Tämä musiikin paljous, siitä iso kiitos ja vielä isompi ähky.

Kiitoksia musiikista, kiitoksia tästä musiikillisen tarjonnan tolkuttomuudesta. Tänään tipahti postiluukusta uusin Mojo, kivana kylkiäisenä huolella laadittu kokoelmalevy nimeltään: Change The Beat pitäen sisällään New York scenen vaikutusvaltaista rytmimusiikkia. Eikä tässä kaikki, Mojon kotisivuilla on vielä kokoelman jatko-osa kuunneltavana. Arvostanko tällaista elettä, tätä hienoa piirrettä saada musakokoelmia helposti ja kaikkialla? En ole ihan varma. Varma olen, että en kerkeä kuunnella näitäkään kokoelmia kunnolla.

Mojon tilasin viime kesänä käsittämättömään 55 punnan vuosihintaan, joka tarkoittaa sitä, että lehti maksaa puolet vähemmän kuin sen ostaisi irtonumerona. Tämä ei taida onnistua minkään muun ulkomaisen musalehden kanssa, ainakin Uncut maksaa tilauksena rutkasti enemmän kuin irtonumerona.

Olen myös palannut jälleen kerran Soundin kestotilaajaksi. Viime vuonna lopetin Soundin tilauksen pettyneenä lehden sisältöön ja pitkäaikaisen toimittajan Juho Juntusen potkuihin. Paluuni kaksi syytä ovat hulvaton vuosikertatarjous(40 euroa) ja se, että Suomessa ei oikeastaan ole enää muita musiikkilehtivaihtoehtoja. Rumbasta on tullut sinänsä tyylitietoinen ja harvaan ilmestyvä pitkälti valokuvilla pelaava hipster-tabloidi. Rytmiä ei enää ole, ilmaisjakelulehti Sue lopetti myös viime syksynä. Vähiin käy vaihtoehdot, jos aikoo lukea jotain suomimusasta ihan fyysisenä paperiversiona.

Muutenkin sitä miettii ja hämmästelee musakentän muuttumista, mitä nyt työ- ja perhetouhuilta ehtii. Onko sitä millään tavalla enää nenä herkkänä uuden musiikin suhteen? Pitkälti uuden musiikin kuuntelu on vanhojen taipumusteni tukemista. Kuuntelen erityisen mielellään artisteja joilla on vaikka rollari- ja dylanvaikutteita. Helposti saatan puhua omasta äänestä jonkin artistin kohdalla, mutta loppujen lopuksi kyse on vain samojen ideoiden kierrätyksestä, sillä omassa luovassa prosessissa musiikintekijät ovat sulattaneet kuulemansa vaikutteet omaksi musiikiksi. Ei kai tässäkään mitään pahaa, näin se taide elää ja uusiutuu, pyrkii luomaan nahkaansa, jotta syntyisi eräs kirkas päivä uudestaan merkittävänä aktina musiikillisessa kentässä. Paino sanalla: Aktina, jos rokin elävää ja runkkaavaa virtaa tahdot seurata.

Todellinen haaste ja uskallus voisi olla siinä, että alkaisin kuunteleen musiikkia musiikkina ilman genre-rajoja. Tarkoitan tällä sitä, että hyppäisin pois tämän ajokoira-blogin musiikillisesta peruslinjasta, en hakisi tieten tahtoen omaan makuuni sopivaa musiikkia, en möyrisi näissä rokin peruslähteissä, vaan avaisin kuulijana kaikki aistini ja ottaisin ympäristöstä monenlaista musiikkia, jazzia, klassista, iskelmää(tätäkin) ja pelkkää hiljaisuutta. Niin, hiljaisuutta, kuulostaa helposti hieman hipiltä ja ohkaiselta. Luulen, että hiljaisuuden, tietynlaisen asettumisen kautta oma musiikillinen vastaanotin voisi tarkentua ja herkistyä.

Tänään taisin ottaa askeleen kohti kaipaamaani musiikillista suuntaa kun painoin netissä Place order - nappia. Talk Talk bändin johtohahmon Mark Hollisin ainoa ja ainutlaatuinen soolo: Mark Hollis(98) on aloittanut matkansa Brittein saarilta kohti Lempäälän Kuljua. Albumi, jota on määritelty intiimiksi ja hiljaisimmaksi mitä koskaan on tehty. Olisiko tässä suuntaa tulevaan? Niin, toisten ei tarvitse odottaa, kun on tää Spotikka. Itselläni edelleenkään musiikin syvempi diggailu ei onnistu Spotifyn kautta, tarvitsen edelleen kouraan jotain fyysistä, vaikka tuon vaatimattoman kansikuvan ilman mitään sisätekstejä.

Tuntematon albumi