Skivmässa, Solna, Stockholm. 27.9.2014

Levymereen on hukkunut ikuinen nuoruus, Iron Maiden palauttaa sen viidellä eurolla
vieressäni telmii muovimenninkäinen, lataa pvc-laattoja päällekkäin
osoittaa jälkikasvulleen Aerosmithin Live Bootlegin ja Bolanin parhaan
Perintö tai vahinko kulkee isältä pojalle, miksi ei kulkisi?

Yritän olla irti tästä hysteriasta, mutta kovin voimaton kaltaisteni seurassa
grungepaitojen ei-niin terveessä hientuoksussa, hermostuneen keräilyn stressipisteessä
Lataan itselleni kasan, kohta toisenkin, kolmannen sittenkin...en neljättä, en varmasti!
Väistyn voipuneena taustalle, syön kebabin, otan vauhtia taas...

Helposti voisi ajatella, että nämä Skandinavian suurimmaksi mainostetut levymessut olivat levynkerääjäurani ehdoton huipentuma. Tukholman Solnan levymessujen pitopaikkana oli Solna-Hallen, eli suomeksi sanottuna varsin riittoisa urheiluhalli. Sain varsin pian huomata etten ollut ainut paikalle eksynyt, viittä minuuttia ennen aloitusta hallin edessä 200-300 metrin mittainen jono. Tuli pitkästä aikaa tunne, että levynkeräyshän on ihan relevantti jokapojan massaharrastus, tätähän me kaikki tehdään, eikö vaan?

Oli suuri onni, että Ruotsiin suuntautunut perhematka ajoittui sattumalta(?) levymessujen kanssa samaan ajankohtaan. Pitkän aamupäivän varaaminen tähän omaan höpsöön harrastukseen tuntui ihan oikeutetulta. Esitietojen mukaan paikalla oli 140 levymyyjää ja 600 metriä levytiskiä. Voi siis olettaa, että pikkaisen voi hikikin tulla kun plärää ja kyykistelee taukoamatta sen 3-4 tuntia. Hikihän siinä tuli. Banaanivälipalalle jaksoin puoli kahden lounaaseen asti. Sen jälkeen paukut oli loppu, vaikka lompakon perusteella olisi varaa ostaa toisen mokoman verran levyjä.

Mukaan lähti 33 lp-levyä, suurin osa sellaisia joita en omista, mutta noin neljäsosa näistä ns. parempia kaksoiskappaleita. Kokonaisumma pysyi karvan alle sadassa eurossa, eli keskihinnaltaan noin 3 euroa/levy. Aika normaali levymessukäyntieni keskisaldo. Parhaat löydöt olivat The Byrdsin: Notorious Byrd Brothers(68), The Pretty Thingsin: Freeway Madness(72), Ronnie Lane & Slim Change(73), Spencer Davis Groupin: Second Album(66), pari The Blue Aeroplanes maxi-sinkkua ja useita hyväkuntoisia 20 kruunun hintaisia rokin klassikoita, kuten Clashin: Combat Rock(82) ja Pink Floydin: The Wall(79).

Sinänsä levymessut ei tarjonnut mitään ihmeellisen uutta aikaisempiin verrattuna. Tapahtuma oli toki massiivisempi ja tongittavaa olisi kevyesti riittänyt koko viikonlopuksi. Suuresta osallistujamäärästä(n.2000-3000 ihmistä?) huolimatta tiskeiltä teki ihan hyviä löytöjä. Esimerkiksi Kissin ja Iron Maidenin tuotantoa ois saanut helposti muutamalla eurolla/kpl. Kissin: Lick It Up(83) tuli liki joka laarilla vastaan polkuhintaan. En ostanut, vaikka kokoelmastani se vielä puuttui, samoin kuin Iron Maiden: Seventh of a Seventh Son(88), joka halvalla ois myös lähtenyt. Johonkin kohtaan on asetettava keräilijyyden raja, jos aikoo kerätä kaikki rockin tärkeimmät levyt, niin siihen kyllä menee ikä ja terveys, rahatkin tietty, vaikka lätysköjä lähtee näiltä messuilta helkutin halvalla

Toki viimoisilla levymessuilla olen törmännyt siihen tosiasiaan, että oma kokoelmani alkaa olemaan melko valmis, kaikki oleelliset(haluamani) levyt jo löytyvät kokoelmastani, eikä jaksa loputtomiin ostaa näitä rollari-ym.levyjen kaksoiskappaleita muutamalla ekellä. Se mitä eniten tällä hetkellä kaipaan on ihan uuteen musiikkiin tutustuminen, 70-luvun nostalgisessa kellarisoudissa on tullut vietettyä aivan liian pitkiä aikoja. Rokkinenäni tarvitsee nyt jotain ihan uutta ja raikasta soundia.

Näkisin, että tämä levymessubloggaukseni on toisinto monista viime aikaisista jutuistani, jossa valittelen musiikinkuuntelun motivaation tippumista. Näinhän se on, musiikki ei vaikuta enää sillä voimallaan mitä vuosia sitten ja näin ollen levymessurapsa on enemmän välähdys omasta sisimmästäni, kuin kattava messuraportti. Seuraava bloggaus on sitten jotain aivan muuta, koska siitä ei ole itsellänikään mitään hajua. Sen saa synnyttää vain aito inspiraatio.

KESÄLEVY 2010

The elevator, in the hotel lobby has a lazy door
The man inside is going to a hotel room
He jumped out right after seeing just the very sight of me
Decided he better hike it to the second floor

Näillä sanoilla alkaa amerikkalaisen Band of Horsesin kolmas levy Infinite Arms(10). Ensitavuista alkaen kiehtovaa tilannekuvausta, tavallaan arkista, mutta tavallaan arjen ylittävää. Musiikki möyrii laiskasti mutta määrätietoisesti eteenpäin, tällä kolmannella albumillaan Seattlen ylpeys nousee valioluokkaan. Biisit ovat yksinkertaisesti hyviä, äsken mainittu avausbiisi: Factory, eka sinkku Compliments ja vuoden paras kitararock-biisi Laredo vakuuttavat. Neljäs kappale Blue Beard tunnelmoi koskettavasti, tässä on jotain sanoinkuvaamatonta tunnelmaa, herkkää stemmalaulua, kuin Grateful Dead parhaimpina päivinään, tähän unenomaiseen tunnelmaan haluan liukua…

I used to see the night so anxious, but now I know
The only thing it ever taught me was a grand illusion
That comes and goes, the city blanketed of snow.

What if we die, no end and no conclusion.
How could you smile, just walk away.
Well I don't know.
I don't know.

…ja niin edelleen, lyriikka luo tunnelmallista kuvaa, tässäkin on jotain enemmän, haluan siinä olevan, sydämeni sanoo niin. Bändien biisien lyriikat ovat oma taiteenlajinsa, tunnelmat ja rivien väliin jäävä materiaalia on merkitsevää, niin paljon on kuulijan omalla vastuulla, hänen omissa tulkinnoissaan. Blue Beard, sininen tunnelma, jokin kipeä menetykseen liittyvä asia, vilpittömän sydämen purkauma…ja yhtäkkiä olen ymmärtäväni kappaleen jokaisen yksityiskohdan omien muistojeni kautta, näin musiikki on päässyt sisimpääni.

Way Back Home ja ennen kaikkea nimibiisi Infinite Arms heittävät lisää löylyä kiukaille, pehmeä ja herkkää, availee kyselemättä suojausta, luo muistoille nimen, unohdetun mutta todellisen.

I had a dream
I had a dream
That I was your neighbor
About to give birth
And then everything
Was really hurt
And I was so lonely
I didn't see It's like
Living in a movie
Twisting the plot
My friends and family
The little things I've got, I've got

Loppupuolelta levyä erottuvat ainakin edelleen kauniisti keinuva Evening Kitchen, Byrds-vaikutteinen Older ja iso-päätösbiisi: Bartles & James. Levy on kokonainen ja selkeä, siinä 12 hyvää kappaletta, hyvän kuuloiset lyriikat jotka nostavat esiin mielikuvia ja muistoja. Levy kohottaa ja lämmittää, helisee, kehrää ja vähän pöriseekin(kitarat). Niin, kyse on aina makuasioista, kokeile tästä maistuisiko sinulle: