Van The Man - Ääni kuin saksofoni

On se tutuin määritelmä legendaarisen Van Morrison (s.45) äänestä. Paksu ja täyteläinen, revittelevä ja runollinen. Morrison voisi laulaa vaikka puhelinluetteloa ja ääni kuulostaisi edelleen hyvältä. Tässä on sielu, tässä on sellainen muhkeus, joka AAH, välillä ravitsee melkein liikaa. Miten mies voikaan kuulostaa näin hyvältä?

Juuri nyt olen Morrisonin musiikin lumoissa ja kuuntelen herkeämättä miehen erityisen runsasta tuotantoa. Hyviä levyjä riittää. Autossani päivittäin soivan Days Like This(95) albumin kanssa Morrison poseeraa Miss Irlannin, silloisen tuoreen rouvansa kanssa. Tupla-albumin Hymns to The Silence(91) kannessa Van istuu ärtyisen näköisenä puiston penkillä, eipä tainnut Miss Irlanti olla tuolloin kuvioissa. Sisältö on silkkaa asiaa. Vinyyliversiosta pyydetään jo kohtuullista hintaa, onneksi ostin kyseisen taideteoksen jo sen julkaisuvuonna. Runsas ja riittoisa levy muunkin kuin minuuttien puolesta, paljon tavaraa, tarttuvia ja syvämietteisiä kappaleita ja seassa myös runonlausunnallisia osuuksia.



Morrison taitaa olla runouden ystävä, ehkä runoilijaksi itseään tituleeraava. Millään kovin omaperäisillä vesillä ei mennä, aina löytyy ancient highway, evening meditation tai healing game. aina hoidetaan ja ylistetään jotain, mutta joka on kuitenkin tähän musiikkiin lyyrisesti sopivaa tavaraa. Mietin välillä, että onko Morrisonin musiikki keskimääräisesti aika...keskinkertaista? Koska suvereeni ja tilantäyttävä tulkinta pyyhkii aina toisenlaiset tulkinnat pois. Mutta on olemassa todiste Morrisonin musan hienoudesta objektiivisemmin arvioiden, se on muutaman vuoden takainen Duets(15) levy, jossa Vanin biisejä tulkitsee maestron ohella paljon tulkitsijoita laidasta laitaan, aina Michael Bublesta Bobby Womackiin. Biisit toimivat erinomaisesti ja välillä jopa paremmin vieraissa äänihuulissa.

Nyt levylautasella soi ehkä kasarin unohdetuin Morrison plätty: Poetic Champions Compose(87). Voi miten hyvältä sekin kuulostaa, tässä ei ole jälkeäkään 80-luvun diskanteista eikä mistään epäaidosta. Levy alkaa upealla Spanish Steps instrumentaalilla, jossa on Van pääsee välillä töräyttelemään ihan oikeaa saksofonia, biisi on täydellinen johdatus rauhallisissa aallonliikkeillä kulkevaan levyyn. Levynkannessa poseeraa vanhan ja väsyneen näköinen Morrison(vasta 42v. tuolloin). Jukka Haarma puhui vuonna 1988 Soundin mainiossa Melunhoito-opas kolumnisarjassa rockstarojen vanhenemisesta huolestuttavaan sävyyn, esimerkkeinä oli tämä Morrisonin levynkansi ja Olivia Newton Johnnin uusi levy, joka edusti sitä toista ääripäätä, eli epätoivoista nuorekkaana pysymistä.
Voi voi, kuinka harhassa vielä edettiin rokin kuoleman suhteen 80-luvulla. Kuka olisi arvannut, että esim. Morrison, Dylan ja Neil Young paahtavat täysillä yhä edelleen ja niitä uusia levyjäkin pukkaa aina vaan.

Van Morrison on lyönyt ihan käsittämättömän vaihteen silmään, viimeisen reilun puolentoista vuoden sisällä on ilmestynyt neljä levyä: pelkästään omasta materiaalista koostuva vahva: Keep Me Singing(16), puoliksi omaa ja puoliksi covereita sisältä: Roll with the Punches(17), Jazz-levy: Versatile(17) ja kohta ilmestyvä: You're Driving Me Crazy(18).
Onko tämä hätäsignaali, vanha mies hakkaa liiterin täyteen klapeja, koska tietää että vielä on toimintakykyä ja silloin pitää antaa kirveen heilua, sillä kohta istutaan pelkästään siellä takkatulen ääressä. Näin Morrisonkin musiikin suhteen, nyt annetaan suolen laulaa, koska huomisesta ei tiedä. Sama efekti taitaa olla päällä myös Neil Youngilla, musiikkia vaan tulee koko ajan. Niin, toisaalta tämähän on molemmilla herroilla ollut yksi uran kestävistä teemoista: tuotteliaisuus. Että katotaan nyt 10-20 vuotta eteenpäin. Populaarimusiikin pisimmälle ehtinyt herrasmies oli lienee Pete Seeger, joka julkaisi levyn vielä yli 90-kymppisenä. Siinä on nuoremmilla vielä kirittävää. Nooh, Willie Nelson on jo aika lähellä näitä lukemia, mittarissa on 85v. ja uusi levy Last Man Standing(18) ilmestyy huhtikuussa ja levy koostuu kokonaan uudesta materiaalista.

Palataan vielä hetkeksi Van Morrisonin ja uran alkupuoliskoon, jota taidetaan pitää taiteellisesti arvokkaimpana. Astral Weeks(68) ja Moondance(70) ovat kiistattomia klassikoita, jotka itsekin otin aikoinaan haltuun. Sen sijaan levyt: His Band and the Street Choir(70) ja Tupelo Honey(71) jäivät aikoinaan hankkimatta ja vasta pari vuotta sitten ostin itselleni kyseisten lättyjen vinyyliversiot. Tanakkaa tavaraa nämäkin ja ne niiden hienouden ylistäminen vaatisi ihan oman blogijuttunsa. Sanotaan ainakin se, että biisi Tupelo Honey nousi heittämällä kaikkien aikojen Van Morrison biisien Top Vitoseeni. Upeaa tavaraa ja tunnetta! Vanin levyt löytyvät aika hyvin eri suoratoistopalveluista jos haluaa viettää muovitonta maaliskuuta ja elämää.

Niilon ikuinen sadonkorjuu

Niilo ei hellitä. Biisien viljasiilo on aina pullollaan ja joka vuosi saamme nauttia ainakin yhdestä uudesta Neil Young - albumista. Se on monelle meistä liikaa, emme pysy laskuissa, emme välttämättä halua pysyä. Meillä on harvestit, rustneversleepsit ja harvestmoonit, ei me tarvita lisää Neil-rohtoa, kaikki on jo kertaalleen tehty. Väärin. Kaikki on jo useaan otteeseen tehty. Neil tietää sen, me tiedämme sen, mutta otamme mielellään vastaan aina tuoreen tunneaivastuksen, hätäisesti tehdyn levyllisen paljasta tunnetta. Miksi se Neil kiehtoo aina? Koska hänen ilmaisunsa kuulostaa aina aidolta ja vilpittömältä. Se on harvinainen taito, kyky olla läsnä biisissä. Otan vertailukohdaksi U2:sen Bonon, joka laulaa edelleen vereslihalla ja kaikkensa antaen, mutta mitään ei liikahda sisällä.

Viitisen vuotta sitten Crazy Horsen kanssa väsätty coverkiekko Americana(12) otettiin vastaan nuivasti, mutta originaalista materialista koostuva Psychedelic Pill(12) riemuisasti. Neil hulluinen hevosineen oli taas vauhdissa. Tupla-albumi piti sisällään 8 biisiä, pisimmät näistä liki puolen tunnin mittaisia. Walk Like a Giant oli albumin selkeä klassikkobiisi.

Mitä tämän jälkeen tapahtui? Vuoden 2014 alkuun Neil Young levytti Jack Whiten huomassa cover-albumin: A Letter Home(14). Köpöinen puhelinkoppiäänitys jakoi mielipiteet kahtia, monista se oli ainutlaatuinen veto, kun taas useammat pitivät sitä epäonnistuneena kokeiluna. Saman vuoden marraskuussa ilmestyi sooloalbumi: Storytone(14), joka käsitteli päälle liimatun kiusallisesti Niilon eroa vaimostaan Pegistä ja uutta rakkauttaan Daryl Hannahia. Levy ei saanut kovin mairittelevia arvioita, vaikka sisältääkin useita kelpo kappaleita, kuten: Plastic Flowers ja turhaan mollatun ilmastobiisin: Who's Gonna Stand Up?

Niin, tuosta albumista alkaen Neilin levyt olivat voimakkaan kantaa ottavia, seuraava: Monsanto Years(15) oli puhdasta ilmastopropagandaa, vaan oliko se hyvää musaa? Seuraavan vuoden erikoinen(mutta vahva) livelevy Earth(16) nosti edellisen levyn biisien arvoa, ainakin People Want to Hear About Love ja Wolf Moon osoittivat kestävyytensä. Earthin kappaleiden väliin oli liitetty erilaisia luonnonääniä, aina sirkkojen sirityksestä lehmän ammumiseen. Tämä oli monille faneille liikaa, kun taas itseäni tämä ratkaisu viehätti. Kyseinen soittimien ja luonnonäänien kollaasi oli hienosti nähtävissä edellisessä Neil Youngin Suomen konsertissa Hartwall-areenalla viime vuonna.

Kaikkien yllätykseksi(no joo) Neil pukkasi vielä vuoden 2016 loppuun uuden studioalbumin: Peace Trail(16). Rumpali Jim Keltnerin ja basisti Paul Buchnelin kanssa kolmistaan levytetty albumi teilattiin(taas) köpöiseksi ja liian nopeasti tehdyksi. Niin, uskallanko väittää, että tämä onkin vallan hyvä levy? Nimikappale: Peace Trail on romuluisen tunteikkaasti kulkeva Neil-standardi, Terrorist Suicide hang Gliders, Show Me, John Oaks ovat kaikki mukavia pikku biisejä, mutta kuitenkin enemmän kuin "pikku" biisejä. Albumin kohokohta on hauskan verkkaan kulkeva "Neil-rap" My Pledge, jossa vanhempi valtiomies tarkkailee ympäristöön ja itseään rehelliseen tyyliinsä. Albumin päättää My Robot, jonka vocoder-kohdassa on hauskoja Trans(82) haikuja. 

Vuoden 2017 alkuun saimme huolestuttavan uutisen Neilin terveydentilasta. Jotain oli vialla, kevään sovitut jutut pitivät peruuttaa. Hätä ei ollut kuitenkaan tämän näköinen. Kesällä ilmestyi melodialtaan terhakka ja lyriikaltaan pateettisen paljas maailmanpelastusbiisi: Children of Destiny. Se ennakoi nyt joulukuun alussa ilmestynyttä studioalbumia: The Visitor(17). Eikö tämä voisi jo riittää? Varsinkin kun levyn kakkossinkku oli kiusallisen alleviivaava Trump-tsipale: Already Great. Ei tämä taida riittää vieläkään. 72 ikävuotta ei ole edes hidaste, se on nopeude. Levyllä on taas kelvollisia kappaleita, kuten turvallisen tarttuva: Change of Heart ja, öh, karnevaalimainen Carnival, joka on musiikillisesti mukavan erilainen ja piristävä. Taustalla kuuluu paljon Neilin naurun rätkätystä. Pointsit siitä. Tässä kokonaisuudessa em. Children of Destiny ja Already Great kuulostavat paremmilta kuin yksittäisinä biiseinä. Näin Neilin ehkä viideskymmenes albumi saa synninpäästönsä ja uusi vuosi pian alkunsa...ja seuraava vuosi, todennäköisesti taas uuden Neil Young-levyn. Nähtäväksi jää. 

Tässä soittolista Neilin viimeisimpien levyjen parhaimmistosta:

Muovikiekoista se pienempi, nostaako päätään?

Muovi on ilmaista, se on hyödytöntä
miksi sitä kerään, miksi sitä keräät?

Cd-levyn arvo on ihan nollassa, kirpparit tulvivat rokin ja popin klassikoita tässä laserlevymuodossa. Sanoisin ja väittäisin, että nyt kannattaa ostaa näitä muovikiekkoja varastoon. Ennustan, että lähitulevaisuudessa ceedeenkin arvo tulee kohoamaan, mutta en usko, että niin paljon kuin vinyylien. Voin olla väitteessäni väärässä, ehkä ceedeet pitäisikin murskata osaksi maantien betonia, kuten Robbie Williamsin: Rudebox(06) albumille aikoinaan tehtiin, ylimääräinen cd-kuona murskattiin osaksi brittien maaniteitä.

Tänään puoliviattomalla kirpparikierroksella tavallisten parin kolmen euron vinyylilöytöjen lisäksi käteeni tarttui Vampire Weekendin esikoisalbumi: Vampire Weekend(08) kahdellakymmenellä sentillä. Kyllä vain, vanhassa rahassa, yhdellä mummonmarkalla. En voinut vastustaa kiusausta, vaan hattarankevyt art-pop helmi kymmenen vuoden takaa lähti mukaan kassalle. Onhan se törkeää, että tämäkin aikoinaan helposti 20 euroa maksanut cd-lättynen myydään tuohon hintaan. Mutta mitä ihmettä teen tällä levyllä? Voin laittaa Spotikasta, Tidalista, Deezeristä, ties mistä striimistä saman levyn soimaan kaikissa mahdollisissa soittimissani, korvalapuissani ja kuulolaitteissani, mutta nyt olen hävyttömän onnellinen saadessani tämän halvan cd-levyn kotiini.

Yritä nyt mies perustella vähän enemmän, että miksi cd-levy? Ok, cd-soittimia on vielä melkein kaikkialla ja kaikissa laitteissa. Konkreettinen musiikkiäänite antaa aina eheämmän taiteellisen kokemuksen kuin suoratoistopalveluista puolihuolimattomasti randomilla soitettu levy. Tässä on kannet, tässä on lyriikat, tässä on tuntuma sormien päissä...ja kaiken kaikkiaan, tämä on vallan nautinnollinen poppislevy automatkoille ja miksei kotistrereoihinkin. Taitaa olla niin, että cd:n soundi pesee vielä tavallisimmat suoratoistopalvelut. Että cd:täkin voisin väittää aidoksi ja analogiseksi, vaikka analogisuutta se ei ole nähnytkään.

Päivän täydentää postiluukusta kolahtanut uudenkarheassa kunnossa oleva Neil Youngin: Harvest Moon(92), joka soi muuten paremmin kuin samaisen levyn vinyyliprässi. Omistan nyt molemmat ja huomaan, että ysärin alun vinyylin soundiin ei ole niinkään satsattu. Vähän kehno ja ei niinkään teknisiin tosiasioihin perustuva väite tämäkin, enemmän korvaan ja tunteeseeni, sitähän toisaalta Niilokin arvostaa, tunnetta mikä tulee musasta, ja miten lie kävi Niilon lanseeraamalla Pono-musiikkipalvelulle, jonka piti pestä kaikki muut digitaaliset vastineensa. Ainakin muistitilaa Pono-biisit taisivat viedä tolkuttomasti.

Tänään nautin ja paukutan näitä cd-herkullisuuksia kohti pimenevää perjantain iltaa. Niin, muistitteko edes Vampire Weekendiä enää? Tämä esikoinenhan on silkkaa indiepoppisherkkua, sellaista college-poppia, jossa soi vaikutteet Talking Headsista, The Specialsista, Paul Simon Graceland(86) albumista ja ehkä ripaus Ramonesiakin. Tämä kappale on sisäsiisti, luentosalilta haiseva vastine Ramojen parhaimmille hoilotuksille:

Rock pysyy rakennuksessa (vol.2)

Kuten tiedämme, vuosi 2016 on pitänyt sisällään lukuisia näyttämöltä poistumisia, merkittävän uran luoneet isot artistit ovat jättäneet rakennuksen. Viimeisimpänä tietenkin Leonard Cohen. Surullista, mutta toisaalta vääjäämätöntä. Satumme pitämään vain suurempaa somemelua kun jokin isompi starba kaatuu rivistä.

Rokkareiden poistumiset ovat tämän vuoden suurin kirjoitusten aihe popmediassa, myös meidän omassa Popmediassa, puhun nyt Soundin ja Rumban artikkeleista. Viikoittain julkaistaan hienoja biografioita ja levyarvioita viimeisen suoran artisteista. On yleisesti jo hyväksyttyä rokata hautaan asti ja näiden artistien viimeiset levyt nostetaan kilpailemaan tasaverisesti alkupään tuotannon kanssa. Bob Dylan, Leonard Cohen ja David Bowie ovat tästä hyviä esimerkkejä, he ovat näyttäneet sen todeksi, että viimeinen levy voi olla se kovin. Tosin Dylanin testamenttia vielä odotetaan, ellei sellaiseksi lasketa viimeistä omasta materiaalista koostuvaa Tempest(12) albumia.

Dave Lindholm on juuri julkaissut uuden kappaleen: Pai Pai Kamaa joulun alla julkaista albumiltaan nimeltä: V(16). Onko Davekin hyvästelemässä meitä? Eih, tällaisia mielikuvia en halua päässäni kasvatella. Liian nopee Lindholmin uran pitäisi olla vielä elinvoimaisessa seniorivaiheessa. Vielä on onneksi jäljellä iso liuta merkittäviä rokkareita, em. Dylanin lisäksi ainakin Neil Young, Van Morrison, The Who, Rolling Stones kokonaisuudessaan ja tietenkin Roy Harper.

Harper kävi parin viime vuoden aikana oikeusjutun läpi, jossa Harperin entinen fani/groupie syytti häntä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joka oli tapahtunut 70-luvun loppupuolella. Harper todettiin syyttömäksi, mutta jäljelle jäi Harperin omien sanojen mukaan sanoinkuvaamaton viha maineen tahraamisesta. Nyt pidämme sormet ristissä ja toivomme Harperin purkavan tämän vihan tunteensa uusiin lauluihin ja uuden levyyn edellisen erinomaisen albumin Man and Myth(13) jatkoksi.

Roy Harper on ollut viikonlopun powerplayssa. Liki kauttaaltaan erinomaisesta discografiasta levylautasella tänään ovat saaneet vierailla jonkinasteinen läpimurtolevy Flat Baroque and Berserk(70), tunnelmallinen: Valentine(74), hyvin kantaaottava: Once(90) ja edellä mainittu väkevä Man and Myth(13).

Tässä poiminta Harperin vahvalta ysärialbumilta: Once(90). Levyn taustalaulajasta tuskin on epäselvyyksiä tämän videon perusteella ;)

Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen

Tässäpä varsin outo äänite, Jukka Nousiaisen uutuus: Jukka Nousiainen(16), joka on julkaistu pelkästään kasettina. Nousiaisen tapauksessa tässä ei ole mitään outoa, sillä artistin back-kataloogista löytyy useita pienen painoksen kasettijulkaisuja.

Ensi reaktio kasetista on se, että ompas lämpimän tuhnuiset soundit. Tavallaan tämä oli tiedossakin, koska Nousiainen selvästi arvostaa tällaista lo-fi-estetiikkaa, jossa soitannon, tuotannon, sovituksen ja esityksen rosoisuus on tietoista ja selkeä tyylillinen valinta. Kysymys kuuluukin, että saako äänitteestä tarvittavaa nautintoa näistä tuotannollisista ratkaisuista huolimatta?

Ensimmäiset kuuntelukerrat toivat mieleen Neil Youngin nuotiolla, itseasiassa mietin, että mistä ihmeestä kappaleen Kohti Kaukaista Tähteä hyvin tutunkuulinen sointukuvio on oikein napattu? Niiloltapa hyvinkin, nimittäin Freedom(89) albumin kakkosbiisistä Crime In The City. Epäilen, että kyseessä ei välttämättä ole tietoinen lainaus. Sattumaa kenties?

Kasetilla on kahdeksan melko pitkää kappaletta, joista edellä mainittu Kohti Kaukaista Tähteä edustaa parhaimmistoa. Myös kappaleet Lonely Rider, Pitkää Heinää ja levyn lopettava Rypäleet On Kerättävä Maailmalta jäävät mieleen hienoina veisuna...ja eivätkä ne neljä muutakaan biisiä huonolta kuulosta.

Olen kuunnellut kasettia viikon ajan useita kertoja päivässä, sekä stereoiteni ns. paremmalla kasettidekillä, että työhuoneeni kulahtaneella vanhalla Panasonicin dekillä. Ei se soundi siitä paremmaksi tai pahemmaksi muutu. Samaan aikaan ihmettelen ja kunnioitan tätä ratkaisua, julkaista tämmöinen rososoundinen kasetti, eikä mitään muuta ääniteformaattia. Totuus lienee se, että keväämmällä levy ilmestyy ainakin vinyylinä, kenties cd:näkin. Vaan onko soundi samanlainen näissäkin äänitteissä, haluaisiko artisti ns. tuotetumpaa ääntä? Epäilen.

Näistä soundillista mietinnöistä huolimatta voin todeta, että levy on biisillisesti vankkaa tekoa. Itse biisi ratkaisee, jos se on tarpeeksi hyvä, niin ei soundilla ole paljon väliä. Tämän kasetin suhteen olen jo aiemmmin todennut, että kyseessä on tosiaankin vahva nippu hyviä biisejä, ellei jopa klassikkosellaisia. Epäilen myös, että kaikkea kasetin musiikillista laatua en ole osannut vielä sanallistaa. Hurmokselliset sanani jäävät vielä ilmaan.

Eniten tällä hetkellä polttelee päästä Nousiaisen keikalle ja kuulla nämä oivat uudet laulut livenä. Olisiko tämä jopa ovela suunnitelma saada kuulija keikalle, kun kasetin kautta ei saada koko dynamiikkaa kuuluville, niin kuulija on pakotettu tulemaan keikalle tsekkaamaan tilanne.

Niin, jotta kuulisit tätä musiikkia, sinun on etsittävä se jostain. Ei youtube- ja spotikkalinkkiä tällä kertaa.

Levymessut - Kåren. Turku. 5.12.2015

Koko syksyn olin sinnitellyt ilman levymessuvierailuja, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut, edelliset messuni olivat Ideaparkissa viime keväänä. Levynkeräysnälkää oli kasvatettu koko syksyn ajan, kolikkoja, pullonpalautusrahoja ym. hiluja oli kerätty yhteiseen kasaan näitä messuja varten. Sitä samaa rahankeruumenetelmää, jota olen käyttänyt jo ihan pikkupojasta asti. Niin, pikkupoikahan tässä edelleen ollaan, ainakin se kaksi tuntia levynpläräyksen huumassa mihin Kårenin messut tälläkin kertaa minut vaivutti.

Saavun paikalle puolisen tuntia aloittamisajankohdan(klo:11.00) jälkeen. Sateinen Turku tarjosi todellisen parkkipaikkahaasteen, sillä vapaata pysäköintiruutua ei meinannut löytyä sitten millään. Viimein ruudun löydyttyä, goretex-kenkäparini ohjasivat minut melkein juoksuaskelin Kårenin sympaattiseen messumiljööseen. Kiviset portaat ylös ja kaksi euroa nuoren pääsylipputypykän kouraan, jonka intohimona oli tuskin levynkeräys.

Pelin henki oli tuttu. Paikalla oli noin 5-7 ruotsalaista myyjää, joista suurin osa oli entuudestaan tuttuja sekä enimmäkseen tuttuja kotimaisia myyjiä maustettuna muutamalla uudella. Heti portaiden yläpäässä sujahdin tutun ruotsimyyjän laarille. Tarjousloota kympillä viisi aloitti pelin muun muassa seuraavilla kovilla platoilla: Deep Purple: Fireball(72), Manfred Mann's Earth Band: Solar Fire(73), PIL: Paris Au Printemps(80) ja Argent: All Together Now(72). Ei hullumpi avaus. Sukeltaessani syvemmälle Kårenin toisen kerroksen saliin löysin itseni toisen tutun svedumyyjän kojulta, kaveri jolta yleensä löytyi muutama laarillinen 3-4 euron laatulevyä. Nyt löytyi pari isoa laaria viiden euron lättyjä. Olin ehkä minuutin kaksi myöhässä, sillä edellä oleva kaveri napsi useita keskeisiä lättysiä silmieni edessä, kuten Ramonesin: Leave Homen(77). Lohduttaudun löytämällä sentään mm. seuraavia kovia viiden euron levyjä: Marvin Gaye: Let's Get it On(73), Dr John's Gumbo(72), Stevie Wonder: Down To Earth(66) sekä Joy Divisionin: Unknown Pleasuresin(79) melkoisella ringwearilla ja parilla sisäpussitöhryllä, mutta itse levy näyttäisi olevan soivassa kunnossa.

Kårenilla viettämäni puolitoistatuntisen kohokohdiksi osoittautuvat Flamin' Grooviesin mintti tuplakokoelma: Teenage Head ja Neil Youngin pitkään metsästämäni  studioalbumi: On The Beach(74), tosin ei ihan alkuperäisenä prässinä. Molemmista maksoin rapiat kymmenen euroa tsipale, eli nyt mentiin omilla messuhinta kipurajoilla.


Kokonaisuudessaan Kårenin messut olivat ihan hyvää keskitasoa, ei siis mitään järisyttäviä levylöytöjä. Muutamia levyjä jäi laareihin, kuten Roy Harperin: Folkjokeopus(69) uusintaprässinä. Alennuslaareja oli aiempiin vuosiin verrattuna vähemmän. Yhtä levykauppiasta jututtaessani on kuulemma tosiasia, että käytetty vinyyli liikkuu nyt hitaammin, jopa ruotsalaiset levymyyjät valittavat asiasta. Viitisen vuotta takaperin Kårenin messuilta löytyi paljon hyvää muovia hintahaarukassa 1-2 euroa. Levyhyllyni on ollut pitkään ns. omien mieltymysten näköinen valmis paketti. Toisaalta valmis kokoelma kertoo pysähtyneisyydestä, nähdäkseni levynkeräyksessä jatkuva uuden etsiminen ja liike ovat tärkeintä. Jos nämä elementit hidastuvat tai täysin lakkaavat, niin olisiko sitten syytä siirtyä kohti muita harrastuksia?


Karenilta lähdettyäni poikkesin vielä Hassisen kirppikseltä josta löysin Pixiesin originaalin mint-kuntoisen: Trompe Le Monden(91) kybällä. Ihanaa. Myös yksi pieni disgogs-viritys lähti tulille illemmalla. Keräilijä minussa on edelleen hengissä ja nokka suuntaa jo kohti vuotta 2016 ja niitä ihan uusiakin albumijulkaisuja.

Syksyn pudonneet omenat

Epäilen, että iso osa syksyn musaomenista on vyörähtänyt kellarin pimeään silmään, vainukoiran korvieni ulottumattomiin. Vihi-Veikkona olen oman kapenevan arkiaikani puitteissa etsiskellyt syksyisiä musaherkkuja. Vinyylisoitin on ollut vähällä käytöllä, spotikka, mp3 ja perus-ceedeet ovat toimineet musalähteinäni. Itseasiassa olen ollut jo pitkän tovin lp-levyjen ostolakossa, noh, mitä nyt reilun kuukauden, mutta allekirjoittaneelle se on melko kova saavutus.

Spotify on tarjonnut varsin mukavasti uusia ilmestyneitä rokkiplattoja, mutta ei aukottomasti. Pieniä harmillisia puutteita löytyy, Ty Segalin uutta ei löydy, kuten ei myöskään juurikaan Bob Segeriä. Heh, siinäpä vasta kaksi varsin erilaista artistia, joilta molemmilta on ilmestynyt ihka uusi studioalbumi. Ty Segalin Manipulator(14) otti valmistuakseen kokonaiset 14 kuukautta, joka on varsin pitkä aika ottaen huomioon kuinka tiuhaan tahtiin Segall on tehtaillut plattoja lähivuosina. Niin, mikä ihmeen Ty Segall? San Franciscolainen garage-rokkari kera T.Rex ja punkkivivahtein. Äkkiseltään vähän valjua, mutta tarkemmin kuunneltuna varsin tiukkaa ja energistä kamaa. Itsellä on ollut viime viikkoina juoksumusana Ty Segall Bandin: Slaughterhouse(12), joka on varsin tiukka garage-punkkislevy, jossa aidon rähinän ja fiiliksen haistaa. Uutukaisella Manipulatorilla(14) on taas tällaista perinteisempää altsu-herkistelyä:



Palataan vielä aiheeseen Spotify. Täytyy myöntää, että en ole saanut toimintoa kunnolla haltuun. Tulee sellainen karkkikauppaefekti, musaherkkuja on ihan järjettömästi, että lamaantuu tarjonnan edessä tai vetää harkitsemattomasti itsensä tukkoon. Musa ei oikein maistu niin hyvältä, kun sen saamisessa ei ole mitään haastetta. Homma on liian helppoa. Levytkin tulee kuunneltua jotenkin puolihuolimattomasti kaiken muun toiminnan taustalla. Noh, lenkillä spotikka on varmaan ok, mutta toistaiseksi olen käyttänyt lenkkisoittimenani vanhaa kahden gigan mp3-soitinta, jossa kuuntelen kuukauden parin verran 7-8 huolella valittua uutuusplattaa. Esmes viime talvena tällaisen pitkäaikaisen toiston kautta aukesi muun muassa The Flaming Lipsin uhkaavan hieno: Terror(13).

Mitä tästä opimme, kuuntele aina ja huolella fyysistä äänitettä, eli lp-levyä. Saat koko paketin, et hajanaisia säveliä, helposti paljouteen hukkuvia biisukoita. Niin, toisaalta olen tullut siihenkin tulokseen, että tuota tolkutonta muovinhaalimista pitää välillä huolellisesti arvioida, että onko järkee vai ei? Musiikki on muodoltaan aineetonta, miksi se pitäisi omistaa äänitteinä? Eikö pelkkä musiikin kuuleminen riitä? Vittuun myöskin hifistelyt, ei äänenlaadulla ole oikeasti mitään merkitystä jos musa on hyvää. Muistan kesän 1994, jolloin kuuntelin aika huonolaatuiselle c-kasetille äänittämääni Rollari-kokoelmaa, haikean krapulaisessa olotilassa Pudasjärven Jyrkkäkosken Juhannusfestareiden aamuna, kokoelma toimi kuin tauti, hiveli nuoren miehen sieluni jokaista(silloin olemassa olevaa) sopukkaa. Nykyään noita "sielun sopukoita" on tullut muutama lisää ja pari vanhaa on hautautunut ajan alle, hyvä niin.

Palataan tähän syksyyn ja uutuuslevyihin. Leonard Cohenin jo erinomaisesi kehuttua Popular Problemisia(14) olen kuuntelut säästeliäästi, koska tähtäimessä on vinyyli ja pukinkontti, sitten joulupyhinä oikein olan takaa. Vanha vauhtiveikko Billy Idol julkaisi myös uuden albumin: Kings & Queens Of The Underground(14). Niin, kuuntelussa on, empä osaa vielä kehua, en haukkuakaan. Annetaan aikaa. Ääni entisensä, karhean poikamainen töröhuulituulahdus. Kuunnelkaapa huvikseen herran vanhaa Rebel Yelliä(83), hämmästyttävän hyvin on kestänyt aikaa näinkin puhkikulunut hittilätyskä.

Neil Young ei myöskään malta olla julkaisematta uutta albumia tänä syksynä. Marraskuussa saa päivänvalon ties kuinka mones Young-levy: Storytone(14). Kyseessä orkesterisovituksin kuorrutettu sooloalbumi. On mielenkiintoista kuulla, että käsittelevätkö levyn biisit Neilin eroa pitkäaikaisesta vaimostaan ja muusastaan Peggystä?
AC/DC:n uutukainen saa päivänvalon lokakuun lopussa. Sen nimeä en edes viitsi googlata tähän, eiköhän se ole juuri sitä samaa peruspäkkyrää kuin aiemminkin, vai mitä olette mieltä tästä levyn ensimmäisestä maistiaisesta:

Bruce Cockburn - Wanha Walimo, Lahti. 25.10.2013

 

Melkein tasan 14 vuotta sitten näin Bruce Cockburnin soolokeikalla Tavastia-klubilla Helsingissä. Keikka oli yksi parhaita missä olen koskaan ollut  Mies ja kitara, täydellinen läsnäolo, suora yhteys johonkin suurempaan musiikilliseen virtaan. Keikasta jäi sellainen olo kuin sähköt olisi kytketty päälle, liki maaginen yhteys laulujen lähteeseen, puhtaaseen ja vapauttavaan energiaan.

Bruce Cockburn (s.-45) on yksi Kanadan salattuja aarteita, lauluntekijänä heti Neil Youngin ja Leonard Cohenin jälkeen seuraava, ellei jopa heitä parempi. Cockburnin levytysura on kestänyt kohta 45-vuotta, studioalbumejakin on julkaistu noin 25. Alkupään Cockburn-levyt olivat enemmän folk-henkisiä mitä uudempi tuotanto. Itseasiassa Cockburn on tehnyt paljon hyvin erilaisia albumeja, hyvin erilaisin vaikuttein. On jatsahtavaa kamaa, maailmanmusiikki-vaikutteita, erittäin päteviä kitara-instrumentaaleja (melkein jokaisella albumilla), bluesia, rokkia jne. Cockburnin sanoitukset ovat kautta linjan hyvin arvostettuja, niistä löytyy syvää humaania lämpöä, kantaaottavuutta ja ripaus anarkiaa. Cockburnin musiikin hyvyys tulee esiin laajalla rintamalla, sillä vahvojen ja kantaaottavien laulujen lisäksi Cockburn on planeettamme parhaita kitaristeja. Se joka epäilee väitettäni, voi tutustua esimerkiksi herran instrumentaali-albumiin Speechless (05). Jonkin tietolähteen mukaan itse Eddie Van Halen pitää Cockburnia kaikkien aikojen parhaana kitaristina. Niin, makuasioita nämä varmaan myös. Itseäni viehättää Cockburnin persoonallinen ja jollain tapaa hoitava soittotyyli. Tuo Speechless - albumi on yksi rauhoittavampia (muttei nukuttavampia) levyjä mitä tiedän. Tässä yksi näyte herran kepakon käsittelystä:

Palataan tähän hetkeen ja eiliseen Lahden keikkaan. Katson kuinka Cockburn saapuu hieman kumarassa esiintymislavalla, ottaa kitaran käteensä ja aloittaa keikkansa. Vettä on virrannut paljon näiden vuosien välissä, Cockburn on tässä välissä julkaissut kolme väkivahvaa soololevyä ja saanut mittariinsa jo kunnioitettavat 68 ikävuotta. Se näkyy päällepäin, miksi ei näkyisi, mutta kitaran varressa mies on edelleen uskomaton, myös laulu toimii melkein entiseen malliin.

I learned as a child not to trust in my body
I've carried that burden through my life
But there's a day when we all have to be pried loose

kertoo Bruce keikan alkupään laulussa Last Night Of The World. Tuo riimipari on aina koskettanut minua, mietin myös kuinka paljon se kertoo lauluntekijästä itsestään. En tiedä. Kuuntelen kuinka erinomainen keikka etenee biisi biisiltä. Kappalevalinnat eivät ole niin ilmeisiä, esimerkiksi vain Waiting For The Miracle (87) kokoelmalevyltä löytyvä Stolen Land ilahduttaa väkevyydellään. Kitara soi komeasti, laulu lähtee välillä käheästi, mutta aina nuottinsa löytäen. Kun hetken ehdin epäilemään Cockburnin äänen voimaa, niin samalla hän päästääkin ilmoille komean ulvahduksen tai miltei falsetin. Kapasiteettia löytyy vielä, mutta ajallisesti vähän rajoitetummin. Ensimmäinen setti kestää noin 45 minuuttia, jonka jälkeen seuraa puolen tunnin väliaika. Toinen setti on suunnilleen samanmittainen, yhtälailla täyttä asiaa kuin ensimmäinen, mutta ehkä energialtaan piirun heikompi.

Ihmettelen välillä omaa kriittisyytäni, voiko olla että minä en ole vain kuuntelijana parhaimmillani? Huomaan yleisön joukossa harrasta vaikuttuneisuutta, mutta itse tunnen oloni tämän erinomaisuuden keskellä edelleen kylmäksi. Enkö saa riimeistä kiinni riittävästi, vai onko niin, että tämä Euroopan kiertueen avauskeikka on artistillekin vielä ns. paikkojen availua. Varmasti kokemukseeni vaikuttaa tuo 14 vuoden takainen erinomainen Tavastian keikka ja sen tuomat odotukset tälle illalle. Mutta siitä huolimatta, haluaisin että kyynelkanavissa tuntuisi edes pieni paineen tuntu.

Vasta encore Child Of The Wind iskee päälleni koko voimallaan, olen myyty mies, pelkkää värisevää tunnehyytelöä. Oliko artisti kirjottanut illan käsikirjoituksen näin taidokkaasti ja säästänyt katharsiksensa tähän biisi. Ehkä hän oli.

Hear the wind moan 
In the bright diamond sky
These mountains are waiting
Brown-green and dry
I'm too old for the term
But I'll use it anyway
I'll be a child of the wind
Till the end of my days

Keikan loputtua saan kuulla, että Cockburn jakaa vielä nimmareita. Mietin hetken mitä teen, en haluaisi, että tässä käy samanlailla kuin Tom Russelin kanssa Tampereella reilu viisi vuotta sitten, jolloin illuusio humaanista ja sympaattisesta artistista rikkoutui komeasti. Tuolloin menin arkana poikana väliajalla esittämään Russelille biisitoiveeni, mutta hän vain tuhahteli jotain ylimielisen diivan oloisena. Tämän jälkeen en ole kuunnellut Tom Russelin levyjä lainkaan, vaikka ne ovat oikeasti erinomaisia. Niin, tämä kertoo ehkä enemmän minusta kuin Russelista...oikeestaan voisin taas kaivaa vanhat Russelit esille ja mennä vaikka seuraavalle Tampereen keikalle käsittelemään tätä ns. keikkatraumaani.

Mutta joo, karaisin mieleni ja asetun reippaana poikana nimmarijonoon. Samanaikaisesti mietin koko asetelmaa vähän luonnottomaksi, tässä sitä neliviiskymppiset setämiehet jonottavat idolinsa nimmaria, kuuluuko se enää tähän ikään? Niin, mitäpä väliä sillä. Kaivan muistivihkoni esille, jonne Cockburn kirjoittaa puumerkkinsä. Kehun keikkaa ja hänen erinomaista joululevyään Christmas(93). Bruce kertoo joululevyn olevan myös hänen oma suosikkinsa. Kohtaaminen on ystävällinen ja kättely lämmin. Luulempa, että Cockburnin levyt pysyvät aika tiukkaan voimasoitossa tämän keikan jälkeenkin.

Keikkapaikka Wanha Walimo Lahdessa oli minulle ulkopaikkakuntalaiselle uusi tuttavuus. Cockburnin keikalle tämä rauhallinen ja akustiikaltaan varsin toimiva tila sopi mainiosti. Kolmatta Suomen keikkaa en enää odota, mutta sinne kyllä menen jos sellainen vielä tulee. Pari levyä Cockburn voisi vielä tehdä ennen lopullista eläköitymistään.

Hullun hevosen kyydissä - Neil Young & Crazy Horse, Kaisaniemi, Helsinki. 5.8.2013

Kaisaniemenpuiston musiikki-iltapäivän avasi Markus Nordenstrengin vetämä all-stars kokoonpano, mukana oli muun muassa Anssi Kela, Jonna Tervomaa, Ninni Poijärvi ja Tokela. Vähän myöhään paikalle valuneena kerkesin kuulemaan tältä kokoonpanolta vain pari rollari-coveria ja The Bandin The Weightin, jonka Jonna Tervomaa lauloi upeasti.

Seuraava esiintyjä, eli J. Karjalainen heitti takuuvarman noin tunnin mittaisen setin. Pääpaino oli(onneksi) uuden levyn matskussa. Keikka alkoi pelottavasti Kolmella Cowboylla, jota seurasi teräksinen versio uuden Et Ole Yksin(13) levyn hitistä Mennyt mies. Bändi toimi kuin ajatus, isoimmat pointsit menivät varsin tyylikkäälle kitaristille, Mikko Lankiselle, jonka lankku soi terävästi ja nautittavasti. Keikan kohokohta oli mielestäni uuden levyn Meripihkahuone, joka soi(yllättäen?) levyversiota paremmin, svengaavana ja vauhdikkaana. Keikkaa koristivat muutamat mustat lasit aikaiset biisit, kuten hieno versio kappaleesta Hän ja vauhdikas Sekaisin. Kiva yllätys oli myös Tähtilampun alla(92) - levyn Avaruuden ikkuna. Hyvä keikka.

Ennen Niilon ja hullun hevosen keikkaa taivas repeili hiukan ja pudotti muutamat virkistävät tipat pikku helteessä hioustuneen ja varsin varttuneen yleisön päälle, jonka keski-ikä oli varmaan 50+ ellei enemmänkin. Neil poppoineen aloitti aikalailla aikataulun mukaisesti, eli puoli kahdeksalta. Ensimmäiseksi kuultiin Ragged Glorylta(90) vahva versio kappaleesta Love and Only Love. Tätä seurasi Rust Never Sleepsin(79) Powderfinger. Uuden Psychedelic Pill(12) levyn nimikappale kuultiin kolmantena. Keikan alkupää huipentui myös uuden levyn kappaleeseen Walk Like a Giant, jonka vihellysriffi soi vielä seuraavana aamuna päässäni. Versio kesti vähintääkin sen vartin ja lopun kitaraujellukset kera tuulikoneen kautta lennätetyt muovipussin ja sanomalehden riekaleet nostivat kappaleen ihan omaan ulottuvuuteen.

Niin, miten sen oikein kuvailisi, Crazy Horsen voiman, tämän omintakeisen ja alkuvoimaisen kvartetin hienouden? Mietin keikan aikana yleisöä, jolla ei ollut tuntumaa Crazy Horse-soundiin, että miltäkö se mahtui tuntua ensi kertaa kuunneltuna? Oliko Crazy Horsen kulmikas rocktranssi hyvinkin epäesteettistä kuunneltavaa? Itse kun tiesi mitä odotti, niin sen myös nieli kaikkine karvoineen. Alun neljän kappaleen ja noin 40 minuutin sähkötranssin jälkeen tarjoiltiin varsin makoisa akustinen kimara. Sen aloitti ilmeisesti ihan uusi, kaunis biisi Hole in The Sky. Biisistä olin erottavinaan globaalia sanomaan ilmastomuutoksesta. Tästä edettiin kolmeen pelkästään Niilon kitaralla esittämään kappaleeseen, näistä ensimmäinen Comes a Timen(78) Human Highway miellytti minua kovasti, kyseinen kiekko onkin yksi suosikkejani. Tätä seurasi suorastaan itkettävän kaunis versio Heart of Goldista. On hämmästyttävää huomata kuinka hyvälaatuinen on edelleen Neil Youngin lauluääni, mieleen tuli archives-sarjan Live At Massey Hall(71) joka piti julkaista ennen Harvestia(72), mutta kohtasi päivänvalon vasta jokunen vuosi sitten. Tällä Massey Hallin keikalla Neil esitti ilmeisesti ensimmäisen kerran Heart of Goldin, ja sama lumovoima oli edelleen tallessa, uskomattoman kaunis kappale ja sen täydellisen läsnäoleva esittäjä, jokainen sana kuulosti aidolta ja todelta. Kiitos Neil!

Myös versio Dylanin Blowin in The Windistä toimi, vaikka ystäväni epäilivät biisin tarpeellisuutta, omasta mielestäni se puolsi paikkaansa keikalla. Niilon selkeä, omalla tavallaan jopa runonlausuntaa muistuttava artikulaatio avasi biisin lyriikat varsin vaivattomasti. On noloa tunnustaa, mutta Dylanin versiossa en ole sanoituspuolta kovin syvällisesti tutkaillut, mutta näinhän se usein menee(varsinkin Dylanin tapauksessa), että biisin tekijä ei ole välttämättä sen paras tulkki. Keikan toinen uusi kappale(?) Singer Without a Song toimi myös mainiosti. Tässä kohtaa Neil oli siirtynyt pianon ääreen ja basisti Billy Talbot lauloi yhdessä maestron kanssa biisin herkkää kertosäettä. Talbotin tulkinta ei ollut lainkaan hullumpi ja jostain luin että kyseiseltä basistilta on juuri ilmestynyt oma sooloalbumikin.

Paluu Crazy Horse-soundiin tapahtui uuden levyn Ramada Innillä, varsin komea ja vaikuttava kappale tämäkin, tosin varttitunnin ellei jopa 20 minuutin mittainen. Biisin aikana kerkesin mielessäni toivoa jo aikoinaan Kirkan coveroimaa Cinnamon Girliä, joka ilokseni tulikin seuraavaksi. Keikan yksi kohokohdista oli myös varsin kokeellinen, miltei posketon versio Ragged Glorylta(90) löytävästä Fuckin' Up:sta. Tässä kohtaa valokeilaan pääsi kakkoskitaristi Frank Poncho Samprero, jonka kujeellinen keskisormen vilauttelu yleisölle keitti tunnelman varsin oudoksi, kappale löysikin ihan uuden "haistattelevan" komppinsa, jossa meidän yleisön piti toistaa rytmikkäästi Fucked Up! Kappaleessa oli paljon lauluimprovisaatiota, miltei räp-elementtejä, kiitos Sampreron.

Ennen encorea soitettiin vielä rautainen versio Rust Never Sleepsin(79) Hey Hey, My My(Into the Black). Biisin yksi kuuluisin toteamus "rock'n' roll never dies" tuntui täysin uskottavalta. Tällaisen illan ja keikan perusteella rock'n' roll ei ole koskaan ollutkaan kuolemassa. Neil Young ja hänen mainio Hullu Hevosensa tarjosi sellaista yhteissoiton ja läsnäolon juhlaa että oksat pois. Kaiken lisäksi musikanteilla tuntui olevan hauskaa lavalla, joka oli varsin mukavaa seurattavaa.
Neilin livekarisma oli myös koko keikan ajan aivan omaa luokkaansa. Niin, hankala tätä on täysin sanoiksi pukea. Hemmetin hieno keikka jota on vaikea verrata kenenkään muun artistin keikkaan, koska Niilo heppoineen painii ihan omassa kategoriassaan, niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta lyönti on vielä kova, ehkä planeetan kovin 65+ rock-kokoonpano väittäisin.

Patti Smith kintereillä

Pakko päästä lenkille, ekaks Markon kanssa metsälenkkipyrähdys pohjille, sitten kepeelle ysikilsaselle aurinkoiseen(ihme kyllä) ja vähän tempoilevaan kesäiltaan. Vanha musiikillinen ystäväni, Patti Smith on pesiytynyt korvanappeihini, alkukesästä ilmestynyt albumi Banga(12) saa ensikasteensa. Amerigo aloittaa levyn jylhän vakuuttavasti, vaikken täysin lyriikoihin pääse kiinni, niin jostain merkityksellisestä tässä lauletaan. April Fool kirkastaa kesäiltaa, Tom Verlainen kitara soi upeasti, onko tässä vuoden kitarasoolo? Lenkki kasvaa hyvään lentoon, leikittelen mielessäni facebook-päivityksellä tyyliin: ”Kun juoksee tarpeeksi, niin mukaan tulee fiilikseltään täydellisiä lenkkejä, tänään oli sellainen lenkki ”.

Kyllä ja ei. Ei tämä niin helppoa ollutkaan. Fuji San, Askel alkaa pian jo painaan, onko tullut viimeaikoina vedettyä lastenvaunuilla turhan monet ylämäet ruokakassien kera? Joko painaa sedän jaloissa? En tunnusta, en ainakaan vielä. Biisi on ainakin hyvä ja myllertää kanssani tämän raskaan olotilan kanssa, tämän vuoren laelle vielä kapuan. This is the Girl. Alun perin Patti Smithin runo Amy Winehousen muistolle, josta Patti teki biisin muiden muusikoiden ehdotuksesta. Yhtä aikaa koskettava ja jotenkin sanaleikinomainen, melodia on yksinkertaisen kaunis.

Antaa askeleen nousta. Pyörätie viistää etuvasempaan, aurinko jää selän taakse, otan hörpyt mehupullosta, joko helpottaa? Banga, levyn nimikappale tarjoaa levyn parhautta. Upea ja vähän vimmainen rockbiisi Patti Smithin tyyliin. Yksi vuoden rokkibiiseistä? Tällaista lisää. Sitten alkaa vellominen, lenkki lähestyy puoliväliä. Maria, melko perusbiisukka, hidas kuin suo, saa jalat veteläksi, löytäisinkö Pattin äänestä edes yhden kiihkeän kohdan joka saisi jaksamaan? Löydän ainakin kaksi. Tämä matka me vielä selätetään, eikö vaan?

Mehupullo alkaa hupenemaan, mutta usko sen sijaan on kasvussa. Mosaic tarjoaa painavaa sanottavaa, näin sen täytyy olla. Tämä on Patti Smithiä parhaimmillaan, yhtä aikaa runollinen ja avaran musikaalinen. Patti tarvitsee hyvät säestäjät taakseen ja yleensä hänellä onkin ne parhaimmat. Uudelta levyltä Televisioin kitaristi Tom Verlainen ohella löytyy muun muassa pitkän linjan muusikkokumppani Lenny Kaye ja älkää naurako, Johnny Depp löytyy myös kitarasta.

Musiikillinen palapeli alkaa hahmottumaan. Tarkovsky lyö lisää taiteellista löylyä lauteelle. Hieno ja vähän uhkaava kappale. Lenkkari puree ahnaasti pyörätien pintaa, tiedän, että käyrä vähintäänkin nouseva, vajaa kolmannes jäljellä ja se viimeinen ylämäki. Nine on levyn yhdeksäs biisi ja sekin on hyvä. Tom Verlainen kitaran sulosoinnusta ei taaskaan voi erehtyä, tämä jos mikään hyväilee minun korviani.

Seneva, olisiko turha biisi, tässä kohtaa matkaa ajatukset alkavat häipyä, Zen meinaa temmata mukaan, pääsen loppuimuun. Ison mäen päälle minut kyydittää yli kymmenminuuttinen Constantine’s Dream. Meinaan sanoa, että tekotaiteellista paskaa, mutta loppuimaisu pelastaa kappaleen. Patti-täti karjaisee biisin mallikkaaseen päätökseen. Loppuvenyttelyssä on seuranani enää Neil Young – cover After The Goldrush. Rauhallinen ja paikkaansa puolustava finaali. Pattihan laulaa oikein kauniisti ollakseen enempi runoilija kuin muusikko, vai kumminpäin se menikään?

Tämä on epätodennäköinen kesälevy ja vielä epätodennäköisempi lenkkilevy. Mutta hyvä levy tämä on, suosittelen kaikille taiteen kulinaristeille ja muille sysimetsien ulvojille.

Cry Bar - O'Connell's, Tampere 12.8.2011

Suomalaisen rokin kentällä 90-luvun ja vuosituhannen vaihde kierrätti tasaisesti englanniksi laulavia muodollisen päteviä pop-rockbändejä. Tuon ajan sisällöllisesti laadukkaat orkesterit esim. Hearthill, Poverty Stinks, Maryland, Office Building, Supperheads, Going Public saattavat kilauttaa joitain kelloja. Moni noista bändeistä jäi kuitenkin yhden tai kahden levyn lupaukseksi, vaikka musiikillinen sisältö oli parasta A-luokkaa. Hyvän katsauksen tästä hukatusta parhaudesta antaa Poko Recordsin tuottama erinomainen 4 cd:n Sivulliset – kokoelma(05), valikoima suomalaista vaihtoehtorokkia vuosilta 1985-2000. Joku vuosi sitten kokoelmaa sai alelaareista polkuhintaan, liekö enää mistään?

Cry Bar on aikalailla uusi tuttavuus tässä suomirokin englanninkielisessä genressä. Vaikutteet vetävät kevyeen Neil Young/Jayhawks – tyyppiseen americanaan ripauksella brittirockia tyyliin Teenage Fanclub sekä jotain ihan omaa. Tämä tamperelainen bändi on Liekki-yhtyeestä tutun Janne Kuuselan ja muun muassa The Ghost Of Bruce Springsteen & The E Street Bandissä vaikuttavien Tomi Nordlundin, Lasse Noukan ja Saku Virtasen yhtye.

Perjantai-ilta tarjosi mahdollisuuden nähdä kyseinen ”itku-baari” livenä Tampereen mainiossa irkkubaarissa O’Connellissa. Reipas kourallinen ihmisiä oli saapunut tsekkaamaan bändin esitystä. Bändi potkaisi keikan käyntiin varsin konstailemattomalla kantrirock-otteella. Soittimet ja niiden haltijat löysivät toisensa, niin sanottu soittokemia oli läsnä. Etukäteen arvelin, että laulutontin varmaan hoitelee Liekin Jansku, mutta yllättäen laulussa olikin Nordlundin Tomi. Hyvinhän se Tomi tonttinsa sitten hoitelikin.

Keikan alussa huomio kiinnittyi Nordlundin mutkattoman karheaan lauluun ja Janskun herkulliseen kitarointiin. Biisit olivat ensi kuulemalta sitä ”ihan hyvä – osastoa”, aina siihen asti kun ilmoille kajahti esikoisalbumin We Built This Ship(11) aloitusbiisi This World You Own, joka oli juuri sellainen rintakehään kiinnitarttuva Jayhawks-mausteinen kantrirock-rallatus joka nosti mukavasti suupieliä ylöspäin. Keikan edetessä biisimateriaali osoittautui melkoisen kiinnostavaksi, Ghost Surfer ja TV Show paljastivat laatunsa, kuten ajattoman kaunis: Evening Falls So Hard.

Voisi sanoa, että olin todistamassa hyvää rokkikeikkaa. Pienet asiat kääntävät keikan usein reippaasti plussan puolelle, tänä iltana niitä olivat em. Janskun makoisat kitarasoolot, Virtasen oikeaoppiset huuliharpun törähdykset, Nordlundin hyvä lauluimu hitaimmissa kappaleissa ja yhteen hitsautunut soitto. Bändi osoitti myös hyvää makua illan ainoassa cover-biisissä, soittamalla Neil Youngin Harvest Moonilta(92) löytyvän ei niin tunnetun kappaleen: The Unknown Legend.

Yleisön riemuksi keikan jälkeen bändi möi uusinta We Built This Ship(11) plattaa kymmenen euron hintaan. Viikonlopun levyä pyöritellessäni arvio kääntyy selvästi plussan puolella. Tässä tapauksessa ”kotikutoinen” on laatusana, sitä tämä levy on, omintakeista musiikillista osaamista ja erityisen hyvää soittotaitoa. Se mitä levy jää kaipaamaan on Daniel Lanoisia, T-Bone Burnettia tai edes Riku Mattilaa, suomeksi sanottuna hieman parempaa tuotantoa. Eväitä on vielä parempaan, mutta jokin ulkopuolinen tuottaja voisi saada puserrettua bändin kaiken osaamisen suomalaiseksi vaihtoehtorokin klassikoksi, vielä eheämmäksi ja multaisemmaksi kokonaisuudeksi.