The Rolling Stones - Beggars Banquet

Rolling Stones Studioalbumit: 7/25

On vuosi 1968 ja nyt astutaan kirjaimellisesti Stonesien kultakauteen. Tämä ja seuraavat viisi kuusi ehkä seitsemänkin vuotta, niin kaikki oli yhtä nousevaa käyrää, Stones-soundin kukkaan puhkeamista ja sen kaikkia mahdollisia lisäsävyjä. Tästä kymmenen vuotta eteenpäin, niin tuleeko vastaan yhtään Rollarilevyä, jolle annan alle kiitettävän arvosanan? Se jää nähtäväksi.

Joulukuussa ilmestynyttä Beggars Banquetia (68) pidetään syystäkin yhtenä Stonesin parhaimmista albumeista. Edellisen Their Satanic Majesties Requestin (67) psykedeelisten kokeilujen jälkeen Rollarit löysivät rootsimman vaihteen ja tulosta alkoi syntyä. Jo saman vuoden keväällä julkaistiin sinkku Jumpin' Jack Flash joka antoi osviittaa Stonesien suunnanmuutoksesta. Tylystä, rytmikäästä ja ennen kaikkea Keefin riffistään tunnetusta kappaleesta tuli välitön Stones-klassikko. Sen sijaan psykedeelisessä b-poskessa Child of The Moonissa on hyvällä tavalla edellisen levyn vaikutteita.

Beggars Banquetin julkaisun yhteydessä yhtye toteutti Rock and Roll Circus nimisen konsertin, jossa Stonesien lisäksi esiintyivät muun muassa John Lennon. Jethro Tull, The Who, Taj Mahal ja Marianne Faithfull. Rock and Roll Circuksen nauhat pysyivät vuosikymmeniä julkaisematta, Mick Jaggerin toiveesta, koska konsertissa viimeisenä esiintynyt Stones ei ollut parhaimmallaan, lähinnän pitkällisen valvomisen, ehkä myös päihteiden vuoksi, jos katsoo videoklipeistä miltei pystyyn kuollutta Brian Jonesia, jolle tämä oli viimeinen julkinen esiintyminen Stonesien riveissä.

Albumi lähtee yhdellä keskeisellä tulevalla Stones-klassikolla, Sympathy For The Devil, pahaenteinen ralli, joka imee itseensä historiaa, maailman pahuutta ja ajankuvaa, raamatusta Kennedyn murhiin. Tuolla kappaleella vasta 25-vuotias Mick Jagger kunnostautuu ensimmäistä kertaa lyyrisesti. 

Beggars Banquet on kaikkinensa hyvin maanläheinen, jopa kantrihenkinen levy. No Expectations on Jaggeria herkullisimmillaan, unohtamatta Keefin slideviiltoja ja muun bändin luomaa unenomaisen hidasta svengiä. Dear Doctor jatkaa samoilla linjoilla, sukeltaen syvemmälle kantrin syövereihin. Periaatteessa ei ehkä muistettavin Stones-biisi, mutta puolustaan paikkaansa levyllä hyvän meiningin vuoksi.

Vain kaksi minuuttinen Parachute Woman on näitä vahvoja albumiraitoja, jotka harvemmin eksyvät millekään kokoelmalle. Pahaenteisempää kamaa kuin edelliset leppeähköt kantrivedot. Soitannollisesti rikas kappale ja enteilee vähän Exile on Main Streetin kellarisoundia. A-puoli loppuu herkullisen omaperäiseen Jigsaw Puzzle biisiin, jossa Jaggerilla runoilee Allen Ginsbergmäisesti lutkasta porraskäytävässä, ajan tappamisesta, mummojen eläkkeistä ja sateen loppumisesta. Mainio kappale.

Kakkospuolen alkuun on annettu yksi suuri klassikko-biisi, Street Fighting Man. Ikonisimpia Keef-riffejä, taistelukappale rokkenrollin puolesta: Well now what can a poor boy do, except to sing for a rock n' roll band. Näin tuolloin, miten tänään? Rokkenroll on 2000-luvun humppaa, eläkeläiskamaa, joka joiltain osin syntyy vielä uudelleen, mutta suurin ruuti on jo käytetty, suuret nimet ovat viimeisimmällä extra-kierroksellaan ja synnyttävät edelleen uutta musiikkia, mutta eivät enää niin köyhinä poikina.

Prodigal Son on akustishenkinen varsin kivasti rullaava kipale, jonka Jagger laulaa jännällä tavalla. Stray Cat Blues on yksi näistä levyn ilkeistä rock-biiseistä. Nätin Factory Girlin Rollarit nostivat uudelleen settilistaan Steel Wheels - kiertueella 1989-90. Levyn päättää erinomaisesti, gospel-vaikutteinen kantriblues Salt of the Earth, jonka ensi rivit laulaa Keith Richards. Tästä eteenpäin, aina tähän päivään asti, Rollarit tulevat onnistumaan lähestulkoon aina levyn päätöskappaleissaan. Siellä odottaa se iso balladi, ripeä rokki tai jotain aivan muuta, kuten skitso FBI-funk Fingerprint File kuusi vuotta tästä eteenpäin.

Beggars Banquet ei ole äkkiseltään kuunneltuna se värikylläisin Stones-levy, mutta se on levy jolla Stones rakensi vahvan musiikillisen perustan, joka loi pohjaa tulevien vuosien ja vuosikymmenten Stones-albumeille. Beggars Banquet on se aito taikinajuuri, perustila, jonne Stones yrittää aina uudestaan kurkoittaa, mutta edessä saattaa olla liian ajanmukaisia musiikki- ja tuotantoratkaisuja, aina 70-luvun discosta 2000-luvun hengettömiin tuotantojälkiin. Jotenkin Stones on saanut aina kuulumaan sen oman soundinsa, vaikka joskus Jagger on tehnyt kaikkensa saadakseen Stonesin soundaamaan trendikkäältä ja ajanmukaiselta.

Kaikki biisit eivät ehkä olen täyden kympin tekeleitä, mutta kokonaisuus on, siispä Beggars Banquet ansaitsee toisena Stones-albumina täydet pojot.

Arvosana: 10/10.