sunnuntai 20. syyskuuta 2026

Big Country - Ylämaan kirkkain ääni

Onko todellakin niin, että en ole kirjoittanut blogiini aiemmin skottilaisesta Big Countrysta? Luultavasti olen pitänyt bändin tuotantoa niin itsestäänselvän laadukkaana, että se ei tarvitse lisämainintaa. Kaikkihan nyt Big Countryn muistaa? Tuo 80-luvun vitaalein rock-bändi, joka pesi kirkkaasti kaiken maailman Simple Mindsit ja U2:set. Näin ainakin itse ajattelin vielä vuonna 1986, jolloin pidin Big Countrya maailman parhaana rockbändinä, jopa Rollaritkin jäi taakse. 

Tänä syksynä löysin Big Countryn tupla-live cd:n bändin viimeisiltä vuosilta, juuri ennen laulaja-kitaristi Stuart Adamsonin traagista kuolemaa vuonna 2001. Tuolla cd:llä soittaa edelleen vitaalinen bändi, jossa on edustettana yhtyeen liki kaikki aktiivivuosinaan julkaistut kahdeksan studio-albumia. Bändi on tuolla livellä uskomattoman kovassa terässä ja Adamsonin ääni nousee edelleen poikamaisen korkealle.

Vaan palataan sinne mistä kaikki alkoi. Big Countryn alkuvuodet olivat melkoista menestystä. Debyytti-albumi The Crossing (83) oli sekä myynti-, että arvostelumenestys. Edelleenkin The Crossing (83) on liki ylittämätön albumi. Levyltä löytyvät sellaiset ikiklassikot kuin In A Big Country, Harvest Home, Fields of Fire ja ennen upea Change, ehkä bändin Se kappale. Laulaja-kitaristi Stuart Adamson ja toinen kitaristi Bruce Watsonin loivat levylle hienon säkkipillisoundin, josta tuli bändin käyntikortti, ainakin alkuvuosina. Albumin tuotti Steve Lillywhite, jolla oli jo kokemusta mahtipontisen soundi luomisessa, muun muassa U2:sen levyiltä.


Monet pitävät kakkosalbumia Steeltownia (84) bändin mestariteoksena. Tummasävyisempi albumi on debyyttiä kantaaottavampi. Levyltä heijastelee 80-luvun alun Brittein saarten yhteiskunnallista tilannetta, lakkoja, työttömyyttä, teräskaupungin epätoivoa. Itselleni Steeltown on ollut hitaasti sulava ja ei niin lähestyttävä albumi. Vuosien aikana olen antanut sille useita mahdollisuuksia, mutta mitään suurta elämystä en ole levystä saanut. Ehkä olen ollut vain laiska kuuntelija, sillä ostavakin yleisön on tästä tykännyt, kun levy komeili pitkään Brittien listaykkösenä.

Levy on kieltämättä tiukka ja vahvan kuuloinen, mutta kappaleet eivät ole jääneet elämään samalla tavalla kuin The Crossingilla. Pitkään pidin vain hidasta Come Back To Me:ta ainoana ns. kuunneltavana biisinä. Kyllä, se kuuntelijan laiskuutta on ollut. Nyt kuunneltuna levyhän kulkee eteenpäin kuin juna. Aloituskappale Flame Of The West on tylyn tiukkaa kitarointia. East Of Eden oli aikoinaan Top 20 hitti ja ihan aiheesta. Hieno kappale, mutta ehkä tässä biisissä tiivistyy levyn vaikeus kuulijalle. Kappaleesta puuttuu sellainen irtonainen svengi, mitä debyyttialbumin kappaleilta löytyy. Puristetaanko mailaa liikaa...mutta toisaalta tällä puristuksella on päästy rockin klassikko-albumien joukkoon. Tänään annan taas uuden mahdollisuuden Steeltownille, ehkäpä se siitä aukeaa.


Kolmas albumi The Seer (86) oli suuri menestys Suomessa. Samana vuonna bändi vieraili Provinssi-rockissa ja konsertti myös televisioitiin. Edelleenkin tuo konsertti löytyy nauhoitettuna vanhalta VHS-nauhaltani. Levy on edeltäjäänä popimpi ja kuuntelijaystävällisempi. Ei ihme, että tykästyin tuohon levyyn jo sen ilmestymisvuonna. Alkuun kuuntelin levyä kasetilta, jonka olin äänittänyt kaveriltani. Sittemmin vinyyli löysi tien hyllyyni. Tänä päivänä löydät kaikki kolme ensimmäistä Big Country-levyä muutamalla eurolla kirppareiden laareista.

Levy pitää sisällään ns. helppoja rock-paloja, kuten Look Away, One Great Thing ja The Teacher, joista ensimmäisestä tuli bändin suurin hitti. Albumin kunnianhimoisella nimiraidalla laulaa itse Kate Bush. Levyä pidettiin ilmestyessään ehkä hivenen epätasaisena ja kriitikot eivät ihan täysiä pojoja levyllä antaneet. Tosin levy ammensi kappaleihin aineksia Skotlannin historiasta ja mytologista, että mikään vasurilla tehty levy ei ollut tämäkään. Nyt 40-vuotta ilmestymisen jälkeen albumi kuulostaa edelleen mukavan raikkaalta ja monipuoliselta. Jos et vielä omista yhtään Big Countryn levy, niin tästä levystä on hyvä aloittaa.

Seuraavalla albumilla Peace in Our Timellä (88) bändin kelttivaikutteet oli riisuttu pois ja tilalle tarjottiin hivenen puleerattua jenkkirock-soundia. Levy myi edelleen hyvin Suomessakin, mutta minään mestariteoksena sitä ei pidetty. Kuuntelin levyä paljon armeija-aikana korvalappustereoistani. Tykästyin siihen ja mielestäni se on mainettaan parempi albumi. Jälkeen päin Stuart Adamson on katunut, että antoi tuottajan siivota ns. särmät pois yhtyeen uniikista kelttirock-soundista. Mutta tänä siivottunakin versiona levy ei ole yhtään huono. Rollareille flirttaileva pilottisinkku King of Emotion toimii edelleen, kuten melodinen Broken Heart (Thirteen Valles), joka on ihan bändin tuotannon kärkikastia. Myös nimikappale Peace in Our Time ja hidas In This Place ovat mainitsemisen arvoisia.


Yhtyeen viides albumi: No Place Like Home (91) saattaa olla monille se tuntemattomin tapaus. Ainakin se oli kaupallinen floppi ja levyn jälkeen bändi sai potkut Vertigo-levy-yhtiöltä. Levy on edeltäjäänsä orgaanisempi ja yllättävän monipuolinen. Were Not In Kansas on hieno avauskappale, Keep On Dreaming svengaa ovelasti, Beautiful Peoplelta löytyy kansanmusiikkisävyjä. Levyltä on myös yksi bändin uran suurimmista balladeista: The Ships. Muutama vuosi tästä eteenpäin julkaistiin rokimmat albumit: Buffalo Skinners (93) ja Why The Long Face? (95). Molemmista levyissä on hyvää energiaa ja yritystä, hyviä biisejäkin, mutta kovin läheisiksi ne eivät ole muodostuneet.

Neljän vuoden tauon jälkeen julkaistiin vielä albumi Driving to Damascus (99). Levyä pidetään bändin myöhäistuotannon helmenä. Omistan tuonkin levyn ja olen sitä jonkin verran kuunnellut. Kahta edeltäjäänsä orgaanisemmalta levyltä nouseen esiin ainakin kappaleet Fragile Thing ja John Wayne's Dream, jotka ovat hienoja biisejä. Big Countryn ura loppui Stuart Adamsonin kuolemaan vuoden 2001 jouluna. Hänet löydettiin hirttäytyneenä Honolulusta hotellihuoneesta. Aiemmin Adamson oli retkahtanut alkoholiin pitkän raittiin kauden jälkeen ja oli ollut kadoksissa läheisiltään useita kuukausia. 

Big Countrysta olisi voinut tulla biisimateriaalin puolesta verrokkibändien U2:sen ja Simple Mindsin kaltainen rock-mammutti, mutta pienet tuotannolliset asiat, ja ehkä epäonnikin esti paluun suureen menestykseen bändin alkuvuosien jälkeen. 1990-luvun alkupuolen tuotannosta kuulee sen hivenen epätoivoisen yrityksen saada isompaa menestystä. Voi olla, että yhtyeen oma musiikillisen visio hautautui levy-yhtiöiden kaupallisten paineiden alle. Jos oltaiskin menty vaan säkkipillikitarasoundilla loppuun asti. 



lauantai 19. syyskuuta 2026

Beck - Ride Lonesome

Puhutaan alkuun vinyylien hinnoista. Neljä kymppiä uudesta vinyylialbumista on iso summa, jopa tällaiselle työssäkäyvälle musiikinharrastajalle. Tässä virkkeessä kerron, että ennen oli kaikki paremmin, Niin, monen muisti yltää tuonne kymmenen vuoden päähän, jossa uusia vinyylejä sais rapialla kahdella kympillä. Tästä johtuen uuden lp-levyn ostamista miettii tarkkaan ja usein päätyy uuden cd-levyn ostoon, joita saa sentään kahdella kympillä, joskus jopa alle.

Beckin uusi albumi Ride Lonesome (26) läpäisi hintaseulani ja päätin raottaa kunnolla kukkaronnyörejäni. Neljä kymppiä levykaupan tiskiin ja tummanvihreä vinyylialbumi oli minun. Ensimmäisten levyarvioiden mukaan tässä saattaa olla yksi vuoden levyistä. Ride Lonesome on jatkoa Beckin kahdelle melankoliselle erolevylle: Sea Change (03) ja Morning Phase (14). Puhutaan, että trilogia olisi nyt valmis, Beck Hansen ratsastaa yksin auringonlaskuun nickdrakemaisesti keinuen ja kuiskien.

Oletetetun trilogian kahdella edellisellä levyllä biisit soljuvat vaivattomasti eteenpäin, vaihtuvat ja unohtuvat...eivätkai sentään. Lost Cause, Turn Away, Heart is A Drum...onhan niitä muistettavia biisejä, kun alkaa muistelemaan. Tunnelma Ride Lonesomella on tismalleen sama kuin noilla kahdella albumilla, mutta se ei tunnu ollenkaan toistolta, vaan tarpeelliselta trilogian täydentäjältä.

Beckin kaksi edellistä levyä: Colors (17) ja Hyperspace (19) olivat värikkäämpiä levyjä ja kaikin puolin kelvollisia. Jostain syystä Hyperspacen jälkeen kiinnostus Beckin musaa kohtaa putosi niinkin alhaalle, että en poiminut pitkään polkuhintaista Hyperspace-vinyyliä alelaareista. Tosin uutta musaakaan ei tullut vasta kuin nyt. Sen sijaan eetteriin tipahteli vuosien aikana muutamia makoisia cover-vetoja, niistä etenkin Korgisin kasariballadi Everybody's Gotta Learn Sometime on mahtava esitys ja sitä pitkään luulinkin Beckin omaksi kappaleeksi. 

Ride Lonesome on vasta alkukuunteluvaiheessa. Mitään huonoa en löydä tästä. Vaikka kappaleet ovat tunnusomaisia akustishenkisiä Beck-biisejä, niin ne kuulostavat omilta ja uniikeilta teoksilta. Tässä kohtaa on helppo myötäillä kaikkia niitä viiden tähden arvioita joita levy on kauttaaltaan saanut. Beckin rauhoittava ääni on sellainen, että se asettaa kappaleen tiettyihin rajoihin, että se saattaa kuulostaa jotenkin liiankin tutulta, mutta samanaikaisesti se onkin taitavasti rakennettu ja siitä löytyy monenlaisia hienoja musiikillisia ratkaisuja. Esimerkkinä tästä vaikka kakkospuolen avaava hieno Slow Canyon.

Falling Through My Hands, oijoi, millainen kaunokki. Hieno melodia ja hieno toteutus. Kitaraa ja kevyttä orkesteraatiota, Beckin kauniisti soljuva ääni ja vähän chorusta taustalle ja loppuun huuliharppuakin. Aivan upea biisi. Pilottisinkut Ride Lonesome, In The Night ja Disappearing Act ovat kaikki komeita biisejä. Mitään filleriä en tästä löydä. Levy loppuu hienoon Beyond The Light balladiin. Niin, ovatko kaikki levyn biisit balladeja? Hidastempoista ja tunnelmallista, joskus vähän ripeämpääkin menoa, mutta aina kauniisti maalaillen. 

Beck Hansen luo oman erityisen musiikillisen maailman johon helppo sukeltaa. Levy istuu täydellisesti alkusyksyn melankoliamaastoon, lohdullista ja kohottavaa musiikkia. Lyriikoita olen vasta viitteellisesti makustellut, mutta huonoilta ne eivät vaikuta, annetaan niille vielä tilaa ja aikaa. Myös oma vahva veikkaukseni on, että Beck Hansen on tehnyt yhden vuoden levyistä...ellei jopa sen hohtavimman timantin? Tätä levyä on vaikea ylittää.



tiistai 15. syyskuuta 2026

Nits. Tavara-asema. Tampere. 14.9.2026.

Taas oli Nitsin aika, sillä edellisestä Suomen keikasta, myöskin Tavara-asemalla tapahtuneesta, oli tasan kaksi vuotta. Silloin Nits esiintyi 50v. juhlakiertueellaan ja vyössä oli uusi mini-albumi Tree House Fire (24), joka kertoi yhtyeen traagisesta studiopalosta vuodelta 2022, jossa bändi menetti kaikki soittovälineensä. 

Traagisissa merkeissä alkoi tämäkin keikka, sillä alkuun laulaja Henk Hofstede piti muistopuheen heinäkuussa menehtyneelle bändin pitkäaikaiselle ääniteknikolle Paul Telmanille. Telman oli se henkilö joka oli ehdottanut bändille ensimmäisiä Suomen-keikkoja. En tiedä, kuuluiko keikan miksauksessa jo uuden henkilön kädenjälki, sillä osin musiikki tuli aikaa kovaa ja kulmikkaasti. Aiemmilta Suomen-keikolta olin muistavinaan sellaisen korviahivelevän pehmeän äänimaton.

Kahden vuoden takaista keikkaa pidin sellaisena perushyvänä suorituksena https://homesickhounds.blogspot.com/2024/09/nits-tavara-asema-tampere-1692024.html Tänä iltana esiintyi mielestäni fokusoituneempi bändi, etenkin laulaja Henkin otteissa oli tekemisen meininkiä. Laulu ja liike oli kohdillaan. Alati kehumani rumpali Rob Kloet ja kosketinsoittaja Robert Jan Stips olivat tänäkin iltana niin varmoja ja hyviä kuin aina. Stipsin synasta pulpahteli monenlaista äänimaailmaa taidokkaan soiton tueksi.

En tiedä kannattaako muusikoiden iästä edes puhua, sillä se ei näkynyt juurikaan suorituksessa. Henk totesikin bändin olevan vasta puolivälissä neverending touriaan ja lisäsi, että Dylankaan vastaavassa tourissa ei ole loppu vielä näkyvissä. Henkin välispiikit olivat tuttuun tapaan hauskoja, mutta Yellow Sock & Angstin mummonsa sukkatarinan olin jo kuullut pari kertaa, kuten Neon (22) albumin Beromunsterin kappaleen spiikin. Edellisessä keikkarapsassa kritisoin hieman näitä kappaleita, että ne olivat saaneet turhankin suuren roolin bändin setissä, ottaen huomioon, että kyseessä kaksi musiikillisesta auttamattoman tylsää kappaletta. Tänä iltana kuitenkin kappaleiden omaperäinen, herkkä ja taiteellinen maalailu kiipesi plussan puolelle.

Settilista piti sisällään voittopuolisesti poimintoja viimeisimmiltä Nits-albumeilta, vaikkakin In The Dutch Mountaisilta (87) ja Giant Normal Dwarfilta (90) kuultiin kolme kappaletta/albumi. Uusimmista kappaleista toimivat hienosti etenkin Neonilta (22) löytyvä Ultramarine ja Tree House Firen (24) Tree. Keikan yleistempo oli enemmän rauhallinen kuin riehakas, mutta ei millään tapaa unelias. Nitsin hienosti rakennetut taidepop-kappaleet pitivät koko illan hyvin otteessaan.

Nitsin settilistassa oli melko paljon tuttuja kappaleita, mutta oletettavasti myös ihan uutta, julkaisematonta tavaraa. Encorena kuultu vähäeleinen ja kauniin melodinen Factory of Tears toimi mainiosti. Toinen encore-biisi VHS/UFO sai livedebyytin Tampereella. Hitaasti kasvava, tummasävyinen kappale osoittautui keikan parhaaksi vedoksi. "Darkness, fade in..." hokema imaisi mukaan uhkaavaan tunnelmaan. Vielä tämän vuoden puolelle on lupailtu ihka uutta Nits-levyä, mutta virallista julkistusta asiasta ei ole vielä tullut. Voidaan todeta, että Nits ei todellakaan elä menneessä ja toista illasta iltaan vanhoja hittejään. Tavara-aseman keikka oli enemmän syvä ja taiteellinen, kuin kevyesti poppaava. Seuraavaa keikka odotellessa, jonka veikkaan olevan kahden vuoden päässä.




lauantai 11. heinäkuuta 2026

Ismo Alanko. Laukon Kartano. 10.7.2026.

Vesilahden idyllisen Laukon Kartanon Ismon keikka oli itselleni noin viidestoista. Tasaisesti olen nähnyt maestroa livenä eri kokoonpanoissa kautta vuosikymmenien, aina vuoden 1988 Siekkareiden Vihannin Mäntylammen keikasta, 90-luvun Ismo Alanko Säätiö keikkojen kautta 2000-luvun moniin eri kokoonpanoihin. Tuntuu, että Alangolla on ollut kautta vuosien käytettävinään parhaimmat muusikot, eikä nykyistä El Mosquito kokoonpanoa ei voi huonoksi. 

Laukon Kartanon keikka käynnistettiin upouudella "kesähitillä" Taru on totta. Keväällä ilmestyneen Kevyt ja kohtuuton (26) albumin sessioista ylijäänyt kappale jatkaa Ismon ns.hokemakappaleiden perinnettä tyyliin Levottomat jalat tai Säkenöivä voima, kuitenkaan yltämättä edellä mainittujen klassikoiden erinomaisuuteen.  Toisena biisinä tarjoiltiin uuden levyn parhaimmistoon kuuluva Peto (Valo tulvii sisään), joka esitettiin jo viime vuoden Laukon keikalla, silloin vielä julkaisemattomana kappaleena. Hieno kappale, joka resonoi  hyvin tämän sotahullun ajan kanssa. Perään kuultiin Neljä Baritonia nimikkeen alla julkaistu Popmusiikkia kuulostaa edelleen yllättävän freesiltä. 

Tuoreiden kappaleiden sekaan oli mukavasti ujutettu vanhoja klassikoita, joka piti hyvin yleisön mielenkiintoa yllä. Uusissa kappaleissakaan ei ole mitään vikaa, vaikka ennen keikkaa koin jonkinmoista ismoalankoväsymystä. Edellinen levy Me olemme ihme (23) oli vahva kokonaisuus, mutta tuoreeseen Kevyt ja kohtuuton (26) levyyn en ollut jaksanut kunnolla tutustua. Korvissani se kuulosti liian perinteiseltä Ismo-levyltä. Ei mitään uutta auringon alla. Tällä keikalla mieleni muuttui, sillä liveversiot kappaleista paljastivat niiden hyvyyden; hyvin rakennettuja melodioita ja lyriikaltaan vahvoja biisejä.

Keikan alkupuolella Ismo pohjusti kolmen väittämäbiisin trilogian: Kieli on maa, Rakkaus on ruma sana ja Nuoruus on vakava sairaus. Näistä jälkimmäinen toimi yllättäen parhaiten. Sen sijaan Rakkaus on ruma sana kuulosti vähän rutiininomaiselta ja en ole varma, että vetikö Ismo siihen lennossa tajunnavirtalyriikkaa?

Klassikoista parhaiten toimivat Levottomat jalat, Säkenöivä voima ja Sisäinen Solarium (00) albumilta löytyvä mainio Kirskainen hyvätyinen. Mietin myös, että olenko koskaan kuullut näistä kappaleista huonoa liveversiota? Todennäköisesti en. Hassisen Kone aikaisia faneja kutittelevaan Tällä tiellä kappaleeseen minulla ei ole erityistä tunnesidettä, vaikka kappaleesta kuultiin keikalta hieno versio. Aikansa kovimpiin pasifistisiin punkbiiseihin kuuluvasta, Siekkareiden On mulla unelmasta kuultiin erittäin vahva versio. Ismo Alangon live-energia ei edelleenkään näytä olemaan hiipumaan päin. Vähän yli kaksi tuntia rokkenrollia vedetään vaivattomasti, melkein hengästymättä. Kuusvitoseksi ukoksi erittäin kunnioitettavaa toimintaa. Saa nähdä sitten kun fysiikan rajat tulee oikeasti vastaa, ehkä kymmenen vuoden päästä, niin vieläkö irtoaa Säkenöivät voimat ja muut energiset rytmirallit.

Peltirummun jälkeen päästiin encoreihin, joita tarjoiltiin ruhtinaallisesti viiden biisin verran. Edellisellä Ismo-keikallani Tampereen Tavara-asemalla https://homesickhounds.blogspot.com/2023/03/ismo-alanko-tavara-asema-tampere-1832023.html lähdin pois ennen viimeistä encorea, Risteystä. Se jäi jälkikäteen aikalailla harmittamaan. Tänään asia korjaantui, tuo kappale kuultiin ensimmäisenä encorena. Tätä seurasi Ekstaasiin, Taiteilijaelämää ja Rappiolla. Itsestäänselvää, mutta yhä toimivaa? Sanoisin,  että musiikillisena elämyksinä, nämä jo pop-kulttuurisuomen virsikirjaan kuuluvat biisit ovat sellaisia järkäleitä, että niihin yhtyminen yhteislaulun muodossa on automaattista. Taiteilijaelämää sai näistä eniten nikottelemaan ja sen Ismokin huomasi yleisöstä. Seurasi pieni puhe, tai oikeastaan pyyntö, että takaosakin yleisöstä lähtisi mukaan tähän kesäiltaiseen musiikilliseen ilonpitoon. Siinä kohtaa Taiteilijaelämää-kappaleen hedonistinen ja aikansa elänyt ysäriestetiikka hävisi ja sitä tajusi, että loppujen lopuksi kysehän on vain musiikista ja yhteisestä ilonpidosta. Illan kruunasi vielä vereslihainen versio Siekkareiden hienosta Laulusta. Ehkei täyden kympin keikka, mutta komeasti kiitettävälle meni tämäkin.



tiistai 16. kesäkuuta 2026

The Rolling Stones - Beggars Banquet

Rolling Stones Studioalbumit: 7/25

On vuosi 1968 ja nyt astutaan kirjaimellisesti Stonesien kultakauteen. Tämä ja seuraavat viisi kuusi ehkä seitsemänkin vuotta, niin kaikki oli yhtä nousevaa käyrää, Stones-soundin kukkaan puhkeamista ja sen kaikkia mahdollisia lisäsävyjä. Tästä kymmenen vuotta eteenpäin, niin tuleeko vastaan yhtään Rollarilevyä, jolle annan alle kiitettävän arvosanan? Se jää nähtäväksi.

Joulukuussa ilmestynyttä Beggars Banquetia (68) pidetään syystäkin yhtenä Stonesin parhaimmista albumeista. Edellisen Their Satanic Majesties Requestin (67) psykedeelisten kokeilujen jälkeen Rollarit löysivät rootsimman vaihteen ja tulosta alkoi syntyä. Jo saman vuoden keväällä julkaistiin sinkku Jumpin' Jack Flash joka antoi osviittaa Stonesien suunnanmuutoksesta. Tylystä, rytmikäästä ja ennen kaikkea Keefin riffistään tunnetusta kappaleesta tuli välitön Stones-klassikko. Sen sijaan psykedeelisessä b-poskessa Child of The Moonissa on hyvällä tavalla edellisen levyn vaikutteita.

Beggars Banquetin julkaisun yhteydessä yhtye toteutti Rock and Roll Circus nimisen konsertin, jossa Stonesien lisäksi esiintyivät muun muassa John Lennon. Jethro Tull, The Who, Taj Mahal ja Marianne Faithfull. Rock and Roll Circuksen nauhat pysyivät vuosikymmeniä julkaisematta, Mick Jaggerin toiveesta, koska konsertissa viimeisenä esiintynyt Stones ei ollut parhaimmallaan, lähinnän pitkällisen valvomisen, ehkä myös päihteiden vuoksi, jos katsoo videoklipeistä miltei pystyyn kuollutta Brian Jonesia, jolle tämä oli viimeinen julkinen esiintyminen Stonesien riveissä.

Albumi lähtee yhdellä keskeisellä tulevalla Stones-klassikolla, Sympathy For The Devil, pahaenteinen ralli, joka imee itseensä historiaa, maailman pahuutta ja ajankuvaa, raamatusta Kennedyn murhiin. Tuolla kappaleella vasta 25-vuotias Mick Jagger kunnostautuu ensimmäistä kertaa lyyrisesti. 

Beggars Banquet on kaikkinensa hyvin maanläheinen, jopa kantrihenkinen levy. No Expectations on Jaggeria herkullisimmillaan, unohtamatta Keefin slideviiltoja ja muun bändin luomaa unenomaisen hidasta svengiä. Dear Doctor jatkaa samoilla linjoilla, sukeltaen syvemmälle kantrin syövereihin. Periaatteessa ei ehkä muistettavin Stones-biisi, mutta puolustaan paikkaansa levyllä hyvän meiningin vuoksi.

Vain kaksi minuuttinen Parachute Woman on näitä vahvoja albumiraitoja, jotka harvemmin eksyvät millekään kokoelmalle. Pahaenteisempää kamaa kuin edelliset leppeähköt kantrivedot. Soitannollisesti rikas kappale ja enteilee vähän Exile on Main Streetin kellarisoundia. A-puoli loppuu herkullisen omaperäiseen Jigsaw Puzzle biisiin, jossa Jaggerilla runoilee Allen Ginsbergmäisesti lutkasta porraskäytävässä, ajan tappamisesta, mummojen eläkkeistä ja sateen loppumisesta. Mainio kappale.


Kakkospuolen alkuun on annettu yksi suuri klassikko-biisi, Street Fighting Man. Ikonisimpia Keef-riffejä, taistelukappale rokkenrollin puolesta: Well now what can a poor boy do, except to sing for a rock n' roll band. Näin tuolloin, miten tänään? Rokkenroll on 2000-luvun humppaa, eläkeläiskamaa, joka joiltain osin syntyy vielä uudelleen, mutta suurin ruuti on jo käytetty, suuret nimet ovat viimeisimmällä extra-kierroksellaan ja synnyttävät edelleen uutta musiikkia, mutta eivät enää niin köyhinä poikina.

Prodigal Son on akustishenkinen varsin kivasti rullaava kipale, jonka Jagger laulaa jännällä tavalla. Stray Cat Blues on yksi näistä levyn ilkeistä rock-biiseistä. Nätin Factory Girlin Rollarit nostivat uudelleen settilistaan Steel Wheels - kiertueella 1989-90. Levyn päättää erinomaisesti, gospel-vaikutteinen kantriblues Salt of the Earth, jonka ensi rivit laulaa Keith Richards. Tästä eteenpäin, aina tähän päivään asti, Rollarit tulevat onnistumaan lähestulkoon aina levyn päätöskappaleissaan. Siellä odottaa se iso balladi, ripeä rokki tai jotain aivan muuta, kuten skitso FBI-funk Fingerprint File kuusi vuotta tästä eteenpäin.

Beggars Banquet ei ole äkkiseltään kuunneltuna se värikylläisin Stones-levy, mutta se on levy jolla Stones rakensi vahvan musiikillisen perustan, joka loi pohjaa tulevien vuosien ja vuosikymmenten Stones-albumeille. Beggars Banquet on se aito taikinajuuri, perustila, jonne Stones yrittää aina uudestaan kurkoittaa, mutta edessä saattaa olla liian ajanmukaisia musiikki- ja tuotantoratkaisuja, aina 70-luvun discosta 2000-luvun hengettömiin tuotantojälkiin. Jotenkin Stones on saanut aina kuulumaan sen oman soundinsa, vaikka joskus Jagger on tehnyt kaikkensa saadakseen Stonesin soundaamaan trendikkäältä ja ajanmukaiselta.

Kaikki biisit eivät ehkä olen täyden kympin tekeleitä, mutta kokonaisuus on, siispä Beggars Banquet ansaitsee toisena Stones-albumina täydet pojot.

Arvosana: 10/10.



lauantai 13. kesäkuuta 2026

Deep Purple. Nokia Arena. Tampere. 12.6.2026

Deep Purple on ollut viime vuosina hurjassa luovassa vedossa, pelkästään 2020-luvulla bändi on julkaissut neljä studioalbumia, joista viimeisin Splat! (26) julkaistaan heinäkuun alussa. Kaksi uutta biisiä on jo tullut julki; terhakka Arrogant Boy ja raskaasti kiemurteleva Diablo. Korviini ne kuulostavat kelvollisilta ja elivoimaisilta ralleilta. Steve Morsen korvannut, uusi kitaristi Simon McBride on tuonut bändiin uutta virtaa, myös luomisvoima on lisääntynyt, ensimmäinen Mcbriden kanssa tehty albumi =1 (24) ilmestyi kaksi vuotta sitten. Sitä ennen julkaistiin edellisen kitaristin Steve Morsen kanssa elinvoimaiset albumit: Infinite (17) ja Whoosh! (20) sekä cover-albumi: Turning to Crime (21). 

Purplen nykymuodostelmassa jännitti eniten, että miten laulaja Ian Gillan hoitaa homman. Toimia kasikymppisenä korkeaoktaanisena rock-kukkona on haastava pesti. Edellisellä Suomen keikalla Tampereen Hakametsän parkkipaikalla vuonna 2022 Gillan klaarasi homman vielä kunnialla, vaikka mitään Child in Timen primaalikarjuntaa oli turha odottaa. 

Mietin hetken jos toisenkin, että kannattaako lähteä enää Purplen keikalle koska tämä Hakametsän keikka https://homesickhounds.blogspot.com/2022/07/deep-purple-in-concert-tampere-2872022.html jätti suuhun kuitenkin varsin miellyttävän jälkimaun, Nyt se mukava muisto on vaarassa murentua...koska papat ovat jo niin vanhoja, vaan ovatko sittenkään. 

Tässä kohtaa totean, että oli hyvä, että lähdin keikalle. Tunti ja 40 minuuttia hard rockin helmiä ja tuoreita tsipaleita ajoi asiansa. Keikka potkaistiin käyntiin tuttuun tapaan Highway Starilla. Kaikki sujui niinkuin pitikin. Ainoan alkuperäisjäsenen Ian Paicen kannutus potkaisi junan liikkeelle, kaksi tuoreempaa jäsentä, vuonna 1969 mukaan tulleet Roger Glover bassossa ja Ian Gillan laulussa ottivat lavan haltuun ammattilaisen ottein. Aikoinaan Jon Lordin korvannut, myöskin erittäin kokenut urkuvirtuoosi Don Airey väänsi urkunamikoistaan mitä herkullisinta säveltä ja vonguntaa. Sitten on tämä uusi kitaristitähti Simon McBride, joka ei jäänyt yhtään jälkeen ja pyrki vääjäämättä lavan eteen sooloilemaan, ehkä vähän liiankin kanssa. McBriden ja myös urkuri Aireyn soolojen syynä saattoi olla se, että Gillan sai hetken hengähtää lavan takana. Voi olla, että pitkät soolot ovat kuuluneet bändin repertuaariin kautta vuosikymmenten.

Aloituksen jälkeen soudettiin vähän valjummilla vesillä. Tosin bändi toimi hyvin mutta edellisen levyn A Bit on the Side meni itseltäni ohitse, Deep Purple In Rockin (69) Hard Lovin' Man on varmempaa kamaa, Yhtälailla voi sanoa, että yhtye oli rennoimmillaan veivatessaan klassikko-biisejään. Uudemmista kappaleista parhaiten toimivat edellisen levyn Lazy Sod ja tuore sinkku Diablo, jonka riffi on varsin tarttuva. Toinen uusi kappale Arrogant Boy esitettiin myös, mutta Gillanin laulu suhteessa sointantaan ei löytänyt tasapainoista suhdetta.


Päästääkin aiheeseen, että onko soveliasta 81-vuotiaan miehen laulaa noin korkeaoktaanista hard-rockia lähes joka ilta puolen toista tunnin ajan? Lähestymiskulmani voi olla ikärasistinen, mutta Ian Gillan ei näyttänyt lavalla mitenkään erityisen nuorelta. Ikä todellakin näkyi päältä, mutta unohtui siinä kohtaa kun Gillan avasi sireeninsä. Todellakin, huutolaulu lähti edelleen täysin virheettömänä, jopa paremmin kuin edellisellä Hakametsän parkkipaikan keikalla. Olen vähintäänkin hämmästynyt. Toki lepotaukojakin oli näiden ylipitkien ja usein tarpeettomien kitarasoolojen välissä. Mutta luulen, että Gillanilla 80-vuotiaiden rokkikukkojen kerhossa ehkä äänihuulet parhaimmassa kunnossa. Ainakin tällä keikalla.

Keikka ei kadottanut intensiteettiä loppupuolellakaan. Hitaampi When a Blind Man Cries toimi hyvin, klassikko Space Truckin' jopa erinomaisesti, jossa bändin yhteissoitto oli timanttista. Don Aireyn Suomea flirttailevat sibeliaaniset urkusoolot ajoivat asiansa ja ennen kaikkea oli hieno nähdä millaisella lapsenomaisella innostuksella Aireyn soitti koskettimia. Ian Paicen jaksavuus rummuissa jaksoi myös ihmetyttää. Toki jossain kohtaa komppi oli hetken hukassa, mutta ns.putoaminen korjaantui aika nopeasti.

Ensimmäisenä encorena kuultiin uusi instrumentaali Guinnesis, joka onneksi oli muutakin kuin tylsää tiluttelua ja tässä kohtaa kitaristi McBride soitti tyylitajuisen varmasti, sortumatta liiallisiin sooloihin. Hush ja Black Night loppuun oli yhtäaikaa hard rockin riemujuhlaa, että pakollisia kuriositeettejä. Loppuun totean, että Deep Purple oli vähintääkin yhtä hyvässä vedossa kuin 4 vuotta sitten, mutta nyt voin 99,99 prosenttisella varmuudella sanoa, että tämän keikan jälkeen bändiä tuskin tulee lähdettyä katsomaan.




maanantai 8. kesäkuuta 2026

The Rolling Stones - Their Satanic Majesties Request

Rolling Stones Studioalbumit: 6/25

Vuosi 1967 ei ollut paras vuosi Rollareilla, jos mietitään musiikillista suuntaa. Beatles ja monet muut tuon ajan artistit ottivat rakkauden kesän 1967 haltuun erinomaisilla levyillä ja singleillään. Rollaritkin julkaisivat tuona vuonna toki ihan kelvollisia kipaleita, kuten edellisissä kirjoituksissa mainitut Let's Spend The Night Together ja We Love You. Työn alla oli Cosmic Christmas työnimellä kulkeva albumi, joka saatiin enimmäkseen purkkiin loppukesästä 1967, mutta julkaistiin vasta loppuvuodesta. Lopulta levy sai nimekseen Their Satanic Majesties Request (67).

Hipahtava kansi, jossa bändi istuu taikurin hatuissaan ja värikkäissä vaatteissa sai lisämaustetta kolmiuloitteisesta kohokannesta. Levyn alkuperäisen vinyyliversion metsästäminen vei useita vuosia, kunnes sen lopulta tilasin Britteistä sopuhintaan. Selkeästi bändillä on ollut mielessä luoda jotain vastinetta Beatlesin Sgt.Pepperille. Psykedeliaa, värikylläisyyttä ja erikoista kokeilua levyllä riittää, mutta mitenkään ehjä kokonaisuus tämä albumi ei ole.

Levy alkaa häröilevästi, mutta kelvollisesti kappaleella Sing this all together. Kappaleessa on kuultavissa monenmoista eksoottista soitantaa, torven törähtelyä, pianon pimputtelua ym.muita ääniä. Nämä tehosteet kyllä rikastavat biisiä, mutta ehkä pohjimmiltaan kappale ei ole muistettavin. Seuraavaa kappaletta, Citadel, piti Keith Richards yhtenä levyn parhaista. En tiedä miten on, mutta aikamoista haahuilua tuo kappale on korvissani, vaikka sen alkuriffi on aika napakka. Omistamassani vinyylipainoksessa Jaggerin laulu on miksattu lähes kuulumattomiin. Tästä kappaleesta kun riisuisi turhan eksotiikan ja levyttäisi sen uudelleen, rootsimmalla otteella, niin voitas puhua jopa stones-klassikosta.

In Another Land on erikoinen poikkeama Rollarilevyillä. Nimittäin se on kokonaan basisti Bill Wymanin tekemä ja laulama. Tätä ei enää tapahtunut toistamiseen. Tosin Wymanin tekemä Downtown Suzie eksyi myöhemmin Metamorphosis (75) kokoelmalle, tosin Mick Jaggerin laulamana. Wymanilla oli tyrkyllä levylle kaksi muutakin kappaletta, Shades of Orange ja Loving Sacred Loving. Biisit pääsivät demovaiheeseen, mutta Mick ja Keef eivät kelpuuttaneet niitä levylle. Seuraavana vuonna brittiläinen The End levytti nuo kappaleet omalle levylleen. Nyt kuunneltuna kappaleet ovat varsin päteviä ja resonoivat paremmin hippikesän 1967 kanssa. Entä jos Wyman olisi saanut enemmän biisejä läpi Stonesissa, niin millaiseksi Stonesien tulevaisuus olisi muodostunut? 

Seuraava kappale 2000 Man on varsin kelvollinen esitys, selkeästi yksi kadonneista Stones-ralleista. Sen sijaan kakkospuolen päättävä Sing This All Together (See What Happens) on kahdeksan minuutin verran aika päämäärätöntä musiikillista sekoilua.

Kakkospuoli alkaa stones-klassikolla She's A Rainbow, joka olisi voinut olla hyvin osa aiemmin julkaistua Flowers (67) kokoelmaa, sen verran heleän kukkainen on tuo tsipale. Kappaleen hienosta jousitaustasta vastaa tuleva Led Zeppelinin basisti John Paul Jones, joka tuolloin työskenteli vielä sessiomuusikkona. The Lantern on hiipivästi kasvava melodisesti ihan mielenkiintoinen kappale, joka pitää sisällään hienoa kitaratyöskentelyä. Gomper on taas Stonesien potentiaalinen LSD-trippi, jonka verrokkina pidetään Beatlesien Within You, Without You kappaletta. Kappale alkaa ihan jäntevästi, mutta jossain kohtaa tribaalirummutus ja huilun töräytykset ottavat ylivallan ja kappale kadottaa fokuksensa.

Levyn loppupuolelta löytyy albumin paras kappale, 2000 Light Years From Home. Biisi joka on löytynyt myöhemminkin Stonesien settilistalta, ainakin vielä 90-luvun alussa. Tässä biisisssä on Stones kotonaan psykedeliassa, kappale on jännittävä ja mieleenpainuva. Periaatteessa Rollarit olisi saanut kasattua vuoden 1967 parhaista kappaleista yhden erinomaisen albumin, yhdistämällä Flowers kokoelman helmet tämän albumin parhaimmiston kanssa. Tällaisenaan Their Satanic Majesties Request ei vakuuta levykokonaisuutena, vaikka yli puolet levyn materiaalista on varsin laadukasta.

Arvosana: 8½/10




lauantai 6. kesäkuuta 2026

The Black Keys - Peaches

Viime aikoina uuden musan kuuntelu on kohdallani perustunut useimmiten tuttuuteen, itselleni mieluisaan genreen. Näin myös Black Keysin kohdalla, sillä bluespohjainen rock pettää harvoin, jos meiningit on sopivasti kohdillaan.

Tuttuudestaan huolimatta The Black Keys on ollut minulle aina vaikea pala. Musiikki on juuri sellaista nautittavaa ja muotovaliota roots-hoitoa, vähän modernisoitua 2000-luvun ZZ Toppia. Brothers (10) levyn aikoihin innostuin bändistä...kun tuota levyä niin paljon kehuttiin. Samaan "hei tää on hyvä levy - virtaan" itsekin solahdin. Oliko se sitten hyvä levy? Pitkän tauon jälkeen kun kaivoin levyn hyllystä, niin vastaus on edelleen: - Kyllä! Brothers on kaikinpuolin toimiva kokonaisuus. Musiikillisesti aito ja ketterä, paras käyntikortti The Black Keysin musiikilliseen maailmaan.

Seuraava albumi El Camino (11) räjäytti pankin. Laulaja kitaristi Dan Auerbach ja rumpali perkussionisti Pat Carney breikkasivat isosti, ennen kaikkea Lonely Boy hitillään ja lopulta koko levyllään. Tämä hype loi uskon, että koko El Camino on laatuisaa tavaraa. Ehkä se on sitä? Tähänkään päivään mennessä en ole El Caminoa itselleni levynä hommannut, vaikka tilaisuuksia on ollut lukuisia. Tässä hittivaiheessa suhteeni Black Keysiin viileni. Se ei ollutkaan erinomainen indieroots-löytö, vaan hetkessä koko maailman omaisuutta. Sitten tuli Turn Blue (14), ihan hyvät arviot saanut albumi. Hommasin levyn jokin aika sitten cd:nä, mutta tehosoittoon levy ei ole vielä päässyt. Levy on vähän tummempi ja sisäänpäin kääntyneempi kuin kaksi edellistä lättyä. Tässä kohtaa Duon toinen jäsen Dan Auerbach alkoi tuottamaan ja säveltämään muiden artistien levyjä. Jälki oli komeaa, osansa saivat muiden muassa Dr.John, The Pretenders ja sokea musta bluesmies: Robert Finley. Viimeksi mainitun Goin' Platinum (16) on erityisen kuunneltavaa juurimusaa.

Parin soololevyn ja Auerbachin tuotantovaiheen jälkeen Black Keys palasi taas levyttäväksi artistiksi. Viimeisen seitsemän vuoden aikana duo on julkaissut peräti kuusi studioalbumia. Näistä omista vinyylinä albumit: Let's Rock (19), Delta Kream (21), Drop Out Boogie (22) ja Ohio Players (24), kiitos hyvien alennusmyyntien. Noista levyistä on eniten pyörinyt soittimessani myös bluescovereista koostettu, multainen Delta Kream (21) ja vähän soulahtava, jopa korvakarkkimainen Ohio Players (24). Tällä levyllä, 7-8 kappaleen co-writerina on toiminut Beck. Viime vuonna ilmestyi myös albumi, nimeltään: No Rain, No Flowers (25), joka on jäänyt tsekkaamatta.

Uusimman Peaches (26) albumin kanssa kävi vanhanaikaisesti, eli levy kolahti korvalapuista kuunneltuna lenkin aikana. Kun urheilusuorituksen aikana sydän pumppaa verta ympäri kehoa, niin aivotkin ovat terävämmässä valmiudessa musiikkia vastaanottamaan. 

Ilmeisesti aika lyhyessä ajassa äänitetty, pelkästään cover-biiseistä koostuva Peaches ei tuo varsinaisesti mitään uutta bändin repertuaariin. Kyseessä on vain hemmetin hyvin soitettua ja aidon kuuloista juurihoitoa. Terhakka aloituskappale Where There's Smoke, There's Fire ui helposti rytmittämään alkukesän soittolistaani. Stop Arguing Over Me ja ennen kaikkea Who's Been Foolin' You lyö lisää kierroksia. Intohimo, vongahtelevat kitarat, tietynlainen pidättelemättömyys, etenkin Auerbachin lauluilmaisussa. Joillain Keysin levyillä ja Auerbachin tuottamilla levyillä on ajoittain häirinnyt sellainen liian muotovalio bluesrock-formaatti. Kaikki on tehty tosi hyvin ja autenttisesti, mutta siitä huolimatta matsku kuulostaa turhan siistiltä. Sen sijaan Peachilla on mojo auki ja levällään, kuulostaa kuin olisin bändin hikisellä klubikeikalla, lattia tärisee ja maali tippuu seinistä.

Uhkaavasti kiemurteleva It's a Dream jatkaa pitkin multaista latua, antaumuksellisesti ja orgaanisesti. Tosiaan soitto kuulostaa hyvin aidolta ja läsnäolevalta, kuin bändi veivaisi bluesrockiaan olohuoneessani. Loppua kohden levy ei menetä otettaan. Alunperin George Thorogoodin repertuaarista ripattu, menevä You Got to Lose omaa hittipotentiaalia. Albumin toiseksi viimeinen kappale Fireman Ring the Bell on melodialtaan käytännössä sama kuin delta blues klassikko Rollin' and Tumblin. Vahva veikkaukseni on, että tämä biisi on vedetty ykkösellä purkkiin. Tässä kohtaa itsestäänselvyys kääntyy vahvuudeksi, kun ollaan uskallettu mennä riittävän syvälle bluesin suistomaille.

Ihan täysiä pojoja Peachesille en anna, koska toteuttamistapa on aika perinteinen ja raikas tulokulma puuttuu, mutta onneksi musisointi on ykköslaatua, hikistä ja pidättelemätöntä. Mietin myös sitä, että saisiko tuntematon bändi julkaistua covereista tehtyä bluesalbumia levy-yhtiön kautta? Tuskimpa. The Black Keysillä on nimi ja maine tukenaan. Kaivoin rinnalle Rollareiden kymmenen vuoden takaisen bluescover-plätyn Blue & Lonesome (16). Täytyy sanoa, että Keysin pojat vetävät tässä uskaliaassa vertailussani pitemmän korren. Black Keysin soiton terävyys ja intohimo tekemiseen on korkeammalla tasolla, vaikka Rollareiden levykään ei mikään huono ole, mutta ehkä levynä enemmän tarpeettomampi.





sunnuntai 24. toukokuuta 2026

Terence Trent D'arby - Neither Fish nor Flesh

Terence Trent D'arby breikkasi lujasti esikoisalbumillaan: Introducing The Hardline According To Terence Trent D'arby (87). Levy pyyhki muilla pöytää, koreili myyntilistojen ja vuosiäänestysten kärjessä. Kyseessä on edelleen erinomainen albumi, jota aika ei ole himmentänyt. Megahitit If You Let Me Stay, Wishing Well ja etenkin erinomaisen kutuisa pehmosoul-helmi Sign Your Name nostivat levyn suurten esikoisalbumien kastiin.

D'arby osui hyvin ajan musiikilliseen hermoon. Lauluääni oli tyyliltään lähellä Michael Jacksonia, mutta maanläheisemmällä tatsilla. Musiikki kulki lähellä Princen parhaimmistoa ja em. Sign Your Name tuo mieleen Saden suurimmat hitit tai George Michaelin balladit. Erinomaisen esikoisalbumin jälkeen maailma oli avoinna artistille, mutta seuraava levy olikin jotain aivan muuta.

Kakkosalbumi Neither Fish nor Flesh (89) floppasi totaalisesti. Levy sai tosin hyviäkin arvioita musamedioissa, mutta samanlaista korvaystävällistä soulkarkkia levystä ei löytynyt kuin esikoisalbumilta. Muistan, että tuo albumi putosi nopeasti alelaariin ja hommasin sen itselleni yhdeksällä markalla. Tuona aikana huonoillekin levyille oli aikaa uhrattavana, kun musiikki piti ostaa itselle fyysisinä äänitteinä ja radiosta kuuli musaa aika rajoitetusti.

Levy alkaa haastavasti, tavallaan esipuheella levyn sisältöön. Seuraavana kuultu täysin riisuttu, alkuun vain laulun kuljettama soulballadi I Have Faith in These Desolate Times on komea ja rohkea veto, mutta jotain täysin muuta mitä kuulijana odotti. It Feels So Good to Love Someone Like You on myös mietteliäs hituri. Harvoin levy alkaa kahdella hitaalla numerolla. Nyt ollaan todellakin haastavan äärellä. Neither Fish nor Flesh on jonkinasteinen teemalevy, mutta en ole vieläkään päässyt kärylle levyn teemasta.

A-puoliskon puolessa välissä tulee pelastus, varsin muotovalio soulballadi To Know Someone Deeply is to Know Someone Softly, mutta jaksoiko kuulija tähän asti? Tänään jaksoin. Voi kuvitella mitä hyvää levy olisi aiheuttanut D'arbyn uralle, jos levyn alkuun olisi sijoitettu hitikkäämpää ja menevämpää materiaalia. Sellaisiakin kappaleita levyltä löytyy, kuten a-puolen päättävä princemäinen Billy Don't Fall sekä kakkospuolen menevämmät numerot Roly Poly ja This Side of Love. Jälkimmäinen näistä oli pettymyksen tuottanut pilottisinkku, vähän erikoisesti kulkeva kappale, joka tänään kuultuna kuulostaa yllättävän hyvältä. Biisi on multaisempi ja rokimpi, mitä D'arbyn nopeasti luotuun soullaulajan statukseen oli tottunut. 

Mutta jaksanko kuunnella levyn loppuun asti? A-puoliskon kunnianhimoiset hiturit söivät jotain kuuntelunautinnosta ja tuntuu siltä, että helpolla kuulijaa ei päästetä levyn loppupuoliskollakaan. Kakkospuolisko on yleisilmeeltään menevämpi. Attracted To You on varsin kelpo kappale, joka olisi sopinut hyvin esikoisalbumillekin. Jotain psykedeelistä sävyä biiseihin on ujutettu, torvia, pillejä ja pientä koristelua siellä täällä. Yhtälailla Roly Poly seikkailee kivan psykedeelisissä sävyissä ja nousee levyn parhaimmistoon. You Will Pay Tomorrow ei heikennä lainkaan kakkospuolen hienoksi äitynyttä psych/funk-tunnelmaa. Biisin on ujutettu hienosti 70-luvun henkeä a'la James Brown/Bill Withers, mutta samanaikaisesti biisi kulkee varsin modernilla otteella eteenpäin. Sanoisin, että tässä on yksi levyn hukattuja helmiä.

Loppuun kuullaan vielä ihan rehevä soulballadi: I Don't Want to Bring Your Gods Down, jossa on enemmän yritystä kuin muistettavuutta. Biisi yrittää kasvaa itseään isommaksi, mutta jää puoliväliin. Ihan lopuksi D'arby vetäisee kauniin vokaalibiisin...And I Need To Be With Someone Tonight. Apartheidin ja rakkauslaulun yhdistäminen lyriikoissa ei täysin vakuuta. Yritystä ja suureellisia pensselinvetoja riittää, mutta mitään kovin koskettavaa ja mieleenpainuvaa eivät levyn kaksi viimeistä biisiä tarjoa.

Neither Fish nor Flesh on edelleen yhtä vaikea pala kuin ilmestyessään. Liiallinen kunnianhimo (ehkä tekotaiteellisuus) haahuilevien balladien muodossa syö levyn terää, mutta albumilla olisi ollut aineksia tiukkaan psydelisvaikutteiseen funk-levyyn, joka olisi haastanut esimerkiksi Princen tuon aikaiset tuotokset. Mutta edelleen levy ansaisee arvoasteikollani korkeintaan kolmea tähteä viidestä.

Terence Trent D'arby julkaisi neljä vuotta tästä komeahkon paluulevyn: Symphony or Damn (93). Biisit Do You Love Me Like You Say? ja Delicate kutittelivat hittihermoja ja levy on muutenkin kaikin puolin ehjä kokonaisuus. Seuraava albumi Terence Trent Vibrator (95) oli tempoilevampi ja biisimateriaaliltaan ei kovin muistettava. Vielä vuosi tuhannen vaihteessa tuli Terence Trent D'arbyn nimissä jo aika unohdettu albumi: Wildcard (01). Tämän jälkeen artisti muutti nimeään ja hänestä tuli Sananda Maitreya. Musiikillinen ura jatkui, uusiakin levyjä tuli, alkuun pelkästään nettilatauksina omilla web-sivuilla. Ura on jatkunut ihan näihin päiviin asti, mutta enemmän marginaalissa ja parrasvalojen ulkopuolella.



perjantai 22. toukokuuta 2026

The Rolling Stones: Flowers

Hypätään taas hetkeksi sivuraiteelle. Tämän hienon levyn luulin pitkään olevan yhden bändin monista studioalbumeista. Näin aikana, jolloin asiaa ei voinut tarkistaa wikipediasta, vaan musiikkilehdistä ja kirjoista. Joskus jopa kirjoitettiin Soundiin ja kysyttiin asioita lehden kysymys-palstalla.

Vain jenkeissä julkaistu Flowers (67) kokoelma on tärkeä sivuraide Rollareiden studioalbumeiden välissä. Levylle on kerätty tuonaikaisia singlehelmiä ja jokunen täysin ennen julkaisematon kappale. Levy alkaa komeasti Ruby Tuesdaylla ja sitä seuraa Have You Seen Your Mother, Baby, Standing In The Shadow ja kolmantena Let's Spend The Night Together. Tämän jälkeen ei voi kun haukkoa henkeään ja yrittää saada jostain lisähappea. Viimeisin noista kappaleista julkaistiin pienen kohun saattelemana, sillä alun perin kappale kulki muodossa: Let's Spend Some Time Together ja se oli jenkkien makuun liian paheellisesti sanottu ja biisin nimi piti muuttaa. Mutta legendaarisessa Ed Sullivan Showssa Jagger pitäytyikin noissa alkuperäisissä lyriikoissa ja siitähän seurasikin porttikielto kyseiseen ohjelmaan.

Levylle on otettu mukaan muutamia helmiä kahdelta edelliseltä studioalbumilta, kuten: Lady Jane, Out of Time, Back ja Mother's Little Helper. Levylle on kuratoitu 60-luvun puolenvälin ohittaneen Stonesin hitit ja kiinnostavat biisit. Flowers on hyvä käyntikortti Rollareiden jo hivenen kehittyneeseen ilmaisuun ja voisi sanoa myös, että Brian Jonesin kauteen. Tällaista musiikillista moniulotteisuutta ja soitannon rikkautta ei enää 60-luvun lopun levyiltä löytynyt, jotka tosin nousivat muilla avuilla, ja ilman Brian Jonesia, uudelle musiikilliselle tasolle.

Flowers on sävykäs ja kuuntelijaystävällinen levy. Kuinka hyvin se soundaakin. Back Street Girlin keinunta ei jätä toivomisen varaa. Aftermathin sessioista poimitut, ennenjulkaisemattomat, Ride On, Baby ja Sittin' on a Fence puolustavat hyvin paikkaa tällä levyllä ja olisivat voineet olla hyvin itse Aftermathillakin. Sinkkuja ja julkaisemattomia raitoja tutkaillen Aftermath olisi voinut ihan hyvin olla tupla-albumi, mutta sellaista formaattia ei oltu otettu vielä isommin käyttöön, sillä vasta Bob Dylanin Blonde on Blonde (66) oli populaarimusiikin ensimmäinen tupla-albumi.

Hippikesä odotti vielä Rollareiden lopullista panosta, joka tulikin loppuvuodesta 1967. Siitä seuraavassa blogikirjoituksessa lisää. Flowers sen sijaan menee arvioissa komeasti kiitettävälle. Vain tyhjänpäiväinen My Girl ja Aftermathin heikointa tasoa oleva albumiraita Take It or leave It pudottaa tämän kuuman kokoelmalevyn täysistä pojoista.¨

Lopussa Let's Spend Night Togetherin ns.kohua herättänyt esitys Ed Sullivan Showsta.

Arvosana: 9+/10





torstai 21. toukokuuta 2026

The Rolling Stones - Between The Buttons

Rolling Stones Studioalbumit: 5/25.

Between The Buttons (67) pysyi itselleni pitkään tuntemattomana Rollarilevynä. Albumin vinyyliversion sain ostettua vasta muutama vuosi sitten. Tämä levy nousee harvoin esille, kun puhutaan yhtyeen parhaita albumeista, vaikka joidenkin arvioiden mukaan kyseessä on klassikkolevy. Niin, notkahtaako Between The Buttons laadullisesti erinomaisen Aftermathin jälkeen? Kappaleet ovat edelleen Jagger & Richardsin käsialaa, mutta yhtä muistettavaa materiaalia ei syntynyt. Vaan olenko sittenkin väärässä? Tutkitaampa mitä levy pitää sisällään.

Yesterday's Papers aloittaa levyn terhakkaasti. Ei kappaleessa ole mitään vikaa, varsin laatuisa rollariralli, tällaista kuuntelee mielellään. My Obsession jankkaa sanomaansa vähän yksitotisesti. Ei parhaimmistoa. Kolmas kappale ja: Bang! Backstreet Girl on yksi bändin vain studioalbumeilta löytyvistä slovarihelmistä, vähän samaan tyyliin kuin edellisen levyn I Am Waiting. Connection on luultavimmin kokonaan Keith Richardsin tekemä kappale, jossa hän jakaa vokaalivastuun Jaggerin kanssa. Mainio ralli, jota herra kitaristi on esittänyt harvoilla soolokeikoillaankin. 

Tänään kuunnellessa levyä yllätyin positiivisesti monien kappaleiden kohdalla. She Smiled Sweetly, varsin nätti kappale, joka puolustaa hyvin paikkaansa vuoden 1967 hippikesää ennakoivalla albumilla. Niin, mikä oli Stonesien paikka tässä hippikesässä. Itse näen, että Rollarit olivat musiikillisesti hivenen hukassa kyseisenä vuonna. Beatlesilta otettiin surutta vaikutteita, jos Liverpoolin pojat julkaisivat kuuman kesäbangerin All You Need is Loven, niin Rollareiden vastaus oli varsin läpinäkyvä: We Love You. Tuo sinkku taisi saada vähän kritiikkiä osakseen, mutta tänä päivänä sitä kuuntelee mielellään. Jännittävä ja kokeellinen kappale, joka pysyy hyvin kasassa.


Levyn kakkospuolen avaa jännän kiemuraisesti rullaava All Sold Out, ei mikään instant-hitti. Sen sijaan Please Go Home tuo mieleen ensimmäisten levyjen rhytm'n blues rymistelyt, johon on lisätty jännää kaikuisaa laulua ja Jonesin soittamaa mellotronia. Who's Been Sleeping Here kappaleesta löydän The Kinks-vaikutteita. Ihan kelvollista, mutta ei välttämättä klassikkotasoa. Complicated, ihan perushyvä biisi tämäkin, mutta onko löytänyt koskaan tietään millekään kokoelmalle. Levyn viimeisellä kappaleella Something Happened to Me Yesterday kuullaan Jaggerin ja Richardsin duettoa, joka harvinaista herkkua rollarilevyillä. Missä uran toisessa Rollarikappaleessa herrat duetoivat keskenään kun mennään 10 vuotta eteenpäin? Keefin ääni on tällä kappaleella vielä aika kirkas ja kaukana siitä äänestä, jonka tunnen tulevien rollarilevyjen Keef-numeroiden kautta.

Koko levyn ongelma on tietty fokuksen puute. Vaikutteita on vaikka kuinka ja monenlaisia uusia musiikillisia jippoja, jolla on rikastettu kuunteluelämystä ja useimmiten onnistuneesti. Mutta osa kappaleista kuulostaa vähän yhdentekeviltä, ne on tehty, koska biisejä on syntynyt näinkin iso kasa. Kaksi tuon ajan kärkisinkkua oli taas lisätty jenkkiversiolle,  Ruby Tuesday ja Let's Spend The Night Together. Näin ollen jenkkipainos on kuunteluystävällisempi kokemus. Mutta pisteet menee taas brittiversiolle. Laadukasta materiaalia ei riitä koko levyn mittaan, siksi alle kiitettävä arvosana.

Arvosana: 8+/10




torstai 14. toukokuuta 2026

The Rolling Stones - Aftermath

Rolling Stones Studioalbumit: 4/25.

Rolling Stonesien neljäs studioalbumi: Aftermath (66) räjäytti potin. Kyseessä on ensimmäinen pelkästään Jagger & Richards originaaleista koostettu albumi. Yhä edelleen britti- ja jenkkiversiot poikkesivat toisistaan. Brittiversiosta löytyy 14 tsipaletta, kun taas jenkkivastaavalla niitä on 11, mutta jenkkiversion avaa Rollareiden all time Top 5 biisi: Paint It Black, joka puuttuu brittiversiolta. Tästäkin huolimatta brittiversio on minulle se oikea Aftermath. 

Aftermath on ensimmäinen omistamani Rollarivinyyli. Ostin sen vuonna 1986 Raahen Kirjasta & Kasetista, samana vuonna kuin sain levysoittimen. Taas oli kyse saksalaisesta halpisprässistä, joka soi edelleenkin varsin kelvollisesti, jopa paremmin kuin myöhemmin ostamani brittioriginaali, joka on oudon tunkkainen. Mutta tuo lyhyempi jenkkiversio soi näistä kaikista parhaiten. Omistamani saksaprässi on uskollinen originaalille brittiversiolle, kappalejärjestys ja kansi on samat, kun taas jenkkiversiolle valikoitui erilainen kansi. Levyn alkuperäinen työnimi oli Could You Walk on the Water, mutta siitä luovuttiin, koska pelättiin sillä loukkaavan etenkin jenkkilän kristittyjä.

Aftermathilla aloin ymmärtää mistä Rollareista oli kyse. Toki bändi tuolloin itsekin keksi itsensä. Omat originaalikappaleet ovat kautta linjan laadukkaita ja usea niistä oli tuleva Stones-klassikko. Levyn (brittiversio) avaava Mother's Little Helper (Kuka teki tään Suomeksi?) kertoi heti mistä kana pissii. Uudenlaista paheellisuutta oli hiipinyt kappaleisiin mukaan, tuon ajan modernia ahdistusta ruotiva tsipale nosti esiin pillerit pienenä helpotuksena, jopa kotiäitien repertuaarissa. Biisien sanoitukset olivat siirtyneet uudelle tasolle. Pakkomielteet, päihteet, naiset ja rokkenroll-elämä olivat ujuttautuneet lyriikoihin mukaan. Laulujen kohteena olevat naiset eivät esittäytyneet aina kovin mairittelevassa valossa, vaan pienen naljailun ja sarkasmin värittämänä.


Levy on alusta loppuun täyttä tavaraa. Oikeastaan huonoja kappaleita ei levyltä löydy, ellei sellaiseksi laske a-puolen päättävää ylipitkää bluesvetoa Going Home, josta tulee etäisesti mieleen CCR:n Run Throught The Jungle. Melko unohdetussa, mutta mainiossa Doncha Bother Me:ssa kuullaan Brian Jonesin herkullista slidekitarointia. Jones vastaa levyllä dulcimerin ja sitarin soitosta, esimerkiksi levyn majesteetillisessa Lady Jane balladissa kuullaan Jonesin dulcimerin soittoa. Muutenkin Jonesin rooli oli tärkeä levyn musiikillisten sovitusten luomisessa, vaikka tuolloin Jones kamppaili oman päihderiippuvuutensa kanssa ja sitoutui huonosti levyn äänityksiin.

Aftermathilta löytyy useita tulevia Stones-klassikoita. Yksi niistä on maukkaasta kulkeva Under My Thumb, joka on pysynyt bändin keikkasetissä aina viime vuosiin saakka. Tällä kappaleella kuullaan myös Jonesin soittamaa marimbaa, joka nostaa kappaleen arvoa pykälän tai pari. Myös ikiklassikko Out of Time nostettiin takaisin settilistaan Rollareiden vuoden 2021 kiertueella. Levyn kakkospuoleltakin löytyy useita unohdettuja helmiä. Näistä yksi, Flight 505 on ollut aina yksi salaisista stones-suosikeista, puhumattakaan kauniisti keinuvasta I Am Waiting balladista.

Aftermathilla bändin alkuaikojen luovuus on huipussaan. Kappaleet ovat selkeitä ja iskeviä. Sellainen painostavampi ja uhkaavampi rollaus antoi vielä odottaa muutaman vuoden. Päihteet ja arveluttavat elämäntavat eivät olleet- vielä iskeneet koko voimallaan. Tältä levyllä on vaikea löytää puutteita ja näin ollen se on asteikoillani ensimmäinen täyden kympin Stones-levy. 

Vuonna 1966 julkaistiin sinkkuina muitakin Rollaria-helmiä, kuten alla oleva, hivenen jo happoisa, Have You Seen Your Mother, Baby, Standing in The Shadow.

Arvosana: 10/10.



sunnuntai 10. toukokuuta 2026

Rolling Stones: Out of Our Heads

Rolling Stones Studioalbumit: 3/25.

Heinäkuussa 1965 ilmestyneellä Rolling Stonesien kolmannella virallisella studioalbumilla Out of Our Heads (65) britti- ja jenkkiversiot löysivät melkein toisensa. Albumin nimi oli sama Atlantin molemmin puolin, mutta sisällöstä löytyi paljonkin eroja, kyse oli melkein kahdesta eri levystä. Jälleen kerran brittiversio oli se kuivakkaampi ja ei niin hitikäs vaihtoehto. Kun taas pari kuukautta aikaisemmin julkaistulla jenkkiversiolla, oli muun muassa sellaisia järkälemäisiä stonesklassikkoja, kuten Last Time, Satisfaction ja Play With Fire. Siksi harmittaakin kovin, että en omista tätä jenkkiversiota vinyylinä. Taitaa olla ainoa vakava puutteeni Stonesien vinyylikataloogissa.

Kolmoslevyllä omaa materiaalia oli melkein jo puolet levystä, etenkin tuolla jenkkiversiolla. Edelleen tyyli on sama mitä eka- ja tokalevyllä, rhytm'n bluesia, soulia ja jokunen oma samaan pirtaan sopiva kappale...itseasiassa omat kappaleet olivat jo suuntaviittoja tulevaan. Killeri-riffillä varustettu Satisfaction räjäytti tietenkin potin. Siinä oli kaikki mitä hyvä rollaribiisi tarvitsee. Tavaramerkki oli syntynyt. Ja oliko bändin taiteellinen huippu tuossa kappaleessa? No ei tietenkään, parempaa, rootsimpaa ja jotain suorastaan syntisen svengaavaa kamaa oli vasta tulossa tulevaisuudessa. 

Albumin brittiversio lähtee liikkeelle puolentoista minuutin ihan ookoo rymistelyllä She Said Yeah. Kakkostsipaleessa Mercy, Mercy keinutaan jo tutun rollarimaisesti, varsin onnistunut veto. Soulahtavavalta cover-osastolta löytyy Marvin Gayen kynäilemä, varsin tyhjänpäiväinen Hitch-Hike. Sen sijaan Otis Reddingin tunnetukseni tekemä soulballadi That's How Strong My Love Is onnistuu paremmin. Etenkin Jaggerilta irtoaa tässä kappaleessa vakuuttavaa tulkintaa. Soulosastolla jatketaan, Sam Cooken Good Times keinuu mukavasti. Ajanmukaisesti cover-valinnat ovat varsin tuoreita, Reddingin versio ilmestyi samana vuonna ja Cooken biisi edellisenä.

Omaa tuotantoa edustaa a-puolen lopettava Gotta Get Away, joka ei ole jäänyt historiaan kovinkaan muistettavana Jagger & Richards kappaleena. Ilman Chuck Berryä ei jää tämäkään levy, Talkin' About You kuulostaa aika rutiininomaiselta. Jos levyn alkupää mennään vähän tunnustellen, päteviä ja ei niin päteviä covervetoja, niin vasta b-posken lopussa laatu alkaa lisääntyy. Kolme viimeistä kappaletta enteilevät jo tulevaa. Heart Of Stone on muotovalio alkuaikojen Jagger & Richards balladi, joka ei pidä vaikutteitaan piilossa (Otis Redding, Sam Cooke ym.).

The Under Assistant West Coast Man on koko bändin nimiin (Nanker Phelge) laitettu hauska rhytm'n blues kuljetus. Huuliharppu värittää kivasti kappaletta. Levyn päättävä I'm Free on tuleva piiloklassikko. Kappaleesta teki oman "madchester" version The Soup Dragons vuonna 1990. Joka on mielestäni parempi kuin Rollareiden alkuperäinen.

Näin ollen Out of Our Headsin brittiversio ei saa minulta kiitettävää arvosanaa, mutta jenkkiversio ansaitsee kiitettävän, useamman Jagger & Richards originaalin vuoksi. Esille täytyy nostaa levyn päättävä The Spider And The Fly (Alunperin Satisfaction sinkun b-puoli), melkein kadonnut klassikkobiisi, jonka Rollarit ottivat 30 vuotta myöhemmin takaisin ohjelmistoon; Stripped (95) livealbumille.

Arvosana: 8-/10. (Brittiversio) 9/10 (Jenkkiversio)



perjantai 8. toukokuuta 2026

The Rolling Stones No.2

Rolling Stones Studioalbumit: 2/25

Aikoinaan hommasin Rollareiden kakkosalbumin No 2 (65) halpana saksaprässinä, joita oli tarjolla levykaupoissa kolmella kympillä (markkaa). Itseasiassa näissä saksa- ja hollantipainoksissa levyn nimikin oli hivenen eri,: Vol.2. 

Tuolloin Rollareiden toka levy ei ole herättänyt minussa suurempia tunteita. Enimmäkseen cover-kappaleista koostettu albumi jatkoi samoilla linjoilla kuin ykkönen. Levy käynnistyy kappaleella Everybody Needs Somebody To Love, samalla biisillä käynnistyi myös ensimmäinen Suomen keikka Porin Yyterissä myöhemmin samana vuonna. 

Vuosien saatossakaan en ole isosti lämmennyt tällä levylle, etenkin kun Jagger & Richards originaaleja on yhä niukasti, vain kappaleet What a Shame ja jonkinmoisen kulttimaineen saavuttanut, menevä Off The Hook tsipale. Muuten biisit ovat enimmäkseen perusbluesrokkia, mutta joukossa on myös hienosti kuratoituja soul-helmiä, kuten Under The Boardwalk ja tumman soul-laulajan Irma Thomasin pikkuhitti Time is On My Side, josta Rollarit teki oman hienon versionsa. Tämä kappale on aina ollut yksi alkupään rollarisuosikeistani. Aika ei ole nakertunut sitä ollenkaan. Ympyrä sulkeutui hienosti, kun pari vuotta sitten Irma Thomas astui lavalle yhdessä Rollarien kanssa ja vetäisi Jaggerin kanssa duettona tuon biisin. Hämmästyttävän hyvässä vedossa oli edelleen tämän soulmamman ääni.

Levy oli menestys ilmestyessään ja ponkaisi ykköseksi Britannian albumilistalla. Mielenkiintoisimmat asiat tapahtuivat singlelevyjen muodossa. Ensimmäinen Jagger & Richards listaykkönen The Last Time oli julkaistu, mutta se ei kerennyt mukaan brittipainokselle. Sen sijaan jenkeissä ilmeistyi vuoden 1965 vaihteessa kaksikin rollarilevyä. Ensimmäinen niistä, 12X5 (64), ilmestyi edellisen vuoden puolella ja siihen sisältyi kokonaisuudessaan em.blogitekstissä mainittu Five by Five (64) ep-levy. Toinen jenkkilevy kantoi nimeä: Rolling Stones, Now! (65).

Periaatteessa toka levyllä asiat tehtiin vähintäänkin yhtä hyvin kuin eka levyllä. Musiikillinen paletti oli laajempi, mutta samanlaista säväriä tästä en ole saanut kuin eka levyn kiihkeästä rhytm'n blues tykittelystä. Nuo kaksi jenkkipainosta ovat kuunteluelämyksenä huomattavasti parempia kuin brittivastaava, etenkin em. Now! on suorastaan klassikkotasoa, siltä löytyy muun muassa sellaisia singlehelmiä kuin Heart of Stone ja Little Red Rooster, sekä ihan pätevä Jagger & Richards originaali Surprise, Surprise. Vaan onko Now! varsinainen studioalbumi vaiko enemmän tuon aikaisten Stones-kappaleiden kokoelma? Siksi annankin arvioni Rollareiden kakkoslevyn brittiversiolle.

Arvosana: 8 (Brittiversio)



keskiviikko 6. toukokuuta 2026

The Rolling Stones: Five by Five

Kyllä. Rollarisaaga jatkuu ja heti hypätään sivuraiteille. Esittelyssä ei olekaan studioalbumi nro.2 vaan ensimmäisten levyjen välissä julkaistu, Rollareiden uran kannalta merkittävä ep-levy: Five by Five (64). Viiden kappaleen levy on ajanmukaisesti prässätty seiskatuumaiselle vinyylille. Tuohon aikaan ep tarkoitti nimenomaan seistatuumaista levyä. Usein tämä tiukka vinyylikaiverrus söi pikkulevyn soundia. 

Ep oli vähän kuin jatke eka levylle. Homma oli bändillä soitannollisesta koko ajan paremmin hallussa, mutta Jagger & Richards originaaleja ei tältäkään pikkumustalta löydy, sen sijaan koko bändin nimiin laitettuja Nanker Phelge kappaleita löytyy kaksin kappalein: Empty Heart ja terhakka instrumentaali 2120 South Michigan Avenue. Myöhemmin kaikki ep:n kappaleet löytyivät Rollareiden toka levyn jenkkipainokselta: 12x5 (65).

Tämän musiikkijulkaisun merkittävin kappale on lienee lopetuskappale: Around And Around. Bändin yksi monista Chuck Berry - covereista. Rollareiden eka sinkku Come On (63) oli myös Berry-cover, kuten eka levyn tiukasti rokkaava Carol. Muita Berry-covereita ovat ainakin Brown Sugar (71) sinkulta löytyy Let it Rock ja tulevalta Foreign Tongues (26) löytyvä Berry-originaali: Beautiful Delilah. Jollain tapaa Berryn biisit ovat aina sopineet bändin soittopirtaan.

Jos edellisessä Rollari-postauksessa puhuin Jaggerin harpun soitosta positiiviseen sävyyn, niin ei pidä unohtaa Brian Jonesia, joka muita vanhempana ja kokeneempana oli se bändin multi-instrumentalisti, kun Keef ja Mick vielä kehittivät taitojaan. Eka levyn Not Fade Away sisältää vahvaa Jonesin harputtelua. Oletettavasti tälläkin ep:llä haastavimmista harppuosuuksista vastaa Jones, kuten em. Empty Heartin vimmaisessa harputtelussa.

Five by Five on noteerattu 60-luvun merkittävimmäksi ep-levyksi yhdessä Beatlesin Long Tall Sallyn kanssa. Kieltämättä levyllä on kaikki se mitä bändiltä voi tuossa vaiheessa kaivata. Nälkäistä soittoa, hyviä biisivalintoja ja lupaus tulevasta, kun omat biisit alkavat valtaamaan tilaa. Toki jo vuoden 1964-65 vaihteessa Jagger & Richards originaaleja alkoi ilmestyä sinkkuina, mutta rollarisinkkusaaga on lähestulkoon täysin oma tiensä ja siihen ei aikani välttämättä riitä, ainakaan tällä erää.

Onnekkaana voin sanoa, että omistan originaalin Five by Five ep:n sekä Record Store Day:n uusintaprässin vuodelta 2013. Vajaan 13 minuutin ep on nopeasti kuunneltu, mutta sisältöhän on täyttä tavaraa. Eikun kohti uusia seikkailuja ja varsinaista toista studioalbumia. 




The Rolling Stones: 1

Rolling Stones Studioalbumit: 1/25.

Asia jota olen pitkään miettinyt ja...pelännyt. Nimittäin, kirjoittaa arvio jokaiselta Rollarilevystä. Tässä sitä nyt ollaan. Urakka on alkanut. Totaalista turhuutta ja hulluuttako? Käyttää nyt tehokasta peliaikaa/elämisenaikaa tällaiseen mammuttiurakkaan, kun maailmanluokan kriitikot tai tekoäly voisi hoitaa homman uskottavammin ja helpommin. Vai voiko? Haluan uskoa, että yhden Pohjois-pohjanmaalaisen tyypin mielipiteet ovat myös kiinnostavia ja vakaasti uskon, että pystyn valottaa teksteilläni jotain Rolling Stonesin maagisestä ytimestä, että miksi tämän musiikin seuraan kannattaa ajautua. 

Rolling Stones on tuonut elämääni niin paljon hyvää, luonut uskoa ja jatkumoa, että liikkeen voimaa meidän maallisessa maailmassa voi venyttää aivan loputtomiin. Ja kyllä, nämä ukot ovat ansainneet ehkä noin tsiljoonanne fanistatementtinsä. Kaikki nämä rakkaat levyt joista nyt alan kirjoittaa, ovat todellakin kirjoituksen arvoisia. 

Oma kriittisyysteni näitä arvioita kirjoittaessa on tuskin huipussaan. Voinko antaa millekään Rollarilevylle alle kiitettävää arvosanaa? Vaikea kysymys, sillä jokaista plättyä rakastan omalla tavallani, sen mahdollista heikkouksista huolimatta. En pystyne pitää tohkeissaan olevaa fanipoikaa etäällä arvioistani. Mutta nyt jo tiedän, että minunkin rollariarvioista löytyy niitä reilusti alle kiitettävän arvosanan saavuttavia levyjä. Numeraalinen arviointitaulukkoni tulee olemaan: 0-10.

Mitään aikarajaa en anna tälle mammuttiprojektilleni. Levyarviot saattaa tulla valmiiksi tämän vuoden, jopa kesän aikana...mutta todennäköisesti tähän urakkaan kuluu vuosia. En pidä kiirettä, mutta en myöskään pidättele, jos sanomisen tarve on kova, niin annan palaa. Myöskään sanomisen mittaa en tarpeettomasti venytä, jokin levyarvio voi tulla varsin lyhyenä, kuin alaviitteenä, mutta jokin arvio voi kasvaa pitkäksikin. Tähän mahtiponnistukseen saattaa kuulua tärkeitä sivuraiteita, kuten tietyt live- ja kokoelmalevyt ja ennen kaikkea Mickin ja Keefin mainiot soololevyt. Katsotaan mihin tämä tie vie.

Kesällä ilmestyy Rolling Stonesin kahdeskymmenesviides studioalbumi: Foreign Tongues (26). Ennen kuin päästään sinne asti, niin aloitetaan tämä tarina ihan alusta, vuodesta 1964 jolloin ilmestyi bändin esikoisalbumi Rolling Stones (64), jonka jenkkiversio tunnetaan nimellä: England's Newest Hit Makers (64). Alkujaan Stonesit olivat silkkaa bluesrokkia ja kappaleet olivat enimmäkseen covereita. Eka levyltä löytyy vain yksi Jagger/Richards-kappale: Tell Me. Tuo popmainen kappale(jossa Keef on helposti erotettavissa taustalaulusta) onkin levyn kiinnostavinta antia, verrattuna noihin aika perustason cover-valintoihin. Kappale on vuosien myötä kerännyt lisää arvostusta ja se löytyy esim. Martin Scorcesen Mean Streets (73) leffan soundtrackilta.

Reilun puolen tunnin mittainen esikoisalbumi on kaikin puolin mallikelpoinen suoritus uudelta lupaavalta brittitulokkaalta. Vaikka mennään lainakappaleiden varassa, niin jo nyt Rollareiden oma soundi on erotettavissa, kuinka nuori vitaalinen bändi on ottamassa bluesia nupullaan olevan tyylinsä tueksi, joka tarvitsi vielä jokusen vuoden lisää, sekä enemmän Jagger/Richards originaalikappaleita.

Cover-kappaleita toimivat parhaiten levynavaajat: Route 66 (UK) ja Not Fade Away (US). Biisijärjestys oli siis hivenen erilainen näiden kahden painoksen kesken. Pidän brittipainoksia enemmän "alkuperäisimpänä" kuin jenkkipainoksia. Muilla alkupään levyillä jenkkipainokseen lisättiin enemmän sinkkubiisejä, kun taas brittipainoksilta niitä ei löytynyt.

Levyllä lanseerattiin myös mystinen Nanker Phelge niminen biisintekijä, joka tarkoitti koko bändiä. Näin ollen kaksi biisiä tältä levyltä meni koko bändin nimiin. Näistä toinen Little by Little, Not Fade Away sinkun b-puoli, on varsin vaikuttava veto. Legendan mukaan Jagger olisi laulanut kappaleen vahvassa humalassa. Brittiversiolta löytyy kappale I Need You Baby (Mona), joka muistuttaa todella paljon Not Fade Awayta. Se voi olla syy miksi molemmat kappaleet eivät löydy britti- ja jenkkiversioilla. Tietokilpailukysymys: miltä vaikuttavalta suomifilmiltä löytyy kyseinen "Mona" kappale?

Koska kyseessä on näinkin merkittävän bändin esikoisalbumi, niin kovin huonoa numeroa en pysty antamaan. Energia ja meininki on kohdallaan. Jaggerin laulajan karisma on jo tällä levyllä läsnä, parikymppinen brittipoika haastaa heti kättelyssä bluesesikuvansa ja luo jotain täysin uutta ja omaa lauluilmaisua. Hyvin mieluisaa on myös kuunnella Jaggerin huuliharpun soittoa, jota löytyy riittämiin tältä levyltä. Tiukasti soittaa myös koko muu bändi. Wattsin kannut kuljettaa karavaania jo nyt vuosien varrella tutuksi tulleella jouhevuudella. Tämä valtavan pitkä menestystarina on saanut onnistuneen lähtölaukauksen. 

Arvosana: -9.





tiistai 5. toukokuuta 2026

Uutta Rollaria tulollaan

Sitä on jälleen odotettu, sitä on edelleen ihmetelty, että miten nämä veikkoset edelleen jaksaa? Mick Jagger & Keith Richards, tänä kesänä tulee mittariin 83v. ja "uudella tulokkaalla" Ronnie Woodillakin jo 78v. Ja tiristyykö heistä yhä rokkenrollin ydinmehua? Eihän tämän pitäisi olla mitenkään mahdollista, mutta silti, ihme on tapahtumassa taas uudelleen.

Edellinen ihme oli kahden ja puolen takainen, hyvinkin kelvollinen rollarilevy: Hackney Diamonds (23). Nuoren ja kuuman tuottajan Andrew Wattin pitkälti freesaama levy, joka sai kivet vierimään yhä kiivaammin. Tuottajan moderni ote ehkä söi jonkin verran levyn luonnollista rollaavuutta, vaikka parilla levyn kappaleista olikin edesmenneen svengikeisarin Charlie Wattsin rumpuraidat. Eipä silti, tuolla levyllä oli paljon hyvääkin. Kuten ärhäkän moderni stonesrokki Get Close, vereslihainen puoliballadi Depending On You, Keithin laulama koskettava Tell Me Straight sekä vaikuttava gospelballadi Sweet Sounds of Heaven, jota alkuun vieroksuin, mutta jolle aika on tehnyt hyvää.

Ja bang! Takaisin tähän hetkeen. Kello on klo:19.17. Albumijulkistus on tullut. Uusi levy: Foreign Tongues (26) julkaistaan kymmenes heinäkuuta. Suoratoistoon tipahti heti kaksi kappaletta: In The Stars ja Rough And Twisted. Jälkimmäinen kappaleista julkaistiin pari viikkoa sitten rajattuna vinyylipainoksena, The Cockcroaches salanimellä. Kuinkas muutenkaan, sillä nyt on käsillä torakoiden noin sadas elämä.

Nopea nappaa biisit haltuun, ekaksi suoratoiston kautta ja sitten juutuubin lyriikkavideoiden. In The Stars on hyvin tutunkuuloinen, kuin synteesi vanhemmista rollarirokeista, kuten Doom & Gloom, Highwire ja ehkä Saint of Me. Mutta sellaisihan ne rollaribiisit tuppaa olemaan, jos uraa on takana jo yli kuusikymmentä vuotta. Pidän kuitenkin tästä.


Rough And Twisted on sen sijaan todella alkuvoimaista bluesrokkia, jota täydentää ja kohottaa Jaggerin ylivertaisen hieno vokaalisuoritus. Tällaista kamaa mielellään kuulisi uudella levyllä enemmänkin.

Tulevalla neljäntoista biisin plätyltä löytyy kuulemma yksi Charlie Wattsin viimeisimmistä rumpuraidoista. Mukana on myös näyttävää vierailijakaartia, kuten Steve Winwood, Paul McCartney, Robert Smith (The Cure) ja Chad Smith Red Hot Chili Peppersistä. Jonkin aikaisemman haastattelun mukaan Jagger olisi vinkannut, että olisi yksi levyllinen julkaisematonta materiaalia tulollaan. Voisiko tämä enteillä jopa albumitrilogiaa?