Deep Purple. Nokia Arena. Tampere. 12.6.2026

Deep Purple on ollut viime vuosina hurjassa luovassa vedossa, pelkästään 2020-luvulla bändi on julkaissut neljä studioalbumia, joista viimeisin Splat! (26) julkaistaan heinäkuun alussa. Kaksi uutta biisiä on jo tullut julki; terhakka Arrogant Boy ja raskaasti kiemurteleva Diablo. Korviini ne kuulostavat kelvollisilta ja elivoimaisilta ralleilta. Steve Morsen korvannut, uusi kitaristi Simon McBride on tuonut bändiin uutta virtaa, myös luomisvoima on lisääntynyt, ensimmäinen Mcbriden kanssa tehty albumi =1 (24) ilmestyi kaksi vuotta sitten. Sitä ennen julkaistiin edellisen kitaristin Steve Morsen kanssa elinvoimaiset albumit: Infinite (17) ja Whoosh! (20) sekä cover-albumi: Turning to Crime (21). 

Purplen nykymuodostelmassa jännitti eniten, että miten laulaja Ian Gillan hoitaa homman. Toimia kasikymppisenä korkeaoktaanisena rock-kukkona on haastava pesti. Edellisellä Suomen keikalla Tampereen Hakametsän parkkipaikalla vuonna 2022 Gillan klaarasi homman vielä kunnialla, vaikka mitään Child in Timen primaalikarjuntaa oli turha odottaa. 

Mietin hetken jos toisenkin, että kannattaako lähteä enää Purplen keikalle koska tämä Hakametsän keikka https://homesickhounds.blogspot.com/2022/07/deep-purple-in-concert-tampere-2872022.html jätti suuhun kuitenkin varsin miellyttävän jälkimaun, Nyt se mukava muisto on vaarassa murentua...koska papat ovat jo niin vanhoja, vaan ovatko sittenkään. 

Tässä kohtaa totean, että oli hyvä, että lähdin keikalle. Tunti ja 40 minuuttia hard rockin helmiä ja tuoreita tsipaleita ajoi asiansa. Keikka potkaistiin käyntiin tuttuun tapaan Highway Starilla. Kaikki sujui niinkuin pitikin. Ainoan alkuperäisjäsenen Ian Paicen kannutus potkaisi junan liikkeelle, kaksi tuoreempaa jäsentä, vuonna 1969 mukaan tulleet Roger Glover bassossa ja Ian Gillan laulussa ottivat lavan haltuun ammattilaisen ottein. Aikoinaan Jon Lordin korvannut, myöskin erittäin kokenut urkuvirtuoosi Don Airey väänsi urkunamikoistaan mitä herkullisinta säveltä ja vonguntaa. Sitten on tämä uusi kitaristitähti Simon McBride, joka ei jäänyt yhtään jälkeen ja pyrki vääjäämättä lavan eteen sooloilemaan, ehkä vähän liiankin kanssa. McBriden ja myös urkuri Aireyn soolojen syynä saattoi olla se, että Gillan sai hetken hengähtää lavan takana. Voi olla, että pitkät soolot ovat kuuluneet bändin repertuaariin kautta vuosikymmenten.

Aloituksen jälkeen soudettiin vähän valjummilla vesillä. Tosin bändi toimi hyvin mutta edellisen levyn A Bit on the Side meni itseltäni ohitse, Deep Purple In Rockin (69) Hard Lovin' Man on varmempaa kamaa, Yhtälailla voi sanoa, että yhtye oli rennoimmillaan veivatessaan klassikko-biisejään. Uudemmista kappaleista parhaiten toimivat edellisen levyn Lazy Sod ja tuore sinkku Diablo, jonka riffi on varsin tarttuva. Toinen uusi kappale Arrogant Boy esitettiin myös, mutta Gillanin laulu suhteessa sointantaan ei löytänyt tasapainoista suhdetta.

Päästääkin aiheeseen, että onko soveliasta 81-vuotiaan miehen laulaa noin korkeaoktaanista hard-rockia lähes joka ilta puolen toista tunnin ajan? Lähestymiskulmani voi olla ikärasistinen, mutta Ian Gillan ei näyttänyt lavalla mitenkään erityisen nuorelta. Ikä todellakin näkyi päältä, mutta unohtui siinä kohtaa kun Gillan avasi sireeninsä. Todellakin, huutolaulu lähti edelleen täysin virheettömänä, jopa paremmin kuin edellisellä Hakametsän parkkipaikan keikalla. Olen vähintäänkin hämmästynyt. Toki lepotaukojakin oli näiden ylipitkien ja usein tarpeettomien kitarasoolojen välissä. Mutta luulen, että Gillanilla 80-vuotiaiden rokkikukkojen kerhossa ehkä äänihuulet parhaimmassa kunnossa. Ainakin tällä keikalla.

Keikka ei kadottanut intensiteettiä loppupuolellakaan. Hitaampi When a Blind Man Cries toimi hyvin, klassikko Space Truckin' jopa erinomaisesti, jossa bändin yhteissoitto oli timanttista. Don Aireyn Suomea flirttailevat sibeliaaniset urkusoolot ajoivat asiansa ja ennen kaikkea oli hieno nähdä millaisella lapsenomaisella innostuksella Aireyn soitti koskettimia. Ian Paicen jaksavuus rummuissa jaksoi myös ihmetyttää. Toki jossain kohtaa komppi oli hetken hukassa, mutta ns.putoaminen korjaantui aika nopeasti.

Ensimmäisenä encorena kuultiin uusi instrumentaali Guinnesis, joka onneksi oli muutakin kuin tylsää tiluttelua ja tässä kohtaa kitaristi McBride soitti tyylitajuisen varmasti, sortumatta liiallisiin sooloihin. Hush ja Black Night loppuun oli yhtäaikaa hard rockin riemujuhlaa, että pakollisia kuriositeettejä. Loppuun totean, että Deep Purple oli vähintääkin yhtä hyvässä vedossa kuin 4 vuotta sitten, mutta nyt voin 99,99 prosenttisella varmuudella sanoa, että tämän keikan jälkeen bändiä tuskin tulee lähdettyä katsomaan.

Rod Stewart. Nokia Arena. Tampere. 25.4.2025.

Rod Stewart on esiintynyt Suomessa kaksi kertaa aiemmin, vuosina 1976 ja 1998. Kummallakaan keikalla en ole ollut, ensimmäisen aikoihin olin viisi-vuotias ja ysärillä Rodin kuuntelu oli arjessani varsin vähäistä. Sen sijaan teini-iässä minuun iski lujaa Rod Stewartin alkupään tuotannon helmet, kuten The Jeff Beck Groupin kaksi ensimmäistä albumia: Truth (68) ja Beck-Ola (69). Molemmilla levyiltä löytyy useita Rodin itsensä kynäilemiä kappaleita. Tämä vahvistaa Stewartin artisikuvan sitä puolta, että hän ei ole urallaan pelkästään esittänyt muiden biisejä. Tosin Rodin kappaleissa on ollut aina apuna jokin toinen osapuoli. Mainitsemani Jeff Beck Group oli rodin silta kohti menestystä, ensiksi Faces yhtyeen solistina ja sittemmin kohti menestyksekästä soolouraa.

Myös 70-luvun soololevyt: Every Picture Tells a Story (71), Never a Dull Moment (72) ja Atlantic Crossing (75) kolisivat lujaa. Näistä ensiksi mainittu oli myös ensimmäisiä omistamiani lp-levyjä, jonka ostin viidellätoista markalla Ransa nimisestä osto- ja myyntiliikkeestä Raahesta. Maggie May, Mandolin Wind, Reason to Believe...kuinka sielukkaalta ja rouhealta levy kuulosti silloin ja kuulostaa yhä. Stewartin ensimmäisillä soololevyillä myös Faces bändin jäsenet olivat mukana joillakin kappaleilla.

1970-luvun puolivälistä eteenpäin mentiin viihde ja menestys edellä, ehkä menestyksen myötä Rodin ns.rockuskottavuuskin karisi, etenkin Da Ya Think I'm Sexy diskohitin myötä. Kaikesta huolimatta Rod on tahkonnut vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen uusia levyjä ja uusia hittejä. 80-luvun Rod-albumeissa on useita helmiä, etenkin albumi Out of Order (88) ja sen ponteva hitti Forever Young, joka ei ole Alphavillen eikä Bob Dylanin samanniminen kappale, vaan Rodin oma nuoruushaikailu. Nokia Arenalla kuultu versio tästä biisistä oli jopa levytysversiota ponnekkaampi.

Illan keikka lähti käyntiin kasarin pikkuhitillä Infatuation, joka saattoi olla keski-iältään huomattavan korkealla yleisölle tuntemattomampaa kauraa. Jos Nokia Arenan yleisön keski-ikä oli todella lähellä eläkeikää(jopa sen yli), niin oli itse artistillakin mojovat lukemat mittarissa, sillä tammikuussa on tullut täyteen pyöreät 80-vuotta, joka näkyi yllättävän vähän lavatoiminnassa. 

Toka biisissä hypättiin lähemmäs kasarin alkua, Tonight i'm Yoursin (81) nimikappale haki vielä edeltäjänsä tavoin väylää yleisöönsä. Some Guys Have All The Luck oli ainakin Rodin mielestä jo sellainen yleisön vapauttaja. Ehkäpä näin tapahtui, vaikka itselleni kappale on varsin mitäänsanomaton.

Stewartia säesti laaja ja laadukas taustabändi. Noin viisi edustavan näköistä naispuolista taustalaulajaa- ja tanssijaa, joilta löytyi laululahjojen lisäksi myös soittimien käsittelyn taitoa, suorastaan erinomaisella tasolla. Pakolliset miespuoliset kieli- ja puhallinsoittimen hallitsijat täräyttivät väliin erinomaisia sooloja ja tai puhalsivat saksofonistaan vaikuttavia töräyksiä, jotka olisi saanut itsensä Clarence Clemonsin kateelliseksi. Voi sanoa, että suurella rahalla saa aika hyvän lavashown.

Keikan edetessä Rodin ääni parani ja oikeastaan mitä tutumpi biisi, niin sen parempi tulkinta. Ehkäpä ne hitit ovat sen verrna hyvin selkäytimessä, että oli vaikea epäonnistua. First Cut Is the Deepest ja Tonight's The Night keinuivat odotetun nostalgisesti, You Wear it Well ja etenkin Maggie May toimivat suorastaan erinomaisesti. Maggie Mayn aikana palautin itseni vuoteen 1986, jolloin kuulin kappaleen ensimmäisen kerran, siihen haltioituneeseen teini-ikäisen mielenmaastoon. 

Kuinka iso legenda Rod loppujen lopuksi onkaan. Ura on alkanut samoihin aikoihin Rollareiden kanssa, kouluaikona on oltu samassa bändissä Kinksin Daviesin veljesten kanssa, Elton Johnin kanssa on touhuttu monenlaisia musiikillisia juttuja. Rod on ollut vähän kaikkialla ja ehkä vähän liikaakin. Parasta aikaa luen myös Rod Stewartista kertoavaa elämänkertaa, joka luo kuvaa hyvin päämäärätietoisesta taiteilijasta, joka on osannut pelata asiat hyvin omaan pussiin, kuten 70-luvun alkupuolella Rod tajusi säästää parhaimmat biisit soololevyilleen ja musiikillinen panostus Faces-bändiin oli selkeästi vähäisempää. 

Tunti ja 40 minuuttia kestäneellä keikalla kuultiin yhteensä 21 biisiä. Kaksi näistä kappaleista (I's So Excited ja Proud Mary) esitti taustabändi, sillä aikaa kun Rod kävi haukkaamassa happea ja vaihtamassa esiintymisvaatteita. Keikan loppupuoli oli varsin sakeaa hittivirtaa, Baby Jane, Da Ya Think I'm Sexy ja sokurina kaiken pohjalla itse Sailing. En olisi uskonut, että juuri Sailing sai minussa aikaan suurimmat värähdykset. Alunperin The Sutherland Brothersin levyttämän biisin Rod sisällytti albumilleen: Atlantic Crossing (75), samalta levyltä löytyvä Danny Whittenin kirjoittama I Don't Want to Talk About kuultiin myös keikalla.

Ruksi seinään ja yksi rokin legenda on tullut taas nähtyä. Keikan parhaana vetona pidin kuitenkin tätä blueskappaletta I'd Rather Go Blind, josta löytyy hieno levytysversiokin Stewartin albumilta: Never a Dull Moment (72). Biisi esitettiin myös tribuuttina edesmenneelle Fleetwood Mac - laulajalle Christine McVielle, jonka bluesbändi Chicken Shack teki kappaleesta oman version ennen Rodin vastaavaa.

Sting - Nokia Areena. Tampere. 20.9.2022.

Valkoinen ylijumala lauloi kansalleen...oli päällimmäinen ajatukseni kolmen eka biisin jälkeen. Stingin Nokia Areenan keikan aloitus oli tyrmäävä. T-paitaan ja farkkuihin pukeutunut artisti näytti hyvältä ja hyvin säilyneeltä. Terveelliset elämäntavat ovat tuoneet tulosta ja pitkittäneet uraa näinkin pitkälle, aina 71-ikävuoteen saakka, joka toisaalta taitaa olla nykyisin rokkareiden keski-ikä. Lihaksikkaat käsivarret ja itsetuntoa tihkuva olemus olivat myös osa keikkanautintoa. Sting oli vielä äijä isolla Ä:llä. Bassokielet napsuivat ja libidon voima välittyi yleisölle.

Police-yhtyeen hitti Message in a Bottle aloitti konsertin tehokkaasti. Sitä seurasivat Englishman in New York ja Every Little Thing She Does Is Magic. Alun hittikimara ei jättänyt epäilystä, että nyt oltiin ison tekemisen äärellä. Eikä jäänyt epäselväksi, että miksi Sting on maailmantähti. Homma tehtiin kympillä alusta loppuun.

Tymäkän aloituksen jälkeen kuultiin kolme kappaletta viime syksynä ilmestyneeltä: The Bridge (21) albumilta. Kappaleet eivät olleet lainkaan huonoja ja ne saivat pätevän tulkinnan sekä artistilta, että hänen mainiolta taustabändiltään. Tuntui kuitenkin siltä, että Sting syttyi eniten esittäessään vanhoja hittejään, joka on plusmerkkinen asia. Tiistain Aamulehden haastattelussa Sting toteaakin, että: "minulle laulut ovat eläviä organismeja, ne eivät kuuluu museoon, vaan esitettäväksi ja eloon herätettäväksi illasta toiseen" Tältä se kuulostikin, sen verran kovia versioita Sting taikoi vanhoista klassikoistaan.

Rapiat yli puolitoista tuntia kestänyt keikka tarjosi laatua alusta loppuun. My Songs - nimellä kulkeva kiertue keskittyi Stingin tunnetuimpiin hitteihin. Tosin paljon hienoa kamaa(ja hittejä) jäi soittamatta. Mielellään olisin kuullut jotain Soul Cages (91) albumilta, esimerkiksi vaikuttavan Mad About You:n. Nyt painotus oli Policen isoimmissa hiteissä ja Stingin kolmessa sooloalbumissa: Nothing Like the Sun (87), Ten Summoner's Tales ja Brand New Day (99). Itse pidin jälkimmäisen albumin nimikappaletta keikan kulminaatiopisteenä, jossa lavalle nousi maestron rinnalle nuori huuliharpisti, joka sähköisti illan päätähden olemusta ja avasi kaikki luukut selälleen. Myös samalta levyltä kuultu maailmanmusiikkivaikutteinen Desert Rose oli yksi illan kohokohtia.

Nyt olen vähän jopa epäuskoinen, että oliko keikka tosiaan niin kova mitä tässä kerron? Vai oliko kaikki vain unta ja kuvitelmaa...tai kansanhurmoksessa syntynyttä kritiikitöntä mieltä? Kyllä se oli kova keikka, kovempi mitä uskalsin odottaa. Ennen keikkaa minulla oli epäilys, että Stingin ääni ei ole enää entisessä iskussaan. Epäilykseni oli turha. Ääni kulki vahvana ja äänialat olivat riittävästi hallinnassa. 

Jotta nautinnosta saatiin ihan maksimaalinen, niin Sting veti ennen encoreita aivan tyrmistyttävän hienon version Policen megahitistä: Every Breath You Take. Vaikka kappale on kuultu noin tsiljoona kertaa, niin näki, kuuli ja aisti, että tähti antoi kokonaan itsensä tälle kappaleelle. Upea veto. Eikä tässä kaikki. Ensimmäisenä encorena kuultu Roxanne oli myös huikea. Vaikutti siltä, että tässä Sting pääsi lopullisesti irti ja venytti kappaletta monenlaisiin, jopa jatsahtaviin ulottuvuuksiin. Aivan lopuksi kuultiin vielä herkkä: Fragile ja sen jälkeen hyväntuulinen ja edelleen elinvoimainen tähti hyvästeli varsin kuumana käyneen Nokia Areenan yleisön.