Levymessut Tullintori Tampere. 23.9.2023

Ari Vaahteran neljästä julkaistusta albumista viimeinen, eli Vaarallisia valloituksia (91) sai avata nämä levymessut omalta osaltani. Tämän monien rock-bändien luottobasistin (Kalevala, Bluesounds, Kauko Röyhkä, Poptones) soolouran huipentuma tai poistuma lähti mukaan kahdella eurolla. Kyllä se enempi poistuma oli, sillä pystyin kuuntelemaan levystä vain kaksi ekaa biisiä...tai puol toista. Levy julkaistiin aikoinaan omakustanteena. Nyt ymmärrän miksi. Kiertoon. 

Vaahtera oli kuitenkin hyvä silta seuraavaan, musiikillisesti nautittavampaan levylöytöön, joka olikin, yllätys yllätys, Bluesoundsin erittäin terävä ja svengaava Native Sons Of A Far-Away Country (81). Levy jolla Daven ja kumppaneiden lyönti oli parhaassa iskussaan. Toki Black (80) on huikea klassikko, mutta Native Sons toi tämän tiukan trion soundiin lisää sävyjä. Biisimateriaali on myös vahvaa: Wake Up-Jump, Waves, Simple Simplicity, levy suorastaan tihkuu vahvoja kappaleita. Seitsemän euroa tästä hyväkuntoisesta levystä ei ollut todellakaan liikaa. Ennen levyn ostoa sattui melkein sydämeni seisauttava episodi, kun toisen levysedän vieraat sormet laskeutuvat takavasemmalta Bluessoundsin levyn pinnalle. Hyi sentään, levyjen pläräyksessä ei ole syytä etuilla. Onneksi levymyyjä pelasti tilanteen ja nappasi Bluesoundsin minulle sivuun odottamaan.

Iso osa levymessuajasta meni pyöriessä ja hämmästellessä ympäri Tullintorin levypöytiä. Niin kuin aikaisemmillakin viime aikojen messuilla, niin enimmäkseen levyjen hinnoittelu oli karannut käsistä, tai itse elän yhä ikuisessa alelaarikuvitelmassa. Kahden kolmen kympin haarukka rokkiklassikoista on yksinkertaisesti liikaa, kun levyn saa uutena samaan hintaan. Puhumattakaan viidenkympin levyistä tai paljon siitä yli. 

Onneksi poikkeuksia oli joukossa ja vihdoin löysin "ei niin tarkasti hinnoitellun" laarin, jossa oli ydinkärkenä houkutteleva kympillä neljä tarjous. Levyt olivat valitettavasti itselleni kovin tuttuja ja tuosta alelaarista en saanut rouhaistua ylös kuin Three Dog Nightin hauskoilla keräilykorteilla varustetun albumin: Seven Separate Fools (72). Houkuttelevasti tehty levynkansi mukavine lisukkeineen taitaa olla levyn musiikillista tasoa korkeampi. Ehkä kuuntelen, ehkä laitan sen vain b-levyjeni joukkioon. Mutta samalla myyjällä pari muuta laaria täynnä rock-klassikoita haarukassa 5-10 euroa, eikä yhtään sen päälle. Leonard Cohen The Future (92) vitosella oli näiden levyjen paras löytö...tai ainakin melkein...vierestä nousi aikalailla originaali, vähän iskuja saanut, mutta hyvin soiva Jimi Hendrixin: Axis: Bold As Love (68) kahdeksalla eurolla. Myös Joni Mitchell aikalailla Mint-kuntoinen Night Ride Home (91) vitosella on The Suuri Löytö. Myös Mitchellin uran ehtoopuolen voimannäyttö. Samaiselta laarilta löydetty J.Karjalaisen & Mustien Lasien: Tunnussävel (83) seiskalla maistui hyvältä.

Kun Joni Mitchellin makuun oli päästy, niin pian vastaan tuli kyseisen artistin kiistaton klassikkolevy, ehkä se kaikkein paras, eli Ladies Of The Canyon (69). Liki virheettömän levyn gatefold-painoksen hintalapussa luki viisi euroa. Ilahduin kovin. Nyt oltiin tutun suomalaisen myyjän levyaarteiden äärellä. Tämä ystävällinen (turkulainen) myyjä on tuttu kasvo levymessuilta kautta vuosien, vuosikymmenten. Joka kerta on lähtenyt jotain kivaa mukaan, niin nytkin. Mitchell sai seurakseen, myöskin vitosen maksaneen, Happy Mondayksen happoisan menestyslevyn Pills 'n' Thrills and Bellyaches (90). Eiku kun Step on it ja Kinky Afro vaan soimaan, tää levy menee kaverille, vaan kenelle?

Loppuaika meni lazerkiekkoja pläräillessä. Niiden osuus levymessuilla on taas hivenen kasvanut. Itseäkin kiinnostaa cd:t taas enemmän. Kahdesta syystä: 1. Niitä saa halvemmalla kuin vinyylejä. 2. Cd on edelleen erittäin hyvä äänenlaadullinen vaihtoehto, vinyylit eivät aina soi niin hyvin, vaikka muovin nimeen alati vannon. Kaksi oivaa cd-levylöytöä teinkin: Allman Brothers Bandin ysärin ehkä paras levy: Where It All Begins (94) ja Joe Strummerin vaikeasti löydettävistä The Mescaleros albumeista toisen: Global a Go-Go:n (01)

Ilahduttavaa oli todeta kuinka paljon innokkaita levynkerääjiä oli tullut pöyhimään levyjä Tullintorille. ++Keski-ikäiset miesoletetut olivat edelleen se suurin kohderyhmä, mutta joukossa oli paljon nuorempia ja lisääntyneessä määrin naisoletettuja, usein omien vanhempien seurassa jatkamassa tätä innoittavaa musiikkiharrastusta.

Levymessut Kåren. Turku. 23.11.2019

Tällä kertaa hain lämpöä Hassisen kirppikseltä. Seisoin oven takana ennen avautumista kuulaassa marraskuun ilmassa. Kun ovi aukesi, niin marssin määrätietoisesti LP-kirppis-osastolle ja sain vartin mittaisella levynpläräyksellä kivan lämmön päälle. Sormet notkistuivat ja sormenpäät saivat kevyen painomustepinnoitteen. Kassiin tipahti muutama kiva löytö, Status Quon harvemmin vastaantuleva Rock Till You Drop (91) kuudella eurolla, Beach Boysin nähtävästi originaali, mutta pelottavan naarmuinen Little Deuce Coupe 32 (64) kahdella eurolla. Myös Joan Baezin hittikokoelma lähti kahdella ekellä. Ehkä kiinnostavin löytö tässä kohtaa oli Bugglesin: Adventures In Modern Recording (81) kolmella eurolla. 

Sitten olikin jo kiire. Tavoitteena oli ehtiä Kårenille puolta tuntia ennen avautumisaikaa. Onnistuin. Sain erittäin tuhrivan, suorastaan verenpunaisen levymessuleiman kämmenselkääni, mutta levykojujen ääreen en ihan vielä päässyt. Siispä hain läheisestä K-Marketista vähän suolapalaa, jossa sain pitkiä katseita verenpunaisesta leimastani kämmenselässä. Palasin Kårenille, suoritin vessatoimenpiteet, jätin takin alakerran naulakkoon ja kampasin tukkani. Nyt sisään. Mutta vielä oli 20 minuuttia avautumiseen. Hätäni oli sen verran suuri, että maksoin viiden euron ns. "vip-asiakaslisän" ja ryntäsin levylaarien kimppuun. 

Kaikki oli niin kuin ennenkin, mikään ei ollut oleellisesti muuttunut viimeisen kymmenen vuoden ajan Kårenilla. Samoja myyjiä, samoilla jalansijoilla, mutta hivenen vähemmän kuin 2010-luvun alkupuolen pulleina vuosina, jolloin Prince ja David Bowie oli vielä elossa, joka tarkoitti sitä kyseisten artistien tuotannon löysi kivuttomasti parin euron laareista. Mutta ei enää, ajat ovat muuttuneet, levyjen virta tyrehtynyt. Jopa alati runsaskätisten ruotsimyyjien laarista ei löytynyt parilla eurolla kovinkaan monta rokin klassikkoa. 

Mutta jotain löytyi ja vip-asiakkuus kannatti. Pääsin heti napsaisemaan erään tutun ruotsimyyjän laarista kympilla neljä tarjouksen. Camel, Leo Kottke, Joe Walsh ja The Who. Ei pöllömpiä artisteja. Näistä etenkin Camelin: Moonmadness (76) tuntui tässä hintaluokassa oivalliselta löydöltä. Tämä oli vasta lämmittelyä. Seuraavasti syöksyin Ruotsalaisen Record Hunterin koskemattomille kahden euron laareilla. Oujee, melkein ainakin. Oli hyvä, että olin ensimmäinen, koska sain nippa nappa kasattua sen kymmenen hyvää plattaa, joista kärkinä toimivat Devon: We are not men, we are Devo(78), Frank Zappan: Joe's Carage: Act 1(79), Yoko Onon: Seasons of Glass (81) ja pari 70-luvun Rollarilevyä. Kahden euron laarit olivat melko vaatimattomat ja pitivät sisällään paljon maksisinkkuja. Pieni pettymys. 

Muistan ajan jolloin näistä laareista löysi todella täräyttäviä löytöjä, aina em. Bowien kautta Pink Floydiin ja kaikkiin mahdollisiin rokkiklassikoihin. Ajat ja levyvirrat ovat muuttuneet. Jo toissakesänä vieraillessani Record Hunterin kivijalkakaupassa Tukholmassa huomasin, että hyvää halppista oli yhä vähemmän tarjolla. Tavallaan on hyvä, että levyt maksavat jotain, että Bowien 70-luvun lättyjä joutuu oikeasti metsästämään, että kolme euron hintalappu on muuttunut kahdeksikympiksi. Klassikolla pitää olla arvoisena hinta. Vai pitääkö? Itse sinnikkäänä alelaarihiplaajana edelleen uskon ja toivon löytäväni valtavia laarillisia 70-luvun klassikkoroinaa muutaman euron hintaan. Se tuskin enää mahdollista?

Vip-asiakkuuteni hyödyllisyyden lunastin neljällä viiden euron klassikkolöydöllä, eli levyt: Dr.John: In The Right Place(73), Kraftwerk: Radio-Activity(75), T.Rex: Tanx(75) ja Lynyrd Skynyrd: One More From The Road(76) hivelivät levynkeräyksen tumapesäkettäni. Syy ja seuraus, miksi kannatti taas lähteä. Ja siihen päälle kaksi Grace Jonesin kasarilevyä parilla eurolla, niin avot, tää oli tässä. 

Tämän jälkeen ei ollut oikein mitään löydettävää. Useiden suomalaisten myyjien laadukkaat, mutta törkeästi ylihinnoitellut laarit olivat pieni jälkikuriositeetti tällä reissulla. Jos samat levyt saa kirppareilta ja jopa kivijalkakaupoista puolet halvemmalla, niin hälytyskellot kyllä kilkattaa. Ei ole mikään yllätys, että levyjen hinnoissa on kauttaaltaan paljon ns. messulisää. Eikä se sinänsä haittaa, jos asiakas haluaa maksaa levystä arvoisensa hinnan. Levymyyjistä suurin osa on aikaisemmilta messuilta tuttuja ja hinta varmastikin reagoi yleiseen muovimateriaalin saatavuuteen, joka tällä hetkellä on käsittääkseni heikompaa. Mutta se kun katsoin rakastamani artistin Michael Chapmanin Savage Amusumentin (76) kolmenkymmenenviiden euron hintalappua, niin pyrin vain poistumaan hiljaa ja arvokkaasti tuolta hintatasoltaan varsin tähtitieteellisiin lukemiin kohonneelta laarilta. Voipi olla, että olen levymyyjien silmissä niitä inhokkiasiakastyyppejä, levynkeräyksen tarjoushaukkoja joille kelpaa huono ja kulahtanut materiaali. Tämän toki auliisti myönnän. 

Iso osa messuilua on varmasti harvinaisuuksien ja specialpainosten metsästäminen. Hyviä keskusteluja levymyyjien ja muiden asiakkaiden kanssa. Levynkeräyksessä on oma kapea sosiaalisuuden kaistale, voidaan kertoa kaverille jokin musaknoppi ja millaisen löydön olen tehnyt. Toisaalta kerääminen on aina jossain määrin itseensäkäpertyvää toimintaa ja omaa keräysfanaattisuutta voi olla vaikea jakaa kaverille, eikä sitä välttämättä edes halua jakaa. Levynkeräys on oman musiikkillisen lähteen vaalimista, oman levykokoelman kasvattamista, hyvää musiikkia, kauniita levynkansia ja sen jonkin salaisuuden etsimistä, johon musiikilla saattaa olla avaimet. Mutta tuon salaisuuden ei ole vielä syytä paljastua. Sillä matka on kesken ja monta unenomaisen hyvää, löytämätöntä rokkiplattaa lojuu tämän telluksen loputtomissa laareissa.

Levymessut Kuivaamo Tampere. 7.5.2017

Miten ihmeessä jaksan kirjoittaa bloggauksia liki jokaiselta levymessureissultani? Yhtälailla voin esittää kysymyksen, miten ihmeessä innostun musasta aina uudelleen? Levymessujen jälkeinen olotila on usein euforinen, kun tulee lyhyessä ajassa raavittu kohtuullinen (siis kohtuuton) määrä näitä musiikillisia artefakteja. Tässä syy ja seuraus bloggauksiini.

Tampereen Lielahden vanhalla teollisuusalueella sijaitseva Kuivaamo oli yllättävän vaikea löytää. Pihamaalla tuli palloiltua hetki jos toinenkin, ennen kuin oikea messuovi löytyi. Olin reissuissa kolmevuotiaan pojan kanssa ja se asetti omat haasteensa.

Messumyyjiä oli paikalla melkoisesti, äkkipäätään voisin heittää, että liki 20 myyjää, ellei ylikin. Tilaa riitti, minkäänmoista ahtauden tunnetta en tuntenut. Syöksyin haukkana ruotsalaisen Delicious Goldfish Recordsin laareille, jossa näyttä olevan jälleen kerran euron lättyä tarjolla. Tällä kertaa euron lättyjen taso oli heikohko, mukaan kelpuutin Utopian: Utopia(82) ja Ian Duryn: New, Boot & Panties(77). Kallein ostos tältä kojulta oli Iggy Popin huima livelätty: Tv Eye(77), siitä pulitin kokonaiset 8 euroa.

Herkullinen kultakala ja eräs toinenkin ruotsimyyjä tarjosi edukkaita singlelevyjä, näitä 50 sentin nelivitosia tuli kauhottua rapiat toistakymmentä. Laatu piti pintansa, mainittakoon näistä pikkuherkuista muun muassa Beatlesien: Get Back ja Let it Be, John Lennonin kuvakannellinen Instant Karma jonka kääntöpuolen, eli Yoko Onon Who Has Seen The Windin?, myös riskinomaisesti kuuntelin. Billy Idolin mint-kuntoinen Rebel Yell ja Donovanin kuvakannellinen Riki Tiki Tavi kuuluivat sinkkulöytöjen parhaimmistoon sekä Derek & Dominoisien: Layla, joka soi timanttisesti. Musiikillisesti laadukas singlelevy, takaposkelta löytyy toinen hieno Clapton originaali: Bell-Bottomed Blues. Näitä sinkkuja on hieno kuunnella, kun selkä on sellaisessa kunnossa, että jaksaa vaihtaa tiuhaan levynpuolta. Nyt kuuntelua hieman varjostaa tyttären dvd-vonkaus.

Näillä messuilla ehkä sittenkin parhaimmat kattaukset tarjosivat kotimaiset levymyyjät. Onkohan valta vaihtunut? Huomasin itse ostavani ja löytäväni levyjä suomalaisten laareista enemmän ja kohtuullisempaan hintaan, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Eräältä suomilaarilta napsaisin kymmenkunta kahden euron herkkua, kuten levyt: Japan: Quiet Life(80), Sparks: Whomp That Sucker(75), Santana: Welcome(74) ja Gary Us Bondin: Standing in The Line of Fire(84). Ok, discogs-hinnoissa nämä levyt eivät ole yhtään tuota kahta euroa kalliimpia, mutta eipä tarvi aina tilata ulkomailta ja maksaa niitä postimaksuja.

Myös Rolling Records Sörnäisistä jäi positiivisesti mieleen. Kattaus oli kautta linjan laadukas ja hinnat kohtuullisia. Tässä vaiheessa poikani oli sen verran vauhdissa, että syvempään tutustumiseen en ehtinyt, mitä nyt Kinks-kokoelmastani puuttuva lättynen: Live at Kelvin Hall(67) löysi tiensä nyt levyhyllyyni.

Levyjä ja sinkkuja tuli hommattua tältä reissulta itselleni maltilliset 32 kappaletta ja kokonaishinnassa jäätiin selvästi alle 100 euron messubudjetin. Nämä eivät yllä levymessujen Top vitoseen, tosin rajoitettu puolentoista tunnin aika villin kolmevuotiaan kanssa söi keskittymiskykyäni oleellisesti. Tämän olen oppinut lasten kanssa messuillessani:

5 ohjetta kuinka selvitä natiaisen kanssa messuilla:

1. Anna lapsen juosta. Älä vahdi ja huutele jatkuvasti lapsellesi, anna lapsen juosta löysät pois, turha varoa ja pidätellä liikaa.

2. Anna lapselle levynhakutehtävä. Esim. "Etsi isille autolevy!" Toimii ainakin pienen hetken.

3. Anna lapsen roikkua jaloissa ja maata lattialla. Sitä ei kannata hävetä. Kukapa nyt ei pitäisi lattialla makoilusta.

4. Muista välipalat ja vesipullo. Ennen messuja kannattaa olla lounasruoka syötynä, näin isi ja lapsi jaksaa huomattavasti paremmin.

5. Ajoita messuille meno ennen päiväunia, jotta natiainen voi nukahtaa paluumatkalla autossa isukin valtavien levykassien vahtiessa sikeää unta.

Levymessut - Kåren. Turku. 3.12.2016.

Levynälkäni ei ollut sittenkään täysin tyydytetty ja löysin itseni tänä joulukuisena lauantaina Turusta Kårenin levymessuilta. Olin kellontarkkaan klo:11.00 paikalla ja pääsin melkein ensimmäisten joukossa noukkimaan mustaa muovia pohjattomista levylaareista. Paikalla oli paljon tuttuja myyjiä, sekä Suomesta, että Ruotsista. Myös uusia myyjätuttavuuksia oli paikalla, mutta en päässyt heidän kanssa vielä ostokontaktiin. Muutamalla uudella(?) suomalaisella myyjällä hinnat olivat törkeästi pilvissä, selvä messulisä on paiskattu levynkanteen´. Maksaisinko Allman Brothersin: Eat a Peach(72) tuplasta kolme-neljäkymppiä? En todellakaan. Vuosi pari sitten tilasin kyseisen lätyn ulkomailta parilla eurolla. Hämmästelin hetken ylihinnoiteltuja lättyjä joiden kuntokaan ei välttämättä ollut ihan Minttiä. Kohta siirryinkin tuttujen kojujeni ääreen.

Record Hunter Ruotsista on ollut joka messuilla varma ja sopuhintainen kohde. Aina on ollut mukana muutama laarillinen halppislevyjä, niin tälläkin kertaa. Kolmen euron laarista kaivoin pitkälti toistakymmentä rokkiklassikkoa, muun muassa seuraavat älpyt: Cream: Disraeli Gears(67), Bob Dylan: Bob Dylan(62), Carole King: Tapestry(71), The Mothers: Just Another Bans from L.A.(72), Little Feat: Sailin Shoes(72) ja The Clash: Combat Rock(82). Pääsääntöisesti levyt olivat riittävän hyvässä kunnossa, etenkin Cream soi pintanaarmuista huolimatta varsin hyvin.
Samaisen kojun vieressä päivysti pari venäläistä asiakasta, jotka olivat kahmaisseet noin puolen metrin verran levyjenselkiä ja tutkivat niitä suurella antaumuksella. Aikoinaan Kårenin messuilla sai ottaa varaslähdön jos maksoi muutaman euron ekstraa, luulen, että nämä heput olivat juuri näitä early birdejä.

Seuraava ilon kohde oli yhden tutun suomalaisen myyjän koju, jossa oli varsin edustava kattaus viiden euron herkkuja. Led Zeppelin: II(69), Pink Floyd: Relics(71), Mott The Hoople: All The Young Dudes(72), Creedence Clearwater Revival: Green River(69), Big Brother an the Holding Company: Cheap Thrills(68) ja yksi uudempi platta Santanan: Milagro(92), jota hyvin harvoin olen vinyylinä nähnyt.

Levymessuilla oli myös paikalla Svart Recordsin oma tiski. Tältä kojulta ostin: Radiopuhelinten albumin: Pian Pian(91) kympillä ja Eero Koivistoisen: Valtakunta(68) albumin, josta maksoin vähän enemmän. Molemmat tietenkin uusintapainoksia.
Ihan loppuun vielä napsaisin yhden tutun svedumyyjän laarista kolme kahden euron lättystä: Toto: IV(82), Madness: Keep on Moving(84) ja The Godfathers: Birth, School, Work, Death(88). Näin levymessut tulivat makoisaan päätökseensä. Budjetissa pysyttiin ja pahimmat heräteostokset jäivät tekemättä. Ainoastaan harmittelin sitä, kun missään kojulla ei ollut myynnissä levyjen suojamuoveja. Myös Rollareiden tuoretta albumia: Blue & Lonesome(16) ei saanut vielä messuilta.

Vuoden 2015 vinyylilöydöt!

Yksinkertaisuudessaan näin, kuten otsikko ilmoittaa, mitkä ovat vuoden 2015 kuumottavimmat muovilöytöni? Helpoiten saan levyistä kiinni kun katson Discogs-profiilini kautta vuoden 2015 tilaushistoriaa. Hmm, näyttää että olen tehnyt Discogsin kautta vuoden aikana 23 erillistä tilausta ja levyjä on tipahtanut postiluukustani kymmeniä, yli sata, enemmänkin?. Uuh, tämä on hieman tuskallista jälkitarkastelua, kun näkee oman muovimieltymyksen pitäneen pintansa tämänkin vuoden ajan, muttei kuitenkaan ehkä samalla temmolla kuin vuosi pari aiemmin. Viime vuonna kävin vain kaksilla levymessuilla, toukokuussa Ideaparkissa ja joulukuussa Kårenilla. Vai kävinkö useammilla...?

Vuonna 2015 ostin myös paljon sinkkuja ja maxisinkkuja. Jossain määrin suuntaus on mennyt tähän suuntaan, koska minulle tärkeiden artistien tuotanto studioalbumin osalta alkaa olemaan jo hallussa. Sinkuilta löytyy usein mukavia levyltä löytymättömiä b-puolia, joita ei aina löydä mistään muualta. Vielä tänä vuonna pitkäsoitto piti pintansa ja ohessa tusina keskeisiä levylöytöjäni kera Spotify-soittolistan.

David Bowie: Stage(78)
Bowien keskeistä tuplalivealbumia jouduin metsästämään yllättävän pitkään, kunnes ostin sen joulun alla Discogsin yhden vakimyyjän kautta sopuisaan viiden euron hintaan. Monet levyn kappaleista ovat alkuperäistä parempia, kuten Station to Station, Breaking Glass ja Beauty and The Beast. Levy on paljon kuunneltavampi kokonaisuus kuin edellinen livealbumi: David Live(74).

Todd Rundgren: Runt(70)
Pitkän linjan jenkkiartistin ensimmäinen sooloalbumi, jonka viimein sain hommattua itselleni, itseasiassa kaksin kappalein. Mielessäni olin pitänyt tätä albumia Toddin uran luonnosmaisena avauksena, joka pitää sisällään vain sen yhden hyvän biisin, eli We gotta get you a woman. Onneksi ennustukseni oli kovin väärä, sillä levyhän on vallan hyvä kokonaisuus, täynnä muitakin muistettavia biisejä.

The Bible: Eureka(88)
Levynkerääjän vuosi 2015 esittäytyi minulle pitkälti jonkin artistin tuotannon pakollisina täydennyksinä. Onneksi vuoden aikana tuli joitain uusia vanhoja tuttavuuksia, kuten tämä Nick Hornbyn 31 Biisiä - kirjassa noteerattu ja lähes täysin unohdettu brittibändi: The Bible. Eureka tuli erään levytilaukseni ns. kylkiäisenä, että otetaan nyt tuo parin euron mintti levy mukaan tuosta samalla vaivalla. Ihan kiva pikkulevyhän tämä onkin, jotenkin tässä yhdistyy kevyt jenkkirock ja Prefab Sprout, eli kaunista, helkkyvää ja viatonta soundia. Vetoaa minuun.

22 Pistepirkko: Drops & Kicks(05)
Sarjassamme tilauksia, jossa kotimaisen artistin levy pitää hankkia ulkomailta asti. Niin, Pirkkojen vinyyliversio tästä levystä myytiin aika nopeasti suomessa loppuun. Levyhän poikkeaa huomattavasti cd-versiosta, sillä kyseessä on vinyylitupla-albumi ja siltä löytyy kokonaiset 22 biisiä, eli 7 biisiä enemmän kuin cd-versiolla. Levystä maksoin "peräti" 13 euroa + postikulut ja siitäkin huolimatta meni alle kahdenkympin. Hyväkuntoinen, hyvänkuuloinen albumi bändiltä joka jäi viime vuonna määrittelemättömän pituisella tauolle. Miss you Pirkot!

Roy Harper: Flat Baroque and Berserk(70)
Eräs pitkään himoitsemani levy, jonka alkuperäisestä gatefoldista Harvest-printistä saa maksaa helposti 20-40 euroa. Tämä levy lähti discogsilta heikommalla kuntoluokituksella G+/VG kymmenellä punnalla. Voi riemua, varsinkin kun levy olikin oivassa kunnossa. Hemmetin hyvä levy myös, Harperin parhaita ellei jopa paras. I Hate The White Man on pysäyttävä biisi. Myös levyn aloituskappale Don't  You Grieve on yksi Harper-klassikoita. Levyn kansi kutkuttelee myös omia alitajuisia 70-luvun geenejäni.

Chic: Risque(79)
Suomen kesän parhaasta livekeikasta http://homesickhounds.blogspot.fi/2015/08/flow-festival-1482015.html vastannut Nile Rodgers ja Chic kunnostautui myös vinyylirintamallani. Vuosi takaperin hankin Chicin upean Ces't Chic(78) ja nyt läpeensä laadukkaan Risquen(79). Levyn tyrmäkin hitti on Good Times. Chic toimii myös mainiosti lasten kutsujen tanssimusiikkina, käy komiasti jalan alle ikään katsomatta. Nolokseni on tunnustettava, että luulin Nile Rodgersin persoonallista kitarointia pitkään basson soitoksi kunnes kaverini korjasi erheeni. Chiciltähän pitäisi uusi albumikin ilmestyä hetkellä millä hyvänsä.

Daryl Hall & John Oates: War Babies(74)
Hall & Oates viihdesoulduon ns. outolintu rockalbumi jonka on tuottanut Todd Rundgren. Levystä maksoin peräti 1,50€. Tämä alkuperäinen mint-kuntoinen albumi soi viime vuoden aikana todella usein levysoittimessani. Kiehtova ja kuuntelu kuuntelulta kasvavalevy. Hyvää soittoa ja energiaa, varsin laadukkaita veisuja myös mukana. Tietenkin levy muistuttaa aika paljon Todd Rundgrenin tuon ajan levyjä, eli tuottajavelhon sormenjälki on ollut hyvin vahva.

Spirit: Twelve Dreams of Dr. Sardonicus(70)
Twelve Dreams of Dr. Sardonicus on Los Angelesissa perustetun Spirit-yhtyeen neljäs studioalbumi.
Albumi on yksi West Coast -rockin hienoimmista saavutuksista ja klassikoksi luokiteltava.  Se sai hyvät arvostelut mutta albumin tasoon nähden myyntimenestys ei ollut kehuttava. Aiemmin omistin yhden Spiritin myöhempien aikojen albumin joka ei juurikaan puhutellut. Tämä levy se sijaan toimii, puhdas rokkiklassikko.

Hurriganes: 10/80(80)
Tämä levy on helppo löytää Suomesta, mutta näihin päiviin asti olen vältellyt levyn ostamista, kiitos isoveljeni Hurriganes-pakkosyötön lapsuudessani. Viimein kun levy tuli vastaan kahdella eurolla Tamperelaisessa laatuantikvariaatissa, niin levy lähti mukaani. Yllätys oli valtava, kun tajusin kuinka hyvä tämä levy loppujen lopuksi olikaan. Biisit olivat lähestulkoon kokonaisuudessaan bändin itsensä säveltämiä ja hemmetin hyviä yksinkertaisia rokkibiisejä joissa on täynnä tunnetta ja energiaa. Levyhän taitaa olla viimeinen studioalbumi jossa oli mukana legendaarinen Albert Järvinen. Isoveljeni J, olit sittenkin oikeassa, Hurriganes taitaa rokkenrollin ehkä parhaiten.

Leon Russell: Carney(72)
Leon Russell taisi komeilla viime vuodenkin ns. parhaat levylöydöt listalla. Russell on tunnettu enemmänn hyvänä taustaheebona, esim. Joe Cockerin tai Elton Johnin rinnalla. Oma tuotanto jäänyt hieman katveeseen. Carney(72) yksi monista Russellin 70-luvun alkupuolen laadukkaista albumeista. Lähes soittamasta levystä maksoin kokonaiset yhdeksän euroa.

Dave Lindholm: Sirkus(73)
Tämä levy lähti vitosella tamperelaisesta levyliikkeestä. Entinen kirjastolevy, joka ilmenee kansista ja vähentää näin ollen levyn arvoa. Kyseessä on silloisen Isokynä Lindholmin ensimmäinen täysipainoinen albumikokonaisuus. Levyltä löytyy muun muassa kappaleet: Puhtaat Laivat, Kaikki Menee Seinään ja Illan Prinsessa.

Jim Pembroke: Party Upstairs(81)
En ole ihan varma, että ostinko tämän levyn jo vuoden 2014 puolella? Joka tapauksessa kyseessä on "The Löytö" levymessuilta(outoa, en muista miltä messuilta?), mint-kuntoisen platan hintakin vain 10 euroa. Party Upstairs on Pembroken viimeisen sooloalbumi ennen toissavuonna ilmestynyttä, ehkä Pembroken uran joutsenlauluksi jäävää If The Rain Comesia(14). Party Upstairs soi pelkistetysti ja pinnalla menetyksen tuntoja, John Lennonin ja Wigwam-rumpali Ronnie Österbergin poismenot ovat selkeästi vaikuttaneet levyn tematiikkaan ja kenties syntyprosessiinkin.

Näiden tusinan latuskan ohella hyllyyni kosolti muita oivallisia alle viiden euron lätyskäisiä kuten:
Paul Rodgers: Cut Loose
The Firm: The Firm
Al Stewart: Orange
Cream: Live Cream
Jimi Hendrix: Rainbow Bridge - ost
Jethro Tull: Bursting Out- live
Graham Nash: Wild Tales
ym. ym. ym.

Loppuun vielä soittolista näistä älpee-herkuista:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/0HRbt0dfz1tVhHLT7tlmpD

Levymessut - Kåren. Turku. 5.12.2015

Koko syksyn olin sinnitellyt ilman levymessuvierailuja, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut, edelliset messuni olivat Ideaparkissa viime keväänä. Levynkeräysnälkää oli kasvatettu koko syksyn ajan, kolikkoja, pullonpalautusrahoja ym. hiluja oli kerätty yhteiseen kasaan näitä messuja varten. Sitä samaa rahankeruumenetelmää, jota olen käyttänyt jo ihan pikkupojasta asti. Niin, pikkupoikahan tässä edelleen ollaan, ainakin se kaksi tuntia levynpläräyksen huumassa mihin Kårenin messut tälläkin kertaa minut vaivutti.

Saavun paikalle puolisen tuntia aloittamisajankohdan(klo:11.00) jälkeen. Sateinen Turku tarjosi todellisen parkkipaikkahaasteen, sillä vapaata pysäköintiruutua ei meinannut löytyä sitten millään. Viimein ruudun löydyttyä, goretex-kenkäparini ohjasivat minut melkein juoksuaskelin Kårenin sympaattiseen messumiljööseen. Kiviset portaat ylös ja kaksi euroa nuoren pääsylipputypykän kouraan, jonka intohimona oli tuskin levynkeräys.

Pelin henki oli tuttu. Paikalla oli noin 5-7 ruotsalaista myyjää, joista suurin osa oli entuudestaan tuttuja sekä enimmäkseen tuttuja kotimaisia myyjiä maustettuna muutamalla uudella. Heti portaiden yläpäässä sujahdin tutun ruotsimyyjän laarille. Tarjousloota kympillä viisi aloitti pelin muun muassa seuraavilla kovilla platoilla: Deep Purple: Fireball(72), Manfred Mann's Earth Band: Solar Fire(73), PIL: Paris Au Printemps(80) ja Argent: All Together Now(72). Ei hullumpi avaus. Sukeltaessani syvemmälle Kårenin toisen kerroksen saliin löysin itseni toisen tutun svedumyyjän kojulta, kaveri jolta yleensä löytyi muutama laarillinen 3-4 euron laatulevyä. Nyt löytyi pari isoa laaria viiden euron lättyjä. Olin ehkä minuutin kaksi myöhässä, sillä edellä oleva kaveri napsi useita keskeisiä lättysiä silmieni edessä, kuten Ramonesin: Leave Homen(77). Lohduttaudun löytämällä sentään mm. seuraavia kovia viiden euron levyjä: Marvin Gaye: Let's Get it On(73), Dr John's Gumbo(72), Stevie Wonder: Down To Earth(66) sekä Joy Divisionin: Unknown Pleasuresin(79) melkoisella ringwearilla ja parilla sisäpussitöhryllä, mutta itse levy näyttäisi olevan soivassa kunnossa.

Kårenilla viettämäni puolitoistatuntisen kohokohdiksi osoittautuvat Flamin' Grooviesin mintti tuplakokoelma: Teenage Head ja Neil Youngin pitkään metsästämäni  studioalbumi: On The Beach(74), tosin ei ihan alkuperäisenä prässinä. Molemmista maksoin rapiat kymmenen euroa tsipale, eli nyt mentiin omilla messuhinta kipurajoilla.


Kokonaisuudessaan Kårenin messut olivat ihan hyvää keskitasoa, ei siis mitään järisyttäviä levylöytöjä. Muutamia levyjä jäi laareihin, kuten Roy Harperin: Folkjokeopus(69) uusintaprässinä. Alennuslaareja oli aiempiin vuosiin verrattuna vähemmän. Yhtä levykauppiasta jututtaessani on kuulemma tosiasia, että käytetty vinyyli liikkuu nyt hitaammin, jopa ruotsalaiset levymyyjät valittavat asiasta. Viitisen vuotta takaperin Kårenin messuilta löytyi paljon hyvää muovia hintahaarukassa 1-2 euroa. Levyhyllyni on ollut pitkään ns. omien mieltymysten näköinen valmis paketti. Toisaalta valmis kokoelma kertoo pysähtyneisyydestä, nähdäkseni levynkeräyksessä jatkuva uuden etsiminen ja liike ovat tärkeintä. Jos nämä elementit hidastuvat tai täysin lakkaavat, niin olisiko sitten syytä siirtyä kohti muita harrastuksia?


Karenilta lähdettyäni poikkesin vielä Hassisen kirppikseltä josta löysin Pixiesin originaalin mint-kuntoisen: Trompe Le Monden(91) kybällä. Ihanaa. Myös yksi pieni disgogs-viritys lähti tulille illemmalla. Keräilijä minussa on edelleen hengissä ja nokka suuntaa jo kohti vuotta 2016 ja niitä ihan uusiakin albumijulkaisuja.

Levymessut Ideapark Lempäälä. 3.5.2015.

Takaseinä näkyy, muovi kiertää huoneeni ympäri, sumentaa näkökykyni, kertoo että tämä on jo tarpeeksi. Want-listat on sutattu, Discogs on tsekattu, levymessuille minut vie väljähtänyt veri. En ole enää nuori, en tietenkään. Minä en ole Dingo, en tämän päivän gringo, olen eilisen hernepussi, kourallinen pehmeitä pähkinöitä, jo kellertäviä.

Vitsailut sikseen ja suuntaus tähän aikaan, tähän päivään, kauniiseen ja aurinkoiseen sunnuntaihin, josta vietin vajaa kolme tuntia Ideaparkin levymessuilla. Kattaus oli huomattavasti köyhempi mitä vuosi takaperin. Myyjiä oli vähemmän, löytöjä oli vähemmän, levyt olivat kautta linjan kalliimpia. Pika-analyysini mukaan yksi vaikuttava tekijä on alhainen euron kurssi. Ruotsalaiset levymyyjät eivät jaksa enää raahata valtavia määriä parin euron halpiksia jos niistä ei juurikaan kerry katetta. Vai oliko kaikki herkut menneet edellisenä päivänä Hyvinkään levymessuilla ja oliko (iso) osa myyjistä jättänyt tulematta Ideaparkkiin? Voipi olla myös, että käytettyjen levyjen myyntimarkkinoilla eletään jonkinmoista taitekohtaa(ties kuinka monetta), levymateria kiertää hitaammin ja hinnat ovat nousussa. Olisikohan näin? Suurin ja henkilökohtaisin syy on tietenkin se, että minulla ei ole enää paljon löydettävää ellen halua lähteä postimerkkeileen, maksamaan levyistä yli sen 20 euroa, jopa 30, 40, 50 euroa. Ei ei, hintarajani yhä pitää.

Jotain pientä kivaa sentään löytyi. Van Morrison Them - yhtyeen esikoinen: Angry Young Them(65) 8 eurolla, yhtälailla Leon Russellin soolodebyytti: Leon Russell(70) löytyi 7 eurolla. Hyviä levyjä molemmat ja mukavia lisiä levykokoelmaani. Näiden lisäksi löytyi jokunen parin euron lätty, Princeä, Paul Simonia ja U2:sta. Hieno löytö oli myös The Who:n harvinaisuuksien kokoelma Odds & Sodds(74) Track Recordsin brittipainos julisteineen ja laulunsanoineen viidellä eurolla. The Kinksin yksi ns. taiderocklevyistä Preservation act.1(73) löytyi myös vitosella.

Näiltä messuilta ostin yllättäen myös aika kasan cd-levyjä parin euron kappalehintaan ja yksi niistä oli kaiken lisäksi cd-sinkku. Niin, vinyylitarjonta oli tosiaan aika köyhää, niinpä piti laajentaa ääniteformaattia vanhaan kunnon laserlevyyn. Tästä cd-kasasta löytyi muun muassa pari Paul Welleriä, Pet Shop Boysia, Iggy Poppia ja tietenkin John Mellencamppia.

Palataan vielä alun tykitykseen, eli tähän on tultu, näitä mustia kiekkoja on yhä vaikeampi löytää ja näitä hurmoksellisia levymessujakin tuntuu olevan vähemmän. Kysymys kuuluukin, olisiko nyt se hetki vetäytyä takaviistoon kuuntelemaan valtavaa levyvuortani pienin Spotify-täydennyksin? Mitä sitä enää levyjä ostelee, turha taakka vain. Joo, en usko tähän itsekään. Toinen sormi klikkaa jo kiivaasti discogsia, josko sieltä tilaisi vaikka pienen setin seiskatuumaisia...

https://www.youtube.com/watch?v=o93jTKhil9Y

Mitä oikeasti näin levymessuilla? Turku, Kåren. 7.12.2014.

Yleensä sitä näissä levymessupäivityksissä keskittyy kertomaan vähän luettelonomaisesti omista vinyylilöydöistään. Ajattelin yrittää vähän erilaista näkökulmaa, mitä tapahtui omien löytöjen vieressä, mitä jätin ottamatta ja miksi sekä millaista jengiä paikalla oikein oli? Toki jotain pitää kertoa omista löydöistäkin, sillä ihan osattomaksi en jäänyt tälläkään kertaa.

Turun Kårenin levymessuilla vakilevymyyjille on siunaantuneet myös omat vakipaikkansa. Portaiden yläpäästä löytyy yleensä pari ruotsimyyjää, ennen Kårenin saliin astumissa sivuja ympäröi tuttuja suomalaisia levymyyjiä. Salista sitten löytyy tasaisesti suomalaista ja ruotsalaista myyjää, omilta paikoiltaan. Sanoisin, että tällä kertaa levymyyjiä oli noin 20m ehkä hieman yli. Yleensä tongin hurmiossa ensimmäisen tunnin ruotsalaisten levymyyjien laareja, joista löytyy rokin klassikoita hintahaarukasta 1-4 euroa. Jos näkee vaivaa ja perehtyy paremmin myös kotimaisten myyjien laareihin, niin voi yllättyä iloisesti.

Näin kävi tänään. Kårenin salin ns. estradilla oli kotimainen levymyyjä, joka oli luopumassa omasta kokoelmastaan tai ainakin osasta siitä. Mukaan lähti Bluesoundsin: Black(80) ja On(80) alle viidellä eurolla kappale sekä Led Zeppelinin: IV(71) vitosella. Juhuu, sanoin minä. Erityisesti nuo Dave Lindholmin luotsaaman Bluesoundsin kaksi ekaa albumia ovat varsin mieluisaa kuunneltavaa. Varsin erityinen bändi, tiukka, minimalistinen ja oudolla tapaa funky. Juuri nyt kuuntelen On(80) levyn avauskappaletta: Tears, uuh, sattuu!

Löytöjä napsahteli kassiin kivasti, ei tällä kertaa aivan mahdottomalla tahdilla, mutta sellaiset rapiat kakskymmentä lättyä solahti reppuni uumeniin. Kallein ostokseni oli pitkään metsästämäni Marvin Gayen mint-kuntoinen tupla-albumi: Here, My Dear(78). Maksoin siitä kertaostoksen kipurajan verran, eli 20 euroa. Tiedän, että monille 20 euroa ei ole raha eikä mikään, jos kohdalle sattuu levy jolla on arvoa ja jonka aidosti haluaa. Minulla rajaa menee tuossa, nojoo kerran olen maksanut vinyylialbumista(uudesta tosin) 25 euroa, mutta 30-40 kymppiä en menisi maksamaan edes puuttuvasta rollarialbumista, jollaista kerran tarjottiin Voodoo Loungen(94) vinyyliversiona neljäänkymppiin. En ostanut. Olen mieluummin ilman ja kuuntelen ceedeeltä kun alan mahdottomia maksamaan.

Yhä useammin levymessuilla törmään siihen tosiasiaan, että minullahan on jo nämä levyt, tämän ja tämän artistin tuotanto on aikalailla täydellisesti hallussa. Selailen hetken U2:sen kohdalta, kaikki löytyy. Kokeillaan Simple Minds, ai niin, nämäkin mulla on. Rollareista löytyy aina jotain kivaa, noh, ei viittis ostaa viidettä versiosta Some Girlsistä, vaikka sen 4 eurolla mint-kuntoisena saisikin. Olen levynkerääjänä tilanteessa, jossa en viitsi väen vängällä laajentaa musiikkimakua esimerkiksi progeen tai kasariheviin. Näissä kahdessa genressä tarjontaa tosin riittää, Yessiä, Gentle Giantia, Ozzy Osbournea, Kissiä, Ozzy Osbournea ja kaikkea sellaista joka ei ihan natsaa melko perusrock-musamakuuni.

Kun tosiaan omistaa miltei kaikki haluamani levyt, niin sitä tekee huomioita siitä, että kuinka helposti jokin ei niin pitkälle ehtinyt levynkerääjä voisi ottaa artistin tuotannon haltuun yksien levymessujen aikana. Bruce Springsteenin kaikki levyt aikajänteellä 1973-1992 löytyi neljään euroon yhden ruotsimyyjän laarista, jopa se viiden lp:n liveboxi. Siinä olisi ollut Bruce-noviisille herkuttelun paikka. Toinen artisti jonka keskeinen tuotanto löytyy helposti on em. mainitsemani Kiss.

Levymessujen asiakaskuntaa menee haarukkaan keski-ikäiset mieshenkilöt, jotka elivät nuoruuden aikana jolloin lp-levy oli se ainut ja oikeaa ääniteformaatti. Nojoo, ehkäpä vähän huonokin määrittely, sillä monet meistä levynkerääjistä ollaan eletty myös se pakollinen cd-vaihe, mutta palattu tähän meidän mielestä alkuperäiseen formaattiin. Asiakaskunnassa vilahtelee aina välillä ihan normaalinoloisia naisihmisiä, joka aiheuttaa ainakin minussa lievää kummastusta. Niin, ehkäpä pidän tätä touhua hieman friikkihommana, jota me vähän nukkavierut sedät saamme ainostataan harrastaa.

Palataan Dave Lindholmin toiseen laatubändiin, aikaan ennen Bluesoundsia, eli Pen Lee:hen, jonka levy Closer to the Drum(76) oli myös messuilla tarjolla. Tällä kertaa hintaa oli liikaa, mutta tämän biisin hienoutta en voi kiistää.

Skivmässa, Solna, Stockholm. 27.9.2014

Levymereen on hukkunut ikuinen nuoruus, Iron Maiden palauttaa sen viidellä eurolla
vieressäni telmii muovimenninkäinen, lataa pvc-laattoja päällekkäin
osoittaa jälkikasvulleen Aerosmithin Live Bootlegin ja Bolanin parhaan
Perintö tai vahinko kulkee isältä pojalle, miksi ei kulkisi?

Yritän olla irti tästä hysteriasta, mutta kovin voimaton kaltaisteni seurassa
grungepaitojen ei-niin terveessä hientuoksussa, hermostuneen keräilyn stressipisteessä
Lataan itselleni kasan, kohta toisenkin, kolmannen sittenkin...en neljättä, en varmasti!
Väistyn voipuneena taustalle, syön kebabin, otan vauhtia taas...

Helposti voisi ajatella, että nämä Skandinavian suurimmaksi mainostetut levymessut olivat levynkerääjäurani ehdoton huipentuma. Tukholman Solnan levymessujen pitopaikkana oli Solna-Hallen, eli suomeksi sanottuna varsin riittoisa urheiluhalli. Sain varsin pian huomata etten ollut ainut paikalle eksynyt, viittä minuuttia ennen aloitusta hallin edessä 200-300 metrin mittainen jono. Tuli pitkästä aikaa tunne, että levynkeräyshän on ihan relevantti jokapojan massaharrastus, tätähän me kaikki tehdään, eikö vaan?

Oli suuri onni, että Ruotsiin suuntautunut perhematka ajoittui sattumalta(?) levymessujen kanssa samaan ajankohtaan. Pitkän aamupäivän varaaminen tähän omaan höpsöön harrastukseen tuntui ihan oikeutetulta. Esitietojen mukaan paikalla oli 140 levymyyjää ja 600 metriä levytiskiä. Voi siis olettaa, että pikkaisen voi hikikin tulla kun plärää ja kyykistelee taukoamatta sen 3-4 tuntia. Hikihän siinä tuli. Banaanivälipalalle jaksoin puoli kahden lounaaseen asti. Sen jälkeen paukut oli loppu, vaikka lompakon perusteella olisi varaa ostaa toisen mokoman verran levyjä.

Mukaan lähti 33 lp-levyä, suurin osa sellaisia joita en omista, mutta noin neljäsosa näistä ns. parempia kaksoiskappaleita. Kokonaisumma pysyi karvan alle sadassa eurossa, eli keskihinnaltaan noin 3 euroa/levy. Aika normaali levymessukäyntieni keskisaldo. Parhaat löydöt olivat The Byrdsin: Notorious Byrd Brothers(68), The Pretty Thingsin: Freeway Madness(72), Ronnie Lane & Slim Change(73), Spencer Davis Groupin: Second Album(66), pari The Blue Aeroplanes maxi-sinkkua ja useita hyväkuntoisia 20 kruunun hintaisia rokin klassikoita, kuten Clashin: Combat Rock(82) ja Pink Floydin: The Wall(79).

Sinänsä levymessut ei tarjonnut mitään ihmeellisen uutta aikaisempiin verrattuna. Tapahtuma oli toki massiivisempi ja tongittavaa olisi kevyesti riittänyt koko viikonlopuksi. Suuresta osallistujamäärästä(n.2000-3000 ihmistä?) huolimatta tiskeiltä teki ihan hyviä löytöjä. Esimerkiksi Kissin ja Iron Maidenin tuotantoa ois saanut helposti muutamalla eurolla/kpl. Kissin: Lick It Up(83) tuli liki joka laarilla vastaan polkuhintaan. En ostanut, vaikka kokoelmastani se vielä puuttui, samoin kuin Iron Maiden: Seventh of a Seventh Son(88), joka halvalla ois myös lähtenyt. Johonkin kohtaan on asetettava keräilijyyden raja, jos aikoo kerätä kaikki rockin tärkeimmät levyt, niin siihen kyllä menee ikä ja terveys, rahatkin tietty, vaikka lätysköjä lähtee näiltä messuilta helkutin halvalla

Toki viimoisilla levymessuilla olen törmännyt siihen tosiasiaan, että oma kokoelmani alkaa olemaan melko valmis, kaikki oleelliset(haluamani) levyt jo löytyvät kokoelmastani, eikä jaksa loputtomiin ostaa näitä rollari-ym.levyjen kaksoiskappaleita muutamalla ekellä. Se mitä eniten tällä hetkellä kaipaan on ihan uuteen musiikkiin tutustuminen, 70-luvun nostalgisessa kellarisoudissa on tullut vietettyä aivan liian pitkiä aikoja. Rokkinenäni tarvitsee nyt jotain ihan uutta ja raikasta soundia.

Näkisin, että tämä levymessubloggaukseni on toisinto monista viime aikaisista jutuistani, jossa valittelen musiikinkuuntelun motivaation tippumista. Näinhän se on, musiikki ei vaikuta enää sillä voimallaan mitä vuosia sitten ja näin ollen levymessurapsa on enemmän välähdys omasta sisimmästäni, kuin kattava messuraportti. Seuraava bloggaus on sitten jotain aivan muuta, koska siitä ei ole itsellänikään mitään hajua. Sen saa synnyttää vain aito inspiraatio.

Maaliskuun levynuohous vol.1.

Ensinnäkin, kiitokset vaimolleni ymmärryksestä tätä hupakkomaista harrastustani kohtaan, jota myös levyjenkeräämiseksi kutsutaan. Musta muovi on asettunut muutamiin tiiviisiin neliöihin kodissamme, uusi käsintehty levyhylly on löytänyt paikkansa olohuoneemme yhdellä seinustalla. Huomatkaa, vain yhdellä seinustalla, eikö se olekin aika kohtuullista? Myönnetään, että on näitä ns. "komerolevyjäni" sinne tänne piiloteltuina, metri jos toinenkin. Mutta olen valmis, siivoamaan tätä muovia menneisyyden jättömailtani, olen valmis luopumaan ja tiivistämään, olen valmis jopa vuokraamaan sisälämmitystilaa levyilleni. Rajansa kaikella, puhuttaisko kuitenkin kohtuullisesta määrästä älpee-levyjä, laadukkaasta 2000 yksilöstä ja tuhannesta muuten vaan mukana kulkevasta muovimateriasta.


Selittelyt sikseen vaikka selittelyjä minä tarvitsenkin, raikastavia synninpäästön hetkiä näiden levyhurmostilojeni jälkeen. Tänään taas parit pikalevykännit tuli vedettyä. Turku ja Manhattanin kirppis ensimmäisenä kohteenani. Kyse oli kuitenkin vasta sormien verryttelystä huomista Big Bangia varten, eli Kansainvälisiä Levymessuja Turun T-Talolla. Olin tehokas, mutta maltillinen. Vajaassa tunnissa skannasin Manhattanin lävitse. Luotin levynkerääjän kahden euron sieraimiini, nuuhkaisin vain niistä kohdin jossa tuoksu oli terävin. Kolme euroa sentään maksoin muutamasta namupalasta: Jesus Jonesin: Doubt(91), Albert Hammondin: It Never Rains...(72) ja Kirsty MacCollin: Electric Landlady(91) sujahti levykassiini, niijja Simple Mindsin vähän harvinaisempi kasarikokoelma: Celebration(82).


Pitkä lauantaipäivä vaati sittenkin kunnon intervallitreenin huomista varten, niimpä kipaisin Manhattanin päähaastajan luo, eli Hassisen kirppikselle. Selkeästi halvempi levymateriaali on alkanut valumaan Manhattanilta Hassiselle, tämä lienee paikallisille jo pitkään tiedossa ollut juttu, mutta minulle ns. vakivieraalle varsin uusi havainto.


Hassisen kirppis täytti kuuppani kivasti pvc:n ilokaasusta. Reippaan kokoiset vinyylilaarit tulvivat muutaman euron laatuvinyylejä. Ensinnä tärähti kouraani New Order oiva maxi-sinkku: Regret(93)kahdella ekellä, ou jee, tätä remixsattua hyvyyttä tullaan paukuttelemaan levysoittimessani antaumuksella. Kassiin tippui kahdella ekellä muun muassa: Iggy Popin: Blah Blan Blah(86), Grincos Locosin: Punch Drunk(89), Waterboysin: Room to Roam(90) ja U2:n eepee-oudokki: Wide Awake in America(85). Siinä mielessä oudokki, että se saa useimmiten U2:n historiikeissa miltei studiolevyn kaltaisen aseman, miksi ihmeessä? Pelkkä neljän biisin ep, josta vain 2 on ennen julkaisematonta.


Hassisen parhaat löydöt olivat kuitenkin ehtaa wantlist-kamaa. Kinksin eka: Kinks(65) löytyi 7 eurolla ja ilmeisesti Pye-originaalina(Pye oli Kinksin levylafka 60-luvulla) ja kunto melkoisen hyvä, aijai. Myös David Bowien: The Rise and Fall of Ziggy Stardust(72) löytyi vihdoinkin aikalailla jenkkioriginaalina pitkän pitkän metsästyksen jälkeen, hinta myös huokea 7 ekee ja kunto sellainen VG+. Ei paha. Myös Lloyd Colen ns. viimeinen vinyylialbumi: Don't Get Weird on Me(91) löytyi kolmella ekellä ja mint-kuntoisena. Mukavana sokerina pohjalla oli Earth, Wind & Firen kunnianhimoisin työ: Faces(80) tupla-albumi eurolla ja todella hyväkuntoisena.


Tämä pyörryttävä reippaan kymmenen levyn ostoreissu Hassisella tarjosi melkein levymessuihin verrattavaa levyjentonkimisen hurmosta. Hassisen kirppiksellähän on erikseen tämä LP-kirppis, jossa kymmenkunta paikallista levymyyjää on keskittänyt muovinsa yhteensä mukavaan levykaupanomaiseen nurkkaukseen. Varsin mainio juttu, tuolta nurkasta vedin suurimman osan löydöistäni ja paljon jäi hyvää kamaa laareihin koska kaikkea ei vaan voi yksinkertaisesti ostaa. Sen verran kerkesin katsettani nostaa levyjenpöyhimisen ohessa, että huomasin ympärilläni kymmenkunta kanssapöyhijää, ikäistäni setämiestä, ikuista poikamiestä tai perheellistä, yhtälailla lauantai-iltapäivän vapaahetkeä viettämässä. En ole yksin.

Voiko levy olla elämää suurempi?

Levymessuja, niitä oli tullut ja mennyt, aina vaan löysin itseni puolihermostuneena tonkimassa näitä mustan mulla jättömäitä. Aina oli lupsakkaita ja ärsyttävän positiivisia ruotsalaisia levymyyjiä ja paikoillaan jurottavia suomalaisia, vinoon kasvaneita ja korkeilla levyjen hinnoilla itsensä turraksi puuduttaneita.

Leveimmät svedu-hampaat mitä olin koskaan nähnyt nakkasivat eteeni euron herkkuja, helpolla ähkyyn saavaa peeveecee-saastetta. Napsin löytöjä, napsin kaksoiskappaleita, napsin levyjä hienoisella kirppari-myyntiajatuksella. Oli järisyttävää huomata, että eräänkin Bruce Springsteenin 70- ja 80-luvun tuotanto tursuili alelaareissa. Kuinka monta kaksoiskappaletta mies voi ostaa, kuinka monelta kaveriltani puuttuu Bossin helmi-albumit ja kuinka helvetin monet rokkibileet minun täytyy järjestää, jotta saan näitä rehellisen rokin keskeisoiä lättyjä kiertoon?

Silmiini osui Brucen tupla-albumi River(80) euron laarista. Tuotakin lättyä minulta löytyi komeroistani muutama. Pakkohan tuollainen euron löytö oli poimia mukaan. Kannet olivat kuluneet, mutta levyt sisällä täyttä minttiä. Saadessani kyltynmättömän muovinnälkäni hetkeksi tyydytettyä, kannoin ostokseni kotiin ja aloin puolihuolimattoman vinyylien soittelun. Neula raapi vakaasti noita mustia mierolaisia ja irroitti huoneistooni rollaavaa rokkia, syntistä funkkia, eteeristä folkkia ja munatonta aaooärrää.

Pian tuli Riverin(80) vuoro, pakkohan se oli taas kertaalleen läpi kuunnella, tsekata että onko lätyn soundit kohdillaan. En muistanutkaan, että levy alkoi noin jykevästi ja säpäkästi The Ties That Bindilla, aivan kuin oman levyni versio olisi vaisumpi? En myöskää muistanut, että levyn ykköspuolella oli peräti seitsemän biisiä, kuten minulta täysin unohtunut: Johnny, I'm Ready:

Johnny I'm ready, like windows turn the haze

Johnny we're ready, like fool's rock'n' roll game...

A-posken vika biisi Independence day soi sittenkin sinä neitseellisenä live-versiona, jonka olin kuullut eräältä live-bootlegilta. Kuinkas se nyt näin, tämän täytyi olla joku Riverin erikoispainos, josta olen ollut täysin tietämätön. Olotilani muuttui innostuneeksi ja kuumottavaksi, onko todellakin tällainen Riverin spessuversio jäänyt minulta väliin.

Kakkospuoli kuulosti aiempaa raaemmalta ja demomaisemmalta, esmes Hungry Heart vedettiin liki hc-punkkina, niin, eiks tään biisin pitänyt alunperin mennäkin Ramonesille? Outoja levyversioita hämmästellessä, neula alkoi tavoittamaan väistämättömästi albumin nimikappaletta. Sydäntäni alkoi oudosti kylmätä, vapautuuko korviini jotain ennenkuulumatonta Bruce-vaikerrusta, jokin aivan uusi kulma tähän Bossin ehkä merkittävimpään kappaleeseen. Ensi tahdit eivät lähteneen huuliharpusta vaan tinapillistä, kurkkasin levynkanteen, totta tosiaan, eihän River ollutkaan River, vaan Rai ou water (Ode to celtic dream). Mitä ihmettä? Levyn sisäpussi paljasti kyseessä olevan ns. alkuperäisen irkkuversion kappaleesta. Häh, eikös tuntemani River ollutkaan se alkuperäinen River.

Itse kappale soljui oudon eteerisenä ja vaikertavana. Brucen ääni oli korkeampaa kuin ajokoiran ulina, tinapillit ja harmittavan munattomat rummut loivat piiskasivat hahmotonta kappaletta eteenpäin. Tunsin ärtyväni, ei näin saa tehdä, Riverin pitää olla se ainut oikea River, tämän täytyy olla jonkin Bruce-kloonin huijausyritys. Aivan biisin lopussa tuli tunne, että jotain irtosi, soittimet katosivat jonnekin, mutta Brucen ääni vaikersi sellaisessa ulottuvuudessa, että kuulijana vain rohkealla heittäytymisellä siihen saattoi saada otetta.

Kuunnellessani levyn C- ja D-poskea levy alkoi palaamaan uomiinsa, levyversiot olivat melkein normaalit. Nyt minusta taas tuntui, että jokin kappale oli leikattu levyltä pois, mutta en millään saanut biisin nimeä mieleen. Toka vika biisi, eeppinen Drive all Night kesti melkein 15 minuuttia, näin laskin kellosta, mutta levyn sisäpussin mukaan vain 8 ja puoli. Yksi biisi oli todellakin poissa, koska viimeistä kappaletta ei koskaan tullut. Sen sijaan levynkannen välistä putosin seiskatuumainen Bruce-sinkku Hungry Heart, jonka b-puolena oli suomenkielinen biisi Aavikon laki. Nyt olen kyllä tullut huijatuksi?

Record fair in heaven, almost - Kåren, Turku. 7.12.2013.

Taas oli levymessut tarjolla Turussa, edellisistä oli jo tovi aikaa, kenties ne olivat keväällä? Kovasti yritin tähdätä klo:11.00 aloitukseen, mutta myöhästyin puolisen tuntia. Olin ihan varma, että levyhaukat olivat kerenneet jo ostaa kaikki minulle kuuluvat helmet, mutta eivätpä olleetkaan, sillä paikalla oli harvinaisen kova kattaus mustaa muovia ja yllättävän paljon levyjä ns. want-listaltani. Fokukseni laareihin oli tiukan intensiivinen, en siis sortunut vilkuilemaan ympärilleni ja pahoittamaan mieleni siitä mitä helmiä kaikki muut olivat kerenneet jo syliinsä haalia. Jos vähän liioitellaan, niin nämä Kårenin levymessut hipoivat jo taivasosastoa, hyvässä mielessä.

Levymyyjiä oli paikalla pikkaisen normaalia vähemmän, Kårenin portaiden yläpäästä puuttui pari ns. vakikojua. Ruotsalaisten myyjien kojuja oli paikalla 4, joista kahdesta kauhoin levyjä kassiini liki kilokaupalla. Näistä länsinaapureista etenkin Delicious Goldfish Records ja Record Hunter tarjosivat valtavan määrän laadukasta muovia hintahaarukassa 1-3 euroa.

Okei, sitten löytöihin. Herkullisen kultakalan laarista löytyi muun muassa seuraavanlaisia euron herkkuja: Steve Miller Bandin: 5(70), ja tämä uskomaton hyväkuntoisena jenkki-originaalina. Muita olivat Springsteenin: River(80), Ike & Tina Turnerin: Nuff Said(71), Southside Johnnyn: This Time it's for Real(77) ja Dr.Johnin: Tango Palace(79). Kun maksoi kaksi euroa, sai sellaisia levyjä kuin Lou Reedin: New York(89), Janis Joplinin: Pearl(71) ja Eric Claptonin: Eric Clapton(70). Tästä laarista lähti melkoinen kasa muovia mukaan ja kivat toivoitukset Tukholman Solnaan levykaupoille joskus tulevaisuudessa.

Toiset hyytävät laarit tarjosi em. Record Hunter Tukholmasta, jossa olen paikan päälläkin käynyt noin neljä vuotta sitten. Kaikki älpyt olivat kolme euroa kappale. Henkilökohtaisella tasoilla sykähdyttävimpiä löytöjä olivat Talk Talkin: Spirit of Eden(88), Tom Verlainen: Tom Verlaine(79), CSNY:n : 4 Way Street(71), Cowboys Junkiesin: Trinity Sessions(88), Stephen Stilsin: 2(71), Rushin: Permanent Waves(79) ja Steely Danin hieno originaali avattavilla kansilla: Can't Buy a Thrill(72).

Ei olisi uskonut, että edelleen muovia lähtee näinkin paljon mukaani...tai noh, onko se sitten yllätys, kun levyjenkeräys on aika syvällä verissäni, yhä edelleen, valitettavasti ja onneksi. Levyjen keskihinnaksi tuli 2 euroa ja kokonaishintakin pysyi kaksinumeroisena. Sen verran innostuin lopussa sijoittamaan, että ostin kolmannelta ruotsimyyjän kojulta yhden levyn peräti seitsemällä eurolla. Plätty oli Alan Vegan: Saturn Trip(83). Vega on siinä mielessä ajankohtainen, että tulevalta Springsteenin: High Hopes(14) levyltä löytyy Suicide-cover(Vegan bändi) Dream Baby Dream.

Levymessut - Kåren, Turku. 24.3.2013

Lyhyehkö päivitys antoisilta levymessuilta. Kyttäilin jonkin aikaa, että josko Lempäälän Ideaparkkiin tulisi levymessut tälle talvelle/keväälle? Mutta näin ei tapahtunut, siispä vanha kunnon Kåren levymessuineen tyydytti (kyltymättömän) muovin nälkäni.

Tällä kertaa olin ajoissa paikalle ja pääsin varsin otollisille mestoille. Ensimmäisellä ns. "euron svedulaarilta" tarttui kassiini liki parikymmentä halpaa muovikiekkoa. Mainittakoon näistä muun muassa: Warren Zevonia, Cigacon eka, Barry Whitea, Billy Joelin: Piano Man(73), Dave Edmundsia, Joe Cockerin alkupään tuotantoa ym. ym. Näistä eukun löydöistä parhaimmat olivat Simple Mindsin harvinainen Sisters Feeling Call(81), J. J Calen: Troubadour(76) ja Kris Kristoffersonin 70-luvun alun helmi: The Silver Tongued Devil and I(71).

Samaiselta ruotsimyyjien kojulta nappasin vielä vähän kalliimmalla pitkään etsimäni Queenin: A Night at The Operan(75) viidellä eurolla. Kyseessä oli vielä originaali brittipainos. Hinnan sain tippumaan kun ilmoitin levyn kosmeettisesta naarmusta, joka ei sitten vaikuttanut lainkaan kuuntelunautintoon. Queenin jatkeeksi koju tarjosi vielä Elvis Costellon jymäkän kakkoslevyn: This Year's Model(78) neljällä ekellä. Ou jee, kylläpä hymyilytti näiden löydösten jälkeen.

Leveymessuja hallitsivat jälleen kerran muutamat svedumyyjät, suomipoikien kojuiltakin löytyi asiallista plattaa, mutta hinta oli kautta linjan 5-10 euroa korkeampi kuin länsinaapureillamme. Laskeskelin mielessäni, että jos myy levyjä enimmäkseen eurolla, niin paljonko siitä nettoaa päivän aikana? Ei paljoa, ehkä viitisensataa? Sillä pitäisi vielä kustantaa matkat Ruotsista tänne ja mahdollinen majoitus ja syöminen. Levynmyynnin täytyy olla kutsumushommaa(ja onhan se), ei tällä hommalla rikastu, Sanoisin, että tämä on nuhjuisten neli-viiskymppisten miesten sosiaalinen keräilytapahtuma, jossa voi luvalla taantua nuoruuden musatunnelmiin.

Messujen muita oleellisia löytöjä olivat: Lou Reedin: New York(89), David Bowien albumit: Hunky Dory(71), Young Americans(75) ja Station to Station(76), kaikki nämä neljällä ekellä kappale. Bowieta oli messuilla yllättävän runsaasti ja varsin kohtuuhintaan. Pin-Ups(73) ja David Live(74) jäivät odottamaan vielä seuraavia messuja. Löysin myös originaalin Pink Floydin: Atom Heart Motherin(70) neljällä eurolla, tosin aika naarmuisen sellaisen. Ehkäpä laitan sen kirpparilla eteenpäin? Intensiivisen kaksituntisen täydensin vielä muutamilla loppuhetkien euron lätyillä: Richard Thompsonin: Across the Crowded Room(85) ja Peter Gabrielin: 4(82).

Sanoisin, että messut kiipeää kaikkien aikojen levymessulistalla Top 3:n tuntumaan. Varsin antoisat messut, jossa henkilökohtaiseen nautintoon vaikutti ennen kaikkea ajoissa paikalle tuleminen. Kaiken kaikkiaan muovia lähti mukaan n. 50 tsipaletta ja kokonaishinta jäi selvästi alle satasen. Eli halvalla lähti mukaan paljon hyvää. Ompahan taas kaksoiskappaleita ja bileiden pääpalkintoja tiedossa kavereilla.

Levytori - Tampere Beatles Happening. 19.1.2013

Vuoden ensimmäinen muovinkierrätystapahtuma oli tämänpäiväinen levytori Tampere-talossa, Beatles-tapahtuman yhteydessä. Kojuja oli tällä kertaa selkeästi vähemmän mitä kahdella aikaisemmalla kerralla, mutta meitä levynkerääjäfriikkejä ihan kiitettävä määrä. Nopea silmäys paljasti, että tilaisuudesta ei löytynyt yhtään ”euron laaria” tai ”muutaman euron laaria”. Paikalla oli suomalaisia ja melko hintatietoisia levynmyyjiä. Näkisin, että tämä tapahtuma on pienoisversio varsinaisista levymessuista, joissa on ulkomaisiakin myyjiä.

Vähäisen tarjonnan vuoksi löydötkin jäivät aika vähäisiksi. Mukaan tarttui vain neljä vinyyliä. Kukkarolle ja notkuvalle levyhyllylle tämä oli helpotus. Useilta levymessuilta tutun myyjän laarista löytyi ensimmäinen aarre, aavikkorokin kuninkaan, eli Giant Sand yhtyeen Long Stem Rant(89) viidellä eurolla.

Aikani pyörittyä melkein jokainen(niistä vähäisistä) laari osoittautui pettymyksestä, joko tarjonnaltaan tai hinnoittelultaan. Voi olla, että levykokoelmani on kasvanut sen verran suureksi, että löydöt ovat joka kerta harvemmassa. Paljon on kyse myös ylihinnoittelusta, varsinkin nyt kun vinyylillä on taas nostetta. 70-luvun kuluneesta Motown-tyyppisestä soullevystä on vaikea maksaa vitosta enempää, kun tietää että ulkomailta tai levymessujen ruotsimyyjien laarista ne lähtee parilla ekellä. Toisaalta suomalaisillekin myyjille joskus ihan kannatuksen vuoksi voi maksaa ”ylihintaa”, jotta elinkeino jatkuu ja heitä näkisi seuraavillakin levymessuilla

Levymessut ja levytorit ovat selkeästi keski-ikäisten miesten kohtaamispaikkoja, tavallaan muovinkierrätyspisteitä, jossa vanha tavara vaihtaa omistajaa, myyjän puolella koti tuulettuu ja ostajan sisustus muuttuu alati tukalammaksi pvc-paineen lisääntyessä ja tilkitessä huoneiston vapaat neliösentit. Tässä harrastuksessa on samanaikaisesti jotain surullista, että jotain innostavaa. Kaikki eivät ole keräilijöitä ja se joka keräilijyyteen todenteolla syttyy, niin löytämättömien helmien etäinen kajo saa jaksamaan. Toisaalta vinyyli kooltaan on aika pieni, jos harrastuksena olisi vaikka vanhat autot tai moottoripyörät.

Parhaimmat löydöt tein sympaattisen vanhan herran kojulla, joka tilanpuutteen vuoksi joutui harventamaan levykokoelmaansa. Silmiin osui hetken plärätessäni Stephen Stillsin klassinen Manassas(72) tupla-albumi, tämän Crosby, Stills, Nash miehen kunnianhimoisin ja parhaaksi tituleerattu albumi. Toinen kojun löytö oli myös pitkään etsimäni The Faces-yhtyeen Ooh La La(73). Molemmat albumit olivat liki soittamattomia ja alkuperäisasussaan. Pienen lämmittävän musakeskustelun päätteeksi yhteishinnaksi sovittiin 25 euroa, joka näistä rokin klassikoista ei ole todellakaan liikaa. Mukavaksi lopuksi palasin vielä ensimmäisen myyjän kojulle, jossa silmiini osui Jeff Beck Groupin Orange Album(72). Pikku tingillä hinta putosi kahdeksasta kuuteen euroon.

Viimeisimmillä levymessuilla olen ollut havaitsevinani pienoista ”levymateriaalin” puutetta, ihan kuin myyjillä ei olisi reservissä riittävästi levyjä kysyntään nähden? Onhan vinyylien keräys koko ajan ollut lievässä nousukiidossa, messuilla liikkuu myös paljon nuoria(20-30v) levynkeräilijöitä, jonkin verran naisiakin. Toisaalta itse on kokenut aika valtavia elämyksiä joillakin menneillä levymessuilla ja muilla levynkeräysmatkoilla, että vähän vaatimattomammat messut eivät täytä omia odotuksiani. Tähän liittyen mielessäni on hurja suunnitelma, Skandinavian suurimmat levymessut Tukholman Solnassa helmikuun lopulla. Niin, jos tälle reissulle tulee lähdettyä, palatessani on kai syytä sitten perustaa oma levykauppa? Nimi olisi jo tiedossa.

Mustan kullan metsästys jatkuu - Levymessut, Lempäälä Ideapark, 1.9.2012

Tuliko edellisessä bloggauksessa puhutta jotain levyjenostolakosta? En muista tarkkaan mitä höpisin, liekö moraalinen tuska ollut huipussaan ja kukkaronpohja täysin suojaton? Nyt kävi sillä tavalla, että Ideaparkiin pukattiin levymessut heti syyskuun alkuun. Olin arvuutellut osallistumista 15.9 Turun Kårenin messuille, mutta nyt tuon arvuuttelun sai unohtaa, sillä Ideapark tarjosi mustaa muovia koko rahan edestä ja ylikin. Tässä sitä taas oltiin.

Messut olivat tällä kertaa normikattausta pienemmät, pöytiä oli ainakin kolmasosa vähemmän mitä edellisillä kerroilla. Ruotsalaisia myyjiä lienee sellaiset puolenkymmentä ja suomalaisia vähän enemmän. Vaikka myyjiä oli vähän, niin hinta-laatusuhde oli kohdillaan, jopa normaalia levymessukertaa enemmän. Rankkaisin nämä messut laadun puolesta jopa toiseksi parhaiksi messuiksi jossa olen ollut. Ne parhaat messut olivat myös Ideaparkissa 6.5.2011, josta löytyy myös bloggaus.

Luonnollisesti näilläkin messuilla keskityin lähes pelkästään svedumyyjien kojuihin, sen verran täytyy vieraita pitää hyvänä. Ensimmäiseksi tupsahdin otollisen näköiselle euron laarilla, mutta pikapläräys näytti laadun olevan aika keskinkertaista. Nopea siirtymä seuraavalla laarilla ja Padam! Siinä ne olivat, lukuisia runsaita kahden euron laatikollisia pvc-muovia. Asialla oli tuttu ruotsalainen kaveri, jonka laarit viime kerralla olivat täynnä kolmen euron kamaa, nyt oltiin tultu hinnassa alaspäin ja levyjen laatukin oli parantunut.

Seuraavan puolituntisen elin ja hengitin intensiivistä levynkeräysenergiaa, läsnäolo oli kympissä ja sormet pläräsivät vilkkaasti tätä mustan kullan aarreaittaa. Ostin useita levyjä, kymmeniäkin, aika ..tun paljon, melkein liikaa. Löydökset olivat huippuluokkaa, kuten T.Rexin: Electric Warrior(71) yllättävän hyväkuntoisena ja epäilen että vielä originaalina, Steve Millerin 70-luvun alun ”harvinaisia” plattoja, Beach Boysin: Sunflower(70), Leonard Cohenin: Songs of Leonard Cohen(67), Blondien: Plastic Letters(77), Van Halenin: I(78), Sparksin: Kimono my House(74) näin muutamia mainitakseni ja kaikki kahden euron hintaan. Tällä laarilla vierailin vielä toistamiseen ja täytyi myyjälle ihan vitsiä heittää, kun aion ilmeisesti lahjoittaa kaikki rahani hänelle. Kirsikkana kakun päälle sain tingattua The Bandin: The Band(69) älpykän hyväkuntoisena originaalina viiteen euroon, joka oli myös messujen kallein ostokseni.

Tämän hurjan kojun jälkeen elin hetken jälkilämmöllä, mutta sytyin pian uudestaan toisen ruotsimyyjän kojulla, jossa kolmeen eukkuun tsipale lähti Randy Newmanin: Sail Away(72), Jimmy Cliffin: Harder They Come(ost) (72) ja Manfred Mannin: Nightingales and Bombers(75). Uuh, varsinkin toi Newmanin Randyn levy avattavilla kansilla oli jotain ekstaattisen erinomaista, tältä levyltähän löytyy muun muassa originaaliversio biisistä: You can leave your hat on.

Loppuvaiheessa minun messuaikaani käväisin vielä yhden ruotsimyyjän kaukaa katsottuna vaatimattoman näköisellä laarilla, mutta hetken aikaa sitä plärättyäni hämmästyin mitä aarteita ne pitivät sisällään. Tarjous oli kympillä kolme. Löysin helposti enemmän kuin kolme, siis kuusi, vai yhdeksän…no joka tapauksessa levykassini pohjalle sujahtivat muun muassa Bruce Springsteenin liki soittamaton: Nebraska(82), Talking Headsin tuplalive: Name of the band…(81), Pink Floydin: Wish You Were Here(75), The Whon: Live at Leeds(70) ja The Clashin: London Calling(79). Aivan huikeita klassikoita, joista osan omistankin, joko kehnona vinyyliversiona tai ceedeenä. Positiivinen yllätys oli tuo Clashin levy, kannet olivat melko eläneen näköiset, mutta itse levy soi todella hyvin, täytyy sanoa että tässä tapauksessa vinyyli pesee ceedee-soundin 6-0.

Tehokas puolitoistatuntinen Lempäälässä täydentyi vielä muutamilla hajalöydöillä: American: The Homecoming(72), Joe Strummerin harvemmin vastaantuleva sooloalbumi: Earthquake Weather(90) sekä minun Elton Johnin 70-luvun vinyylikokoelman täydentävä: Elton John(70) eurolla. Näin löytyy hyllystäni herran kaikki 70-luvun studiolevyt vinyylinä, niistä 80-luvun lätyistä ei ole niin väliä, silmäläsikyyn taso on tosin noussut taas viime vuosina, esmes Leon Russelin kanssa yhdessä tehty: The Union(10) on mainio levy.

Saldo: useita(kymmeniä) levyjä, keskihinta alle kahden ja puolen euron, ei siis paha hinta-laatusuhde. Henkinen saldo: täydellinen ähky, pitikin taas mennä hakemaan muovia hyllyjen täytteeksi, vaikka itse musiikki hyväileekin kauniisti repaleista sisintäni. Jep, dilemma on ikuinen, ollako vaiko eikö olla levykeräilijä? Edelleen pukkaa ajatusta levyjen ostamisen jonkinmoisesta(totaalisesta) rajoittamisesta, että löytyisikö tähän hommaan jotain uutta kulmaa? Mites tää digitaalinen maailma, Spotify etc. Voiko se riittää minulle? Ei niin kauan kun pidän levyä tärkeänä materiana ja haluan omistaa tuota materiaa. Luopua en voi, en ainakaan vielä, paitsi niistä lukuisista kaksoiskappaleistani jotka odottavat oikeaa kuulijaa, ehkä juuri sinua?

Lempäälä again - Levymessut 22.4.2012, Ideapark

Luin tänään sunnuntain Hesarista erittäin hyvän kolumnin levykauppojen katoamisesta, kirjoittajana toimi Flaming Sideburns – mies Jarkko Jokelainen. Erityisesti jutussa kosketti loppupyyntö olla tilaamatta niitä levyjä näiltä verottomilta saarilta parin euron takia. Haluammeko, että paikkakuntamme kivijalkalevykauppamme kuolevat pikkuhiljaa pois, voinko kuvitella tilannetta että Swamp Music tai Epe’s Tampereelta lopettaisi toimintansa? En voi, enkä halua. Juttu oli tietenkin kirjoitettu tätä viime lauantaista 21.4 Record Store Day:ta silmällä pitäen, eli kansainvälistä levyjenostopäivää. Tänä päivänä useat artistit julkaisivat jotain spesiaalimateriaalia ja muutenkin levymyyntiin saatiin yksi kiimainen piikki lisää. Kuulemma tämän päivän ansiosta levyjä myydään enemmän kuin jouluna. Erittäin hyvä homma sanon minä. Itse pääsin tuttuun levyjenpöyhimishurmokseen seuraavana päivänä Ideaparkin levymessuilla. Taskuun oli laitettu nätti nippu seteleitä, nahkarotsi oli jätetty keväisen ilman vuoksi autoon ja kankainen levykassi roikkui huolettomana olalla. Mies oli taas valmis sukeltamaan syvään pvc-muovin jättömaille.

Ensimmäinen laari tarjosi varsin antoisan kattauksen, Cat Stevensin: Mona Bone Jakon(70), pari kappaletta Beach Boysia, Policen Ghost in a Machine(81) ja Ry Cooderin Jazz(77) olivat eka laarin kärkilöytöjä vaatimattomaan kahden ja puolen euron kappalehintaan. Sormien lämmetessä seuraavalta, edellisen tapaan svedulaarilta, löytyi hulppea euron löytö: Was(Not Was): Are You Okay?(90). Keskiössä olivat jälleen kerran ruotsalaiset levymyyjät antoisine laareineen. Vähän kirpaisi kun tuli käveltyä välinpitämättömästi kotimaisten myyjien laarien ohitse, mutta ei voinut mitään, kun ruotsipoikien hinnat olivat kohdillaan. Ei silti, esimerkiksi Tamperelaisen Swamp Musicin vinyylitarjonta oli varsin edustavaa, mutta saman 15-20 euron Neil Youngin löysi rajanaapureiden pöydästä puolet halvemmalla. Piti tehdä kukkaroa kuunteleva valinta. Niin, kuka niiden kivijalkalevykauppojen puolesta oikein puhukaan? Seikkailu jatkui laarilta toiselle. Parhaimmat löydöt tein vähän sieltä täältä. Levykassiin eksyi muun muassa The Clashin: Combat Rock(82) vitosella, ex-rollarikitaristi Mick Taylorin soolo: Mick Taylor(79) ja No Nukes(80) – livetriplalevy myös vitosella, jossa eri artistit, muun muassa Bruce Springsteen, Doobie Brothers ja Jackson Browne kampanjoivat ydinvoimaa vastaan yhteisessä konsertissaan.

Levymessut huipentui muutamaan rokin klassikkolevylöydökseen. Pitkään olin suhtautunut vähän välinpitämättömästi tähän 60-70-luvun superkokoonpanoon Crosby, Stills, Nash & Young, enkä ollut oikein tosissaan ottanut edes heidän rokin klassikoihin lukeutuvaa esikoisalbumiaan: Deja Vu(70). Esimerkiksi Fleet Foxes – miehen Robin Pecknoldin ynnä muiden nykymuusikkojen ylitsevuotava CSN&Y diggailu oli pistänyt lähinnä ärsyttämään. Kyllä niitä stemmoja ovat muutkin osanneet laulaa, esmes niinkin reliikki bändi kuin Beach Boys. Joka tapauksessa nyt otin tietoisen riskin ja ostin varsin sopuisaan hintaan levyt: Deja Vu(70), CSN(77) ja Stephen Stills(70) soolon. Nyt olen vasta varovaisessa ensimmäisen ja toisen kuuntelun vaiheessa ja täytyy kertoa, että kritiikin kuoreni on murskana, tuo Stephen Stillsin soolo on hävyttömän hyvän kuuloista tavaraa, puhumattakaan tästä Deja Vu – klassikosta. Lähteiden mukaan myös pätevä platta: CSN(77) saa vielä odottaa vuoroaan, ei makeaa mahan täydeltä.

Ostomääräni levymessuilla pysyi oman mittapuuni mukaan kohtuudessa, noin kaksikymmentä levyä kolmen ja puolen euron keskihintaan. Väittäisin jopa, että huttua tuli tällä kertaa hankittua vähemmän ellei Roy Orbisonin ”köyhän kauden” sooloa Regeneration(77) laske sellaiseksi? Kaikkien aikojen levymessut listallani tämä tapahtuma kipusi pistesijoille, muttei millään muotoa mitalisijoille. Ihan hyvät messut, naapurin levymyyjiä tuli taas tuettua sen verran, että heillä on syytä tulla ensi syksynä uudelleen Tampesteriin. Toivotaan niin.