Hypätään taas hetkeksi sivuraiteelle. Tämän hienon levyn luulin pitkään olevan yhden bändin monista studioalbumeista. Näin aikana, jolloin asiaa ei voinut tarkistaa wikipediasta, vaan musiikkilehdistä ja kirjoista. Joskus jopa kirjoitettiin Soundiin ja kysyttiin asioita lehden kysymys-palstalla.
Vain jenkeissä julkaistu Flowers (67) kokoelma on tärkeä sivuraide Rollareiden studioalbumeiden välissä. Levylle on kerätty tuonaikaisia singlehelmiä ja jokunen täysin ennen julkaisematon kappale. Levy alkaa komeasti Ruby Tuesdaylla ja sitä seuraa Have You Seen Your Mother, Baby, Standing In The Shadow ja kolmantena Let's Spend The Night Together. Tämän jälkeen ei voi kun haukkoa henkeään ja yrittää saada jostain lisähappea. Viimeisin noista kappaleista julkaistiin pienen kohun saattelemana, sillä alun perin kappale kulki muodossa: Let's Spend Some Time Together ja se oli jenkkien makuun liian paheellisesti sanottu ja biisin nimi piti muuttaa. Mutta legendaarisessa Ed Sullivan Showssa Jagger pitäytyikin noissa alkuperäisissä lyriikoissa ja siitähän seurasikin porttikielto kyseiseen ohjelmaan.
Levylle on otettu mukaan muutamia helmiä kahdelta edelliseltä studioalbumilta, kuten: Lady Jane, Out of Time, Back ja Mother's Little Helper. Levylle on kuratoitu 60-luvun puolenvälin ohittaneen Stonesin hitit ja kiinnostavat biisit. Flowers on hyvä käyntikortti Rollareiden jo hivenen kehittyneeseen ilmaisuun ja voisi sanoa myös, että Brian Jonesin kauteen. Tällaista musiikillista moniulotteisuutta ja soitannon rikkautta ei enää 60-luvun lopun levyiltä löytynyt, jotka tosin nousivat muilla avuilla, ja ilman Brian Jonesia, uudelle musiikilliselle tasolle.
Flowers on sävykäs ja kuuntelijaystävällinen levy. Kuinka hyvin se soundaakin. Back Street Girlin keinunta ei jätä toivomisen varaa. Aftermathin sessioista poimitut, ennenjulkaisemattomat, Ride On, Baby ja Sittin' on a Fence puolustavat hyvin paikkaa tällä levyllä ja olisivat voineet olla hyvin itse Aftermathillakin. Sinkkuja ja julkaisemattomia raitoja tutkaillen Aftermath olisi voinut ihan hyvin olla tupla-albumi, mutta sellaista formaattia ei oltu otettu vielä isommin käyttöön, sillä vasta Bob Dylanin Blonde on Blonde (66) oli populaarimusiikin ensimmäinen tupla-albumi.
Hippikesä odotti vielä Rollareiden lopullista panosta, joka tulikin loppuvuodesta 1967. Siitä seuraavassa blogikirjoituksessa lisää. Flowers sen sijaan menee arvioissa komeasti kiitettävälle. Vain tyhjänpäiväinen My Girl ja Aftermathin heikointa tasoa oleva albumiraita Take It or leave It pudottaa tämän kuuman kokoelmalevyn täysistä pojoista.¨
Lopussa Let's Spend Night Togetherin ns.kohua herättänyt esitys Ed Sullivan Showsta.
Rolling Stonesien neljäs studioalbumi: Aftermath (66) räjäytti potin. Kyseessä on ensimmäinen pelkästään Jagger & Richards originaaleista koostettu albumi. Yhä edelleen britti- ja jenkkiversiot poikkesivat toisistaan. Brittiversiosta löytyy 14 tsipaletta, kun taas jenkkivastaavalla niitä on 11, mutta jenkkiversion avaa Rollareiden all time Top 5 biisi: Paint It Black, joka puuttuu brittiversiolta. Tästäkin huolimatta brittiversio on minulle se oikea Aftermath.
Aftermath on ensimmäinen omistamani Rollarivinyyli. Ostin sen vuonna 1986 Raahen Kirjasta & Kasetista, samana vuonna kuin sain levysoittimen. Taas oli kyse saksalaisesta halpisprässistä, joka soi edelleenkin varsin kelvollisesti, jopa paremmin kuin myöhemmin ostamani brittioriginaali, joka on oudon tunkkainen. Mutta tuo lyhyempi jenkkiversio soi näistä kaikista parhaiten. Omistamani saksaprässi on uskollinen originaalille brittiversiolle, kappalejärjestys ja kansi on samat, kun taas jenkkiversiolle valikoitui erilainen kansi. Levyn alkuperäinen työnimi oli Could You Walk on the Water, mutta siitä luovuttiin, koska pelättiin sillä loukkaavan etenkin jenkkilän kristittyjä.
Aftermathilla aloin ymmärtää mistä Rollareista oli kyse. Toki bändi tuolloin itsekin keksi itsensä. Omat originaalikappaleet ovat kautta linjan laadukkaita ja usea niistä oli tuleva Stones-klassikko. Levyn (brittiversio) avaava Mother's Little Helper (Kuka teki tään Suomeksi?) kertoi heti mistä kana pissii. Uudenlaista paheellisuutta oli hiipinyt kappaleisiin mukaan, tuon ajan modernia ahdistusta ruotiva tsipale nosti esiin pillerit pienenä helpotuksena, jopa kotiäitien repertuaarissa. Biisien sanoitukset olivat siirtyneet uudelle tasolle. Pakkomielteet, päihteet, naiset ja rokkenroll-elämä olivat ujuttautuneet lyriikoihin mukaan. Laulujen kohteena olevat naiset eivät esittäytyneet aina kovin mairittelevassa valossa, vaan pienen naljailun ja sarkasmin värittämänä.
Levy on alusta loppuun täyttä tavaraa. Oikeastaan huonoja kappaleita ei levyltä löydy, ellei sellaiseksi laske a-puolen päättävää ylipitkää bluesvetoa Going Home, josta tulee etäisesti mieleen CCR:n Run Throught The Jungle. Melko unohdetussa, mutta mainiossa Doncha Bother Me:ssa kuullaan Brian Jonesin herkullista slidekitarointia. Jones vastaa levyllä dulcimerin ja sitarin soitosta, esimerkiksi levyn majesteetillisessa Lady Jane balladissa kuullaan Jonesin dulcimerin soittoa. Muutenkin Jonesin rooli oli tärkeä levyn musiikillisten sovitusten luomisessa, vaikka tuolloin Jones kamppaili oman päihderiippuvuutensa kanssa ja sitoutui huonosti levyn äänityksiin.
Aftermathilta löytyy useita tulevia Stones-klassikoita. Yksi niistä on maukkaasta kulkeva Under My Thumb, joka on pysynyt bändin keikkasetissä aina viime vuosiin saakka. Tällä kappaleella kuullaan myös Jonesin soittamaa marimbaa, joka nostaa kappaleen arvoa pykälän tai pari. Myös ikiklassikko Out of Time nostettiin takaisin settilistaan Rollareiden vuoden 2021 kiertueella. Levyn kakkospuoleltakin löytyy useita unohdettuja helmiä. Näistä yksi, Flight 505 on ollut aina yksi salaisista stones-suosikeista, puhumattakaan kauniisti keinuvasta I Am Waiting balladista.
Aftermathilla bändin alkuaikojen luovuus on huipussaan. Kappaleet ovat selkeitä ja iskeviä. Sellainen painostavampi ja uhkaavampi rollaus antoi vielä odottaa muutaman vuoden. Päihteet ja arveluttavat elämäntavat eivät olleet- vielä iskeneet koko voimallaan. Tältä levyllä on vaikea löytää puutteita ja näin ollen se on asteikoillani ensimmäinen täyden kympin Stones-levy.
Vuonna 1966 julkaistiin sinkkuina muitakin Rollaria-helmiä, kuten alla oleva, hivenen jo happoisa, Have You Seen Your Mother, Baby, Standing in The Shadow.
Kyllä. Rollarisaaga jatkuu ja heti hypätään sivuraiteille. Esittelyssä ei olekaan studioalbumi nro.2 vaan ensimmäisten levyjen välissä julkaistu, Rollareiden uran kannalta merkittävä ep-levy: Five by Five (64). Viiden kappaleen levy on ajanmukaisesti prässätty seiskatuumaiselle vinyylille. Tuohon aikaan ep tarkoitti nimenomaan seistatuumaista levyä. Usein tämä tiukka vinyylikaiverrus söi pikkulevyn soundia.
Ep oli vähän kuin jatke eka levylle. Homma oli bändillä soitannollisesta koko ajan paremmin hallussa, mutta Jagger & Richards originaaleja ei tältäkään pikkumustalta löydy, sen sijaan koko bändin nimiin laitettuja Nanker Phelge kappaleita löytyy kaksin kappalein: Empty Heart ja terhakka instrumentaali 2120 South Michigan Avenue. Myöhemmin kaikki ep:n kappaleet löytyivät Rollareiden toka levyn jenkkipainokselta: 12x5 (65).
Tämän musiikkijulkaisun merkittävin kappale on lienee lopetuskappale: Around And Around. Bändin yksi monista Chuck Berry - covereista. Rollareiden eka sinkku Come On (63) oli myös Berry-cover, kuten eka levyn tiukasti rokkaava Carol. Muita Berry-covereita ovat ainakin Brown Sugar (71) sinkulta löytyy Let it Rock ja tulevalta Foreign Tongues (26) löytyvä Berry-originaali: Beautiful Delilah. Jollain tapaa Berryn biisit ovat aina sopineet bändin soittopirtaan.
Jos edellisessä Rollari-postauksessa puhuin Jaggerin harpun soitosta positiiviseen sävyyn, niin ei pidä unohtaa Brian Jonesia, joka muita vanhempana ja kokeneempana oli se bändin multi-instrumentalisti, kun Keef ja Mick vielä kehittivät taitojaan. Eka levyn Not Fade Away sisältää vahvaa Jonesin harputtelua. Oletettavasti tälläkin ep:llä haastavimmista harppuosuuksista vastaa Jones, kuten em. Empty Heartin vimmaisessa harputtelussa.
Five by Five on noteerattu 60-luvun merkittävimmäksi ep-levyksi yhdessä Beatlesin Long Tall Sallyn kanssa. Kieltämättä levyllä on kaikki se mitä bändiltä voi tuossa vaiheessa kaivata. Nälkäistä soittoa, hyviä biisivalintoja ja lupaus tulevasta, kun omat biisit alkavat valtaamaan tilaa. Toki jo vuoden 1964-65 vaihteessa Jagger & Richards originaaleja alkoi ilmestyä sinkkuina, mutta rollarisinkkusaaga on lähestulkoon täysin oma tiensä ja siihen ei aikani välttämättä riitä, ainakaan tällä erää.
Onnekkaana voin sanoa, että omistan originaalin Five by Five ep:n sekä Record Store Day:n uusintaprässin vuodelta 2013. Vajaan 13 minuutin ep on nopeasti kuunneltu, mutta sisältöhän on täyttä tavaraa. Eikun kohti uusia seikkailuja ja varsinaista toista studioalbumia.
