lauantai 18. syyskuuta 2021

Kauko Röyhkä - Vaeltava vitsaus

Tyttöjen ystävä (91) albumin kappaleesta nimensä saanut Kauko Röyhkän elämänkerran toinen osa: Vaeltava vitsaus(21) on selkeää ja sujuvaa luettavaa. Ostan kirjan sen julkaisupäivänä ja luen kahdessa päivässä. Onko tämä kirja Jukka-Pekka Välimaan luoman julkisen hahmon; Kauko Röyhkän hyvästely? Onko Röyhkä hiipumassa ja häipymässä taustalla Suomen rock- ja kulttuurikentästä? 

Miksi näin aprikoin? Röyhkän taiteellinen profiili on istunut huonosti tähän viime vuosien metoo-aikaan. Röyhkä on saanut enemmän vastustusta kuin kunnioitusta osakseen, ainakin rockin saralla. Kirjoitusrintamalla arviot ovat olleet suotuisia, mutta musiikillinen puoli pysyy kiinnostavana ainoastaan vanhojen fanien keskuudessa, kuten minun. Myös Röyhkä ennen hyvinkin aktiivinen facebook-kirjoittelu on lakannut kokonaan. Kauko Röyhkä eli tuotteliasta ja yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa aikaa edelliset kymmenen vuotta. Hän teki paljon kirjoja ja levyjä, omia ja yhteisiä, julkaisi naurettavan paljon hienoja tiivistelmiä ajasta facebook-sivuilleen. Tämän vuoden Röyhkä on ollut hiljaa, lukuun ottamatta satunnaista keikkailua ja alkuvuodesta julkaistu dekkaria. Ja nyt ilmestyy nämä muistelmat. Vaan onhan tämä aika aktiivista toimintaa poikkeusaikana, ehkä hän ei olekaan jäämässä taustalle Suomen kulttuurikentältä. 

Vaeltava vitsaus alkaa lupaavasti Röyhkän ns. etsikkoajasta ulkomailla, kun hänelle 80-luvun lopulla myönnettiin puolen vuoden taiteilija-apuraha ja hän sen turvin lähti kirjoittamaan uutta romaania Portugaliin. Tuo vaihe merkitsi käännekohtaa Röyhkän uralla, bändi Narttu veteli viimeisiään ja oli luotava jotain uutta ja kiinnostavaa, tällä kertaa ilman tuttuja luottomuusikoitaan.

Portugali-vaiheesta hypätään 80-luvun alkuun, eli siihen hetkeen mihin muistelmien ensimmäinen osa: Marjatan poika jäi. Pian alkaa nopeatempoinen ja kapea-alainen kerronta, sinänsä 80-lukuun käytetään yli sata sivua tekstiä, mutta kappaleet ovat lyhyitä ja niissä on usein mukana jonkun Kaukon kappaleen sanat. Röyhkä kyllä kirjoittaa hauskasti Narttu-aikaisista bändikavereistaan ja toilailustaan, lyhyellä ja tiiviillä tyylillään sanoo paljonkin, mutta Kerronta ei syvenny ja mitään kovin oivaltavia juttuja ei nouse esiin.

Voi olla, että syynä on Röyhkän viimeiset kymmenen vuotta kestänyt aktiivinen facebook-kirjoittelu. Tuolla sosiaalisen median alustalla Röyhkä sanoi lähes kaiken, muistot, kantaaottavat päivitykset, pisteliäät henkilöanalyysit, facebook-sivu tarjosi kaiken edellä olevan. Vaeltava vitsaus on kuin löyhä synteesi noista facebookista kerrotuista tiivistelmistä. Tämä on harmi, koska olisin toivonut, että etenkin tuosta neonvärisestä vuosikymmenestä olisi saatu enemmän irti. Voihan se olla, että muisti ei vain riitä enää noin pitkälle tai tuota vuosikymmentä Röyhkä ei halua isommin mehustella.

Yhdeksänkymmenluku esiintyy vähän ilkeänä ja likaisena, kuten Röyhkän musiikkikin. Väliin tulee kovan luokan paljastuksia muista muusikoista, kuten Kaukon bändin basistista Ari Vaahterasta. Kauko ei mitenkään silittele bändikavereitaan: "He ovat kusipäitä, mutta tärkeitä kuitenkin." Vaimoistaan ja tyttöystävistään Kauko kirjoittaa kunnioittavasti, etenkin lastensa äideistä. Maritta Kuula, joka oli Röyhkän tyttöystävä 80-luvulla, jätetään kerronnan ulkopuolelle asianomaisen toiveesta.

Musiikki ja kirjallisuus, jotka ovat Röyhkän persoonan ydin, esiintyy sittenkin liian ohkaisena. Olisin toivonut syvempiä analyysejä Röyhkän levyistä. Useat albumit kuitataan parilla lauseella, joistain ei puhuta laisinkaan. Toisaalta tämä on elämänkerta, eikä mikään levyarviokokoelma, mutta siitäkin huolimatta useat itselleni merkittävät Röyhkä-tuotokset ja niiden syntyhistoria ei esiinny kirjassa. Huomaan olevani pettynyt.

Voi olla, että puhun kohtuuttoman fanin äänelle. Olen kuullut ja lukenut Röyhkästä miltei kaiken. Noin kolmenkymmenen studioalbumin ja kahdenkymmenen romaanin mittainen taival on pitkä ja taiteentekijän voi olla vaikea tiristää elämää suurempaa synteesiä tästä kaikesta. Kauko kirjoittaa koko ajan, julkaisee vähintään kaksi kirjaa vuodessa. Tällä hän pitääkin itseään enemmän kirjailijana kuin muusikkona. Röyhkällä on vahva rutiini kirjoittamiseen. Teksti on kauttaaltaan tiivistä ja selkeää. Usein myös hyvin kiinnostavaa. Mutta tätä kirjaa leimaa valitettavasti lievä kiireen maku, vaikkakin elämänkerta viedään komeaan loppuun, aina näihin vuosiin ja korona-aikaan asti. Myös Röyhkän sanat ja tiivistelmät osuvat ja uppoavat, kun hän vaan jaksaa kertoa vähän enemmän.

Nurinastani huolimatta, olen yhä se viisikymppinen fani, joka fanittaa vähän yli kuusikymppistä miestä, vaikutun hänen taiteestaan, rocklevyjen mystiikasta, kirjojen tarinankerronnasta ja naturalistisesta puolesta. Fanius on kestänyt pitkään, miksei se lakannut silloin kun olin kahdenkymmenen? Voiko olla viisikymppinen rockfani ja vielä näin pienessä maassa? Taitaa voida, sillä olen edelleen kiinni tässä oudossa illuusiossa. Röyhkän tuotanto on tarjonnut peilauspinta-alaa omaan elämääni koko hänen taiteellisen uransa ajan. Sopeutumaton ja rohkea susihukkanen, joka on uskaltanut tehdä jutut omalla tavallaan. Myös tavattoman tuottelias kaveri, joka uskoo työnteon voimaan taiteenkin saralla. Se on kunnioitettavaa ja hienoa. Tiedossa on, että Röyhkä & Mattila- duo olisi jossain kohtaa aktivoitumassa ja lapin sota - romaanitrilogian päätösosa on vielä julkaisematta. Näitä odotellessa.

Vaan mitä tapahtui tasan 27 vuotta sitten. Muistan hämärästi nähneeni televisiosta tämän itseriittoisen Kauko-dokkarin. Onneksi on youtube. 

https://www.youtube.com/watch?v=kqPlUl9GQwk



sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Daniel Romano's Outfit - Cobra Poems

Salamaakin nopeampi kanadalaisartisti Daniel Romano julkaisee kokopitkiä folk/rocklevyjä useita vuodessa.  Cobra Poems (21) on kolmas Romano-levy tänä vuonna. Talvella ilmestyi hivenen epätasainen Kissing The Foe (21) ja keväällä livealbumi: Fully Plugged In (21). Viime vuonna Daniel Romanolta ja hänen eri kokoonpanoiltaan ilmestyi yhteensä kymmenen levyä. Että tällainen tapaus. Itseasiassa koronan puraistessa eka kertaa kunnolla talvella 2020, Romano pisti niin sanotusti haisemaan. Levyt seurasivat toisiaan aina pitkälle syksyyn asti. Suurin osa julkaisusta tuli bandcampin kautta, eikä fyysisessä muodossa. Kaksi viime vuoden levyistä puristettiin vinyylilevyiksi: livealbumi Okay Wow(20) ja artistin parhaimmistoon kuuluva: How III Thy World is Ordered (21). 

Kieltämättä laatu on hivenen kärsinyt julkaisujen paljoudessa. Monet näistä bandcamp-levyistä ovat aika epätasaisia kokonaisuuksia, vaikkakin pitävät paljon helmiä sisällään. Etenkin viime syksyn vain bandcampista löytyvä Todd Rundgrenin tuotantoa muistuttava White Flag (20) on vahva kokonaisuus. Voittopuolisesti laatukriteeristö on toiminut, kaikki julkaistut äänitteet ovat ansainneet (ainakin osittain) paikkansa ja parhaimmat niistä Romano on tajunnut julkaista vinyylinä.

Tullaan peruskysymyksen äärelle: vaan ketä kiinnostaa tällainen Dylan-tyylinen folk/rock? Blogissani sauhuan niin usein Romanon levyistä, varmaan useimpien mielestä kyllästymiseenkin asti. Daniel Romano edustaa minulle musanörtin unelma-artistia, kaveria joka on luovassa ja vitaalisessa vaiheessa omaa uraansa, julkaisee sellaisia levyjä jotka myötäilevät isosti omia musiikillisia kiinnostuksen kohteitaan. Mikä on ilahduttavampaa kuin aina uusi neljänkymmenen minuutin rokkilättynen itselle tutusta rock-genrestä.

Cobra Poems (21) on hyvä jatke Romanon uralle. Alkukesästä julkaistu sinkkulohkaisu Nocturne Child oli T.Rex-tyyppinen tarttuva poppis, mutta se ei kerro koko tarinaa levystä. Cobra Poems on ilahduttavan monipuolinen kappalekokonaisuus, tällä kertaa on poissa Romanolle ominainen liiallinen vimmaisuus puskea eetteriin, aika paljon toisiaan muistuttavia biisejä. Nyt on maltettu valita levylle sopivan erilaisia kappaleita, kuten rootsisti kiemurteleva ja loppuaan kohti kasvava Holy Trumpeteer. Toisaalta esimerkiksi Animals Above Our Town on hyvin tunnistettava Daniel Romano powerpoppis, samantyylisiä olen kuullut ainakin puolen tusinan verran. Mutta biisi potkii kyllä hyvin. 

Kappaleissa Motions ja Tears Through a Sunrise vokaalivastuu jaetaan Oufitin Julianna Riolinolle. Naisääni tuo mukavaa vaihtelua Romanon tunnistettavalla ja välillä hivenen rasittavalle nasaalille. Baby if We Stick It Out on taas yksi rouheinen rokki, joka miellyttää korvaani. Outfitin yhteissoitto pelaa kautta linjan mainiosti. Soitinarsenaali on monipuolinen ja musikantit osaavat hommansa. Kappaleista kuulee, että yhdessä on soitettu pitemmän aikaa. 38 minuutin levy loppuu erilaiseen ja vähän erikoiseen kappaleeseen: Camera Varda, joka ei oikein asetu mihinkään musakategoriaan, mutta toisaalta pitää sisällään vaikutteita laajalla spektrillä aina rokista kansanmusiikkiin.

Olen tilannut levystä vinyyliversion ja näin ollen pyrin olla kuuntelematta levyä Spotikasta puhki. Ainakin edelliset Romano-levyt ovat kestäneet hyvin aikaa, etenkin niiden paljouden vuoksi, aina löytyy makoisaa lisäkuunneltavaa. Uutukaisesta teen varovaisen ennustuksen: tämä saattaa olla Romanon ura vahvin albumi. Toivon niin.

https://www.youtube.com/watch?v=Vlkq53sK2co




perjantai 10. syyskuuta 2021

Michael Chapman (1941-2021)

Yorkshiren halonhakkaaja on poissa. Pitkänlinjan englantilais-trubaduuri Michael Chapman kuoli eilen kunnioitettavassa 80-vuoden iässä. Charlie Wattsin ikätoveri siis. Enkä olisi toivonut, että kirjoitan tänä syksynä blogiini muistokirjoituksia fanittamilleni artisteille.

Aika on ehtiväinen, useat 1940-luvulla syntyneet rokkarit ovat ns. liipaisimella. Eläkeikä on saavutettu ajat sitten ja iso osa heistä jatkaa/on jatkanut musiikintekoa aina näihin päiviin asti. Niin myös Michael Chapman. Loppusuorallaan hän julkaisi kolme vahvaa albumia, Steve Gunnin tuottamat: 50(16) ja True North(19) sekä EB=MC2(17), joka on yhteisalbumi israelilaisen muusikon Ehud Banain kanssa. 

Michael Chapman aloitti uransa jazzkitaristina 60-luvun loppupuoliskolla. Voi sanoa, että Chapman kuului samaan genreen sellaisten folkin suurnimien kanssa, kuten Roy Harper ja John Martyn. Chapmanin toisella studioalbumilla Fully Qualified Survivor(70) soitti toinen tuleva kitarasuuruus, nimittäin Mick Ronson, ennen kuin Davin Bowie nappasi hänet omaan bändiinsä. Edellä mainittu albumi on Chapmanin uran parhaita. Muita artistin alkupään merkittäviä albumeita ovat debyytti: Rainmaker(69), folkisti rullaava: Wrecked Again (71) sekä mukavasti suriseva: Millstone Grit(73) , joka on toiminut tiettävästi jonkinmoisena esikuvana Dinosaur jr:n Jay Mascisin musiikilliselle tuotannolle.

80-luvun vaihde toi mukanaan sellaisia perinteisiä muusikonongelmia, kuin alkoholi ja uran yleinen hiipuminen. Kautta vuosikymmenien Michael Chapman on tehnyt tasaiseen monentyyppisiä kitara-albumeja, välillä meditaatiohenkisen instrumentaalilevyn: Heartbeat (87), täysin omakustanteen: Still Making Rain (91), josta omistan ehkä paskimman laatuisen cd-levyn ikinä, mikä tahansa kotipolttolevy kuulostaa paremmalta. Levyn sisältö on toki timanttia. Myös uudella vuosituhannella Michael teki paljon pelkkiä mies ja kitara instrumentaalilevyjä.

Loppuvuosien noste on paljolti toisen muusikon, edellä mainitun Steve Gunnin ansiota. Hän tuotti alussa mainitsemani erinomaiset levyt: 50(16) ja True North(19). Näihin aikoihin myös itse löysin Chapmanin. Artistin alkupään vinyylien metsästäminen on ollut pitkä ja kivinen tie. Näitä levyjä ei paljon Suomessa liiku. Ehkä reilu puolet noin neljänkymmenen studiolevyn tuotannosta on jo hallussa. 

Elämänsä loppupuolen Chapman eli Yorkshiressä halkoja hakaten, näin kertoo muutaman vuoden takainen UNCUT-lehden haastattelu. Chapmanin musiikissa on jotain erityistä kaihoa ja karheutta, suorastaan rauhoittavaa tunnelmaa. Kappaleet eivät ole mitään instant-hittejä, mutta persoonallinen kitaratyöskentely ja vähän mumiseva laulutyyli tekee lauluista kotoisia ja syvälle sisimpään painuvia.

Yksi Chapmanin parhaimpia instrumentaalikappaleita on Wrecked Again(71) levyn avaava Polar Bear Fandango, joka innoitti kirjoittamaan runon esikuvalleni parisen vuotta sitten. Lopussa myös linkki koostamaani Michael Chapman soittolistaan. Lepää rauhassa, Michael!

POLAR BEAR

Aika on muovannut kitaran tyhjästä

painanut kuhmuisen lätsän päähäsi

Et voittanut folkin piirimestaruutta

tavallinen naamasi unohtui kaikilta

Jatkoit sävelten halonhakkuuta

hieroit lankullasi lotionia syvälle sieluuni

Olet harvinainen, harvinaisen ravitseva

ja koko ajan sukupuuton partaalla

https://open.spotify.com/playlist/2oBZljeYewvWlOMviGgFwA?si=99e53551d9264c2c


torstai 26. elokuuta 2021

Charlie Watts (1941-2021)

Juna kulkee yöllä ja päivällä, mutta ei ilman sinua

olit tuttu, mutta tuntematon, yksityinen ja yleinen

olit maailman parhaimman svengin perusta, korvaamaton

kaikilla mittareilla ihailtava ihminen, vaikka tiesin sinusta vain musiikin

Lepää rauhassa, Charlie

Kun Charlie on mennyt, niin toivon että rollarit lopettavat vierintänsä tähän. Toivon sitä aidosti. Voi olla, että se uusi levy on vielä tulollaan ja Charlie kerkesi kannuttaa siihen rumpuraidat, mutta sillä ei ole enää merkitystä. Maailman tärkeimmän liikevoiman perusta on lakannut olemasta. 

Charlie Watts liittyi Stonesiin vuonna 1963 ja hän ei ollut bändin eka rumpali. Pieni maininta löytyy historiankirjoista kaverista nimeltä Tony Chapman, joka oli rummuissa Stonesin ekalla virallisella keikalla heinäkuussa 1962 Marquee klubilla Lontoossa.

Vuodesta 1963 alkaen Charlie on ollut mukana tiettävästi kaikilla Rollareiden levyillä aina viime vuoden Living in the Ghost Town tsipaleeseen asti.

Mitä Charlie edustaa Stonesissa, niin se on svengi, takapotku, se rytmillinen tahti joka tekee Rollareiden musiikista yhtäaikaa svengaavan ja laiskan. Siihen tarvitaan toki Keefin säröinen skitta ja Ronnien kyky pitää Keef raiteilla, sekä tietty Jaggerin ainutlaatuinen ääni. Mutta jos Charlie puuttuu sopasta, niin svengi hyytyy. Ilman Charlieta Stonesia ei ole. Jazz-rumpalitaustasta on myös paljon apua. 

Rolling Stonesin piti lähteä syysrundille jenkkeihin ja Charlie on korvattu jo aiemmin Steve Jordanilla, kun rumpalisuuruudelle jouduttiin tekemään äkillinen "operaatio". Steve Jordan ei ole turha kaveri. Hän on soittanut rumpuja Keefin varsin svengaavilla soolotuotoksissa. Tähän nähden hän voisi olla (ja on) se paras mies korvaamaan Charlie. Vaan pitääkö tällaisesta asiasta edes keskustella. Charlie on poissa ja Stonesien ei pidä enää lähteä kiertueelle. 

Kahdeksankymmentä vuotta on kunnioitettava ikä ja voi sanoa, että Charlie ei poistunut keskuudestamme mitenkään liian aikaisin. Kuusikymmentä vuotta työelämässä on kohtuuttoman pitkä aika. Rollarifanina sitä on kaikki nämä vuodet toivonut, että bändi rikkoo aina uudestaan luonnonlakeja ja on ihan normaalia olla kiertueella yli kasikymppisinä. Ei teidän enää tarvitse. Kaikki arkistojen jämät otan kyllä vastaan, mutta muu bändi saa nyt luvan kanssa jäädä eläkkeelle.

Miten tässä nyt käy? Loppuuko Stones tähän? Veikkaan, että he tekevät tuon syysrundin Charlien muistolle. Onko se oikein vai väärin, jos näin tapahtuu? Tällä hetkellä en pidä ajatuksesta, että Rolling Stones jatkaa toimintaansa.

Valitsen tähän kymmenen omaa suosikkiani stones-tuotannosta, sellaista missä Charlien kannutus mahdollistaa tämän maagisen svengin:

Living in the Ghost Town (20) Ihan sen takia, että tästä edelleen tunnistaa Stonesin sooundin, että se on aitoa tavaraa.

Hand of Fate (76) Likaisen laiska Hand of Fate on rollaribiisin prototyyppi. Pörisee ja svengaa, rytmiluut paukkuvat oikeissa kohdin.

Get Off Of My Cloud (65) Satisfactionin jälkeen Rollarit julkaisi seuraavan hittisinglen, josta on jäänyt erityisesti biisin nykivä rytmi mieleen. Tästä rytmiikasta tulee jotenkin Eppujenkin ekat levyt mieleen. Takapotkun syntysijoilla, vaikka se täyteläisin soulsvengi bändiltä olikin vielä syntymättä,

Undercover of The Night (83) Armotonta kasaritykitystä, myös Charlien rumpupallin takaa.

Emotional Rescue. Disco-Stonesia ja Falsetti-Mickiä. Ilman Charlien rumpuraitaa ei tääkään olisi paljon mitään. 

Moon is Up (94) Oudokki Voodoo Lounge albumilta, jossa Charlie soittaa erittäin svengaavasti steel-rumpuja. Biisi on Stonesin myöhäistuotannon kadonneita helmiä.

Gimme Shelter (69) Ehkä Rollareiden kaikkien aikojen kappale, joka ilman Charlien "potkuja" ei olisi sitä mitä se on.

Can't Be Seen (89) Keefin lauluveto, jota Charlie ilolla kuljettaa eteenpäin. Aliarvostetun Steel Wheelsin parhaimmistoa.

Ventilator blues (72) Tietääkseni kappale jota Stones ei mielellään soita livenä, sen rytmillisen haastavuuden vuoksi.

Beast of Burden (78) En osaa puhua musiikillisesti, ehkä osaan puhua tunteellisesti. Beast of Burden on minulle SE Rolling Stones-biisi. Se keinuttaa, muistuttaa (nuoruudesta), itkettää ja melkein kiihottaa. Stones-svengi täydellistyy tässä, saavuttaa tavoitteensa, pysyvän paikan lantioni pohjassa, laiskan ja raukean liikkeen. Kappale joka on silkkaa rytmillistä nautintoa.

Tässäpä nuo biisit soittolistana: https://open.spotify.com/playlist/3wIZOYb0AWs1UQK94d9m8C?si=d24698fb832743ad

tiistai 24. elokuuta 2021

Leon Russell - Rokin karvaturreja

Otsikko saattaa olla hivenen halveeraava, sillä tämän tiheän karvoituksen sisältä kampaa helposti nipun laadukkaita biisejä ja albumeja. On synti ja häpeä, että Leon ei ole aiemmin saanut palstatilaa blogissani ja eipä kyllä oikeen missään muuallakaan.

Leon Russell (1942-2016) oli yhdysvaltalainen muusikko/lauluntekijä, joka oli alunperin arvostettu sessiomuusikko muun muassa Jerry Lee Levikselle, Rolling Stonesille ja Glen Campbellille. Ensimmäinen iso hitti Russelin kynästä oli Joe Cockerille tehty Delta Lady.  Ensimmäiseltä sooloalbumilta Leon Russell(70) löytyvä A Song for You on The Carpentersin tunnetuksi tekemä.

Russell teki koko 70-luvun svengaavia rock-lättysiä. Ei ihan viiden tähden levyjä, mutta sellaisia mehukkaita kolmen neljän tähden levyjä. Leonin tavaramerkki on pisteliään naukuva laulutyyli, joka yltyy välillä rääkäisyksi. Ensimmäisen albumin lisäksi Leonin parhaimmmistoa ovat albumit: Shelter People (71), Carney (72), bluegrass-levy Hank Wilson's Back (73) ja puhuttelevalla levykannella varustettu: Americana (78). Suomalainen bluesartisti Hannu Lehtola teki kannesta oman mukaelman albumilleen: Siniset Munat (19).

Ilmeinen syy Leon Russellista sauhuamiseen on ulkomailta tilaamani valtava mälli artistin levyjä euron parin polkuhintaan. Russellia originaalissa vinyylimuodossa saa aika halvalla kun pitää silmät auki. Koko tuotanto ei ole vielä hallussa, mutta hyvässä vauhdissa ollaan.

Totuus on tarua ihmeellisempää, sillä olinkin kirjoittanut Russellista jutun hänen poismenonsa yhteydessä vuonna 2016 melkein samalla sisällöllä ja samalla otsikolla :) 


Kertaus on kuitenkin musakuunteluopintojen auki. Kokeilkaa vaikka tästä, että miltä russula maistuu. Meisinki on ainakin kohillaan.

lauantai 21. elokuuta 2021

Ismo Alanko. Viikinsaari. 20.8.2021.

Viikinsaaren soolokeikka käynnistetään kappaleella Hetki Hautausmaalla, Suomi Putos Puusta (90) albumin karulla kappaleella, jossa on vain Ismon ääni ja taustalla ropiseva vesisade. Tänään se sade onneksi puuttui. 

Aloituskappale resonoi täydellisesti tähän post-korona-aikaan. Missä me oltiin ennen koronaa? Itse olin toisella vuosikymmenellä, josta muistan paljon freesiä hetkiä ja katseita. Nyt naamat on peitetty maskeilla ja kaikki alankomaan voimakkaan keski-ikäiset fanit joutuvat piilottelemaan persooniaan. On vain syventyneitä juomuja ja roikkuvia poskia, kaikkialla ympärilläni. Ismo lataa aloituskappaleellakin heti palleaan, mä tuijotan kiveä jossa seisoo kuolleen toverini nimi, tänne mä päädyn itsekin vaikka kuinka riuhtoisin. Tunnen olevani yhteisellä keski-ikäisten (++) kuolinmarssilla, olemme taas pykälän lähempänä sitä lopullista...vapautumisenko hetkeä? 

Suorasta kuoleman silmään katsomisesta huolimatta tai sen myötä,  Ismon musiikki väreilee aina mystistä elämänvoimaa. Sitä se on aina tehnyt. Harva artisti laulaa näin suoraan...ja ilman ironiaa, näin väitän. Ismo on modernin aikamme harvoja runonlaulajia, karjalaisia itkijänaisia, jotka puhuvat asioista hämmentävän suoraan, mutta ei sittenkään liiaksi alleviivaten. Harvalle on suotu runonlaulannan lahja tässä mittakaavassa. Ismolle se on luonteva ilmaisutapa ja iso osa Suomen kansaa on polvillaan. Minä ainakin olen. 

Olen ehkä turhan tohkeissaan Ismosta ja tästä keikasta. Mutta siihen on syynsä. Ensinnäkin näin Ismon viimeksi livenä 11 vuotta sitten Tampereen Pakkahuoneella. (erinomainen keikka sekin: https://homesickhounds.blogspot.com/2010/07/hukattu-lankunkantaja.html Yksitoista vuotta on odottavalle aivan liian pitkä aika. Niin monta kertaa olen melkein mennyt Alangon keikalle, mutta aina on tullut jokin este tai keikat ovat olleet loppuunmyytyjä. Tänä perjantaisena elokuun iltana Viikinsaareen kokoontui satoja Ismo-faneja. Kannatus on pysynyt vakaana kaikki nämä vuodet. Eikä suotta, sillä näin omaperäistä ja vaikuttavaa musiikkia ei tee kukaan Suomessa. Taas innostuin, vaikka en ole kertonut keikasta nimeksikään.

Tällä Viikinsaaren reilulla kaksi tuntisella keikalla Ismo soitti vapaalla assosiaatiolla kappaleita uransa varrelta. Hassisen Koneen tuotannosta kuultiin mukavan leppoisa: Kulkurin iltakalja, aina vangitseva Tällä tiellä ja todella hyvin keikalla toiminut Harsoinen teräs. Siekkareiden Peltirummun kuulin vessan ovenkin takaa, ääni ja karsima valtasi koko Viikinsaareen, oli sitten lavan edessä tai kauempana snägärijonossa. Siekkareilta kuultiin vielä ainakin Rakkaudesta ja Kanoottilaulu.

Ismo on kautta artistiuransa ajan viljellyt varsin aromaattista ja eriterikastakin lyriikkaa. Välillä se on maistunut tietoiselta shokeeramisesta tai V-sanan maneerinomaiselta käytöltä. Pitääkö se **ttu tunkea joka lauseeseen. V''ttu! Onneksi tällainen lyriikka on sittenkin marginaalissa herran tuotannnossa. Yhtälailla Ismo tarttui tälläkin keikalla mietteliäihin kappaleihin: Risteys, Lintuperspektiivi, Kuka Puhuu, jotka iskevät ansiokkaasti elämän(sä) kipukohtiin.

Ismo säesti keikan aikana itseään joko kitaralla, pianolla tai pelkästään omalla äänellään. Jälkimmäistä ilmaisutyyliä tarjosivat avauskappaleen Hetki Hautausmaalle lisäksi vangitseva loilotus Laulu sekä perhesurmasta kertova Naapurin saunareissu. Tässä kohtaa väistämättä seurasin yleisön ilmeitä, jännitystä, epäuskoa, ihailua ja vapautumista. Miten se Ismo uskaltaa ja kehtaa. Karmiva tarina, mutta jollain tavalla oli tarpeellista kuulla se juuri tänä iltana. 

Keikan kohokohtiin kuului Seitsemän päivää. Alunperin Blanco Spirituals (08) levyltä löytävä juomisputkea kuvaava kappale kasvoi keikan aikana eeppisiin mittasuhteisiin. Biisin puolivälissä Ismo väritti kappaletta maanisella naurulla ja kitaroinnillaan. Puistattavaa ja vaikuttavaa.

Keikan kaikkia kappaleita en edes muista, mutta tunnistin liki jokaisen, lukuun ottamatta kahta uutta kappaletta, jotka mahdollisesti (eivät välttämättä) löytyvät syksyllä ilmestyvältä: Kaiken Maailman Kehtolauluja (21) levyltä, jonka Ismo on tehnyt yhdessä Oulun sinfoniaorkesterin kanssa. Levyn biisilistan perusteella puolet ovat uusia biisejä ja toinen puoli vanhojen uudelleen versiointeja.

Viilenevä elokuinen ilta tarjosi mahtavan live-elämyksen. On hämmästyttävää millaisella energialla ja suvereniteetillä kuusikymppinen artisti veti keikkansa läpi. Jos on keikkaillut noin neljäkymmentä vuotta ja useimmiten on pistänyt itsensä 110 prosenttisesti likoon, niin voi olettaa, että muusikon ammatti on varsin hyvin hanskassa. Onhan se, sillä tästä konsertista oli vaikea löytää mitään heikkouksia, ehkä ne muutamat biisit jotka olisi halunnut kuulla. Mutta, sehän soitti Nuorena syntyneenkin, eipä voi paljon valittaa.

https://www.youtube.com/watch?v=Uip5kZpZjzI




lauantai 7. elokuuta 2021

Jere Ijäs ja Monacon työväen palloilijat

Hauskasti nimetty uutuusalbumi on jatkoa Jere Ijäksen edelliselle Yllytyshullu (17) ep-levylle, joka ei ollut mikään ep-levy, vaan kokopitkä albumi (12 biisiä).  Ainoastaan levyn fyysinen muoto, eli seiskatuumainen vinyyli oli ep:n mittainen (4 biisiä).

Näin ollen olikin ilahduttavaa, että Jeren ja kumppaneiden uusin levy julkaistaan täyspitkänä yhdeksän biisin lp-levynä. Sen toki oitis levykaupasta itselleni varasin. 

Albumi alkaa pienellä koronaviittauksella kappaleessa Niin hiljaa kuin osataan. Tämän letkeäpoljentoisen kappaleen voi tulkita vaikka pienen ihmisen selviytymistarinaksi pandemian keskellä: 
Musta tuntuu, meillä taisi käydä tuuri, vain me kaksi herättiin juuri, me kaksi keittiössä jutellaan ja nauretaan niin hiljaa kun osataan. 

Townes ja Blaze jatkaa kevyillä musaviittauksilla ja on myös musamiesten soittojuhlaa. Trio-muoto soittaa riemulla ja taidolla. Eipä ihme, sillä Jeren lisäksi löytyy Tom Nyman bassosta ja Anssi Nykänen rummuista. Soitto on yhtä aikaa rentoa ja tiukkaa, etenkin Nykäsen rumputyöskentely saa biisit groovaamaan.

Kii sussa julkaistiin jo vuosi sitten, Makea ralli. Soittomiesten autenttinen juna kuljettaa hyvin. Tämä on kuin svengaavampaa jiikarjalaista. Tämän mielikuvan syntymiseen voi vaikuttaa se tosiasia, että Nyman bassottelee Jiin bändissä ja levyn on äänittänyt ja miksannut Jukan poika Väinö Karjalainen. Pikkukylän Jetro vaikuttaa levynkannesta luettuna vähän vitsiltä, mutta tarttuva tsipale pitää sisällään hyvän tarinan ja keveähkö svengailu voittaa taas puolelleen: mä olen pikkukylän jetro, myyntiartikkeli retro

Levyn kakkospuolen aloittava nimikappale Liikkeellä ennen aamua on jännän junnaava kappale, joka tarttuu oudosti ja omintakeisesti. Yksi albumin huippukohtia ja tämä vähän vinksahtaneella svengillä kulkeva kappale on syy miksi pidän erityisesti Ijäksen musasta. Edellisellä Yllytyshullu (17) ep:llä tällaista svengaavaa outoutta edusti suorastaan levoton: Ulrika hänen säärtänsä pitkin ryömi nyckelpiga. Myös viimeisenä kuultava Ikuinen tammi-helmi-maalis on levyn vahvimpia biisejä.

Käsissä on pieteetillä tehty suomirock-levy. Hyvää soittoa ja ajatuksia herättäviä kappaleita. Sopivasti koukkuja ja musiikillisia yksityiskohtia. Myös Jere Ijäksen herkkä ja vähän väräjävä lauluilmaisu miellyttää omaa korvaani. Suoraa vertailukohtaa on vaikea löytää, vokalisointi poikkeaa edukseen.

Tämä kokoonpano olisi mukava nähdä elävänä. Toivottavasti syksy tuo mukanaan keikkoja, aina tänne Pirkanmaalle asti. Jeren olen nähnyt kerran livenä, aivan uransa alkuvaiheessa, muistaakseni vuonna 2004 Eppu Normaalin lämppärinä Turun Typhoon hallissa. Silloin kokoonpanona toimi: Jere & The Universe. 

https://www.youtube.com/watch?v=7XIIfVf417E