Asia jota olen pitkään miettinyt ja...pelännyt. Nimittäin, kirjoittaa arvio jokaiselta Rollarilevystä. Tässä sitä nyt ollaan. Urakka on alkanut. Totaalista turhuutta ja hulluuttako? Käyttää nyt tehokasta peliaikaa/elämisenaikaa tällaiseen mammuttiurakkaan, kun maailmanluokan kriitikot tai tekoäly voisi hoitaa homman uskottavammin ja helpommin. Vai voiko? Haluan uskoa, että yhden Pohjois-pohjanmaalaisen tyypin mielipiteet ovat myös kiinnostavia ja vakaasti uskon, että pystyn valottaa teksteilläni jotain Rolling Stonesin maagisestä ytimestä, että miksi tämän musiikin seuraan kannattaa ajautua.
Rolling Stones on tuonut elämääni niin paljon hyvää, luonut uskoa ja jatkumoa, että liikkeen voimaa meidän maallisessa maailmassa voi venyttää aivan loputtomiin. Ja kyllä, nämä ukot ovat ansainneet ehkä noin tsiljoonanne fanistatementtinsä. Kaikki nämä rakkaat levyt joista nyt alan kirjoittaa, ovat todellakin kirjoituksen arvoisia.
Oma kriittisyysteni näitä arvioita kirjoittaessa on tuskin huipussaan. Voinko antaa millekään Rollarilevylle alle kiitettävää arvosanaa? Vaikea kysymys, sillä jokaista plättyä rakastan omalla tavallani, sen mahdollista heikkouksista huolimatta. En pystyne pitää tohkeissaan olevaa fanipoikaa etäällä arvioistani. Mutta nyt jo tiedän, että minunkin rollariarvioista löytyy niitä reilusti alle kiitettävän arvosanan saavuttavia levyjä. Numeraalinen arviointitaulukkoni tulee olemaan: 0-10.
Mitään aikarajaa en anna tälle mammuttiprojektilleni. Levyarviot saattaa tulla valmiiksi tämän vuoden, jopa kesän aikana...mutta todennäköisesti tähän urakkaan kuluu vuosia. En pidä kiirettä, mutta en myöskään pidättele, jos sanomisen tarve on kova, niin annan palaa. Myöskään sanomisen mittaa en tarpeettomasti venytä, jokin levyarvio voi tulla varsin lyhyenä, kuin alaviitteenä, mutta jokin arvio voi kasvaa pitkäksikin. Tähän mahtiponnistukseen saattaa kuulua tärkeitä sivuraiteita, kuten tietyt live- ja kokoelmalevyt ja ennen kaikkea Mickin ja Keefin mainiot soololevyt. Katsotaan mihin tämä tie vie.
Kesällä ilmestyy Rolling Stonesin kahdeskymmenesviides studioalbumi: Foreign Tongues (26). Ennen kuin päästään sinne asti, niin aloitetaan tämä tarina ihan alusta, vuodesta 1964 jolloin ilmestyi bändin esikoisalbumi Rolling Stones (64), jonka jenkkiversio tunnetaan nimellä: England's Newest Hit Makers (64). Alkujaan Stonesit olivat silkkaa bluesrokkia ja kappaleet olivat enimmäkseen covereita. Eka levyltä löytyy vain yksi Jagger/Richards-kappale: Tell Me. Tuo popmainen kappale(jossa Keef on helposti erotettavissa taustalaulusta) onkin levyn kiinnostavinta antia, verrattuna noihin aika perustason cover-valintoihin. Kappale on vuosien myötä kerännyt lisää arvostusta ja se löytyy esim. Martin Scorcesen Mean Streets (73) leffan soundtrackilta.
Reilun puolen tunnin mittainen esikoisalbumi on kaikin puolin mallikelpoinen suoritus uudelta lupaavalta brittitulokkaalta. Vaikka mennään lainakappaleiden varassa, niin jo nyt Rollareiden oma soundi on erotettavissa, kuinka nuori vitaalinen bändi on ottamassa bluesia nupullaan olevan tyylinsä tueksi, joka tarvitsi vielä jokusen vuoden lisää, sekä enemmän Jagger/Richards originaalikappaleita.
Cover-kappaleita toimivat parhaiten levynavaajat: Route 66 (UK) ja Not Fade Away (US). Biisijärjestys oli siis hivenen erilainen näiden kahden painoksen kesken. Pidän brittipainoksia enemmän "alkuperäisimpänä" kuin jenkkipainoksia. Muilla alkupään levyillä jenkkipainokseen lisättiin enemmän sinkkubiisejä, kun taas brittipainoksilta niitä ei löytynyt.
Levyllä lanseerattiin myös mystinen Nanker Phelge niminen biisintekijä, joka tarkoitti koko bändiä. Näin ollen kaksi biisiä tältä levyltä meni koko bändin nimiin. Näistä toinen Little by Little,Not Fade Away sinkun b-puoli, on varsin vaikuttava veto. Legendan mukaan Jagger olisi laulanut kappaleen vahvassa humalassa. Brittiversiolta löytyy kappale I Need You Baby (Mona), joka muistuttaa todella paljon Not Fade Awayta. Se voi olla syy miksi molemmat kappaleet eivät löydy britti- ja jenkkiversioilla. Tietokilpailukysymys: miltä vaikuttavalta suomifilmiltä löytyy kyseinen "Mona" kappale?
Koska kyseessä on näinkin merkittävän bändin esikoisalbumi, niin kovin huonoa numeroa en pysty antamaan. Energia ja meininki on kohdallaan. Jaggerin laulajan karisma on jo tällä levyllä läsnä, parikymppinen brittipoika haastaa heti kättelyssä bluesesikuvansa ja luo jotain täysin uutta ja omaa lauluilmaisua. Hyvin mieluisaa on myös kuunnella Jaggerin huuliharpun soittoa, jota löytyy riittämiin tältä levyltä. Tiukasti soittaa myös koko muu bändi. Wattsin kannut kuljettaa karavaania jo nyt vuosien varrella tutuksi tulleella jouhevuudella. Tämä valtavan pitkä menestystarina on saanut onnistuneen lähtölaukauksen.
Rollareiden uusi levy on ollut julki jo kohta kuukauden päivät, joka tuntuu paljon pitemmältä ajalta. Sitä on meinannut heittäytyä sentimentaaliseksi uuden rollarilätyn edessä, kuin kyseessä olisi elämän ja kuoleman kysymys. Sitähän se toki myös on. Fysiikan rajat on venytetty äärimmilleen, kuminauha vielä kestää, kitara vongahtaa, kitarisat eivät kuivu, kivi on sileä, jo pienempi, mutta ei olematon, ennen kaikkea Se rollaa edelleen. Mikä ihme!
Toinen kysymys, entä jos uusi Rollarilevy aiheena ei kiinnosta? Tämä kysymys sivutetaan oitis. Tottakai se kiinnostaa. Puhutaan loppusyksyn ihmeestä, odottamattomasta, vaikkakin hyvin odotetusta. Ja ja tarvitseeko maailma tätä arviota noin kymmenentuhannen muun (tai paljon useamman) arvion rinnalle? Veikkaisin, että kyseessä on lähihistorian eniten arvioitu rocklevy. Vastaus tähän on tietenkin: ainakin minä tarvitsen oman arvioni uudesta rollarilevystä, jotta saan tunteeni ja levottomasti karkailevat ajatukseni kasaan.
Näinhän me haluttiin kaiken päättyvän...tai vielä jatkuvan, loppuun asti komeasti, palkeet levällään, etenkin kun niitä palkeita on, ainakin Mick Jaggerilla. Uskon, toivon ja luotan, että autotune ja tekoäly ovat olleet pienessä roolissa tällä levyllä, vaikka tuottaja Andrew Watt on puristanut rollariuden tehokkaaseen ja huojumattomaan formaattiin, kuten Pekka Laine tuoreessa levyarviossaan toteaa: "Nyky-Stones on epäilyttävän ryhdikäs ja normaali". Tätä en haluaisi sanoa ääneen, mutta sanon kuitenkin: Hackney Diamonds kuulostaa paikka paikoin keskivertoa paremmalta Mick Jaggerin soololevyltä, jota muut Rollarit säestää. Ei, en usko tätä ajatusta. Pois se minusta. Toisaalta uudessa Mojo-lehdessä nimenomaan Watt painottaa, että levy on enimmäkseen äänitetty livenä ilman suurempia jälkiäänityksiä ja muuta digitaalista painolastia. Ja käyttää sessioista termiä: It's a Raw Shit.
Ensimmäiset kuuntelut eivät täysin vakuuttanet minua, mutta olen antanut levylle aikaa ja ehkä armoakin. Useissa haastatteluissa Jagger halusi tehdä ajanmukaisen levyn, moderneilla soundeilla, eikä hakea tietoisesti Exile On Main Streetin retrosoundia. Tässä suhteessa levy on kyllä onnistunut. Tavallaan Stones on pyrkinyt kautta historian flirttailemaan aina sen ajan musiikkisuuntausten kanssa, kuten 70-80-luvun diskomausteet levyillä, kuten biiseissä Hot Stuff ja Emotional Rescue. Mutta flirttailu on tehty aina rollariutta kadottamatta. Vaan onko se tällä levyllä ensimmäistä kertaa kadonnut? En menisi sittenkään sanomaan. Perataan seuraavaksi levy läpi biisi kerrallaan:
Angry
Edellisessä Blogikirjoituksessa pidin Angrya aika perusralllina, ei mitään uutta rollaritaivaan yllä. Aika samat vibat vieläkin. Ihan hyvä biisi, mutta ei klassikkotasoa. Monen muun aikaisemman albumit avaussinkut ovat olleet paljon parempia, kuten Bigger Bangin (05)Rough Justice. Angry kulkee vähän ohkaisesti eteenpäin. Ei huono, mutta...8
Get Close
Tämä kappale on huomattavasti kasvanut kuuntelussa. Kuulin sen viikko sitten yllättäen suoratoiston kautta ja mietin, että mikä on tämä tuttu ja hyvänkuuloinen biisi, ennen kuin muistin sen uuden levyn kappaleeksi. Tässä biisissä on mielestäni modernisoitu rollarisoundi parhaimmillaan. Alkuun se kuulosti kliiniltä, mutta kuuntelujen myötä kappalee raaka energia paljastui. Kappaleen torvet törähtelee maukkaasti, tuoden mieleen Sticky Fingersin megaraidan Can't You Hear Me Knockingin. Tiukkaa rollaamista. Tämän biisin kuulisin mielellään livenäkin. 9
Depending On You
Levyn biiseistä tämä puoliballadi kolahti ensimmäisenä. Tässä on tunnetta ja sanomaa, pitkän kuljetun tien tunnusmerkkejä ja paljon sydänverta. Lyyrisesti myös onnistunut kappale, vai mitäs sanot näistä aloitusriveistä:
Your fingerprints in the dark Your past and present tangle up in my arms Our secrets sealed in our scars Sharing a smoke on the steps of a bar
Jagger tilittää varsin onnistuneesti. Pääosassa on tunne kun kuuntelen tätä kappaletta. Muuta en osaa sanoa, kuin että se mahdollisesti levyn parhain kappale. 9½
Bite My Head Off
Kappaleesta meuhkattiin paljon etukäteen kun itse Paul McCartney saatiin bassonvarteen. Aika perusrokki kuitenkin, ei huono, muttei mitenkään mieleenpainuva. Paulin säröbasso on kieltämättä maukas lisä kappaleeseen. Alla oleva kappaleen liveversion ns. salaklubikeikalta kertoo, että biisissä on potentiaalia ja sekin on kasvanut myös kuuntelussa, juuri viilasin kahdeksikon edestä miinuksen pois ja laitoin plussan perään. 8+
Whole Wide World
Alkuun kappale suhahti ohitse mitään sanomattomana. Mutta biisi on kasvanut kuuntelussa(tämäkin). Vähän sellaista Jaggerin soololevyjen tasoa, mutta ehkä sittenkin ihan hyvä albumiraita. Ronnie Wood ylisti yhdessä haastattelussa biisin funkahtavaa riffiä. Kieltämättä kappaleessa on mukavaa potkua, mutta tietoisen moderni ote syö kappaleen tehoa. Sanoisin. Tässä kappaleessa Jaggerin fraseerauksesta on löydettävissä tietoista Cockneyn murrepohjaa. 8
Dreamy Skies
Tätä biisiä on kehuttu sen autenttisuudesta ja Exile On Main Street - vaikutteista. Kyllähän tämä kantriballadi on täyttä tavaraa. Mikään tuotanto ei ole väärällä tavalla päässyt pilaamaan kappaletta, on vain bändi joka soittaa niin taiten kuin osaa. Ja hyvinhän ne pojat vielä osaavat. 9
Mess It Up
Toinen levyn biiseistä joissa on edesmennyt rumpali Charlie Watts mukana. Tavallaan riemastuttavan hitikäs ja Rollareiden ns. diskobiiseihin viittaava tsipale, kuten Miss You ja Dance. Toimii, mutta ehkä tuotantoa tässä liikaa, vaikkakin Charlien kannutus luo aidon rollarikeinunnan tunteen. 8½
Live By The Sword
Toinen ja parempi Charlie Watts - vetoinen kappale. Mukaan on myös saatu bändin alkuperäinen basisti Bill Wyman, iältään 87-vuotta. Muistan lukeneeni jostain, kun Jagger oli kysynyt Wymania mukaan oli hän alkuun varmistanut, että soitatko vielä?
- Miten niin en soittaisi? Olen tekemässä uutta levyäkin, oli Wyman vastannut. 9
Driving Me Too Hard
Pidän tätä jollain tapaa sisarbiisinä eka sivun Whole Wide Wordille, vaikkakin tämä on balladimaisempi. Yhtälailla molemmat ovat tämän vuosituhannen ja vuosikymmenen ns.perinteisiä rollarirokkeja. Ei mitään uutta auringon alla, mutta sellainen kappale, joka olisi voinut löytyä muiltakin myöhäisaikojen rollarilevyiltä ja puolustaa hyvin paikkaansa. 8
Tell Me Straight
On pakollinen Keef-balladi ja hyvä sellainen. Alkuun biisi kuulosti moneen kertaan kuullulta ja jotenkin ohkaiselta, mutta kyllähän tämä aitoudessaan kiipii muiden Keefin laulamien harvalukuisten rollariveisujen rinnalle, ehkei ihan Happyn, Yoo Got The Silverin tai Before They Make Me Runin tasolle, mutta samantasoisista verrokeista voisin mainita esim. Sleep Tonightin, Slipping Awayn ja vaikka The Worstin.
Tell me straight I need an answer, how long can this last? Just tell me straight, don't make me wait Is my future all in the past?
Keith tietää, että tiimalasista on tippumassa viimeiset muruset ja ehkä juuri siksi tämä laulu kuulostaa niin koskettavalta ja todelta. Jokin vääräleuka meni harmittelemaan, että tupakinpolton lopettamisen myötä Keefin laulu kuulostaa nyt jo vähän liiankin puhtaalta. 9
Sweet Sounds Of Heaven
Alkuun biisi oli järkyttävä pettymys, jota edellisessä rollaribloggauksessani jo käsittelin. Aika on tehnyt onneksi hyvää tällekin kappaleelle, mutta siitäkään huolimatta en pidä kappaletta levyn parhaimmistoon kuuluvana. Jaggerin laulusuoritus tällä gospel-balladilla on tyrmäävän kova. Lady Gagan mukana olo tuo hyvää lisäarvoa biisille, mutta laulu itsessään on edelleen vähän tylsä. Ehkä vuoden päästä olen eri mieltä ja pidän kappaletta levyn parhaana, mutta nyt kynsin ja hampain annan sen kasimiikan. -8.
Rolling Stone Blues
Tähän kappaleeseen olisi hyvä lopettaa yli 60-vuotinen ura. Biisi, joka antoi nimen tälle bändille. Biisi äänitettiin yhdellä otolla. Mick laulussa ja harpussa, Keef kitarassa. Neljäs otto taisi riittää, niin biisi oli purkissa. Ollaan takaisin alkulähteellä. Ei mitään liikaa, eikä liian vähän. Täydellistä...jos bluesista pidät? Minä pidän. 10.
Nopealla matematiikalla lasken levyn kappaleiden keskiarvoksi numeron: 9. Täten totean, että Rolling Stonesien Hackey Diamonds on kiitettävää tasoa. On vaikea uskoa, että laskisin arviotani enää tästä, biisikohtainen nostaminen tulee varmaankin kysymykseen lähitulevaisuudessa. Tätä arviota ennen luin kymmeniä muita arvioita levystä ja näiden päälle useita haastatteluja. Keskiarvo noissa arvioissa menee aikalailla yksiin oman arvioni kanssa, n. 4/5.
Eikä tässä kaikki. Seuraavan levyn kappaleista on kuulemma kaksi kolmasosaa jo äänitetty. Tuoreen haastattelun mukaan bändi haluaisi mahdollisimman nopeasti studioon viimeistelemään tämän Hackey Diamondsin seuraajan. Toivottavasti näin käy, ja ennen ensi kesän oletettua kiertuetta ulkona on kaksi uutta rollarilevyä. Ehkäpä tämä on vain fanin toiveajattelua. Keefiltä asiaa kysyttäessä haastattelussa, että tuleeko vielä yksi levy, niin vastaus oli: - En ole mikään Nostradamus!
Juna kulkee yöllä ja päivällä, mutta ei ilman sinua
olit tuttu, mutta tuntematon, yksityinen ja yleinen
olit maailman parhaimman svengin perusta, korvaamaton
kaikilla mittareilla ihailtava ihminen, vaikka tiesin sinusta vain musiikin
Lepää rauhassa, Charlie
Kun Charlie on mennyt, niin toivon että rollarit lopettavat vierintänsä tähän. Toivon sitä aidosti. Voi olla, että se uusi levy on vielä tulollaan ja Charlie kerkesi kannuttaa siihen rumpuraidat, mutta sillä ei ole enää merkitystä. Maailman tärkeimmän liikevoiman perusta on lakannut olemasta.
Charlie Watts liittyi Stonesiin vuonna 1963 ja hän ei ollut bändin eka rumpali. Pieni maininta löytyy historiankirjoista kaverista nimeltä Tony Chapman, joka oli rummuissa Stonesin ekalla virallisella keikalla heinäkuussa 1962 Marquee klubilla Lontoossa.
Vuodesta 1963 alkaen Charlie on ollut mukana tiettävästi kaikilla Rollareiden levyillä aina viime vuoden Living in the Ghost Town tsipaleeseen asti.
Mitä Charlie edustaa Stonesissa, niin se on svengi, takapotku, se rytmillinen tahti joka tekee Rollareiden musiikista yhtäaikaa svengaavan ja laiskan. Siihen tarvitaan toki Keefin säröinen skitta ja Ronnien kyky pitää Keef raiteilla, sekä tietty Jaggerin ainutlaatuinen ääni. Mutta jos Charlie puuttuu sopasta, niin svengi hyytyy. Ilman Charlieta Stonesia ei ole. Jazz-rumpalitaustasta on myös paljon apua.
Rolling Stonesin piti lähteä syysrundille jenkkeihin ja Charlie on korvattu jo aiemmin Steve Jordanilla, kun rumpalisuuruudelle jouduttiin tekemään äkillinen "operaatio". Steve Jordan ei ole turha kaveri. Hän on soittanut rumpuja Keefin varsin svengaavilla soolotuotoksissa. Tähän nähden hän voisi olla (ja on) se paras mies korvaamaan Charlie. Vaan pitääkö tällaisesta asiasta edes keskustella. Charlie on poissa ja Stonesien ei pidä enää lähteä kiertueelle.
Kahdeksankymmentä vuotta on kunnioitettava ikä ja voi sanoa, että Charlie ei poistunut keskuudestamme mitenkään liian aikaisin. Kuusikymmentä vuotta työelämässä on kohtuuttoman pitkä aika. Rollarifanina sitä on kaikki nämä vuodet toivonut, että bändi rikkoo aina uudestaan luonnonlakeja ja on ihan normaalia olla kiertueella yli kasikymppisinä. Ei teidän enää tarvitse. Kaikki arkistojen jämät otan kyllä vastaan, mutta muu bändi saa nyt luvan kanssa jäädä eläkkeelle.
Miten tässä nyt käy? Loppuuko Stones tähän? Veikkaan, että he tekevät tuon syysrundin Charlien muistolle. Onko se oikein vai väärin, jos näin tapahtuu? Tällä hetkellä en pidä ajatuksesta, että Rolling Stones jatkaa toimintaansa.
Valitsen tähän kymmenen omaa suosikkiani stones-tuotannosta, sellaista missä Charlien kannutus mahdollistaa tämän maagisen svengin:
Living in the Ghost Town (20) Ihan sen takia, että tästä edelleen tunnistaa Stonesin sooundin, että se on aitoa tavaraa.
Hand of Fate (76) Likaisen laiska Hand of Fate on rollaribiisin prototyyppi. Pörisee ja svengaa, rytmiluut paukkuvat oikeissa kohdin.
Get Off Of My Cloud (65) Satisfactionin jälkeen Rollarit julkaisi seuraavan hittisinglen, josta on jäänyt erityisesti biisin nykivä rytmi mieleen. Tästä rytmiikasta tulee jotenkin Eppujenkin ekat levyt mieleen. Takapotkun syntysijoilla, vaikka se täyteläisin soulsvengi bändiltä olikin vielä syntymättä,
Undercover of The Night (83) Armotonta kasaritykitystä, myös Charlien rumpupallin takaa.
Emotional Rescue. Disco-Stonesia ja Falsetti-Mickiä. Ilman Charlien rumpuraitaa ei tääkään olisi paljon mitään.
Moon is Up (94) Oudokki Voodoo Lounge albumilta, jossa Charlie soittaa erittäin svengaavasti steel-rumpuja. Biisi on Stonesin myöhäistuotannon kadonneita helmiä.
Gimme Shelter (69) Ehkä Rollareiden kaikkien aikojen kappale, joka ilman Charlien "potkuja" ei olisi sitä mitä se on.
Can't Be Seen (89) Keefin lauluveto, jota Charlie ilolla kuljettaa eteenpäin. Aliarvostetun Steel Wheelsin parhaimmistoa.
Ventilator blues (72) Tietääkseni kappale jota Stones ei mielellään soita livenä, sen rytmillisen haastavuuden vuoksi.
Beast of Burden (78) En osaa puhua musiikillisesti, ehkä osaan puhua tunteellisesti. Beast of Burden on minulle SE Rolling Stones-biisi. Se keinuttaa, muistuttaa (nuoruudesta), itkettää ja melkein kiihottaa. Stones-svengi täydellistyy tässä, saavuttaa tavoitteensa, pysyvän paikan lantioni pohjassa, laiskan ja raukean liikkeen. Kappale joka on silkkaa rytmillistä nautintoa.
Löyhästi mukaillen Little Featin mestariteosta Feat's don't fail me now(74), että älkää vierivät kivet pettäkö odotuksiani sen uuden studioalbumin suhteen. Mick Jagger on viime vuosien haastatteluissa vihjannut, että kipinää uuden Stones-albumin tekoon ei välttämättä ole, koska Jaggerin mielestä ihmiset eivät halua enää uutta Rolling Stones albumia, vanhat hitit riittää. Haluammeko me?
Minä haluan uuden Rolling Stones albumin vielä ilmestyvän, ja haluan sitä niin vietävästi. En pidä tästä Rollareiden nykyisestä eppunormaaliutumisesta, jossa ollaan kiertueella ilman uutta materiaalia. Eput ovatkin osaltani keikkapannassa aina siihen saakka, kunnes uutta matskua ilmestyy. Olen armoton, enkä anna Ylöjärven pojille tilaisuutta houkutella minua keikalle kuulemaan noin ziljoonaan kertaan Kitara, Taivas ja Tähdet ym. muut reppubiisit. Ryhdistäytykää nyt Syrjän veljekset, uutta matskua kehiin, kele!
Minun on vaikea henkilökohtaisesti digata bändistä, jos se on lopettanut musiikin tekemisen ja ratsastaa vanhoilla hiteillä. Ei se vain käy, bändin pitää rollata hamaan loppuun asti aina uudet kujeet mielessä. Musiikkipiireissä ihan turhaan mollataan muusikkoja itsensä toistamisesta, kuinka parhaat levyt on tehty jo uran alkuvaiheessa ja neljänkympin jälkeen ei enää synny mitää relevanttia rockmatskua. Ehkä näin voi joidenkin artistien osalta olla, mutta toisaalta voi ajatella, että artistit ovat yhtälailla ammatinharjoittajia kuten kuka tahansa meistä, kun opitaan taitavaksi raksamieheksi, niin tätä uskomatonta rutiinia ja kirvesmiehentaitoa käytetään ihan eläköitymiseen asti. Miksi muusikot eivät voisi tehdä uskottavaa musaa loppuun asti, myös Rolling Stones, itsensänäköistä nivelistään lonksuvaa papparokkia ilman mitään häpeää.
Koska Rolling Stones ei ole vielä päättänyt tehdä sitä viimeistä studioalbumiaan, niin laitan mielikuvitukseni liikkeelle ja teen sen heidän puolesta. Tässä ajatuksiani viimeisestä Rolling Stones - albumista, millainen sen pitäisi olla:
Albumin nimi on Impossible Mission ja ilmestymisvuosi 2015. Levy syntyi kolmen viikon kiihkeän studiosession aikana englannin maaseudulla, rumpali Charlie Wattsin mökillä. Ilmapiiri oli rento ja vapautunut.
Albumin biisijärjestys:
A-Side
1. Rough Nuff
- Keith Richardsin laulama levyn aloitusbiisi. Biisi chuckberrymäisesti rokkaava styge, jolla Keefin kitara soi yllättävä sävykkäästi ja tarkasti. Richardsin laulussa on myös tiettyä viimeisten aikojen vapautuneisuutta, kitarisat resonoi kulkukoiran viimeistä valssia. Yllätysveto.
2. Impossible Mission
- Jagger pistää itsensä likoon levyn nimikappaleella. Tyypillinen Stones-rock hämmästyttävällä rouheudella ja intensiteetillä ladattuna. "I got my impossible mission, get your sweet love and lovin in big part of me. I got my impossible mission, smell your good cookin on love's factory..."
3. Going Tough Again and Again
- Möyrivä bluesbiisi, mittaa on liki 7 minuuttia. Jagger vonkuu kuin tumma poika, kuinkas muuten. Levyä maustaa todennäköisesti Ronnie Woodin maukas slide-kitara.
4. Seven and Eights
- Mukavan holtiton stonesrock, josta haistaa vapautuneen studioilmapiirin. Paljon Exile on Main Street(72) sävyjä, sopisi hyvin mukaan tälle klassikkoalbumille. Merkillepantavaa on Charlien melkein poukkoileva ja luova rumputyöskentely.
5. Fool You, Fool Me
- Levyn suuri balladi, aivan varmasti Jaggerin käsialaa. Biisinä muistuttaa etäisesti Paul Simonin tuotantoa, mutta muuten tunnistettava Stonesballadi. Ei ehkä mikään Ruby Tuesday tai Fool to Cry, mutta vähintään samaa tasoa kuin Out of Tears.
B-Side
1. Catfish
- Nimestä huolimatta ei ole Bob Dylanin kappale, vaan Ronnie Woodin kynäilemä veisu jonka hän esittää yhteisduettona Keefin kanssa. Hyvin rakastettava, jotenkin kansanmusiikkimainen "kännihoilotus". Biisistä paistaa läpi Ronnie ja Keefin pitkä kumppanuus ja ystävyys. Muistuttaa Ronnie Lanen soolotuotantoa.
2. Mercury Blowing
- Levyn ehkä teräksisin stonesrock, Jaggerin mukaan haalimia ns. modernia soundia a'la Jack White(retromodernia siis). Jagger on tiukasti rokkaavana tässä ajassa, pesee täysin suvereenisti vuoden muut rokkausyritykset nuoremmilta rockkukoilta. Tässä biisissä haisee pitkä kokemus ja valtava itseluottamus, narsistisen paskiaisen viimeinen suuri esitys.
3. Funk Plane
- Levyn hämmästyttävin biisi, josta ei voi olla varma kuinka tosissaan tämä on tehty. Etäisesti muistuttaa Exilen kellariluukutusta: Just Wanna See Your Face, mutta toisaalta ei sinnepäinkään. Biisi jonka suunta on alusta alkaen hieman hukassa, mutta samanaikaisesti se on vastustamattoman svengaava veisu.
4. Emerging Fatwa-place
- Hämyisä itämaistyyppinen kappale, jossa sitarit soi ja hamput palaa. Vokalistina toimivat sekä Mick, että Keith. Kappaleessa paljon Brian Jones-aikaisia kaikuja, vuoden 1967 tunnelmaa, mutta toisaalta jotain täysin ennenkuulematonta otetta myös. Mystinen pala.
5. You Don't Say It
- Hyvin perinteinen rollarirokki ikimuistoisella riffillä ryyditettynä. Menee jatkumoon: Satisfaction, Jumpin Jack Flash ja Start Me Up. Hyvä lopetus albumille.
6. C Jam Take #3
- Levyn ns. piilobiisi on instrumentaali, Charlie Watts-vetoinen rumpujami, jossa taustalla kuuluu epämääräistä puheensorinaa ja lasien kilistelyä. Kappale päättyy jonkinlaiseen Charlien sadatukseen bändikavereilleen ja sen jälkeen iloiseen naurunremakkaan.
Levy on kaikinpuolin iloinen yllätys, sen lyhyen keston ja vähän erikoisen kappalemateriaalin puolesta. Tätä levyä ei vaivaa viimeisten Stones-albumien pöhötauti, ei ole väkisin tuupattua kaikkia sessioiden biisejä mukaan. On mukavaa, että äänessä on muutkin rollarijäsenet kuin Mick Jagger ja jotenkin levyltä välittyy selkeästi yhteinen bändifiilis.
Takaisin todellisuuteen. Ehkäpä sitä uutta Stones-albumia ei koskaan oikeasti ilmesty ja jos ilmestyykin, niin se on todennäköisesti vielä ennalta-arvattavampi tapaus kuin tämä mielikuvitukseni tuotos. Jotain kivaa auringon alla kuitenkin, sillä melko suurella todennäköisyydellä Keith Richardsilla on oikeasti työn alla sooloalbumi yli kahdenkymmenenvuoden tauon jälkeen. Kaikenlainen rollaavien kivien kähina, vinkuna ja kitaran räpläily tyydyttää kyltymätöntä stonesnälkääni ja ehkäpä sieltä arkistojen kätköistä löytyy vielä jotain unohtuneita helmiä, jos uuden matskun tekeminen ei kiinnosta.
Jotta ei totuus unohtuisi, niin tulihan parin vuoden takaisen GRRR(12) kokoelmalevyn mukana kaksi uutta stonesveisua, joista tämä toinen pitää vielä uskoa yllä. Amen.
