Knipi, Topi Saha. Olympia. Tampere. 7.12.2019

Kaikki rakastavat Knipiä. Minä muiden joukossa, sillä kuka ei voisi olla pitämättä tästä läpeensä sympaattisesta ja perkuleen taitavasta biisintekijästä. Knipi, syntymänimeltään Zachris Alexander Stierncreuz, julkaisi pitkän vitkuttelun jälkeen ihkaoman sooloalbumin Knipi(19) tänä syksynä. Tässä blogissa jo aiemmin arvioitu levy https://homesickhounds.blogspot.com/2019/10/knipi-knipi.html?m=0
jätti mukavan maun suuhun. Kyse on kestävästä rocklevystä, joka asettuu luontevasti Egotrippi-levyjen rinnalle, mutta jossa on oma ja artistinsa näköinen luonne.

Ennen keikan alkua mietin, että kuinka pitkän setin Knipi aikoo ja voi vetää? Sillä rahtusen yli puolen tunnin mittaan venytetty esikoisalbumi jättäisi vain nälän tunteen. Ei huolta, noin tunnin ja vartin mittainen keikka piti sisällään koko esikoisalbumin ja mukavan otoksen egotrippibiisejä sekä yhden Anna Puu-coverin.

Keikan kappalejärjestys ei mukaillut suoraan esikoisalbumin vastaavaa. Se on menoa nyt avasi pelin, hmmh, aseistariisuvasti. Levyn hitti, egotrippimäinen(jos voi näin sanoa), Katkoviivoja jatkoi varmasti. Mietin, että kuinka Knipi selviää ilman emobändiään Egotrippiä. Hyvin hän selvisi. Laulutontti hoitui miehekkäästi ja Egotripin Anssi Maasalo bassossa tuki hyvin pääesiintyjän laulua. Kitarassa oli lainassa Topi Sahan bändin kitaristi Jaakko Murros. Tämän lisäksi taustabändin kosketinsoittaja ja rumpali tekivät keikkaelämyksestä ehjän ja toimivan.

Keikassa ei ollut juurikaan heikkoja kohtia. Jokin biisi meni hieman takkuisemmin, ehkä se oli Musta Aukko, kuin soittimet eivät olisi ihan löytäneet paikkaansa. Mutta tämä oli vain pieni kauneusvirhe melkein täydellisessä keikassa. Yksi keikan kirkkaimmista kohokohdista oli uuden levyn vika biisi Värejä, jolla Knipi väräytti keikkayleisön jokaista ihokarvaa. Näitä kylmiä väreitä oli tiedossa keikan loppupuolellakin. Asvaltin Pinta, Mestaripiirros ja viimeisenä kuultu, Knipin yksin esittämä Varovasti nyt upposivat luihin ja ytimiin. Biisit ovat mestariteoksia, kansan yhteistä kollektiivista omaisuutta. Etenkin Mestaripiirroksen Mariskan kynäilemä lyriikka koskettaa aina.

Mitä jatkossa on tiedossa? Keikka osoitti sen, että Knipi pärjää mainiosti omillaankin. Toisaalta kansa janoaa Egotrippiä ja uutta levyä. Minä ainakin. Mutta en pistäisi pahakseni jos lähitulevaisuudessa levykaupan hyllystä löytyisi Knipin kakkosalbumi. Pistetään toivetta tässä tulille.

Ennen Knipiä Topi Saha bändeineen heitti vahvan keikan. Paskainen Sydän, 2056, Pirun Ikävä. Monet Sahan kappaleista ovat osoittaneet kestävyytensä ja keikkailu on tuonut Sahan otteisiin lisää varmuutta ja rentoutta. Lopunajan Rakastavaiset (08) levyn julkkarikeikka puolitoista vuotta sitten oli paljon varovaisempi kuin tämän illan Topin ja bändin varma veto. Iloksemme keikalla kuultiin kaksi uutta, levyttämätöntä Topi Saha - kappaletta, joista molemmat kuulostivat varsin hyviltä. Toivottavasti Topi joukkioineen palaa levytyskantaan ehkä jo ensi vuoden aikana.

Knipi - Knipi

Katkoviivoja aloittaa levyn hyvinkin egotrippimäisin tunnelmin. Vakuuttava aloitusbiisi, väittäisin että tuleva popklassikko, joka menee samaan sarjaan kuin Asvaltin Pinta, Matkustaja ja Valtatie, joka on sitä samaa tiellä kulkemisen tunnelmaa, niin että maestro itse oli jopa huvittunut tästä usein toistuvasta tematiikasta biiseissään.

1986 on albumin seuraava radiohitti. Nostalginen, tunnelmallinen, edelleen samassa pehmeässä popvirrassa uiva biisi kuin edellinen. "Tämä laulu on sulle, missä ikinä meet." Empaattinen kädenojennus hukkaan joutuneille ikätovereille, mutta ehkä myös omaelämänkerrallinen tuotos. Knipi onnistuu sanavalinnoissa huomattavasti paremmin kuin vaikka Pauli Hanhiniemi uudella Kolmannen Naisen levyllään. Knipin sanat sopivat paremmin biisin tunnelmaan ja ovat syvempiä sekä uskottavampia kuin Hanhiniemen vastaavat, jotka kliseenomaisesti toistavat vanhoja "kolmasnainen" fraaseja.

Sotku on kappale joka kirjoitettu käsittääkseni alun perin kolmannessa persoonassa, mutta biisin tehoa lisätäkseen, lauluntekijä muutti kappaleen minäkertojamuotoon. Olen rikkonut hänet, enkä ehjäksi saa, tätä en voi korjata. Sinänsä lyyrisesti ei mennä tässäkään kovin tuntemattomille vesille, mutta jokainen sana on harkittu ja toimiva. Hölösuu jatkaa rauhallisena balladina, jossa minä kertoja kertaa virheitään.

Menneestä ajasta on komea kappale ja kulkee vauhdikkaammin kuin pari edellistä veisua. Kaikin puolin nautittava ja hyvin sanoitettu biisi: Tulet menneestä ajasta, olet kasvot valokuvassa, muttet itseäs tunnista, olet joku muu. Simppeli, syvällinen ja hieno, ehkä oma suosikkini levyllä.

Seinäruusu ja kynnysmatto. Mitä sanoisin? Laatua on taas tarjolla. Kun jäljellä on vain me kaksi, kun kaikki muut on lähteneet, tanssiaisen kummajaiset. Oih, ihanasti sanottu. Hieno kohtaamisen merkitystä ylistävä kappale. "Kun jäljellä on vain me kaksi ja kun sydän halkeaa, tulla saa vaikka maailmanloppua, aivan sama, miten vaan."

Se on menoa nyt on lyyrisesti levyn parhaimmistoa: herään eteisestä vaatteet päällä ja mietin miten olen päässyt tähän pisteeseen. Epäonninen minäkertoja kaivelee sormustaan taskustaan ja miettii syntyjä syviä. Melodia toimii taas.

Musta aukko on taas nopeampaa kamaa. Toimii. En pyristele vastaan. Laatu pysyy ja jatkuu Maitojunan kautta levyn päättävään herkkään ja moni-ilmeiseen Värejä kappaleeseen, joka paketoi hienosti tämän esikoisalbumin. Todellakin, vasta esikoisalbumin, vaikka Knipille Egotripin riveissä lättyjä on tullut kymmenkunta sekä tämän lisäksi hän on tehnyt lukuisia kappaleita muille artisteille, kuten Anna Puulle ja Mariskalle.

Knipin esikoista voisi sanoa hyvinkin tekijänsä näköiseksi, sellaiseksi mitä tältä lahjakkaalta lauluntekijältä saattoi odottaa. Yleisilme on rauhallinen, mutta ei unettava. Jossain biiseissä mietin,  että miltä tämä kuulostaisi Mikki Kausteen laulamana, osana seuraavaa Egotrippi-levyä? Varmaan hyvältä. Mutta Knipin oma ääni kantaa koko levyn mitan ja varmasti niitä uusia laadukkaita biisejä syntyy Mikin laulettavaksi tulevaisuudessa. Sitä odotellessa nautin tästä pienestä suuresta levystä, jonka pinnan alla kuplii paljaaksi riisuttu nostalgia ja menneiden vuosien kaihoisat sävelet. Otan ne ilolla vastaan.

Eniten harmittelen sitä, että menin ostamaan Kolmannen Naisen uusimman levyn ilmestymispäivänä, enkä tätä Knipin täyteläistä herkkupakettia. Virhe täytyy korjata pikimmiten.

Egotrippi. Klubi. Tampere. 17.3.2017

Mietin, että onkohan Egotrippi Suomen tämän hetken laadukkain ja elinvoimaisin pop/rock-bändi? Sanoisin melkein, että on. Egotripillä on riittävästi levytettyä tuotantoa takanaan, edelleen intohimoa tehdä uutta, yhä parempaa(?) musiikkia ja se on kaiken lisäksi aivan hemmetin kova livebändi. Näistä mehuisista aloitussanoistani hypätään eiliselle Tampereen keikalle ja tarkastellaan, että ovatko pojat todellakin kehujeni arvoisia?

Keikan alkupuoli oli yllättävän kova. Varsinkin herrat Mikki ja Knipi tuntuivat olevat hervottoman hauskalla, miltei juhlatuulella (miksipä eivät olisi). Välispiikit napsahtelivat lakonisen humoristisesti kohilleen, pienet kosmeettiset mokat piristivät tunnelmaa ja ennen kaikkea, musiikillinen ilmaisu oli avoin ja estoton, ihan alusta asti. So Great!

Keikan alkupään biiseistä etenkin Uusi Aamu, Tällaisena ilta, Polkupyörälaulu ja melko tuore Valtatie toimivat mainiosti. Olen kuulevinani Mikin välispiikistä, että Valtatie olisi otettu jotenkin nihkeästi vastaan? Todellako näin? Mielestäni kyseessä on ihan puhdasverinen tuleva Egotrippi-klassikko, vähän uutta suuntaa halkova, mutta kuitenkin tarpeeksi tunnistettavan egotrippimäinen soundiltaan.

Keikan puolivälissä lauluvuoro siirtyi erinomaisesti laulaneelta ja heittäytyneeltä Mikiltä Knipille. Kovaa kamaahan sieltä seurasi. Olin erityisesti ilahtunut, että uusimman Vuosi Nolla(15) levyn pieni suuri helmi: Ongelma oli mukana ohjelmistossa. Henkilökohtainen suosikkini levyllä. Tämän veisun alkuun liittyi ihan todellinenkin ongelma, sillä Knipi oli unohtanut laittaa kitaran piuhan paikoilleen. Muista Knipin laulamista veisuista varsinkin Mestaripiirros kutitteli kyynelkanavia, murhaavaa kamaa. Sen sijaan herkkäviritteiset Varovasti Nyt ja Asvaltin Pinta peräkkäin soitettuina syövät mielestäni toistensa tehoa, tällä keikalla jälkimmäinen meni vähän ohitse, vaikka erinomainen kappale onkin.

Keikan loppupuolella vauhti ja boosti kasvoi railakkaisiin mittasuhteisiin. Uuden Vuosi Nolla(15)albumin Hehkulamppu toimi todella hyvin ja Muistutus jopa vielä paremmin. Pakollisia hittejä alkoi lopussa olemaan jo niin paljon, että silmiini lensi todellakin hetkellisesti "Unihiekkaa", vaikka se onkin bändin hittiparhaimmistoa. Koivuniemen herra piiskasi unen rippeet pois, Älä koskaan ikinä muutu hoilautti yleisöä siinä missä muutkin. Encoreista mainittakoon jokaisen laskuhumalassa baarista palavaan tunnusbiisi: Matkustaja, sekä biisi, jonka erinomaisuutta...tai yleisön suosiollisuutta olen aina ihmettellyt, nimittäin biisi: Gloria. Ei putoa mulle, mutta suurimmalle osalle egokansaa se putoaa. Eipä siinä mitään, hyvä että meillä on jokaisella omat suosikkimme, minulle nämä suosikit löytyvät bändin uudemmasta tuotannosta.

Kaiken kaikkiaan tämä taisi olla paras Egotripin keikka jota olen ollut todistamassa. Keikan suurin plus-merkki meni hyvään meininkiin, jonka bändi sai aikaan. Kattaus oli rento ja estoton sekä sitä täydensi nämä helvetin hyvät biisit. Tästä on hyvä jatkaa, kohti kesää...ja sitä uutta levyä? Se lienee jo aika loppusuoralla?

Puolustuksen puheenvuoro - Eppu Normaali Helsingin Hernesaaressa 18.8.2016

Eppu Normaali saapui tuoreeltaan Tampereella Ratinassa sinfoniaorkesterin kanssa soitetun 40-vuotiskeikan jälkimainingeissa myös Helsingin Hernesaareen. Se tarjoili tasaisen varman keikkakokemuksen soittaen tutun hittikatraan lomassa myös muutaman pirteämmän harvinaisuuden. 

Eppu Normaalia tuskin voi kutsua aliarvostetuksi yhtyeeksi, mutta on vaikea löytää syitä miksi se olisi kellekään relevantti asteikolla, jolla artisteja nykypäivänä arvioidaan. Yhtye kärsii monien aikalaistensa tapaan vuosikymmeniä jatkuneesta vakavasta radiosoittotasapäistämisestä. Aivan kuin jossain YLEn takahuoneessa olisi aikoja sitten yhteistuumin valittu joukko viisuja joiden on uskottu nyt ja ainiaasti tyynnyttävän katajaisen kansan Eppu Normaali-nälän (”Radio” soi nykyään kummallisena etiäisenä bändin omasta kohtalosta).  

En liene ainoa, jolle radioaaltojen täytteenä vuodesta toiseen soivat ”Tahroja paperilla”, ”Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset” ja ”Njet, Njet” eivät edusta sitä yhtyeen ihan kirkkainta antia. Eppu Normaalilla on neljätoista studioalbumia kattavalla urallaan paljon osumia, joista monet olisivat paremmasta syystä päätyneet standardeiksi, elleivät olisi jääneet kuorolaulettavampien veljiensä varjoon. Se on sääli, sillä sinänsä hyvin toimivien rakkauslaulujen lisäksi bändi kirjoitti liudan kappaleita joiden tekstit ovat yhä parhaimmillaan nerokkaita ja jatkuvasti ajankohtaisia; joka sukupolvella on omat ydinonnettomuuskokemuksensa ja kauhnauksensa vallanpitäjien kanssa. 

Vaikka Hernesaaren keikalla näki joitain myös nuorempaa väkeä, vaikuttaisi sukupolviviikate leikanneen voittopuolisesti alle kolmikymppiset kuuntelijat yleisöstä. Jo 90-luvulta jatkuneen varsin harvan  levytystahdin ja itsepäisen tasapäisillä soundilllisilla urillaan kulkevan soitannan vuoksi bändi tuskin on haalinut pariin vuosikymmeneen montakaan sellaista fania, jolle Eput ei olisi tullut ikäänkuin verenperintönä omilta vanhemmilta tai naapurin Makelta. Yhtyettä olisi vaikea kuvitella edes ns. perinnekiintiöksi Flow’n päälavalle. Se paikka on varattu J.Karjalaisen Ja Kauko Röyhkän kaltaisille artisteille, jotka ovat olleet halukkaita myös tyylillisiin irtiottoihin sekä yhteistyöhön modernimpien artistien kanssa.  

Sony records on kuluvan vuosikymmenen aikana julkaissut kaksi ”Eput Rautaa”-kokoelmaa, joilla sekalainen joukko suomalaisia nuoremman(kin) polven artisteja tulkitsee Eppujen kappaleita. Muutamaa valopilkkua, kuten Egotripin jo 90-luvulla coveroimaa Lautturia lukuunottamatta tulkinnat ovat suhteellisen tyhjänpäiväisiä eivätkä juurikaan tarjoa potentiaalisille uusille diggareille yriittävästi tarttumapintaa tai syitä innostua Eppu Normaalista. 

Karjalaisen ja Röyhkän tapaan Syrjän veljekset ovat ainakin toistaiseksi kieltäytyneet yleisesti kultakaivokseksi osoittautuneista Vain Elämää -sarjan kausista. Ilmeisesti keikat, AV-talo Akun Tehdas ja teostotulot tuottavat siinä määrin rahaa koko bändin jäsenistölle, ettei koko kansan emotionaaliselle itkumuurille ole ollut tarvetta kavuta. Hyvä niin.  

Syy vankkaan museoitumiseen on kuitenkin pitkälti myös bändin itsensä - se ei tee itselleen palveluksia soittamalla yhäkin hämmästyttävällä tarmolla ja varsin tyytyväisenä esimerkiksi Baarikärpästä humaltuneelle yleisölle vailla ironian häivää. Myös sen kulttuurilliset viittaukset ovat internet-asteikolla kivikautisia. Voisiko jälkijättöisyyttä korostaa järeämmin kuin Kummeli-huumoriryhmän spiikkaamalla sisäänjuontonauhalla? Ratkaisu on kyseenalaista sikälikin, että Eppu Normaali on aina osannut tuottaa itse oman huumorinsa. Sen ulkoistaminen aiheuttaa vuonna 2016 tarpeettomia myötähäpeän väristyksiä. 

Saapuessamme keikkapaikalle Hernesaaren päätyyn oli Helsingin edustalle kerääntynyt reippaasti uhkaavannäköistä pilvimassaa, joka repesi sateeksi vasta ”Voi kuinka me sinua kaivataan”-kappaleen aikana. Ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Hetken kestänyt rankkasade toi asiaankuuluvaa dramaattista painoa biisille, jonka lyriikoissa kuvaillaan maailman merten kiehuntaa.  

Hernesaari on tällä hetkellä kummallinen sekoitus tehdashalleja, Löyly-saunan modernia arkkitehtuuria ja keikkapaikkamme rättikattoisia kaljatelttoja. Koristaapa seutua myös vanhasta proomusta tehty beach volley -kenttä.  

Itse keikkalava on sympaattinen puusta kyhätty laitos, jolle ei big bandia istuteta (Hernesaaressa onkin toistaiseksi painotuttu ymmärrettävästi EDM-keikkoihin). Viisijäseniselle Eppu Normaalille lava oli kuitenkin kooltaan juuri sopiva. Välitöntä tunnelmaa tuki osaltaan se, että yleisöllä on pääsy aivan lavan reunalle.  

Olen aina kokenut jonkinlaista lapsellista ylenkatsetta VIP-alueelle vapaaehtoisesti suuntaavaa väkeä kohtaan. Uskon nyt ymmärtäväni VIP-karsinoiden merkityksen. Kyseessähän on nerokas järjestely, joka palvelee kaikkia. Jako VIPpeihin ja normaaleihin tavallaan toteuttaa proggressivisen verotuksen periaatetta; ne, joilla on varaa, maksavat suuremman osan kokonaiskustannuksista ja kiitokseksi tästä heidät ohjataan kauemmas rahvaasta ja lavanedustasta nauttimaan ylihinnoitellusta Moetista ja kohotetusta itsetunnosta. Tavalliselle musiikinystävälle jää täten enemmän tilaa lähempänä bändiä ja hänen rahallinen panoksensa jää pienemmäksi (iloisena yllätyksenä keikalle pystyi ostamaan myös opiskelijalippuja).  

Torstai-illalle sijoitettu keikka alkoi vain hieman ilmoitetusta kello kahdeksasta myöhässä ja kesti vajaat kaksi tuntia. Sellaisenaan se oli mukava kokonaisuus arki-iltaan, vaikka Ratinan keikan tuplasti pidempi settilista selvästi oli antanut tilaa harvinaisemmalle biisiainekselle. 

Hernesaaressa joukosta erottuivat ”Pidetään Ikävää”, ”Linnunradan laidalla” ja henkilökohtainen illan kohokohtani ”On viatonta ja kainoa harrastukseni ainoa”. Hoikassa kuosissa  kolmen kappaleen ajan yhtyeen kanssa esiintynyt Iiro Rantala puhalsi henkeä jopa ”Murheellisten laulujen maan” piano-osuuksiin, saaden kappaleen kuulostamaan tuoreelta. Eppu Normaali soitti hyväntuulisesti ja varmasti. Martti haki tuttuun Pete Townshend-tyyliin ilmaa alleen lähes jokaisen kappaleen lopetuksessa, ja jatkoi jutustelua vain vähän hengästyneenä. Vuosi 2016 on niittänyt suuria muusikoita enemmän kuin tuskin kukaan uskoi. Eppu Normaalin aikoja sitten raitistuneet jäsenet ovat vielä kuudenkympin hujakoilla hyvässä iskussa, ja heidän on helppo nähdä keikkailevan vielä ainakin vuosikymmenen ajan. Uskoisin että 50-vuotistaiteilijajuhlalle olisi sillekin tilausta.

Vieraileva kirjoittaja: V-Hound

http://www.setlist.fm/setlist/eppu-normaali/2016/hernesaaren-ranta-helsinki-finland-bfcc562.html

Olavi Uusivirta: Olavi

Rokinhan piti olla jo kuollut, sillä keski-ikäinen musiikkimakuni oli jumittunut uomiinsa, kaikki rokkarien temput jo tiedettiin. Tähän kyyniseen alkuasetelmaan verraten Olavi Uusivirran uutuusalbumi: Olavi(16) tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta...noup! Se tuli kuin iloinen terrieri naapurista, siihen viereeni haukkua räksyttämään. Ihmeellinen piski, täynnä energiaa ja hyvää meininkiä. Uskonko tuota koiraa?

Olavi(16) on tavallaan vaikea pala tällaiselle 40++ setämiehelle. Olavi taitaa olla vasta 30+ ja lyriikat on stailattu enintään kolmikymppiseen musamakuun. 70-luvun alun syntyneiden veijareiden, kuten minun musamaku on tehty vastaanottamaan Röyhkän, Putron ja Juliet Jonesin Sydämen Eero Hyypän kaltaisia aivoituksia. Siksipä Olavin kirkasotsainen menneiden kesien hyvävartaloinen bailumeininki hieman vieroksuttaa...tai siihen samaistuminen vaatii vähintään 10 kilsan lenkin ja laadukkaan lihaskuntosarjan alle. Noh, sellaisen tänään melkein tein. Siksipä...

Väitänkö, että Olavi olisi vähän tällaista kevyttä kesäpäivän rokkia, jossa hipahtavat, mutta hyvätuloiset nuoret bailaavat läpi Suomenmaan festareiden ilman huolen häivää? Vähän väitän näin joo. Mutta tässä ei ole suinkaan koko totuus Olavin musiikista. Ensinnäkin Uusivirran virtaviivainen poppis on täynnä yhtymäkohtia suomirokin suuriin nimiin. Dave Lindholm vaikutteet ovat varmaan aika tietoisia, tietäen Olavin olevan suuri Dave-fani. Myös Olavin lyriikat ovat aika hyviä, jopa kestäviä. Kuin ne olisi kirjoitettu suuren, mutta varsin analyyttisen fiiliksen avulla.

Olavi(16) alkaa mielenkiintoisesti hitaasti svengaavalla ja hyvin nimetyllä kappaleella: Toton Africa. kakkosbiisi Syntymäpäivä on silkkaa Egotrippiä. Seuraava biisi Kultaa Hiuksissa kuulostaa joltain Olavin aikaisemmalta hitiltä, mutta miltä? Myös biisi Toinen muistuttaa valtavasti jotain kappaletta, mutta en muista mitä? Tanssit Vaikka Et Osaa on albumin ensimmäinen ns. "singlejulkaisu". Perusvarma tanssitus, mutta...
Levyn ylittäessä puolenvälin, eetteriin kajahtaa varsin mielenkiintoinen tsipale: Herää, Kaunokaiseni! Tässäkin on jotain hyvin tuttua, yhtälailla se poikkeaa edukseen muusta tuotannosta maanläheisellä ja vähän raskaalla groovella. Ylväs biisi, albumin ehkä vahvinta antia. Loppulevystä suurimman mielenkiinnon herättää päätöskappale: Tervetuloa, joka on silkkaa Juliet Jonesin Sydäntä. Hauska pläjäys.

Summmarum summarum. Olavi(16) on täydellistä musiikkia juoksulenkille, sen puoli tuntia sitten todistin. Tavallaan Olavi Uusivirran musiikki ei karkaile kovin vieraille vesille, vaikka musiikilliset vaikutteet ovat kuultavissa. Paketti pysyy hyvin kasassa, mutta ehkä sittenkin olisin toivonut levyn ottavan suurempia musiikillisia riskejä, vaikka tietyssä mielentilassa voisin jorailla näitä kappaleita kesäfestareilla, mutta tietenkin kymmenen vuotta nuorempana.

Egotrippi: Vuosi Nolla

"Tämä on vuosi nolla" laulavat egon pojat vajaa vuosi sitten ilmestyneellä levyllään. Se oli viime vuosi, mutta niin on tämäkin ja seuraava, se Vuosi Nolla. Aina on jostain aloitettava.

Levy oli ilmestyessään jotenkin väkinäinen ja ehkä vaivaannuttava, että kyllä tää tiedetään, alusta on taas aloitettava, katsottava ulos parvekkeelta ja tehdä päätöksiä. Näin minä ajattelin ja mielessäni rutisin, että hohhoijaa eipäs tällaista itsestään selvää nyt jaksa enää kuunnella.

Mutta kuuntelin silti. Vihdoin viime syksynä ostin Egotripin Vuosi Nollan cd-levynä ja levy pääsi yhdeksi autolevyistäni. Hmm, sehän oli varsin korvaa miellyttävää kyytiä, sopivasti nopeita ja hitaita biisejä, ehkä niitä nopeita nyt vähän enemmän. Levy kävi läpi muutaman viikon tiukan seulan ja tykästyin siihen, kunnes vähän kyllästyin. Tuli taas tunne, että hohhoijaa, peruslevy, ihan kiva, kulkeva, pikkunäppärä ym.

Kunnes taas vuodenvaihteen aikoihin otin levyn uudelleen syyniin ja huomasin, että neljä-vuotias tyttönikin pitää siitä. Uusi aamu, Pikkuinen, Kuka vain käy, Päätös...pelkästään(kö?) hyviä biisejä. Näin se on todettava, levyllä on runsaasti hyviä biisejä ja kolme parasta tulevat vielä levyn lopussa, eli kappaleet: Hehkulamppu, Ongelma ja Ovet. Ensimmäinen näistä on hieno "unelmia ja toimistohommia-tyylinen" powerpop, Ongelma on sympaattinen ja yllättävän syvällinen perheonnen kuvaus kera kulkevan melodian. Viimeinen Ovet kertoo toiveikkaasti: "Elämä se näyttäytyy näin, ovina joita sulkee, ovista joista kulkee"

Ehkä sittenkin ennustettava levy, ehkä turhankin muotovalio, hyvin tunnistettavaa Egotrippiä, mutta ei se mitään...koska tästä levystä henkii hyvä meininki ja tekemisen riemu. Pop-levy parhaimmillaan on vaan tällainen, se sopii nätisti arkeen ja siitä tulee hyvälle mielellä. Ei sen tarvitse olla jylhä taideteos, mikään sinfonia tai spektaakkeli. Se ajaa asiansa näin, kun kulkee arjessa mukana ja vähän ymmärtää sekä lohduttaa.

Mikä parasta, Egotrippihän on jo tekemässä seuraajaa tälle albumille: "Uutta materiaalia saattaa tulla nopeammin kuin arvaattekaan" ilmoittaa Egotrippi uuden vuoden facebook-päivityksessään. Nam, luulen että ego-keikalle käypi mahdollisimman pian tämäkin keski-ikäinen rokkiruho.

Koivu ja Tähti - 21.4.2012. TTT-klubi, Tampere

Matti Johannes Koivun ja Egotripin Knipin yhteiskiertue ”Koivu ja Tähti” vaikutti paperilla elämää suuremmalta herkkien runopoikien kohtaamiselta. Noh, sitäpä tämä Tampereen konsertti pitkälti olikin. Herra Koivun täytyi oikein ojentaa keikan alkupuolella yleisöään, joka intoutui kommentoimaan alun tahmeutta: - Olemme herkkiä runopoikia, emmekä kestä tuollaista sarkasmia!

Koivun keikan alkupuolen itseironiset ja vähän hermostuneet kommentit loivat mukavan vastavoiman Knipin ylirauhalliselle olemukselle. Kaikki oli hyvin, kitara ja laulu soivat hyvässä harmoniassa, vaikkakin se kitara näytti naurettavan pieneltä herra Knipin sylissä, että yleisön täytyi tätäkin hyväntuulisesti kommentoida.

Kontakti, peittelemättömyys, hyvä vuorovaikutus artistien ja yleisön välillä, siinäpä illan resepti. Matti Johannes ja Knipi kyllä osasivat tämän herkän ja todellisen läsnäolon taidon. Knipin tunteilussa ei ollut mitään liikaa, vaikkakin se itse tunne kasvoi aina elämää suuremmaksi, mutta hyvin vähin elein, siis virheettömin elein. Koivun, ehkä vähän Viktor Klimenkomainen hurmahenkisyys vei taas illan musiikillista antia raikkaammille vesille, tekemisessä oli riskinoton ja luovuuden makua. Keikkapaikkana lievästi amfi-teatterimainen TTT-Klubi oli liki täydellinen, jokaiselta istumapaikalta oli hyvä näköetäisyys lavalle.

Molemmat herrathan omaavat liki täydellisen back-kataloogin, Knipin sellainen löytyy vähän pitemmältä ajalta. Tämä iän tuoma kokemus ja karisma sekä tutut egotrippishlaagerit olivat murhaava yhdistelmä. Matkustaja, Varovasti nyt, Asvaltin Pinta ja jopa viime syksyinen single Muistutus soivat upeasti ja akustisesti. Koivun uuden levyn helmistä mainittakoon 80-luvun lapset, Toisen maailman nimi ja ?. Sen sijaan albumin Kovat Piipussa(07) yksi melodisesti vahvimmista kappaleista: Kiitokset ihmetyttää edelleen hämärällä lyriikallaan. Ketä tässä nyt oikein kiitellään? Ihan uusia kappaleita artistit esittävät muutamia.

Knipi aloitti keikan uudella levyttämättömällä biisillä ”pikkuinen”. Koivu esitti kaksi uutta kappaletta: Kalastaja ja Aulanko, joista varsinkin jälkimmäinen kuulosti todella hyvältä. Toivoa sopii, että molemmat artistit saavat uutta äänitettä ulos mahdollisimman pian. Egotripin edellisestä studioalbumista Maailman loppua odotellessa(08) on kohta kulunut neljä vuotta. Matti Johanneksen mestariteos Uuden maailman nimi(11) ilmestyi viime keväänä, mutta huhujen mukaan artistilla olisi kymmeniä levyttämättömiä kappaleita pöytälaatikossaan. Jokohan studion kätköissä olisi vierailtu?

Koivu ja tähti oli keikkakevään todellinen piristysruiske. Aitoa ja koskettavaa musiikkia näiltä rehellisenoloisilta muusikoilta. Näiden karvaturpien ilmaisussa ja karismassa on hyvin vähän mitään turhaa, kaikki toimi omalla persoonallisella tavallaan. Kiitti pojat tästä illasta!