sunnuntai 18. helmikuuta 2024

Pekka Nisu. Telakka. 16.2.2024.

Pimeys yhtye teki aktiiviaikanaan neljä laadukasta albumia, joista viimeisintä pidän parhaana. Rytmikäs ja raikas Delta (19) yhdisteli juurta, soulia ja koneita onnistuneesti. Sinänsä oli harmi, että levy jäi Pimeyden viimeiseksi. Yhtyeen kitaristi Pekka Nisu starttasi soolouran pahimpaan korona-aikaan. Vahvat levyt Papillon (21) ja Kaiken täytyy mennä (22) jäivät vähäiselle promoamiselle, ehkäpä juuri keikkarajoitusten vuoksi.

Tämän vuoksi oli ilahduttava kuulla, että Nisu bändeineen oli tulossa Telakalle, vuodenalussa ilmestyneen Lauhanmaa (24) albumin julkkarikeikalle. Nisun omia maaseutujuuria tarkasteleva albumi on noteerattu ilahduttavan hyvin musiikkimediassa. Artistin nykyistä linjaa on kutsuttu sydänmaarockiksi, jonka ulkomaisina verrokkeina voi pitää esimerkiksi John Coucar Mellencampin kasarin lopun juurevia albumeja: Scarecrow (85), Lonesome Jubilee (87) ja Big Daddy (89). Toki kotimaisessa musiikissa maaseudun kuihtumista ovat käsitelleen muun muassa Mikko Alatalo ja Kolmas Nainen hienossa kappaleessaan: Paskanhajua.

Lauhanmaalla Nisu esittäytyy ennen kaikkea tarinankertojana. Lyriikka on tähänastisen uran vahvinta. Omista juuristaan kertovat tarinat ovat uskottavia ja lyyrisesti tarkkoja. Kova Sade on vaikuttavaa härmän Springsteeniä, kappale jonka kirjoittamisesta esim. Anssi Kela vois unelmoida. Tämä on toki voimakkaasti sanottu ja kyllähän Kelan oma tuotanto on parhaimmillaan todella relevanttia. Mutta Nisun uudessa ilmaisussa on sellaista rehellisyyttä ja tarttumapintaa, joka vetoaa itseeni, koska olen yhtälailla aikoinaan isompiin ympyröihin muuttanut maalaispoika. Toki Pohjois-pohjanmaalta ja vuosikymmen aiemmin. Mutta teema on edelleen sama: maaseutu kuihtuu ja nyt se kuihtuu ihan kokonaan, voisiko vielä jotain tehdä?

Telakalla olen harvoin nähnyt huonoja keikkoja. Ravintolan historiallinen ja miellyttävä klubiympäristö suorastaan edesauttaa hyvän keikan syntymistä. Pekka Nisu bändeineen kiilasi keikallaan helposti kaikkien aikojen Telakan Top 10 listalle. Tämä on paljon sanottu, sillä Telakalla olen nähnyt viimeisen 25 vuoden aikana kymmenittäin upeita ja unohtumattomia keikkoja.

Nisun keikka oli alusta loppuun täyttä tavaraa. Yleensä keikoilla tulee tylsempiä suvantokohtia, mutta tänä iltana sellaisia hohhoijaa-kohtia ei tullut. Artisti ja bändi oli kovassa iskussa ja livesoundi oli miksattu muhkeaksi ja erittäin hyvänkuuloiseksi. Useat Lauhanmaan levyn kappaleet kuulostivat livenä paremmilta, kuten Nyt kun oon jo menettänyt sut, vaikka Veli-Matti Järvenpään haitari oli korvattu huuliharpulla. Askeleet kappale ei ole suosikkejani levyllä, mutta livenä kuultuna kappale löysi koko potentiaalinsa.

Loppuunmyydyllä keikalla Pekka Nisu soitti koko Lauhanmaa albumin läpi. Levy on erityinen siinäkin suhteessa, että se paranee loppua kohden. B-puolen veisuista (jos ajatellaan levyä lp-kokonaisuutena) kaksiminuuttinen maaseudun historian tiivistys Huittisten hirvenpää on jylhyydessään hienomaaseudun kesätyöntekijästä kertova vauhdikas ralli Jouni nostaa hymyn suupieleen, koska se tuo mieleeni isoveljeni, jonka nimi on myös Jouni. Toimiva on myös levyn teemaa isosti esiin nostava Se aika ei palaa, sekä ehjä ja vaikuttava tarina Haaveissani Eloise. Tämän kappaleen Nisu oli soittanut ennakkoon itselleen J. Karjalaiselle, joka oli sanonut, että ihmiset tulevat kysymään sinulta, että onko biisin tarina tosi? No onko se? Siihen emme saaneet vastausta ainakaan tällä keikalla.

Varsinainen keikka päättyi levyn vahvimpaan kappaleeseen: Jatkaja, jota pidän jo nyt yhtenä viime vuosien parhaimpana suomirock-biisinä. Jatkaja iskee juuri siihen kohtaan, kun tilan elukat kävelytetään teuraaksi "mulliautoon" ja maatilan jatkaminen päättyy. Biisin haitarin sävyttymässä toteutuksessa ja lyriikassa on sellaista joka koskettaa, vaikka maaseudulla ei olisi koskaan elänytkään. Kun viimeinen elukka lähti, sen otsassa paloi tähti, siihen teräskauhaan se putos, sielu tuli vesihöyrynä ulos. Sanoitus on eittämättä levyn vahvin.

Encorena kuultiin neljä kappaletta esikoisalbumilta Papillon (21), Soihtu, Uusi Maa, Dynamo sekä viimeisenä kuultu, eeppinen Suomen kesä, osat 1 & 2. Olisi maistunut myös jokunen kappale Nisun kakkoslevyltä tai viime keväinen irtosinkku Kevään valoihin, mutta hyvä näinkin. Pekka Nisu bändeineen soitti erinomaisen keikan, jossa paistoi osaaminen ja muusikkous. Nisun preesens ja lauluilmaisu oli todella vahvaa. Enkä voi olla korostamatta myös muun bändin panosta keikalla, soolokitaristi, basisti, kosketinsoittaja ja hymynkare suunpielissä soittanut rumpali hoitivat tonttinsa erinomaisesti. Näin täyteläisen keikan jälkeen on hyvä jatkaa kohti kevättä ja valoisampia päiviä.



sunnuntai 21. tammikuuta 2024

Melrose - Klubi. Tampere. 20.1.2024

Miten on sellainen olo, että edellisestä näkemästäni Melrosen keikasta ei ole montaa vuotta. Mutta totuus onkin toisenlainen. Siitä on aikaa noin kaksikymmentä vuotta, jolloin näin Melrosen tamperelaisessa yökerhossa, ehkä Gloriassa tai aiemmin sen paikalla olleessa yökerhossa, jonka nimeä en muista. Ihan ensimmäisen kerran näin bändin Vihannin mäntylammella kesällä 1990. 

Vantaalta kotoisin oleva bändi on tehnyt Suomen mittakaavassa merkittävän ja ehjän uran. Kokoonpano on ollut viimeiset 33 vuotta sama, kitaristi/laulaja-lauluntekijä Tokela, basisti Roger ja rumpali Jami. Näistä Tokela ja Jami ovat olleet kuvioissa aivan ensimmäisestä Melrose (86) nimisestä levystä lähtien. Eka levy breikkasi lujaa ja sai kriitikoiltakin paljon kehuja. Rich Little Bitch, Gang War ja Coming Out Soon ovat levyn parhaita biisejä. Muistan kun kuulin näistä jälkimmäisen eka kerran radiosta, silloin mietin, että mikä on tämä kova ulkomainen rockbiisi. 

Perusrokkia ja rockabillyä räjähtävällä tavalla yhdistänyt bändi teki selvää jälkeä keikkalavoilla ja voi sanoa, että Melrose oli alusta alkaen vahva livebändi. Väkevän debyyttialbumin jälkeen ilmestyi vähän heikompi Another Piece Of Cake (87) ja tästä kolme vuotta, niin ilmestyi musiikillisia sävyjä laajentanut Full Music (90). Levyltä löytyy yksi bändin uran parhaista biiseistä: Waitin' For a Call. Jostain syystä Full Music (90) levyä ei löydy suoratoistosta. Seuraava albumi Rock my world (93) oli vähän sillisalaattimainen, vaikka siinä on kelpo ralleja, mukavan painostavan nimikappaleen lisäksi Rollarimainen Whatever ja Ismo Alangon kynäilemä Human rights for snakes, joka on Sielun Veljet bändin Softwood Music (89) levyn ylijäämäraita.

Melrosen kolme viimeisintä levyä: Trio (95), It's In The Bag (02) ja Got It Made (15) ovat mielestäni bändin uran ehjimpiä ja ehkä parhaimpia. Trio-soundi on hioutunut täydelliseksi ja mitään liiallisia tyylikokeiluja näillä levyillä ei ole. Bändi tietää mitä tekee ja se välittyy myös kuulijalle. 

Sama fiilis välittyi tällä Klubin keikalla. Bändi on tehnyt työtänsä yli neljäkymmentä vuotta. Se näkyi ja kuului kaikessa tekemisessä. Bändi hyppäsi heti rokkenrollin ytimeen. Aloituskappaleessa Rock N Roll Cliche Tokelan laulu lähti heti lujaa ja räjähtävästi, mitään ei säästelty, vaan painettiin heti täysillä kaasua. Samanlainen energiataso pysyi yllä koko keikan ajan. Vajaan puolentoista tunnin keikan aikana kuultiin kattavasti biisejä liki kaikilta bändin levyiltä, lukuun ottamatta Full Musicia (90) ja Rock my world (93) plattoja. (Huom! Paikalla olleet: korjatkaa jos olen väärässä)

Keikan parhaimmistoa olivat alati tehokas Gang War, It's In The Bag (02) levyn, myös rollarivaikutteinen, MVP sekä Trio (95) levyltä löytyvä, erittäin kulkeva ralli: The Chief. Bändin tunnetuimman biisin, Rich Little Bitchin aikana, Tokela esitteli pitkäikäiset bänditoverinsa, joissa näkyi jo selvemmin elämisen merkkejä, mutta se ei mitenkään vaikuttanut soittoon. Rogerin basso napsui oikeaoppisesti ja Jamin kannutus piti homman läjässä. Kruununa alati energinen Tokela nosti paketin kansainväliselle tasolle. Kyllä, näin väitän. Melrose on maailmanluokan artisti ja on ollut sitä aina. Melrose on myös niittänyt mainetta hurjilla keikoilla Suomen rajojen ulkopuolella. Vaikka levyjä on julkaistu vain seitsemän ja edellisestä on yhdeksän vuotta, niin se ei häirinnyt tällä keikalla. Intohimo olemassa olevan materiaalin esittämiseen oli sen verran kova, että mitään uusia veisuja ei tällä keikalla kaipaillut. Kuten Tokela keikalla totesi: "Pitäs kuulemma lopetella, mutta on niin mukavaa, ettei millään malttas" 

Tässä linkki Tokelan parin vuoden takaiseen haastatteluun, joka vain vahvistaa kuvaa kovan työmoraalin bändistä:

https://www.soundi.fi/jutut/vaikka-tulisi-kutsu-gnrn-lamppariksi-melrose-tarkastaa-onko-muita-keikkoja-jo-sovittu-olisi-tosi-epakorrektia-sanoa-ettemme-nyt-tulekaan/?utm_medium=Social&utm_source=Facebook&fbclid=IwAR0tuvTMr4b-jm3bRVdFLzzaA3dGO66Lf5L7hdtPabafUEo2MYryuwZjFZA#Echobox=1670500875



sunnuntai 7. tammikuuta 2024

Daryl Hall & John Oates - Abandoned Luncheonette

En ole ihan varma olenko jo kirjoittanut tästä levystä? Ainakin se on ollut mielessäni pitkään...ja vielä pitempään olen jahdannut levyn vinyyliversiota löytämättä sitä, vaikka kyseessä on periaatteessa halppislevy.

No sittenhän levy löytyi kahdella eurolla Tampereen Silinteri-kirppiksen laarista. Ah ja kaiken lisäksi miellyttävä originaali jenkkipainos. Abandoned Luncheonette (73), miten mainiosti nimetty levy. Kyseessä on tosiaankin viidenkymmenen vuoden taakse hylätty herkkupala, soulduo Hall & Oatesin järjestyksessään toinen studioalbumi. 

Esikoinen Whole Oats (72) ei herättänyt vielä suurempaa kiinnostusta ostavassa yleisössä ja musakriitikoissa, mutta tämän kakkoslevy noteerattiin korkealle, ainakin musakritiikeissä, mutta isompi menestys vielä odotti muutaman vuoden. Levyn tunnetuin kappale She's Gone breikkasi hitiksi kolme vuotta myöhemmin uudelleen lämmityksen myötä. Kappale on äänestetty sijalle 336 Rolling Stone lehden kaikkien aikojen Top 500 biisilistalla. 

Kyllähän kappale on edelleen komeaa kuunneltavaa. Merkille pantavaa kappaleessa ja koko levyssä on tietynlainen orgaaninen lämmön tunne, joka on harvinaista herkkua nykyaikana. Kyse on oikeista soittimista, kuten mellotronista ja tenorisaksofonista. Ja kyllähän nämä pojat ovat osaavat laulaa, kalpeanaamaisempi Daryl Hall on aikansa ensimmäisiä valkoihoisia soullaulajia, ehkä Steve Windwood väläytteli soululaulukykyjään vajaa vuosikymmen aiemmin, mutta Daryl Hall on todellinen samettikurkku. Partneri John Oates ei teknisesti häviä piiruakaan, mutta Darylin äänessä ripaus enemmän lämpöä ja karismaa.

Biisien teko sujuu molemmilta kavereilta mainiosti. Levyn avaava, Hallin tekemä, When The Morning Comes tihkuu samaa lämpöä kuin megahitti She's Gone. A-puolen päättävä I'm Just A Kid on taas Oatesin tekemä merkityksellisen kuuloinen kappale. Biisintekovastuu jakautuu aikalailla puoliksi, kuten kautta historia muillakin duon levyillä. B-puolen avaava nimikappale tarjoaa 70-luvun, vähän Billy Joel-tyylistä ravintolaromantiikkaa. Moniosainen kappale on levyn kunnianhimoisimpia. 

Levyn kappaleet ovat kauttaaltaan vahvaa tekoa, jota sujuva soitto ja nämä hunajaiset miesäänet kuljettavat eteenpäin. Tunnetuin termi tälle musiikille on blue-eyed-soul, joka tietenkin tarkoittaa valkoihoisten tulkitsemaan soulmusaa. 

Abandoned Luncheonette (73) oli tietenkin vasta lähtölaukaus duon pitkälle ja menestyksekkäälle uralle. Seuraava levy olikin täysin erilainen, Todd Rundgrenin tuottama, taidepopimpi War Babies (74), joka taisi ilmestyessään vähän flopata, mutta vuosien myötä levy on saanut kadonneen klassikon statuksen. Tämän jälkeen levyjä ilmestyi melkein joka vuosi aina ysärin alkuun saakka. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa. Daryl Hallin ääni on edelleen terässä, ainakin viitisen vuotta ilmestyneellä Todd Rundgrenin erinomaisella White Knight (17) albumilla, jossa Hall vokalisoi vielä komeasti. Mutta lopuksi sukelletaan tähän em.mainittuun klassikkoon.



perjantai 29. joulukuuta 2023

Pekko Käppi & K:H:H:L - Vastavirtaklubi. Tampere. 16.12.2023.

Joskus on vaan pakko lähteä kuuntelemaan livemusiikkia, kuten tänä joulukuisena lauantai-iltana. Vaikka mukaan ei saisikaan ketään kaveria, niin livemusiikin kutsua voi olla vaikea vastustaa. Vastavirtaklubin neljän bändin kattaus vaikutti yksinkertaisesti vastustamattomalta ja kirsikkana kakun päällä oli Pekko Käppi ja yhtyeensä K:H:H:L. 

Käpin lisäksi Vastavirrassa esiintyi kolme muuta bändiä. Kymmenen euroa tästä kattauksesta ei todellakaan ollut liikaa. Muista bändeistä nostan esiin pumpun nimeltä: Dark Bottle. Karismaattisella äänellä varustettua jenkkilaulajaa säesti kotimaisista muusikoista koottu laadukas joukko. Kotisivuillaan bändi kutsuu musiikkiaan punk-americanaksi ja doombillyksi. Energinen livesetti piti hienosti näppeissään. Laulut olivat vahvaa tekoa ja soitto toimi komeasti. Jälkeenpäin sain selville, että kyseessä oli laulaja Donin eläkkeellesiirtymiskeikka professorin virastaan. Toivotaan, että eläkepäivät pitävät sisällään paljon musiikkia ja sen tekemistä.


Pekko Käpin keikka oli juuri sellaista laadukkuutta mitä osasin toivoakin. Uusi Credo (23) albumi oli odotetusti keskiössä. Tuon levyn kuuntelin ensimmäisen kerran vasta keikkapäivänä. Hyvältä kuulostava, ilmeisesti aikalailla kerralla purkkiin äänitetty albumi, toimi hyvin korvalapuissa ja myöhemmin tällä keikalla. Uskontunnustus, eksoottisesti svengaava Kolme ruusua ja rumpali Gilbert Kuppusamin laulama Melanz Kiltir olivat keikan huippukohtia.

Keikka josta kuulin vain neljäkymmentä minuuttia(koska yöbussi odotti), niinpä minun oli kuviteltava loput. Tyrmäkän Sinun vereni biisin jälkeen Pekko sanoi, että soitetaan vielä pari biisiä. Anna kun arvaan. Ne olivat pitkitettyjä, ehkä hurmoksellisuuteen kääntyviä versioita Käpin merkittävimmistä kappaleista. Olisikohan yksi niistä ollut edellisen albumin, erinomaisen Aamunkoin (21) myös erinomainen kappale: Valaita

Tämän mukavan jälkimaun suuhun jättäneen keikan jälkihöyryissä avasin viimein muoveissa olleen Aamunkoi (21) tuplavinyylin. Oih, millaista luovuuden ja ideoitten tuhlausta. Pelkään, että levy tipahti vuoden 2021 koronatyhjiöön ja se meni ihmiseltä hieman ohi, ehkä juuri keikkojen puutteen vuoksi. Nyt tätä levymöhkälettä saa huokeasti levykauppaX:stä ja Svart musicin outlet-laareista. Kehotan tarttumaan.





tiistai 14. marraskuuta 2023

Rolling Stones - Hackney Diamonds

Rollareiden uusi levy on ollut julki jo kohta kuukauden päivät, joka tuntuu paljon pitemmältä ajalta. Sitä on meinannut heittäytyä sentimentaaliseksi uuden rollarilätyn edessä, kuin kyseessä olisi elämän ja kuoleman kysymys. Sitähän se toki myös on. Fysiikan rajat on venytetty äärimmilleen, kuminauha vielä kestää, kitara vongahtaa, kitarisat eivät kuivu, kivi on sileä, jo pienempi, mutta ei olematon, ennen kaikkea Se rollaa edelleen. Mikä ihme!

Toinen kysymys, entä jos uusi Rollarilevy aiheena ei kiinnosta? Tämä kysymys sivutetaan oitis. Tottakai se kiinnostaa. Puhutaan loppusyksyn ihmeestä, odottamattomasta, vaikkakin hyvin odotetusta. Ja ja tarvitseeko maailma tätä arviota noin kymmenentuhannen muun (tai paljon useamman) arvion rinnalle? Veikkaisin, että kyseessä on lähihistorian eniten arvioitu rocklevy. Vastaus tähän on tietenkin: ainakin minä tarvitsen oman arvioni uudesta rollarilevystä, jotta saan tunteeni ja levottomasti karkailevat ajatukseni kasaan.

Näinhän me haluttiin kaiken päättyvän...tai vielä jatkuvan, loppuun asti komeasti, palkeet levällään, etenkin kun niitä palkeita on, ainakin Mick Jaggerilla. Uskon, toivon ja luotan, että autotune ja tekoäly ovat olleet pienessä roolissa tällä levyllä, vaikka tuottaja Andrew Watt on puristanut rollariuden tehokkaaseen ja huojumattomaan formaattiin, kuten Pekka Laine tuoreessa levyarviossaan toteaa: "Nyky-Stones on epäilyttävän ryhdikäs ja normaali". Tätä en haluaisi sanoa ääneen, mutta sanon kuitenkin: Hackney Diamonds kuulostaa paikka paikoin keskivertoa paremmalta Mick Jaggerin soololevyltä, jota muut Rollarit säestää. Ei, en usko tätä ajatusta. Pois se minusta. Toisaalta uudessa Mojo-lehdessä nimenomaan Watt painottaa, että levy on enimmäkseen äänitetty livenä ilman suurempia jälkiäänityksiä ja muuta digitaalista painolastia. Ja käyttää sessioista termiä: It's a Raw Shit. 

Ensimmäiset kuuntelut eivät täysin vakuuttanet minua, mutta olen antanut levylle aikaa ja ehkä armoakin. Useissa haastatteluissa Jagger halusi tehdä ajanmukaisen levyn, moderneilla soundeilla, eikä hakea tietoisesti Exile On Main Streetin retrosoundia. Tässä suhteessa levy on kyllä onnistunut. Tavallaan Stones on pyrkinyt kautta historian flirttailemaan aina sen ajan musiikkisuuntausten kanssa, kuten 70-80-luvun diskomausteet levyillä, kuten biiseissä Hot Stuff ja  Emotional Rescue. Mutta flirttailu on tehty aina rollariutta kadottamatta. Vaan onko se tällä levyllä ensimmäistä kertaa kadonnut? En menisi sittenkään sanomaan. Perataan seuraavaksi levy läpi biisi kerrallaan:

Angry
Edellisessä Blogikirjoituksessa  pidin Angrya aika perusralllina, ei mitään uutta rollaritaivaan yllä. Aika samat vibat vieläkin. Ihan hyvä biisi, mutta ei klassikkotasoa. Monen muun aikaisemman albumit avaussinkut ovat olleet paljon parempia, kuten Bigger Bangin (05) Rough Justice. Angry kulkee vähän ohkaisesti eteenpäin. Ei huono, mutta...8

Get Close
Tämä kappale on huomattavasti kasvanut kuuntelussa. Kuulin sen viikko sitten yllättäen suoratoiston kautta ja mietin, että mikä on tämä tuttu ja hyvänkuuloinen biisi, ennen kuin muistin sen uuden levyn kappaleeksi. Tässä biisissä on mielestäni modernisoitu rollarisoundi parhaimmillaan. Alkuun se kuulosti kliiniltä, mutta kuuntelujen myötä kappalee raaka energia paljastui. Kappaleen torvet törähtelee maukkaasti, tuoden mieleen Sticky Fingersin megaraidan Can't You Hear Me Knockingin. Tiukkaa rollaamista. Tämän biisin kuulisin mielellään livenäkin. 9

Depending On You
Levyn biiseistä tämä puoliballadi kolahti ensimmäisenä. Tässä on tunnetta ja sanomaa, pitkän kuljetun tien tunnusmerkkejä ja paljon sydänverta. Lyyrisesti myös onnistunut kappale, vai mitäs sanot näistä aloitusriveistä:

Your fingerprints in the dark
Your past and present tangle up in my arms
Our secrets sealed in our scars
Sharing a smoke on the steps of a bar

Jagger tilittää varsin onnistuneesti. Pääosassa on tunne kun kuuntelen tätä kappaletta. Muuta en osaa sanoa, kuin että se mahdollisesti levyn parhain kappale. 9½

Bite My Head Off
Kappaleesta meuhkattiin paljon etukäteen kun itse Paul McCartney saatiin bassonvarteen. Aika perusrokki kuitenkin, ei huono, muttei mitenkään mieleenpainuva. Paulin säröbasso on kieltämättä maukas lisä kappaleeseen. Alla oleva kappaleen liveversion ns. salaklubikeikalta kertoo, että biisissä on potentiaalia ja sekin on kasvanut myös kuuntelussa, juuri viilasin kahdeksikon edestä miinuksen pois ja laitoin plussan perään. 8+




Whole Wide World
Alkuun kappale suhahti ohitse mitään sanomattomana. Mutta biisi on kasvanut kuuntelussa(tämäkin). Vähän sellaista Jaggerin soololevyjen tasoa, mutta ehkä sittenkin ihan hyvä albumiraita. Ronnie Wood ylisti yhdessä haastattelussa biisin funkahtavaa riffiä. Kieltämättä kappaleessa on mukavaa potkua, mutta tietoisen moderni ote syö kappaleen tehoa. Sanoisin. Tässä kappaleessa Jaggerin fraseerauksesta on löydettävissä tietoista Cockneyn murrepohjaa. 8

Dreamy Skies
Tätä biisiä on kehuttu sen autenttisuudesta ja Exile On Main Street - vaikutteista. Kyllähän tämä kantriballadi on täyttä tavaraa. Mikään tuotanto ei ole väärällä tavalla päässyt pilaamaan kappaletta, on vain bändi joka soittaa niin taiten kuin osaa. Ja hyvinhän ne pojat vielä osaavat. 9

Mess It Up
Toinen levyn biiseistä joissa on edesmennyt rumpali Charlie Watts mukana. Tavallaan riemastuttavan hitikäs ja Rollareiden ns. diskobiiseihin viittaava tsipale, kuten Miss You ja Dance. Toimii, mutta ehkä tuotantoa tässä liikaa, vaikkakin Charlien kannutus luo aidon rollarikeinunnan tunteen. 8½

Live By The Sword
Toinen ja parempi Charlie Watts - vetoinen kappale. Mukaan on myös saatu bändin alkuperäinen basisti Bill Wyman, iältään 87-vuotta. Muistan lukeneeni jostain, kun Jagger oli kysynyt Wymania mukaan oli hän alkuun varmistanut, että soitatko vielä? 
- Miten niin en soittaisi? Olen tekemässä uutta levyäkin, oli Wyman vastannut. 9

Driving Me Too Hard
Pidän tätä jollain tapaa sisarbiisinä eka sivun Whole Wide Wordille, vaikkakin tämä on balladimaisempi. Yhtälailla molemmat ovat tämän vuosituhannen ja vuosikymmenen ns.perinteisiä rollarirokkeja. Ei mitään uutta auringon alla, mutta sellainen kappale, joka olisi voinut löytyä muiltakin myöhäisaikojen rollarilevyiltä ja puolustaa hyvin paikkaansa. 8

Tell Me Straight
On pakollinen Keef-balladi ja hyvä sellainen. Alkuun biisi kuulosti moneen kertaan kuullulta ja jotenkin ohkaiselta, mutta kyllähän tämä aitoudessaan kiipii muiden Keefin laulamien harvalukuisten rollariveisujen rinnalle, ehkei ihan Happyn, Yoo Got The Silverin tai Before They Make Me Runin tasolle, mutta samantasoisista verrokeista voisin mainita esim. Sleep Tonightin, Slipping Awayn ja vaikka The Worstin. 

Tell me straight
I need an answer, how long can this last?
Just tell me straight, don't make me wait
Is my future all in the past?

Keith tietää, että tiimalasista on tippumassa viimeiset muruset ja ehkä juuri siksi tämä laulu kuulostaa niin koskettavalta ja todelta. Jokin vääräleuka meni harmittelemaan, että tupakinpolton lopettamisen myötä Keefin laulu kuulostaa nyt jo vähän liiankin puhtaalta. 9

Sweet Sounds Of Heaven
Alkuun biisi oli järkyttävä pettymys, jota edellisessä rollaribloggauksessani jo käsittelin. Aika on tehnyt onneksi hyvää tällekin kappaleelle, mutta siitäkään huolimatta en pidä kappaletta levyn parhaimmistoon kuuluvana. Jaggerin laulusuoritus tällä gospel-balladilla on tyrmäävän kova. Lady Gagan mukana olo tuo hyvää lisäarvoa biisille, mutta laulu itsessään on edelleen vähän tylsä. Ehkä vuoden päästä olen eri mieltä ja pidän kappaletta levyn parhaana, mutta nyt kynsin ja hampain annan sen kasimiikan. -8.

Rolling Stone Blues
Tähän kappaleeseen olisi hyvä lopettaa yli 60-vuotinen ura. Biisi, joka antoi nimen tälle bändille. Biisi äänitettiin yhdellä otolla. Mick laulussa ja harpussa, Keef kitarassa. Neljäs otto taisi riittää, niin biisi oli purkissa. Ollaan takaisin alkulähteellä. Ei mitään liikaa, eikä liian vähän. Täydellistä...jos bluesista pidät? Minä pidän. 10.

Nopealla matematiikalla lasken levyn kappaleiden keskiarvoksi numeron: 9. Täten totean, että Rolling Stonesien Hackey Diamonds on kiitettävää tasoa. On vaikea uskoa, että laskisin arviotani enää tästä, biisikohtainen nostaminen tulee varmaankin kysymykseen lähitulevaisuudessa. Tätä arviota ennen luin kymmeniä muita arvioita levystä ja näiden päälle useita haastatteluja. Keskiarvo noissa arvioissa menee aikalailla yksiin oman arvioni kanssa, n. 4/5. 

Eikä tässä kaikki. Seuraavan levyn kappaleista on kuulemma kaksi kolmasosaa jo äänitetty. Tuoreen haastattelun mukaan bändi haluaisi mahdollisimman nopeasti studioon viimeistelemään tämän Hackey Diamondsin seuraajan. Toivottavasti näin käy, ja ennen ensi kesän oletettua kiertuetta ulkona on kaksi uutta rollarilevyä. Ehkäpä tämä on vain fanin toiveajattelua. Keefiltä asiaa kysyttäessä haastattelussa, että tuleeko vielä yksi levy, niin vastaus oli: - En ole mikään Nostradamus!







tiistai 10. lokakuuta 2023

Wilco - Cousin

Amerikkalaisen Wilco-yhtyeen kokeellinen ja tietoisen epävireinen mauste musiikissa välillä hermostuttaa minua. Että jos kuitenkin sen taustalla kulkevan ja harmoniaa rikkovan vonkuvan kitaran ois voinut jättää pois, kuten tuoreen Cousin (23) albumin avauskappaleella: Infinite Surprise. Kappale kulkee muuten ihan mukavasti. Lyriikka on tuttua Jeff Tweedyä, lyhytsanaista, helppoakin tai sitten painokkaan lyyristä. Sanoitukset eivät ole turhan koukeroisia, mutta lyhykäisyydessään kai merkittäviä? En osaa vielä sanoa. Vai miltäs tällainen biisin aloitus kuulostaa: 

Staring
Eye to eye
Staring
Eye to eye

There’s nothing there to see
There’s nothing there to see
There’s nothing there to see
There’s nothing there

Selkeää se ainakin on. Wilcon tuore albumi Cousin (23) oli työn alla jo vuonna 2019. Sitten kuvaan astui korona ja levyn äänitykset tyssäsivät. Alati tuotteliaan Jeff Tweedyn biisipussista löytyi parisen tusinaa biisiä, joiden pohjalta Wilco levytti rennon kantrivoittoisen albumin: Cruel Country (21). Tuo tupla-albumi on yksi rennoimmista ja parhaimmista Wilco-levyistä. Ilmestyessään levy oli pitkään tehokuuntelussa ja uudestaan viime kesänä, kun viimein hommasin levyn fyysisenä äänitteenä itselleni.

Ensikuuntelussa Cousin (23) valui korvien läpi jättämättä suurempia muistijälkiä, ehkä suorastaan vaisun kuuloisena. Nyt kun levyä olen jo jonkin verran pyörittänyt levylautasella, niin mielipiteeni on alkanut (radikaalisti) muuttua. Cruel Countryn (21) julkaisun aikoihin Wilco puhui jo tästä tulevasta levystä ja lupaili kokeellista kamaa. Nyt kuunneltuna Cousin (23) ei kuulostaa mitenkään erityisen kokeelliselta. Kappaleita on maustettu pienillä tehokeinoilla, kuten edellä mainitun avauskappaleen vonkuva taustakitara. Tuottajana on toiminut, myös muusikkona tunnettu, Cate Le Bon.

Kuuntelussa kappaleet ovat alkaneet tarttua kiinni takinliepeisiin, kuin hienovaraiset ystävät, ne kuiskivat korviini melodioita ja melankoliaa. Eka puolen biisikolmikko Levee, Evicted, ja Sunlight Ends kuulostivat alkuun samanlaisilta, mutta kuuntelujen myötä niiden hienovarainen karisma alkaa paljastumaan. Kakkospuolen avaava A Bowl And A Pudding rullautuu jännästi auki, kitara kerii taustalla omaa miellyttävää kertaussäveltään. Jotain mielenkiintoista ja arvoituksellista on tässä kappaleessa.

Tuoreen UNCUT-lehden haastattelussa Jeff Tweedy analysoi hienosti Cousin levyn tematiikkaa, kuinka hän kappaleita tehdessään (ja levyttäessään) hakee sellaista silmäkulmasta nähtävän nopean väläyksen tunnelmaa, kuin näkisi jotain, joka vilahtaa nopeasti horisontin ohitse. Yhtälailla tässä haastattelussa Tweedy syväluotaa kappaleita varsin nautinnollisella tavalla. Uuden levyn, ehkä parhain kappale, rauhaksiin kulkeva ja tunnelmallinen Pittsburgh, on kirjoitettu jo kauan sitten, mutta ei ole löytänyt paikkaansa aiemmilla Wilco-levyillä. Nyt se lepää paikallaan, b-sivun kolmantena biisinä ja tuon haastattelun mukaan myös Jeff Tweedyn yhtenä henkilökohtaisimpana kappaleena, kuten seuraava lyriikkapätkä saattaa paljastaakin:

I've always been afraid to sing
That's a little thing
Somehow, that's all I do
Strange as that seems
I've outlived my dreams

Tweedyn lauluhan ei ole mitään keuhkojen täysimittaista käyttämistä, vaan vähäeleistä ja samanaikaisesti jotenkin haavoittuvan kuuloista. Se jää mieleen tai ei jää lainkaan mieleen. Laulu lähtee jotenkin aina samasta kohdasta, tutunkuuloisena, hyvin harvoin rajojaan venyttelevänä. Tweedyn laulu voi olla se miellyttävä käyntikortti Wilcon maailmaan tai sitten se luotaan työntävä osa. Minua Tweedyn laulu vetää puoleensa. Tämä laulu kyllä määrittelee paljon bändin musiikkia ja lukitsee sen "turvallisesti" omalle paikalleen. Wilco on aina tunnistettavaa Wilcoa, yhtälailla kuin Jeff Tweedyn soolotöistä aina tunnistaa tekijänsä. Sinänsä on yllättävää, että Wilcon musiikillinen tuotanto on edelleen lähestulkoon kokonaan Jeff Tweedyn kappaleiden varassa, vaikka bändissä on lahjakkuutta ja luovaa potentiaalia laajemminkin. 

Cousin alkaa asettua omalle paikalleen minussa. Levy on pyöräytetty nyt neljä kertaa läpi. Kuulostaa koko ajan paremmalta. Tuleeko parhain tai kohottavin kappale vasta viimeisenä? Kevyesti poppaava Meant to be hivelee korvia erityisen mukavasti. Todellinen nostatusbiisi, ainakin tässä alt-rock-genressä, toisessa genressä voisi kuulostaa vain aika mitättömältä pikkubiisiltä, joka ei uskalla olla tarpeeksi iso. Mutta juuri nämä hienovaraiset (ja joskus yllättävät) musiikilliset ratkaisut tekevät Wilcosta kiinnostavan bändin. Kun siihen lisää vielä Tweedyn läsnäolevan laulun, niin paketti on valmis. Avaan sen ja nautin.







torstai 5. lokakuuta 2023

Laura Moisio. Telakka. 23.9.2023

Edellisen kerran näin Laura Moision keikalla Tampereen muumi-museossa alkukesästä. Ehjä ja intensiivinen soolokeikka teki suuren vaikutuksen. Esittelyssä oli tuolloin juuri ilmestynyt albumi Vieras Maa (23). Napakkaa kahdeksan biisin ja reilun kolmenkymmenen minuutin albumia ei ole mitalla pilattu, mutta eipä sillä ole merkitystä, jos laatu on kovaa. Ja tässä tapauksessa se on kovaa, vaikka levyn kuulin livenä ensimmäistä kertaa.

Tästä meni pari kuukautta ennen kuin hankin kyseisen albumin vinyylinä. Ja siitä vielä toiset kaksi kuukautta ennen kuin kuuntelin levyn. Voi minua, mitä lie kiireitä ollut. Vaadittiin uusi Lauran keikka, jotta pääsin tämän uuden levyn äärelle. 

Telakan keikka alkoi aseistariisuvasti Ikuinen valo (15) albumin päätöskappaleella: Kesämetsä. Äkkiseltään kovin helpolta vaikuttava, jopa lapsenomainen kappale omaa mielettömän syvyyden. Se oli myös täydellinen aloitus keikalle. Tämän jälkeen Laura siirtyi uruista kitaraan ja musiikki otti askeleita kohti perinteisempää kitara, basso ja rummut soundia, mutta onneksi Lauran herkän laulun ja biisin ehdoilla, sillä kappaleiden syvä ulottuvuus saadaan kyllä jyrättyä bändisoiton alle. Ehkä yhdessä tai kahdessa kohdassa rummut meinasi ottaa soundillisesti liian ison roolin, vaikkakin bändin rumpali hoiti tonttinsa erittäin mallikkaasti laulujen syvimmän olemuksen huomioiden. Yhtälailla kitaristi ja basisti tukivat ja myötäilivät Lauraa upeasti. Basso etenkin oli tunteellisesti etulinjassa.

Reilun tunnin mittainen keikka meni voimakkaasti plussan puolelle. Uuden levyn kappaleista vaikutuksen tekivät hurmaava Suojelija ja keikan lopussa kuultu painokas ja miltei painostava Salaisuus. Tällä kappaleella Laura asettui taas urkujen äärelle. Myös tällä kappaleessa oli merkille pantavaa muun bändin hienovarainen läsnäolo ja tuki Lauralle.

Mukana oli myös mukava valikoima kappaleita Lauran aikaisemmilta levyiltä. Keikan aikana mietin kuinka ainutlaatuinen ja herkkävireinen laulaja/lauluntekijä Moisio Suomen mittakaavassa onkaan.

Juuri ennen tämän keikan alkua kuulin suru-uutisen, sillä legendaarinen tamperelainen rocktoimittaja Jussi Niemen oli kuollut sairaskohtaukseen. Olen varma, että Jussi olisi halunnut olla juuri tällä keikalla. Näin Jussi kirjoitti Lauran edellisestä albumista Laulaa kun ei voi muutakaan (20). Nämä sanat Laurasta ja hänen musiikistaan allekirjoitan täysin:

"Keskiössä on loistavasta ja ilahduttavan pitkäikäisestä bändistä huolimatta kitaroita, pianoa ja syntikkaakin pelaava Laura, jonka kuulaan äänen läsnäolo ja maneeriton spirituaalinen puhtaus puhuttelee ihan erityisesti. Elegantti tapa näyttää keskisormea systeemille puhuttelee vanhaa vihaista hippiä kovasti.

Hipeistä puheen ollen, sattuvasti nimetty albumi heijastelee 70-luvun sarastuksen singer-songwritermeininkiä parhaalla mahdollisella tavalla. Tunnelmat vain ovat usein paljon tummempia, mutta niin ovat ajatkin. Todellisuuden väistely ei koskaan mitään pelasta. Luonto ja ekologia ovat vahvasti kuvassa." (Jussi Niemi)

Loppuun vielä Lauran tuotannon yksi vahvimmista kappaleista, Puutarha, joka löytyy levyltä Laura Moisio (18).