Deep Purple. Nokia Arena. Tampere. 12.6.2026

Deep Purple on ollut viime vuosina hurjassa luovassa vedossa, pelkästään 2020-luvulla bändi on julkaissut neljä studioalbumia, joista viimeisin Splat! (26) julkaistaan heinäkuun alussa. Kaksi uutta biisiä on jo tullut julki; terhakka Arrogant Boy ja raskaasti kiemurteleva Diablo. Korviini ne kuulostavat kelvollisilta ja elivoimaisilta ralleilta. Steve Morsen korvannut, uusi kitaristi Simon McBride on tuonut bändiin uutta virtaa, myös luomisvoima on lisääntynyt, ensimmäinen Mcbriden kanssa tehty albumi =1 (24) ilmestyi kaksi vuotta sitten. Sitä ennen julkaistiin edellisen kitaristin Steve Morsen kanssa elinvoimaiset albumit: Infinite (17) ja Whoosh! (20) sekä cover-albumi: Turning to Crime (21). 

Purplen nykymuodostelmassa jännitti eniten, että miten laulaja Ian Gillan hoitaa homman. Toimia kasikymppisenä korkeaoktaanisena rock-kukkona on haastava pesti. Edellisellä Suomen keikalla Tampereen Hakametsän parkkipaikalla vuonna 2022 Gillan klaarasi homman vielä kunnialla, vaikka mitään Child in Timen primaalikarjuntaa oli turha odottaa. 

Mietin hetken jos toisenkin, että kannattaako lähteä enää Purplen keikalle koska tämä Hakametsän keikka https://homesickhounds.blogspot.com/2022/07/deep-purple-in-concert-tampere-2872022.html jätti suuhun kuitenkin varsin miellyttävän jälkimaun, Nyt se mukava muisto on vaarassa murentua...koska papat ovat jo niin vanhoja, vaan ovatko sittenkään. 

Tässä kohtaa totean, että oli hyvä, että lähdin keikalle. Tunti ja 40 minuuttia hard rockin helmiä ja tuoreita tsipaleita ajoi asiansa. Keikka potkaistiin käyntiin tuttuun tapaan Highway Starilla. Kaikki sujui niinkuin pitikin. Ainoan alkuperäisjäsenen Ian Paicen kannutus potkaisi junan liikkeelle, kaksi tuoreempaa jäsentä, vuonna 1969 mukaan tulleet Roger Glover bassossa ja Ian Gillan laulussa ottivat lavan haltuun ammattilaisen ottein. Aikoinaan Jon Lordin korvannut, myöskin erittäin kokenut urkuvirtuoosi Don Airey väänsi urkunamikoistaan mitä herkullisinta säveltä ja vonguntaa. Sitten on tämä uusi kitaristitähti Simon McBride, joka ei jäänyt yhtään jälkeen ja pyrki vääjäämättä lavan eteen sooloilemaan, ehkä vähän liiankin kanssa. McBriden ja myös urkuri Aireyn soolojen syynä saattoi olla se, että Gillan sai hetken hengähtää lavan takana. Voi olla, että pitkät soolot ovat kuuluneet bändin repertuaariin kautta vuosikymmenten.

Aloituksen jälkeen soudettiin vähän valjummilla vesillä. Tosin bändi toimi hyvin mutta edellisen levyn A Bit on the Side meni itseltäni ohitse, Deep Purple In Rockin (69) Hard Lovin' Man on varmempaa kamaa, Yhtälailla voi sanoa, että yhtye oli rennoimmillaan veivatessaan klassikko-biisejään. Uudemmista kappaleista parhaiten toimivat edellisen levyn Lazy Sod ja tuore sinkku Diablo, jonka riffi on varsin tarttuva. Toinen uusi kappale Arrogant Boy esitettiin myös, mutta Gillanin laulu suhteessa sointantaan ei löytänyt tasapainoista suhdetta.

Päästääkin aiheeseen, että onko soveliasta 81-vuotiaan miehen laulaa noin korkeaoktaanista hard-rockia lähes joka ilta puolen toista tunnin ajan? Lähestymiskulmani voi olla ikärasistinen, mutta Ian Gillan ei näyttänyt lavalla mitenkään erityisen nuorelta. Ikä todellakin näkyi päältä, mutta unohtui siinä kohtaa kun Gillan avasi sireeninsä. Todellakin, huutolaulu lähti edelleen täysin virheettömänä, jopa paremmin kuin edellisellä Hakametsän parkkipaikan keikalla. Olen vähintäänkin hämmästynyt. Toki lepotaukojakin oli näiden ylipitkien ja usein tarpeettomien kitarasoolojen välissä. Mutta luulen, että Gillanilla 80-vuotiaiden rokkikukkojen kerhossa ehkä äänihuulet parhaimmassa kunnossa. Ainakin tällä keikalla.

Keikka ei kadottanut intensiteettiä loppupuolellakaan. Hitaampi When a Blind Man Cries toimi hyvin, klassikko Space Truckin' jopa erinomaisesti, jossa bändin yhteissoitto oli timanttista. Don Aireyn Suomea flirttailevat sibeliaaniset urkusoolot ajoivat asiansa ja ennen kaikkea oli hieno nähdä millaisella lapsenomaisella innostuksella Aireyn soitti koskettimia. Ian Paicen jaksavuus rummuissa jaksoi myös ihmetyttää. Toki jossain kohtaa komppi oli hetken hukassa, mutta ns.putoaminen korjaantui aika nopeasti.

Ensimmäisenä encorena kuultiin uusi instrumentaali Guinnesis, joka onneksi oli muutakin kuin tylsää tiluttelua ja tässä kohtaa kitaristi McBride soitti tyylitajuisen varmasti, sortumatta liiallisiin sooloihin. Hush ja Black Night loppuun oli yhtäaikaa hard rockin riemujuhlaa, että pakollisia kuriositeettejä. Loppuun totean, että Deep Purple oli vähintääkin yhtä hyvässä vedossa kuin 4 vuotta sitten, mutta nyt voin 99,99 prosenttisella varmuudella sanoa, että tämän keikan jälkeen bändiä tuskin tulee lähdettyä katsomaan.