Iggy Pop - Every Loser

Muutaman vuoden takainen, Josh Hommen kitaroima, Post Pop Depression (16) oli vahva levy. Sen piti olla myös Iggyn testamentti. Vain kuukausia Bowien kuoleman jälkeen julkaistu levy enteili myös Iggyn lopullista tilinpäätöstä. Vahvasti Iggyn Berliinin ajan levyihin kumartava, tyly ja rouheasuondinen albumi piti olla se viimeinen uljas suoritus. Ylväät kappaleet seurasivat toisiaan, kuten Break into Your Heart, Gardenia, Sunday ja etenkin tyly "haistattelen kaikille lähtöbiisi" Paraguay.

Iggyn virta ei suinkaan loppunut tähän. Underworldin kanssa tehty ambient-sävyinen ep-levy Teatime Dub Encounters (18) tyhjensi Iggyn lyriikkalaatikon viimeiset helmet. Tai piti tyhjentää. Vielä ilmestyi kuin tyhjästä jatsiin ja runomusiikkiin kallellaan oleva Free (19). Se viimeinen henkäys, jossa edelleen jäntevät punkrokahtavat kappaleet saavat seurakseen nipun koskettavaa runonlausuntaa. Iggyn savuisella baritonilla jokainen lausuttu sana sai erityisen merkityksen. Sen piti olla tässä. Palvelukodissa oli jo paikka tälle loppuun asti ylävartalo paljaana temmeltävälle vanhukselle. En odottanut Iggyltä enää mitään, ehkä pari reunion keikkaa.

Kuin tyhjästä ilmestyi tammikuun alussa ihka uusi albumi Every Loser (23). Ehkä turha liike, ajattelin. Pilottisinkun Frenzyn kuuntelin puolihuolimattomasti ja niputin sen Beat Em Up (01) levyn aikaiseen sisällöttömään kikkelirokkiin, jossa turha uho ja raju muoto ajoi sisällön edelle. Tuo levy ei ole suosikkejani. Uuden levyn kakkossinkun Strung Out Johnnyn kohdalla nostin jo kulmiani, tuo biisihän kuulosti huomattavasti paremmalta. Sellainen hyvä pop-rock tsipale joka sopisi tunnelmaltaan hyvin ysäriklassikkolevylle Brick by Brick (90) tai olisi jopa sen levyn parhaimmistoa. Vahva väite. Myönnetään.

Pelihän näytti nyt selvältä. Kovaa kamaa on tulossa ja eiku levy tilaukseen. Sain Every Loser vinyylin kotiin sen julkaisupäivänä. Pari viikkoa elämän kiireet estivät kunnollisen tutustumisen levyyn ja aloin uskomaan musamedioiden vähätteleviin kolmen tähden arvioihin, enkä pitänyt levyä kovin kummoisena ennen kuin kuuntelukerrat avasivat sen kukkaan. 

Kuinka mukava on todeta, että nyt on käsillä paras Iggster-albumi vuosiin, ehkä vuosikymmeniin. Jossakin ennakkolevyarvioissa harhaanjohtavasti väitettiin Every Loserin olevan epätasainen levy, jossa vahvoja rokkibiisejä on vähäisesti ja runollisemmat, hitaammat numerot sekoittavat pakkaa. Sellainen levy tämä ei ole, vaan käsissä on selväpiirteinen rokkiplatta, jonka jokainen punkrock-styge kuulostaa hyvältä. Ja ne hitaammat, runollisemmat biisit ovatkin hyviä keskitempoisia balladeja. 

Alussa mainittujen kappaleiden lisäksi muun muassa Modern Day Rip-Off, Neo Punk ja levyn päättyvä ansiokkaasti joka suuntaan haistatteleva The Regency ovat todella meneviä ja mukaansa tempaavia kappaleita, joita voisin kuvitella joraavani estottomasti Iggsterin mahdollisella keikalla. Etenkin Modern Day Rip-Offin muriseva ja jopa haukahteleva vokalisointi nostaa hymyn suupieliin. Iggyn laulu on hyvässä kuosissa ja energiaa riittää. 

Myös yksi keskeinen tekijä levyn onnistumisessa on varmasti laadukas ja tähtiä vilisevä taustabändi: Chad Smith (rummut), Josh Klinghoffer (kitara), Duff McKagan (basso). Keskeisessä roolissa on myös nuori tuottajaheebo Andrew Watt, joka haastoi viime kädessä Iggyn tekemään tämän levyn. Onneksi haastoi, sillä tätä punkrockherkkua kuuntelee kyllä pitkälle kevääseen ja saa haaveilemaan vielä yhdestä Iggy-keikasta. Edellinen kulttuuritalon keikka viime kesältä meni ohi. Vieläköhän Iggy saatas Suomeen? Ainakin muita Euroopan keikkoja on jo julkaistu.

Tuore livemeno näyttää tältä:

Kadonneet keikkakokemukset

Sweaty Ass Bom Bom. Astun kruusaillusta aukosta sisään. Jotenkin vapautuneen oloinen portsari pysäyttää minut hellästi, laittaen käden olkapäälleni. - Hei mä saan koskea! - Niin sä saat, myönnän ja astun sisään. Unohdinko käsidesin? Kyllä. Entä kasvomaski, visiiri, jokin umpinainen sukka pääni ympärille? Ei ole mitään, kaikki unohtui.

Päätän kuitenkin edetä. On hiljaista, on pimeää, mutta kauempana kuuluu teräskielien vaikerrus. Onkohan siellä myös lihaa? Huii, turvaväli saattaa mennä. Syntisten satama, peppuvakoon imaistuneet hikipöksyt, sukupuolettomat joraajat, eläinoletetut taudintartuttajat. Ne kaikki odottaa minua. Miksi olen täällä?

Olen täällä jotta löytäisin vapauden, jotta voisin riisua jarrusukkani ja huutaa vasten kaikkeutta. Olen täällä koska tahtoisin muistaa miltä elämä tuntuu, sen häpeämättömin ja itsekeskeisin muoto, halu mennä toisten ihmisten lähellä, jutella, nauraa, pärskiä, elämöidä, tulla kohdatuksi ja liitetyksi tähän eläinmaailmaan. Minähän olen vielä eläin, vaikka sitä ei saisi sanoa.

Siellä ne odottavat minua, muut eläimet ja Mister Leijonankuningas. Nimenomaan Mister superjamitoksimaskuliinisuusvillitsijä, se pahin ja häpeämättömin. Kuinka se katsookin minua pistävästi silmiin, minua eksynyttä vaiko uskaltanutta. - Meinaako se poika jorata, hohhohoo! Poika, minä olen poika. Pieni poika, kynäpenaalin laitimmainen hb:n kynä, liki käyttämätön, lyijyään säästelevä. 

Ja se mylvintä, kuinka se vie minut mukanaan. Mister superleijonankuningas nostaa ja laskee rytmikeppiään, lihameri ahmaisee minut kitaansa, helposti ylösrullautuvat viskoositopit pullauttelevat esiin aarteitaan, molempiin suuntiin, kaikkiin ilmansuuntiin, suuhun ja suuta pienempiin osastoihin. Vaikka kaikki on vielä ajatuksen tasolla, niin se on villin ajatuksen tasolla, sellaisen joka sekopäisen huuruillan jälkeen eksyy pimeille kujille puremaan eläviä lepakoita. Siinä sitä taas ollaan, velkaa maksamassa, ihmistä saastuttamassa, koko ihmiskuntaa rikkomassa. Mitä minä oikein saisin tehdä?

Tee se mitä voit! Voinko? Mister pieneksi kuihtunut rytmilerpake yrittää vielä villitä, mutta ihmisiä on yhä vähemmän, yhä kauempana toisistaan, metrien, useiden metrien päässä. Syöksyn vielä keskelle väkijoukkoa jossa on vain kylmä lattia. Kuinka makeasti sitä mosauttaa kallon vasten parkettia. En tuu viisaammaksi, en herää ja synny uudestaan, saan melkoisen päänsäryn ja muistan kuinka houkkamainen olin, että kehtasin vielä yrittää sukeltaa siihen mikä on meiltä kielletty. Ikuisiksi ajoiksi. 

Ei. En suostu tähän.

Iggy Pop - American Caesar

Olin aikalailla tasan 25 vuotta sitten Iggy Popin keikalla Helsingin kulttuuritalolla, itseasiassa 17:sta helmikuuta 1994. Tämä oli minulla ensimmäinen ns. iso kansainvälinen rokkikeikka. Tähän asti olin nuohonnut Pohjois-pohjanmaan tanssilavoja ja kuppiloita, olin nähnyt suomirokin saralta liki kaiken mahdollisen, mutta en ulkomaaneläviä. Olin ollut aina arka lähtemään kotipaikkakunnan ulkopuolelle, etenkin kun sen aikaisessa kaveripiirissä ei ollut ketään muuta uskaliasta, joka olisi lähtenyt kanssani edes Oulun Kuusrockiin. Niin, en ole täysin varma, että kysyinkö asiaa kavereiltani tuolloin kovin painokkaasti.

Iggyn keikalle sain kyydin Helsingissä asuvalta tädin mieheltä Eerolta. Olin kai vain ilmoittanut, että tulen junalla Helsinkiin ja tarvitsen majapaikan. Pidin kai itsestään selvyytenä, että maalaispoika majoitettiin ja kuskattiin kulttuuritalolle. No näin kävi. Aina joviaali ja hauska seuramies Eero kyyditti minut autollaan läpi ison Helsingin kulttuuritalolle. Saatettiin mennä Kallion läpi, voi olla, että Eero kertoi minulle jänniä yksityiskohtia Helsingin arkkitehtuurista. Minä poika se vain odotin ja jännitin tulevaa keikkaa. Onkin jännä todeta miten vähän onkaan muistikuvia tuosta keikasta. Suurin syy siihen lienee oli täysin puskista tullut kova keikkavolyymi, että naatiskelu jäi vähäisemmäksi. Iggy bändeineen soitti niin kovaa, että korvissa soi monta päivää sen jälkeen.

Vielä seuraavana viikonloppuna Ylivieskan Vieska-ravintolassa kerroin jollekin paikalliselle neitokaiselle Iggyn keikasta ja soivista korvistani. En tehnyt vaikutusta. Saman baari-illan aikana eräs toinen puolituttu nainen kertoi, että voisi olla silleen ihan heti kenen kanssa tahansa. Häkellyin, menin pahasti kipsiin. Tilanne meni nopeasti ohi ja loppuillan laskettelin juomaani alkoholimäärää, joka oli tuolloin sixpack-kaljaa ja viinipullo pohjiksi sekä baarissa noin 4-5 paukkua, eikä tuntunut miltään. Nykyään sitä makaisi letkuissa teholla tuollaisen viinamäärän jälkeen.

Palataan Iggyyn ja tuohon keikkaan. On häkellyttävää, että löydän 25 vuoden takaisen settilistan netistä. Ihan tuosta vaan. Palaileeko muistini? Ei paljoa. Settilistan mukaan Iggy soitti tuolla keikalla paljon Stoogesin biisejä, joka oli vielä tuolloin tutkimaton kortti itselleni. Keikka oli osa edellisenä vuonna ilmestyneen American Caesar (93) albumia. Olin hommannut levyn cd:nä ja kuunnellut sitä ahkerasti ennen keikkaa. Levynkannessa Iggy väänteli paljasta ylävartaloaan, tuolloin jo 46-vuotias rokkistara tuntui todella vanhalta ja kannen rujo kuva herätti sekä inhon, että kunnioituksen väreitä. Iggy oli tuolloin ainut vanha rokkistara jolle paidattomuus sallittiin. Hän näytti edelleen hyvältä, vaikka juomuja oli alkanut ilmestymään vanhan koiran pieksettyyn ihoon.

American Caesar sytytti Iggy Popin diggaamisen isompaan potenssiin. Levyn eka sinkku Wild America on julmimpia ja rokkaavimpia iggster-biisejä kautta aikojen. Koko levy oli myös paluuta raa'empaan ilmaisuun vähän popahtavan Brick by Brick (90) albumin jälkeen. Myös tämä levy on itselleni rakas ja tuolla keikalla kuultiin levyn tehokas avauskappale Home.



American Caesar on muhkea 17 biisin kokonaisuus. Vähän sillisalaattimainen, mutta enimmäkseen laadukas rokkipaketti. Levy on myös viimeinen vinyylinä julkaistu Iggy-levy ennen muovin uutta tulemista 2000-luvun puolella. Uudelleen liekkeihin roihahtanut vinyylin kerääminen potenssiin sata on saanut tavoittelemaan minut tämän albumin alkuperäistä vinyyliversiota. Suomalaisissa levykaupoissa en ole sitä koskaan nähnyt, mutta nyt parin kolmen vuoden dicgogs-kyttäilyn jälkeen sain tilattua tämän tuplavinyylin 25 eurolla Kreikasta. Toivotaan, että se tulisi iggy-keikkani 25-vuosipäiväksi kotiin. Kreikassa näyttää liikkuvan tämän Iggy-levyn lisäksi aika paljon viimeisen vinyylivuoden 1993 julkaisuaja, kuten U2:n Zooropa, Lenny Kravitzin Are You Gonna Go My Way ja Stingin Ten Summoner's Tale. Oliko Kreikka tuolloin ylijäämävinyylin kaatopaikka kun cd otti vallan äänitemarkkinoilla? Sitä en tarkkaan tiedä.

Levyltä löytyy paljon aikaa kestäneitä iggy-biisejä kuten Mixin the Colors, It's Our Love ja Beside You. Myös rokkiklassikko Louie Louie, jonka lyriikoita iggy päivititty vuoden 1993 ajankohtaan sopivaksi: Life after Bush & Gorbachev, The Wall is down but something s lost, turn on news it looks like a movie, it makes me wanna sing louie louie. Niin, kuinka hullusti ne maailman asiat sitten oli vuonna 1993? Tämä päivä ehkä kuitenkin hullumpi ja kaaottisempi.

Levyltä julkaistujen sinkkujen b-puolilla oli paljon hukattuja helmiä, tämä Evil California oli yksi niistä. Ennakoi jo Iggyn Preliminaires(09) ja Apres(12) levyjen swingimpää olemusta.

Kesäistä levypuutetta - Lempäälästä Tallinnaan ja takaisin

Se oli laari joka oli kuin tehty minulle. Kertokaa kuka muu keräisi kasarirock-bändien The Silencers ja Smithereens pikkukiekkoja? Ei ilmoittautuneita? The Silencersin hitiksi kelpaavan Bulletproof Heartin(91) takapuoli Sleep Song on syy ja seuraus, miksi näitä pikkuisia kerään, miksi jaksan tonkia, nähdä vaiva laittaa sinkulainen levylautaselle ja vielä puoltakin kääntää. Eipä löydy Sleep Songia mistään muualta, biisi joka vältti cd-ajan deluxe versiot ja spotifyn...ja jopa Youtuben.

Sinne minä taas sukellan, omaan 80-lukuuni, ensimmäisten musiikillisten ihastusteni vuosiin, niihin artisteihin ja bändeihin jotka liikuttivat peruuttamattomalla tavalla nuorta minääni. Nyt tänään ja tässä, puhtaan taantumuksen äärellä. Pääni ei jaksa löytää uutta musiikkia, sitä on niin paljon kaikkialla ja liian helposti saatavilla. Vähän valehtelenkin, kyllähän uuttakin musaa kuuntelen, mutta se musiikkielämyksen turvaisa kohtu on 80-luvulla, en halua sieltä koskaan täysin siirtyä tähän aikaan. Sinä The Silencers ja kaikki muut, jättäkää minut rauhaan, älkää jättäkö minua rauhaan!

Takaisin laarien ääreen, niin missä minä olen? Taidan olla kesälomalla...ja muistan epämääräisen lupauksen, että tällä lomalla jyrkkä ei levykaupoille ja muille levynkeräämisen toimenpiteille. Takana on viikon mittainen Viron reissu, jossa Tallinnan levykaupat häilyivät taustalla. Kävin jopa kahden levykaupan ovelle, mutta epäonnekseni molemmat kaupat olivat kiinni(Ohessa kuva). Harvinaista, ensimmäinen ulkomaan reissuni yli kymmeneen vuoteen etten käynyt yhdessäkään levykaupassa. Ei tällä kertaa siis Tallinnan levykauppojen blogipäivitystä vaan sitten kun lähden sinne asiasta tehden tonkimaan. Nimittäin oleelliset kaupat ovat jo tiedossa.

Seuraavaksi palaamme the Silencersiin ja kasariuneni ääreen. Tottakai piti käydä purkamaan levynostonälkäni Suomeen palatessasi Turun oivaan levymestaan, eli Hassisen kirpputorin Lp-kirppikselle. Wutum! Sielläpä sitä sitten selailtiin selkä kumarassa oivallista kolmen euron hyllyriviä. Perskutas, sieltähän lähti mukaan muun muassa Leonard Cohenia, Miljoonasadetta ja Twight Twilleytä. Alapediltä löytyi sitten 15 kappaletta 50 sentin sinkkua, em. The Silencersia ja Rollareita, Bad Companya sekä Rickie Lee Jonesia. Ei huonoja. rollareiden Tumblig Dicekin soi timanttisesti.

Van Morrison, Van Morrison, Van Morrison, totta vieköön, Isoa Vania originaalikuosissa kolmeen kertaan. Löysin: Astral Weeksin(68), His Band and Street Choirin (70) ja maagisen livetuplan: It's Too Late Stop Now(74), edelleen se on liian myöhäistä, sillä Van the Man jyrää päälleni huikealla musiikillaan. Morrison on ajasta irti oleva artisti, se ei ole samalla tavalla poptähti kuin vaikka David Bowie tai Iggy Pop. Van on muusikko, musiikintekijä, musiikillinen shamaani, jonka ääni valuu paksuna, vahvana ja haltioituneena ympäristöön. Vanin on laulullaan vaikea pilata mitään biisiä, mutta tästä huolimatta Vanin tuotanto kestää muidenkin artistien versiot, sillä biisit itsestään ovat timanttisia. Sen osoittaa esimerkiksi tuoreehko Duets: Re-Working The Catalogue(15) levy, jolla esimerkiksi Michael Buble saa Real real gonen svengaamaan.

Kööpenhamina muovimatkailijan silmin

Eräänä kesäkuisena maanantaina satunnainen levymatkailija pääsi sukeltamaan noin kolmeksi tunniksi Kööpenhaminan levykauppoihin. Se ei ole paljon, mutta jotain sentään.

Accord avasi pelin komeasti. Kööpenhaminan vanhin levykauppa, aloittanut jo 40-luvulla jazz-levyjen myynnillä, ikää mittarissa komeat 75 vuotta. Olisikohan jopa Euroopan vanhin levykauppa? Levykaupan palvelu oli ystävällistä ja ymmärtäväistä, myös tälle jäykälle finski-isukille, jonka kaksivuotias poika hyöri ja pyöri ympäri levykauppaa sekä ilmoittaen toistuvasti luonnollisesta tarpeestaan. Levykaupathan eivät luonnollisesti tarjoa mitään lastenhoitoon soveltuvaa wc-tilaa. Niimpä lupaavasti alkanut levykauppavierailu loppui ennen kuin kerkesi kunnolla alkaa. Alakerran alelaarista poimin kymmenen lättyä 250 kruunun(n.30euroa) yhteishintaan, mukana muun muassa levyt: Frank Zappan: Over-Nite Sensation(73), Ten Years After: Record Live(73), Prince: Sign of The Times(87), ja Molly Hatchet: Lightning Strikes Twice(89). Yläkerrasta täydensin kokoelmaa vielä Badfingerin mainiolla lätyllä: Magic Christian Music(70).

Seuraava levykauppa oli yhden poikkikadun ja parin korttelin päässä edellisestä. Goldmine Recordsin edusta tarjosi melko kattavan 20 kruunun alelaarin. Kipeä polveni esti turhan kyykistelyn, eli se siitä sitten. Jotain sentään löysin, pitkään metsästämäni Paul McCartneyn triplalivelevyn: Tripping Live Fantastic(90), jota erehdyin luulemaan 20 kruunun levyksi, mutta sentään 100 kruunua jouduin tästä lättysestä pulittamaan. Huomioita levykaupasta: kaupassa oli valtavasti levyjä, laadukkaita sellaisia. Bob Dylania oli varmaan metrin verran, kuten myös Neil Youngia. Kysyin myyjältä etsimääni Iggy Popin: The Idiot(77) - albumia. Uusintaprässi olisi löytynyt rapiat kymmenellä eurolla. En sitten ostanut, harmittaa vähän. Levykaupan runsaus ja sekavuus aiheutti vähän sellaisen yltäkylläisen olon, ettei tiennyt mistä päästä aloittaa levyjen tonkimisen. Tosin poikani ruokahuolto vaati pikaisen poistumisen kaupasta kohti ydinkeskustan mainiota kasvisravintolaa: Rizz Razz.

Lounaan jälkeen kerkesin vielä yhteen levykauppaan. Tunnelmallisessa Beat Bob Record Shop:ssa. pääsin heti myyjän kanssa jutulle Iggy Popin levyistä ja konserteista. Herra levykaupanpitäjä oli nähnyt Iggsterin kaksi kertaa livenä vuonna 1977 Kööpenhaminassa. The Idiotia(77) ei löytynyt täältäkään, mutta sentään mainio livelevy samaiselta vuodelta: Tv Eye(77) ja hintapyyntö 75 kruunua originaalista brittipainoksesta. Ei paha. Kylkiäisinä lähti myös OMD:n Organisation(80) 60 kruunulla sekä muutamia 20 kruunun makupaloja, kuten: AC/DC:n: Razor's Edge(90), Elton Johnin: Goodbye Yellow Brick Road(73) ja Piratesin: Skull Wars(78).

Kolmen levykaupan perusteella Kööpenhamina vaikutti levynkerääjän silmin runsaalta ja kohtuuhintaiselta paikalta. 20-30 kruunulla sai paljon sellaisia levyjä joista Suomessa saa pulittaa kympin tai enemmän. Seuraavalla kerralla ehkä vähän intensiivisempi levytonkaisu.

Taavetin heikommat vuodet

80-luku oli monille artisteille taiteellista alamäkeä, varsinkin David Bowielle. Kyseisen vuosikymmenen alussa ilmestyi taiteellisesti vahva Scary Monsters(80) ja kolme vuotta siitä jättimenestys: Let's Dance(83). Mitä muuta muistatte Bowien 80-luvusta? Ennen kuin mennään Tin Machineen asti, niin on syytä ottaa esille kaksi Bowien ehkä kehnointa albumia: Tonight(84) ja Never Let Me Down(87). Niin, mikään pakkohan niitä ei ole ottaa esille, sontaa mitä sontaa, miksi vaivautua näin jälkikäteen?

Perusteluni voivat olla kehnoja ja pohjautuvat pitkälti myötätuntoon. Kun aktiivisesti diggailee jotain artistia, niin artistin kehnompikin tuotanto alkaa kiinnostamaan. Minkäs teet kun artistit parhaat albumit ovat liiankin tuttuja, liian ilmeisiä ja muotovalioita. Ei sitä kukaan jaksa rokin klassikoita päivästä toiseen luukuttaa, siispä täytyy luoda katsaus myös katveeseen, suurella rahalla luotuun unohdukseen, kimaltelevaan, mutta elottomaan tuotantoon. Näinkö pelkästään?

Tämä on se kappale jossa ilmoitan, että Tonight(84) ja Never Let Me Down(87) ovatkin itseasiassa varsin oivia albumeja. Väärin. Tonight(84) on sittenkin aika keskinkertainen albumi, mutta ehkä ei täysin toivoton? Arviotani värittää Seppo Pietikäisen analyyttinen levyarvio Soundista 10/1984, jonka juuri luin pohjalle. Tässä arviossa Pietikäinen arvottaa numeraalisesti albumin jokaiset 9 raitaa. Aloituskappale Loving the Alien noteerataan levyn pääteokseksi ja sitä seuraava Bowien ja Iggy Popin yhteistyön helmi Don't Look Down saa parhaimmat pisteet 10-. Loppulevy menee vaihtelevissa merkeissä ja pisteytyksissä. Jännänä yksityiskohtana voin kertoa, että Bowie coveroi Beach Boysin God Only Knowsia varsin onnistuneesti. Levyn suurin hitti on Blue Jean, jonka Pietikäinen tyrmää varsin huonoksi sinkkuvalinnaksi ja muutenkin kehnoksi kipaleeksi. Silti väittäisin, että näinkin ilmeinen Bowie-hittiveisu on kestänyt varsin hyvin aikaa. Oman arvioni mukaan puolet levystä toimii, toinen puoli on aika turhaa.

Never Let Me Down(87) oli toinen ostamani Bowie-albumi, ensimmäinen oli The Man Who Sold The World(71). Eli kolikon molemmat puolet, klassikko ja kimalteleva kura. Julmimmat teistä allekirjoittanevat väitteeni. Vähän aikaa sitten tehdessäni Bowie-juoksusoittolistaa skippasin The Man Who Sold The World - biisin pois koska se kuulosti yksinkertaisesti liian kuluneelta. Mutta en ala alentamaan kyseisen albumin arvoa. Sen sijaan Never Let Me Down(87) on kasarituotannolla pilattu väkinäinen ja jäykkä albumilta, jolta kuitenkin löytyy aika monta hyvää biisiä. Aloituskappale Day In Day Out on kestänyt hyvin aikaa, aikoinaan se pyöri Suomenkin hittimittareissa kyllästymiseen asti, eikä silloin biisin potentiaalia oikein tajunnut. Kakkosbiisi Time Will Crawl on hukattu Bowie-klassikko. Nimikappale Never Let Me Down on myös varsin miellyttävä, huuliharppukin siinä törähtelee. Tuotanto on onnistunut nitistämään tästäkin hyvin kelvollisesta kappaleesta hengen pois. Jossain haastattelussa Bowie pitää tämän levyn kappaleita onnistuneina, mutta myöntää, että näinä aikoina on kuunnellut liikaa muiden mielipiteitä levyn tuotannon suhteen. A-puolen päättävä Zeroes on aika hyvä biisi, selkeesti katveeseen jäänyt tämänkin. B-puolen aloittaa eeppisempi Glass Spider, joka taisi toimia Bowien levyn kiertueen nimenä. Toistan itseäni: hyvä biisi, mutta se tuotanto. B-poski on ehkä biisillisesti heikompi. Levyn päättää yksi Bowie/Pop yhteistyön helmiä: Bang Bang. Rivakka veisu, joka on myös ilmestynyt muistaakseni jollain Iggy Pop - sooloalbumilla?



Ei vieläkään siitä Tin Machinesta. Kuka muistaa Bowien leffabiisit? Tonightin ja Never Let Me Downin välissä Bowie julkaisi liudan ihan kelvollisia leffabiisejä, kuten: Absolute Beginners, Underground, When The Wind Blows ja ysärin alussa vielä tsipaleen Real Cool World. Hämmästyin ja ilahduin kun löysin Spotifystä liki kaikki Bowien 80-luvun irtobiisit ja sinkkujen b-puolet.
Bowien 80-luvun lopussa perustama Tin Machine julkaisi kolme albumia, jotka vaativat ihan oman blogijuttunsa. Nyt aivot asentoon, oliko Bowien sumeissa vuosissa 1984-87 mitään kelvollista? Ehkä alla oleva soittolista kertoo totuuden. Soittolistaa on ryhdistetty muutamalla Let's Dancen(83) biisillä.

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/6A2yxIHZwJUnn07BqdcHnR

Levymessut Ideapark Lempäälä. 3.5.2015.

Takaseinä näkyy, muovi kiertää huoneeni ympäri, sumentaa näkökykyni, kertoo että tämä on jo tarpeeksi. Want-listat on sutattu, Discogs on tsekattu, levymessuille minut vie väljähtänyt veri. En ole enää nuori, en tietenkään. Minä en ole Dingo, en tämän päivän gringo, olen eilisen hernepussi, kourallinen pehmeitä pähkinöitä, jo kellertäviä.

Vitsailut sikseen ja suuntaus tähän aikaan, tähän päivään, kauniiseen ja aurinkoiseen sunnuntaihin, josta vietin vajaa kolme tuntia Ideaparkin levymessuilla. Kattaus oli huomattavasti köyhempi mitä vuosi takaperin. Myyjiä oli vähemmän, löytöjä oli vähemmän, levyt olivat kautta linjan kalliimpia. Pika-analyysini mukaan yksi vaikuttava tekijä on alhainen euron kurssi. Ruotsalaiset levymyyjät eivät jaksa enää raahata valtavia määriä parin euron halpiksia jos niistä ei juurikaan kerry katetta. Vai oliko kaikki herkut menneet edellisenä päivänä Hyvinkään levymessuilla ja oliko (iso) osa myyjistä jättänyt tulematta Ideaparkkiin? Voipi olla myös, että käytettyjen levyjen myyntimarkkinoilla eletään jonkinmoista taitekohtaa(ties kuinka monetta), levymateria kiertää hitaammin ja hinnat ovat nousussa. Olisikohan näin? Suurin ja henkilökohtaisin syy on tietenkin se, että minulla ei ole enää paljon löydettävää ellen halua lähteä postimerkkeileen, maksamaan levyistä yli sen 20 euroa, jopa 30, 40, 50 euroa. Ei ei, hintarajani yhä pitää.

Jotain pientä kivaa sentään löytyi. Van Morrison Them - yhtyeen esikoinen: Angry Young Them(65) 8 eurolla, yhtälailla Leon Russellin soolodebyytti: Leon Russell(70) löytyi 7 eurolla. Hyviä levyjä molemmat ja mukavia lisiä levykokoelmaani. Näiden lisäksi löytyi jokunen parin euron lätty, Princeä, Paul Simonia ja U2:sta. Hieno löytö oli myös The Who:n harvinaisuuksien kokoelma Odds & Sodds(74) Track Recordsin brittipainos julisteineen ja laulunsanoineen viidellä eurolla. The Kinksin yksi ns. taiderocklevyistä Preservation act.1(73) löytyi myös vitosella.

Näiltä messuilta ostin yllättäen myös aika kasan cd-levyjä parin euron kappalehintaan ja yksi niistä oli kaiken lisäksi cd-sinkku. Niin, vinyylitarjonta oli tosiaan aika köyhää, niinpä piti laajentaa ääniteformaattia vanhaan kunnon laserlevyyn. Tästä cd-kasasta löytyi muun muassa pari Paul Welleriä, Pet Shop Boysia, Iggy Poppia ja tietenkin John Mellencamppia.

Palataan vielä alun tykitykseen, eli tähän on tultu, näitä mustia kiekkoja on yhä vaikeampi löytää ja näitä hurmoksellisia levymessujakin tuntuu olevan vähemmän. Kysymys kuuluukin, olisiko nyt se hetki vetäytyä takaviistoon kuuntelemaan valtavaa levyvuortani pienin Spotify-täydennyksin? Mitä sitä enää levyjä ostelee, turha taakka vain. Joo, en usko tähän itsekään. Toinen sormi klikkaa jo kiivaasti discogsia, josko sieltä tilaisi vaikka pienen setin seiskatuumaisia...

https://www.youtube.com/watch?v=o93jTKhil9Y

Levymessut - Turun T-talo. 16.3.2014

Eilinen kirpparinuouhous oli onneksi täyttänyt levypötsini sen verran kukkuralleen, että pystyin vastaanottamaan näiden levymessujen tuoman pettymyksen tunteen. Ok, lähdetään purkamaan pala kerrallaan tätä pakettia. Ensinnäkin nyt oltiin levymessujen "toisessa päivässä", eilen lauantaina vinyylikaravaani oli käynyt Helsingissä Tavastialla ja näin ollen paras kerma oli jo kaavittu päältä. Sen verran face-ilmoittelua seuranneena huomasin, että esim. mainio ruotsalainen Delicious Goldfish Records oli matkalla tällä kertaa euron ceedee-laareineen, mutta ei vastaavan hintaisten vinyylilaarien kera, kuten aiemmilla levymessuilla on ollut tapana.

Turun T-talon tila messupaikkana oli Kårenia ehkä hieman hämärämpi, tilaa lienee kutakuinkin samanverran, ihan ookoo paikka levymessuille. Valaistuksessa oli hieman toivomista, joissain levynurkkauksissa jouduin vähän siristelemään, jotta näin mikä printti on kyseessä? Noh, saattoi johtua ikänäöstäkin. Paikalle tulin jo puoli tuntia ennen avaamista ja tietenkin siinä toivossa, että saan napsittua parhaat palat päältä. Ok. Pääsinkin ensimmäisten joukossa sisään, mutta aika pian huomasin, että kattaus oli tänään niukempi, ei juurikaan näitä houkuttelevia alelaareja.

Jotain sentään tuli löydettyä. Ekalta ruotsalaisen myyjän kojulta löysin The Pretty Thingsin Uk-originaalin esikoisalbumin: The Pretty Things(65) neljällä eurolla. Kansi aika surkeassa kunnossa, mutta itse levy soi aika virkeästi. Tämän jälkeen lampsin yhden suomalaisen myyjän laareille, josta mukaan tarttui Dave Edmundsin: Twangin(81) kahdella ja puolella ekellä. Ihan hyvä löytö. Kohtapuolin olinkin jo mainitsemani Delicious Goldfish Recordsin kojulla, josta ne euron vinskyt siis puuttuivat. Ihan mukavina löytöinä mukaan lähti kuitenkin aussirock-bändien The Saintsin: All Fools Day(85) ja Triffidsin harvinaisempi kokoelma: Love in Bright Landscapes(86).

Aloin jo luovuttamaan, että eiköhän tää ole jo tässä, säästetään rahat ja lähdetään meneen. Sentään yhdellä ruotsalaisen myyjän kojulla pääsin hetkellisesti kiinni levyntonkimisen flow-tilasta. Kolmen euron laarista lähti mukaan 4 kohtuullista herkkua: Little Featin: Sailin Shoes(72), Temptationsin: 1990(73), David Bowien: Diamond Dogs(74) avattavilla kansilla ja vielä myyjä mainostama kaikkien aikojen paras Glam-rock albumi, Cockney Rebelin: The Human Menagerie(73). Lopullisena niittinä messuille ostin yhdeltä suomimyyjältä Iggy Popin: Lust for Lifen(77) ja maksoin siitä peräti yhdeksän euroa, joka on kuitenkin aika kohtuullinen hinta.

Myönnetään, että odotukseni messujen hintatasoa kohtaan olivat aika kohtuuttomat, odotin sellaista muutaman euron muovimyrskyä, että paikka tulvii toinen toistaan hienompia euron löytöjä, koska edelliset levymessut Kårenilla olivat tällaiset. Nämä messut menivät asteikolla sinne huonompaan äärilaitaan, ei paljon mainittavaa jälkipolville, paitsi tämä bloggaus.
Toisaalta on paljon ihmisiä, jotka oikeasti ostavat niitä kalliimpia levyjä, toinen toistaan houkuttelevimpia keräilykappaleita. Itselle viisi euroa on se kipuraja, joka ylitetään harvemmin. Itseasiassa maksimi jonka yhdestä levystä voin maksaa on 20 euroa ja sitä en ole tehnyt kovin montaa kertaa. Kallein ostamani levy lienee Samae Koskisen: Hyvä Päivä(13) vinyyli, josta maksoin uutena 23 euroa.

Messut saivat minut jälleenkerran pohtimaan tätä levynkeräyksen järjellisyyttä, että onko järkee vai ei? Luettuani tämän toisen bloggaajan oivallisen kirjoituksen aiheesta uskoni taas hetkellisesti palasi: http://rajatapauksia.wordpress.com/2011/01/23/anonyymit-addiktit-viides-istunto/

Ja perään totaalista turmiollisuutta jota pitäisi tuomita isolla kädellä, jos sitä omassa ympäristössään näkisi, mutta aina saa hyväksynnän tässä rokin sarjakuvamaailmassa:

Marko määrää, sinä tottelet! Kesäherkut - 13

Wohoo! Tiedän, että olette ikävöineet minua, tiedän että pahaiset pikku punkit yrittävät löytää tiensä läpi tuuhean karvapeitteeni, me kaikki tiedämme että kesä on ***kin' hot ja minä kesätohtorina määrään rytmejä ja säkeistöjä teidän kalvakkaisiin nahkoihin. Auu-uhuu, kellä pokat on, ne kuonollansa pitäköön, sitä kärpäslätkällä nenuun joka poteroon kaivautuu, ai kän fiil it in tö äär, aina tiukemmat ja tuhdimmat tuoksut, uusien mukuloiden terhakkuutta ja vanhojen siemenpottujen uskollisuutta, let's put rock it on!

Iggy and The Stooges: Ready to die
Säikähdin tuota otsikkoa, ei iggy vielä, ei rumpali Asheton, eikä kitaristi Williamson! Kun kitaristi Ron Asheton kuoli muutama vuosi sitten, niin Iggy haali joukkoihinsa vanhan Stooge-äijän James Williamsonin, joka soitti muun muassa legendaarisella Raw Power(73) albumilla, jonka legendaarisuutta sietää toki miettiä!? Levyä on kritisoitu ajoittain kuuntelukelvottomaksi, syynä on David Bowien epäonnistunut mixaus. Tätä uutta Stooges-lättyä on pidetty kautta linjan vanhojen setien muotovaliona rokkauksena, joka ei haasta alkupään Stooges-albumeja, koska sedät ovat vaan niin vanhoja. Koiran tarkalla nenälläni kyllä väitän, että Iggy Popin sooloplattana tätä pidettäisiin erinomaisena. Onhan tämä hyvä levy. Kuuntele nimibiisi, Burn ja Gun sekä ne slovarit, toimii varmasti.

The House of Love: She Paints Words in Red
Wuhuu! Tässä myös oiva ns. paluulevy kasarin lopun erityisen kovatasoisena pidetyltä brittibändiltä. Eka levyn The House of Love(88) Christine on yksi vaihtoehtorokin klassikkobiisejä. Muistan kuinka 80-90-luvun vaihteessa musiikkitoimittajat pitivät tätä bändiä ihan yhtä kovana kuin esmes Stone Rosesia ja Happy Mondaysia, brittien johtavana indiebändinä. Merkille pantavaa tässä bändissä on laulaja-lauluntekijä Guy Chadwickin lempeän intiimi lauluääni ja kitaristi Terry Bickersin erittäin tyylitietoinen lankun käsittely. Tää uusi lätty on kypsynyt, tasapainoinen kokonaisuus, jolta löytyy klassikon poikasiakin, kuten Holy River.



Laura Marling: Once I Was An Eagle
Lauran edellinen A Creature I Don't Know(11) soi tiiviisti tässä taloudessa ja se hyväksi isäntäväen toimesta noteerattiin. Uuden kuuntelu on ottanut vasta varovaisia ensiaskeleita, latinkia tässä levyssä tuntuu olevan, todennäköinen "grower-levy". Kuriositeettinä haukahdan, että tyttöhän on vasta 23 vuotias ja neljä sooloalbumia takana. Hyvä, hyvä Laura, Hau-huuu!

Beady Eye: Be
Ex-Oasis Liam Gallagher kumppainen on päässyt bändinsä kakkoslevyyn asti. Esikoinen Different Gear, Still Speeding(13) ei ollut energialtaan ja kertosäkeiltään lainkaan hullumpi, vähän pastissinomainen vain. Uusi levy lähtee käyntiin hyvänkuuloisella Flick Of The Fingerillä, siitä jatketaan hyvällä rallipohjalla, kuuntelukertoja vaatii.  Koiranvaistoni sanoo, että karvatupon verran esikoista parempi!? Levy joutui ilmeisesti britteissä pannaan kannen takia, jossa vähän nänni näkyy.

The Flaming Lips: Terror
Levyhän ilmestyi jo varhain keväällä. Oklahoman härösedän Wayne Coynen bändi ottaa taas askeleen artsumpaan suuntaan, mutta oliko tällä kertaa avaruusmaalailun kyytipoikana myös paljon aitoa tunneliimaa? Try to explain on kasvanut alkukesän merkittävämmiksi biisukoiksi.

Koiranelämästäni huolimatta, spotikoiden ja bittitaivaiden tarjoiluastioille on jäänyt paljon koskemattomia musaherkkuja. Mites soi rokki tänään Bobsy Gillespie? Primal Screamin: More Light on inkarnoitunut luoksemme kuulemma Sreamadelican(91) kaltaisena happoiluna. Vanha setä Eric Burdonin(ex-Animals) elämänkokemusta tihkuvaa sooloa 'Till Your River Runs Dry on ylistetty jokaisessa kylässä ja koirahoitolassa, herrahan tulee porijatseillekin. Sinne tahtoisi tämä koiranenkin, jos aika olisi rajaton ja myötämielinen?

Eikäs siinä kaikki, ihan kuonoa alkaa pakottaa ja luimukorvia kutittaan kun tajuaa näiden sävelten vielä purkautuvan uuden tilavamman koirahoitolan seinille ja kattopinnoille. The Del Lords: Elvis Club, aijai miten maistuvaa. vanhan liiton rokkaamista. Lloyd Cole: Standards, tähän isken vielä hampaani, musalehdet väittävät että Lloyd panee taas kunnolla rokaten, minä myös, auu-uu-uhuu-rufruffuuu!

En tietenkään ole unohtanut The Nationalin: Trouble Will Find Me - lättystä. Vähän soutaa ja huopaa, tarvinnee lisäkuuntelua, kaksi edellistähän olivat timantinkovia. Oma osastonsa on tietenkin Black Sabbathin uutukainen 13 ja Queens Of The Stone Age: ...Like Clockwork, minä en näistä perusta, vaikka laatumakkaraksi haukutaan. Eikä pidä unohtaa lukuisia "pienempiä" indiepoppaajia ja räksyttäjiä joita myötämieliset musablogit niin auliisti tarjoilevat, tässä lopuksi yksi sellainen. Tämän jälkeen jokainen koirankuonolainen tai edes vähän koiralle tuoksahtava tapaus saapi vaipua iltapäivän kesäsiestalle. Vi Ses och Wuff!

STOOGES, DEAD!

Uusi vuosi alkoi heti ikävällä kuolinuutisella, The Stoogesin alkuperäinen kitaristi Ron Asheton on löydetty kuolleena, kuolinsyynä ilmeisesti sydänkohtaus. Iggy Popin johtaman The Stoogesin pitkän ja katkonaisen uran kohokohtia ovat tietenkin alkupään kolme albumia: The Stooges(69), Funhouse(70) ja Raw Power(73). Noista kolmesta albumista asiaan vihkiytymättömät nostivat vuosikausia ykköseksi David Bowien tuottaman paskasoundisen Raw Powerin. Viime vuosina ykkösalbumin valtikka siirtyi enemmän Fun Housen suuntaan, jonka White Stripesin Jack White on nostanut ansaitsemalleen jalustalle, erityisesti levyn ykkösbiisi ”Down on the street” on yksi rokin vaarallisia klassikoita. Unohtaa ei pidä myöskään ”The Stooges” albumia ja biisiä joka määrittelee bändin ja ennen kaikkea sen johtajan: ”I wanna ne your dog”

Vuosi sitten ilmestyi myös bändin paluualbumi The Weirdness(07), joka otettiin rokkimediassa vastaan aika nuivasti. Kyseessä on kuitenkin ehta tunkkasoundinen rollarilevy sisältäen useita tehokkaita tsipaleita, kuten ”My idea of fun”. Viimeisen kerran Ron Ashetonin pääsi näkemään Suomessa viime kesään Seinäjoen vauhtiajoissa, jossa Stooges oli pääesiintyjänä, sitä ennen Stooges esiintyi vuotta aikaisemmin Tampereen Sauna Open Airissa. Molemmat keikat olivat silkkaa primitiivisen rokin juhlaa, kiitos ennen kaikkea Iggy Popin energisen ja yhä riskejä ottavan lavakäyttäytymisen, unohtamatta rytmiryhmän välillä psykedelisiinkin sävyihin yltänyttä soitantaa.

Siellä oli monta setää, kitara, basso, torvet ja rummut
oli peitettyä ja pergamoitua nahkaa, löysää ja kiristettyä lihasta
ainakin siellä oli rokin alkujuurta, välitöntä ja hullua
ensimmäisten paikalla olleiden energiayhteyttä

http://www.myspace.com/iggyandthestooges