maanantai 20. marraskuuta 2017

Kiireisten päivien kasetin puolisko - Homesickhounds Anniversary Vol.2

Tässä olen, tätä olen tehnyt tuhat kertaa ja teen sen taas. Elämäni soundtrack, kadonneet kokoelmakasettini, tulevaisuuden soittolistani, tunteideni musiikillinen esitelmä, se jossa on alku ja loppu. Tässäkin vaiheessa kun kaikkeuden biisilaarista on kaadettu muutama rekkalastillinen herkullisuuksia niskaani, niin vanha kehno minussa vaatii alati uutta musiikillista rohtoa, uutta ja hivenen erilaista biisijärjestystä.

Tänä maanantai-iltana kaamoksen syvimmistä ytimessä, on nostettava sormi, on nostettava levysoittimen neula, pudotettava timantti nuhjuiselle pvc-muoville. Kyntäminen alkaa taas, niin kuin se ei olisi koskaan ollut keskeytyneenä. Ei, ei se ole ollut. Aina on musiikki työntänyt minua selästä, avannut rintakehääni, nipistänyt arimmasta paikastani, laittanut miehen liikkeelle.

Löytää uusia vanhasta kasasta, tonkia syvältä vuosikymmenien mutakuopasta, juurevasta ja purevasta musiikillisesta lähteestä. Ihme kyllä, edelleenkin sontiaisen vieressä on toinen sontiainen, kadonneeksi luultu Amerikan serkku, sopivan särmikkäästä kulmasta mieleeni lipuva sävelteos, siis yksi kaksi ja kolme, boom-ah-rokkarollah, tosin enemmän kun be bob a lula.

Asiahan on edelleen niin, että takana vinkuu, elämä, lapset, työt, iiisooot vel-vol-li-suu-det ja ihan kiusalla tavutettuna. On pieni ihme, että tällainenkin pieni musiikillisrunollinen polku on lähtenyt tästä kohden valumaan, jotta arjen Jore otsassa pystyy tiristämään itsestään Guide to Wasteland, rytmillistä kyytiä omaan itseen, sinne joka ymmärtää liikkeen ja kahlitsemattoman, se joka kertoo mitä on se mitä ei kannata nimetä, KUN SAA ELÄÄ TÄYSILLÄ tässä hetkessä, tuntea kuinka juna jyskyttää, kuinka veturilakki vaan kiertyy loivasti vasempaan. Ah-bom-ma-ahhm om uutsabum-bum, joku rytmi joka ei ole rytmi, elintasoturpean länsimaisen lähiösoturin sankarianalyysi, kipakka arjen essee paljouden möhkäiden sorakuopilla. Että saa merkitystä, että ymmärtää itseään, että onkin freesi hahmo keskinkertaisuuden kataloogissa.

Annetaan huurun ja höyryn laskeuduttua, junan kääntyä asemalla jossa lukee nimiä ja järjestystä. Minä järsin tästä, Echo and The Bunnymen (Track 1), silkkaa raastavaa kauneutta, John Stewart (Track 2) uutena tuttavuutena kutittelee heti leuan alta, tää on hyvä. Don McLean (Track 3) on muutakin kuin mister American Pie ja kuka muistaa Chris Thompsonin? (Track 4) Oliks se jokin kymmenottelija? Mutta tänään Chris johdattaa meidät tummien aikojen läpi, seuraavalle taukopaikalle, miten kivasti kutittaakin unohdettu ja popsattu Jethro Tull. (Track 5.) Yes, Yes, Yes (Track 6), tällaista lahjakkuutta ja kevytprogea puskee nyt laarista kuin laarista pikkurahalla, hieno kansitaide, vahva kartonki ja pätevä musiikki. Ostan sen, eurollakin. Elintaso senkun  pullistuu ja mallivaimot ympärillä keinuu, silloin paikalle putkahtaa Bryan Ferry ja Roxy Music (Track 7), tanssitaan pois vaan. Rytmittää loppuun Doobie Brothers (Track 8) itsensä tohtorin, niin nauha venyy ja loppuun napsahtaa, saa yö saapua. B-puoli saakoon hetkensä uudessa huomenessa.






sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Levynkerääjän turinoita - 10v. Anniversary Vol.1

Levyjen keräämisen ytimessä on tietynlainen haltioituminen artistin tuotannosta. Pitkäkestoinen ja kuumeinen diggailu, yksi hyvä biisi johtaa levyyn, siitä seuraavaan levyyn ja pitkällä juoksulla tähtäimessä on koko tuotannon haltuun ottaminen. Jos levykuume ei nouse, jos sitä ei mikään nostata, sitten merkitys katoaa, musiikki merkitsee vain sitä mitä se meille kaikille merkitsee, se on osa elämäänne, osa elämämme soundtrackia. Senhän pitäisi riittää, mutta levynkerääjälle se ei riitä, tarvitaan rajumpi ja syvempi haltioituminen, suistuminen kohti sellaista totuutta johon vastausta kevyt populaarimusiikki harvoin pystyy tarjoamaan. Odotukset musiikkia kohtaa ovat usein liialliset, sen odotetaan selvittävän moniakin arjen ja elämän pulmakohtia, se on kuin helpottava huikka tukkoiselle päälle, kevyt niskahartiahieronta kun sitä vähiten kaipaisi, merkillinen hoitava tunne sydänalassa, sentimentaalisuuden kohottaja, arkitunteiden ylevöittäjä, yhteydenluoja johonkin arjen yläpuolella olevaan.

Uutena ja korskeana päivänä levyheppa taas hypähtää. Paikalliskirppiksen tuore kahden euron laari pitää sisällään monenlaisia, hmmh, pakkohankintoja. Onko se jokin levynkerääjän intuitio joka tietää, että näiden kuluneiden kartonginselkien sisällä piilee releventtia rytmimusiikkia. Kyse voi olla hatarista muistijäljistä, aina sielä 80-luvun peräkammarista, Soundista nro.6/1986 jossa mainitaan Roy Buchanan tai Crusaders. Jostain saan kiinni, jäljestä, joka kertoo tämän levyn olevan mainitsemisen arvoinen, parhaimmassa tapauksessa jopa kuuntelemisen arvoinen. Minä otan riskin, 1-2 euron levyistä tulee jälleen kerran komea nippu kainalooni kun marssin kassalle. Onhan tuossa Dusty Springfieldiä, Smokey Robinsonia ja Thelma Houstonia, ei sieltä arvokkaimmasta päästä, mutta päteviä kokoelmia tai kadonneita hajastudioalbumeita.

1-2 levyistä käy soittimessani, uhmaa keittiörempan kuivurin ääntä, hakee paikkaansa pojan päiväunien ja tytön DVD:n katselun välistä. Löytää paikkansa, pienen väylän väsähtäneen rokkivainukoiran rokkipöksyihin. Jotain nousee, jokin haltioituu, jokin lataa 88%/100%, mutta ei ihan täyttä, laturi on vedettävä seinästä ja laitettava riisit kiehumaan, avattava pinaattilettupaketti, herätettävä poika, ajaa tyttö pois DVD:n ääreltä, tanssahdella biisin momentum-kohdassa, muistaa tämä biisi, saada siitä latinkia koko loppuiltaan, vähän seuraavaan päiväänkin, täydennyksenä koko elämän settiin. Vähän kornia, mutta olkoon.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Eddie Murphy: How Could It Be

Kerta euron laarista löytyi, niin totta kai se lähti mukaan. Olisiko tämä ainut syy sille, että Eddie Murphyn musiikillinen debyytti How Could It Be(85) lähti mukaani. Vuosi 1985 jolloin mikä tahansa musiikillinen aie meni levy-yhtiöissä läpi, rahaa lapioitiin kuutioittain juppivuosien loppumattomasta laarista. Jos pärstää ja nimeä oli entuudestaan, niin totta munassa näille säkenöiville kukoille annettiin mahdollisuus levyntekoon. Don Johnson, Bruce Willis ym, kyllä näitä lentäviä lähtöjä riitti. Nykyään näitä levyjä löytää eurolla alelaareista, niitä on käytetty kellontaustoina tai sulatettu kupeiksi

Monissa nykylevyissä on se kuuntelemisen vaiva, uutta musiikkia tulee liian kiihtyvällä tahdilla ja ne julkaistut levyt ovat liian pitkiä, niimpä tyydymme kuuntelemaan vain kermat päältä juutuubista, spotikasta tai jostain muualta. Tämä Eddie Murphyn albumi on sen sijaan 8 biisin napakka...no vitut...siis epätasainen kokonaisuus. Epätasaisuudesta huolimatta se on varsin hyvin alas soljuva. Levyssä ei ole liikaa kunnianhimoa, siinä ei ole ärsyttävyyksiä, se hivelee korvia kasarimaisen kivasti, lainailee surutta sieltä ja täältä, enimmäkseen Michael Jacksonilta ja Stevie Wonderilta. Levy voisi Stevie Wonderin 80-luvun pirteä ja popimpi välityö, joka pitkän juoksun arvioissa haastaisi Wonderin 80-luvun heikoimmat platat. Ehkä hieman liioittelua, mutta menkööt.

Wonderista puheen ollen levy alkaa ja loppuu Stevie Wonderin ilmeisesti tätä albumia varten tehdyillä kappaleilla: Do I ja Everything's Coming Up Roses. Biisit ovat ylivoimaisesti levyn parhaimmistoa. Myös Eddie on tehnyt levylle neljä omaa biisiä, jotka ovat...levyn heikointa antia, mutta eivät aivan umpisurkeita, jotain ideaa niissä on, mutta jäävät vaisuiksi ja pastissinomaisiksi. Paras näistä biiseistä on steviewonderimainen(yllätys) I Wish (I Could Tell You When) jossa Eddie vertyy hienoon soulahtavaa laulusuoritukseen. Levyn isoin plusmerkki on Eddien sujuva, tosin hieman kapoinen, soulääni.

Hämmästelen myös levyn lievää taustarahinaa, onko joku todellakin kuunnellut tämän albumin miltei puhki? Lähemmin tarkasteltuna kyse taitaa ollakin levyn likaisuudesta. How Could It Be:n jälkeen Murphy julkaisi vielä kaksi musiikkialbumia: So Happy(89) ja Love's Allright(93). Sen jälkeen musiikkirintamalla on ollut hiljaista. Ihan uran alkuvaiheessa Eddie teki huumorisävytteisiä irvailukappaleita muun muassa Barbra Streisandille ja Donna Summerille, tällöin kun Murphy oli tunnettu stand up - koomikkona, eikä vielä maailmankuuluna näyttelijänä. Sittemmin tuli Beverly Hillsin Kytät, Kultaiset Lapset, Prinssille Morsiamet ym, liikaa suosiota ja jossain kohtaa myös laadun tippumista. Näytteleekö Eddie enää? Mikä oli edellinen iso rooli? Nuoriso tuskin tuntee koko heppua. Niin, olisiko Eddiellä ollut saumaa vahvempaan musiikilliseen uraan. Ehkä?

Palataan vielä levyn tunnetuimpaan biisiin, joka on muun muassa aikoinaan äänestetty sijalle seitsemän kaikkien aikojen huonoimpien biisien Top 50:ssä. Biisin tekijä on maineikas soultähti Rick James ja lyriikka on naiselleen uskollisen näyttelijämiehen tuskaa kun rouva lähtee vähän baeloomaan:

Girl I can't understand it, why you want to hurt me
After all of the things i've done for you
I buy you champagne, roses and put diamonds on your fingers
But still you hang out all night, what am I to do

My girl wants to party all the time,
party all the time, party all the time
My girl wants to party all the time,
party all the time, she parties all the time


Blender voted "Party All the Time" number seven among the "50 Worst Songs of All-Time (Wikipedia)

Jollain perverssillä tavalla(milläpäs muulla tavalla) diggailen biisiä ja videota. Huomatkaa biisin tekijän Rick Jamesin tyrmäkkä hiuslaite. Video pursuilee varsin autenttisia roikaileita. Ja aijaiajai Eddie vetää komeesti loppuun asti, eiköhän nämä videosessiot ole poikineen useammatkin after-partyt näille veljeksille.