Tuota Sä Kuljetat Mua (18) albumia pidän yhtenä Karjalaisen myöhäistuotannon parhaana. Pelkästään kappaleet Sä kuljetat mua, Sirkka Lautamies, Tummansininen seuralainen ja Tule kesäyö kertovat paljon levyn tasosta. Noiden ilmeisten iskusävelmien lisäksi löytyy muitakin laadukkaita albumiraitoja kuten Gunpowder cha cha ja arvoituksellinen Luulei. Koronan lopussa puristettu, poikansa Väinön tuottama Soulavaris (22) on myös pätevää kamaa, mutta ehkei ihan edeltäjänsä tasoa. Toki levyllä on vahvat kappaleensa, kuten Aurinko nousee ilman sua, Oulu, Wisconsin ja levyn päättävä ilmava Tuulella ratsastajat. Sen sijaan biisit Punainen keinutuoli ja Eddie-Boyd polaroid olisi voinut huoletta jättää levyltä pois. Jälkimmäisessä kappaleessa on hieno tarina, jossa nuori J.Karjalainen kohtaa Suomeen pesiytyneen bluesmuusikon Eddie Boydin, mutta mielestäni biisi ei tuo lisäarvoa tälle hienolle tarinalla, jonka Jii kertoi tänäkin iltana Laukon Kartonon runsaslukuiselle yleisölle. Punaisen keinutuolin mukamas yleisöä laulattavaa rompotirompoti-loilotusta en voi sietää. Sori Jukka, mulle biisi ei putoa, mutta aika monelle muulle yleisön joukossa tuo varsin kulkevasti vedetty kappale upposi. Ehkä ne tiesi.
Viileässä ja tuulisessa Vesilahden illassa tavattiin hyvässä iskussa oleva Karjalainen. Tarinoita ja kaikenlaista intoilua kuultiin paljon biisien välissä. Karjalaisen tuotannosta löytyy paljon vähän vasurilla ja suurella pokalla tehtyjä kappaleita. Vilpitön ja jopa naivi ote synnyttää myös helmiä, kun rima on tarpeeksi alhaalla ja usko omaan tekemiseen tapissa, niin tällainen tekemisen nappaa kuulijankin mukaansa. Arpassa on jotain samaa kuin J.Karjalaisessa, molemmat katsovat musiikkiaan lapsen silmin, uteliaasti ja uskaliaasti, tulee huteja ja helmiä.
Laukon kartanon keikka alkoi kolmella uuden levyn biisillä. Oma mittarini ei juurikaan värähtänyt, vaikka etenkin albumin toinen sinkku Sineadin laulu oli tehnyt levyllä kuultuna suuren vaikutuksen. Keikan alkupuolta minun mielestäni vaivasi lievä miksausongelma, sillä Pekka Gröhnin urut oli miksattu liian pintaan ja ne ottivat tarpeettomasti tilaa varsinkin näissä kolmessa ensimmäisessä biisissä. Yksi syy voi olla, että pienimuotoinen ja lähes kokonaan akustinen uutuuslevy Suomalaista muotoiluu (25) ei ehkä taitu suoraan bändi-ilmaisuun. Tuore albumi on vielä itselläni kuuntelun osalta ns.työn alla. Edellä mainittu Sineadin laulu ja levyn eka sinkku Mary Ann ovat tulevia J.Karjalaisklassikoita. Muusta levystä en ole niin varma. Esimerkiksi kappaleet Uskomaton Jimmy Landola ja Takapenkillä vanhan Cadin ovat välispiikkien perusteella artistille tärkeitä kappaleita, mutta kovin isoiksi biiseiksi ne eivät ole korvissani kasvaneet, ainakaan vielä.
Uuden levyn kappaleiden lisäksi Jukka bändeineen esitti varsin vaikuttavan ja ei niin arvattavan katsauksen omasta tuotannostaan. Klassikkokappaleiden ohella kuultiin aimo kasa vähemmin kuultuja, liki unohdettuja biisejä, kuten Villeiltä Lupiineilta (94) löytyvä harmiton koirasta kertova Tuolla se menee, Sinulle Sofia (15) albumin Kaksi lusikkaa ja Karjaisen eka sinkku Mustat lasit, sekä sen b-puoli Enkeli, jotka molemmat löytävät myös esikoisalbumilta: J.Karjalainen ja Mustat Lasit (81). Liki 45-vuoden mittaiseen levytysura pitää sisällään n.25 studioalbumia, eli oli vara valita mitä biisejä soitettiin. Toki monta levyä jäi sivuuttumatta, vaikka yli kahden tunnin keikkaan mahtui paljon tavaraa.
Kahteen osaan jaettu keikka parani loppua kohden. Ensimmäisellä puoliskolla kuullut lievät miksausongelmat hälvenivät keikan edetessä. Toinen puolisko keikasta oli varsin vakuuttavaa Karjalais-tykitystä, vaikka hittikimaraa ja varmoja valintoja hämmensivät mukaan ripatut oudommat vedot. Pitkään Karjalaisen uraa seuranneelle kuulijalle keikka oli varsinainen runsaudensarvi.
Niitä Mustat Lasit aikaisia hittejä säästeltiin ihan viimeiseen asti- Lopulta kärsivällisyys palkittiin ja loppuun kuultiin komeat versiot kappaleista Sekaisin, Doris ja Viimeinen laulu. Mielestäni keikan loppupuolella kuultu, Sinulle Sofia (15) albumin tarinallinen helmi Stindebinde veti kovimmat pisteet: Viimeinen kuva Stindestä, siluetti auringossa, Stindebinde Bindemayer, mitä tapahtui? lauloi karjalainen Vesilahden laskeva aurinko paistoi juuri sopivasti artistin silmiin. Enemmän kuin täydellistä.
Seuraavia pyöreitä vuosia jo uhkaavasti lähestyvä Karjalainen oli kaikkinensa hyvässä lyönnissä. Lauluenergiaa riitti ja ote oli mukavan irtonainen. Joitain hetkellisiä blackoutteja tuli pariin otteeseen, jokin lyriikan pätkä unohtui, mutta ammattilainen taimasi itsensä helposti karavaanin selkään mukaan. Karjalaisen uskolliset soittoniekat em. urkuri Pekka Gröhn, aina tyylikäs kitarisi Mikko Lankinen, basisti Tom Nyman ja rumpali Janne Haavisto hoitivat tonttinsa varmasti, vuosikymmenien ammattitaidolla. Hän biisin spiikissä Karjalainen kertoi, että paikalla on itseasiassa samat muusikot kuin levytysversiossa ja aikalailla samat kitaratkin. Kyse on Menneistä miehistä, laulunteon ja musiikin käsityöläisistä. Yhtälailla uuden levyn nimikappale pyrkii tiivistämään Karjalaisen luovan työn perusagendan: Hallittuu, palkittuu, juhlittuu, Suomalaista muotoiluu, sitäpä se Karjalaisen ura aikalailla on.
Nousee tuo tuttu kysymys taas esiin. Miksi ihmeessä jaksan ja viitsin kirjoittaa blogia? Olen tehnyt sitä kohta viisitoista vuotta ja edelleen löytyy syy raapustaa jotain tänne. Saman kysymyksen esitin vaimolleni, noh vastaushan sieltä tuli: - kirjoitat varmaan sitä ennen kaikkea itsellesi? Kyllä. Ennen kaikkea itselleni, muuten en olisi jaksanut viittätoista vuotta pakertaa näitä juttuja.
2000-luvun alkupuolella bloggaaminen oli suosittua. Musiikkiblogeja oli pilvin pimein, niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin. Tuohon aikaan etsin nälkäisesti uutta musiikkia ja näin ollen vietin aikaani paljon erilaisilla blogisivustoilla. Yhä edelleen huomaatte tämän blogin oikeassa yläkulmassa linkkejä näihin legendaarisiin ja suurimmaksi osaksi jo lakkautuneihin blogeihin. Mukava huomata, että vanhoihin kadonneihin levyihin perustunut Rising Storm on vielä kutakuinkin aktiivinen: http://therisingstorm.net/ Tuolta tuli löydettyä monta kadonnut levyä...ja ladattua mp3:sia.
Moni bloggaaja on kai menettänyt kiinnostuksensa...tai sanottavansa. En väitä, että omakaan sanominen olisi kovin omaperäistä, sellaista mukavaa setäretroiluahan tää on ja enimmäkseen omilla mukavuusalueillani, joita on sentään enemmän kuin yksi. Tein vähän aika sitten netissä liikkuvan leikkimielisen testin, jossa määriteltiin oma henkinen ikä musiikinkuuntelussa. Minun oli 45-55, eli omassa ikähaarukassa ollaan. Sanoisin, että oman ns.talteen kirjoittamisen lisäksi blogiani pitää hengissä omituinen sinnikkyys. Kun ajat ovat vaikeat, niin jostain nousee ...rkele ja käskee kirjoittamaan, saamaan asiat jollain tapaa liikkeelle.
Homesickhoundsin perustin vuonna 2007 yhdessä kaverini A-Houndin kanssa, joka siirtyi alkuvuosien laadukkaan kirjoittamisen jälkeen taustalle vaikuttamaan ja viljelemään nasevia kommentteja musiikista. Ajoittain A-Hound on tehnyt comebackeja blogiin ja tällekin vuodelle sellainen otetaan kernaasti vastaan. Blogissa on ollut meidän kahden lisäksi myös kirjoittajia, kuten V-Hound, E-Puppy ja eräs, jo edesmennyt Marko...joka paljastui alter-egoni kautta toimivaksi shetlanninlammaskoiraksi. Tässä yksi Markon ensimmäisistä postauksista: https://homesickhounds.blogspot.com/search?q=marko
Blogin kymmenvuotiskarkeloihin painettiin oma pieni kirjanen (kts.kuva) ja tällekin vuodelle on suunnitteilla jotain vastaavaa, mutta katsotaan miten tänä vuonna käy, tuleeko mitään julkaisua?
Haluaisin sanoa, että blogi elää ja hengittää, muste virtaa nälkäisenä paperille. Näin ei aina ole, mutta niin pitkään kun musiikki jollain tavalla koskettaa allekirjoittanutta, niin hätää ei ole. Ja kun veteraanit aktivoituvat, kuten Jukkakin tänä perjantaina.
Hauskasti nimetty uutuusalbumi on jatkoa Jere Ijäksen edelliselle Yllytyshullu (17) ep-levylle, joka ei ollut mikään ep-levy, vaan kokopitkä albumi (12 biisiä). Ainoastaan levyn fyysinen muoto, eli seiskatuumainen vinyyli oli ep:n mittainen (4 biisiä).
Näin ollen olikin ilahduttavaa, että Jeren ja kumppaneiden uusin levy julkaistaan täyspitkänä yhdeksän biisin lp-levynä. Sen toki oitis levykaupasta itselleni varasin.
Albumi alkaa pienellä koronaviittauksella kappaleessa Niin hiljaa kuin osataan. Tämän letkeäpoljentoisen kappaleen voi tulkita vaikka pienen ihmisen selviytymistarinaksi pandemian keskellä:
Musta tuntuu, meillä taisi käydä tuuri, vain me kaksi herättiin juuri, me kaksi keittiössä jutellaan ja nauretaan niin hiljaa kun osataan.
Townes ja Blaze jatkaa kevyillä musaviittauksilla ja on myös musamiesten soittojuhlaa. Trio-muoto soittaa riemulla ja taidolla. Eipä ihme, sillä Jeren lisäksi löytyy Tom Nyman bassosta ja Anssi Nykänen rummuista. Soitto on yhtä aikaa rentoa ja tiukkaa, etenkin Nykäsen rumputyöskentely saa biisit groovaamaan.
Kii sussa julkaistiin jo vuosi sitten, Makea ralli. Soittomiesten autenttinen juna kuljettaa hyvin. Tämä on kuin svengaavampaa jiikarjalaista. Tämän mielikuvan syntymiseen voi vaikuttaa se tosiasia, että Nyman bassottelee Jiin bändissä ja levyn on äänittänyt ja miksannut Jukan poika Väinö Karjalainen. Pikkukylän Jetro vaikuttaa levynkannesta luettuna vähän vitsiltä, mutta tarttuva tsipale pitää sisällään hyvän tarinan ja keveähkö svengailu voittaa taas puolelleen: mä olen pikkukylän jetro, myyntiartikkeli retro.
Levyn kakkospuolen aloittava nimikappale Liikkeellä ennen aamua on jännän junnaava kappale, joka tarttuu oudosti ja omintakeisesti. Yksi albumin huippukohtia ja tämä vähän vinksahtaneella svengillä kulkeva kappale on syy miksi pidän erityisesti Ijäksen musasta. Edellisellä Yllytyshullu (17) ep:llä tällaista svengaavaa outoutta edusti suorastaan levoton: Ulrika hänen säärtänsä pitkin ryömi nyckelpiga. Myös viimeisenä kuultava Ikuinen tammi-helmi-maalis on levyn vahvimpia biisejä.
Käsissä on pieteetillä tehty suomirock-levy. Hyvää soittoa ja ajatuksia herättäviä kappaleita. Sopivasti koukkuja ja musiikillisia yksityiskohtia. Myös Jere Ijäksen herkkä ja vähän väräjävä lauluilmaisu miellyttää omaa korvaani. Suoraa vertailukohtaa on vaikea löytää, vokalisointi poikkeaa edukseen.
Tämä kokoonpano olisi mukava nähdä elävänä. Toivottavasti syksy tuo mukanaan keikkoja, aina tänne Pirkanmaalle asti. Jeren olen nähnyt kerran livenä, aivan uransa alkuvaiheessa, muistaakseni vuonna 2004 Eppu Normaalin lämppärinä Turun Typhoon hallissa. Silloin kokoonpanona toimi: Jere & The Universe.
Onko mitään syytä kirjoittaa J.Karjalaisen keikasta? Onhan kyseessä suomirokin alati onnistuva Hannu Hanhi, oli kyse sitten Lännen-Jukasta tai tämän vuosikymmenen Menneistä Miehistä ja muista hiteistä. Jii Karjalainen on vaan niin hyvä ja sen bändi on melkein parempi. Vuosikymmeniä mukana olleet laatumuusikot nostavat Jukan naiivit mutta mystiset tarinat vielä korkeampaan potenssiin. Jukka onnistuu aina, tai ainakin useimmiten. Luin sentään jokunen vuosi sitten kriittisen keikka-arvion aamulehdestä, mutta tästä keikka-arviosta en saa kovin kriittistä. Tosin en tiedä, että kirjoitanko edes arviota. Miksi turhaan alleviivata erinomaisuutta. Menenkö sen taas tekemään. Menin sitten taas, mennyt mies, varsinainen hukattu Markku. Estäkää minua!
Kyseessä oli J.Karjalaisen Sä Kuljetat Mua (18) albumin julkaisukiertue. Uusi levy soitettiin keikalla kokonaisuudessaan läpi. Bändi ja Jukka olivat hyvässä vireessä, liki alusta asti. Avauskappale Sä kuljetat mua ja sitä seuranneet Gunpowder cha cha ja Rosetta, kaikki toimivat varmaotteisesti kuin autopilotilla. Levyn ja keikan neljäs kappale Luulei potki vieläkin paremmin kuin levyllä, Tule Kesäyö hönkäili rouheasti ja Sirkka Lautamies oli juuri niin hyvä kuin levyllä. Joku tais illan päätteeksi narikkajonossa natista, että alussa tuli liikaa tuntemattomia biisejä. Ei tainnut tietää, että oltiin levynjulkkarikiertueella.
Keikan alun jälkeen jouduin siirtymään väljemmille vesille ja katsoin loppukeikan salin perältä kun etuosa oli mennyt tukkoon. Se hieman söi nautintoa, mutta sain keikasta tästäkin huolimatta olennaisen irti. Uuden levyn esittelyn jälkeen tuli keikan suurin moka, joka mutkisti draaman kaarta. Nimittäin Jukka bändeineen lämäytti tiskiin megahitin Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään. Ok, hyvä valinta, mutta ei näin aikaisessa vaiheessa, koska biisi mielestäni kuuluu encoreihin. Seuraavaksi soitetut Telepatiaa ja On kaikki niin kuin ennenkin olivat aivan liian turvallisia ja pliisuja edellisen jälkeen. Dynamiikka tippui pahasti. Voi olla, että olen mielipiteeni kanssa yksin, koska kyllähän suurimmalle osalle salin ihmisistä hitit kelpasivat. Niin, onko Jukalla edes muita kuin hittejä tarjottavana jos hieman kärjistetään?
Tästä eteenpäin söin minäkin Jukan kädestä. Seuraava kappale oli Electric Picnicin (99) avauskappale Picnic, joka on yksi suosikkejani ja jonka edellisen kerran kuulin livenä Rääkkylän kihauksessa kaksikymmentä vuotta sitten. Hittejä ei päässyt pakoon tästä eteenpäin. Hän, Stindebinde, Keihäänkärki, Meripihkahuone, ah, kaikki niin jumalaista kuunneltavaa. Versiot olivat hyviä ja bändi pisteli hyvin mukana, etenkin kitaristi Mikko Lankisen soittoa oli nautinto seurata. Mennyt mies hitissä Lankisen kitara soi ehkä maukkaimmillaan. Myös Pekka Gröhn koskettimissa irrotteli mahtavasti.
Keikka loppui hurmoksellisesti Villeihin Lupiineihin. Encorena kuultiin paluulevyn Et ole yksin (13) harvinaisempi albumiraita Riisinjyvä, joka oli ehkä Se keikan paras veto. Tässä kappaleessa toimi kaikki, Jukka, Bändi ja myös biisi nousi vielä potenssiin sata. Verisen miehen saattelemana kävelin jo narikalle ja enkä tiennyt, että tuliko se Väinö vielä ja tuliko paljon lisääkin ikiaikaisia karjalaishittejä. Jukka ja hänen bändinsä näyttivät tänä iltana mitä tarkoittaa ammattitaito ja kokemus, se on loistavia ajan kanssa kypsyneitä biisejä, monenlaisia pieniä musiikillisia yksityiskohtia, taitavaa musisointia, käsittämättömän hienoa tunnelman luontia. Niin, mistä tulee se valtava tunnelataus Jukan biiseihin ja sen päälle vielä ripaus mystiikkaa. Huikea ukko.
Tästä tuli sittenkin keikka-arvio, keikka oli vähintään ysiplussan arvoinen. Hyvä Jukka ja bändi, veri on vielä kuumaa ja suonta isketään kun tarve on. Kohti uusia seikkailuja ja levyjä, näin aina voin toivoa, fanin musiikillinen nälkä on suuri, vaikka Jukan back-kataloogi on jo mammuttimainen.
Tuore albumi Sä
Kuljetat Mua (18) on luontevaa jatkoa J.Karjalaisen
pitkälle uralle. Viisi vuotta sitten ilmestynyt menestyksekäs
paluualbumi Et Ole Yksin (13)
käsitteli onnistuneella ja hitikkäällä tavalla alterego-Markkua
ja hänen monia sivupersooniaan. Pohjana levylle oli 70-luvulla
ilmestynyt Reima Kampmanin kirjoittama sivupersoonia käsittelevä
teos, joka oli tehnyt Jiihin suuren vaikutuksen. Tuon levyn
monsterihitiksi nousi veikeästi sanoitettu Mennyt mies. Et Ole
Yksin albumia seurasi hieman vaisumman vastaanoton saanut, tosin
täydellisen rullaavalla karjalaissoundilla ladattu: Sinulle
Sofia (15). Tosin
tämäkin levy poimi yhden jättihitin, koskettavan tarinan
Stindebindestä.
Karjalaisen
luottobändi on uutukaisella suorastaan murhaavassa lennossa. Jo
pelkästään Mikko Lankisen alati tyylitaitoinen ja niukka
kitarasoundi tekee soundista mieleenpainuvan, puhumattakaan muun
bändin yhteenhitsautuneesta soitosta, jotka täydellisesti kuorivat
esiin Jukan taiteellista visiota. Oikeastaan koko J.Karjalaisen uraa
on leimannut hyvät taustabändit, aina Mustista Laseista Electric
Saunan kautta nykyiseen kokoonpanoon.
Juhannuksen alla
julkaistu pilottisingle Tule kesäyö tarjosi rauhallista ja
ei niin hittipitoista J.Karjalais-soundia. Alkusyksystä julkaistu
toinen maistiainen Tummansininen seuralainen vei tunnelmia
vienosti konemusiikin suuntaan pienellä Kraftwerk-viballa. Selkeästi
jotain erilaista oli tulollaan, jos näitä kahta biisiä vertaa
edellisen Sinulle Sofia levyn harmoniseen ja osin hieman
sisällöttömään tunnelmaan.
Kun levy ilmestyi,
niin siltä ei löytynyt ensikuulemalta ilmiselviä
J.Karjalais-hittejä. Sirkka Lautamies niminen kappale on
noteerattu monessa aiemmassa levyarviossa yhtenä levyn
huippukohdista. Allekirjoitan tämän. Lauluntekijän studiona
toimivan Keltaisen talon vintiltä löytyneen satavuotiaan kasviston
alaviitteessä lukenut mysteerihenkilö lopulta paikannettiin ja
Sirkka Lautamiehen omaiset todensivat henkilön olemassaolon. Sirkan
ja edellä mainittujen maistiaiskappaleiden lisäksi levyn vahvaa
biisillistä antia edustavat ainakin rytmikäs Gunpowder Cha Cha
ja juureva Rosetta.
Omasta mielestäni
levyn paras kappale on Luulei, ovelalla tavalla rytmikäs
ralli, jossa nainen tanssii tuhon runtelemassa maisemassa kaulassaan
valkoinen luulei-koru. Tässä myös säveleltään kiemuraisessa ja
puheosuuksia sisältävässä kappaleessa Jukka osaa hypätä
onnistuneesti ulos omalta mukavuusalueeltaan. Luulei palauttaa
mieleen kokeellisen Marjaniemessä (01)albumin parhaat palat
aina falsettiosuuksineen.
Sä Kuljetat Mua
(18) albumin henkisenä serkkuna voidaan sittenkin pitää
artistin uran ensimmäistä sooloalbumia Mustien Lasien jälkeen,
melkein unohduksiin jäänyttä: Keltaisessa Talossa (1990) levyä.
Molemmissa albumeissa on yhtä aikaa sisäänpäinkääntynyt, mutta
rento tunnelma. Myös Keltaisessa Talossa levyltä ei irronnut
ilmiselviä hittejä, vaan se osoitti, että artistille tärkeintä
on tehdä jotain sellaista mistä itse pitää. Tämän oman hyvän
fiiliksen vaaliminen tulee esille myös uudella levyllä. Rento ja
kiiretön tunnelma on juuri sitä mitä Karjalainen osaa parhaiten
tarjota meille elämänkiireissä ja ahdistuksissaan sinnitteleville
kansalaisille. Haastattelujen mukaan J.Karjalaisen biisintekoprosessi
on myös varsin kiireetön ja hän pyrkii karsimaan liialliset
ärsykkeet pois biisien teon aikana. Tämä tekemisen hitaus voi olla
yksi syy Karjalaisen näinkin pitkään kestäneeseen laadukkaaseen
taiteelliseen uraan.
Pienenä kritiikin
sanana voi mainita levyn vain 36 minuutin keston. Nykyään artistien
(tai levy-yhtiöiden) on tapana viilata kaikki rönsyt pois ja
tuunata levyistä turhankin lyhyitä. Melkein tulee ikävä niitä
90-luvun vuosia, jolloin cd-levyn kaikki 74 minuuttia täytettiin
kaiken maailman piilobiiseillä ja loppupulputuksilla. Nykyisin
kaikki on valitettavan täsmämitoitettua, jopa musiikki. Onneksi
albumiformaatti ei ole sentään suostunut kuolemaan, vaikka
musiikkiteollisuus suosiikin nykyisin enemmän suoratoistopalvelujen
kautta soitettavia yksittäisiä biisejä.
Käsi sydämellä, mikä seuraavista artisteista luo kaikista valjuimman mielikuvan: Iggy Pop, Morrissey vaiko New Order. Niin minä vähän ajattelinkin. Mutta minulle tämä artisti oli syy ja seuraus, miksi yleensä lähdin Flow-festareille. Tässä kohtaa lievät pahoitteluni, että teen oletuksia musamakunne suhteen. Voihan se ollakin niin, että New Order ei oikeasti olekaan valjuin näistä kolmesta? New Order oli ainut jota en ollut nähnyt aiemmin. Iggsterin olin nähnyt kolmesti, Morrisseyn kerran surullisen kuuluisalla Ruisrock-keikalla vuonna 2006. Surullisen kuuluisalla siksi, koska lähdin kesken kaiken katsomaan Ismo Alangon keikkaa. Niin, paljastetaan myös, että en ole koskaan ollut Morrissey-miehiä. 80-luvulta tähän päivään Smithsin ja Morrisseyn musiikki on yrittänyt löytää väylää minuun, onnistumatta koskaan siinä täydellisesti. Arvostusta riittää Morrisseytä kohtaan, mutta musiikki ei puhuttele tarpeeksi paljon.
Näistä turinoista siirrytään kohtaan, eli mitä minä sain Flow-festareilta? Ok, perjantain ja lauantain huikeat flow-kattaukset jäivät tällä kertaa kokematta ja minä valitsin pelkän sunnuntain New Orderin takia. Sunnuntain ensimmäinen keikka oli suomalainen Death Hawks. Tämä psykedeelisvoittoinen rokkiryhmä esiintyi tällä kertaa edukseen. Kerran olin Death Hawksin aiemmin nähnyt klubikeikalla, enkä ollut vakuuttunut lainkaan bändin liveotteesta. Flow-keikka sen sijaan alkoi heti hyvällä energialla, mutta paketti oli jotenkin epätasapainoinen. Laulu ei kuulunut tai laulaja ei suostunut laulamaan kunnolla? Niin, bändin laulaja-kitaristi oli homman villi kortti, välillä tuntui, että mies vain rämpsäytteli hienoja sointuja hienosta kitarastaan, mutta ei vaivautunut oikein laulamaan mitään. Mieshän oli pukeutumisen puolesta kuin jostain 70-luvun spacerock-bändistä, hauska kuvioasu kera pyöreiden aurinkolasien ja vaalean pörrötukan. Noin puolen tunnin jälkeen homma vapautui täysin ja rockjuna karkasi jonnekin linnunradan reunalle, bändi löysi niin sanotusti yhteyden energiaan, myös lauluilmaisun fokus selveni, ilmeisesti laulu on vähän kuin yksi instrumentti muiden joukossa, että ei ne sanat ehkä niin tärkeitä olleetkaan. Erityispointsit vielä bändin kireäpöksyiselle taustalaulaja rokulle, todellinen The Hahmo.
Seuraavaksi seurasin muutaman biisin verran suomiräppiä, eli Ruger Haueria feat.Regina. Tähän en osaa oikean sanoa mitään muuta kuin, että biiseissä oli selkeästi sanomaa ja Regina Iisa Pykärin laulu sopi mainiosti soppaan mukaan. Myös kerkesin parin biisin verran seurata Jukka Nousiaisen Räjäyttäjät bändiä. Mutta aika pian piti ehtiä päälavan suuntaan seuraamaan J.Karjalaisen keikkaa. Jukka aloitti keikan menevällä versiolla ikihitistään: Doris. Karkki jonka yleisö nielaisi heti. Tästä oli helppo rakentaa liki täydellinen keskipäivän aurinkoinen festivaalikeikka. Aloitusta seurasivat uuden levyn kappaleet: Kitara ja Viinii, Stinde Binde ja Mennä Huitelee. Pankki räjähti vasta edellisen Et Ole Yksin(13) levyn hittiveisussa: Mennyt Mies. Miettikää nyt oikeasti: "Mä olen mystinen hopeinen discomies mä olen kieltään lipova liskomies mä olen Uuden-Englannin nahkamies aina ilosta syntyvä uudestaan" Ja tätä me hoilataan pää innosta punaisena. Tämän on myös Jukan vahvuus, saada mitä absurdeimmat lyriikat svengaamaan. Muita J.Karjalaisen keikan huippukohtia olivat syvällinen Riisinjyvä, kepeästi kulkeva Hän ja riehakkaana encorena: Ankkurinappi. Mainittakoon, että itse Jii oli tavattoman hyvällä tuulella ja tartutti poikamaisen ilonsa myös katsojiin. Hienoa Jukka. Aina mainitsemisen arvoinen on myös kitaristi Mikko Lankisen tunteikkaan tarkka työskentely kielisoittimensa ääressä.
Ennen New Orderia katsoin noin viiden biisin verran arvostettua veteraanipunk-yhtyettä Descendents. Meno oli tiukkaa, mutta tällainen "peruspunk" ei vaan allekirjoittaneeseen oikein uppoa. Hieman vaihtelua pliis tai aivan jumalatonta alkuvoimaa. Päivän suurin yllättäjä oli päälavalla esiintynyt Anderson Paak & The Free Nationals. Tämä mies bändeineen edusti minulle uutta ja määrittelemätöntä suuntaa. Sopivasti räppiä, vähän Hendriximäistä otetta, suvereenia rumputyöskentelyä, funkkia, dancea, torvia, ties mitä. Aivan uskomattoman svengaava soppa. Anderson Paakin lavaolemus oli yhtä aikaa räävitön, ystävällinen ja aito.
Sitten oli vuorossa New Order. Lapin Kulta Red Arena teltta täyttyi miltei äärimmilleen jo puolta tuntia ennen keikkaa. Onneksi löytyi keskivaiheilta telttaa ihan hyvä patsastelupaikka. Keikka käynnistyi odotetusti uuden Music Completen(15) kappaleella: Singularity. Yleisö söi heti bändin kädestä ja bändi toimi...hmmm...ihan hyvin. Taustanauhat, Stephern Morrisin rummut, basso ja Gillian Gilbertin koskettimet olivat balanssissa, mutta laulaja/kitaristi Bernard Sumner oli pienoisella etsikkoretkellä miltei koko keikan ajan. En tiedä oliko mies väsynyt, oliko hän turhautunut joihinkin teknisiin ongelmiin, vaatiko hän itseltään liikaa, vai oliko yleisön joukossa jollain: Where is Hooky? paita päällä? Bernard oli vain puolittain mukana tässä sopassa, laulu toimi välillä tosi hyvin, välillä laiskasti, kitarassa tuntui olevan jotain ongelmaa ja Blue Mondayn lopussa piti mennä pimputteleen Gillianin koskettimille, niin kuuluuko se yleisesti ottaen ohjelmanumeroon?
New Orderin biisilista edusti itselleni liki parhautta. Kakkosena kuultiin heti ikisuosikkini Regret, joka toimi livenä aika hyvin. Toka levyn Power, Corruption & Lies(83)Your Silent Face oli piristävä yllätys, kun taas uuden levyn Tutti Frutti tanssitti yleisö hyvin, mutta versio ei ollut paras mahdollinen. Waitings for The Siren's Call edusti keikan parhautta, vaikka biisinä ei kovin tunnettu. Uuden levyn Plastic toimi myös hienosti ja keikkatilanne näytti kuinka vahva ja hyvä biisi on kyseessä, tuleva New Order-klassikko.
Keikan lopussa tulivat hitit True Faith, Blue Monday ja keikan ehkä parhaiten toiminut kappale: Temptation. Tässä myös Bernard oli täysillä mukana. Encoreina kuultiin Joy Division coverit: Decades ja Love Will Tear Us Apart. Niin, lopun kappaleet olivat enemmän kunniaosoituksia edesmenneen Joy Division laulaja Ian Curtisin suuntaan, mutta olivatko ne keikan kannalta tarpeellisia? Yhdyn kaverin numeraaliseen arvioon keikasta, eli sellainen kahdeksikon keikka.
Loppukaneettina haluan onnitella teitä, jotka olette jaksaneet kolme päivää flow-festaroida. Se on hieno suoritus. Itselläni yksikin päivä asvaltilla seisoskelussa sai jalkani melkoiseen jumitilaan. Kolmen päivän festivaalielo jos mikään on todellista urheilua. Loppuun videon verran Flow-sunnuntain parhaalta artistilta. Tosin Sia ja ANOHNI jäivät kokematta kun bussi lähti kohti Tamperetta jo yhdentoista tienoilla.
Mietinnässä on ollut monenmoisia blogikirjoituksia, kuten biografia herrasta Todd Rundgren, päivitetty kevätlevykatsaus, ”Sounds like 84” kasarijuttu, kuinka liki jokainen vuonna 1984 ilmestynyt(hyväkin) levy on pilattu kasarissoundilla, paitsi ehkei Springsteenin: Born in the U.S.A.(84) Tai noh, ajansoundia siitäkin kyllä löytyy. Mutta mikään noista jutun aiheista ei lähtenyt kasvamaan, jotta niistä olisi saanut kokonaisen jutun aikaiseksi.
Lauantai-päivän mittaan pyöritin levylautasilla monenlaisia kiekkoja. Päivä alkoi Santanan kovatasoisella Caravanserailla(72). Mutta enimmäkseen pysyin kasarissa, liki tuiki tuntemattomalta Ruthless People – soundtrackilta(86) kuuntelin nimikappaleen, jonka esitti itse Mick Jagger. Soundtrackilta löytyi myös Paul Youngin hienosti versioima Wherever i lay my hat, joka johti kuuntelemaan Youngin tokaa soololevyä The Secret of Associaton(85) jolta löytyy taas megahitti Everytime you go away. Tosin aika pian kyllästyin Herra Youngin muuhun tuotantoon ja siihen kasariläpsyttelyyn.
Lievähkö kasariluukutuskaan ei saanut innostumaan, jotain puuttuu, päivän musiikillinen lanka. Netti tarjosi Bowien uutta streamina, Spotify ties mitä, keskeisistä musablogeista löytyi hyviä uusia kappaleita. Musiikkia oli joka puolella, ei vähiten minun levyhyllyssä, jota myös kerkesin hieman järjestelemään Aku Ankka-kansioiden täyttämisen ohella(mitä ..ttua?). Aloinkin haikailemaan aikoja, jolloin musaa oli vähemmän ja juuri tämän takia se oli myös merkityksellisempää. Tai noh, ehkä ikäkin vaikutti, nuorena musa vaan kolahti sata kertaa lujempaa, kuin mikään uusi musa tänä päivänä.
Jossain välissä tuli luettua Hesarista J.Karjalaisen haastattelu. Ei voi muuta kuin vaikuttua Karjalaisen erittäin ehjästä ja tyylikkäästä musiikillisesta urasta, aina Ankkurinapista Lännen-Jukkaan ja kuulostaa siltä, että uusi levy Et ole yksin(13) jatkaa samaa menestystarinaa. Sen sijaan Villejä Lupiineja(94) pitkästä aikaa vinyyliltä soitettuna kuulosta yllättävän löpsöltä, hmm, oliks tää sittenkin vähän yliarvostettu platta?
Iltapäivän tunnit toivat mieleeni c-kasetit, ensimmäisenä pesään meni David Bowien Space Oddity(69). Hämmästelin kasetin hyvää äänenlaatua ja kyseessä oli vielä sellainen versio, josta löytyi muutama bonusbiisi. Kyllä, kasetit olivat melkein lauantain punainen lanka. Bowieta seurasi kokoelmakasetti: Tapemaster’s Hoochie Koo ja sitä tulee seuraamaan Marc Bolanin oiva tuplakokoelma: Best of the 20th Century Boy.
Aina ei saa vietyä päivän(musiikillista) kaarta ehjällä tavalla loppuun asti, ajatukset harhailevat ja hakevat oikeaa väylää. Musiikki tarjoaa parhaimmillaan tällaiseen koti-isukkipäivään mainion ja merkityksellisen kaaren, jossa levyt ja tunnelmat seuraavat toisiaan.
Jotain päivä vielä kaipaisi, livekeikkaa kenties? Onneksi orastava kevät on täynnä tämänkin tasoisia musiikillisia lupauksia:
Mä olen mystinen hopeinen diskomies, mä olen kieltään lipova liskomies... Sä tunsit mut aiemmin Markkuna, sitä poikaa ei enää olekaan... Mennyt mies, on historiaa
Jii sen käynnisti, vuoden 2013 mystisellä Menneellä Miehellä, erittäin kornin rajalla kulkevalla tekstillä, joka loppujen lopuksi kääntynee Jiin voitoksi, näin ohuella ja aralla langalla kulkeminen on vain jiille ominaista. Me rispekt! Uusi lätty Et ole Yksin(13) seuraa maaliskuussa.
Aah ja uuh! Tämän päiväinen pommi oli David Bowien uusi biisi Where Are We Now ja myös maaliskuussa ilmestyvä ihka uusi albumi: The Next Day(13)
Had to get the train From Potzdamer platz You never knew that That I could do that Just walking the dead Viesti on selkeä, viesti toivosta, viesti menneisyydestä, viesti siitä verestä joka miltei kuolleeksi(?) luultun Davidin suonissa vielä pumppaa. Onko tämä populäärikulttuurin vai koko taiteen kentän käytetty toimintamalli: luoda vanha nahka uusiksi, vetää itsensä vereslihaisena kölin alta, tuskailla luomisprosessin kanssa ja viime kädessä kuunnella sitä vahvinta tunnelatausta.
Where are we now? Where are we now? The moment you know You know, you know As long as there’s sun As long as there’s sun As long as there’s rain As long as there’s rain
Lähipäivät ovat tulvineet lupauksia musiikillisista lupauksista, vanhat ja verevät olevat aktivoituneet. Devendra Banhartin uutukainen Mala(13) on myös maaliskuun satoa, tässä linkki uuteen kappaleeseen Für Hildegard von Bingen
Tammikuun ilmassa tuoksuu tulevat riffit ja sointukuviot, sähköiset surinat ja oudommatkin sävelet, Thom Yorken ja kumppaneiden Atoms For Peace julkaisee piakkoin debyyttinsä Amok(13), juuri on julkaistu seuraava radioheadimainen jollotus(hyvä sellainen?)
Mitä muuta? Kuvia edelleenkään blogi ei anna lisätä, mutta toistaiseksi mennään teksti- ja videolinjoilla.
