit olivat tuolloin oivallisessa vedossa. Myös Charlie Watts hoiti tonttinsa mainiosti.
Tätä edellinen(ja ensimmäinen) Rollarikeikkani oli vuonna 1995 samaisella Olympia-stadionilla. Tältä keikalta muistan kuinka Jagger aloitti Satisfactionin väärästä kohtaa, kuinka hämmästelin Keefin ja Ronnien ajatonta rockmennikäisolemusta. Äijät tuntuivat silloin niin vanhoilta, jo yli viisikymppisiltä.
Kymmenen vuoden kuivan kauden jälkeen tuli kolmas tilaisuuteni nähdä Rollarit Ruotsissa Solnan Friends Arenalla. Keikka rakennettiin näppärästi pienen Ruotsin perhematkan sisään, juuri syysloman kynnykselle. Vuosia oli vierinyt taas kiitettävästi ja nämä kivet vyörivät edelleen. Voi ajatella, kuvitella, jopa tietää, että herrat ovat kärrätty lavalle suoraan geriatriselta osastolta, eihän ne voi enää rollata, jos bändin keski-ikä on noin 75 vuotta. Ja te lukijat, voitteko uskoa minun sanaani, jos kerron, että meno oli entisensä ja että keikka oli parempi kuin kymmenen vuoden takainen stadikan keikka? Pitkän linjan rollarifanina, ellei jopa fanaatikkona, objektiivisen keikka-arvion teko voi olla haastavaa, mutta yritän parhaani, ihan oikeasti.
Solna, Tukholmaan suurkaupunkialueeseen kuuluva pieni kunta on tunnettu lukuisista hyvistä levykaupoista ja tästä megalomaanisesta Friends Arenasta, joka on myös pohjoismaiden suurin jalkapallostadion. Ennen Rollarikeikkaa pyörin tihkusateisessa Solnassa etsien levykaupoista sitä parhainta, myös blogissa useasti mainitsemaani levymessuilta tuttua Delicious Goldfish Recordsia. Kauppa löytyi, mutta myyjä oli asioilla. Puolen tunnin palloilun ja kahvilassa maleksimisen jälkeen palasin takaisin kauppaan ja ostin itselleni pörhäkän setin mustia kiekkosia. Onneksi olin levykaupoilla tänä sateisena torstaina, sillä seuraavana päivänä levykauppias oli lähdössä levymessuille Suomeen ja aivan kotini lähelle, Ideaparkkiin. Hauska yhteensattuma.
Keikka alkoi rumpukoneen avittamalla Sympathy for The Devilillä, johon Jagger lauluineen tuli hyvin sisään, mutta Keef sen sijaan mäiskäytti aivan liian pintaan miksatusta sähkökitarastaan sellaisen ukkosenpurkauksen joka meinasi kaataa koko biisin. Niin, oliko Keefin kitara liian näkyvässä roolissa? Se oli liian tasa-arvoinen Jaggerin laulun kanssa. Kaikki virheet kuuluivat kiusallisenkin selkeästi. Ei pystynyt varmuudella sanomaan, että oliko Keith tänäänkin kelvollisissa siivuissa ja sen vuoksi kitaraa soitettiin vähän sinne sun tänne. Onneksi näin ei ollut koko keikan ajan, myös hyviä, liki maagisia hetkiä siunaantui tällekin rockmenninkäiselle. Esimerkiksi Paint it Blackin alkuriffi toimi upeasti, eikä Keef tippunut kertaakaan biisin aikana.
Jagger, Jagger ja Jagger, oli illan hahmo, kiistatta. Näkisin, että rokkivainukoirapiireissä Jaggeria ei nosteta muusikkona Keithin tasolle, sillä Mick on Mick, vanha narsistinen elostelija, joka on ikänsä tanssinut ja pitänyt kunnostaan huolta, välttänyt liiallista päihteidenkäyttöä. Ei kovin kiinnostava tapaus siis. Kun Keef kiinnostaa meitä kaikkia, miten se voi vielä elää, vaikka on vetänyt humehia niinkin huolella, mitä legenda kertoo.
Mick Jagger oli jopa kovemmassa iskussa kuin 10 vuotta sitten. Herran laulusta 95%/100% on entisensä. Se on voimallinen, se on taipuisa ja venyvä, se on tumman pojan ääni, yhä edelleen. Yli kahden tunnin vahva vokalisointi ja tanssahtelu ympäri lavaa ei tuntunut tyhjentävän Jaggerin akkuja, loppuun asti vedettiin tyylikkäästi, jopa hurmioituneesti. Tässä tuli se ero edelliseen näkemääni keikkaan, Jagger ja koko muu bändi antoivat kaikkensa, tiesivät kai, että jokainen ilta voi olla se viimeinen, ei ole mitään säästeltävää. Kaikkensa antaminen ei onneksi ollut kahvan puristamista, Jaggerin rennot välispiikit ja bändin mainiot versiot Stones-klassikoista pitivät shown eloisana loppuun asti. Myös ruotsinkieltä puhuttiin fraasin jos toisenkin verran. Kyseinen keikka oli bändin 27:s Ruotsin keikka.
Illan pituus oli 2h 15min. Biisejä setistä löytyi 20. Settilista oli vain vähän muuttunut syksyisen No Filter - kiertueen aikana. Keikan ns. yleisön äänestämä toivebiisi oli Exile on Mainstreetin(72)Sweet Virginia, myös ainoa poikkeus settilista edellisen keikan vetoon verrattuna. Edellisen lisäksi illan parhaimmistoa oli pitkä versio Midnight Ramblerista, josta tosin puuttui ex-Stones kitaristin Mick Taylorin uskomaton panos, joka sävytti bändin 50v. juhlakiertuetta. Ronnie ja Keef tekivät kitaroillaan minkä osasivat, Ronnie vähän paremmin, Keefkin välillä ihan kelvollisesti. Parhaimmillaan kappale saavutti kitaristien ja Jaggerin välisen hienon vuoropuhelun, joka kasvatti ja venytti biisin jännitettä äärimmilleen. Tässä hieman varhaisempi ja päihteellisempi versio kappaleesta:
Settilista piti tietenkin sisällään liki kaikki oleelliset Stones-hitit, kuten Tumbling Dice, Brown Sugar, Gimmie Shelter, Miss You, Honky Tonk Women, Jumpin' Jack Flash, Start Me Up ja tietenkin Satisfaction. Nämähän on tuhanteen kertaan kuultu ja täällä ollaan syvän taantumuksen lähteellä kuulemassa styget vielä kerran. Onneksi sentään viimevuotiselta mainiolta bluesalbumilta: Blue & Lonesome(16) kuultiin kaksi biisiä; Just Your Fool ja Ride 'Em On Down. Hieman vaihtelua sentään.
Palataan vielä lopuksi kitarasankariimme Keith Richardsiin, Mick Jaggeria puolisen vuotta nuorempaan kanssaveljeen. Koko rokin huumehuuruisen pajatson tyhjentävä Life(09) elämänkerta tuli jo kahdeksan vuotta sitten. Sen jälkeen tuntui vahvasti, että Keefin kekkura vetäytyy yläorrelle viettämään eläkepäiviään, mutta eipäs sittenkään. Rolling Stones on kiertänyt aktiivisesti viimeiset viisi vuotta, Keith julkaisi kaksi vuotta sitten mainion soololevyn: Crosseyed Heart(15).
Jokaisella Rolling Stones keikalla Keef esittää kaksi pakollista soolonumeroaan, tänään ne olivat Happy ja Steel Wheelsin(89) helmi Slipping Away. Kappale on yksinkertaisessa kauneudessaan pysäyttävä, ei mitään uutta auringon alla, vain katoavaisuuden sanomaa:
Guess it's just another dream That's slipping away Each time I fall asleep It seems I'm just drifting away Just as yo have touched my heart Babe I wake and we're apart Yeah and it's slipping away Here comes just another day That's drifting away Every time I draw a breath It's dying away
Mutta tänä iltana Keefin jokainen henkäys tuntui niin todelta...ja niin lopulliselta, kuin hyvästeiltä. Keefin omassa sekavuudessaankin aika voimallinen ilmaisu uhkaa liki fysiikan lakeja, eihän se voi enää jaksaa, päästä imuun, nousta siivilleen. Niin Keith on liukunut omassa fysikaalisuudessaan ihan omaan ulottuvuuteen, nikotiinin ja viskin koettelemista palkeista annetaan ihan kaikki. Se on paljon, melkein yli-inhimillisen paljon, ei noilla repeytyneillä vuosirenkailla enää pitäisi...viimeinen aamu, viimeinen henkäys, ne vain liukuvat pois...
Keikan jälkeen Friends Arenan komealla screenille ilmestyy teksti: Vi ses snart. Vielä on toivoa ja vielä on takataskussa se viimeinen työn alla oleva Rolling Stones albumi, valo uudessa keväässä. Niin kauan kuin kivet jaksavat vieriä, on toivoa. Ja ne jaksavat vieriä. Nähdä Stonesit vielä yli kasikymppisinä kiertueella, haluammeko sellaista?
"Yhtä en saa, yksi jää aina puuttumaan. Yhtä en saa, mut mä pidän paikkaa"
On kertosäe Jonna Tervomaan yhdestä tunnetuimmasta kappaleesta: Yhtä en saa, jossa ilmenee mielestäni artistin biisien ominaispiirre, tietynlainen riittämättömyyden tunne. Koko Jonna Tervomaan aikuista uraa ovat seuranneet muottiin mahtumattoman ihmisen lyyriset tunnustukset: Kupla, Tänään Lähdetään, Läpikulkumatkalla, Päästä Yli ym. Aivan kuin artistin ei olisi aina hyvä olla omassa nahassaan? Niin, kenenkä meistä sitten olisi?
"Mutta nyt on hyvä. Hetken on hyvä. Vielä on hyvä. Hetken on hyvä."
Tervomaa toitottaa uuden levyn avauskappaleessa: Vaikuttavat Aineet. Uran tässä vaiheessa lauluntekijä on sittenkin saavuttanut tasapainonsa, ainakin hetkeksi. Kyseinen kappale on myös Tampereen Olympia-korttelikeikan avausbiisi. Erittäin vaikuttava aloitus. Tyylikkäästi ja tykisti soittava bändi kera etäisesti nuoren Michael Monroen mieleen tuovan Tervomaan näytti heti mistä suunnasta kana pissii. Monroe vertaus voi kuulostaa oudolta, jopa loukkaavalta, mutta Jonnan vaaleat hiukset heiluivat kuin Maikkelilla konsanaan.
Keikan alkupuoli oli tosi vahva ja se piti sisällään Jonnan vanhempaa tuotantoa. Tänään Lähdetään, yksi henkilökohtaisista suosikeistani: Päästä yli ja itseni aina kumman kylmäksi jättävä: Myöhemmin. Vaikka tiedän sen laadultaan olevan huipputasoa. Mukava oli kuulla biisejä myös edelliseltä erinomaiselta levyltä Eläköön(13).Vastaranta ja Aika Kultainen ovat molemmat vahvoja raitoja kyseiseltä albumilta. Albumin suurin hitti: Minä Toivon tuli vasta keikan loppupäässä ja se oli yksi illan kohokohdista, jossa Jonnan ja laadukkaan taustabändinsä yhteissoitto saavutti suurimman hurmoksen. Vallan hurmoksellinenhan itse biisikin on, ehkä Jonnan uran paras tsipale?
Niin, mikä ihmeen laadukas taustabändi? Kitarassa Latebirdsin nokkahahmo Markus Nordenstreng, uruissa Skandinavian lahjakkain soulartisti: Tuomo Prättälä, basistin ja rumpalin nimeä en muista, mutta molemmat hoitivat tonttinsa mallikkaasti. Rumpaliin repertuaariin kuului myös ajoittainen pasuunan puhaltelu. Vaikuttavaa.
Keikan puolessa välissä uudet biisit hiipivät settiin, taisipa olla niin, että uudelta: Ääni(17) levyltä soitettiin lähestulkoon kaikki kappaleet!? Levy on ollut itselläni vasta varovaisessa ennakkokuuntelussa, täyttä juuta tai jaata ei osaa sanoa levyn laadusta. Ensivaikutelmaltaan se on musiikillisesti kokeilevampi kuin edellinen levy. Kappaleista erottuvat edukseen ainakin em. Vaikuttavat Aineet, levyn eka sinkku Oo Mun Kaa, Uudet Jumalat, mukavasti melskaava nimikappale: Ääni ja eeppinen Mitä Jos...
Keikalla kuultuna 5-6 uuden levyn biisiä peräjälkeen, tunnistamatta niitä, oli hieman haastava paikka allekirjoittaneella, mutta artistin ja hänen bändinsä liekehtivä lavapreesens ei jättänyt tästä huolimatta kuulijaansa lainkaan kylmäksi.
Summarum summarum, Jonna Tervomaa heitti erittäin väkevän reilun puolentoista tunnin keikan. Lauluilmaisu ja bändi toimi kuin unelma, otteissa oli iloa ja rentoutta. Viimeisinä kuullut kappaleet: Neljä Seinää ja Oo Mun Kaa paketoivat keikan kauniiseen eeppiseen kääreeseen. Oo Mun Kaa kappaleena kuvaa hienosti tätä paljouden ja pelon aikakautta, se on yhtälailla poliittinen kappale, kuin ihmissuhdebiisi. Vahvimmatkin ihanteet kuolevat ja on mentävä kohti uutta tuntematonta. Jonna on myös ottanut ison musiikillisen askeleen eteenpäin.
Mietin Robbie Williamsin lavapreesensiä, erityistä kykyä kuunnella yleisöään ja nopeasti reagoida yleisössä tapahtuviin yksityiskohtiin. Katsomossa oli sentään 30 000 ihmistä, mutta tästä huolimatta Williams kykeni luomaan intiimin tunnelman yleisöönsä. Biisien välissä tai jopa biisien aikana artisti poimi yleisöstä katseita, erilaisia yksityiskohtia, kuten tissejä. Nämä her-kullisuudet loivat hyvää kontaktia yleisöön ja pitivät suupielet korvissa asti, koko keikan ajan.
Ne vitsit, enimmäkseen kaksimieliset, upposivat täydellisesti suomalaisyleisöön. Helposti Williams sai selville meidän ruotsalaisuusvihan ja huudatti yleisöä täysillä aivan keikan alusta alkaen. Keikan alkupuolella, ehkä pienessä hermostuksen puuskassaan Williams kouri useaan otteeseen pallejaan viehkon kilttinsä alla. Myös peräosastoa näytettiin useita kertoja yleisölle. Pettymykseksi pitää kertoa, että alta paljastuivat mustat, hyvin topatut alushousut.
Williams aloitti shownsa sovitusti klo:20.45 ja lopetti 22.30. Varttia vajaa kaksi tuntia umpikarismaattista rock'n roll showta. Settilistassa ei ollut juurikaan poikkeamia verrattuna kiertueen muihin konsertteihin. Alun kolme biisiä: The Heavy Entertainment Show, Let Me Entertain You ja Monsoon meni vielä vähän lämmitellessä. Tosin yleisö oli heti lämmin ja vastaanottavainen, vaikka Robbien ääni haki hieman vielä linjaansa, niin showmiehen elkeet olivat heti täysillä käytössä, kuten repliikit tyyliin: "I'm Robbie Fucking Williams" ja ne peräpeilin heilahdukset.
Uuden levyn eka sinkku Party Like a Russian oli shown ensimmäinen napakymppi. Hyvin suunniteltu ja liekkitehosteilla ryyditetty kokonaisuus. Myös uudelta levyltä löytyvää Love My Life biisiä tuki Radio Novan kopilta jaetut sydänfiguurit, joita yleisö heilutti Robbien yllätykseksi(?) keikan ajan. Ennen tsipaletta Robbie harrasti hauskaa ja rankkaa itseironiaa omasta laskusuunnassa olevasta urastaan, tätä ironiaa ja nopeaa reagointia yleisöön jatkui tasaisesti koko keikan ajan. Itseironian ja härskien vitsien lisäksi Robbie vakavoitui välillä kertoen terveydentilastaan ja kuinka olo on parantunut koko ajan kiertueen edetessä. Liialliseen vakavuuteen Robbie lavaspiikit eivät kuitenkaan menneet, sillä aina löytyi pilke silmäkulmassa, keventävä läppä tai sitten se tissipari joka veti Williamsin huomion muualle.
Robbiehan ei ollut ihan sellaisessa tikissä kuin uransa alkuvaiheessa. Hieman turvonnut olemus ei kyllä vähentänyt show-miehen karismaa, päinvastoin, hyvinkin tavalliselta brittiläiseltä futisfanilta ulkoisesti näyttänyt Williams tuli hienosti yleisön kanssa samalle tasolla. Se kukkoileva naapurinpoika, jolle on jo siunaantunut pari lasta ja lisäkiloa, mutta karisma kestää, jopa marinoituu.
Itselleni yllättävin hetki oli kun Willliams kutsui isänsä laulamaan duettona Neil Diamondin biisin Sweet Caroline. Tätä aidosti koskettavaa isä-poika esitystä edelsi myös koskettava tarina siitä kuinka Robbie oli tiennyt miksi hän haluaa isona, kun oli nähnyt pikkupoikana isänsä esiintyvän televisiossa. Todennäköisesti tarina, joka on seurannut kiertueen jokaisessa konsertissa, mutta tästä huolimatta tapa ja tyyli millä Williams tarinansa kertoo saa vakuuttumaan kuin hän kertoisi sen meille ensimmäistä kertaa. Upea esiintyjä.
Ennen encoreita kuultiin Feel ja Rock Dj. Encoreiden: She's The One, Angels ja Sinatran My Wayn aikana yleisö oli jo ekstaattisessa hurmostilassa. She's The Oneen Robbie bongasi hienosti naisen yleisön joukosta, johon Williams loi hienon kontaktin, sekä lavalta, että screeniltä käsin. Myös My Way oli hauska, sillä biisin alkupuolella Williams alkoi yllätten kyselemään joltakin yleisöltä; - Oletko Ecuadorista? Boliviasta? Mutta lopetti läpänheiton: "Sorry, i have song to do!" Myös Williamsin lauluilmaisu lämpeni loppua kohden. Sataprosenttinen, suorastaan hävyttömän viihdyttävä show. Robbien viimeisen repliikin: - Be Honest! jälkeen yleisö lauloi vielä pätkän Angelsia, kuin hyvästelläkseen Robbien.
Artistin keikka saa aina kuuntelemaan tuotantoa vähän huolellisemmin läpi. Vaikka Williamsin soolouraa helposti tulee määriteltyä keskinkertaiseksi, on ne pakolliset(runsaat) hitit ja ihan kelvolliset albumit sekä Escapocolyn(02) jälkeen taso on tasaisesti laskenut. Ehkei ihan näin, yllätyin esimerkiksi kuinka hyviltä edelleen kuulostavat Robbie vähemmän tunnetut albumit, kuten: Intensive Care(05) ja jopa pohjanoteeraukseksi tituleerattu: Reality Killed The Videostar(09). Tosin kummaltakaan albumilta ei tullut ainuttakaan biisiä Ratinan konsertissa ja eikä kyllä muillakaan kiertueen konserteilla. Ainut kritiikki keikalle on tämä ns.lukittu settilistä, jonka sisällä Robbie kyllä irrotteli ansiokkaan läsnäolevasti.
Uskon, että moni Williamsiin inhoajakin olisi muuttanut mielipidettään tämän keikan jälkeen. Maanläheisyys, aitous, roisi huumori ja ennen kaikkea uskomaton reaktiivisuus yleisöön päin kertoo kyllä kuinka suuri esiintyjä on Robbie Williams. Vuoden 2017, jo melkoisen muhkealle keikkalistallani tämä menee kirkkaasti kärkeen.
Guns N' Roses tuskin tulee tekemään enää uutta albumia. Se oli päällimmäinen tunteeni Gunnareiden Hämeenlinnan keikan suhteen. Kuinka moni odottaa edes uutta albumia? Nyt ollaan tässä dreamteam-tilanteessa, jossa Axl on saanut Slashin ja Duffin mukaan kelkkaan ja Not In This Lifetime - kiertue takoo rahaa ympäri maailmaa. Mitä tapahtuu tämän kiertueen jälkeen? Poikien eläkekassa on muhkeampi, onko enää tarvetta tämän tyyppisen uuden nostalgiarokin tekemiselle tai uudelle kiertueelle? Tämä on jo nähty, miksi enää palata. Niin, saman kysymyksen voisi(olisi voinut) esittää Rollareille ja monelle muulle ympäri maailmaa kiertävällä rockmammutille. Business as Usual, siinäpä se. Yleisö haluaa ja yleisö maksaa, miksipä ei soittaisi hittejään läpi ympäri maailman.
Jos se olisi sittenkin uusi albumi, niin millainen se voisi olla? Minä toivoisin, että se olisi nopeasti punk-otteella rykäisty, vähän niin kuin ns. jämäalbumien: GNR Liesin(89) ja Spaghetti Incidentin(93) parhaimmisto. Miksi näin? Hämeenlinnan keikalla mielestäni toimivat parhaiten tällaiset nopeammat punkimmat rykäisyt, kuten Out Ta Get Me, Nightrain ja Duffyn laulama Damned-cover New Rose. Voi olla, että olen melko yksin mielipiteeni kanssa, sillä myös bändin hitimpi osasto toimi keikalla pääsääntöisesti hyvin.
Keikka alkoi tunnin myöhässä. Soittajien kavutessa lavalla meininki ja tekeminen oli heti täysillä päällä. It's So Easy, Mr. Brownstone ja jopa Chinese Democracy olivat kelpo aloituskolmikko. Slashin kitara oli heti oikeilla taajuuksilla ja Duffin timmi bassottelu kera taustalaulun tuki hyvin Axelia. Entäs itse Axl Rose? Pääsääntöisesti Axl oli hyvin menossa mukana, laulun korkeammat taajuudet toimivat liki entiseen malliin, muttei ihan koko keikan ajan. Welcome to The Jungle meni perusvarmasti, Double Talkin' Jivellä Rose lauloi minimalisesti, mutta Slashin kitara soi maagisesti ja pelasti tämän biisin. Eeppisen Estrangedin alussa Rosen laulu vähän hapuili, mutta loppu meni komeasti, laulu oli solistille ensimmäinen "työvoitto". Seuraava tsipale, alun perin Paul McCartneyn ja Wingsin tekemä Live and Let Die oli Axelin laulun juhlaa.
Rocket Queen, You Could Mine. Ok, ihan varmoja nakkeja. Sitten tuli Duffyn em. soolonumero: New Rose joka kulki punkahtavan rivakasti. Duffyn coolista olemuksesta ei ole epäselvyyksiä, tässä on mies joka nostaisi minkä tahansa bändin rockuskottavuusarvoa monta pykälää ylöspäin. Duffyn jälkeen Axl palasi lavalle Chinese Democracyn(08) balladilla This I Love, joka oli mielestäni keikan ehkä heikoin hetki. Tämän jälkeen, noin keikan puolivälissä keikka alkoi saavuttamaan parasta kärkeään, Civil War toimi upeasti, myös Mr.Rose näytti kyntensä laulajana tässä, Yesterdays meni ookoosti, kun taas tätä seurannut Coma oli mielestäni keikan paras veto. Slashin ja Rosen yhteistyön melkein kadotettu helmi. Tässä vedossa oli kaikki dynaamiset vaihtelut kohdillaan, kerrassaan upea rockräjäyttely.
Coman jälkeen Slash pääsi sooloilemaan pitkän tovin kitaransa kanssa, Johnny B.Goodea tai jopa Get Onia muistuttava sooloilu vaihtui Kummisedän teemabiisiin, jota erheellisesti luulin joksikin Anssi Tikanmäen sävellykseksi ja olin hetken varma, että Slash on nähnyt todellakin vaivaa suomikunnianosoituksen eteen. Ehkä näissä kohdin Slashin kitaran rakastaminen meni hieman ylitse, vähemmätkin soolot olisivat voineet riittää. Toisaalta Slash kitaroineen oli aika suuressa osassa koko keikan ajan, uskaltaisin jopa väittää Slashin kitara oli paljon merkitsevämmässä osassa tällä keikalla kuin Axl Rosen laulu, myös screenille heijastetut kohdennukset tukivat tätä. Myös Duff sai paljon screeninäkyvyyttä. Toinen kitaristi Richard Fortus ajoittain luikautteli varsin makoisia sooloja ja tuntui olevan myös mies paikallaan.
Noin kolmituntiseksi venyneen keikan loppupuoli otti jo vähän allekirjoittaneen jalkoihin ja bändi veivasi muutamia aika turhiakin covereita. Chris Cornell - kunnianosoitus Black Hole Sun oli paikallaan ja Rose veti sen hyvin. Sen sijaan Knocking on Heaven's Door on mielestäni aika turha veto, ja vielä noin pitkänä versiona. Sinällään hauskaa millaisen stadionmammutin Gunnarit ovat tästä biisistä kasvattaneet, kun se alkuperäisenä Bob Dylanin versiona oli vain pari minuuttinen akustinen biisi. Biisit soolot ovat tuskin Dylanin käsialaa, siitä propsit bändille. Encoreissa tulleet AC/DC:n Whole Lotta Rosie ja The Who:n The Seeker olivat molemmat hyviä biisejä, mutta olivatko ne tarpeellisia?
Ilta päättyi Paradise Cityyn, niin kuin muutkin tämän kiertueen konsertit. Tässä vaiheessa olin jo poistunut porteista Kantolan tapahtumapuiston ulkopuolelle ja katsoin hivenen sentimentaalisena kuinka minua nuorempi festariyleisö yhteislauloi ja tanssahteli biisin tahtiin. Alun perin ajattelin, että yleisöjakauma tällä keikalla on siinä neljänkympin kieppeillä, mutta yllättävän paljon nuorempaa jengiä oli myös paikalla. Hyvä niin, sillä tämä taas osoittaa sen, että hyvä rock elää ja pysyy hengissä, vaikkakin pienessä kierrätyshengessä.
Miten ihmeessä jaksan kirjoittaa bloggauksia liki jokaiselta levymessureissultani? Yhtälailla voin esittää kysymyksen, miten ihmeessä innostun musasta aina uudelleen? Levymessujen jälkeinen olotila on usein euforinen, kun tulee lyhyessä ajassa raavittu kohtuullinen (siis kohtuuton) määrä näitä musiikillisia artefakteja. Tässä syy ja seuraus bloggauksiini.
Tampereen Lielahden vanhalla teollisuusalueella sijaitseva Kuivaamo oli yllättävän vaikea löytää. Pihamaalla tuli palloiltua hetki jos toinenkin, ennen kuin oikea messuovi löytyi. Olin reissuissa kolmevuotiaan pojan kanssa ja se asetti omat haasteensa.
Messumyyjiä oli paikalla melkoisesti, äkkipäätään voisin heittää, että liki 20 myyjää, ellei ylikin. Tilaa riitti, minkäänmoista ahtauden tunnetta en tuntenut. Syöksyin haukkana ruotsalaisen Delicious Goldfish Recordsin laareille, jossa näyttä olevan jälleen kerran euron lättyä tarjolla. Tällä kertaa euron lättyjen taso oli heikohko, mukaan kelpuutin Utopian: Utopia(82) ja Ian Duryn: New, Boot & Panties(77). Kallein ostos tältä kojulta oli Iggy Popin huima livelätty: Tv Eye(77), siitä pulitin kokonaiset 8 euroa.
Herkullinen kultakala ja eräs toinenkin ruotsimyyjä tarjosi edukkaita singlelevyjä, näitä 50 sentin nelivitosia tuli kauhottua rapiat toistakymmentä. Laatu piti pintansa, mainittakoon näistä pikkuherkuista muun muassa Beatlesien: Get Back ja Let it Be, John Lennonin kuvakannellinen Instant Karma jonka kääntöpuolen, eli Yoko Onon Who Has Seen The Windin?, myös riskinomaisesti kuuntelin. Billy Idolin mint-kuntoinen Rebel Yell ja Donovanin kuvakannellinen Riki Tiki Tavi kuuluivat sinkkulöytöjen parhaimmistoon sekä Derek & Dominoisien: Layla, joka soi timanttisesti. Musiikillisesti laadukas singlelevy, takaposkelta löytyy toinen hieno Clapton originaali: Bell-Bottomed Blues. Näitä sinkkuja on hieno kuunnella, kun selkä on sellaisessa kunnossa, että jaksaa vaihtaa tiuhaan levynpuolta. Nyt kuuntelua hieman varjostaa tyttären dvd-vonkaus.
Näillä messuilla ehkä sittenkin parhaimmat kattaukset tarjosivat kotimaiset levymyyjät. Onkohan valta vaihtunut? Huomasin itse ostavani ja löytäväni levyjä suomalaisten laareista enemmän ja kohtuullisempaan hintaan, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Eräältä suomilaarilta napsaisin kymmenkunta kahden euron herkkua, kuten levyt: Japan: Quiet Life(80), Sparks: Whomp That Sucker(75), Santana: Welcome(74) ja Gary Us Bondin: Standing in The Line of Fire(84). Ok, discogs-hinnoissa nämä levyt eivät ole yhtään tuota kahta euroa kalliimpia, mutta eipä tarvi aina tilata ulkomailta ja maksaa niitä postimaksuja.
Myös Rolling Records Sörnäisistä jäi positiivisesti mieleen. Kattaus oli kautta linjan laadukas ja hinnat kohtuullisia. Tässä vaiheessa poikani oli sen verran vauhdissa, että syvempään tutustumiseen en ehtinyt, mitä nyt Kinks-kokoelmastani puuttuva lättynen: Live at Kelvin Hall(67) löysi tiensä nyt levyhyllyyni.
Levyjä ja sinkkuja tuli hommattua tältä reissulta itselleni maltilliset 32 kappaletta ja kokonaishinnassa jäätiin selvästi alle 100 euron messubudjetin. Nämä eivät yllä levymessujen Top vitoseen, tosin rajoitettu puolentoista tunnin aika villin kolmevuotiaan kanssa söi keskittymiskykyäni oleellisesti. Tämän olen oppinut lasten kanssa messuillessani:
5 ohjetta kuinka selvitä natiaisen kanssa messuilla:
1. Anna lapsen juosta. Älä vahdi ja huutele jatkuvasti lapsellesi, anna lapsen juosta löysät pois, turha varoa ja pidätellä liikaa.
2. Anna lapselle levynhakutehtävä. Esim. "Etsi isille autolevy!" Toimii ainakin pienen hetken.
3. Anna lapsen roikkua jaloissa ja maata lattialla. Sitä ei kannata hävetä. Kukapa nyt ei pitäisi lattialla makoilusta.
4. Muista välipalat ja vesipullo. Ennen messuja kannattaa olla lounasruoka syötynä, näin isi ja lapsi jaksaa huomattavasti paremmin.
5. Ajoita messuille meno ennen päiväunia, jotta natiainen voi nukahtaa paluumatkalla autossa isukin valtavien levykassien vahtiessa sikeää unta.
Musiikki armas, mutta onneksi ei ainut ystäväin. Aina luovutat sävelesi, kiireiset, rytmiset, hitaat, hankalat ja hyväntuuliset, aina löytyy tilanteeseen sopiva musiikillinen lättynen.
Talvikautta miettiessäni, ehkä jopa koko perheellisen ajan musiikillista kaarta, niin millaista musiikkia missäkin hetkessä sitä tulee kuunneltua? Jos lykästää, niin arkiaamuisin kerkeän kuuntelemaan yhden levyn puoliskon verran jotain perusrokkia, nyt se on ollut Dave Edmundsia tai Status Quota. Jälkimmäisen artistin levyistä on tullut hankittua viime aikoina oleellinen osa 70- ja 80-luvun tuotannosta. Harvinaisen raikastavaa ränttätänttää sopiviin hetkiin siroteltuna, kuunnelkaapa vaikka Just Supposin'...(80) albumin avausbiisi: What You're Proposing. Toimii!
Autossa työmatkoilla soi useimmiten Amazonilta tilaamani euron parin ceedeet. Tällä hetkellä tehokuuntelussa on Paul Simonin viime vuonna ilmestynyt: Stranger to Stranger(16), joka ei ole mikään välittömästi avautuvat levykokonaisuus, vaikkakin siitä erottuvat heti albumin ns. kantavat kappaleet: Werewolf, Wristband ja nimikappale Stranger to Stranger. Yhtälailla toisen pitkän linjan artisin Todd Rundgrenin ceedeet ovat olleet tehosoitossa autossani. Rundgrenin nykytuotantoa sävyttää halvalta kuulostavat syntetisaattoritaustat joissa on outoa viehätystä. Uusin Global(15) on naivissa ysärinykytyksessään miltei helmi levy, sitä edellinen State(13) on yhtälailla koneilla kuorrutettu, mutta kakun alta paljastuu useita vahvoja biisejä, kuten: Ping Me ja Sir Reality. Myös näitä lättyjä edeltäneet hardrock-vaikutteinen Arena(08) ja perinteisempää Rundgren-soundia edustava Liars(04) ovat olleet autokuuntelussa.
Työpaikalle tullessani kerkeän kuunnella ehkä yhden levynpuoliskon verran kasarirokkia ja iltapäivällä sen levyn toisen puoliskon. Parhaimpina toimistopäivinä saattaa työn ohessa pyörähtää useampiakin levyjä. Olen hommannut työpisteelleni kirppariltaa pikkurahalla kakkosstereot kera levysoittimen. Työhuoneeni levyhyllystä löytyy parisen sataa 80-luvun perusrocklevyä, kuten Georgia Satellitesia, Stingiä, Tracy Chapmania, Graham Parkeria, Bruce Springsteeniä ym.ym. Kaikki levyt ovat tietenkin ns. kaksoiskappaleita, kotona levyhyllyssä on omat paremmat versionsa näistä. Useimmilla näistä levyistä on ns. halvan kirppislevyn status, jos myisin niitä eteenpäin, saisin muutaman euron kappaleelta, jos sitäkään. Mutta kaikki nämä levyt ovat hyviä 80-luvun rokkiplattoja, joilla virkistän työpäivääni.
Iltapäivällä kotiin palatessani ruuanlaiton ja lasten kaitsemisen ohessa levylautasella pyörii usein se viimeksi ostettu(ostetut) hyvä levy. Talven aikana olen tutustunut ansiokkaan singer-songwriterin Michael Chapmanin tuotantoon, levyt Wrecked Again(71) ja Savage Amusement(76) ovat olleet useimmiten kuuntelussa näinä iltapäivän hetkinä. Kotikutoisen oloista juurevaa kitarankäyttöä ja taitavaa laulunteon lahjaa. Mainittava on myös juuri hankittu The Bandin basisti-laulajan Rick Dankon ainokainen soololevy: Rick Danko(77), joka on varsin laadukas tekele, kuin jatke The Bandin noihin aikoihin päättyneelle uralle. Levy ei tule usein vastaan, oman kappaleeni löysin huolellisin discogs-selauksen kautta 10 eurolla.
Muita iltapäivien tehokuunteluartisteja ovat olleet: Carole King, Dan Fogelberg ja Harry Chapin. Kaikkien näiden kolmen artistin tuotantoa olen täydentänyt ansiokkaasti pikkurahalla kuluvan talven aikana. Jo aiemmin postaamani Dan Fogelbergin mahtilevy: Netherlands(77) ja Carole Kingin: Wrap Around The Joy(74) sekä Harry Chapinin: Verities & Balderdash(74) ovat vierailleet taajaan levysoittimessani. Tämänhän Chapinin kappaleen coveroi jokin ysäribändi, mikäs sen bändin nimi olikaan? Huikea biisi ja huikea tarina, riipaisee kenen tahansa etäisen tai etäiseksi pyrkivän isukin sydänalaa.
Isoimman yllätyksen tämän talvikauden musankuuntelussa on tarjoillut brittiläinen reggaeyhtye UB40. Aiemmin täysin sivuuttamani bändi on hiipinyt päivieni ja iltojeni hyväntuulen soundtrackiksi, josta pitää lapset ja koirakin. Debyytialbumi Signing Off(80) ja hittilevy, pelkästään cover-biiseistä koostuva Labour of Love(83) ovat olleet eniten kuuntelussa. Muuta hyväntuulista kamaa illoissani ovat edustaneet Dave Edmunds ja em. Status Quo.
Viime syksynä menehtyneet Leonard Cohenin testamenttia: You Want It Darker(16) olen kuunnellut tähän päivään asti kuunnellut säästellen, en kertaakaan kunnolla lävitse. Vasta tänään tarjoutui sellainen talven ja kevään taitoskohta johon Leonardin levyn hoitavan hyinen kosketus sopi. Tässä on levy, jota ei ole tarkoitettu puhki kuunneltavaksi, se on levy jolle siunatut kuuntelukerrat ovat harvassa, koska levy vaatii täyden huomion ja läsnäolon.
Laura Moision lämppärinä toimi itselleni aivan uusi tuttavuus, nimeltään Bone Moon. Taustalta löytyy tällainen erittäin autenttisen kuuloinen laulaja nimeltään Lauri Myllymäki ja bändi Ochre Room. Kyseinen bändi on julkaissut käsittääkseni kaksi levyllistä tällaista muotovaliota americanaa. Yhtenä vahvana vertailukohtana tulee Fleet Foxesin laulaja Robin Pecknold, musiikki on aivan kuin pienimuotoisempaa Fleet Foxesia.
Bone Moonin nelihenkinen kokoonpano aloitti Telakan erittäin täyteläisen liveillan. Ennen keikkaa olin kuunnellut Spotifysta bändin uunituoreen eepeen: The Writer(17), josta ei mitään huonoa sanottavaa löydy. Entäs sitten keikka? Niin, en siitäkään keksi mitään huonoa sanottavaa. Lauri Myllymäen lauluilmaisu oli vahvaa ja hyvin amerikkalaista. Laulaja olisi mennyt täydestä amerikkalaisena.
Oliko keikka liiankin muotovalio, ns. americana-pakasta vedettyä peruspaakkelsia? En sanoisi näin. Lauluissa ja niiden tulkinnassa oli sävyjä ja syvyyttä, todenmukaisuutta. Bändin vika biisi jonka Myllymäki esitti yksin kitaran ja huuliharpun säestyksellä oli pysäyttävän kaunis. Kylmät väreet kävi läpi ja päällimmäisenä tunteena oli kiitollisuus nähdä ja kokea jotain näin hienoa musiikillista elämystä. Todella vakuuttava keikka, missä kaikenlainen itsekorostus ja starailu loistivat poissaolollaan.
Laura Moisio aloitti oman keikkansa ihka uudella biisillä joka teki välittömän vaikutuksen. Vajaan tunnin mittainen setti vuorotteli jo levytetyn ja levyttämättömän materiaalin välillä. Muutamat uudet biisit olivat varsin kovia, kuten Kuunpoika ja ihan viimeisenä kuultu kappale, jonka nimeä en muista. Parhaiten ehkä toimivat sitten edellisen Ikuinen Valo(15) albumin syvältä ruopaisevat kappaleet.
Moision kauniin heleää lauluilmaisua ei voi kuin ihailla. Vertailukohtia miettiessäni ajattelin ainakin nuorta Joni Mitcheliä. Niin, tavallaan Moision ilmaisussa on myös jotain hyvin suomalaista ja hyvin omintakeista meininkiä. Yhtäkaikki Moision herkkänä soljuva laulu toimi erinomaisesti livetilanteessa. Moision merkitsevä laulu ja läsnäolo parhaimmillaan loi rauhoittavan, miltei hengellisen tunnelman.
Ken Stringfellow (s. 30. lokakuuta1968, Hollywood, Kalifornia) on yhdysvaltalainen muusikko. Hänet tunnetaan parhaiten The Posies -yhtyeestä sekä R.E.M:n kiertuemuusikkona. Yhdessä toisen The Posies -muusikon Jon Auerin kanssa hän soittaa myös Big Star -yhtyeessä. Multi-instrumentalisti Stringfellow soittaa muun muassa kitaraa, bassoa ja kosketinsoittimia. (Wikipedia)
Ympyrä sulkeutuu, tai ehkä ympyrää ei ollutkaan, tämän toisen Telakan keikan on vain tarkoitus olla yksi helmi loputtomien keikkojen nauhassa. Kävin 2012 syksyllä edellisen kerran Ken Stringfellowin keikalla, tuolloinkin Telakalla. Miehen eloisa ja läsnä oleva lavashow teki tuolloin vaikutuksen. Väli artistin ja yleisön välillä oli vähäinen, jopa kiusallisen läheinen, sillä Ken kierteli kitaran kanssa Telakan yleisön joukossa ja saattoi pysähtyä eteeni ja antamaan vaikutelman, että tämä veisu on sinulle tehty. Niin kovin ei-suomalaista. Tässä linkissä tunnelmat edelliseltä keikalta: http://homesickhounds.blogspot.fi/2012/10/ken-stringfellow-tampere-telakka-9102012.html
Viime aikojen kiinnostavin musauutinen on se, että Ken Stringfellow tuottaa Jonna Tervomaan seuraavan albumin. Yhteistyön täytyy olla vähintäänkin mielenkiintoista. Tällä keikallahan oli myös luvattua Jonnan läsnäoloa, kenties hänen vielä julkaisemattomia biisejä? Niitä ei sentään tullut.
Sitten edellisen keikan olen ottanut Stringfellowin tuotantoa paremmin haltuun kuin edellisellä "neitseellisellä keikallani", tuolloin en ollut kuullut nuottiakaan kyseisen artistin musiikista. Telakan keikalta suoraan artistilta tilaamani, tuolloin uunituore, Danzig in the Moonlight(12) löytyy tuplavinyylinä hyllystäni. Keikan perusteella olin levystä ihan täpinöissäni, mutta ajan myötä levy on osoittautunut vähän sekavaksi kokonaisuudeksi jossa on valitettavan huonot soundit, vaikka Ken edellisellä kerralla minulle henkilökohtaisesti väittä, että vinyyliversio soi hyvin. Nojoo, voinhan myös luoda syyttävän katseen kodin hifilaitteisiinkin. Danzigilla on onneksi useita upeita biisejä, vaikka kokonaisuus on hajanainen.
Niin, haluanko tämän illan jälkeen enää käydä Stringfellowin keikalla? Olisiko se syksyn 2012 veto riittänyt? Tavallaan joo. Biisimateriaali oli vähintään puolittain samaa(myös hyvä asia) ja eleet sekä maneerit yllätyksellisyydessään ilmeiset. Miten voi yllätyksellisyys olla ilmeistä? Tällä keikalla ne kaikki monipuoliset musiikilliset nyanssit, pitkät stand up-komiikan sävyttämät monologit, olivat juuri sitä samaa mitä viime kerrallakin. Vaikka puheiden sisältö oli muuttunut, niin artistin jekut olivat jollain tapaa samat.
Stringfellow soitti tälläkin keikalla vuorotellen kitaraa ja urkuja. Molempien instrumenttien ääressä tuli tasalaatuisesti napakymppisuorituksia. Oikeastaan keikasta toinen puoli piti sisällään hyvällä läsnäololla vedetty, liki ihokarvat seisauttavia biisejä. Toinen puoli materiaalista keikkui tavanomaisen ja koomisen rajamailla. Tämä lienee Stringfellowin erityislaatu, tempoilevuus, kyky reagoida keikan yleiseen ilmapiirin. Siltä se todellakin tuntui, Stringfellow pystyi mestarillisesti myötäilemään kädestä syöneen Telakan yleisön tunneskaalaa ja aina olin löytävinään seuraavasta biisistä sellaisia lyyrisiä oivalluksia, jotka sopivat juuri sen hetkiseen tunnelmaan. Tämänhän täytyy olla mestarisluokan artistin tekosia. Kyyyllä, puhutaanko tosiaan nyt mestariluokasta?
On aina tämä The Posies - kortti, etenkin suomalaisen yleisön suosima vaihtoehtorock-bändi. Itselläni Posies on aina mennyt toisesta korvasta ulos, jostain kumman syystä? Syy lienee se, että päämäärätietoiseen bändin diggailuun tahdonvoimani ei ole riittänyt. Kuulin luotettavista lähteistä, että viime vuoden The Posies keikka Tavastialla oli ollut erinomainen ja uusi levy Solid States(16) ei liene ole lainkaan huono. Telakan keikan Stringfellow esitti luonnollisesti paljon(?) Posiesin biisejä, yhden niistä tunnistin, uuden levyn poliittisen Squirrel vs Snake, jota edelsi synkähkö maailmanpoliittinen tiivistys.
Keikka venyi miltei kolmituntisesti, kahden tunnin jälkeen Stringfellow uhkaili soittaa vielä sellaiset 15-20 biisiä. Hämmästyttävästi artisti sai yleisön pysymään näpeissään koko kolmituntisen ajan, vaikka keikka piti sisällään paljon pysäytyksiä, humoristista Abbey Road-parodiaa, missä levyn biiseihin Stringfellow oli korvannut ruoka-aiheisilla hassuilla lyriikoilla. Stand up-komiikan ja monologien osuus keikasta oli varsin suuri, jopa kiusallisen suuri. Artisti selkeästi piti omasta äänestään, vaikka samanaikaisesti välitti yleisöön välittömyyttä ja koreilematonta läsnäoloa. Huomio piti artistin hengissä, mutta se ei ollut ainut katalysaattori miehen esiintymiseen.
Kaikkinensa Stringfellow on hyvä biisintekijä, Shittalkers, Superwise, sekä kaikki ne säväyttävät Posies-biisit, joista osan kuulin ensimmäistä kertaa. Musiikin ja lyriikan suhde oli hyvä, molemmat osa-alueet olivat vahvoja. Laulaja Stringfellow on ehkä hivenen kapea-alainen, mutta heittäytyminen täysin palkein keikkatilanteesta korvaa tämän lievän puutteen. Mutta se kolme tuntia oli sittenkin hieman liikaa, keikassa oli monta kohtaa johon sen olisi voinut tyylikkäästi lopettaa, mutta Stringfellow päätti aina vaan jatkaa eteenpäin. Melkein jäi mainitsematta Jonna Tervomaan osuus keikan loppupuolella. Jonna lauloi mukana 4-5:ssä biisissä, mutta omaa tuotantoaan Jonna ei suinkaan esittänyt. Hyvä lisä iltaan.
Tähän loppuun tuo mainitsemani The Posies.biisi Squirrel vs. Snake. Hmm, pitäisköhän vielä tsekata tääkin bändi livenä?
