sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Levymessut - Kåren. Turku. 5.12.2015

Koko syksyn olin sinnitellyt ilman levymessuvierailuja, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut, edelliset messuni olivat Ideaparkissa viime keväänä. Levynkeräysnälkää oli kasvatettu koko syksyn ajan, kolikkoja, pullonpalautusrahoja ym. hiluja oli kerätty yhteiseen kasaan näitä messuja varten. Sitä samaa rahankeruumenetelmää, jota olen käyttänyt jo ihan pikkupojasta asti. Niin, pikkupoikahan tässä edelleen ollaan, ainakin se kaksi tuntia levynpläräyksen huumassa mihin Kårenin messut tälläkin kertaa minut vaivutti.


Saavun paikalle puolisen tuntia aloittamisajankohdan(klo:11.00) jälkeen. Sateinen Turku tarjosi todellisen parkkipaikkahaasteen, sillä vapaata pysäköintiruutua ei meinannut löytyä sitten millään. Viimein ruudun löydyttyä, goretex-kenkäparini ohjasivat minut melkein juoksuaskelin Kårenin sympaattiseen messumiljööseen. Kiviset portaat ylös ja kaksi euroa nuoren pääsylipputypykän kouraan, jonka intohimona oli tuskin levynkeräys.


Pelin henki oli tuttu. Paikalla oli noin 5-7 ruotsalaista myyjää, joista suurin osa oli entuudestaan tuttuja sekä enimmäkseen tuttuja kotimaisia myyjiä maustettuna muutamalla uudella. Heti portaiden yläpäässä sujahdin tutun ruotsimyyjän laarille. Tarjousloota kympillä viisi aloitti pelin muun muassa seuraavilla kovilla platoilla: Deep Purple: Fireball(72), Manfred Mann's Earth Band: Solar Fire(73), PIL: Paris Au Printemps(80) ja Argent: All Together Now(72). Ei hullumpi avaus. Sukeltaessani syvemmälle Kårenin toisen kerroksen saliin löysin itseni toisen tutun svedumyyjän kojulta, kaveri jolta yleensä löytyi muutama laarillinen 3-4 euron laatulevyä. Nyt löytyi pari isoa laaria viiden euron lättyjä. Olin ehkä minuutin kaksi myöhässä, sillä edellä oleva kaveri napsi useita keskeisiä lättysiä silmieni edessä, kuten Ramonesin: Leave Homen(77). Lohduttaudun löytämällä sentään mm. seuraavia kovia viiden euron levyjä: Marvin Gaye: Let's Get it On(73), Dr John's Gumbo(72), Stevie Wonder: Down To Earth(66) sekä Joy Divisionin: Unknown Pleasuresin(79) melkoisella ringwearilla ja parilla sisäpussitöhryllä, mutta itse levy näyttäisi olevan soivassa kunnossa.


Kårenilla viettämäni puolitoistatuntisen kohokohdiksi osoittautuvat Flamin' Grooviesin mintti tuplakokoelma: Teenage Head ja Neil Youngin pitkään metsästämäni  studioalbumi: On The Beach(74), tosin ei ihan alkuperäisenä prässinä. Molemmista maksoin rapiat kymmenen euroa tsipale, eli nyt mentiin omilla messuhinta kipurajoilla.


Kokonaisuudessaan Kårenin messut olivat ihan hyvää keskitasoa, ei siis mitään järisyttäviä levylöytöjä. Muutamia levyjä jäi laareihin, kuten Roy Harperin: Folkjokeopus(69) uusintaprässinä. Alennuslaareja oli aiempiin vuosiin verrattuna vähemmän. Yhtä levykauppiasta jututtaessani on kuulemma tosiasia, että käytetty vinyyli liikkuu nyt hitaammin, jopa ruotsalaiset levymyyjät valittavat asiasta. Viitisen vuotta takaperin Kårenin messuilta löytyi paljon hyvää muovia hintahaarukassa 1-2 euroa. Levyhyllyni on ollut pitkään ns. omien mieltymysten näköinen valmis paketti. Toisaalta valmis kokoelma kertoo pysähtyneisyydestä, nähdäkseni levynkeräyksessä jatkuva uuden etsiminen ja liike ovat tärkeintä. Jos nämä elementit hidastuvat tai täysin lakkaavat, niin olisiko sitten syytä siirtyä kohti muita harrastuksia?


Karenilta lähdettyäni poikkesin vielä Hassisen kirppikseltä josta löysin Pixiesin originaalin mint-kuntoisen: Trompe Le Monden(91) kybällä. Ihanaa. Myös yksi pieni disgogs-viritys lähti tulille illemmalla. Keräilijä minussa on edelleen hengissä ja nokka suuntaa jo kohti vuotta 2016 ja niitä ihan uusiakin albumijulkaisuja.

perjantai 20. marraskuuta 2015

David Bowie tänään!

Vajaa kolme vuotta sitten sankarimme Taavetti julkaisi 66v. syntymäpäivänään yllättäen sydäntä riipaisevan paluuvideon: Where Are We Now? Videolla David lauloi merkityksellisesti ja vähän alle viivaten kuluneen kymmenen vuoden mysteeriä, minne se David Bowie oikein katosi? Oliko hän kokonaan lopettanut musiikin tekemisen vai oliko hän peräti kuolemaisillaan? Kuten Flaming Lips ilmaisi laulussaan: Is David Bowie Dying? Kappale sinänsä on melkoisen huono. Mutta Davidin paluubiisi kyllä kosketti:



Ennen taukoaan Bowie julkaisi albumin Reality(03) ja teki taas yhden maailmankiertueen. Yli sadan konsertin A Reality Tourille mahtui nimittäin monia koettelemuksia: Bowie sai tikkarin silmään Oslossa, hermovamman olkapäähän Prahassa ja joutui perumaan Saksan Scheesselin jälkeen viisitoista viimeistä esiintymistään pikaista leikkausta vaatineen verisuonen tukkeuman takia. Bowie kerkesi vielä esiintymään 2004 Seinäjoen Provinssirockissa. Erästäkin harmittaa aika tolkuttomasti, että tämäkin mahdollisuus tuli missattua. Nykyäänhän on lähes varma tieto, että David Bowie ei aio enää lähteä kiertueelle.

Tuo vuonna 2013 julkaistu paluualbumi The Next Day(13) otettiin miltei hurraa huudoin vastaan. Musiikkilehdistö suhtautui pääosin positiivisesti tuohon albumiin. Näin kahden ja puolenvuoden jälkeen olen tullut myös arvioon: vahva nelonen! Ei ihan viiden tähden levy, mutta yllättävän hyvä ja monipuolinen platta on kyseessä. Alkuun levy ei ottanut auetakseen, biisit kuulostivat ihan hyviltä, mutta Bowie-asteikolla ei riittävän hyviltä. Vasta tämän vuoden puolella kuuntelukerrat ovat avanneet albumin koko kukkaansa.

Nimikappale The Next Day on vahva pelinavaus: Here am I, Not quite dying. Kakkonen Dirty Boys on rouhea ja funky biisi. Toimii. Levyn toinen video: The Stars(Are Out Tonight) kuulosti pitkään aika heppoiselta raidalta. Yllätys, yllätys, tämäkin kappale on asettunut oikeaan järjestykseen kuuntelunautinnossani Seuraava Love is Lost on albumin mixatuin kappale, josta liikkuu monenlaisia versioita netissä ja Bowien ns. jatkojulkaisulla. Albumin parhaimmistoa. Muita vahvoja biisejä ovat: Valentine's Day, I'd Rather Be High, Dancing Out in Space tietenkin paluubiisi Where Are We Now sekä levyn päättävä vaikuttava Heat. Myös Morrissey-cover You Feel So Lonely You Could Die toimii. Eli suurin osa levyn 14 biiseistä ovat vahva taavetti-laatua. Jollain tapaa vertaan tätä albumia Bowien yhteen melkein unohdettuun plattaan, eli Lodgeriin(79). Jota olen myös kuunnellut vuosikausia ennen kuin se suostui avautumaan koko kukkaansa.

Tarinahan ei loppunut tähän. Loppuvuodesta 2013 julkaisi täydentävän laitoksen albumista: The Next Day Extra(13) pitäen sisällään kyseisen albumin, bonuslevyn ennen julkaisemattomin biisein, DVD:n albumin neljästä videosta ja tyylikkäät sisälärpäkkeet. Tänään kopsahti postiluukusta tuo extra-boxi, jonka loppujen lopuksi tilasin Amazonilta alle viidellä punnalla. Bonusbiisitkään eivät mitään huonoja ole, Atomica, I'll Take You There ja God Bless The Girl olisivat ihan hyvin voineet olla varsinaisella albumilla.


Viime vuoden syksyllä David Bowie kiusasi meitä nettisivuillaan ilmoituksella: New Music Soon! Kokoelmalevy Nothing Has Changed(14) piti sisällään hienon jatsahtavan biisin: Sue(Or in a Season of Crime) ja kappaleen sinkun b-poski ennen julkaisemattoman: 'Tis a Pity She Was a Whore"

Juhlavat taavettiajat eivät suinkaan lopu tähän, sillä tänään julkaistaan Bowien seuraavan albumin: Blackstar(16) pitkä nimikappale. Tuo varsinainen 7 biisiä sisältävä albumi julkaistaan Bowien 69v. syntymäpäivänä 8.1.2016. Albumia on kuvailtu oudoimmaksi Bowien uralla. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan. Eikä siinä kaikki, Bowie on myös säveltänyt uusia biisejä näinä päivinä ensi iltansa saavaan musikaaliin: Lazarus. Niin, Bowien kymmenen vuoden tauko taisi ladata akut aika tehokkaasti. Tässä uusi, vähintäänkin eeppinen David Bowie biisi ja sen alla ns. "Uuden ajan Bowie soittolistani"



https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/1CHH106q6ZYfb2v8Of4hLD

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Dave oli ajoissa - Dave Lindholm. Semafori. Tampere. 14.11.2015

Juuri uuden levynsä Ajaton on Ajoissa(15) julkaissut suomirokin legenda Dave Lindholm oli aloittanut keikkansa jo ennen sovittua kymmentä. Minut keikkaan johdatteli Sissi(87) albumin kaunis Petin Pienen Linnun. Daven soolokeikka oli rakennettu varman päälle, Jatsikansa Tulee, Puhelinlasku on Mun, Annan Kitaran Laulaa Vaan ja Pieni ja Hento Ote olivat varmoja valintoja.

Edellisen kerran näin Daven, hassua kyllä päivälleen kuusi vuotta sitten, josta löytyy muistona tämä blogikirjoitus: http://homesickhounds.blogspot.fi/2009/11/dave-han-elaa-fall-live-series-vol1.html
Tässä kohtaa ei voi kun hämmästellä ajan kulumista, mihin mustaan aukkoon se oikein katoaa, aina on marraskuu ja aina Dave tekee uuden levyn ja on yllättävän lähellä keikalla. Sivusilmällä kun olen seurannut keikkakalentereita, niin siellä on myös herra Lindholmin nimi vilahdellut säännöllisesti.

Tuon vuoden 2009 jälkeen Dave on tehnyt seitsemän levyä, joista parhaimmistoa ovat Otto Donnerin kanssa tehty More Than 123(10) ja suomenkieliset Ken elää, Ken näkee, Ken B(13) ja uusi Ajaton on Ajoissa(15). Varsinkin tuo More Than 123(10) on aikamoinen helmi, jota ei enää juurikaan musiikkikaupoista löydy. Oman version joudun tilaamaan häpeäkseni Amazonilta asti.

Daven keikkalista mukaili yllättävän paljon tuota kuuden vuoden takaista, nyt kun sen tajuan, niin tunnen lievää pettymystä. Eilisellä keikalla pettymyksen tunne oli sen sijaan kaukana. Oli biisilista sitten ilmeinen tai ei, mutta Dave itse oli erityisen skarpilla päällä. Kitara soi (tottakai) komeasti ja laulu oli hyvin terävää ja selkeää. Biiseissä oli jopa pieniä yllätysjippoja, Jatsikansa Tulee biisissä hieman irroteltiin kitaralla, jonkin biisin keskivaiheella Dave tokaisi: - Tähän kohtaa tulee Aku Ankka!  Ja jatkoi tyynesti kappaleen soittoa. Keikan huippukohta oli mielestäni Fandjangon75) Sataa & 22, joka kuulosti ihan siltä kuin nuori Dave 70-luvulta olisi sen meille esittänyt.

Vuosien varrella Daven ääni on mataloitunut, sen huomasi etenkin hitaissa vedoissa. Muuten ääni kulki varsin ketterästi ja ukko itsekin tuntui olevan hyvin kartalla siitä mitä tapahtuu. Miksipä ei olisi? Aina välillä kuulen tutuilta ja vähän tuntemattomilta sellaisia epämääräisiä kertomuksia, kuinka Dave on humalassa vähän joka keikalla. Hassua kyllä, itse olen nähnyt Daven 20 vuoden aikana reilut kymmenen kertaa ja yhtään ns. humalakeikkaa en muista nähneeni.

Reilun tunnin mittaisen keikan jälkeen Dave hipsi aika nopsaan ulos sateiseen iltaan, kellohan oli tuolloin vasta vähän yli yksitoista. Kaverini sai metsästettyä nimmarit muutamaan merkittävään Dave-albumiin. Itselläkin on Daven nimmari jossain pöytälaatikossa vuosien takaa. Niin, harvalta suomiartistilta tulisi mieleen kysyä nimmaria. Davessa on jotain sellaista piittaamattomuutta, täydellistä oman polun noudattamista ja karismaa, että häneen ei voi suhtautua pelkkänä tavallisena kaduntallaajana.


lauantai 14. marraskuuta 2015

Bowie rokin kuntosalilla - Tin Machine

Kimaltelevalla tuotannolla pilatun Never Let Me Downin(87) jälkeen sankarimme Taavetti pisti pystyyn ihka oikean rokkibändin ja yritti häivyttää itsensä osaksi tätä retkuetta, kuten Juho Juntusella oli tapana sanoa. Retkue, bändi, tämä tyylikkäiden miesten kvartetti piti sisällään David Bowien ohella veljekset Tony ja Hunt Sales, sekä herran nimeltä Reeves Gabriel. Kyseessähän ei ollut mitään eilisen teeren poikia, vaan kelpo uran tehneitä sessiomuusikoita. Tosin kovaksikin kitaristiksi väitetty Reeves Gabriel sai lähtöstartin uralleen nimenomaan Tin Machinen kautta. Basisti Tony Sales ja hänen veljensä rumpali Hunt Sales olivat aiemmin olleet mukana useilla Todd Rundgrenin ja Iggy Popin levyillä.

Muistan kuinka joku vuoden 1989 kolmesta televisiokanavasta näytti lyhytfilmin omaisen insertin Tin Machinesta, jossa bändi esitti 4-5 biisiä autenttisen kuuloiselta esikoisalbumiltaan: Tin Machine(89). Tuon aikaiset levyarviot bändin esikoisesta olivat ristiriitaiset. Alati lähteenä näihin raapustuksiini käyttämäni Soundin numerossa 6/1989 Tin Machinen levystä kirjoitettiin näin: "Peltikone on oiva nimi ohuen metalliselle yleissoundille ja melodioiden ontohkoille kaiuille. Ravakampi perustahti on piiskannut Bowien homehtuneeseen sävelkynään ainakin intoa, mutta ainakin puolet materiaalista on edelleen huomattavan väkinäistä." Vuosien aikana Tin Machinen ykkösen onkin väitetty olevan yksi Grunge-musiikkityylin suunnannäyttäjistä.

Oman Tin Machinen sain Fazerin musiikkikerhon tilaajalahjana kahden muun albumin kanssa: Gunnareiden: Liesin(88) ja Queenin: Miraclen(89). Tuohon aikaan kuuntelin yhtä levyä helposti 20-30 kertaa, johtuen vielä vähäisestä äänitemäärästä ja nuoruudesta, silloin oli aikaa jumittaa peräkammarissa, lukea tuntikausia musiikkilehtiä ja kuunnella levyjä. Eli ihan samaa mitä teen edelleen, mutta sellaisissa 5-15 minuutin pyrähdyksissä perhearjen keskellä. Levyyn olen palannut vuosien aikana tasaisesti...ja aika tasalaatuinen plattahan se on, paljon parempi mitä tuo vanha Soundin arvio kertoo. Levyllä on useita vahvoja David Bowie-helmiä, kuten Heaven's in Here, Amazing, Under the God, Prisoner of Love ja viehättävän lyhyt Bus Stop.

Tin Machine teki toisenkin albumin, ytimekkäästi nimetyn: Tin Machine II(91). Tässä kohtaa Bowie joutui jo kovasti puolustelemaan tekojaan musiikkilehdistössä, että meinaako bändi tehdä vielä kolmannenkin levyn? Kyllä meinaa, oli Bowien vastaus, jopa vielä comeback-soolon Black Tie, White Noisen(93) jälkeenkin. Tin Machinen kolmonen oli tulollaan, mutta eihän sitä koskaan sitten tullut, ellei lasketa nyt jo melko harvinaiseksi luokiteltavaa livelevyä: Oy Vey, Baby(92). Tuo livelevy ei ole koskaan tullut eteeni ja Discogs näyttää vinyyliversion hinnaksi halvimmillaan 40 euroa. Kasetin tosin saisi kolmella eurolla, pitäisiköhän tilata?

Palataan vielä levyyn Tin Machine II(91). Aikoinaan ostin levyn puoleen hintaan Raahen Sokoksen alelaarista, eli maksoi jotain 29 markkaa. Sittemmin levy jäi hyllyyni ja todella vähälle kuuntelulle. Noihin aikoihin olin siirtymässä, nyt jo surullisenkuuluisaan cd-aikaan(tästä tulee vielä oma juttunsa, on äärettömän surullista kun cd-levyt eivät ole enää minkään arvoisia), eli vinskyjen luukuttaminen oli tuolloin vähenevä luonnontoiminto. Vasta tänä syksynä olen kuunnellut Tin Machinen kakkosta autossa työmatkoilla, kun kerta sen cd:nkin sitten hommasin peräti 50 sentillä. Kakkonen saattaa olla jopa ykköstä parempi levy, jollain tavalla itsevarmempi ja tiiviimpi. Paljon mainioita kappaleita löytyy tältäkin levyltä, kuten Baby Universal, You Belong in Rock'n Roll, You Can't Talk, Shopping for Girls ja albumin päättävä puhdas Bowie-helmi: Goodbye Mr.Ed. Tällä levyltä nousee esille myös kaksi Hunt Salesin tekemää ja laulamaa biisiä: Stateside ja Sorry, jotka molemmat seisovat hyvin omilla ansioillaan, eivätkä paljon kalpene Bowien ja Reeves Gabrielin kynäilemille biiseille.

Tin Machine oli Bowielle tarpeellinen kasvojenkohotusoperaatio, energia ja into palasi tekemiseen ja tätä lyhyttä periodia seurasi Bowien uran ehkä taiteellisesti vahvin kausi, eli levyt: Black Tie, White Noise(93), Buddha of Suburbia(93), Outside(95) ja Earthling(97). Viimeisin info tahi oivallukseni Tin Machinesta on se, että bändi kerkesi keikkailemaan aika paljon ja vasta livenä soundi löysi todellisen ulottuvuutensa. Muutenkin kaikki David Bowien tekemiset on hyvin taltioitu videoille ja erilaisille konserttitallenneille, että näiden maisteluun saisi aikaa kulumaan viikonlopun jos toisenkin, ja pelkästään juutuubin välityksellä. Spotifystä löytyy Tin Machinen ykkönen, kakkosen joudut etsimään muualta.




perjantai 13. marraskuuta 2015

Kadonneet popklassikot - The Blue Aeroplanes

The Blue Aeroplanes on bändi josta olen halunnut pitkään kirjoittaa.
Ensi kohtaamiseni sinisten lentokoneiden kanssa tapahtui vuonna 1992 silloisen Rockradion kautta, kun eetteriin kajahti mielenkiintoinen, hyvin monesta suunnasta vaikutteita napannut kappale, mutta samanaikaisesti hyvin omaleimainen veisu. Kyseessä oli bändin b-poskikokoelma Friendloverplane 2(Up In a Down World) (92) johdantokappale: Growing Up, Growing Down. Merkille pantavaa kappaleessa oli 60-lukulaisen soundin lisäksi laulaja Gerard Langleyn persoonallinen puhelaulu, joka jollain oudolla tavalla sopi hyvin tähän rikkaaseen soundimaailmaan. Olin myyty mies ja kappale taltioitiin jollekin tuon ajan lukuisista "Sekalaista" kasettikokoelmalleni.´

The Blue Aeroplanes sai kohtuullisesti huomiota suomalaisissa musiikkilehdissä 80-90-luvun vaihteessa, varsinkin Soundin veteraanitoimittaja Jussi Niemi jaksoi ylistää bändiä kaikissa levyarvioissaan. Muistan eräänkin arvion, jonka lopussa heitettiin vahva viesti festareiden järjestäjille, että hommatkaa bändi ensi kesäksi Suomeen. En tiedä, että kävikö bändi koskaan Suomessa? Jos joku tietää, niin kertokaa!

Mitä bändi on sitten syönyt? Mikä on musiikillisen hienouden perusta? Niin, kitarat, puhelaulu, vähän outo meininki, Stone Roses meets Happy Mondays, mutta kuitenkin jotain juurevampaa kuin Manchester-buumin bändit ja jotain Lou Reed - vivahdettahan tässä on myös. Sävykäs ja monipuolinen rocktausta yhdistettynä Langleyn runolliseen puhelauluun viehättää itseäni kovasti. Hassuna yksityiskohtana kerrottakoon, että bändistä löytyy puolalainen taustatanssija Wojtek Dmochowski, vastine Happy Mondaysin ikoniselle Bezille. Tässä vähän näytettä:



Vuonna 1981 Bristolissa perustettu bändi on tähän päivään jatkuneella urallaan julkaissut 10 studioalbumia, 2 merkittävää b-poskikokoelmaa sekä lukuisia livelevyjä, puhumattakaan monipuolisesta sinkku ja ep-tarjonnasta. Yhtyeen ensimmäiset albumit Bob Art(84) ja Tolerance(85) olivat vasta häivähdyksiä bändin todellisesta potentiaalista. Jälkimmäisen albumin tilasin parisen vuotta sitten Discogsilta huokeaan hintaan. Levy kuulostaa hyvältä, mutta biiseissä ei ole vielä sellaista hahmoa, että kovinkaan moni niistä jäisi pitempikestoisesti mieleen. Tämä ongelma alkaa haihtumaan bändin kolmannella levyllä Spitting Out Miracles(87), jossa on varianssia ja mielenkiintoisia biisejä huomattavasti enemmän. Levyä pidetään bändin jonkinmoisena taiteellisena läpimurtona. Alkuperäisen levyn mukana tuli myös seiskatuumainen flexi-single, joka löytyy myös omasta kokoelmastani. Levyn taustakööreissä huhuilee eräs merkittävä muusikko. Kuka siis?

Bändin neljäs levy Swagger(90) räjäytti lopullisesti pankin. Tässä on sellainen 90-luvun alun hukattu indierock-levy, jonka kaikkien pitäisi tietää.  Avauskappale Jacket Hangs on ehkä bändin uran merkittävin kappale, myös biisi joka ei ole koskaan pudonnut pois bändin keikkasetistä. Kakkonen World View Blue poppaa mukavasti, Weightless valottaa bändin eeppisempää puolta, hieno tunnelmallinen tsipale. Neljäntenä pamahtaa bändin ehkä tunnetuin veisu And Stones, jossa mielestäni tiivistyy 90-luvun alun todellinen tunnelma. Swaggerin jälkeen julkaistiin laadukas, mutta ehkä hieman täyteen ahdettu: Beatsongs(91), jonka tunnetuin kappale on Paul Simon - cover The Boy In The Bubble, mutta levyn paras kappale on svengaavan mietteliäs Cardboard Box, myös omia henkilökohtaisia suosikkejani.

Life Model(94) jäi suomalaiselta musiikkilehdistöltä kokonaan noteeraamatta, yhtälailla myös muualla maailmalla kyseinen levy jäi kovin vähälle huomiolle. Harmi. Sillä kyseessä on bändin ehkä paras albumi, kypsä, omalaatuinen, viehättävä ja vastustamattomasti groovaava. Muun muassa kappaleet Broken Mended ja Honey I näyttävät millaisesta musiikillisesta laadusta puhutaan. Juuri tällä hetkellä olen yrittänyt metsästää Life Modelin vinyyliversiota. Yllättävän laajalti sitä löytyykin hintahaarukalla 5-10 euroon. Sinänsä harvinaista, koska vuonna 1994 julkaistiin aika niukalti enää vinyylejä. Lopullinen ostokohteeni ei ole vielä vakiintunut. Oman cd-versioni ostin noin 15-vuotta sitten jo edesmenneen musiikkikaupan Epesin alelaarista.

Bändin ura hiipui rönsyilevän ja terältään ehkä jo hieman tylsistyneen Rough Musicin(95) jälkeen. Tämän jälkeen bändiltä on tullut kolme studioalbumia, joista uusimman Anti-Gravity(11) löysin onnekkaasti Amazonilta upouutena vinyylinä alle 7 punnalla. Nyt vain odotellaan postimiehen käyntiä. Alle olen koostanut The Blue Aeroplanes - soittolistan jota kautta voit makustella bändin omalaatuista svengiä.

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/7Dg6Z9kcbNP5UwhI2cbhQa

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Taavetin heikommat vuodet

80-luku oli monille artisteille taiteellista alamäkeä, varsinkin David Bowielle. Kyseisen vuosikymmenen alussa ilmestyi taiteellisesti vahva Scary Monsters(80) ja kolme vuotta siitä jättimenestys: Let's Dance(83). Mitä muuta muistatte Bowien 80-luvusta? Ennen kuin mennään Tin Machineen asti, niin on syytä ottaa esille kaksi Bowien ehkä kehnointa albumia: Tonight(84) ja Never Let Me Down(87). Niin, mikään pakkohan niitä ei ole ottaa esille, sontaa mitä sontaa, miksi vaivautua näin jälkikäteen?

Perusteluni voivat olla kehnoja ja pohjautuvat pitkälti myötätuntoon. Kun aktiivisesti diggailee jotain artistia, niin artistin kehnompikin tuotanto alkaa kiinnostamaan. Minkäs teet kun artistit parhaat albumit ovat liiankin tuttuja, liian ilmeisiä ja muotovalioita. Ei sitä kukaan jaksa rokin klassikoita päivästä toiseen luukuttaa, siispä täytyy luoda katsaus myös katveeseen, suurella rahalla luotuun unohdukseen, kimaltelevaan, mutta elottomaan tuotantoon. Näinkö pelkästään?

Tämä on se kappale jossa ilmoitan, että Tonight(84) ja Never Let Me Down(87) ovatkin itseasiassa varsin oivia albumeja. Väärin. Tonight(84) on sittenkin aika keskinkertainen albumi, mutta ehkä ei täysin toivoton? Arviotani värittää Seppo Pietikäisen analyyttinen levyarvio Soundista 10/1984, jonka juuri luin pohjalle. Tässä arviossa Pietikäinen arvottaa numeraalisesti albumin jokaiset 9 raitaa. Aloituskappale Loving the Alien noteerataan levyn pääteokseksi ja sitä seuraava Bowien ja Iggy Popin yhteistyön helmi Don't Look Down saa parhaimmat pisteet 10-. Loppulevy menee vaihtelevissa merkeissä ja pisteytyksissä. Jännänä yksityiskohtana voin kertoa, että Bowie coveroi Beach Boysin God Only Knowsia varsin onnistuneesti. Levyn suurin hitti on Blue Jean, jonka Pietikäinen tyrmää varsin huonoksi sinkkuvalinnaksi ja muutenkin kehnoksi kipaleeksi. Silti väittäisin, että näinkin ilmeinen Bowie-hittiveisu on kestänyt varsin hyvin aikaa. Oman arvioni mukaan puolet levystä toimii, toinen puoli on aika turhaa.

Never Let Me Down(87) oli toinen ostamani Bowie-albumi, ensimmäinen oli The Man Who Sold The World(71). Eli kolikon molemmat puolet, klassikko ja kimalteleva kura. Julmimmat teistä allekirjoittanevat väitteeni. Vähän aikaa sitten tehdessäni Bowie-juoksusoittolistaa skippasin The Man Who Sold The World - biisin pois koska se kuulosti yksinkertaisesti liian kuluneelta. Mutta en ala alentamaan kyseisen albumin arvoa. Sen sijaan Never Let Me Down(87) on kasarituotannolla pilattu väkinäinen ja jäykkä albumilta, jolta kuitenkin löytyy aika monta hyvää biisiä. Aloituskappale Day In Day Out on kestänyt hyvin aikaa, aikoinaan se pyöri Suomenkin hittimittareissa kyllästymiseen asti, eikä silloin biisin potentiaalia oikein tajunnut. Kakkosbiisi Time Will Crawl on hukattu Bowie-klassikko. Nimikappale Never Let Me Down on myös varsin miellyttävä, huuliharppukin siinä törähtelee. Tuotanto on onnistunut nitistämään tästäkin hyvin kelvollisesta kappaleesta hengen pois. Jossain haastattelussa Bowie pitää tämän levyn kappaleita onnistuneina, mutta myöntää, että näinä aikoina on kuunnellut liikaa muiden mielipiteitä levyn tuotannon suhteen. A-puolen päättävä Zeroes on aika hyvä biisi, selkeesti katveeseen jäänyt tämänkin. B-puolen aloittaa eeppisempi Glass Spider, joka taisi toimia Bowien levyn kiertueen nimenä. Toistan itseäni: hyvä biisi, mutta se tuotanto. B-poski on ehkä biisillisesti heikompi. Levyn päättää yksi Bowie/Pop yhteistyön helmiä: Bang Bang. Rivakka veisu, joka on myös ilmestynyt muistaakseni jollain Iggy Pop - sooloalbumilla?



Ei vieläkään siitä Tin Machinesta. Kuka muistaa Bowien leffabiisit? Tonightin ja Never Let Me Downin välissä Bowie julkaisi liudan ihan kelvollisia leffabiisejä, kuten: Absolute Beginners, Underground, When The Wind Blows ja ysärin alussa vielä tsipaleen Real Cool World. Hämmästyin ja ilahduin kun löysin Spotifystä liki kaikki Bowien 80-luvun irtobiisit ja sinkkujen b-puolet.
Bowien 80-luvun lopussa perustama Tin Machine julkaisi kolme albumia, jotka vaativat ihan oman blogijuttunsa. Nyt aivot asentoon, oliko Bowien sumeissa vuosissa 1984-87 mitään kelvollista? Ehkä alla oleva soittolista kertoo totuuden. Soittolistaa on ryhdistetty muutamalla Let's Dancen(83) biisillä.

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/6A2yxIHZwJUnn07BqdcHnR

tiistai 20. lokakuuta 2015

Ten Years After...tai vielä paljon myöhemmin...

Rock-musiikin historia on vielä kovin nuori, etäisyyttä on vain 50-60 vuotta rokkitsipaleiden alkutilaan. Tuohon aikajänteeseen mahtuu monenmoista yrittäjää, tyrijää ja koko potin korjaajaa. Mustaa muovia on painettu niin tolkuttomasti, ettei voi olla täysin kartalla kaikista riffeistä, rytmeistä ja superkertseistä. Aina välillä eteeni pompahtaa sellaisia bändejä ja artisteja joiden tuotannosta minulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä, vaikka artisti musiikkityyliltään voisi hivellä setärockiin tottuneita korviani.

Neljäkymmentävuotta myöhemmin erään viattoman oloisen nettitilauksen bonarina tuli Ten Years After - yhtyeen albumi: Watt(70). Bändin viides ja aika keskinkertaiseksi noteerattu albumi. Ostopäätökseni oli aika alitajuinen, sillä levyn kannessa oleva kuumailmapallo sinisellä taustalla miellytti silmääni. Käsitykseni ja lukemani mukaan kyseessä on varsin legendaarinen bändi, joka nousi maailmanmaineeseen vuonna 1969 esityksellään Woodstockin festivaaleilla, jossa taltioidussa elokuvassa yhtye esittää legendaariseksi nousseen kappaleen ”I’m Going Home".

Joistakin yhtyeistä voi sanoa heti, että nyt ollaan ytimessä, rytmikkään ja kitaravoittoisen juurimusiikin äärellä. Minulle Ten Years Afterin Watt(70)-levy näyttäytyi juuri tällaisena, aitona asiana. Musiikki vaan tuli ja vei miehen mukanaan. Ten Years After yhtyeenä on minun kohdallani päässyt jotenkin luiskahtamaan ohi, yhtyeen back-kataloogi ei ole minulle ollenkaan tuttu. Pienen tsekkauksen tuloksena bändi on näköjään levyttänyt noin kymmenen studioalbumia, joista parhaat löytyvät tuotannon alkupäästä.

Tänään Watt(70) sai kaverin levystä About Time(89), jonka löysin kirpparilta sopuisaan kuuden euron hintaan. Tästä levystä minulla onkin muistikuvia. Nimittäin, aina ahkerana Soundi-lehden lukijana muistan lukeneeni tästä hyvin positiivissävytteisen levyarvion ja saattaa olla, että äänitin yhden levyn biiseistä jollekin kokoelmakasetillekin vuonna 1989!? Aikaa täytyi kulua se rapiat 25 vuotta ennen kuin levy löysi tiensä kotiini. Niin, näitä rokin klassikoitahan ei spotikan kautta oikeasti diggailla, ei se vaan toimi niin. Vai mitä olet mieltä? Levy täytyy olla fyysisenä, mielellään jopa vähän nuhjuisena esineenä käsissäni, jossa tuntuu, haisee, kuuluu ja melkein maistuu aika.

About Time(89) kuulostaa yhtälailla aidolta asialta kuin Watt(70). Ehkei mitään rokin klassikkobiisejä, mutta hyvin rullaavia ja juurevia kappaleita joita ei edes tuon ajan soundimaailma ole pystynyt pilaamaan. Hienointa tässä kaikessa on se, että minulla on vasta kaksi Ten Years Afterin albumia hankittuna ja kumpikaan niistä ei edusta bändin tuotannon kirkkainta kärkeä, eli paljon on vielä löydettävää.

Annan levynkeruuprosessini tämän bändin osalta edetä yhtä verkkaisen luomuna kuten Watt(70) levyltä löytyvä kiireetön Gonna Run - biisi. Ei ole siis kiire mihinkään ja on melkein epäuskottavaa, jos kuvittelen pystyväni Spotifyn kautta saamaan bändin tuotannon haltuun. Kuulkaahan veljet ja siskot, se musiikin paljous lamaannuttaa ja turruttaa musahermoni. Niin, olikohan se viime bloggaus jossa puhuin vähän Spotifyn puolesta? Tuulet vaihtaa suuntaa tai jotain?



tiistai 6. lokakuuta 2015

New Order: Music Complete

Onko mitään järkeä enää ostaa cd-levyjä ja vielä normaaliin hintaan? Menin ja tilasin New Orderin uuden Music Complete(15) albumin netistä cd-formaatissa. Miksi en siis alati ja aina niin muodikkaassa vinyyliformaatissa? Puolustuksen puheenvuoro on seuraava: Väitän, että tällainen tanssittava ja  elektrotyyppinen musiikki on parhaimmillaan kliinisemmässä ääniteformaatissa. Vinyyli ei tuo lisäarvoa tällöin musiikille, varsinkaan tämän päivän lp-levyjen prässäykset jotka ovat kautta linjan varsin tuhnuisia äänenlaadultaan. Nojoo, syy voi olla omissa kehnohkoissa musavehkeissäni.

Äänite oli kotonani kuunneltavissa jo pari päivää ilmestymisen jälkeen. Varsin sulavaa. Levyn kansi noudattaa New Orderilla tuttua minimalistisuutta, vahvoja ja kryptisiä kuvioita sekä mahdollisimman vähän turhaa tietoa. Neitsytkuuntelukertani autossa työmatkalla oli vähän hätäinen ja musiikin hienoudet hukkuivat auton taustamelun alle. Tuolloin havaitsin, että kakkosraidassa Singularity oli jotain outoa, se kuulostaa erilaiselta kuin Spotifyn versio. Kotistereoissa syy paljastui, kakkosraita nyki ja pomppi, eli levyssä oli jotain vikaa.

Eipä siinä muuta kuin levy vaihtoon ja kuuntelu jatkoi tiiviinä Spotikan kautta jonne äänite oli jo rantautunut. Albumin noin neljänneksi kuuntelukerraksi valikoitui ehkä elämäni vauhdikkain 8 kilometrin juoksulenkki. Neljän plus-asteen happirikas syysilma kirvoitti juoksupoponi hurjaan liitoon. Voi olla, että se oli New Order, joka piiskasi minut aikamoiseen vauhtiin, sillä tämä levyhän on aivan ...tanan hyvää juoksumusaa. Korvanapeista kuultuna sanat ja musiikilliset vivahteet kuuli selkeämmin. Ei ole liioiteltua sanoa, että kyseessä on paras New Order levy sitten loistokkaan Techniquen(89).

Mitä levy on sitten syönyt? Aloituskappale Restless on tuttua ja turvallista New Order - soundia, mutta innostunutta sellaista. Kappaleesta on kuultavissa Peter Hookin bassolinjat, vaikka kyseinen basisti ei ole vaikuttanut bändissä moneen vuoteen. Hookin ja bändin laulajan Bernard Sumnerin viha-rakkaussuhteesta saa hyvän käsityksen muun muassa Sumnerin omaelämänkerran: Chapter and Verse(14) ja syyskuun MOJO:n Bernard Sumner haastattelun kautta.

Levyn neljä ensimmäistä biisiä, kyseinen Restless, myös edellä mainittu Singularity sekä Plastic ja Tutti Frutti ovat kaikki komeita biisejä, joista liki eeppinen ja jännästi U2:sen Pop(97)-levyn tunnelmaan kumartava Plastic on tällä hetkellä suurin suosikkini. Levy ei suinkaan jatku huonona tämän nelikon jälkeen, People on the High Line on kelpo kappale, joka ilmiselvästi tahtoo kasvaa kuuntelukertojen myötä. Stray Dogilla murisee itse Iggy Pop ja tässä kohtaa vaivun jonkinmoiseen juoksuhypnoosiin, uuh ja ooom. Academic poppaa mukavasti, kappaleessa on selvää hittiainesta. Nothing but a Fool on melankolisen viekoitteleva ja sanoissa tuntuu olevan painoa.

Levy on sen verran pitkä(64min) ja vauhtini kova, että levyn kolme vikaa biisiä jää tälläkin kertaa kunnolla kuulematta. Nojoo, pitää jäädä vielä herkuttelun varaa, ettei kaikkea tule nielaistua kerralla. Tällä puolenkymmenen kuuntelukerran analyysilla sanoisin, että tässä on minun syyslevyni, selvästi parasta ja innostavinta kamaa mitä tänä syksynä julkaistu. Analyysini on tosin aika ohkainen, koska eipä tällä nuorenvanhan lapsiperheellisen statuksella paljon muuta uutta ja innovatiivista musaa kerkee etsimään. Vanhassa tällä kertaa vara parempi.

Loppukaneetti: Viallisen cd-levyn rahat palautuivat tililleni. Harkitsenko sittenkin levyn hommaamista vinyylinä? Tuskin. Miksipäs en jatkaisi kuuntelua Spotify-riistopalvelun kautta, koska vaikutus sama kuin levyllä, ellei parempi. Tämä on tosin iso moraalinen kysymys ja myös levynkerääjän identiteettiäni koetteleva kokemus.




sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Sunnuntain Curtistuksia

Levysoitin jauhaa edelleen, neula kyntää väsymättä mustaa kierrostaan, uudet ja vanhat sävelet viekoittelee, aina vaan. Syyskuu jäi täysin ilman blogimerkintöjä, liekö kiirettä vaiko inspiraation puutetta? Sanon, että molempia. Nyt täytyy vääntäytyä ylös kolostaan ja vapauttaa pari mielipidettä hyvästä musiikista.

Sunnuntain levylautasella tänään Curtis Mayfieldin: Back to the World(73). Ei ehkä Curtiksen kirkkaimpia helmiä, mutta varsin pätevä albumi tämäkin. Nimikappale Back to the World ja ärhäkkä Future Shock aloittavat levyn upeasti. Ykköspuoli päättyy aivan uskomattoman hienosti svengaavaan kappaleeseen Right on for the Darkness. Tässä kohtaa nostan käteni ylös ja vajoan sohvan pohjalle tähän tummaan svengiunisonoon. Vinyyli ja soundi. Kyllä. Tällä kertaa musta muovi antaa valtavasti lisäarvoa musiikille. Tunnelma on hyvin intiimi, kuin Curtis naukuisi livenä olohuoneessani. Laulusoundi on todellakin naukumista, tarkemmin sanottuna sellaista falsettivikinää, se toistuu kaikilla kuulemillani Curtiksen levyillä. Onko se tietoista vaiko ominaisuus? Sen tiedän, että kotoinen soulkurkkumme Tuomo on saanut niiiin paljon vaikutteita tästä laulusoundista. Levyn kakkospuoli ei ehkä pääse niin koviin sfääreihin kuin ykkönen, mutta varsin pätevää kamaa on sekin.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Ketterä rokkikukko - Olavi Uusivirta. 29.8.2015. Klubi. Tampere

Teatteritaustasta oli eittämättä hyötyä kun Olavi Uusivirta laittoi itsensä peliin lavalla. Sisääntulo oli tornadomainen, sopusuhtainen ja ketterä rokkikukko suorastaan ryntäsi tamperelaisyleisön eteen. Heti oltiin asian ytimessä, veivaamassa rokkia ilman mitään estoja. Hyvän alkupöhinän taustatekijöiksi paljastuivat alkuillan tuttavasauna Pispalassa ja Ikuiset Lapset(14) albumikiertueen toka vika, eli 99:s keikka. Tänä iltana selvästikään ei ollut tarkoitus säästellä energiasta.

Taustatyö oli tehty huolella, rokkenrollin kihisevästä lähteestä oli ammennettu ne sopivimmat osaset. Olavi Uusivirran lavaliikehdintä oli kuin sekoitus erästä holtittomasti bailaavaa punkrokista tykkävää ystävääni ja Iggy Poppia, mutta ilman todellista vaaran tunnetta. Paita lähti useita kertoja Uusivirran päältä, mutta lensi lavan sivulle suojaan, ei suinkaan yleisön sekaan. Nopeat liikkeet, todella ketterä fysiikka ja vienosta hiestä märkä ylävartalo oli esteettisesti nautittavaa seurattavaa, varsinkin naisyleisön silmissä.

Biisit keskittyivät suurimmaksi osasi viimeisimmän, Ikuiset Lapset(14) albumin materiaaliin. Levy oli itselleni läheisin Uusivirran tuotannossa, varsin kelpo, melkein neljän tähden levy. Levyn kappaleista livenä jäivät mieleen etenkin: En Tiedä Mitä Menetän Jos Jään ja hitikäs Ollaanko Tämä Kesä Näin? Myös keikan loppupuolella tullut Kauneus Sekoittaa Mun Pään toimi erinomaisesti.

Keikan kohokohdat tulivat kuitenkin uuden levyn ulkopuolelta. Olavin hienosti tulkitsema Dave Lindholm - cover Voi Kun Riittäis Pieni Taivas oli myös soolokitaristi Timo Kämäräisen taidonnäyte. Kitarasoolossa mentiin Davemaiseen ulottuvuuksiin ja vähän siitä ylikin. Mukavan toimiva oli myös edellisen levyn Elvis Istuu Oikealla(12), itselleni ensiesityksen saanut kappale: Tiet Etäisyyksiin. Myös samaisen levyn tunteikas valssi Kaiken Jälkeen Olet Kaunis herätti kiinnostuksen. Tämän kappaleen aikana Uusivirta kaappasi yleisön joukosta neitokaisen poskivalssia tanssaamaan. Tunnelma oli aito ja herkkä.

Hikisen kaksituntisen päättivät hyvin toiminut Rauli Badding Somerjoki - cover Valot ja Uusivirran muutaman kesän takainen Anna Järvisen kanssa tehty duettohitti Nuori ja Kaunis. Huomiolle pantavaa oli yleisön suvereeni yhteislaulu Olavin ollessa liki koko kappaleen ajan kapellimestarin roolissa. Loppusanoiksi voisin todeta, että hyvä Olavi, vuodatetut hikipisarasi tulivat tarpeeseen, tarjosit tamperelaisyleisölle erittäin toimivaa rokkenrollviihdettä.

Onkin mielenkiintoista seurata mihin suuntaan Olavin ura seuraavaksi nytkähtää, ainakin (uutta levyä enteilevä?) kesäsinkku Hän Laulaa Kuin Kuolisi Huomenna toimi keikalla erinomaisesti. Keikan jälkeen kappaletta olisi saanut seiskatuumaisen muodossa kera Olavin nimikirjoituksen(ellei halauksen). Mutta jäädyin nähdessäni pitkän nuorten naisten jonon Olavin edessä. Enhän minä sentään mikä fani ole?


perjantai 28. elokuuta 2015

Nuoruuden suojeluksessa - Nicolas Kivilinna. 27.8.2015. Telakka. Tampere.

Keväällä esikoisalbuminsa Joka Laulun Laulaa Vaan(15) julkaissut artisti aloitti keikkansa aikalailla tasan klo:22.00. Ehdin parahiksi Telakan lauteille. Ensimmäinen havaintoni oli nuorekas yleisöjakauma, joka toi Telakan baaritunnelmaan mukavan energisen latauksen.

Nicolas Kivilinna yhtyeineen esitti rapiat tunnin mittaisen keikan joka piti sisällään puoliksi uuden levyn kappaleita ja toisen puoliskon ennen julkaisemattomia kappaleita. Näistä ennen julkaisemattomista jäivät mieleen Klondiken huorista kertova hersyvä tarina ja pitkähkö, mutta hyvin kasassa pysyvä Atlantis, sekä kaksi todella irtonaista Lauri Viidan runoihin sävellettyä kappaletta. Illan aikana sain tietää, että seuraavana levytysvuorossa olisi nimenomaan nämä Lauri Viita-biisit mahdollisen ep-levyn muodossa.

Uuden levyn kappaleista soitettiin yli puolet, joista parhaiten toimivat Intialainen Unelma ja syvällinen En Etsi Valtaa enkä Loistoa. Jälkimmäisen kappaleen sanoitus avautui allekirjoittaneelle täyteen kukkaan yhdellä elokuisella juoksulenkillä: "Mä haluun olla laulaja, joka laulun laulaa vaan. En tahdo, että mut muistetaan". Jossain määrin romanttinen käsitys itsestä, mutta samanaikaisesti aito ja puhdistava: "Et ehkä usko, että olen sellainen".

Kautta linjan Kivilinnan esiintymisessä ja sanomassa merkille pantavaa oli ilmaisun selkeys. Ei turhaa mystiikkaa, eikä liian vaikeita kielikuvia. Äkkiseltään voi tosin miettiä, että ovatko jotkut sanoitukset liian helppoja, että voisiko sanavalintoja enemmän vielä ns. runollistaa, hakea haastavampia ilmaisuja? Niin, kyse on kuitenkin populaarimusiikista, liiallinen kikkailevuus taas söisi taas kokonaisuuden tehoa. Uskoisin, että juuri tämä selkeys ja vähän kansanmiesmäinen ote sopii Kivilinnalle. Kappaleihin on helppo lähteä mukaan vaikka ne kuulisi ensimmäistä kertaa. Näin kävi ensimmäisen encore-biisin kohdalla, joka jollain tapaa liittyi Saku Sammakkoon, tässä huikeassa kansanmusiikkimaisessa biisissä Kivilinna täysin suvereenisti laulatti yleisöä. Tuossa yhteislaulun hetkessä oli jotain ainutlaatuista, harvassa on artistit jotka luovat noin helposti mutkattoman suhteen yleisöön.

Nicolas Kivilinnan keikka oli täyttä tavaraa alusta loppuun. Artistin välispiikit olivat aitoja ja mutkattomia. Taustabändi hoiti hommansa mainiosti, erityisesti jäi mieleen bändin hyvin stailattu ja soitoltaan tyylitaitoinen soolokitaristi. Ainut miinus keikalla oli Jos Sä Haluut Lentää Mun Kaa "hittibiisin" soittamatta jättäminen. Nälkää jäi tuleville keikoille ja tuleville levyjulkaisuille. Vaistoni sanoo, että Kivilinnan ehkä kannattaisi siirtää uudet biisit tuollaisenaan, eli lähes liveotteina tuleville levyjulkaisuille. Onnea ja menestystä mainiolle artistille.



torstai 20. elokuuta 2015

Minä ja Pete Parkkonen

Meillä ei ollut aiemmin mitään tekemistä toistemme kanssa. Olit joku idols- ja tanssitähti, komea kaveri, jolla on komea kuontalo. Sinusta puhuttiin kaikenlaista, ulkonäköäsi ja laulutaitoasi ihasteltiin, puhumattakaan tanssitaidostasi. Taisit olla varsinainen monilahjakkuus. Tiesin, että olit julkaissut jotain musiikkia, kuulin joltain kaveriltani, että olit vetänyt todella hyvän livekeikan, tämä tieto kai rekisteröityi aivojeni sivupoimuihin.

Nyt näen sinut edessäni Anttilan alelaarissa. Jumalan kiitos, Anttilan alelaari on vielä voimissaan ja sieltä voi löytää jopa vinyylejä viidellä eurolla, kuten sinut Pete Parkkonen. Toimin intuition(ja säästäväisyyden) johdattamana. Lähdit mukaani kassalle, joka tipautti hinnasta euron pois jonkin alv-kampanjan seurauksena.Wow, minulla oli yhtäkkiä uunituore vinyyli kera ceedeen levykassissa ja hintaa kokonaiset neljä euroa.

Kun vaimo oli poistunut ruokakauppaan, laitoin sinut ensimmäistä kertaa levylautaselle, salaa ja ehkä hivenen häpeissäni. Yhdeksän biisiä koko levyllä, tämän kerkeän kuunnella läpi ennen Pikku Kakkosta, ehkä kaksikin kertaa. Komea levyn kansi, komea sinä, vaikka ei jumituta liikaa ulkonäköösi. Tosin olin yllättänyt, että olet vasta 25-vuotias, luulin jostain syystä sinua paljon vanhemmaksi.

Levysi alkaa kappaleella: Mitä minä sanon ja se on levyn hittibiisi. Kappale on sinun itse tekemäsi ja se kuulostaa...hmm...tavanomaiseltako? Räyhäkkä se on, ehkä levyn parhaimmistoa? Tulee mieleen nuori Veeti Kallio, olet kuin sutjakkaampi versio Veetistä, vähemmän soulia, mutta enemmän soljuvaa laulua, pakottomuutta. Olisiko tämä sittenkin hyvä biisi. Toinen kuuntelukerta, nyt kuulostaa paremmalta: "mitä minä sanon minun selkäni kestää..."

Tule toinen biisi, kolmas, neljäs...Luen Soundista ilkeähkön kahden tähden arvion jossa sinua verrataan Lenny Kravitziin. Luulen, että en saa tähänkään arvioon paljon kohottavia sanoja musiikistasi. En tiedä mitä teen levylläsi? Pikku Kakkonen on alkanut jo, toinen kuuntelukerta hiipuu taustalle, sieltä kuuluu jotain hitaampaa, ehkä sielukkaampaa: "sun ilo on mun mun..." Luulen, että vaivun tavanomaisiin rokkipoliisi-käsitykseen sinusta, mikään Idols-tähti ei voi tehdä uskottavaa musiikkia? Minä olen vastaanottokyvyltäni liian rajoittunut.

Tiedän, että levysi ei löydä tietään kovin montaa kertaa levylautaselleni. Sisälläni liikahti kovin vähän kahden kuuntelukerran jälkeen. Mutta annan sinulle vielä kolmannen mahdollisuuden, aion kuunnella vinyylin mukana tullutta ceedeetä huomenna työmatkalla. En ihan vielä aio lahjoittaa sinua hyvään kotiin. Toivon, että haistan tämän kaiken (kuvitteellisen) pinnan alta todellista potentiaalia, että sinusta on vielä syntymässä merkittävä musiikkialbumi ja olet enemmän kuin nuori Veeti Kallio tai Lenny Kravitz, sillä molemmat artistit heidän nykytuotantoa katsellen on aika helppo peitota. Ollaan vahvoja Pete, minä myös oman musiikillisen rajoittuneisuuteni kanssa.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Flow Festival Helsinki. 14.8.2015.

Ensi kohtaamiseni Flow-Festivalin suhteen oli hieman kaksijakoinen. Festarialueelle astuessani kiinnitin huomioni musiikkiin, joka ei pysynyt aloillaan, vaan kimpoili joka puolelle, ennen kaikkea vähän matkan päässä olevan toisen konsertin päälle. Akustiikka ei ehkä ihan toiminut tällaisessa kulmikkaassa vanhassa teollisuusympäristössä. Näin ollen päälavalla veivannut Lianne La Havas ei jättänyt paljonkaan muistikuvia alueelle totuttelemisesta johtuen. 360 asteen lavalla esiintyneen Lännen Jukankin näin vain hätäisesti. Tosin mitä lähemmäs lavaa meni, niin toisen lavan äänet kyllä katosivat taustalle,

Ensimmäisen kunnon(ja päivän parhaan) live-elämyksen tarjosi legendaarinen Chic. Funkin ja Discon pyhä liitto toimi liki täydellisesti. Kitaristi Nile Rodgersiin pitkälti personoitunut bändi tarjoili takuuvarmaa hittikimaraa, aina omista hiteistä Sister Sledgeen, Diana Rossiin, David Bowieen ja jopa Daft Punkiin. Useimpien cover-biisien takanahan on Chicin parivaljakko Nile Rodgers ja Bernard Summers, joista jälkimmäinen on siirtynyt taivaalliseen laulukuoroon jo vuonna 1996. Nykyisestä Chic - kokoonpanossa ei taida Rodgersin lisäksi olla muita originaalijäseniä. Kokonaisuudessaan Chic vuosimallia 2015 veivasi hienosti, kaksi naislaulajaa hoitivat tonttinsa upeasti ja varsinkin blondattu tumma laulaja oli täyttää rautaa.

Henkilökohtaisesti Flow-festareiden syy ja seuraus oli The War on Drugs. Itselleni bändi edustaa tämän ajan rokin parhautta, ajatonta ja energistä, vähän vaikeasti määriteltävää rockmusaa, joka on rakennettu parhaiden ainesosien päälle: Bruce Springsteen, Neil Young & Crazy Horse ym. Niin, keikan viittä ensimmäistä biisiä en tunnistanut, sitten tuli Slave Ambientin(10) jokin reippaampi ralli ja pian uuden levyn Lost in The Dream(14) huikein veto Red Eyes. Tämä oli keikan suurin ongelma, biisien tunnistamattomuus. Edelleenkään en tunnista bändin biiseistä montakaan niitä kuullessani, en edes levyiltä vaikka aika hyvin olen kahta uusinta lättyä soittanut. Hämmästynyt olin myös yleisön ylenpalttisista suosionosoituksista ja liki hurmiosta. Minä olin siis väärässä ja he oikeassa, vaikka keikka oli mielestäni korkeintaan keskinkertainen, laulaja oli jotenkin vaikeuksissa, ääni kulki, mutta ei tarpeeksi, karismaakin oli hyvin vähän. Olin pettynyt keikkaan ja nyt ei innosta kuunnella bändin musaa edes levyiltä. Näin käy joskus, kun lähtee matkaan liian suurin odotuksin.

Flow:n perjantai tarjoili vielä yhden mukava yllätyksen: Ride. Legendaarinen shoegazing bändi oli kasannut rivinsä ainakin satunnaisia festarikeikkoja varten. En tiedä oikeastaan mitään tästä bändistä, muuta kuin mieleenpainuvan levynkannen: Going Blank Again(92). Riden musiikkia ensikertalaiselle voisin kuvailla New Orderin ja Stone Rosesin jähmeäksi kohtaamiseksi, jotain molemmista bändeistä, mutta jotain täysin omaakin. Keikalla aisti helposti bändin musiikin vahvuuden, hienosti rakennettuja kappaleita ja vähän junnaavaa kitarointia. Nälkä Riden levyjä kohtaan heräsi ja pienen nettitsekkauksen perusteella bändin levyt ovat kohtuullisen kysyttyjä ja niistä saa maksaakin jotain. Nooh, haasteita on hyvä olla levynkeräyksen tiellä.

Kokonaisuudessaan minun Flow-perjantai piti sisällään vain kolme täysipainoista keikkakokemusta. Ne muut bändit, kuten päälavan viimeisin esiintyjä Major Lazer eivät vakuuttaneet. Kyse on myös pitkälti siitä, että musadiggailuni on asettunut ennalta-arvattaviin ja vähän turvallisiin uomiinsa. Niimpä tämän ajan Indie/elektro/rapmausteiset bändit eivät löydä tietänsä kovin helpolla tämän musadiggarin jo hieman nuhjuiseen maailmaan. Kaveriltani sain tosin tähän yhden hyvän vinkin: Kuuntele Radio Helsinkiä.



perjantai 7. elokuuta 2015

Syksyn levysatoa - 2015

Syksy haisee jo näissä lupaavan lämpimissä elokuun päivien illoissa, on siis elonkorjuun aika, Harvest Moon möllöttää taivaalla ja kaikki lantaheikit ja latoirmat pitäkää varanne, koska rokin geriatrinen osasto tekee ison aktivointieleen ja latoo eteenne jumalaaremaisen ison määrän uusia(sataan kertaan aiemmin tehtyjä) lättysiä, näitä soivia mustia kiekkosia tahi musiikillisia diginäppylöitä ajamme hauraassa streamingsateessa, ooh la laa & Bon Zovi ## Giorgios!!!

Puhun siis veteraanirokkareiden tulevista tuotoksista, jostain kumman syystä tämä vanha kaarti kiinnostaa minua yhä eniten. Aloitetaan ajat sitten parasta ennen päivämäärän saavuttaneesta kuivalihasta, erilaisissa kemikaaleissa marinoitunut rokin ykkösdesperado, jopa liiallisen uskottava laboratoriosetä Keith "Keef" Richards tekee ylvään(kö?) paluun ihkauudelle sooloalbumilla: Crosseyed Heart(15). Esimakuna soiva Trouble luo näkymän rokin sarkofagiin, kuinka kuivaliha edelleen liikkuu ja kuinka rokin energia tuikahtaa ilkeästi noista luurankosormuksilla koristelluista sormista.

Näkisin, että rokilla on elinaikaa tasan sen verran kuinka kauan Rolling Stones jaksaa porskuttaa. On melkein tieto, että Rollarit menee syksyllä studioon ja tekee uuden studioalbumin sekä porhaltaa vielä yhdelle maailmankiertueelle. 2-3 vuotta enää rokilla armonvuosia, näinkö on? Muutkin tervaskannot laittavat kortensa ketoon tulevana syksynä. Umpiarvostetun ja liki kaikelle kritiikille immuunin Pink Floydin tyylitietoinen kitaristi David Gilmour ilahduttaa myös uudella albumillaan Rattle That Lock(15) jota maestro kehuu parhaakseen mitä on tehnyt.

Varsin pärähdyttävää on kuulla myös New Orderin julkaisevan uuden albumin: Music Complete(15). Onko se valmis? Maistiainen Restless on sitä tuttua ja turvallista Order-soundia, ei petä, eikä yllätä, mutta maistuu. Huomiolle pantavaa on tietenkin alkuperäisbasistin Peter Hookin puuttuminen levyltä, mutta kas kummaa, bassolinjathan ovat entisellään.

Pian Flow-festivaaleilla esiintyvä Beck on myös julkaisemassa uuden tanssittavamman albumin viimevuotisen folkimman Morning Phase(14) albumin jatkeeksi. Maistiainen Dreams on jo julkaistu, mutta uuden levyn muut detaljit ovat vielä paljastamatta. Sitten Flow:ssa sunnuntaina 16.8 kuullaan..tai te kuulette, koska itse valitsin Flow-päiväkseni perjantain 14.8. Syy ja seuraus oli The War On Drugs. Aasinsiltana ponnahdetaan tästä ex-drugsilaisen Kurt Vilen tulevaan lättyseen B'lieve i'm going down...(15) joka ilmestyy syyskuussa.

Mitä muuta ilmestyy alkusyksystä. Ainakin Mercury Rev julkaisee uuden albumin, Beach Houselta tulee uutta kamaa. Bon Jovi, Duran Duran, Iron Maiden, Julia Holter, Slayer, Chris Cornell, Rod Stewart ja Dead Weather julkaisevat myös uudet albumit. Loppuun vielä maininta rollareiden aikalaisesta The Pretty Thingsistä ja heidän ihkauudesta platasta: Sweet Pretty Things (are in bed now, of course…) (15). Olen enemmän kuin kiisseleissäni tästä levystä, todellista muinaisvääntöä, juurekasta ja aitoa(tuhanteen kertaan veivattua) rokin nytkettä. The Pretty Thingsissähän vaikuttaa edelleen Rollareiden alkuvaiheessa mukana ollut basisti Dick Taylor, joka sittemmin korvattiin Bill Wymanilla. Tämä olkoon ylväs lopetus tälle pienelle levottomalle blogipäivitykselle ja johdanto soittolistaani syssyn levyistä, se on tässä, olkaapa hyvät:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/3CqCrErWyHHurlKquifI7j





sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Levyhyllystäni kohdasta: DEL

Seuraava blogikirjoitus perustuu sanaan: Del. Levyhyllystäni löytyy tuosta kohdasta somassa järjestyksestä bändit: Del Amitri, Del Fuegos ja Del-Lords. Tämä espanjan kielen etuliite somistaa siis bändejä: Amitrit, tulipalot ja lordit. Mitä muuta yhteistä näillä bändeillä sitten on? Lyhyesti tiivistettynä jokainen näistä on saanut maistaa menestyksestä vain ohkaisen siivun, ei siis mitään hittibändejä. Del Amiti näistä lienee se menestynein.

Seuraavassa pieni spotify-lista joka pitää sisällään näiden kolmen bändin parhautta:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/4kviYmaKgzurPIO6fLUi2l

Itseasiassa Del Fuegosia löytyi spotikasta vain yhden hassun cover-biisin verran, eli bändin levyjä metsästämään sitten vaan, hopi hopi. Vinkkinä levy Boston, Mass(85), joka on hyvää garage-Springsteeniä.

torstai 23. heinäkuuta 2015

Kesän pakollinen kokoelmakasetti - Summer Rain On Me - 15

Kerran kesässä täytyy vääntää ainakin yksi sumea kokoelmakasetti. Edellisestä taitaa olla tosin jo kolme vuotta. Onko kasetissa enää mitään järkeä, muuta kuin että saa pientä tekstausharjoitusta? Pientä nousukautta kasetillakin kai ollut. Viimeksi ostin huhtikuussa Jukka ja Jytämimmien keikalta uunituoreen kassun, tosin aikamoisen huonolla äänenlaadulla. Ehkäpä näistä erilaisten musiikkiformaattien järkevyydestä olen paasannut jo tähän päivään mennessä ihan tarpeeksi, niimpä keskitytään itse musiikkiin, mitä tämän kesän kokoelmakasettini onkaan syönyt?

Kesäkokoelmani Summer Rain On Me - 15 aloittava Scritti Polittin kappale ei ole mikään tyypillinen hittisinkula, eräänlainen käyntikortti aiheeseen, kiinnostava ja kysymyksiä herättävä. Kakkonen ei ole 10cc:n tuotannon ihan kirkkainta kärkeä, mutta lyö letkeän polkan tähän kohtaan, saa kuuntelijan leppoisaan mielentilaan. Ronnie Lane tarjoaa juurevamman ja kansanmusiikkimaisen ankkurin, jotta jalat pysyy maassa. Yllärinelosena upouutta suomalaista musaa a'la Talmud Beach, kevytkesäboogie kutittelee oikeista kohdin. Jokaisesta kokoelmakasetistani on löytynyt aina yksi rollaribiisi, tästä niitä löytyy kaksi, joista ensimmäinen iskee teeman ytimeen: sataa niin ...tanasti. Yhtälailla New Order-sidonnainen kappale koristaa kokoelmaa kuin kokoelmaa, sitä tarjoilee Bernard Sumnerin laadukas sivupolku: Electronic. Kasetin ykköspuoli loppuu mietteliään kauniin Chic-instrumentaalin kautta Gary Mooren ja Phil Lynottin powerballadien äitiin: Parienne Walkwaysiin. Bonarina punkahtavaa outoutta Suomesta.

Kakkospuoli aloitetaan aiemmin blogissa hehkuttamani Goodbye Mr.MacKenzien tykillä kappaleella Blacker Than Black. Supertramp fiilistelee sateessa ja tuo fiilistä myös meille. The Who:n kitaristi Pete tarjoilee harvinaisen b-puoliballadin. Yhtälailla Bob Dylanilta tarjotaan harvinaista vain singlenä ilmestynyttä Rita May - biisiä. Kokoelman toinen rollaribiisi on instrumentaali Stoned ja kenties ensimmäinen julkaistu Jagger & Richards sävellys? Bill Withers pitää meidät vielä soulissa, Magazine johtaa taas puhumaan säästä, onhan tää niiiin sateinen kesä, että **tut ja männynkävyt. Kokoelmani saa päättää ylväs Billy Bragg-cover A New England Kirsty MacColliin käsittelyssä.

Kokoelmakasetin äänittämisen kaarta olen aiemminkin pohtinut. Onko siinä mitään kaarta? Kyllä siinä jokin kaari on, useimmiten vaikeasti sanallistettava sellainen. Nuoruudessa kokoelmakasetin värkkäämisen saattoi mennyt kevyesti päivä tai parikin. Biisejä ei ehkä ollut niin paljon tarjolla ja tyhjästä täytyi yrittää nyhjästä. Nykyään sitä tahtoo törmätä runsaudenpulaan tai näin voisi ainakin luulla. Väärin. Nimenomaan kokoelmakasetin teko saa pysymään musakokoelman tekijänä tietyissä rajoissa, kun musiikki äänitetään fyysiseltä levyiltä, niin sitä ei lamaannu netin musa-avaruuden edessä, vaan joutuu tekemään kokoelman omasta levyjen halkopinoista.

Tämä kokoelma tehtiin iltasyöminkien ja Pikku Kakkosen välissä melkoisella kiireellä, mutta aika selkeällä ajatuksella. Valitsin kokoelmaan vain viime aikoina ostamiani seiskatuumaisia ja maxisinkkuja. Spotikkakokoelma jää tällä kertaa, kasettini voin antaa kopioitavaksi jos löytyy luottamusta ja tupladekki.

https://www.youtube.com/watch?v=Vnzpg5GgQCo

Lisäys(25.7.15):
Yhtenä sateisen kesän poutaisena lauantai-päivänä ostin kirpputorilta erittäin kulahtaneen näköisen kasetin viidelläkymmenellä sentillä. Kyseessä oli The Beach Boysin yleisesti huonoimpana pidetty lätty: Summer in Paradise(92), ainut Beach Boys - levy täysin ilman Brian Wilsonin läsnäoloa...tai noh, ei ihan täysin, vanha Surfin' - biisi on kehnosti coveroituna mukana. Tässä musiikkiäänitteessä on kovin vähän puolusteltavaa, siksi olikin ilahduttavaa todeta kasetin äänellisen laadun varsin hyväksi ja koko levyn ihan mukiinmeneväksi kesälevyksi. On jollain tapaa arvokasta, että tällaisesta hylätystä ja periaatteessa huonolaatuisesta musiikkiäänitteestä tulvii ihan hyvää kesäkuunneltavaa. Itseasiassa levyn nimibiisi Summer in Paradise pitää sisällään lievää hittipotentiaalia.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Rakkauden monet lähettiläät - Pori Jazz 16.7.2015

Mä kannoin rahaa kotiin, sinä ompelit verhoja.
Sain hyvää palkkaa, sä puhelit stereoista, joista
Rakkauslaulu soi, rakkauslaulu soi. jne (
Juliet Jonesin Sydän)

Aloitetaan blogi aasinsillalla ja siteeraukselta maineikkaan suomalaisorkesterin Juliet Jonesin Sydämen kestohitistä Rakkauslaulu ja harmitellaan vähän...siis todella paljon, että tämän illan konsertti Tampereen Pakkahuoneella jää väliin. Te paikalle menijät nauttikaa aivan ...tanasti tulevasta. Syynä skippaamiseeni on eilisiltainen täyteläinen Pori Jazz-reissu. Energiaa ei yksinkertaisesti riitä illalle kolmen tunnin yöunilla...vai riittäisikö sittenkin?

Siitä rakkaudesta ja ennen kaikkea siitä artistista, jonka takia lähdin koko reissulle. John Hiatt, 62-vuotias amerikkalainen laulaja- lauluntekijä ja paino viimeisessä. John Hiattin back-kataloogi on varsin maineikas, reilusti yli 20 omaa sooloalbumia ja tukuittain tehtyjä biisejä merkittäville artisteille, kuten Bob Dylanille, Iggy Popille ja Jeff Healeylle. John Hiattin uran merkkiteos ja kulminaatiopiste on albumi Bring The Family(87). Kypsän laulutaiteen taidonnäyte, levy joka ei säästele sydänverta, se on myöskin Hiattin paluu vakaampaan ja laadukkaampaan musikintekemiseen erinäisten vaikeiden(päihdeongelmaisten) vuosien jälkeen. Tunnetuin Hiatt-laulu tältä levyltä on Have a Little Faith in Me.

Miksi rakkauden lähettiläs ja tämä multakurkku? Oivallisen konsertin edetessä huomasin kuinka vahvasti Hiattin tuotanto pidättäytyy rakkauden etsimisen eri sävyissä, yleensä kipeissä ja haikeissa sellaisissa: Cry Love, Thing Called a Love, Real Fine Love ym, ym.  Musiikki on tavallaan rakennettu aika yksinkertaisista ja ei-akateemisista aineksista, kuten Hiatt laulussaan itsekin toteaa:

Well I never went to college, babe
I did not have the luck
Rolled out of Indiana in the back of a pickup truck
With no education higher
Than the street of my hometown
I went lookin' for a fire
Just to burn it all down


Lauluntekijän mitta ei tietenkään ole korkeakouluopinnot, vaan sydämen mittaamattomuus, syvät ja tummat vedet, alati märkivä ja biisejä pursuileva haava. Tällainen lauluntekemisen avanne Hiattilla tuntuu olevan, ehkäpä juuri johtuen elämän traagisista kokemuksista, joihin kuuluu muun muassa vaimon äkillinen kuolema 80-luvulla.

Pori Jatsin keikan John Hiatt Comboineen aloitti häkellyttävän väkevästi Bring The Familyn(87)kappaleella Your Dad Did, jota seurasi vähintään yhtä väkevä ja tuoreempi kappale Detroit Made. Hymy nousi heti huulille, tässäpä vasta väkevä ja luunkova ukko, joka näyttää vähintäänkin ikäiseltään, mutta laulussa ja lavapreesenssissä se ei näkynyt lainkaan. Hiatt hymyili tai irvisteli hassusti kautta keikan, ihan varmaan ei voinut sanoa, että kumpaa se oli. Hampaat olivat ainakin hyvässä kunnossa, koska ne hohtivat kevyesti katsomon keskivaiheille asti.

Noin tunnin ja vartin keikka oli alusta loppuun täyttä asiaa. Pakolliset hitit tulivat, em. väkevä Real Fine Love, aina sydämeen sattuva Have a Little Faith in Me ja viimeisenä kappaleena upea versio Hiattin varhaisemmasta kappaleesta Riding With The King, joka toimi myös kunnianosoituksena hiljattain poismenneelle blueslegendalle B.B.Kingille. Itselleni keikan koskettavin esitys oli uusimman levyn Terms of Surrender(14) avauskappale Long Time Comin'. Syvä ja hyvä kappale lauluntekemisen ja rakkauden etsimisen pakosta, liekistä joka ei meissä koskaan suostu sammumaan:
I've sang these songs a thousand times, ever since I was young
It's a long time comin' and the drummer keeps drummin', your work is never done


Hiatt oli syy ja täyttymys koko torstai-päivälle, mutta muutakin herkkua oli toki tarjolla. Jatsimies minussa on aika syvällä ja nautinnon saaminen perusjaskasta on satunnaista. Tähtäimessäni oli kuitenkin maineikkaan fuusiojazz-bändin Weather Reportin perustajajäsenen Wayne Shorterin kvartetti, joka jäi osaltani valitettavasti muutamaan hassuun kuunteluhetkeen. Sen sijaan nuori Jazz-artisti Marius Neset yhtyeineen tarjosi varsin hyvän korvikkeen Wayne Shorter missaukselle. Mites tätä nyt ei-muusikkona määrittelisi, noh turvaudutaan Pori Jazz-sivustoon: Kööpenhaminassa vaikuttava norjalaissaksofonisti Marius Neset kuuluu uuden pohjoismaisen jazzin suurimpiin toivoihin. Kehutun Pinball-albumin äskettäin julkaissut Neset on ollut alati kasvavan huomion kohteena jo kymmenisen vuotta.

Tosin reilun puolen tunnin jatsin kuuntelun jälkeen otin suunnan kohti päälavaa ja Kylli-tädin konserttia. Australian reality-tähti ennen realityaikaa oli kiinnitetty Pori Jazzin torstain pääesiintyjäksi. Niin, miten niin reality-tähti? Kuinka moni muistaa, että Kylie Minoguehan pomppasi pinnalle hittitehtaan: Stock, Aitken ja Watermannin täydellisenä hittituotteena. I Should Be So Lucky, Locomotion, Better Devil You Know soi ainakin tiuhaan omassa kotona 80-90-luvun vaihteessa pikkusiskoni fanittaessa Kylietä. Tuolloin itselleni, jo vähän ryppyotsaiselle rokkipoliisille, Kylie edusti musiikillisesti silkkaa sontaa. Siinä ei ollut yhtikäs mitään, ihan turhanpäiväistä kamaa. Kylien osakkeet nousivat silmissäni 90-luvulla, jolloin Kylie irtaantui tästä tuottajakolmikosta ja teki pari särmikkäämpää levyä: Kylie Minogue(94) ja Impossible princess(98), joka on ainoa albumi joka on täysin Kylie Minoguen näkemyksien mukaan tuotettu ja kirjoitettu albumi. Se floppasi ja myi maailmanlaajuisesti 300,000 kappaletta joista n. 100.000 kappaletta myytiin pelkästään Britanniassa. Tällä albumilla Kylien ura näytti olleen lopullisesti ohi. (Wikipedia)

2000-luvu oli paluuta vähän Madonnamaiseen tanssigrooveen, tosin ilman Madonnan musiikillista osaamista. Hitit Spinning Around ja Can't Get You Out of My Head taisivat olla aika valtavia hittejä. 2000-luvun alun jälkeen Kyllin ura on mennyt itseltäni liki täydellisesti ohi. Mutta aika tasaiseen tahtiin Kylie on näköjään levyjä tehnyt, joista tuorein on nimeltään Kiss Me Once(14).

Keikan suhteen itselläni ei ollut odotuksia. Kolean sään vuoksi koetin pakkautua tiiviisti yleisön joukkoon, josko vaikka hyvinkin odotettu Kylie-keikka lämmittäisi luitani. Keikka alkoi The Better Devil You Know-hitillä, jota seurasi useita tuttuja ja tuntemattomia tanssibiisejä. Niin, en edelleenkään pidä tämän tyylisestä tanssimusiikista. Pet Shop Boys menee vielä läpi, mutta Kylie ei kovin hyvin. Siksi olikin mukava yllättyä iloisesti moneen otteeseen keikan aikana. Ihan ensimmäiseksi, Kylien keuhkoissa riitti voimaa ja ääni taipui vaikka minkälaisiin ulottuvuuksiin. Saattoi nykytekniikalla olla tässä näppinsä pelissä äänen tehostamisen suhteen, mutta rehellisesti sanottujan Kyliehän on aivan peijoonin hyvä laulaja livenä. Toiseksi, Kylien vähän tuhmahko karsima upposi mainiosti yleisöön, jotain ylitsepursuaavaa ja samanaikaisesti rehellistä oli Kylien lavapreesenssissä. Mielessäni määrittelinkin Kylien vähän rennommaksi versioksi Madonnasta. Voisin heittää niinkin absurdin vertauksen, että Kyliessä oli jotain jopa Elvismäistä diivailua, tosin kieliposkessa tehtyä sellaista.

Pidin kovasti Kylien esiintymistä, täytyy myöntää. Keikka taisin kestää jotain puoltoista tuntia ja rapiat. Esiintymisasu vaihtui 3-4 kertaa, lavakoreografia oli viimeisen päälle hiottua. Keikan helmi oli kuitenkin Kylien pieni jatsibiisi, jonka hän kuulemma veti harjoittelematta suoraan nuoteista. Itseasiassa vähän googlettaessani, löysin tiedon jonka mukaan Kylie on melkein levyttänyt levyllisen jatsiakin. Täytyy myöntää, että Kylli-täti ei äänensä puolesta häpeäisi lainkaan, jos tekisi levyllisen vähän vakavammin otettavaa musaa. Uskomattoman taipuisa ääni rouvalla kyllä on.

Ihan viimeisen encoren aikana täytyi lähteä etsimään jo bussia, mutta oikein hyvä maku jäi Kyllin keikasta suuhun, tosin en edelleenkään tule Kylietä kuuntelemaan kotiolosuhteissa, mutta mukava sivuraiteilu omaan jäykähköön singer-songwriter musapirtaan. Siitä rakkaudesta vielä, niin, jotenkin tuntui, että maailma tarvitsee tällaisia Kylien tapaisia vähän höpsöjä poppareita, joiden viesti on All You Need Is Love - osastoa. Naivia ja ylimitoitettua rakkaussiirappia, mutta samalla hyvinkin tarpeellista näiden taloudellisten ahtaiden aikojen keskelle.

Tässä mielestäni Kyllin keikan paras veto, Kim Carnes-cover: https://www.youtube.com/watch?v=fw4yQk-k7uk

Tässä johdanto John Hiattin musiikkiin Spotify-soittolistan kautta:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/7oq81Dj8quBBJYa7QZknqf



tiistai 14. heinäkuuta 2015

Kevin Coyne: Sanity Stomp

Enää harvoin törmää artisteihin joiden musiikillinen tuotanto on pysynyt korvieni ulottumattomissa liki vuosikymmeniä. Yksi tällainen artisti on Kevin Coyne. Miehen nimi on ollut tuttu pitkään, mutta pätkääkään en ole miehen musaa kuunnellut ennen tämän vuoden kevättä, jolloin tilasin yhden discogs-tilauksen ns. kylkiäisenä kuluneen, mutta hyvin soivan Kevin Coyne vinyylin: Matching Head And Feet(75). Syynä miehen musan kokeiluun oli Soundi-lehden toimittajan Jussi Niemen loistava artikkeli Coynesta tammikuun Soundissa.(Soundi 1/2015)

Nojoo, Matching Head And Feet(75) albumin klassikko-status hieman kipsasi kuuntelunautintoani ja se unohtui pitkäksi aikaan levyhyllyyni. Satunnaisten kuuntelukertojen kautta pidin sitä ihan ok-kiekkona, mutta mitään suurta liekkiä se ei sytyttänyt minussa. Talven ja kevään edetessä ajattelin antaa taas Kevin Coynelle uuden tilaisuuden kun ostaa pätkäytin Radio-kirppikseltä pikkurahalla peräti kolme Coyne-albumia: Sanity Stomp(80),  Politicz(81) ja Romance - Romance(90).

Ilman sen suurempia odotuksia aloin pyörittämään Sanity Stompia(80) perheen pyörittämisen taustamusiikkina. Rouheaa ja jollain tapaa levotonta kamaa, oudolla tapaa tuttua, mutta toisaalta ei laisinkaan. Biisit alkoivat kuoriutua kerta kerran jälkeen, melodiat ovat mukavan bluespohjaisia, Coynen laulu on persoonallista ja hyvin heittäytyvää, mikä pikkuhiljaa alkaa täyttämään oman musamakuni tunnusmerkit:  vähän outo ja persoonallinen lauluntekijä, joka musiikissaan menee ehkä vähän liiankin syvälle. Hakiessani Sanity Stompista hieman tietoja, löysin aika mielenkiintoisen pointin:

"I was quite ill when I made that record, as a matter of fact; I was quite mad, basically. That’s why it’s called Sanity Stomp. I had a nervous breakdown and, ironically, I don’t want to say ironically...amazingly...I was able to carry on making records. That’s a record I made when I was clinically ninety-five per cent nuts, and the themes are rather odd, but somehow it comes out as sounding all right. I’m amazed."[1]

Niin, tämä tieto lisäsi entisestään kiinnostusta tätä aika hienoa tupla-albumia kohtaa joka alkaa olemaan jo tämän kesän kuunnelluin levyni. Jussi Niemen artikkelia lainatakseni, Coyne työskentelikin 1960-luvun lopulla mielisairaanhoitajana, joka vaikutti häneen artistina syvästi. Ihmisen tajunta, epävarmuudet ja piilevät toiveet näyttelevät suurta osaa Kevinin teksteissä. Eipä silti, sekaisinolostaan huolimatta Sanity Stomp(80) on varsin väkevä ja kiinnostava rock-albumi ja mikä parasta, niin nälkäni Kevin Coynen tuotantoa kohtaa on kasvanut rutkasti. Näitä Coynen levyjähän on nyt useampia odottamassa kunnollista korkkaamista.

Mainittakoon vielä Coynen levy Bursting Bubbles(80) jonka ostin mint-kuntoisena viime viikolla Sammakasta. Laitoin sen soimaan ns. lastenhoitokaaoksen keskelle ja se ainakaan hälventänyt kaaosta, päinvastoin. Tuntui, että levyn erittäin vereslihainen ja levoton energia tarttui lapsiinkin ja sen jälkeen mentiin melkein päin seiniä. Ok, nälällä ja väsymykselläkin saattoi olla syytä lasten levottomuuteen. Riisuttu ja erittäin intensiiviseltä kuulostanut Bursting Bubbles(80) odottaakin omaa levotonta kuunteluhetkeä. Ehkäpä parin vuoden päästä? Tässä vielä näyte vuonna 2004 kuolleen miehen lavapreesensistä:

https://www.youtube.com/watch?v=O5Lr6oFfZ4g


torstai 9. heinäkuuta 2015

On the Hunt - Kun keräilijä minussa herää, ihan vähän vaan...

26.6.2015
Välillä levynälkä iskee, uskokaa tai älkää, niin nykyään harvemmin. Alkukesästä on tapahtunut muutama keskeinen sortuminen Discogsiin ja Amazoniin. Postiluukku on käynyt tasaiseen tahtiin. Eilen pitkästä aikaan kävin oikein täyslaidallisen levykauppakierroksen Tampereella. Sammakka, Bonus-Kirppis, Radio-kirppis ja Swamp Music olivat kohteina.

Löytöjä olivat Kevin Coynen pari albumia 80-luvun alusta, Bob Dylanin soittamaton Oh Mercy(89) taas jollekin levyniekka-kaverilleni oikeaa hetkeä odottamaan. Myös The Clashin: Give Enough a Rope(79) oli myös mieluista löytö yhdeksällä eurolla Swampista.

9.7.2015
Tarina jatkuu. Tänään Radio-kirppikseltä lähti mukaan The Jeff Beck Groupin tasokkaat albumit: Rough & Ready(71) ja The Jeff Beck Group(Orange album) (72) sekä seuraavat plätyt: Van Morrison:  Veedon Fleece(74), Lou Reed: The Bells(79) ja Kevin Coyne: Pointing the Finger(81). Lyhyen, mutta tehokkaan levynostosessioni täydensi Sammakasta ostamani Dave Lindholmin: Sirkus(73), Kevin Coyne: Bursting the Bubbles(80) ja Kinksin: Something Else(67).

Blogi on sätkähtellyt viime aikoina varsin säästeliäästi. Sanottavaa ja inspiraatio on ollut vähemmän. Musiikki sinänsä on maistunut hyvältä, mutta kovin paljon mitään uutta kulmaa aiheeseen en ole löytänyt...tai yleensäkään inspiroitunut kirjoittamaan yhtikäs mitään. Toivon, että tämä on ohimenevä vaihe!?

Alkukesän artistilöytöni on ollut Kevin Coyne, josta toivon pian kirjoittavani tänne blogiin vähän lisää äijästä ja hänen hienoista levyistään.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Brian Wilson: No Pier Pressure

Rakas Brian, luulen ymmärtäväni miltä sinusta tuntuu. Olit intoa täynnä Beach Boysin vähintäänkin kelvollisen paluulevyn: That's Why God Made The Radio(12) jälkeen. Myös kiertueenne mahdollisimman alkuperäisellä kokoonpanolla keräsi kehuja ympäri Amerikkaa ja Eurooppaa. Magia ja harmonia olivat yhä läsnä. Mielessäsi siinsi jo seuraava, vähän rokkaavampi rantapoikalevy, biisejäkin taisi olla kirjoitettuna levyä varten jo aimo kasa. Mutta homma tyssäsi siihen kun pitkäaikainen bändikaverisi Mike Lowe otti Beach Boys - nimen omaan käyttöön ja lähti toisen (luopio-)rantapojan Bruce Johnstonin kanssa ns. "Amerikan pizzeria-rundille". Mikä tyly temppu, sinä jos kukaan olet oikeutettu käyttämään Beach Boys - nimeä, olethan bändin musiikillisen sisällön päävastaava, maagisesta sointulähteestä sulosäveliä ammentava rantapoikanen.

Rakas Brian, keräsit itsesi ja hienot kappaleesi, teit vastaiskuksi laadukkaan sooloalbumin No Pier Pressure(15). Tästä minä olen sinulle erittäin kiitollinen. Nähdäkseni levy on saanut hieman nuivan vastaanoton lievistä konemusiikkikokeiluista johtuen. Itsekin vähän suivaannuin kun kuulin eka kerran  Runaway Dancerin, hyiii, mitä diskoläpsettä. Soittokertojen kautta biisi onkin kasvanut omaan ylvääseen mittaansa. Tämä voisi olla biisi, jota Michael Jackson kaipaili viimeiselle levylleen.

Levysi alkaa lyhyellä ja harmonisella kappaleella: This Beautiful Day.

Life goes on and on
Like your favourite song

Kesää on vielä jäljellä, äänesi on alati kaunis ja lohdullinen. Whatever Happened jatkaa samoissa laatuharmonisissa kuvioissa, mukana myös kaksi rantapoikaa, Al Jardinen ja David Marks. Tämä on täyttä Brian Wilson - laatua, kuten seuraavakin kappale: On the Island. Biisillä vierailee myös lauluduo: She & Him.

We booked a seven day Cruise
On our summer vacation
Ended up lost
In this island nation

On hienoa, että levyltäsi löytyy Half Moon Bay:n kaltaisia jatsahtavia instrumentaaleja, kesäisen taivaan värit purppuroituvat täydelliseksi olotilaksi. Our Special Love ja The Right Time täydentävät musiikillista kuvaa, jälkimmäisessä jopa klassikkoviboja. Levysi voi olla jonkun mielestä liian pitkä(18 biisiä), mutta itselleni nämä sateisen kesän hetket ovat antaneet mahdollisuuden tutustua levyyn paremmin.
Löydän levyltäsi koko ajan vähemmän heikkouksia. Oih, kuka onkaan tuo Aimee Mannia muistuttava laulaja Kacey Musgraves kappaleella: Guess You Had To Be There. Aivan upeaa kuikerrusta kera ylvään kappaleen.

We were sharing a new day
Singing a new asong
And everyone problems
Were suddenly gone

Don't Worry on ehkä arvattavampaa Wilsonia, mutta ei huono sekään. Yksi kysymys tässä kohtaa sinulle Brian: Miten äänesi soi edelleen noin kirkkaana ja voimakkaana? Joku kyyninen voisi sanoa avainsanan: Auto-Tune! Mutta minä uskon, että kyse on näiden harmonioiden voimasta, jotka nostavat laulusi sille kuuluvalle tasolle. Tahdonhan uskoa selittämättömään, edes hieman, ei tällaista musiikkia tehdä insinöörimenetelmillä, kyse on lahjasta, siitä kuinka laulu laskeutuu sinuun. Onhan se näin, Brian?

Levysi loppupuoli löytää alati laadukkaiden kappaleiden kautta maalinsa kappaleessa: The Last Song. Niin, Brian, onko se viimeinen biisisi, voimallinen hyvästisi meille? Jos se on sitä, niin se on täydellinen.

There's never enough time for the ones that you love

Rakas Brian, olet liikauttanut sateisen kesäni pilviverhoa. Musiikkiisi on tallennettu ikuisten kesien kauneus ja voima, yhä edelleen. Olen ylpeä levystäsi, olen voimaantunut levystäni, olen jopa onnellinen siitä, että olen saanut tutustua miltei koko laajaan tuotantoosi aina Beach Boysin alkuajoista näihin satunnaisiin, mutta laadukkaisiin soololevyihisi asti. Kiitos Brian, nautin uudesta levystäsi ja haluan viedä sen musiikillista viestiä eteenpäin. Pyydän, klikatkaa tämä linkki auki:

https://www.youtube.com/watch?v=Wo35Bd0hS2I