lauantai 2. elokuuta 2014

Stones don't fail me now!

Löyhästi mukaillen Little Featin mestariteosta Feat's don't fail me now(74), että älkää vierivät kivet pettäkö odotuksiani sen uuden studioalbumin suhteen. Mick Jagger on viime vuosien haastatteluissa vihjannut, että kipinää uuden Stones-albumin tekoon ei välttämättä ole, koska Jaggerin mielestä ihmiset eivät halua enää uutta Rolling Stones albumia, vanhat hitit riittää. Haluammeko me?

Minä haluan uuden Rolling Stones albumin vielä ilmestyvän, ja haluan sitä niin vietävästi. En pidä tästä Rollareiden nykyisestä eppunormaaliutumisesta, jossa ollaan kiertueella ilman uutta materiaalia. Eput ovatkin osaltani keikkapannassa aina siihen saakka, kunnes uutta matskua ilmestyy. Olen armoton, enkä anna Ylöjärven pojille tilaisuutta houkutella minua keikalle kuulemaan noin ziljoonaan kertaan Kitara, Taivas ja Tähdet ym. muut reppubiisit. Ryhdistäytykää nyt Syrjän veljekset, uutta matskua kehiin, kele!

Minun on vaikea henkilökohtaisesti digata bändistä, jos se on lopettanut musiikin tekemisen ja ratsastaa vanhoilla hiteillä. Ei se vain käy, bändin pitää rollata hamaan loppuun asti aina uudet kujeet mielessä. Musiikkipiireissä ihan turhaan mollataan muusikkoja itsensä toistamisesta, kuinka parhaat levyt on tehty jo uran alkuvaiheessa ja neljänkympin jälkeen ei enää synny mitää relevanttia rockmatskua. Ehkä näin voi joidenkin artistien osalta olla, mutta toisaalta voi ajatella, että artistit ovat yhtälailla ammatinharjoittajia kuten kuka tahansa meistä, kun opitaan taitavaksi raksamieheksi, niin tätä uskomatonta rutiinia ja kirvesmiehentaitoa käytetään ihan eläköitymiseen asti. Miksi muusikot eivät voisi tehdä uskottavaa musaa loppuun asti, myös Rolling Stones, itsensänäköistä nivelistään lonksuvaa papparokkia ilman mitään häpeää.

Koska Rolling Stones ei ole vielä päättänyt tehdä sitä viimeistä studioalbumiaan, niin laitan mielikuvitukseni liikkeelle ja teen sen heidän puolesta. Tässä ajatuksiani viimeisestä Rolling Stones - albumista, millainen sen pitäisi olla:

Albumin nimi on Impossible Mission ja ilmestymisvuosi 2015. Levy syntyi kolmen viikon kiihkeän studiosession aikana englannin maaseudulla, rumpali Charlie Wattsin mökillä. Ilmapiiri oli rento ja vapautunut.

Albumin biisijärjestys:

A-Side

1. Rough Nuff
- Keith Richardsin laulama levyn aloitusbiisi. Biisi chuckberrymäisesti rokkaava styge, jolla Keefin kitara soi yllättävä sävykkäästi ja tarkasti. Richardsin laulussa on myös tiettyä viimeisten aikojen vapautuneisuutta, kitarisat resonoi kulkukoiran viimeistä valssia. Yllätysveto.

2. Impossible Mission
- Jagger pistää itsensä likoon levyn nimikappaleella. Tyypillinen Stones-rock hämmästyttävällä rouheudella ja intensiteetillä ladattuna. "I got my impossible mission, get your sweet love and lovin in big part of me. I got my impossible mission, smell your good cookin on love's factory..."

3. Going Tough Again and Again
- Möyrivä bluesbiisi, mittaa on liki 7 minuuttia. Jagger vonkuu kuin tumma poika, kuinkas muuten. Levyä maustaa todennäköisesti Ronnie Woodin maukas slide-kitara.

4. Seven and Eights
- Mukavan holtiton stonesrock, josta haistaa vapautuneen studioilmapiirin. Paljon Exile on Main Street(72) sävyjä, sopisi hyvin mukaan tälle klassikkoalbumille. Merkillepantavaa on Charlien melkein poukkoileva ja luova rumputyöskentely.

5. Fool You, Fool Me
- Levyn suuri balladi, aivan varmasti Jaggerin käsialaa. Biisinä muistuttaa etäisesti Paul Simonin tuotantoa, mutta muuten tunnistettava Stonesballadi. Ei ehkä mikään Ruby Tuesday tai Fool to Cry, mutta vähintään samaa tasoa kuin Out of Tears.

B-Side

1. Catfish
- Nimestä huolimatta ei ole Bob Dylanin kappale, vaan Ronnie Woodin kynäilemä veisu jonka hän esittää yhteisduettona Keefin kanssa. Hyvin rakastettava, jotenkin kansanmusiikkimainen "kännihoilotus". Biisistä paistaa läpi Ronnie ja Keefin pitkä kumppanuus ja ystävyys. Muistuttaa Ronnie Lanen soolotuotantoa.

2. Mercury Blowing
- Levyn ehkä teräksisin stonesrock, Jaggerin mukaan haalimia ns. modernia soundia a'la Jack White(retromodernia siis). Jagger on tiukasti rokkaavana tässä ajassa, pesee täysin suvereenisti vuoden muut rokkausyritykset nuoremmilta rockkukoilta. Tässä biisissä haisee pitkä kokemus ja valtava itseluottamus, narsistisen paskiaisen viimeinen suuri esitys.

3. Funk Plane
- Levyn hämmästyttävin biisi, josta ei voi olla varma kuinka tosissaan tämä on tehty. Etäisesti muistuttaa Exilen kellariluukutusta: Just Wanna See Your Face, mutta toisaalta ei sinnepäinkään. Biisi jonka suunta on alusta alkaen hieman hukassa, mutta samanaikaisesti se on vastustamattoman svengaava veisu.

4. Emerging Fatwa-place
- Hämyisä itämaistyyppinen kappale, jossa sitarit soi ja hamput palaa. Vokalistina toimivat sekä Mick, että Keith. Kappaleessa paljon Brian Jones-aikaisia kaikuja, vuoden 1967 tunnelmaa, mutta toisaalta jotain täysin ennenkuulematonta otetta myös. Mystinen pala.

5. You Don't Say It
- Hyvin perinteinen rollarirokki ikimuistoisella riffillä ryyditettynä. Menee jatkumoon: Satisfaction, Jumpin Jack Flash ja Start Me Up. Hyvä lopetus albumille.

6. C Jam Take #3
- Levyn ns. piilobiisi on instrumentaali, Charlie Watts-vetoinen rumpujami, jossa taustalla kuuluu epämääräistä puheensorinaa ja lasien kilistelyä. Kappale päättyy jonkinlaiseen Charlien sadatukseen bändikavereilleen ja sen jälkeen iloiseen naurunremakkaan.

Levy on kaikinpuolin iloinen yllätys, sen lyhyen keston ja vähän erikoisen kappalemateriaalin puolesta. Tätä levyä ei vaivaa viimeisten Stones-albumien pöhötauti, ei ole väkisin tuupattua kaikkia sessioiden biisejä mukaan. On mukavaa, että äänessä on muutkin rollarijäsenet kuin Mick Jagger ja jotenkin levyltä välittyy selkeästi yhteinen bändifiilis.

Takaisin todellisuuteen. Ehkäpä sitä uutta Stones-albumia ei koskaan oikeasti ilmesty ja jos ilmestyykin, niin se on todennäköisesti vielä ennalta-arvattavampi tapaus kuin tämä mielikuvitukseni tuotos. Jotain kivaa auringon alla kuitenkin, sillä melko suurella todennäköisyydellä Keith Richardsilla on oikeasti työn alla sooloalbumi yli kahdenkymmenenvuoden tauon jälkeen. Kaikenlainen rollaavien kivien kähina, vinkuna ja kitaran räpläily tyydyttää kyltymätöntä stonesnälkääni ja ehkäpä sieltä arkistojen kätköistä löytyy vielä jotain unohtuneita helmiä, jos uuden matskun tekeminen ei kiinnosta.

Jotta ei totuus unohtuisi, niin tulihan parin vuoden takaisen GRRR(12) kokoelmalevyn mukana kaksi uutta stonesveisua, joista tämä toinen pitää vielä uskoa yllä. Amen.



1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Olipa harvinaisen hienosti kirjoitettu pläjäys. Aikaa käytetty ja todellinen rollarisuus paistoi läpi. Nautittavaa luottevaa ja jäi oikeasti kaipaamaan sitä, että ukot oikeasti tekee sen levyn, jos joku jo pystyy näin hienot perustelut sen tarpeelle läpsäyttämään kehiin. Tämän jälkeen voi jo pistää Keno-rivin kehiin kertoimella kymmenen. Kyllä minä uskon,että ukot sen vielä kuitenkin tekevät, samoin kun uskon,että Ac/dc tekee vielä levyn vaikkei se tähän liity ja yhtä paljon pelkään, että tämä on tässä. Mutta aina sen joku Keno- tai Lottovoiton saa joten High Hopes. Tekeehän se Pink Floydkin levynsä tai ne niinhän ne lupaa..