Tour de vinyl - Kööpenhamina, Bremen ja Bryssel

Eurooppaan suuntautuneen perheautomatkan ohessa tarkoituksena oli pöyhiä kolmen suuren kaupungin levykauppoja. Tässä aikeessani onnistuin aika hyvin. Automatkan ensimmäinen etappi oli Kööpenhamina, jonne ajoimme Viking Linen aamulautalta saman päivän aikana, yli 700 km:n matkan. Kaupungissa olen käynyt kerran aikaisemmin, vuonna 2016, jolloin otin jo tuntumaa paikallisiin levykauppoihin: https://homesickhounds.blogspot.com/2016/06/koopenhamina-muovimatkailijan-silmin.html

Jos tuo yhdeksän vuoden takainen Köpis-reissu oli vähän tunnusteleva, niin tällä kertaa painettiin urku auki ja nyt ei ollut 2-vuotiasta lasta vaunuissa ilmoittamassa tarpeistaan, ihan yksin sain remeltää muovimaailmassa. Aikaa ei ollut nytkään kuin se noin 3-4 tuntia, jonka aikana nuohosin neljässä levyliikkeessä nokka syvällä muovissa.

Kööpenhamina

Ensimmäinen kohteeni oli discogsistakin tuttu Soundstation. Moneen huonetilaan jaettu laadukas levykauppa sai keräyskuumeeni nousemaan. Suuntasin heti käytettyjen vinyylien huoneeseen, jonka seinille oli aakkostettu kaikki musagenret runsaalla otannalla. Keskellä huonetta löytyi laareittain halvempaa kamaa, 25 kruunun (3,35€) levyjä. Äkkiä keräsin itselleni kymmenen levyn satsin, josta löytyi muun muassa seuraavat herkut: Jethro Tull: Warchild (74), Tom Petty: Full Moon Fever (89), Bon Jovi: New Jersey (88), Chic: Risque (79) ja Ringo Starr: Time Takes Time (92). ym. Nokitin vielä kasaani 100kr arvoisella Neil Youngin: Eldorado (89) ep-levyllä ja Pulpin tuoreella: More (25) vinyylillä, hinnaltaan 200kr. 

Jätin liikkeen taakseni hyvin mielin ja seuraava kohteeni oli Köpiksen vanhin levykauppa: Accord, jossa vierailin myös yhdeksän vuotta sitten. Accordissa käytettyjen levyjen osuus oli odotettua pienempi. Viime kerralta muistamani alelaarikellari oli muotoutunut omaksi liikkeekseni, josta kerron pian lisää. Accordin emoliikkeen varsin vaikuttavasta second-hand osiosta napsin muun muassa seuraavia 50kr.n helmiä: Fairport Convention: Full House (70), Thin Lizzy: Johnny The Fox (75) ja Jethro Tull: Aqualung (71). Levykasaani täydensin Frank Zappan: 200 Motels (71) tupla-albumilla hintasan 75kr sekä hienon singer/songwriterin Anna Calvin (11) debyyttialbumilla hintaan 85kr.

AccordISH Lagersalg oli syvemmältä Köpiksen turistikohteista löytyvä secondhand-levyjen myymälä, joka piti sisällään sekä vinyylejä, että cd-levyjä. Rajallisesta peliajasta johtuen keskityin pelkästään vinskyihin. Pelin nimi oli seuraava: levyjen päiväkohtainen hinta laskee sitä mukaa kun kuukausi etenee, nyt oltiin vasta päivämäärässä kesäkuun seitsemäs ja hinta oli 36kr/levy (kun osti 10 levyä). Kuukauden lopussa hinta tulee olemaan 5kr/levy. Mutta tuollakin 36kr:lla napsin kassiini reissun ehkä laadukkaimmat levyt, joista iso osa vielä muovitettuja, eli soittamattomia lättyjä. Näistä laareista löysin muun muassa seuraavat aarteet, vielä itseltä löytymätön ja todennäköisesti alkuperäinen painos levystä: Rod Stewart: An Old Raincoat Won't Ever Let You Down (69). Muita herkkuja olivat: Rolling Stones: It's Only Rock'n' Roll (74), Procol Harum: Shine On Brightly (69), Little Feat: Sailin' Shoes (72), The Kinks: Sleepwalker (77) ja pitkään etsimäni Eurythmicsin eka levyn: In The Garden (81).

Köpispäivän viimeisti levyliike nimeltään: Mint Records. Ihan nimensä mukainen liike ei ollut, sillä alelaarin kuntoluokitus ei ollut ihan Accordin tasoa, mutta kauttaaltaan hinta/laatusuhde oli varsin hyvä. Alekellarin 10kr:n laareista otin muun muassa levyt: Steppenwolf: At Your Birthay Party (69), Pretenders: Get Close (86) ja Debbie Harry: Koo Koo (81). 

Myös hintahaarukassa 20-25kr napsin edustavia albumeja, kuten: John Lennon: Rock'n' Roll (75), Jethro Tull: A (80), Duran Duran: Duran Duran(81), Kinks: Low Budget (79), Johnny Winter: Guitar Slinger (84) ja The Band: Cahoots (71). Alelättyjen lisäksi tein yhden isomman löydön, nimittäin Rollareiden Bridges To Babylon (97) originaalina vinyylinä hintaan 350kr.(n.45€) Tuon summan maksoin mieluusti, sillä levyn hinta heiluu helposti sadan euron tuntumassa. Jälkeen päin tarkastellessani Mint-recordsin hinta-laatusuhde oli Euroopan reissun parhain. Tosin, Soundstation myyjä totesi, että tarvitset 2 viikkoa tutustuaksesi kunnolla Kööpenhaminan levykauppoihin. Niimpä, toisella kertaa sitten ilakoidaan perusteellisemmin Köpiksen levymeressä, vaikka pieni ei ollut tämänkään tihkusateisen lauantain saalis.

Bremen

Kööpenhaminassa ostin aika holtittomalla otteella levyjä, koska ennakoin sen etukäteen reissun parhaimmaksi mestaksi ja olin siinä aikalailla oikeassa. Autoreissumme seuraava kohde, Saksan Bremen oli tarjonnaltaan selkeästi köykäisempi, jopa osin huvittavan niukka hinta-laatusuhteeltaan. Tämä päti etenkin ensimmäiseksi käymässäni levyliikkeessä: Hot Shot Records. Osastoja ja levyjä oli paljon, mutta laatu oli heikkoa, sellaista viihde/slaager-osastoa ja pop/rock-klassikot olivat selkeästi ylihinnoiteltuja. Yhden löydön tein, Joan Armatradingin laadukkaan esikoisalbumin: Whatever's For Us (72) 2:lla eurolla.

Kaupungin toinen virallisempi levyliike Black Plastic Bremen oli tarjonnaltaan ja tunnelmaltaan paljon enemmän minun makuuni. Heti kaupan edustalta löysin makoisat kolmen ja viiden euron vinyylilaarit. Mukaan tarttui muun muassa seuraavat levyt: Kate Bush: The Kick inside (78), Talking Heads: Stop Making Sense (84), George Thorogood: Move it Over (78), Procol Harum: Grand Hotel (73) ja Allman Brothers Bandin tupla-albumi: Eat a Peach (72). Noin kymmenen vinskyn lisäksi ostin kymmenkunta seiskatuumaista 50 sentin kappalehintaan, joukossa kasarihelmiä tyyliin A-Ha, Chris Rea ja Kim Wilde. Mukava ja tunnelmallinen kauppa, jossa voisi käydä uudestaan. 

Bryssel

Brysselin levyretkeni alkoi suurenluokan pettymyksellä. Helteisenä lauantai-iltapäivänä ratsasin noin seitsemän levykauppaa. Tehtävä oli sinänsä helppo, koska kaupat sijaitsivat lähellä toisiaan, Brysselin turistikeskittymässä. Moni näistä kaupoista oli saanut viittä tähteä arvioissa. Halvempaa muovia näistä kaupoista oli vaikea löytää, jos sitä oli, niin muovin laatu oli varsin alhainen. Levyjen hinnat olivat kauttaaltaan varsin korkeat. Netissä kehutussa Caroline Musicissa oli oma yläkerta käytetyille levyille, jonne ei saanut ottaa omaa laukkua mukaan, vaan se piti jättää alakerran tiskille. No jätin sen sinne. Mutta yläkerta huusi kyllä laaduttomuuttaan. Miksi noin heikkotasoisen käytetyn levyn ympärille oli perustettu oma yläkertansa? Paha pettymys. Ihan samantyylisiä olivat muutkin ydinkeskustan paikat. Kallista, kovin kallista. 

Melkein meinasin heittää levynkerääjän kirveeni kaivoon ja jättää Brysselin sikseen, mutta onneksi en jättänyt. Seuraavana päivänä sisuuntuneena kaivoin Brysselin päivittäiseltä Jeau De Balle megakirppisekseltä kivan siivun muovia, muun muassa Mike Oldfieldin, Rick Nelsonin Garden Partyn ja Rupert Hinen levyn kahdella eurolla. Ei mikään täräyttävä alku, mutta jotain kuitenkin. Satuin eksymään isolta kirppikseltä antiikkiliikkeisiin, jossa myytiin myös levyjä ja Ka-Boom! Jo tärähti. Löysinkin varsin mukavan varsin iäkkään pariskunnan pitämän Chez Alex nimisen antiikkiliikkeen, jossa lattiarajassa oli komeat viiden euron laarit, josta nostin muun muassa seuraavat lättyset: Dusty Springfield: A Brand New Me (70), Steeleye Span: Hark! The Village Wait (70), Camel: The Single Factor (82) ja The Rascals: Freedom Suite (69) tupla-albumi.

Bryssel sai arvoisensa päätöksen levymatkalleni kun löysin pienen, mutta tunnelmallisen Circle Story levykaupan. Alelaareissa oli malttia ja laatua. 4-5 euroon sai muun muassa platat: Bee Gees: 2 Years On (70), The Ozark Mountain Daredevils (73), Slade: In Flame (74), Billy Idol: Vital Idol (85), Isaac Hayes: Don't Let Go (79).

Kaikkinensa ostettujen käytettyjen keskihinta pyöri noin neljässä eurossa. Voisin sanoa, että mentiin hivenen maltillisimmissa hinnoissa kuin Suomessa, mutta ei välttämättä kovin paljon halvemmissa. Viimeisen 5-10 vuoden aikana käytetyn lp-levyn hinta on vähintäänkin kaksinkertaistunut.

Näistä löydöistäni puuttuivat esimerkiksi sellaiset klassikkonimet, kuten Beatles, Led Zeppelin, Pink Floyd ja David Bowie, joista saa kaikkialla maailmassa maksaa arvoisensa hinnan, näitä ei hyväkuntoisina(tai edes välttävän kuntoisina) viiden euron laareista enää löydä, puhumattakaan 80-luvun hevistä tai vaikka Black Sabbathista. Tietyistä nimistä saa aina pulittaa pitkän pennin. Näin se menee.

Tällaisen vinyylipumppauksen jälkeen on hyvä ottaa taukoa ja tehdä muita asioita...tai kuunnella nämä levyt läpi. Iso ostamistani levyistä on kaksoiskappaleita ja menevät jatkomyyntiin tai kavereiden levykokoelmiin. Noin 20% tavarasta menee omaan hyllyyn. Levynkeräykseni on väistämättä muuttunut vuosien varrella levymyynniksi, joskus jopa harmittavan paljon, sillä usein (miltei aina) levyä hypistellessäni mietin, että mikä on sen jälleenmyyntiarvo?

Onneksi diggailuunkin on vielä aikaa...ja sitä pitää olla jatkossa enemmänkin. Reissulta ostamani Pulpin: More (25) on ollut tehokuuntelussa, kuten hyvin soundaava Rollareiden: Bridges To Babylon (97) vinyyli. Seuraavaa levyseikkailua odotellessa.

Arppa - Muovipussi kummittelee

Viime kesän keikoilla Arppa bändeineen esitti taajaan uutta puhelaulunomaista kappaletta, yksinkertaiselta kuulostavaa lallatusta, jonka olisi luullut syntyneen improvisaationa esiintymishetken aikana. Tämä toistoihin luottava biisi nosti hymynkareen suupieleen ja toiveen: toivottavasti kappale ei mene jatkoon? No meni se ja siitä tuli uuden, juuri ilmestyneen Muovipussi kummittelee (24) albumin nimikappale.

Arppa on julkaissut viimeisen neljän vuoden aikana koko tähänastisen levytetyn tuotannon, esikoisalbumin Laavalamppuja (20), hitikkäämmän Kinovalon Alla (21), sekä arvostelu- ja yleisömenestyksen, aidosti kovan albumin: Valeria (23). Tämän albumin jälkeen Arppa ja bändinsä ovat olleet lähes koko ajan kiertueella. Mietin vaan, että missä vaiheessa he ovat kerenneet laittaa uuden albumin narulle? No ovat sen kerenneet tehdä, mutta nyt nouseekin kysymys, että olisiko levylle pitänyt antaa kypsyttelyaikaa? Toisaalta minulla on suuret sympatiat näin luovan ja taiteelleen omistautuneet bändin meiningistä, että tehdään uusi levy joka vuosi ankaran kiertämisen ohessa, vähän kuin Eput, Popeda, Julietit, Juice ym.tekivät 80-luvulla. 

Keväällä ja kesällä ilmestyneet levyn pilottisinkut: Kavereita, Hilma ja Kerran Turussa, ovat kuukausien saatossa osoittautuneet varsin oivallisiksi kappaleiksi, voisin jopa kutsua niitä Arpan tuotannon kärkibiiseiksi. Kavereita Hilman falsetinomainen vokaalinosto biisin alussa ja väleissä kohottavat tämän lyriikaltaankin ehjän kappaleen levyn kärkikastiin. Kerran Turussa on myös hieno kappale, jossa on aitoa tunnelmaa, hienoa kansanmusiikinomaista valssaamista. Pieni suuri lyriikka tässäkin, josta osumia löytyy: "Noin vain yritän kävellä pienenpienestä neulansilmästä".

Jätin vielä vinyylin ostamatta ja olen ottanut uuteen Arppaan tuntumaa suoratoiston kautta. Yhdeksän biisin ja 27 minuutin kokonaisuus vahvistaa ajatusta, että nyt on pitänyt vaan saada levy kasaan ja ulos, vielä tämän vuoden aikana. Aloituskappale Hyvä päivä kellottaa ajan 1.41. Pidän kappaletta vähän referenssinomaisena introna aiheeseen, en paljon muuna. Johtotähden olen kuullut myös pari kertaa keikalla. Sananmukaisesti johtotähdestä, eli Mersusta kertova kappale on kelvollinen ja uskoisin siinä olevan vielä kasvuvaraa. 

Nimikappaleessa on niin iso pokka, että sitä ei voi kuin kunnioittaa. 2.31 on biisin mitta ja se pitää sisällään enimmäkseen yksiäänistä puhelaulutoistoa ja todella sähäkän kitarasoolon. Hymyilyttää, mutta tämä on samanaikaisesti jotain uskaliasta ja erilaista, mitä moni muu tekee tänä päivänä. Vasenta kaistaa muistuttaa jotain Jukka Nousiaisen kappaletta, mutta en saa päähän mitä? Jossain vanhemmassa kappaleessaan Arppa mainitseekin, että esikuvina on Litku ja molemmat Jukat. Veikkaan, että Nousiainen on toinen näistä.

Missä sä oot on hyväntuulinen ja tarttuva biisi, jossa on tuttua Arppa-charmia. Hyvin soitettu, hyvin hengittävä biisi, jossa on paljon herkullisia soitannollisia yksityiskohtia. Ehdottomasti albumin kärkikastia. Levyn päättää sen pisin kappale: Hannu. Yli viiden minuutin mittaan ehtivää kappaletta olen kuullut myös useasti keikoilla. Luulen, että biisillä on jokin Arpan ja hänen faniensa välinen syntytarina, niin, että kappaletta on rakennettu yhdessä keikoilla. Korjatkaa jos olen väärässä? Joka tapauksessa levytetty versio Hannusta on yllättävän toimiva. Kappale luikertelee hitaalla kompilla eteenpäin ja luo jännän tunnelman. Mieleen tulee amerikkalainen desert-rockbändi Giant Sand. Hieno onnistuminen.

En ole lukenut vielä yhtään arvioita Muovipussi kummittelee (24) levystä. Ehkä sellaista ei ole vielä tullut. Jengi on joko pähkinöinä tai Arppa palautetaan maan pinnalle, että levy olisi vaatinut lisäaikaa syntyäkseen. Vaan onko se sittenkin täydellinen tällaisenaan? Sitä en osaa vielä itse arvioida, mutta on tää karkeasti arvioiden ainakin sellainen kolmen ja puolen tähden levy. Kasvaako se kuuntelussa? Sen aika näyttää. Toisaalta miksi ei saisi tehdä kolmen ja puolen tähden levyjä? Entisaikaan levyt pistettiin kasaan vähemmistäkin aineksista. Kun tälläkin levyllä on oman arvioni mukaan 4-5 erinomaista kappaletta, niin kyllä sen perustan päälle uskaltaa laittaa vähän kevyempiäkin vetoja. Ei kaiken tarvitse aina olla niin täydellistä. Sen Arppa bändeineen osoittaa, vaikka soitto ja hengittävä tuotanto ovatkin ajoittain hyvin täydellisen kuuloista.

Erään paketin tarina

Viime syyskuussa keräilin discogsin kautta makean levykasan Briteistä. Halpaa singlelevyä kera halppisälpyköiden. Maittavan puoleinen (ja halpa) levykasa paketoitui ja otti vauhtia kohti Suomea. Tietoisuus toistakymmentä kiloa painavasta levypaketista piristi kummasti syksyn pimeydessä.

Tuli lokakuu ja levyjen keräys jatkui laajalla arsenaalilla, Ranskanmaalta saapui laatuisaa muovia paketin kuukausitahtia. Myös paikalliset musakaupat ja kirpparit saivat osansa euroistani. Syssyinen brittipaketti odotti vielä vuoroansa, että saattaahan siinä mennä äkkiä se rapiat kuukausi. Jaksoin olla kärsivällinen, koska lastin hinta-laatusuhde on kohillaan.

Marraskuussa piti ihan soittaa paikalliseen postiin ja kysyä tilannetta. Selvisi, että paketti oli käynyt kotiovellani, mutta se oli palautettu takas Britteihin. Aha, kiitti vaan paikallinen posti, ette mitenkään informoineeet minua asiasta. Eihän siinä ollut kuin vajaa parisataa musiikkiäänitettä. Laitoin viestiä myös myyjälle ja hän kertoi saman asian. Paketti on tulossa takaisin kotiin. No mikäs siinä, kerta paketti palautui, jospa tilaisin vielä jotain lisää.

Joulu lähestyi ja lisätilaukseni valmistui. Vanha paketti yhdistettiin uuteen ja siitä rakentui massiivinen yli kahdenkymmenen kilon levyjötkäle. Miten sellainen pärjää pitkän matkan hyiseen Suomeen. Pitääks se pakata johonkin alumiinirasiaan, jottei mene ihan tuusan nuuskaksi karskien postimiesten käsittelyssä. Kestääkö kartonki?

Uusi vuosi vaihtui ja Brexit astui voimaan. Ikävä yllätys oli Brexitin tuoma arvonlisävero yli 22 euron lähetyksistä, että silleen. Mutta tämä pakettihan oli lähetetty jo viime vuoden puolella, niin ei pitäisi olla huolta.

EI PITÄISI OLLA HUOLTA. Mutta se huoli tuli kun uusi vuosi ja tammikuu ehti pitkälle yli puolenvälin, että jokohan se paketti olisi pian perillä? Niimpä puhelin taas kauniiseen käteen ja soitto Postin palvelunumeroon. Eipä meinannut koko pakettia löytyä vasta kun pitkällisen etsinnän ja muutaman tracking-numerotarkastuksen jälkeen. Myös ilmeni, että paketti oli lähetettu matkaan vasta tammikuussa 2021. Mitä **ttua? Nythän paukahtaa makoisat alv:vitkin päälle vai...?

Siispä yhteys levymyyjään. Kynä pysyi kohteliaana ja muutaman kuukauden odotus ei saanut nostaa pulssiani. Miksi ei saanut? Syytä olisi. Niin, olin alkanut suhtautumaan koko paketti-dilemmaan huumorilla. Katotaan nyt miten paketin käy? Selvisi, että paketti oli jäänyt jumittamaan Ranskan rajalle uudenvuoden aikaan ja palautunut taas takaisin myyjälle. MUTTA. Paketti oli nyt varmuudella matkalla minun luokse. Oih!

Entäs Brexit ja alvit? Kun paketti viimein helmikuun alussa saapui Vantaalle Postin lajittelukeskukseen, olivat tullimiehet tiukkina. Tulliselvitys piti tehdä. Niimpä alkoi soittelu ja sähköposteilu tullin ja postin työntekijöiden kanssa. Aika pitkään sain vakuutella ja todentaa, että tämä tilaus oli tehty jo viime vuonna. Viimein perustelu meni läpi ja paketti otti vauhtia Vantaalta kohti Lempäälän Kuljun Kartanon Postipistettä.

Oli kaunis aurinkoinen talvipäivä, vietin etätyöpäivää kotona ja ajattelin, että ehdin ennen seuraavaa palaveria käydä hiihtämässä. Sivakoinnin aikana postiauto oli käynyt ovellani paketin kanssa. ÄÄH. Ethän paketti karkaa taas takaisin britteihin, kerkesi jo sieluni parahtaa. Ei nyt sentään. Tällä kertaa Postin työntekijä oli muistanut jättää minulle ilmoituksen paketista, toisin kuin viime kerralla. Jotain on opittu. Kiitos Posti. (vaimeasti)

Siinä kun se kahdenkymmenenkolmen kilon levypaketti retkotti kuhmuisena ja reunoiltaan repsottavana olohuoneen matolla. Oli pakko vähän nielaista ja piirtää mustalla tussilla ruksi paketin kylkeen. Se on nyt tässä helmikuussa herran vuonna 2021. Kyllä tätä on jo odotettu ja aivan tarpeettomasti aikaa ja ajatusenergiaa uhrattu tämän matkan eteen.

Minut valtasi lapsenomainen innostus. Tämä oli enemmän kuin jouluaatto, tämä oli levynkerääjän hullut päivät, totaalinen sekoaminen pienten ja vähän isompien muovipyörylöiden edessä. Voe poikaa, voi pientä innokasta. Sellainen sain taas olla, ainakin tämän yhden iltapäivän verran.

Paketti piti sisällään liki kolmesataa musiikkiäänitettä, enimmäkseen singlelevyjä, mutta myös puolisen sataa lp-levyä. Kyllä poika on tyytyväinen, niin on nyt hymyssä tämän pullapojan naama. Voisi kuvitella, että tästä saisi hyvää savikiekkomateriaalia metsästykseen, sillä kuka nyt jaksaa sinkkuja kuunnella. Kuuntele yksi biisi ja käännä puoli. Niin, minä jaksan, olenhan levynkerääjä, musiikin rakastaja sen kaikissa aineellisissa ja aineettomissa muodoissa. Sinkkulevy on useimman klassikkokappaleen se ensimmäinen musiikkiformaatti.

Mutta kolmesataa levyä? Kamoon! Niin, bisneksellisistä ulottuvuuksista en vielä maininnut mitään. Kun aikansa kerää levyjä, niin sitä oppii aika paljon mitä levystä kannattaa maksaa ja millä hinnalla  sen saa eteenpäin. Väitän vakavalla naamalla, että käytettyjen levyjen myynti on kannattavampaa kuin  polttopuiden myynti. Mutta eipä bisneksistä sen enempää, pidetään nämä levyjen etsimisen ja jälleenmyynnin keinot salassa. Ne julkaistaan niksit joskus vaikka opaskirjan muodossa: "Miten laitan parin euron muovikuran lihoiksi?". Ja kyllähän puunmyyjiäkin tarvitaan, varsinkin tällaisena pakkastalvena. 

Loppuun jaan teille vielä kolmenkymmenen kappaleen soittolistan levylähetyksestäni. Helmiä ja huteja, enimmäkseen kasaria, soulia, muutama harvinaisuus ja ne ikuiset korvamadot. Tässä kohtaa kiitän myös sinua, että jaksoit lukea tänne asti. Väitän, että levyjenkeräys on jatkuvaa matkantekoa, se on nostalgiaa, se on vaikuttumista, se on ilmiselviä valintoja, se on myös aikaa pois monelta muulta tärkeältä tekemiseltä mutta se jaksaa innostaa, koska aina uuden kulman takaa voi pilkistää vanha nuhjuinen laatikko täynnä parin euron muovikuraa...siis muoviaarteita. 

https://open.spotify.com/playlist/5MdCyjuHlksKddWKUWHKle?si=OAp6rY3ERv-D8KCmNidEkg

Iggy Pop - American Caesar

Olin aikalailla tasan 25 vuotta sitten Iggy Popin keikalla Helsingin kulttuuritalolla, itseasiassa 17:sta helmikuuta 1994. Tämä oli minulla ensimmäinen ns. iso kansainvälinen rokkikeikka. Tähän asti olin nuohonnut Pohjois-pohjanmaan tanssilavoja ja kuppiloita, olin nähnyt suomirokin saralta liki kaiken mahdollisen, mutta en ulkomaaneläviä. Olin ollut aina arka lähtemään kotipaikkakunnan ulkopuolelle, etenkin kun sen aikaisessa kaveripiirissä ei ollut ketään muuta uskaliasta, joka olisi lähtenyt kanssani edes Oulun Kuusrockiin. Niin, en ole täysin varma, että kysyinkö asiaa kavereiltani tuolloin kovin painokkaasti.

Iggyn keikalle sain kyydin Helsingissä asuvalta tädin mieheltä Eerolta. Olin kai vain ilmoittanut, että tulen junalla Helsinkiin ja tarvitsen majapaikan. Pidin kai itsestään selvyytenä, että maalaispoika majoitettiin ja kuskattiin kulttuuritalolle. No näin kävi. Aina joviaali ja hauska seuramies Eero kyyditti minut autollaan läpi ison Helsingin kulttuuritalolle. Saatettiin mennä Kallion läpi, voi olla, että Eero kertoi minulle jänniä yksityiskohtia Helsingin arkkitehtuurista. Minä poika se vain odotin ja jännitin tulevaa keikkaa. Onkin jännä todeta miten vähän onkaan muistikuvia tuosta keikasta. Suurin syy siihen lienee oli täysin puskista tullut kova keikkavolyymi, että naatiskelu jäi vähäisemmäksi. Iggy bändeineen soitti niin kovaa, että korvissa soi monta päivää sen jälkeen.

Vielä seuraavana viikonloppuna Ylivieskan Vieska-ravintolassa kerroin jollekin paikalliselle neitokaiselle Iggyn keikasta ja soivista korvistani. En tehnyt vaikutusta. Saman baari-illan aikana eräs toinen puolituttu nainen kertoi, että voisi olla silleen ihan heti kenen kanssa tahansa. Häkellyin, menin pahasti kipsiin. Tilanne meni nopeasti ohi ja loppuillan laskettelin juomaani alkoholimäärää, joka oli tuolloin sixpack-kaljaa ja viinipullo pohjiksi sekä baarissa noin 4-5 paukkua, eikä tuntunut miltään. Nykyään sitä makaisi letkuissa teholla tuollaisen viinamäärän jälkeen.

Palataan Iggyyn ja tuohon keikkaan. On häkellyttävää, että löydän 25 vuoden takaisen settilistan netistä. Ihan tuosta vaan. Palaileeko muistini? Ei paljoa. Settilistan mukaan Iggy soitti tuolla keikalla paljon Stoogesin biisejä, joka oli vielä tuolloin tutkimaton kortti itselleni. Keikka oli osa edellisenä vuonna ilmestyneen American Caesar (93) albumia. Olin hommannut levyn cd:nä ja kuunnellut sitä ahkerasti ennen keikkaa. Levynkannessa Iggy väänteli paljasta ylävartaloaan, tuolloin jo 46-vuotias rokkistara tuntui todella vanhalta ja kannen rujo kuva herätti sekä inhon, että kunnioituksen väreitä. Iggy oli tuolloin ainut vanha rokkistara jolle paidattomuus sallittiin. Hän näytti edelleen hyvältä, vaikka juomuja oli alkanut ilmestymään vanhan koiran pieksettyyn ihoon.

American Caesar sytytti Iggy Popin diggaamisen isompaan potenssiin. Levyn eka sinkku Wild America on julmimpia ja rokkaavimpia iggster-biisejä kautta aikojen. Koko levy oli myös paluuta raa'empaan ilmaisuun vähän popahtavan Brick by Brick (90) albumin jälkeen. Myös tämä levy on itselleni rakas ja tuolla keikalla kuultiin levyn tehokas avauskappale Home.



American Caesar on muhkea 17 biisin kokonaisuus. Vähän sillisalaattimainen, mutta enimmäkseen laadukas rokkipaketti. Levy on myös viimeinen vinyylinä julkaistu Iggy-levy ennen muovin uutta tulemista 2000-luvun puolella. Uudelleen liekkeihin roihahtanut vinyylin kerääminen potenssiin sata on saanut tavoittelemaan minut tämän albumin alkuperäistä vinyyliversiota. Suomalaisissa levykaupoissa en ole sitä koskaan nähnyt, mutta nyt parin kolmen vuoden dicgogs-kyttäilyn jälkeen sain tilattua tämän tuplavinyylin 25 eurolla Kreikasta. Toivotaan, että se tulisi iggy-keikkani 25-vuosipäiväksi kotiin. Kreikassa näyttää liikkuvan tämän Iggy-levyn lisäksi aika paljon viimeisen vinyylivuoden 1993 julkaisuaja, kuten U2:n Zooropa, Lenny Kravitzin Are You Gonna Go My Way ja Stingin Ten Summoner's Tale. Oliko Kreikka tuolloin ylijäämävinyylin kaatopaikka kun cd otti vallan äänitemarkkinoilla? Sitä en tarkkaan tiedä.

Levyltä löytyy paljon aikaa kestäneitä iggy-biisejä kuten Mixin the Colors, It's Our Love ja Beside You. Myös rokkiklassikko Louie Louie, jonka lyriikoita iggy päivititty vuoden 1993 ajankohtaan sopivaksi: Life after Bush & Gorbachev, The Wall is down but something s lost, turn on news it looks like a movie, it makes me wanna sing louie louie. Niin, kuinka hullusti ne maailman asiat sitten oli vuonna 1993? Tämä päivä ehkä kuitenkin hullumpi ja kaaottisempi.

Levyltä julkaistujen sinkkujen b-puolilla oli paljon hukattuja helmiä, tämä Evil California oli yksi niistä. Ennakoi jo Iggyn Preliminaires(09) ja Apres(12) levyjen swingimpää olemusta.

Ace: No Strings

Annetaan hyvään kotiin Ace yhtyeen kolmosalbumi: No Strings(77). Ace oli aikansa pubirockia, Sheffieldiläinen bändi joka julkaisi urallaan kolme albumia: Five-A-Side(74), Time for Another(75) ja edellä mainittu: No Strings(77). Pubrock oli vähäinen brittigenre 70-luvulla, edustajineen muun muassa Dr. Feelgood, Graham Parker ja The Pirates.

Acen No Strings(77) levystä minulla kaksi kopiota, joista toisesta en ole päässyt millään eroon. Olen lähinnä yrittänyt sitä myydä kirppareilla polkuhintaan. Niin, ketä kiinnostaisi? En ole valmis sulattamaan levystä vinyyliastiaa tai tekemään siitä seinäkellon pohjan. Tässä on sisältöä, hyvääkin musiikkia, mutta ei pelkästään(myönnän), koska tässä on kosolti myös keskinkertaisuuttakin. Tämä lienee huonoin myyntipuhe ikinä, mutta Acen No Srings-levyllä voi olla jotain mikä sinua kiinnostaa, ainakin biisi You're All That I Need on aidosti hyvä. Kuunnelkaa vaikka:

Acen suurin hitti oli eka levyn How Long, joka lienee teillekin hieman tutumpi. Laulaja Paul Carrack on tehnyt tasalaatuista soolouraa ja ollut vierailevana laulajana muun muassa Squeezessa ja Mike And The Mechanicsissa, edellisen bändin Over My Shoulder hitti on Paul Carrackin laulama ja osittain myös kynäilemä veisu.

Acen koko tuotannon saat helposti kolmella eurolla. Näitä levyjä liikkuu kirppareiden alimmissa laareissa, etenkin tuota eka levyä: Five-A-Side(74) joka ei ole myöskään mitenkään huono levy. Näitä levyjä minulla taitaa olla kolme kopiota kotona pyörimässä. Niin, kelpaisiko kellekään?

Lankunhierontaa sateisten kesäpäivien ratoksi

Suhtaudun hieman varauksella tässä ajassa ilmestyviin uusiin vinyylilevyihin. Ajatus on kaunis ja arvokas, pitää tätä hienoa levynkeruutouhua hengissä. Toisaalta törmään usein uusiin vinyyleihin, jotka on prässätty kansia myöten todella hienosti, mutta itse levyn soundi on kuitenkin pettymys. Näin on käynyt useiden levyjen kohdalta, mainittakoon vaikka Pimeyden uusin levy: Aika Tihentyy(15).

Onneksi aina ei ole näin. Vastikään tilasin netistä Beach Boysin: Pet Sounds(66) albumin tänä vuonna ilmestyneen 50v. juhlaprässäyksen. Täytyy sanoa, että tässä levyssä on soundit kohdillaan. Mono-version soundi on juuri niin autenttisen kuuloinen kuin saatoin etukäteen kuvitella. Uusista artisteista ostan vinyyliversiona juurevampia artisteja, alt-country-linjalta, mutta harvemmin modernia rokkia, kuten vaikkapa Radioheadia ja Pet Shop Boysia.

Yksi uusi tilaamani ns. muovilankku on amerikkalaisen singer/songwriter Kurt Vilen: Believe I'm Going Down(15). Kurt Vile vaikutti The War On Drugs bändin alkuvaiheessa, bändi joka tällä hetkellä nauttii Vilen tavoin suurta arvostusta ja suosiota Indie rock - piireissä.
Kurt Vilen edellinen sooloalbumi Wakin on a Pretty Daze(13) oli iso arvostelumenestys ja tämä seuraaja taisi ottaa pari askelta vielä pitemmälle, sekä arvostuksen, että myynnin suhteen.

Tilasin Believe I'm Going (Deep) Down(15) levystä hämmästyttävän tripla-vinyyliversion. Hämmästyttävää tässä on se, että vielä nykypäivänä käytetään rahaa näinkin paljon kartongin ja muovin taiteelliseen liittoon. Sillä tässä on kyseessä kunnon jämäkkä boxi, levyt ovat paksuja ja hyvin soivia(onneksi). Pahvikartonki ympärillä on vankkaa ja sisältää löytyy kuvalliset sisäpussit, lyriikat, pieni juliste ja latauskoodi. Hintaakin kertyi postikuluineen kokonaiset 15 euroa.

Entäs sisältö? Edelliseen albumiin minulla oli muutaman biisin perusteella mukava ote ja levy on odottanut näihin päiviin asti want-listallani, jahka se sopivan hintaisena(vinyylinä) tulee eteeni. Mutta tämä uutukainen otti varaslähdön ja on pitänyt seuraa minulle useita päiviä. Levy pitää sisällään laadukkaan korvamadon: Pretty Pimpin - biisin, joka rennossa letkeydessään ei ole ainakaan vielä herättänyt minkäänlaista kyllästysmisreaktiota.

Muu osa levystä on hitaasti aukeavaa, raukeaa jenkkirokkia. Sellaista mies, kitara ja sohva - meininkiä, mutta hyvää sellaista. Kurt Vilen rauhallinen ääni ja tyylikäs kitarankäsittely uppoaa aika miellyttävästi sateisten kesäpäivien soundtrackiin. Hitikkään Pretty Pimpin aloituksen jälkeen äkkiseltään tuntuu, että levyltä ei ihan heti löydy mitään muuta tarttumapintaa. Soitto ja meininki kuulostaa vain hyvältä, mutta entäs ne muut kappaleet? Joidenkin levyjen kohdalla pysyy sellainen hassu intuitio, että kunhan tätä aikani pyöritän soittimessa, niin kyllä se siitä alkaa aukeamaan. Vilen uusimman kohdalla juuri näin on tapahtumassa. Kauttaaltaan muutkin levyn kappaleista alkavat valtaamaan lisää tilaa. Esimerkiksi biisit: I'm an Outlaw, Life Like This, That's Life Tho ja nimibiisi Believe I'm Going Down ovat nyt näyttäneet minulle todellisen voimansa. Veikkaan, että suhteeni Believe I'm Going (Deep) Downiin tulee kestämään tämän sateisen kesän yli.

Kööpenhamina muovimatkailijan silmin

Eräänä kesäkuisena maanantaina satunnainen levymatkailija pääsi sukeltamaan noin kolmeksi tunniksi Kööpenhaminan levykauppoihin. Se ei ole paljon, mutta jotain sentään.

Accord avasi pelin komeasti. Kööpenhaminan vanhin levykauppa, aloittanut jo 40-luvulla jazz-levyjen myynnillä, ikää mittarissa komeat 75 vuotta. Olisikohan jopa Euroopan vanhin levykauppa? Levykaupan palvelu oli ystävällistä ja ymmärtäväistä, myös tälle jäykälle finski-isukille, jonka kaksivuotias poika hyöri ja pyöri ympäri levykauppaa sekä ilmoittaen toistuvasti luonnollisesta tarpeestaan. Levykaupathan eivät luonnollisesti tarjoa mitään lastenhoitoon soveltuvaa wc-tilaa. Niimpä lupaavasti alkanut levykauppavierailu loppui ennen kuin kerkesi kunnolla alkaa. Alakerran alelaarista poimin kymmenen lättyä 250 kruunun(n.30euroa) yhteishintaan, mukana muun muassa levyt: Frank Zappan: Over-Nite Sensation(73), Ten Years After: Record Live(73), Prince: Sign of The Times(87), ja Molly Hatchet: Lightning Strikes Twice(89). Yläkerrasta täydensin kokoelmaa vielä Badfingerin mainiolla lätyllä: Magic Christian Music(70).

Seuraava levykauppa oli yhden poikkikadun ja parin korttelin päässä edellisestä. Goldmine Recordsin edusta tarjosi melko kattavan 20 kruunun alelaarin. Kipeä polveni esti turhan kyykistelyn, eli se siitä sitten. Jotain sentään löysin, pitkään metsästämäni Paul McCartneyn triplalivelevyn: Tripping Live Fantastic(90), jota erehdyin luulemaan 20 kruunun levyksi, mutta sentään 100 kruunua jouduin tästä lättysestä pulittamaan. Huomioita levykaupasta: kaupassa oli valtavasti levyjä, laadukkaita sellaisia. Bob Dylania oli varmaan metrin verran, kuten myös Neil Youngia. Kysyin myyjältä etsimääni Iggy Popin: The Idiot(77) - albumia. Uusintaprässi olisi löytynyt rapiat kymmenellä eurolla. En sitten ostanut, harmittaa vähän. Levykaupan runsaus ja sekavuus aiheutti vähän sellaisen yltäkylläisen olon, ettei tiennyt mistä päästä aloittaa levyjen tonkimisen. Tosin poikani ruokahuolto vaati pikaisen poistumisen kaupasta kohti ydinkeskustan mainiota kasvisravintolaa: Rizz Razz.

Lounaan jälkeen kerkesin vielä yhteen levykauppaan. Tunnelmallisessa Beat Bob Record Shop:ssa. pääsin heti myyjän kanssa jutulle Iggy Popin levyistä ja konserteista. Herra levykaupanpitäjä oli nähnyt Iggsterin kaksi kertaa livenä vuonna 1977 Kööpenhaminassa. The Idiotia(77) ei löytynyt täältäkään, mutta sentään mainio livelevy samaiselta vuodelta: Tv Eye(77) ja hintapyyntö 75 kruunua originaalista brittipainoksesta. Ei paha. Kylkiäisinä lähti myös OMD:n Organisation(80) 60 kruunulla sekä muutamia 20 kruunun makupaloja, kuten: AC/DC:n: Razor's Edge(90), Elton Johnin: Goodbye Yellow Brick Road(73) ja Piratesin: Skull Wars(78).

Kolmen levykaupan perusteella Kööpenhamina vaikutti levynkerääjän silmin runsaalta ja kohtuuhintaiselta paikalta. 20-30 kruunulla sai paljon sellaisia levyjä joista Suomessa saa pulittaa kympin tai enemmän. Seuraavalla kerralla ehkä vähän intensiivisempi levytonkaisu.

Raapaisu Ateenan levykauppoihin

Muistan olleeni ennenkin tässä tilanteessa, jossa kävelen pitkin kaupungin kuumia katuja etsien levykauppaa, olen jo aika pahasti väsyksissä, vesipullo on kohta juotu ja aurinkorasvaa ei tullut mukaan. Tällä kertaa olen Ateenassa Kreikassa ja kohteenani ennen matkaa hätäisesti googlaamaani: Vinyl City Records- niminen levykauppa, joka netin kuvien ja esittelyn perusteella vaikutti sopivan rouhealta paikalta, eli mustaa muovia on lattianrajasta kattoon asti.

Kauppaa ei vaan tahdo löytyä millään, mietin jo monen otteeseen urakkani järjettömyyttä, mitä minä jo vanha mies itseäni kiusaan, jos pysähtyisin johonkin paikalliseen kahvilaan ja ottaisin rennosti. Mutta ei se käy, on löydettävä perille, kerta leikkiin on lähdetty. Kysyn neuvoa kadun varressa olevasta kosmetiikka-liikkeestä. Heikolla englannilla varustettu nuori nainen puistelee hymyilleen päätään; ei ole mitään levykauppaa!

Bang! Levykauppa onkin toisella puolen katua. Kovin vähän nainen tiesi asiasta. Ensisilmäys näyttää lupaavalta: mustaa muovia on aika helevetisti. Alan tonkimaan väsyneenä ja jalkojani samalla kevyesti venytellen vinyylilaareja. Heti isken näppini kahden euron laariin, joiden edustus täyttää noin puolet liikkeen levytilasta. Valikoima on lievähkö pettymys, aika oletettua kamaa, halpaa jenkki-lättyä: Judy Collinsia, Harry Chapinia ym. ym. Itseasiassa täydennän Harry Chapin valikoimaani oivalla Heads and Tales(71) plätyllä, kylkeen tulee seuraksi The Facesin: Long Player(71). Tämä on löytö kahdella eurolla. Myös Jim Crocen: I Got a Name(73) ja Wizzardin: Eddy and The Falcons(74) ovat kivoja löytöjä. Kauppareissuni kruunaan New Orderin: Techniquella(89) josta maksan kokonaiset kahdeksan euroa. Kun kysyn myyjältä lisää New Orderin levyjä? Vastaus kuuluu: "I Don't Know a Band". Selvä.

Toinen Ateenalainen levykauppa jossa kerkeän käymään reissun aikana on läheltä Monastirakin Metroasemaa löytyvä Zaharias Records. Alku on lupaava, kaupan edessä on laareittain euron kamaa. Päällimmäisinä näkyy olevan muun muassa CCR:n : Pendulum ja Alice Cooperin: Killer. Mutta, itse levyt ovat luokattoman huonossa kunnossa. Jätän väliin. Sen sijaan euron kasasta napsaisen mukaan kaksi ihan ookoo kunnossa olevaa vanhaa Canned Heat - albumia. Tosin näidenkin levyjen sisään on kulkeutunut melkoinen kerros mustaa pölyä, mutta levyt ja kannet saan soivaan kuntoon Suomeen palattuani.

Kun pääsen liikkeen sisäpuolelle, niin silloin vasta levytaivas avautuu, noh ainakin melkein. Kaupassa hyvin kattava valikoima vähän kaikkea rokin saralta. Hintalaatukaan ei ole kovin paha, aina parista eurosta kahteen kymppiin. Mikään ei ole ylihinnoiteltua, mutta joukosta löytyy aika paljon ns. nuhjuista kamaa, eli kannet ovat huonossa kunnossa ja levyjä ei ole puhdistettu. Huomaan, että levymyyjät runttaavat aika ronskilla otteella levyjä sisäpusseihinsa, tietynlainen hellä kosketus puuttuu. Näin ollen hinta-laatusuhdekin heittelee, vaikka tyrmääviä löytöjä on tarjolla.

Osattomaksi en missään nimessä jää kaupan tarjonnasta. Löysin pitkään etsimäni John Entwistlen sooloalbumin: Whistle Rhymesin(72) seiskalla. The Who:n Live at Leedsin (70) löysin kuudella eurolla ja Little Featin ilmeisen originaalin albumin: Little Feat(71) kympillä.  New Orderiakin lähti kahden kohtuuhintaisen maxisinkun verran: Touched By Hand Of God ja Fine Time. Molemmat brittipainoksina. Zaharius recordsin kruunasi toisen päivän ostokset kaupan jazz/soul-osastolla, kaksi myöskin pitkään jahtaamaani Bill Withersin albumia: Making Music(75) ja 'Bout Love(78). Toinen femmalla ja toinen kympillä.

Kaiken kaikkiaan Ateenan reissuilta tuli napsaistua mukaan rapiat 15 levyä. Olin kohtuullisen maltillisella tuulella, sillä kaiken piti mahtua käsimatkatavaroihin ja hyvinhän ne mahtuivat. Tosin Zararias Recordsin myyjä kerkesi jo epäilemään minua trokariksi. Hauska ja erehdyttävästi Sammy Hagaria muistuttava äijä, joka oli käynyt Suomessakin 30 vuotta sitten jossain festareilla muttei muistanut missä. Pienenä huomiona sanottakoon, että levykaupassa oli ainakin puolenkymmentä ns. pikku apulaista, jotka kirjasivat pieneen muistivihkoon kaikki asiakasostokset. Juuri näiden kynähommien takia, levyjen ostotapahtuma meinasi kestää naurettavan pitkään. Alla pieni soittolista Ateenan löydöistä:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/49e75k5jNt5HsgvFXew7AY

Vuoden 2015 vinyylilöydöt!

Yksinkertaisuudessaan näin, kuten otsikko ilmoittaa, mitkä ovat vuoden 2015 kuumottavimmat muovilöytöni? Helpoiten saan levyistä kiinni kun katson Discogs-profiilini kautta vuoden 2015 tilaushistoriaa. Hmm, näyttää että olen tehnyt Discogsin kautta vuoden aikana 23 erillistä tilausta ja levyjä on tipahtanut postiluukustani kymmeniä, yli sata, enemmänkin?. Uuh, tämä on hieman tuskallista jälkitarkastelua, kun näkee oman muovimieltymyksen pitäneen pintansa tämänkin vuoden ajan, muttei kuitenkaan ehkä samalla temmolla kuin vuosi pari aiemmin. Viime vuonna kävin vain kaksilla levymessuilla, toukokuussa Ideaparkissa ja joulukuussa Kårenilla. Vai kävinkö useammilla...?

Vuonna 2015 ostin myös paljon sinkkuja ja maxisinkkuja. Jossain määrin suuntaus on mennyt tähän suuntaan, koska minulle tärkeiden artistien tuotanto studioalbumin osalta alkaa olemaan jo hallussa. Sinkuilta löytyy usein mukavia levyltä löytymättömiä b-puolia, joita ei aina löydä mistään muualta. Vielä tänä vuonna pitkäsoitto piti pintansa ja ohessa tusina keskeisiä levylöytöjäni kera Spotify-soittolistan.

David Bowie: Stage(78)
Bowien keskeistä tuplalivealbumia jouduin metsästämään yllättävän pitkään, kunnes ostin sen joulun alla Discogsin yhden vakimyyjän kautta sopuisaan viiden euron hintaan. Monet levyn kappaleista ovat alkuperäistä parempia, kuten Station to Station, Breaking Glass ja Beauty and The Beast. Levy on paljon kuunneltavampi kokonaisuus kuin edellinen livealbumi: David Live(74).

Todd Rundgren: Runt(70)
Pitkän linjan jenkkiartistin ensimmäinen sooloalbumi, jonka viimein sain hommattua itselleni, itseasiassa kaksin kappalein. Mielessäni olin pitänyt tätä albumia Toddin uran luonnosmaisena avauksena, joka pitää sisällään vain sen yhden hyvän biisin, eli We gotta get you a woman. Onneksi ennustukseni oli kovin väärä, sillä levyhän on vallan hyvä kokonaisuus, täynnä muitakin muistettavia biisejä.

The Bible: Eureka(88)
Levynkerääjän vuosi 2015 esittäytyi minulle pitkälti jonkin artistin tuotannon pakollisina täydennyksinä. Onneksi vuoden aikana tuli joitain uusia vanhoja tuttavuuksia, kuten tämä Nick Hornbyn 31 Biisiä - kirjassa noteerattu ja lähes täysin unohdettu brittibändi: The Bible. Eureka tuli erään levytilaukseni ns. kylkiäisenä, että otetaan nyt tuo parin euron mintti levy mukaan tuosta samalla vaivalla. Ihan kiva pikkulevyhän tämä onkin, jotenkin tässä yhdistyy kevyt jenkkirock ja Prefab Sprout, eli kaunista, helkkyvää ja viatonta soundia. Vetoaa minuun.

22 Pistepirkko: Drops & Kicks(05)
Sarjassamme tilauksia, jossa kotimaisen artistin levy pitää hankkia ulkomailta asti. Niin, Pirkkojen vinyyliversio tästä levystä myytiin aika nopeasti suomessa loppuun. Levyhän poikkeaa huomattavasti cd-versiosta, sillä kyseessä on vinyylitupla-albumi ja siltä löytyy kokonaiset 22 biisiä, eli 7 biisiä enemmän kuin cd-versiolla. Levystä maksoin "peräti" 13 euroa + postikulut ja siitäkin huolimatta meni alle kahdenkympin. Hyväkuntoinen, hyvänkuuloinen albumi bändiltä joka jäi viime vuonna määrittelemättömän pituisella tauolle. Miss you Pirkot!

Roy Harper: Flat Baroque and Berserk(70)
Eräs pitkään himoitsemani levy, jonka alkuperäisestä gatefoldista Harvest-printistä saa maksaa helposti 20-40 euroa. Tämä levy lähti discogsilta heikommalla kuntoluokituksella G+/VG kymmenellä punnalla. Voi riemua, varsinkin kun levy olikin oivassa kunnossa. Hemmetin hyvä levy myös, Harperin parhaita ellei jopa paras. I Hate The White Man on pysäyttävä biisi. Myös levyn aloituskappale Don't  You Grieve on yksi Harper-klassikoita. Levyn kansi kutkuttelee myös omia alitajuisia 70-luvun geenejäni.

Chic: Risque(79)
Suomen kesän parhaasta livekeikasta http://homesickhounds.blogspot.fi/2015/08/flow-festival-1482015.html vastannut Nile Rodgers ja Chic kunnostautui myös vinyylirintamallani. Vuosi takaperin hankin Chicin upean Ces't Chic(78) ja nyt läpeensä laadukkaan Risquen(79). Levyn tyrmäkin hitti on Good Times. Chic toimii myös mainiosti lasten kutsujen tanssimusiikkina, käy komiasti jalan alle ikään katsomatta. Nolokseni on tunnustettava, että luulin Nile Rodgersin persoonallista kitarointia pitkään basson soitoksi kunnes kaverini korjasi erheeni. Chiciltähän pitäisi uusi albumikin ilmestyä hetkellä millä hyvänsä.

Daryl Hall & John Oates: War Babies(74)
Hall & Oates viihdesoulduon ns. outolintu rockalbumi jonka on tuottanut Todd Rundgren. Levystä maksoin peräti 1,50€. Tämä alkuperäinen mint-kuntoinen albumi soi viime vuoden aikana todella usein levysoittimessani. Kiehtova ja kuuntelu kuuntelulta kasvavalevy. Hyvää soittoa ja energiaa, varsin laadukkaita veisuja myös mukana. Tietenkin levy muistuttaa aika paljon Todd Rundgrenin tuon ajan levyjä, eli tuottajavelhon sormenjälki on ollut hyvin vahva.

Spirit: Twelve Dreams of Dr. Sardonicus(70)
Twelve Dreams of Dr. Sardonicus on Los Angelesissa perustetun Spirit-yhtyeen neljäs studioalbumi.
Albumi on yksi West Coast -rockin hienoimmista saavutuksista ja klassikoksi luokiteltava.  Se sai hyvät arvostelut mutta albumin tasoon nähden myyntimenestys ei ollut kehuttava. Aiemmin omistin yhden Spiritin myöhempien aikojen albumin joka ei juurikaan puhutellut. Tämä levy se sijaan toimii, puhdas rokkiklassikko.

Hurriganes: 10/80(80)
Tämä levy on helppo löytää Suomesta, mutta näihin päiviin asti olen vältellyt levyn ostamista, kiitos isoveljeni Hurriganes-pakkosyötön lapsuudessani. Viimein kun levy tuli vastaan kahdella eurolla Tamperelaisessa laatuantikvariaatissa, niin levy lähti mukaani. Yllätys oli valtava, kun tajusin kuinka hyvä tämä levy loppujen lopuksi olikaan. Biisit olivat lähestulkoon kokonaisuudessaan bändin itsensä säveltämiä ja hemmetin hyviä yksinkertaisia rokkibiisejä joissa on täynnä tunnetta ja energiaa. Levyhän taitaa olla viimeinen studioalbumi jossa oli mukana legendaarinen Albert Järvinen. Isoveljeni J, olit sittenkin oikeassa, Hurriganes taitaa rokkenrollin ehkä parhaiten.

Leon Russell: Carney(72)
Leon Russell taisi komeilla viime vuodenkin ns. parhaat levylöydöt listalla. Russell on tunnettu enemmänn hyvänä taustaheebona, esim. Joe Cockerin tai Elton Johnin rinnalla. Oma tuotanto jäänyt hieman katveeseen. Carney(72) yksi monista Russellin 70-luvun alkupuolen laadukkaista albumeista. Lähes soittamasta levystä maksoin kokonaiset yhdeksän euroa.

Dave Lindholm: Sirkus(73)
Tämä levy lähti vitosella tamperelaisesta levyliikkeestä. Entinen kirjastolevy, joka ilmenee kansista ja vähentää näin ollen levyn arvoa. Kyseessä on silloisen Isokynä Lindholmin ensimmäinen täysipainoinen albumikokonaisuus. Levyltä löytyy muun muassa kappaleet: Puhtaat Laivat, Kaikki Menee Seinään ja Illan Prinsessa.

Jim Pembroke: Party Upstairs(81)
En ole ihan varma, että ostinko tämän levyn jo vuoden 2014 puolella? Joka tapauksessa kyseessä on "The Löytö" levymessuilta(outoa, en muista miltä messuilta?), mint-kuntoisen platan hintakin vain 10 euroa. Party Upstairs on Pembroken viimeisen sooloalbumi ennen toissavuonna ilmestynyttä, ehkä Pembroken uran joutsenlauluksi jäävää If The Rain Comesia(14). Party Upstairs soi pelkistetysti ja pinnalla menetyksen tuntoja, John Lennonin ja Wigwam-rumpali Ronnie Österbergin poismenot ovat selkeästi vaikuttaneet levyn tematiikkaan ja kenties syntyprosessiinkin.

Näiden tusinan latuskan ohella hyllyyni kosolti muita oivallisia alle viiden euron lätyskäisiä kuten:
Paul Rodgers: Cut Loose
The Firm: The Firm
Al Stewart: Orange
Cream: Live Cream
Jimi Hendrix: Rainbow Bridge - ost
Jethro Tull: Bursting Out- live
Graham Nash: Wild Tales
ym. ym. ym.

Loppuun vielä soittolista näistä älpee-herkuista:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/0HRbt0dfz1tVhHLT7tlmpD

Levymessut - Kåren. Turku. 5.12.2015

Koko syksyn olin sinnitellyt ilman levymessuvierailuja, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut, edelliset messuni olivat Ideaparkissa viime keväänä. Levynkeräysnälkää oli kasvatettu koko syksyn ajan, kolikkoja, pullonpalautusrahoja ym. hiluja oli kerätty yhteiseen kasaan näitä messuja varten. Sitä samaa rahankeruumenetelmää, jota olen käyttänyt jo ihan pikkupojasta asti. Niin, pikkupoikahan tässä edelleen ollaan, ainakin se kaksi tuntia levynpläräyksen huumassa mihin Kårenin messut tälläkin kertaa minut vaivutti.

Saavun paikalle puolisen tuntia aloittamisajankohdan(klo:11.00) jälkeen. Sateinen Turku tarjosi todellisen parkkipaikkahaasteen, sillä vapaata pysäköintiruutua ei meinannut löytyä sitten millään. Viimein ruudun löydyttyä, goretex-kenkäparini ohjasivat minut melkein juoksuaskelin Kårenin sympaattiseen messumiljööseen. Kiviset portaat ylös ja kaksi euroa nuoren pääsylipputypykän kouraan, jonka intohimona oli tuskin levynkeräys.

Pelin henki oli tuttu. Paikalla oli noin 5-7 ruotsalaista myyjää, joista suurin osa oli entuudestaan tuttuja sekä enimmäkseen tuttuja kotimaisia myyjiä maustettuna muutamalla uudella. Heti portaiden yläpäässä sujahdin tutun ruotsimyyjän laarille. Tarjousloota kympillä viisi aloitti pelin muun muassa seuraavilla kovilla platoilla: Deep Purple: Fireball(72), Manfred Mann's Earth Band: Solar Fire(73), PIL: Paris Au Printemps(80) ja Argent: All Together Now(72). Ei hullumpi avaus. Sukeltaessani syvemmälle Kårenin toisen kerroksen saliin löysin itseni toisen tutun svedumyyjän kojulta, kaveri jolta yleensä löytyi muutama laarillinen 3-4 euron laatulevyä. Nyt löytyi pari isoa laaria viiden euron lättyjä. Olin ehkä minuutin kaksi myöhässä, sillä edellä oleva kaveri napsi useita keskeisiä lättysiä silmieni edessä, kuten Ramonesin: Leave Homen(77). Lohduttaudun löytämällä sentään mm. seuraavia kovia viiden euron levyjä: Marvin Gaye: Let's Get it On(73), Dr John's Gumbo(72), Stevie Wonder: Down To Earth(66) sekä Joy Divisionin: Unknown Pleasuresin(79) melkoisella ringwearilla ja parilla sisäpussitöhryllä, mutta itse levy näyttäisi olevan soivassa kunnossa.

Kårenilla viettämäni puolitoistatuntisen kohokohdiksi osoittautuvat Flamin' Grooviesin mintti tuplakokoelma: Teenage Head ja Neil Youngin pitkään metsästämäni  studioalbumi: On The Beach(74), tosin ei ihan alkuperäisenä prässinä. Molemmista maksoin rapiat kymmenen euroa tsipale, eli nyt mentiin omilla messuhinta kipurajoilla.


Kokonaisuudessaan Kårenin messut olivat ihan hyvää keskitasoa, ei siis mitään järisyttäviä levylöytöjä. Muutamia levyjä jäi laareihin, kuten Roy Harperin: Folkjokeopus(69) uusintaprässinä. Alennuslaareja oli aiempiin vuosiin verrattuna vähemmän. Yhtä levykauppiasta jututtaessani on kuulemma tosiasia, että käytetty vinyyli liikkuu nyt hitaammin, jopa ruotsalaiset levymyyjät valittavat asiasta. Viitisen vuotta takaperin Kårenin messuilta löytyi paljon hyvää muovia hintahaarukassa 1-2 euroa. Levyhyllyni on ollut pitkään ns. omien mieltymysten näköinen valmis paketti. Toisaalta valmis kokoelma kertoo pysähtyneisyydestä, nähdäkseni levynkeräyksessä jatkuva uuden etsiminen ja liike ovat tärkeintä. Jos nämä elementit hidastuvat tai täysin lakkaavat, niin olisiko sitten syytä siirtyä kohti muita harrastuksia?


Karenilta lähdettyäni poikkesin vielä Hassisen kirppikseltä josta löysin Pixiesin originaalin mint-kuntoisen: Trompe Le Monden(91) kybällä. Ihanaa. Myös yksi pieni disgogs-viritys lähti tulille illemmalla. Keräilijä minussa on edelleen hengissä ja nokka suuntaa jo kohti vuotta 2016 ja niitä ihan uusiakin albumijulkaisuja.

Minä ja Pete Parkkonen

Meillä ei ollut aiemmin mitään tekemistä toistemme kanssa. Olit joku idols- ja tanssitähti, komea kaveri, jolla on komea kuontalo. Sinusta puhuttiin kaikenlaista, ulkonäköäsi ja laulutaitoasi ihasteltiin, puhumattakaan tanssitaidostasi. Taisit olla varsinainen monilahjakkuus. Tiesin, että olit julkaissut jotain musiikkia, kuulin joltain kaveriltani, että olit vetänyt todella hyvän livekeikan, tämä tieto kai rekisteröityi aivojeni sivupoimuihin.

Nyt näen sinut edessäni Anttilan alelaarissa. Jumalan kiitos, Anttilan alelaari on vielä voimissaan ja sieltä voi löytää jopa vinyylejä viidellä eurolla, kuten sinut Pete Parkkonen. Toimin intuition(ja säästäväisyyden) johdattamana. Lähdit mukaani kassalle, joka tipautti hinnasta euron pois jonkin alv-kampanjan seurauksena.Wow, minulla oli yhtäkkiä uunituore vinyyli kera ceedeen levykassissa ja hintaa kokonaiset neljä euroa.

Kun vaimo oli poistunut ruokakauppaan, laitoin sinut ensimmäistä kertaa levylautaselle, salaa ja ehkä hivenen häpeissäni. Yhdeksän biisiä koko levyllä, tämän kerkeän kuunnella läpi ennen Pikku Kakkosta, ehkä kaksikin kertaa. Komea levyn kansi, komea sinä, vaikka ei jumituta liikaa ulkonäköösi. Tosin olin yllättänyt, että olet vasta 25-vuotias, luulin jostain syystä sinua paljon vanhemmaksi.

Levysi alkaa kappaleella: Mitä minä sanon ja se on levyn hittibiisi. Kappale on sinun itse tekemäsi ja se kuulostaa...hmm...tavanomaiseltako? Räyhäkkä se on, ehkä levyn parhaimmistoa? Tulee mieleen nuori Veeti Kallio, olet kuin sutjakkaampi versio Veetistä, vähemmän soulia, mutta enemmän soljuvaa laulua, pakottomuutta. Olisiko tämä sittenkin hyvä biisi. Toinen kuuntelukerta, nyt kuulostaa paremmalta: "mitä minä sanon minun selkäni kestää..."

Tule toinen biisi, kolmas, neljäs...Luen Soundista ilkeähkön kahden tähden arvion jossa sinua verrataan Lenny Kravitziin. Luulen, että en saa tähänkään arvioon paljon kohottavia sanoja musiikistasi. En tiedä mitä teen levylläsi? Pikku Kakkonen on alkanut jo, toinen kuuntelukerta hiipuu taustalle, sieltä kuuluu jotain hitaampaa, ehkä sielukkaampaa: "sun ilo on mun mun..." Luulen, että vaivun tavanomaisiin rokkipoliisi-käsitykseen sinusta, mikään Idols-tähti ei voi tehdä uskottavaa musiikkia? Minä olen vastaanottokyvyltäni liian rajoittunut.

Tiedän, että levysi ei löydä tietään kovin montaa kertaa levylautaselleni. Sisälläni liikahti kovin vähän kahden kuuntelukerran jälkeen. Mutta annan sinulle vielä kolmannen mahdollisuuden, aion kuunnella vinyylin mukana tullutta ceedeetä huomenna työmatkalla. En ihan vielä aio lahjoittaa sinua hyvään kotiin. Toivon, että haistan tämän kaiken (kuvitteellisen) pinnan alta todellista potentiaalia, että sinusta on vielä syntymässä merkittävä musiikkialbumi ja olet enemmän kuin nuori Veeti Kallio tai Lenny Kravitz, sillä molemmat artistit heidän nykytuotantoa katsellen on aika helppo peitota. Ollaan vahvoja Pete, minä myös oman musiikillisen rajoittuneisuuteni kanssa.

Kevin Coyne: Sanity Stomp

Enää harvoin törmää artisteihin joiden musiikillinen tuotanto on pysynyt korvieni ulottumattomissa liki vuosikymmeniä. Yksi tällainen artisti on Kevin Coyne. Miehen nimi on ollut tuttu pitkään, mutta pätkääkään en ole miehen musaa kuunnellut ennen tämän vuoden kevättä, jolloin tilasin yhden discogs-tilauksen ns. kylkiäisenä kuluneen, mutta hyvin soivan Kevin Coyne vinyylin: Matching Head And Feet(75). Syynä miehen musan kokeiluun oli Soundi-lehden toimittajan Jussi Niemen loistava artikkeli Coynesta tammikuun Soundissa.(Soundi 1/2015)

Nojoo, Matching Head And Feet(75) albumin klassikko-status hieman kipsasi kuuntelunautintoani ja se unohtui pitkäksi aikaan levyhyllyyni. Satunnaisten kuuntelukertojen kautta pidin sitä ihan ok-kiekkona, mutta mitään suurta liekkiä se ei sytyttänyt minussa. Talven ja kevään edetessä ajattelin antaa taas Kevin Coynelle uuden tilaisuuden kun ostaa pätkäytin Radio-kirppikseltä pikkurahalla peräti kolme Coyne-albumia: Sanity Stomp(80),  Politicz(81) ja Romance - Romance(90).

Ilman sen suurempia odotuksia aloin pyörittämään Sanity Stompia(80) perheen pyörittämisen taustamusiikkina. Rouheaa ja jollain tapaa levotonta kamaa, oudolla tapaa tuttua, mutta toisaalta ei laisinkaan. Biisit alkoivat kuoriutua kerta kerran jälkeen, melodiat ovat mukavan bluespohjaisia, Coynen laulu on persoonallista ja hyvin heittäytyvää, mikä pikkuhiljaa alkaa täyttämään oman musamakuni tunnusmerkit:  vähän outo ja persoonallinen lauluntekijä, joka musiikissaan menee ehkä vähän liiankin syvälle. Hakiessani Sanity Stompista hieman tietoja, löysin aika mielenkiintoisen pointin:

"I was quite ill when I made that record, as a matter of fact; I was quite mad, basically. That’s why it’s called Sanity Stomp. I had a nervous breakdown and, ironically, I don’t want to say ironically...amazingly...I was able to carry on making records. That’s a record I made when I was clinically ninety-five per cent nuts, and the themes are rather odd, but somehow it comes out as sounding all right. I’m amazed."^[1]

Niin, tämä tieto lisäsi entisestään kiinnostusta tätä aika hienoa tupla-albumia kohtaa joka alkaa olemaan jo tämän kesän kuunnelluin levyni. Jussi Niemen artikkelia lainatakseni, Coyne työskentelikin 1960-luvun lopulla mielisairaanhoitajana, joka vaikutti häneen artistina syvästi. Ihmisen tajunta, epävarmuudet ja piilevät toiveet näyttelevät suurta osaa Kevinin teksteissä. Eipä silti, sekaisinolostaan huolimatta Sanity Stomp(80) on varsin väkevä ja kiinnostava rock-albumi ja mikä parasta, niin nälkäni Kevin Coynen tuotantoa kohtaa on kasvanut rutkasti. Näitä Coynen levyjähän on nyt useampia odottamassa kunnollista korkkaamista.

Mainittakoon vielä Coynen levy Bursting Bubbles(80) jonka ostin mint-kuntoisena viime viikolla Sammakasta. Laitoin sen soimaan ns. lastenhoitokaaoksen keskelle ja se ainakaan hälventänyt kaaosta, päinvastoin. Tuntui, että levyn erittäin vereslihainen ja levoton energia tarttui lapsiinkin ja sen jälkeen mentiin melkein päin seiniä. Ok, nälällä ja väsymykselläkin saattoi olla syytä lasten levottomuuteen. Riisuttu ja erittäin intensiiviseltä kuulostanut Bursting Bubbles(80) odottaakin omaa levotonta kuunteluhetkeä. Ehkäpä parin vuoden päästä? Tässä vielä näyte vuonna 2004 kuolleen miehen lavapreesensistä:

https://www.youtube.com/watch?v=O5Lr6oFfZ4g

On the Hunt - Kun keräilijä minussa herää, ihan vähän vaan...

26.6.2015
Välillä levynälkä iskee, uskokaa tai älkää, niin nykyään harvemmin. Alkukesästä on tapahtunut muutama keskeinen sortuminen Discogsiin ja Amazoniin. Postiluukku on käynyt tasaiseen tahtiin. Eilen pitkästä aikaan kävin oikein täyslaidallisen levykauppakierroksen Tampereella. Sammakka, Bonus-Kirppis, Radio-kirppis ja Swamp Music olivat kohteina.

Löytöjä olivat Kevin Coynen pari albumia 80-luvun alusta, Bob Dylanin soittamaton Oh Mercy(89) taas jollekin levyniekka-kaverilleni oikeaa hetkeä odottamaan. Myös The Clashin: Give Enough a Rope(79) oli myös mieluista löytö yhdeksällä eurolla Swampista.

9.7.2015
Tarina jatkuu. Tänään Radio-kirppikseltä lähti mukaan The Jeff Beck Groupin tasokkaat albumit: Rough & Ready(71) ja The Jeff Beck Group(Orange album) (72) sekä seuraavat plätyt: Van Morrison:  Veedon Fleece(74), Lou Reed: The Bells(79) ja Kevin Coyne: Pointing the Finger(81). Lyhyen, mutta tehokkaan levynostosessioni täydensi Sammakasta ostamani Dave Lindholmin: Sirkus(73), Kevin Coyne: Bursting the Bubbles(80) ja Kinksin: Something Else(67).

Blogi on sätkähtellyt viime aikoina varsin säästeliäästi. Sanottavaa ja inspiraatio on ollut vähemmän. Musiikki sinänsä on maistunut hyvältä, mutta kovin paljon mitään uutta kulmaa aiheeseen en ole löytänyt...tai yleensäkään inspiroitunut kirjoittamaan yhtikäs mitään. Toivon, että tämä on ohimenevä vaihe!?

Alkukesän artistilöytöni on ollut Kevin Coyne, josta toivon pian kirjoittavani tänne blogiin vähän lisää äijästä ja hänen hienoista levyistään.

Sinkkuklinikka: Pete Townshend: Let My Love Open The Door

Paluuta aikaisempaan juttuuni: 70-luvun sinkkubileet. Kyllä, single-levyt ovat ottamassa valtaa, ehkä tällä hetkellä levynkeräämisformaatista se mieluisin. Olen edelleen levykokonaisuuksien puolestapuhuja, mutta mutta, niitä isompia mustia on yhä vaikeampi löytää, joita en jo omistaisi ja oman musamakuni mukaisia, siispä fokus on siirtymässä näihin oivallisiin pienokaisiin harvinaisine persposkineen.

Sinkkujen kuuntelu on tietenkin maailman epäkäytännöllisintä hommaa, lättyä täytyy juosta kolmen minuutin välein kääntämään ja keskittyminen on koko ajan hukassa, pahemmin kuin tässä someajan infopaljoudessa. Vai onks tässä kääntelyssä jotain hyvääkin? Hyvin soivat seiskatuumaiset, herkulliset kuvakannet, levynkerääjän hiplausefekti, keski-ikäisen miehen nivelien kunnossa pysyminen jatkuvan paikoiltaan pomppisen vuoksi. Myös koordinaatiokyky pysyy terävänä kun täytyy kattoa, että mihin se neula putoaa, ettei aina siihen levylautasen alusmatolle. Niin, täytyyhän noita lapsiakin paimentaa koko ajan, siinä samassa härdellissä mennee myös näiden pikkumustien paimentaminen.

Päätin perustaa sinkkuklinikan, jossa tarkastelen kerrallaan yhtä single-levyä. Käännän ja väännän klinikan potilaan musiikillisen sisälmyksen auki ja mielellään tiiviillä leikkausjäljellä. Yritän välttää jaarittelua ja viisastelua, puhumattakaan soimaavan sormeni käytöstä. En tiedä onnistunko tässä. Pulinat pois ja ensimmäinen potilas sisään.

Potilastiedot: The Who yhtyeen kitaristi jo vuodesta 1964. Biisi löytyy Townshendin ehkä parhaalta soololevyltä Empty Glass(79). B-puolella on kaksi mistään muualta löytymätöntä biisiä: Classified ja Greyhound.

Taudinkuva: Nopeatempoinen ja tarttuva pop-rockralli, jossa voi nähdä Peten pyörähtelevän kitaransa kanssa. Rohkea syntetisaattorin käyttö, jossa hyvä biisimateriaali lyö tekniikan 6-0. Vierailtu hittilistoilla, Townshendin suurin soolohitti.

Tilanteen vakavuus: Kestänyt hyvin aikaa, ei lähde leikkaamallakaan korvasta pois. Kuulijakunta on tyytyväinen. B-puolen biisit ovat laadultaan keskiverron The Who - albumin tasoa. Omistaja tyytyväinen, jopa omistuksenhaluinen.

Hoito-ohje: Säännöllinen jatkokuuntelu ja hyvän sanoman eteenpäin välittäminen. Pitää silmällä muita Towshendin sinkkuja, sillä b-puoliherkkuja voi löytyä enemmänkin.

Lääkitys: https://www.youtube.com/watch?v=kQ4MOkK2MOM

Vuoden 2014 vinyylisatoa aka levykassini kerma

Vuosi sitten summasin vuoden 2013 parhaat vinyylilöydökseni. Nyt on vuorossa vuosi 2014 ja mustan kullan parhaat löydökseni. En ole uskaltanut laskea levyostosteni kokonaislukumäärää, pelkään luvun pyörivän viidensadan paremmalla puolella. Tosin iso osa tästä on mennyt jälleen myyntiin, eli pientä levytrokausta on tullut harrastettua. Levyjen jälleen myynti oli kuumimmillaan viime keväänä, jolloin äkkäsin varsin hyvän jenkkimyyjän Discogsilta. Hinnat olivat kohillaan, postimaksukaan ei ollut liian kova isommille lähetyksille (25levyä) ja kun tuon levymäärän sai vielä alle 22 eurolla, niin vältti arvonlisäveron. Eli aika huokeista lätyistä oli kyse. Tuosta jenkkilähteestä lähti upeaa kamaa hintahaarukassa 0,5-2 euroa, kuten Allman Brothers Bandia, Steely Dania, The Who:ta, Kinksiä, Judy Collinsia, Crosby, Stills & Nashia ym.

Levytrokaus tyssäsi Tampereen Itsenäisyydenkadun kovenevaan levytarjontaan kun uusi mainio levyliike Sammakka avasi ovensa ja samoihin aikoihin levydivari Aikakone muutti kyseiselle kadulle. Tähän vielä päälle Bonuskirppiksen lukuisat levymyyjät, niin tarjonta alkoi oleen sen verran suurta, että siinä samalla hinnatkin alkoi tippua. Seurasi kyllästyminen levymyyntiin, eipä tää niin helppoa hommaa olekaan, varsinkin jos siitä on liian tosissaan. Syksy toi mukanaan vielä alenevan euron kurssin ja jenkkitilaukset tyrehtyivät tähän. Viimeisin suuri levyjenostopläjäys oli levymessut Tukholman Solnassa syyskuussa, jonka jälkeen on ollut yksi "levymessulämmittely Kårenilla Turusssa Joulukuussa. Vatsa tuli täyteen, levyhylly myös, want-listalla ei ollut enää kovin paljon päälle ruksittavia lättysiä.

Luodaan siis vielä yksi katsaus menneen vuoden muovikiekkosiin, sen parhaaseen tusinaan:

Rolling Stones: Between The Buttons (67)
Viimeinen kokoelmastani puuttuva Stones-kiekko löytyi sekä levymessuilta Turusta, ett Discogsin kautta Hollannista. Puhuttiin muutamista euroista. Nyt hyllystä löytyy sekä Stereo, että Mono-versio. Lopussa linkittämääni Spotikka-listaan en löytänyt levyn parasta, vain UK-painoksilta löytyvää Backstreet Girl - kappaletta, mutta Connection mielestäni se levyn toiseksi paras biisi
Upea levy, jota seurasi vähän psykedeelinen Their Satanic Majesties Reguest(67)

Iggy Pop: Lust for Life(77)
Myös yksi Want-listan levyistäni josta loppuviimeksi en sitten kovin paljon joutunut pulittamaan. Passenger, Success, Lust For Life, Some Weird Sin...levy on täynnä klassikoita. Ostin näitäkin levyjä kaksi kappaletta, joista toisen luovutin yhdelle rokkidiggarille erittäin laadukkaissa vinyylibileissä(enkä puhu nyt vaatetuksesta).

Kirsty MacColl: Desperate Character(83)
Traagisesti sukellusonnettomuudessa kuolleen englantilaisen laulajattaren harvemmin kuultu ja nähty debyyttialbumi on myös yksi Discogs - saaliitani. Varsin terhakka levy, jolta löytyy yksi pikkuhitti, hauskasti nimetty:  There's a Guy Works Down The Chip  Shop Swear He's Elvis.

Todd Rundgren: Something/Anything(72)
Rundgrenin Todista olen vaahdonnut tässä blogissa aikalailla tarpeeksi ellei liikaa. Joka tapauksessa tämä tupla-albumi on Rundgrenin tuotannon kärkeä, joita tuli myös hommattua vuoden aikana heti kaksin kappalein.

Minnie Riperton: Perfect Angel(74)
Alkuun tietokilpailukysymys: kuka merkittävä suomalainen artisti on tehnyt oman version Minnie Ripertonin kappaleesta: Reasons? Kerrottakoon, että Riperton on Stevie Wonderin löytämän laulaja-lauluntekijälahjakkuus, joka on kuuluisa varsin korkeasta sopraanostaan. Tältä levyltä löytyvä hitti: Lovin You kertoo kuinka korkea Minnien ääni on, koirasi sen ainakin kuulee.

Marvin Gaye: Here, My Dear(78)
Pitkään want-listallani jöpöttänyt Gayen ns. magnum opus, kitkerä erolevy vaimostaan Annasta. Levy löytyi loppujen lopuksi levymessuilta Turusta ja hintaa tällä mint-kuntoisella levyllä oli 20 euroa. Ns. raskaasta eroteemasta huolimatta Here, My Dear on oikein nautittava kuuntelulevy, jossa Marvinin ääni soljuu tutun hunajaisena.

Bob Seger: Back in 72(73)
Segerin Bobin alkupään albumeista joutuu helposti maksamaan viitisenkymppiä ellei ylikin. Myös tämän levyn metsästämine oli kovaa työtä. Loppujen lopuksi löysin levyn tuttuun tapaan Discogsin kautta melko kohtuulliseen 12 punnan hintaan. Rätväkkä levy kaiken kaikkiaan, muun muassa legendaarinen Turn The Page löytyy alun perin tältä levyltä, jonka on tietenkin coveroinut?

Leonard Cohen: Songs of Love and Hate(71)
Rakkauden ja vihan laulut saivat luvan olla viimeinen levy nyt jo täydellisessä Leonard Cohenin studiolevyjen kokoelmassa. Ei tämä huono levy ole. Avalanche aloittaa levyn ylväänä verbaalivyörynä, eikä jatkokaan huono ole.

Temptations: Sky's The Limit(71)
Temptations julkaisi vuosina 1971-73 viisi täysipainoista studiolevyä, joista tämä on ensimmäinen. Levyltä löytyy muun muassa Just My Imagination(running away with me), jonka rollarit ovat coveroineet onnistuneesti Some Girls(78) levyllä. Hieno albumi, jossa aikakauden tyylin mukaan löytyy ns. pitkiä psykedeelissävytteisiä kappaleita, tästä esimerkkinä: Smiling Faces Sometimes, joka kasvaa suorastaan eeppisiin mittoihin.

Mac Gayden: Skyboat(76)
Ostin 80-luvulla Raahesta Makasiini-nimisestä sekatavarakaupasta Magc Gaydenin albumin Hymn To The Seeker(77) viidelläkymmenellä pennillä. Levy oli cut-out kamaa ja melkein meinasin luopua levystä, mutta ajanmittaan se onkin kasvanut hienoksi kuuntelulevyksi. Jazz-rock meets folk. Hienoa kamaa. Skyboat (76)on Seekerin edeltäjä, josta löytyy originaalina yksi rockhistorian merkittävimmistä biiseistä: The Everlasting Love. Levyssä on myös hieno, vähän jopa pelottavakin kansi. Levyä oli suhteellisen vaikea löytää. Onneksi oli Discogs.

The Blue Aeroplanes: Tolerance(85)
The Blue Aeroplanes on pitkän ajan kestosuosikkini, jonka alkupään tuotantoa olen hiljakseen keräillyt. Terhakka kakkoslevy antaa hyvän kuvan tästä vähän proosallisesta puherockista, joka on antanut paljon vaikutteita nykyiseenkin alternative-rock suuntaukseen.

Southside Johnny & The Ashbury Jukes: Hearts Of Stone(77)
Vara-Brucen rätväkkä kolmosalbumi, ehkä hänen uransa paras. Southside Johnnyhan hengaili ihan samoissa porukoissa kuin Bruce Springsteen nuorena ja taisi olla heistä aikaisemmin bänditouhuissa kiinni, oli siis jonkinmoinen paikallinen stara ennen Springsteeniä. Levy on täyttä asiaa alusta loppuun, pitäen sisällään useita Springsteenin Johnnylle luovuttamia biisejä(yllätys, yllätys), kuten nimikappaleen Hearts of Stone. Toinen Johnnylle biisejäruistaillut E Street Bandilainen on tietysti Johnny Van Zant, eli Little Steven. Tavallaan Ashbury Jukes oli bändi jota kautta Little Steven sai omat biisinsä parhaalla tavalla ulos.

Tässä päällimmäiset viime vuoden uhkeasta levysadostani. Alla olevasta kolmesta Spotify-linkistä pääset vielä paremmin ja eri teemojen mukaisesti vinyylivuoteni 2014 helmiin. Nauttikaa laadukkaasta muovista hyvät ystävät!

Vinyl Revolution 1 - 2014 - Old Goods

Vinyl Revolution 2 - 2014 - Smoke Pubs Ok

Vinyl Revolution 3 - 2014 - 80's Bash